Käynti pöllön pesässä. Vahinko. Minusta tulee uusi Roobin poika Kruuse.
Kirkon ullakolle oli eräs pöllöperhe asettunut asumaan. Noita omituisia
lintuja pidimme me, koulupojat, suuressa arvossa, Oli jotakin
salaperäistä noissa yöpöllöissä, jotka olivat asettuneet kirkkopihaan
asuksimaan ja ainoastaan öiseen aikaan lentää lekuttelivat sieltä ulos
hakemaan ruokaa itselleen ja nälkäisille pojilleen.
Uteliaasti tirkistimme me aina ylös siihen reikään tahi oikeammin
pieneen akkunaan, jonka sisäpuolella tiesimme pöllöjen olosijan olevan.
Ei kumminkaan kukaan meistä uskaltanut kiivetä tarkemmin katsastamaan,
mitä pöllöt oikeastaan toimittivat tuolla himmeävaloisella kirkon
ullakolla.
Iso, vanttera tammi ojenti nikamaisia oksiaan aina ylös tuohon
mainitsemaani reikään asti. Koulupojille, jotka olivat tottuneita
kiipeämään, ei siis ollut lainkaan vaikeaa päästä sinne ylös. Kaikki
olivat kuitenkin siksi pelkureita, jotta ei kukaan uskaltanut sinne
ylös lähteä.
Minä ja kersantti Lundbergin poika, Viktor, arvelimme kuitenkin, että
me emme ensinkään pelkäisi. Me kyllä voisimme kiivetä ylös ja muitta
mutkitta ottaa pois kaikki pöllön polkaiset. Toiset pojat ivailivat
meitä kerskailemisestamme ja tuumailivat, että "suuret sanat eivät
suuta halkaise", mutta, jos olisi tositoimeen ryhdyttävä, niin tai
rohkeutemme laita olla niin ja näin.
Semmoinen puhe tuntui meistä tietysti kovin loukkaavalta. Me emme
voineet kärsiä sitä ja kysyimme sen vuoksi, uskaltaisiko kukaan lyödä
vetoa siitä, että me yrittäisimme koetella sitä temppua. Pitkä Aaro,
Räihälästä tarttui kiinni ehdotukseemme. Hän lupasi kymmenen puolen
kopeekan nekkua palkinnoksi, jos kiipeisimme ylös ja toisimme sieltä
yhdenkään pöllön, pojan kanssamme, mutta jos emme voisi sitä tehdä,
pitäisi meidän kumpaisenkin antaa hänelle viisi nekkua. Eräällä
vaivaistalon muorilla oli sellaisia herkkuja, joita hän itse valmisti
ja piti kaupan koululapsia varten.
Päivällisluvan saatuamme, kiiruhdimme me syömään eväskoppiemme
sisällystä ja sitte hyökkäsi koko joukko ulos kirkkopihaan.
Pöllön pesän ryöstäminen — kas siinä se suuri urotyö, joka oli
toimitettavanamme ja luvattujen kymmenen nekun pienet paperitöttoröt
kangastivat jo voittopalkintoina edessämme, paitsi sitä suurta kunniaa,
jonka sellaisen sankarimaisuuden osoittaminen tuottaisi! Siitähän sitte
puhuttaisiin koulussa koko lukukausi ja meitä, Viktoria ja minua,
pidettäisiin oikeina sankareina.
Me rupesimme kiipeämään puuhun. Pian, joidenkuiden turhien yritysten
perästä, pääsimmekin ylös oksille, sitte kävi kulku helpommasti, kuin
olimme ensin päässeet kiinni tuohon paksuun runkoon, vaikka oli niin
tavattoman vaivaloista saada siinä tukea käsille ja jaloille. Minä
kiipesin edellä ja Viktor perässä. Minä olin päässyt jo ylös aivan
reiän viereen ja Viktor seisoi alempana paksulla oksalla. Nyt ei ollut
jälellä muuta, kuin ojentaa kätensä sisään ja tarttua pöllön poikiin
kiinni, mutta siitä tulikin toinen meno. Suureksi kauhistuksekseni
näyttäytyi näet itse koiraspöllö aukossa, siivet levällään, nokka
auki ja terävät kynnet taisteluun kohotettuina. Sen isot, pyöreät
silmät hehkuivat, kuin tuliset hiilet vihasta ja taistelun halusta.
Oli ihan selvää, että ukko-pöllö tahtoi sanoa niin paljo kuin: minä
opetan teitä, pahankuriset poikavekarat, pysymään siellä maassa, eikä
häiritsemään ja kiusaamaan siivoja lintuja, jotka eivät teille ole
mitään pahaa tehneet.
Arvattavasti en tarvitse mainita, miten kiire minulle tuli tekemään
"kokonaista käännöstä" oksallani. Nyt sai niille kymmenelle nekulle
käydä kuinka hyvänsä. Minä ajattelin ennemmin pitää, mitä minulla oli,
ja säilyttää huolellisesti molemmat silmäni, jotka tuo vihastunut lintu
olisi helposti voinut puhki noukkia.
Viktor seisoi, kuin kivettyneenä säikähdyksestä, mutta rauhoittui
heti, kun näki ukko-pöllön vetääntyvän takaisin pimeään pesäänsä.
Onnellisesti pääsimme me molemmat alas tammesta ja olimme iloiset, kun
paljaalla säikähdyksellä olimme päässeet seikkailustamme.
Me olimme kuitenkin saaneet nyt sen terveellisen opetuksen, että on
parasta jättää rauhaan linnut ja niiden pesät. Sen päiväsen perästä ei
meille koskaan johtunut mieleen hävittää linnun pesiä, joka onkin synti
ja osottaa sekä ajattelemattomuutta että perin suurta mielen raakuutta.
Niin hyvin linnut, kuin muutkin eläimet ovat Jumalan luomia olennoita,
joita meillä ihmisillä ei ole mitään oikeutta rääkätä tai vahingoittaa,
ja jotka jo muutoinkin saavat paljo kärsiä ihmisen tähden.
Jos tämän kirjan nuoret lukijat olisivat nähneet, miten kurjilta me
näytimme pöllön pesään tekemällämme ryöstöretkellä, niin epäilemättä
hekin olisivat oppineet siitä, niinkuin mekin, sen, että ei pidä
konsaan mennä metsään eikä kedolle hävittämään linnun pesiä ja
tappamaan niiden turvattomia poikasia.
* * * * *
Eräänä päivänä kutsuttiin minut vieraaksi perheemme hyvän ystävän,
rakennusmestari Ekosen luoksi. Siellä oli minulla monta hyvää ystävää
ja leikkitoveria. Helena tosin oli jo iso ja piti minua pienenä
nalliaisena, mutta siellähän olivat hänen sisarensa Liisa, Anna, Sikke
ja pikku Inkakin. Heidän veljensä Erkki oli kuitenkin tietysti minun
kaikkein paras ystäväni. Hänestä pidinkin minä erittäin paljon.
"Hyvää päivää, kunnon veli!" tervehti rakennusmestari minua tullessani
Minä kumarsin niin kauniisti, kuin osasin, ja kerroin terveisiä kotoa.
"Kuinkas kotona voidaan?" kysyi rouva Ekonen.
"Kiitoksia kysymästä, hyvin", vastasin minä ja pyyhkäsin käsiselällä
otsaani. Minä olin näet hiessä, sillä olin juossut koko matkan. Minulle
annettiin nyt iso voileipä, jonka päälle oli pantu juustovipale, ja
se maistuikin erinomaiselta. Vielä sain lasin maitoa, jonka tyhjensin
muutamilla kulauksilla.
Mukanani oli minulla pari hupaista kertomusta, jotka aioin lukea
Erkille ja niin hyvin hänen isänsä kuin äitinsä ja sisarensakin
istahtivat niitä kuulemaan. Mutta Helena ei tahtonut niitä kuulla,
sillä hän sanoi sanomalehdissä lukeneensa, että minun kertomukseni
olivat paljasta lörpötystä. Minä vastustin häntä innokkaasti ja
selitin lopuksi, kun ei muu auttanut, että minä ymmärsin lasten
juttuja paremmin kuin hän, koska olin vaan kymmenvuotinen ja hän jo
kahdenkymmenen vanha. Sitte minä jatkoin lukemistani ja ystäväni
kuuntelivat sitä. Mutta miten olikaan, pelkään mä ylpeyden hengen taas
saaneen minut valtoihinsa; sillä itse mielestäni luin minä erinomaisen
hyvästi ja selvään, ja niin sanoi rakennusmestarikin minun lukevan.
Minäkös olin mielestäni jotakin!
"Eikös Kalle tahdo tulla meidän kanssamme saliin iltaruoalle", kysyi
vihdoin tuo ystävällinen emäntä?
"Kiitoksia paljo", vastasin minä ja kumarsin, niinkuin hyvästi
kasvatetun pojan aina, on tehtävä, kun hänelle jotakin hyvää tarjotaan.
Me menimme siis Erkin huoneesta ruokasaliin. Minä istuin Erkin ja hänen
isänsä välissä. Voileipä, toisensa perästä meni menojaan siinä ja sitte
annettiin minulle kuppi lämpöistä teetä, johon pantiin sokeria ja
kermaakin.
Aivan puhdas liina oli pantu pöydälle ja minua pelotti, että
minulta ehkä läikähtäisi joku tippanen sille. Kaikki kuitenkin kävi
onnellisesti alussa, mutta sitte ojensin minä käteni pöydän yli
korppukoriin, jolloin takiani sattui teelusikkaan. Sen olin jättänyt
kuppiin seisomaan ja yht’äkkiä se kaatoikin kupin, jonka sisällys
silmänräpäyksessä levisi tuolle puhtaalle pöytäliinalle. Minä istuin
kuin kivettyneenä pidellen kuppia kädessäni. Niin, se oli tyhjä ja
tee oli pöydällä muodostaen sille "ruskean kellertävän järven, jota
ympäröivät valkoiset rannat, niinkuin joskus syystalvella saa nähdä,
kun sataa lunta sulan veden aikana. Erkki naurahteli ja kaikki tytöt
seurasivat hänen esimerkkiänsä. Se oli minusta sydämettömästi tehty,
että he voivat nauraa onnettomuudelleni. Sen vuoksi poskeni sekä
punastuivat että vaalenivat vuorotellen. En toki kuitenkaan ruvennut
itkemäänkään, sillä eihän se olisi sopinut kaikkien noiden tyttöjen
nähden.
"Mitä se on?" kysyi rouva Ekonen, joka ei ollut nähnyt minun
vahinkoani, vaan näki kaikkien lastensa nauraa hykertävän.
"Voi katsokaas! miten minä olen pilannut puhtaan pöytäliinanne",
puhkesin minä sanomaan itku kurkussa.
Rouva Ekonen kuitenkin hymyili vaan ystävällisesti ja lohduttaen minua
sanoi, että se ei ole mitään vaarallista: "Tiedäthän, että pöytäliina
voidaan pestä ja tulee yhtä puhtaaksi taas", kuuluivat nuo rohkaisevat
sanat. Kyllähän hän oli minusta hyvin hyvä, kun ei torunut minua
eikä käskenyt pois pöydästä, mutta kuitenkin olin minä koko lailla
masennettuna.
Rakennusmestari itsekin arveli, että pilkku pöytäliinassa ei merkitse
paljoa, mutta pilkku luonnonlaadussa ja syntitahra sydämessä oli
hänen mielestään jotakin paljon vaarallisempaa. Rouva Ekonen olisi
antanut minulle toisen kupin teetä mutta minä ilmoitin nöyrimmästi ja,
ilmoitin, että en jaksanut enää juoda. Voileivät saivat myös olla nyt
paikoillaan ja minä olin iloinen, kun sain lähteä kotiin. Joskin olin
tullut kylään jokseenkin röyhkeänä, niin menin kotiin sitä enemmän
nöyryytettynä, ja kuluipa sitte aikaa, kotveroinen ennen, kuin taas
kävin ystäväni Erkin luona.
* * * * *
Oli kesäluvan aika. Koulu oli loppunut, tutkinto kunnialla kestetty ja
minä olin, hyvästä käytöksestäni koulussa saanut isältäni palkinnoksi
Roobin poika Kruusen, tuon ihmeellisen ja miellyttävän kirjan hänen
seikkailuistaan asumattomalla saarella. Sen kirjan luin minä moneen
monituiseen kertaan läpi, enkä milloinkaan väsynyt noihin jännittäviin
tapahtumiin. Päiväkausiin en ajatellutkaan mitään muuta, kuin Roobin
poikaa ja hänen saartansa, ja yölläkin uneksin hänestä.
Onnellinen se, joka saisi olla ja elää samanmoisissa seikkailuissa! Se
oli joka hetki minun pyrintönäni ja toiveenani. Mielikuvitus-kykyni
työskenteli lakkaamatta keksiäkseen keinoja tuon tarkoitusperän
saavuttamiseksi. Kun sitte ajan oloon kasvaisin isoksi, niin
kirjoittaisin kertomuksen seikkailuistani ja antaisin, maailman tietää,
mitä loistavia urotöitä olin tehnyt. Niin, eihän se olisi yhtään
mahdotonta se!
Tuolla joen toisella puolen metsässä olin minä nähnyt polun, joka
monissa mutkissa kierrellen, meni eräälle pienelle, kivien ja
puunjuurien välitse lirisevälle, ruskeavetiselle purolle. Oli ihan
varmaa, että siellä lähistössä jossakin oli joku pieni lähde, jos kohta
minä en sitä ollut koskaan nähnyt. Sen viereen oli minulla aikomus
rakentaa maja varvuista ja kuusen oksista ja siinä sitte viettää
oikeata Roobin pojan elämää.
Neljännesmiehen Fredrikillä oli vanha ratsumiehen pistooli, joka
aikoinaan oli ollut rusthollin ruotumiehen omana, mutta nyt oli
joutunut raakiksi ja vanhaksi. Ei ollut enää jälellä kuin puoli
lukkoakaan. Sen vuoksi menin minä hänen luoksensa tiedustelemaan,
enkö saisi lainaksi hänen pistooliansa ja samalla ilmoitin hänelle
suuret aikeeni, ynnä vielä kysyin, eikö hän rupeaisi yhteen tuumaan
ja olemaan "Perjantaina" minulle? —. Pistoolin sain lainaksi sillä
ehdolla, että, koulun taas alettua, viitenä päivänä antaisin hänelle
osan eväänä olevista riehtiläkakuistani, mutta muutoin ei hän tahtonut
"Perjantaiksi eikä Lauantaiksi ruveta", niinkuin sanansa kuuluivat.
Asia oli sillä päätetty; minä lupasin hänelle riehtiläkakkuja ja
niin sain hänen pistoolinsa. Nyt oli vaan temppu siinä, miten päästä
metsään niin, että ei kukaan näkisi minua. Monta kertaa minä heräsin
yöllä noustakseni ylös ja rientääkseni ulos metsään, mutta oli aina
vaan liian aikaista vielä. Viimein kuitenkin näkyi päivän koi taivaan
rannalla. Alkoi niin päivä ruskottaa ja kirkas reunus ilmestyi
itäpuolelle näköpiiriä. Minä hypähdin ylös ja hiivin ulos niin hiljaa,
kuin suinkin, että en liikkuessani herättäisi ketään. Varsinkin
pelotti minua se, että jos lastenhuoneen kylkeisessä nukkuva isä
herää, niin kaikki minun suurisukaiset aikeeni haihtuvat silloin, kuin
savu, tyhjiin. Hän ei kuitenkaan herännyt. Minä astuin sukkaisillani,
saappaat kainalossa, siksi kuin pääsin ruokasaliin. Siellä varustin
minä itselleni pari voileipää, otin pistoolin olalleni ja lähdin tuona
varhaisena aamuhetkenä alas joelle.
Aivan oikein! Tuossahan rannalla oli ruuhi sidottuna kiinni puuhun.
Minä irrotin sen, hyppäsin siihen ja keinuin kohta joen rasvatyynellä
pinnalla. Ei ollut kuin muutamia syliä matkaa vastapäiselle rannalle
ja siellä leveni eteeni metsä, minun "asumaton saareni", jossa toivoin
saavani viettää monta rattoisata hetkeä ja olla monessa muistettavassa
seikkailussa.
Oli mitä ihanin aamu. Päivän säteet kimaltelivat, joka ainoassa
kastehelmessä ja kaikki hämähäkin verkot, jotka yöllä olivat luokseen
vetäneet tuhannen tuhansia kastepisaroita, hehkuivat ja hohtivat,
kuni kaikkein kalliimmat timanttikoristeet. Laulurastas liritteli
tuuheissa puissa kilpaa ilmassa kiitelevien kiurujen kanssa, hyönteiset
surisivat ja, muurahaiset olivat jo täydessä työssä. Hiljainen tuuli
kulki huokaillen kuusen oksien välitse ja haapojen lehdet vapisivat
niin vienon suruisesti. Loitompaa metsästä kuului käen kukunta ja
kuta kauemmas kulin tuota mutkittelevaa polkua sitä selvemmin kuulin
yksinäisen metsäpuron hiljaisen lorinan kivien välistä.
Minulla oli sangen hauska tuolla yksinäni. Perhoset ja päivänkorennot
lentelivät ympärilläni ja kukkia kasvoi puron rannoilla. Aurinko, ilma,
kukat ja hyönteisten iloinen kesä-elämä ilahduttivat mieltäni. Minä
nautinkin onneani täysin siemauksin. Viimein tuli minulle kuitenkin
nälkä ja minä istahdin mättäälle syömään kahta voileipääni. Hyvän
ruokahalun avulla ne pian katosivatkin käsistäni. Aterian perästä piti
minun ryhtyä majan hankkimispuuhiin. Minä rupesinkin kantamaan kokoon
varpuja ja sammalia ja, olin täydessä toimessa laittaakseni itselleni
oikein mukavan olinpaikan asumattomalla saarellani.
Mutta kotonakos vasta oli melu noussut, kun oli herätty ja nähty minun
kadonneen teille tietämättömille.
Isä oli huomannut heti minulla: olleen taas jonkun uuden vehkeen
mielessä. Hän oli nähnyt Roobin poika Kruusen pöydälläni ja aavisti
heti minun koettavan, olla uutena Roobin poikana. "Kyllä me parannamme
hänet tuosta seikkailuhalustansa. Hän on varmaan juossut johonkin
neljännesmiehen poikien kanssa", oli isä tuumaillut.
Samassapa sattuikin Fredrik tulemaan meidän kartanolle.
"Fredrik, oletko sinä tänään nähnyt meidän Kallea?" oli isä kysynyt.
"En", oli Fredrik vastannut lyhyesti.
"Etkös sinä tiedä, missä hän mahtanee olla? Hän on jo aamusella varhain
mennyt menojaan, emmekä tiedä, missä hän mahtanee ollakaan."
"Kyllähän minä sen hyvinkin tiedän", vastasi Fredrik nauraa
virnistellen. "Hän tahtoi eilen minua matkaansa Roobin pojan saarelle,
joka on metsässä, sanoi hän, ja sitte hän tahtoi minua Perjantaikseen,
sanoi hän, mutta en minä rupea, sanoin minä."
No nyt tiesi isä, missä minä olin ja rauhoitti sekä äitiä että sisaria,
tuumien, että minä kyllä tulisin sieltä kotiin, kun minulle tulisi
nälkä. Kuitenkin hän lähetti Fredrikin etsimään minua ja ulohtaalta
salaa katsomaan,, mitä minä puuhailin, ynnä samalla pitämään huolta,
että minulle ei mitään vahinkoa tapahtuisi.
Sillä välin oli minulla kylliksi työtä kantaessani kokoon varpuja ja
oksia majakseni; ja voinpa vakuuttua, tehneenikin työtä koko aamupuolen
päivää oikein otsani hiessä. Lähempänä puolta päivää aloin tuntea
itseni nälkäiseksi ja, sehän oli, niinkuin ollakin piti. Minä otin
pistoolin olalleni ja lähdin ampumaan jotakin metsän otusta. Otuksen
löysinkin koht'sillään. Minä näin nimittäin oravan, joka, tavattomalla
notkeudella ja ketteryydellä hyppeli puusta, toiseen. Mutta mitenkäs
minä olisin saattanut sitä ampua, kun ei ampumakaluni ollut panoksissa.
No mitäs siitä — minä sain etsiä sitte ravinnokseni joitakuita
kookospähkinöitä, mutta ainoat hedelmät, joita löysin, olivat männyn
ja kuusen käpyjä, eikä niistä ollut mitään, varsinaista, ravintoa,
nälkäiselle vatsalleni. Ei — voi, eivät ne kelvanneet mihinkään!,— ja
yhä kovemmaksi kävi vaan minun nälkiini. Iltapuolella päivää ei minulla
enää ollut muuta neuvon, kuin ruuhella purjehtia kohden kotiani. Juuri
kuin olin tehnyt sen päätöksen, pilkistivät päivän säteet puiden
lomitse ja niiden valossa näin minä etäämmällä ihmisolennon. Se oli
tuo kunnon Fredrik, joka, rannalla seisoen, piti minua silmällä. Juuri
kuin työväkeä soitettiin pois päivän työstä, saavuin minäkin kotiin. Oi
miten minua nyt hävetti, kun sekä isä että sisaret ilvehtivät minulle!
"Ohoh", virkkoi isäni, "luullakseni on se herra Roobin poika. Kuinkas
siellä asumattomalla saarella nyt voidaan? Siellä kai oli runsaasti
metsän riistaa, kookospähkinöitä ja kaikenlaista muuta hyvyyttä?"
Minä pyysin vehettäni anteeksi ja itkin katkerasti tilaani. Äidille
uskoin vielä senkin, että muun hyvän lisäksi olin kovin nälissänikin.
Jokunen päivä sitä ennen olin sanonut, että lipeäkala ja piimämaito
olivat huonointa ruokaa, mitä minä tiesin, mutta arvatkaas, mitä nyt
sain nälkäni tyydyttämiseksi? Niin, ison lautasellisen hapanta piimää
ja palan kovaa leipää minä sain.
Piimä maistui parhaalta kermalta ja leipä sitte — ei vasta leivotut
piparikakut olleet koskaan paremmalta maistuneet. Minä söinkin itseni
kylläiseksi ja tahdon vaan lisätä, että minulle ei enää milloinkaan
tullut halua olla uudestaan olevinani Roobin poikana jollakin
asumattomalla saarella.
Kahdestoista Luku.
Vahti ystäväni. Minä valitan hätääni sen ystävälle Jalolle. Kummallinen
kelkalla ajaminen. Saataisin leikkiä ja ratsastus viheriäisellä
nurmikolla.
Isälläni oli ollut montakin koiraa, mutta Vahti oli niistä eräs
nimeltään. Se oli karvaltaan ruskea ja sillä oli viisaan, näköiset
silmät päässä. Se oli tavattoman hyväsävyinen ja kiltti koiraksi.
Yhtenä päivänä, minun kotona ollessani, tuli isäni luoksi eräs
hevoskauppias, jolla oli kaupan nuori liinakko hevonen. Hyvin se oli
laiha ja pahasti pidetty. Isä ostikin sen pää-asiallisesti säälistä
sitä huonoihin käsiin joutunutta raukkaa kohtaan ja saikin sen
kelihinnalla.
Jalo, joksi isä tuon uuden hevosen nimitti oli äksy ja kovasuinen. Se
oli kaikille ihmisille vihainen, luimisteli korviaan ja puri ketä vaan
suinkin sai. Ihmiset olivat sitä huonosti kohdelleet, sen vuoksi se ei
voinutkaan heitä kärsiä.
Siihen sijaan kehkeentyi harras ystävyys Vahdin ja Jalon välille.
Niin pian, kuin Jalo näki Vahdin, hirnahti se ja Vahti juoksi heti
ystäväänsä vastaan, hyppeli sen edessä ja liehakoi sitä, samalla ilosta
haukkua räventäen täyttä väkeänsä.
Vahti ja niinä olimme myös hyviä ystäviä ja sen näytti Jalokin
ymmärtävän, koska se muuntui yhä ystävällisemmäksi minulle. Lopulta
uskalsin minä mennä jo sen soimeenkin antamaan sille leipää taikka
apilaspellolta nyhtämääni tuoresta ruohoa.
Muutamana päivänä sattui minulle perin ikävä seikka. Kantaen Vahtia
sylissäni, menin minä keittiöön. Äiti kielsi minua kantamasta niin
suurta koiraa, mutta kun minä en heti totellut, niin tuli sisar Lotta,
luokseni. Hän tempasi Vahtia sen tuuheasta hännästä huutaen: "heitä se
pois Kalle, kun äiti on kerran niin sanonut."
Minä päästin koiran varattomasti irti putoamaan lattialle ja
pudotessaan taittoi se toisen etujalkansa ihan poikki. Voi kuinka
se rupesi ulvomaan. Minä olin epätoivossa ja itkin, niinkuin
kymmenenvuotinen vaan saattaa itkeä. Omaltatunnoltani en voinut
kieltää, että minä kiukussa ja pikastuksesta olin heittänyt koiran
lattiaan ja koira parka sai nyt kärsiä minun synnistäni. Tuolla se
nyt mennä nilkutti kolmella jalalla tuskasta ulisten ja näytti niin
surkealta, että minä en edes voinut katsellakaan siitä. Minäkin menin
ulos. Tallin avonaisesta akkunasta pisti Jalo ystävällisesti päänsä
ulos ja hirnui, niinkuin tavallisesti ainakin, minut nähdessään. Nuo
hirnumiset olivat ennen minun korvissani soitannolta soineet, mutta
nyt tuntui siltä, kuin olisi hän kysynyt minulta: missäs on ystävämme
Vahti? Minä asetuin Jalon eteen, kädet selän takana, seisomaan ja
katselin häntä. Viljavat vedet vierivät siinä silmistäni kasvojani
pitkin ja minä nyyhkytin: "Jalo kulta, minä olen tehnyt hyvin pahasti.
Vahdilta on taittunut jalka; ja kyllä se nyt kuolee meiltä pois."
En tiedä ymmärsikö Jalo minua, vai eikö, mutta minusta näytti siltä,
kuin olisi se katsellut minua jonkinlaisella halveksimisella ja sitte
se vetäsi päänsä akkunasta sisään, jättäen minut yksikseni seisomaan.
Vahti kuoli todellakin heti sen perästä, sillä isäni ampui sen,
säästääkseen siltä pitempiä kärsimyksiä. En huoli kertoa, kuinka minä
surin Vahti-vainajata, mutta Vahti-paran muisto ja se, että olin syynä
sen kuolemaan, ei ole koskaan mielestäni haihtunut. Minä olen koettanut
korjata vikaani sitä vastaan olemalla ystävällinen ja sääliväinen
ylimalkaan kaikkia eläimiä kohtaan. Ne ovat olleet minulle rakkaita
Vahdin vuoksi, ja minä olen käyttänyt kaikkia tilaisuuksia, jollakin
sanalla sekä lapsille että vanhemmille puolustaakseni elämiä, varsinkin
hyödyllisiä ja kärsivällisiä kotielämiämme.
* * * * *
Harmaalan talon tiluksilla, jotka olivat rajatusten meidän talomme
maiden kanssa, oli muuan korkea mäki. Sitä sanottiin Jätinmäeksi, ei
niin paljoa siksi, että se olisi ollut niin isohko, vaan siksi, että
kansa kertoi jättiläisen olevan siihen haudattuna.
Kauniina talvisina, päivinä, hyvän rekikelin ollessa, kerääntyi
kyläkunnan tytöt ja pojat sinne laskemaan mäkeä, sillä se oli parhaita
kelkkamäkiä koko seurakunnassa. Joinakuina iltoina, kun kuu paistoi ja
tähdet vilkkuivat taivaalla, oli siellä semmoisia ihmisparvia, että ei
maassa mointa. Kelkka kelkan perästä kuin silloin hurisevalla vauhdilla
alas tuon korkean mäen kupeita myöten ja pojat melusivat ja huusivat
täyttä väkeänsä. Kyllä kymmenenkin hevosta olisi semmoinen melu saanut
pillastumaan, jos joitakin matkustajia olisi sellaisina iltoina tielle
sattunut.
Kun minä olin lukenut läksyni niin, että ne menivät puhtaasti "niinkuin
vettä valaen", sain minäkin joskus luvan mennä mäen laskuun Jätinmäelle
eli Jättiläisen mäelle, joka sen oikea nimi oli.
Kuitenkaan ei minulla ollut mitään semmoista komeaa kelkkaa, joita
nykyaikana nähdään täytettyine istuimineen, päällyksineen ja maalineen.
Minun kelkkani oli kaikista yksinkertaisinta lajia, liitelty kiinni
laudan päistä, joista pari oli jalaksina, toinen pari istuimena. Minun
iloni kelkastani ja huvini, kun sain sillä kiitää alas Jätinmäestä,
ei varmaankaan siltä ollut vähempi kuin niidenkään, joilla nyt on
omanansa paljon komeammat ja kalliimmat kelkat.
Muutamana päivänä, kun minä olin ulkona mäenlaskuretkelläni, tuli
Harmaalan isännän renki, Jussi Pekka, ratsastaen selkähevosella, kun
oli ollut sillä "kyytiä viemässä". Nähtyäni hänet, kysyin minä, eikö
hän antaisi hevosensa vetää minua kelkkoineni mäen päälle.
"Kyllä varmaan", vastasi hän hyväntahtoisesti ja niin käski hän
minun ojentamaan itsellensä kelkkani jukon. Sen minä teinkin ja
kohta mentiin ylämäkeen täyttä ravia. Juuri kuin siinä parasta
vauhtia mentiin, päästikin hän irti nuoranpään ja minä kelkkoineni
kellahdin lumeen selälleni. Ei minuun yhtään koskenut, mutta Jussi
Pekka nauroi kepposelleen niin, että hyppi hevosensa selässä. Minusta
oli hän huonosti itsensä käyttänyt ja minä tekasin nopeasti kovan
lumipallon, jolla aioin häntä viskata selkään, mutta ennen, kuin sain
sen valmiiksi, oli Jussi-Pekka jo päässyt mäen päälle ja oli kotinsa
pihamaalla. Hyvä se niin olikin, sillä ei ole koskaan oikein, niinkuin
minulla oli mielessä, kostaa pahaa pahalla. Minä heitinkin lumipalloni
myötämäkeen alas ja riensin heti itsekin perästä kelkkoineni.
* * * * *
Se oli selvä, kuin kirkas kesäinen päivä, että minusta, isoksi
tultuani, piti tulla sotilas. Minulla oli siihen ihan luontainen
taipumus. Iloiten ja ylpeänähän minä voin käytellä isäni vanhaa pyssyä,
josta puuttui sekä lukko että rassi. Olinhan sitä paitsi armottomasti
ja perin pohjin poukuttanut rikki hänen vanhan hattukotelonsa, kun olin
sitä rumpunani käyttänyt. Sisariani komensin niinä myöskin, niinkuin
mikäkin majuri joukkoansa. Minä huusin täyttä suuta: "na, praava krugom
— mars", "na levo krug — om" ja "na pletshoo—o!" Siis aivan samoin,
kun olin nähnyt kersantti Juusosen toisinaan karjuvan ja tekevän häissä
ja kestikievarin pihamaallakin.
Sitä varten, että sisareni saisivat paremman rauhan ankaralta
sotakomentajaltaan, sain minä äidiltä minua sanomattomasti miellyttävän
joululahjan. Joululahjanani oli muutamia puusotamiehiä, — en tiedä
tokko siihen maailman aikaan tinasotamiehiä oli olemassakaan, mutta
puisia nukkeja terävine nenineen, korkeine rintoineen ja jäykkine
jalkoineen oli myytävänä kaikilla markkinoilla kuudesta kopeikasta
kappale. Nyt oli minulla alammaisia kokonainen komppaniia, viisi miestä
ja vielä rummunlyöjä päälliseksi. Mikä komentaminen, äkseeraus ja
ampuminen siitä syntyi, sitä ei voi kertoakaan! Kanuunilla ainoastaan
ammuttiin! Muhkea komppaniiani asetettiin riviin lattialle ja sitte
teki sisareni Lotan pallo kanuunan kuulana verityötä; ja minun oikea
käteni oli tietysti kanuunani.
"Laukase — plii — plii", huusi Lotta, niinkuin olin häntä opettanut
ja niin lensi tuo tuhoa tuottava kuula sotilaihini. Ohitse ammuin
minä myös joskus, mutta tavallisesti pani pallo hirveän hävityksen
toimeen sotamiesten seassa. Ne urhoolliset sotilaat seisovatkin rivissä
ilman pienintäkään pelkoa ihan liikahtamatta. Urhoollisina sankarina
kaatuivat ne jok'ikinen mies paikoillensa, mutta Lotta nosti ne heti
taas pystyyn. Sitte sotilaat taas seisoivat asemillaan rivissä aivan,
kuin ei mitään olisi tapahtunut ja niinkuin murhaava kanuunan kuula
ei koskaan olisi heihin käynyt. Noiden tulisten taisteluiden aikana
lauloimme me, sisareni ja minä, aina innolla ja isänmaan rakkaudella
sellaisella, joka kyllä kelpasi: "pojat kansan urhokkaan, mi Lütsenin
ja Narvan, Puolan tanterilla verta vuoti." Joskus sattui niinkin, että
isä pilkisti huoneensa ovelta saliin, jossa tappelu riehui ja kysäsi
oliko taloon tullut parvi vimmatuita ryövärejä? "Ollaanpas nyt hiljaa",
kuiskasi Lotta ja silloin aina seurasikin lyhykäinen välirauha noin
kymmeneksi minuutiksi, tahi korkeintaan neljännestunniksi, mutta pian
oli sitte taas leikki täydessä käynnissä.
On se omituista, että niin kauhistava asia, kuin sota on, saattaa tulla
lapsien leikin esineeksi. Sehän selvästi osottaa, että me luonnostamme
emme olekaan niin lempeitä ja viattomia, kuin moni tahtoo meille
uskotella ja kuin me itsekin joskus uskomme. On olemassa ainoastaan
_yksi_ taistelu, _yksi_ sota, joka on kyllin arvokas sodittavaksi
ihmisille, suurille, niinkuin pienillekin; ja se on taistelu pahaa
vastaan, sekä meissä itsessämme asuvaa että ulkona meistä olevaa pahaa
vastaan. Sitä sotaa on meidän käytävä pelkäämättä ja miehekkäästi
lannistamattomalla uljuudella. Siihen sijaan on meidän vastustettava
kaikkea sotaa ja veren vuodatusta ihmisten kesken ja rukoiltava Jumalaa
armossansa auttamaan ja pelastamaan meitä kaikesta semmoisesta.
Siitä asevarustuksesta, johon meidän on pukeutuminen taitaaksemme
kestää hengellisessä sodassa, saamme me lukea Apostoli Paavalin
Efeesiläiskirjeen 6:ssa luvussa.
* * * * *
Isälläni oli eräs "keski-suomalainen", pieni ja harvinaisen mukava
hevonen, jota kutsuttiin Palkuksi. Se oli perin siivo, jonka tähden
sekä minä, että veljeni, pikku Joonas, oikein iloitsimme siitä
hevosesta. Sille me syötimme toisenkin leipä- ja sokeripalasen
kädestämme. Kiitokseksi nuoleksi se ystävällisesti käsiämme.
Ihmeen hauskaa ja hupaista oli sekin, kuin toisinaan sai ratsastaa
leveäselkäisellä Palkullamme.
Olipa niin kerran lämmin ja helteinen kesäaamu. Kärpäset ja hyttyset
surisivat ja pörisivät ilmassa. Ahkerat mehiläiset lensivät ulos
pesistään ja keräilivät mettä tuhansista kauniista kukkaisista niityllä
ja leivoset livertelivät korkealla, tuolla pilvien lähellä.
Joonas ja minä päätimme, mennä ulos tervehtimään Palkkua. Me päätimme
koettaa ratsastaa sillä tuolla kaukana vihannalla nurmikkoniityllä.
Minä pistin muutamia leipäpalasia takkini taskuun ja niin suoriuduimme
tielle.
Palkku tunsikin meidät jo pitkän matkan päästä ja tuli meitä vastaan.
- Se tiesi kyllä meillä olevan jotakin hyvää sille muassamme ja hirnui
hyvin leppeästi. Me talutimme sen korkean kiven viereen. Joonas kiipesi
ensin kivelle, ja siitä Palkun selkään. Siinä istui hän nyt ylpeänä
ja onnellisena, kuin jokin prinssi ja piteli kiinni Palkun tuuheasta
harjasta.
Kaikki maallinen ilo on kuitenkin sangen lyhytikäistä. Moni seikka
yhdessä vaikuttaa sen, että useinkin tuollainen ilo saa katalan lopun.
Sillä kertaa oli se vaan pieni, nenäkäs paarma, joka keskeytti meidän
huvimme.
Paarma varmaan hyvinkin tunsi sekä Palkun itsensä, että sen tuuhean
hännän, jonka pitkät jouhet olivat usein sitä jo pois hätistelleet,
mutta Joonasta, tuota pientä ratsumiestä, ei se tuntenutkaan.
Nähtävästi aikoi se lähemmin tutustua häneenkin. Sen tähden se lenteli
lentelemistään ympäri Joonaan päätä, surisi ja pörisi, niinkuin
verenhimoisilla paarmoilla on tapana kuumina kesäpäivinä.
"Surrurrur, surrurrur", sanoi paarma. Se varmaan oli merkitsevinään;
"hyvää huomenta, nuori herra! Teidän pienet, kukoistavat kasvonne
näyttävät varsin viehättäviltä! Minä toivon, että ei teillä ole mitään
sitä vastaan, jos minä purasen pienen reiän niihin ja sillä tavoin
hankin itselleni maukkaan aamiaisen." Paarma tuli yhä lähemmäksi ja
lähemmäksi, mutta Joonaalla ei ollut yhtään halua antaa nuorta vertansa
paarman eineherkuksi. Sen takia heitti hän kätensä irti Palkun harjasta
ja lyödä hosasi kädellänsä paarmaa.
"Surrurur", lauleli paarma iloisesti, kun ei lyönti osunut siihen,
mutta Palkku pelästyi ja luuli tuon kohotetun käden tarkoittavan
häntä. Se alkoi täydessä nelisessä laukata pitkin niittyä ja Joonas —
keikahti alas ja putosi niitylle. Onneksi pudota tupsahti hän pehmeään
ruohokkoon, eikä loukannut yhtään itseään, vaan pääsi asiasta paljaalla
säikähdyksellä. Olisi siinä kuitenkin voinut käydä pahastikin, sillä
olisihan hän voinut pudota päälleenkin ja taittaa niskansa. Nyt me
kumpikin kiitimme Jumalata, joka niin armollisesti oli varjellut meidät
siitä onnettomuudesta. Kuitenkin kului sitte kauan aikaa, ennenkuin
Joonas uskalsi nousta Palkun selkään. Jos Palkku milloin oli ulkona
niityllä nenäkästen paarmojen ympäröimänä, niin ei Joonas tehnyt sitä
koskaan.
Kolmastoista Luku.
Ensimmäinen kaupunkimatkani ja mitä sillä minulle tapahtui.
Vihdoinkin viimein koitti se onnen päivä, jona sain lähteä äidin kanssa
kaupunkiin.
Oi, kuinka olin sitä hetkeä ikävöinyt! Minä en ollut milloinkaan nähnyt
sen suurempia vesiä, kuin muutamia lampia, puron ja joen tuolla kotona,
enkä koskaan suurempia aluksia, kuin meidän vanhan ruuhemme, venheemme
ja vanhan lossivenheen joen rannalla, jolla se, maalle vedettynä, oli
jo ollut vuosikausia ja jossa meillä lapsilla oli tapana leikkiä. Nyt
saisin minä nähdä itse sen ison järven, jolla kulki höyryvenhe ja paljo
laivoja muitakin.
Olikin ihana ilma matkapäivänämme. Päivä paistoi niin kirkkaasti ja
lämpimästi taivaalta. Paarmat surisivat taas Palkun ympärillä, joka
juoksi ja hikoili. Tomu tuprusi tiellä meidän ympärillä: ajaessamme
niin, että minä pian näytin pieneltä mylläriltä; mutta mitäpäs se teki?
Mitäs vaivoja ei kymmenvuotinen poika jaksaisi kärsiä, kun hän saa
kulkea jotakin merkillistä katselemaan? Palkku kyllä juosta helkytteli
niin kovasti, kuin semmoisessa helteessä saattoi, mutta minusta se
nyt juoksi "hirmuisen" hitaasti. Vihdoinkin viimein pääsimme ulos
metsästä ja kaukaa tuolta häämötti jo kaupunkikin korkeine, terävine
kirkonkastarineen ja vanhoine linnoineen, jota alempana nähtiin järven
välkkyvä pinta laineineen. Kovasti sykähteli silloin sydän rinnassani,
sillä minähän saisin nähdä järven, laivat ja höyryvenheet! Nyt oli
selvillä se, että minusta piti tullakin merimies. Vesi ja meri! — ne
vetivät nyt minua puoleensa vastustamattomalla voimalla ja minä siksi
kerraksi, kokonaan unhotin kiihkoni päästä rumpariksi. Nyt vierähtivät
ja tärisivät jo rattaamme mukulakivillä lasketulla kadulla. Niin olimme
siis ihan täydellä todella kaupungissa! En milloinkaan ollut osannut
uneksiakaan mitään niin muhkeata. Talot olivat talojen, kartanot
kartanoiden vieressä pitkissä rivissä kaksin, kolmin kertaisina ja
vastapäätä, kadun toisella puolen aivan samalla tavalla! Ja sittekös
oli siellä kauppapuoteja, ja rihkamata kaikenlaista asetettuna puotien
akkunoihin ilmoitus-merkiksi! Siihen aikaan ei kuitenkaan osattu
ilmoittaa niin hyvin, kuin nyky-aikana. Kauppapaikkojen akkunoissa
riippui vaan tavallisesti rivi paksumpia ja hienompia talikynttilöitä,
niitä paitsi pari kirjavaa saippuatankoa, koukku — ja lehtihakasia,
lakkeja, tulitikkuja, tupakkatokkia, pitkiä villaisia kaulaliinoja,
nuppineulapapereja ja kivitauluja.
Oudolta tuntui katsella tuota kaikkea ja kummalliselta kuului
korviin pyörien kolina kivitetyllä kadulla. Minä olin kuin hiukan
pyöräpäisenä. Sittekuin olimme vieneet hevosemme kauppias Rosenström'in
taloon, menimme, äitini ja minä, enoni luoksi, joka oli apteekkarina
kaupungissa. Siellä minun piti tavata kumpaakin serkkuani, Klaaraa ja
Hilmaa, joita olin ainoastaan kerran ennen nähnyt, silloin kuin he
kävivät meitä tervehtimässä kotonamme maalla.
Eno pyysi meitä päivälliselle luokseen, mutta sitä ennen piti minun
mennä ulos katsomaan laivoja ja höyryaluksia. Satamassapas se vasta
elämä ja liike olikin!
Merimiehet vipusivat tavararuumista ylös suolaa, kalkkia ja
jauhomattoja samalla, kuin laulaa hoilottelivat yksitoikkoisia
laulujansa; kantomiehet kantoivat laivanpartailta, kaikenlaisia säkkejä
maalle; toiset vierittivät tynnyrejä ja kääröjä niihin laivoihin, joita
lastattiin parhaillaan.
Äiti uskoi minut erään vanhan, laivan kirvesmiehen huostaan, joka
oli hänen kotipuoleltaan kotoisin, ja se lupasi katsoa, jotta minä
en ryhtyisi mihinkään keppoisiin sillä aikaa, kuin äiti toimitteli
joitakin asioitaan kaupungilla. Äiti varoitteli vielä minua olemaan
hyvin varovaisena, eikä, kulkemaan niin, että putoaisin järveen tahi
joutuisin johonkuhun muuhun vaaraan. Luonnollisesti lupasin minä
totella ja katsoa tarkoin eteeni.
Kuitenkin väsyin minä heti sekä merimiesten lauluun, että heidän
tynnyriensä ja kääröjensä vierittelemiseen ja keksin muutaman vanhan,
puoliksi katetun purjepurren. Se oli sidottu kiinni erääsen sataman
kaide-puun paaluun. Minä kysyin kirvesmieheltä, saisinko mennä siihen
katselemaan sekä sitä että laivoja sieltä käsin. Minustahan piti tulla
merimies, jonka vuoksi oli luonnollista, että minä tahdoin nähdä,
miltä laiva sisältäpäin näyttää. Minä sainkin suostumuksen pyyntööni
ja heti notkeana, kuin orava, hyppäsin sukkelasti purren kannelle.
Keulan puolella, aivan kannen keskellä, huomasin minä sitte pienen,
pyöreän aukon ja minussa syntyi halu kurkistaa siitä sisään kajuuttaan,
nähdäkseni miltä se oikeastaan näyttää tuommoinen ihmisasunto.
Sitä varten laskeuduin polvilleni, otin päästäni pois uuden hattuni
ja panin sen purren kannelle. Oli onni, että silloin ei sattunut
tuulemaan, sillä niin ollen, olisi uusi hattuni varmaankin pudonnut
järveen. Niin tirkistelin minä siinä alas aukosta, mutta siellä
alhaalla oli ihan pimeä, joten en nähnyt mitään. Silloin päätin tehdä
rohkean teon ja työnsin pääni kokonansa aukosta läpi. Minä ajattelin:
nyt varmaankin saan nähdä jotakin merkillistä olevan alhaalla tuolla
pimeässä kajuutassa — jotakin perin merkillistä.
Kyllä kaikkiakin! Siellä oli pimeä, kuin säkissä, mutta nyt ilmestyi
pahin puoli asiassa. Kun minun piti vetää pääni taas ulos aukosta,
huomasin, että se ei lähtenytkään pois. Minä kiertelin kaulaani ja
kääntelin päätäni jos jonnekin päin, mutta varsin mahdottomalta tuntui
saada päätä pois vankeudesta, Tietysti olisi se helposti onnistunut,
jos olisin pysynyt tyynenä, mutta hämmästyksissäni en tiennyt mitä
tein. Minulle tuli hätä käteen ja hätäni muuntui pian epätoivon
tuskaksi, kun ajattelin, että kentiesi täytyi minulta katkasta koko pää
ennen, kuin minut irti saadaan.
Siinä vietin muutamia pelottavan tuskallisia silmänräpäyksiä ja aloin
huutaa — huutaa mi saatua väkeä. Kirvesmies oli äsken minulle sanonut
purren olevan kotoisin jostakin Kalmoniemestä ja tuon nimen merkityksen
sovitin minä ajatuksissani yhteen tuhoni ja kuolemani kanssa.
"Kirvesmies, kirvesmies! Tulkaa auttamaan minua", huusin minä yhä
kiivaammin. Purren kannen hämmentämä ääneni kuului vihdoinkin viimein
kirvesmiehen korviin ja hän tuli juoksujalassa minua pelastamaan
pulastani. Kääntämällä ruumiini oikeaan asentoon niin että pääni
tuli oikeaan suuntaan tuon hieman soikulaisen aukon kanssa, sai hän
minut viimeinkin irti tukalasta ja omituisesta vankeudestani. Ette
voi arvata, kuinka minä seisoin alakuloisena, kuni siiville lyötynä
siinä ja katsoa noljotin eteeni. Mieltymys merielämäänkin oli kerralla
kadonnut, kuin poispuhallettu ja kadonnut ainiaaksi. Siihen sijaan olin
oikein iloinen, kuin sain taas palata kotiseutuni järkkymättömälle
manterelle.
Puolen päivän jälkeen istuin taas enoni luona yhdessä serkkujeni kanssa
ja herkuttelin itseäni rusinoilla, manteleilla ja espanjalaisilla
pähkinöillä. Silloin kysyi eno, joka kirvesmieheltä oli saanut
kuulla aamupäiväisistä toimistani, millä tavoin oli huvitteleutunut
alhaalla laivarannassa. Minä kävin sangen hämilleni tuosta tukalasta
kysymyksestä ja veri kohosi nopeasti kasvoilleni niin, että minä tulin
punaiseksi, kuin kypsynyt puolukka. Enhän minä miten voinut ruveta
enoani petkuttamaan, sillä sen tiesin synniksi ja kovin tuntui taas
vaikealta, tyttöjen, kuullen, kertoa asia semmoisenaankin, kuin se oli.
Minä koetin päästä siitä pälkähästä juttelemalla katselleeni, miten
laivoja oli lastattu ja lastia niistä purettu, ynnä muuta semmoista.
"No, eikös sinulla itselläsi ollut mitään sen kummempaa sattumaa siellä
alhaalla pursien luona?" kysyi eno ja katsoi minuun ivallinen hymy,
huulilla.
Nyt täytyi tietysti totuuden tulla ilmi ja niinä kerroin juurta
jaksaen, kuinka minulle oli käynyt. Serkkuni nauroivat tavattomasti
kertomukselleni, joka heistä oli hauskinta, mitä pitkiin aikoihin
olivat kuulleet.
Vaikka enonkin suu vetääntyi nauruun, muuntui hän kuitenkin kohta
vakavaksi ja avatessaan erästä pähkinää, sanoi hän että minun
seikkailuni voisi olla kokonaisen saarnan aineena.
Kuinka se olisi mahdollista ja kävisi laatuun, — sitä en minä voinut
käsittää, vaan pyysin enon sanomaan, mitä hän sillä tarkotti.
"Sitä hyvä Kalle, että sinun tilasi oli monen ihmisen hengellisen
aseman kalttainen, vaikka he eivät itse usko sitä. Kentiesi olet
sinä lukenut sen, mitä on kirjoitettu jossakin paikassa Uudessa
Testamentissa: _silmä on ruumin valkeus; jos siis sinun silmäs on
yksinkertainen_ (s. o. turmeltumaton,, luonnollinen, terve), _niin
koko sinun ruumiis on valaistu; vaan jos sinun silmäs on paha, niin
koko sinun ruumiis on pimeä. Jos siis se valkeus, joka sinussa on, on
pimeys, kuinka suuri on itse pimeys?_ Samoin kuin sinä kumarsit pääsi,
katsoit purren pimeään kajuuttaan ja sillä tavoin, keskellä kirkasta
päivää, jouduit hirmuiseen pimeyteen, etkä tainnut edes itseäsi nähdä,
aivan samoin moni poika ja tyttö katsoo synnin synkeään pimeyteen
ja tekee semmoista, että varmaan punastuisi, jos joku näkisi hänet
silloin. Tuo synnin tekeminen sokaisee kuitenkin heidän silmänsä niin,
että he eivät enämpää, kuin sinäkään voi nousta ja vapauttaa itseänsä
siitä. Vapaiksi he eivät pääse muulla keinoin, kuin huutamalla Herraa
avuksi, joka silloin, tuleekin ja pelastaa heidät vankeudesta."
"Aivan, niinkuin kirvesmies kuuli minun huutoni ja riensi avukseni",
huudahdin minä.
"Juuri niin, poikaseni", jatkoi eno puhettansa, "mutta nyt on sinun
asiasi ottaa tuo seikkailusi opiksesi ja rukoilla Jumalaa varjelemaan
sinua vasta edes kaikesta pahasta."
Minun täytyy tunnustaa, että en ymmärtänyt paljoa enoni puheesta, mutta
jälkeen päin olen sangen monasti saanut tuntea ja kokea, miten oikein
ja totta hän silloin puhui.
- Äitini kävi oikein levottomaksi saadessaan kuulla, kuinka minä olin
tarttunut purteen päästäni kiinni, mutta samalla tuli hän iloiseksi
siitä, että olin päässyt tuosta pulastani pelkällä säikähdyksellä.
Kotimatkalla puhui hän sitte vielä omalla tavallansa siitä, miten
minun pitäisi tuosta vastenmielisestä vankeudestani oppia hillitsemään
uteliaisuuttani. Hän sanoi, että minun ei pitäisi aina tahtoa nähdä
kaikkea sitä ja tätä, sillä semmoiset pojat, jotka sillä tavoin
tahtovat luoda silmänsä kaikkialle, ylös ja alas, oikealle ja
vasemmalle, joutuvat viimein pimeyden pauloihin. _"Toimellinen mies
laittaa hänensä viisaasti, vaan tyhmä heittelee silmiänsä sinne ja
tänne."_
Kotiin tultuani oli minulla paljo kertomista Lotalle, Elsalle
ja Joonaalle, joille lopuksi mainitsin minulle sattuneesta,
kommelluksestanikin. Minä koetin saada sen jutun niin merkilliseksi,
kuin suinkin, ja saatuani sisareni oikein onealle mielialle, selitin
minä heille niitä opetuksia seikkailustani koetin saada, myöntäen
kuitenkin, että se viisaus ei ollut minun viisauteni, vaan eno
Johanneksen ja äitini päästä lähtenyttä.
Kaupunkimatkallani oli kumminkin se hyvä puoli, että minussa ei enää
milloinkaan herännyt mitään halua merelle, vaan toistaiseksi pysyin
vakaasti tuumassani ruveta rummun lyöjäksi.
* * * * *
Tähän lopetan nyt täällä kertaa lapsuuteni muistelmat, lausuen samalla
sen toiveen, että niistä niiden nuorille lukijoille olisi edes jotakin
iloa, ehkäpä vielä hiukan hyötyäkin. — Jos niin kävisi, että Kalle
Sarkkisen lapsuuden muistelmat saavuttaisivat ystäviä lasten seassa,
niin ei ole aivan mahdotonta, että niille vasta edes ilmestyisi jatkoa,
jos Jumala sen suo ja me elämme.
Sydämellisesti toivottaen kaikille lapsille hupaista ja siunauksesta
runsasta joulua lasten parhaalta ystävältä, häneltä, joka meidän
tähtemme lepäsi olilla ja heinillä Betlehemin seimessä, pysyn minä
kaikkien nuorten kirjani lukijain vanhana ystävänä. Hauskaa joulua siis
kaikille!
_Kalle Sarkkinen_.