"Se, joka menee vuoristoon, palaa äitinsä luokse."
He olivat kulkeneet Sewalikharjujen ja troopillisen Doonin kautta,
sivuuttaneet Mussoorien ja suuntasivat matkansa pohjoiseen päin
kapeita vuoristopolkuja pitkin. Päivä päivältä he joutuivat syvemmälle
kukkuloiden väliin, ja päivä päivältä Kim huomasi laaman taas
saavuttavan miehen voimat. Doonin pengermillä hän oli nojautunut
pojan olkapäätä vasten ja halukkaasti levähdellyt pysähdyspaikoilla.
Mussoorien tiellä hän oli rohkaissut itsensä niinkuin metsästäjä,
joka näkee loitompana tutun metsänrinteen. Ja vaikka olisi odottanut
hänen vaipuvan väsymyksestä maahan, kiersi hän vain pitkän kauhtanansa
kiinteämmin ympärilleen, veti rintansa täyteen kirkasta ilmaa ja jatkoi
matkaansa, niinkuin vain vuoristolainen kykenee. Tasangolla syntynyt ja
tasangolla kasvanut Kim hikoili ja huohotti aivan ihmeissään.
-- Tämä on minun maatani, sanoi laama. -- Verrattuna Such-zeniin tämä
on tasaisempaa kuin riisipelto.
Ja vakain, voimakkain askelin hän kiipesi ylöspäin. Mutta vasta
heidän laskeutuessaan jyrkästi alaspäin kolmetuhatta jalkaa kolmessa
tunnissa hän jätti Kimin kauas jälkeensä, sillä pojan selkää pakotti
hänen koettaessaan alamäessä kulkuaan hillitä, ja hänen isovarpaansa
oli heinistä punotun sandaalirihman syövyttämä. Deodarmetsien harvain
varjojen ja tammistojen läpi, moniväristen koivikkojen ja mäntymetsien
kautta, sieltä liukkaille päivänpolttamille ruohikkoisille rinteille ja
taas takaisin metsien siimekseen, kunnes tammi vaihtui bamburuokoihin
ja laakson palmuihin, laama riensi väsymätönnä.
Katsellen hämärissä taakse jättämiään vuorijonoja ja himmeää
kiemurtelevaa tietä, jota myöten he olivat tulleet, suunnitteli laama
vuoristolaisen tavalla, joka on tottunut laajoihin näköaloihin,
uusia uria huomiseksi tai pysähtyen jonkin korkealla olevan aukeaman
reunalla, josta näköala avautui Spitiin ja Kuluun, ojensi kätensä
kaihoisasti näköpiirin lumihuippuja kohti.
Aamun koitteessa rusottivat lumihuiput kirkkaan punaisina tumman
sinen yläpuolella, kun Kedarnath ja Badrinath, vuoriston kuninkaat,
ensimmäisinä loistivat auringon valossa. Kaiken päivää ne paistoivat
kuin sula hopea auringossa, ja illalla pukeutuivat jälleen jalokiviinsä.
Aluksi ne henkäilivät lauhkeita tuulia matkustajien tielle, tuulia,
joita oli hyvä tavata jättiläislohkareiden yli kiipeillessä, mutta
muutaman päivän kuluttua, heidän saavutettuaan yhdeksän- tai
kymmenentuhannen jalan korkeuden, rupesivat tuulet puremaan. Kim
soi mielellään erään vuoristokylän asukkaille tilaisuuden saavuttaa
ansiota lahjoittamalla hänelle karkean sarkanutun. Laama oli hiukan
hämmästynyt siitä, että joku paheksui noita purevia tuulia, jotka
olivat puhaltaneet vuodet hänen hartioiltaan.
-- Nämä ovat vasta matalampia vuoria, _chela_. Ei tämä ole vielä
kylmää, ennenkuin tulemme oikeaan vuoristoon.
-- Ilma ja vesi on hyvää ja ihmiset ovat kyllä hyviä, mutta ruoka on
perin huonoa, valitti Kim. -- Ja me kuljemme kuin olisimme hulluja --
tai englantilaisia. Ja sitten yön aikana paleltaa.
-- Ehkäpä vähäisen, mutta vain sen verran, että vanhat jäseneni
iloitsevat auringonpaisteesta. Emmehän aina saa nauttia pehmeistä
vuoteista ja ylellisestä ruuasta.
-- Voisimmehan ainakin pysyä tiellä.
Kim olisi tasankomaalaisen tavoin mieluummin pysytellyt kovaksi
tallatulla tiellä, joka vajaan kuuden jalan levyisenä kiemurteli
vuoristossa. Mutta laama, ollen tiibettiläinen, ei voinut välttää
kiusausta käyttää oikoteitä pitkin kivisiä rinteitä ja rotkojen
poikki. Hän selitti ontuvalle oppilaalleen, että vuoristolainen tietää
vaistomaisesti vuoristopolun suunnan, ja vaikka alhaalla riippuvat
pilvet saattaisivatkin eksyttää oikotietä hakevan vieraan, eivät ne
vähintäkään häirinneet ymmärtäväistä miestä.
Niinpä, samoiltuaan pitkät ajat seuduissa, joissa
kulkemista sivistyneessä maailmassa pidettäisiin varsin ankarana
vuoristourheiluna, he saattoivat joutua kiipeämään satulamaisen
pääharjun yli, siitä taas väistämään jonkin sortuneen vyörymän ohi ja
sitten metsän läpi neljänkymmenen viiden asteen kulmassa tielle jälleen.
Pitkin matkaa he sivuuttivat vuoristolaiskyliä -- savi- ja multamajoja,
joiden rungossa näkyi hirsiäkin, väliin karkeasti kirveellä veistettyjä.
Ne riippuivat niinkuin pääskyspesät jyrkänteillä, kerääntyneinä pieniksi
ryhmiksi kolmituhatjalkaisen rinteen puoliväliin, puristuen jonkin
kallion kulmaan, joka tarjosi suojaa myrskytuulia vastaan. Toisin
paikoin niitä oli sijoitettu pikku ruohokentille, joista sai vähän
kesälaidunta, mutta jotka talvella saivat olla kymmenen jalkaa lumen
alla.
Näiden majojen asukkaat, keltaiset, rasvaiset, sarkaan puetut
ihmiset lyhyine paljaine säärineen ja eskimolaisia muistuttavine
kasvonpiirteineen pistäysivät hyvin halukkaasti vieraita katsomaan ja
palvelemaan. Tasangoilla olivat ystävälliset ja kohteliaat ihmiset
kohdelleet laamaa niinkuin pyhää miestä ainakin. Mutta vuoristolaiset
palvelivat häntä niinkuin miestä, joka on hyvin läheisessä liitossa
kaikkien paholaisten kanssa. Heidän uskontonsa on melkein kokonaan
alkuperästään kuollutta buddhalaisuutta, pääasiallisesti luonnon
palvelusta, haaveellista niinkuin heidän jylhä maansa, monipiirteistä
kuin heidän kukkuloittensa pengermätkin. Siitä huolimatta he myönsivät
tuolle korkealle hatulle, kilisevälle rukousnauhalle ja kiinalaisille
pyhille kirjoituksille suuren arvovallan ja samalla kunnioittivat
miestäkin.
-- Me näimme sinun tulevan Euan tummilla rinteillä, sanoi muuan betah,
joka antoi heille juustoa, piimää ja kivikovaa leipää illalliseksi.
-- Sitä tietä emme käytä usein, paitsi kun poikivat lehmät eksyvät
kesällä. Siellä puhaltelee kallioiden lomista äkillisiä tuulia, jotka
saattavat heittää miehen kumoon ihan tyynenä päivänä. Mutta mitäpä
sellaiset ihmiset välittäisivät Euan paholaisesta?
Huolimatta siitä, että jokaista jännettä pakotti ja päätä huimasi
syviin laaksoihin katsellessa ja jalat olivat käyneet aroiksi
varpaitten epätoivoisesti ponnistellessa rosoisissa raoissa, saattoi
Kim iloita päivän retkistä, tuntea sellaista iloa, jota Xavierin poika
kokee voitettuaan toverinsa neljännesmailin kilpailussa tasaisella
maalla. Vuoristossa hän hikoili _ghin_ ja sokerin pois jäsenistään, ja
kuiva, raitis ilma, joka jylhissä vuoren solissa ankarasti ravisteli
häntä, vahvisti ja karaisi hänen rintaansa. Ja jyrkänteet kehittivät
uusia lujia lihaksia hänen sääriinsä ja vartaloonsa.
Kulkiessaan he usein keskustelivat Elämän pyörästä ... ja sitäkin
suuremmalla syyllä, koskapa he, kuten laama sanoi, olivat vapautuneet
sen näkyvistä kiusauksista. Lukuunottamatta harmaata kotkaa ja silloin
tällöin loitompana nähtyä karhua, joka kaiveli ja pöllytti maata
rinteillä, tai joskus aamunkoitteessa kohtaamaansa julmaa täplikästä
pantteria, joka söi hiljaisessa laaksossa kaatamaansa vuohta, ja
silloin tällöin värikkäitä lintuja, olivat he yleensä kahdenkesken
tuulien ja tuulessa heiluvien ruohojen joukossa. Naiset nokisissa
majoissa, joiden kattojen yli he kulkivat rinnettä laskeutuessaan,
olivat epämiellyttäviä ja epäsiistejä, monen miehen vaimoja, ja
sairastivat kaulapöhöä. Miehet olivat puunhakkaajia, jolleivät
viljelleet maata, nöyriä ja uskomattoman lapsellisia.
Jottei kuitenkaan soveliasta seuraa puuttuisi, lähetti kohtalo
heille ystävällisen Dacca-lääkärin, jonka he tapasivat tiellä ja
joka maksoi ruuastaan hyvillä pöhölääkkeillä ja neuvoilla kotirauhan
palauttamiseksi. Hän näytti tuntevan nämä vuoret yhtä hyvin kuin
vuoristomurteetkin ja selitti laamalle tarkalleen, minkälaisia seudut
olivat Ladakhiin ja Tiibettiin päin. Hän sanoi heidän voivan palata
tasangolle milloin hyvänsä, vaikka niille, jotka pitävät vuoristosta,
tuo edessäoleva tie saattoi olla huvittava.
Tätä kaikkea ei selitetty yhdellä kertaa, vaan iltahetkinä kivisillä
puintilavoilla, kun potilaitten jo poistuttua lääkäri tupakoi ja laama
otti nuuskaa ja Kim taas tarkasteli ruohokatoilla syöviä pieniä lehmiä
tai haaveili katsellen vuorijonojen välisiin sinisiin laaksoihin. Ja
erikoisia keskusteluja pidettiin metsissä, kun lääkäri etsi parantavia
ruohoja ja Kim, ollen hänkin lääkärin oppilas, seurasi silloin häntä.
-- Näettekös, herra O'Hara, en, hitto vieköön, tiedä mitä tekisin
tavatessani nuo urheilijat. Mutta jos tahdot oleskella minun
päivänvarjoni näkymissä, se kun on erinomainen merkkikohta, tuntuu
minusta paremmalta.
Kim tarkasteli kukkularyteikköä. -- Tämä ei ole minun maatani, _hakim_.
Helpompaa olisi karhun taljasta löytää täi.
-- No, se on taas minun vahvimpia puoliani. Hurreella ei ole mitään
kiirettä. He olivat vast'ikään Lehissä. He olivat ilmoittaneet
tulleensa Kara Korumista sarvineen ja vuotineen ja kaikkine
tavaroineen. Pelkään vain heidän lähettävän kaikki kirjeensä ja muut
vaaralliset todistuskappaleet takaisin Venäjän alueelle. Tietenkin
he kulkevat itään päin niin pitkälle kuin pääsevät -- vaikkapa vain
näyttääkseen, etteivät ole lainkaan olleet läntisissä valtioissa. Sinä
et tunne vuoristoa?
Hän piirteli oksalla maahan. -- Katso! Heidän olisi pitänyt tulla
Srinagarin tai Abbottabadin kautta. Se on heille lyhyt tie pitkin jokea
Bunjin ja Astorin ohi. Mutta he ovat tehneet lännessäpäin joitakin
kepposia. Siispä -- hän piirsi viivan vasemmalta oikeaan -- he kulkevat
itäänpäin Lehiin (ah, siellä on kylmä!) ja sitten alas Indus-jokea
Han-léheen asti (tunnen tien) ja Bushakriin ja Chinilaaksoon. Tämän
olen saanut selville johtopäätöksellä ja tiedustelemalla ihmisiltä,
joita parannan mainiosti. Ystävämme ovat kauan aikaa toimittaneet
tyhjää ja aiheuttaneet sellaisia vaikutelmia, että useat heidät
tuntevat. Saat nähdä, että saavutamme heidät jossakin Chinilaaksossa.
Ole hyvä ja pidä silmällä päivänvarjoa.
He näkivät tuon päivänvarjon nyökkäilevän laaksoissa ja vuorten
rinteillä. Ja aikanaan laama ja Kim, joka kulki kompassin avulla, sen
taasen tapasivat, kun lääkäri iltaisin pysähtyi myymään voiteitansa
ja lääkkeitänsä. -- Me tulimme sieltä ja sieltä. -- Laama viittasi
epämääräisesti taakse, ja päivänvarjo puolestaan myönsi kohteliaasti
heidän kulkeneen hyvin.
He vaelsivat muutaman lumisen vuorisolan kautta kylmässä kuunvalossa,
ja laama pilkkasi lempeästi Kimiä, vaikka itse vajosikin polvia
myöten lumeen, niinkuin baktrialainen kameeli -- sitä lumiseuduilla
kasvanutta, lyhytkarvaista lajia, joka tulee vuoristosta alas Kashmir
Seraihin. Sitten kuljettuaan löysälumisten kenttien yli he häätyivät
myrskyä pakoon muutamaan tiibettiläisten leiriin, jotka kiiruhtivat
alaspäin pienine lampaineen, joista jokainen oli saanut kantamuksekseen
säkillisen boraksia. Ja edelleen he kulkivat ruohorinteiden yli, joilla
vielä oli lumitäpliä, ja metsien läpi toisille nurmikoille.
Koko matkansa aikana he eivät olleet huomanneet Kedarnath- ja
Badrinath-vuorten muuttaneen hahmoa, ja vasta monen päivän
matkan perästä erotti Kim, kiivettyään muutamalle mitättömälle
kymmenentuhannen jalan korkuiselle kummulle, että molempien
jättiläisten olkapäänmutkat tai huiput olivat vähän muuttuneet.
Lopuksi he saapuivat pienoismaailmaan: penikulmien pituiseen laaksoon,
jossa korkeat kummut olivat syntyneet vuoriston rinteiltä vyöryneistä
jätteistä. Siinä ei yhden päivän kävely, siltä heistä tuntui,
kuljettanut heitä pitemmälle kuin unennäkijän askeleet jouduttavat
häntä painajaisen ahdistaessa. He kiersivät tuntikausien vaelluksella
kukkulan, ja katso, se oli vain pieni ulospistävä osa suuresta
kokonaisuudesta! Silmien eteen avautui heidän äsken näkemänsä pieni
peltotilkku nyt suurena ylätasankona, joka ulottui pitkälle laaksoon.
Ja kolme päivää myöhemmin se taas näytti kämmenen levyiseltä laakson
pohjalla.
-- Totisesti, jumalat täällä asuvat, sanoi Kim laakson hiljaisuuden
ja kamalasti leviävien, sateen jälkeen katoavien pilvivarjojen
hämmästyttämänä. -- Tämä paikka ei ole ihmisille sovelias.
-- Kauan, kauan aikaa sitten, sanoi laama melkein itsekseen, --
kysyttiin mestariltamme, onko maailma ikuinen. Tähän ylevä mestari ei
vastannut mitään... Ceylonissa ollessani muuan viisas etsijä vahvisti
sen vanhalla palinkielisellä ennustuksella. Kun tiedämme vapauttamisen
tien, on kysymys hyödytön. Mutta katso ja ymmärrä, mitä harhanäky
merkitsee, _chela_! Nämä ne ovat oikeita vuoria! Ne ovat samankaltaisia
kuin minun vuoreni Such-zenissä. Missään muualla ei sellaisia ole.
Heidän yläpuolellaan, vielä suunnattomasti paljon korkeammalla, kamara
yleni lumipeitteeseen, ja satojen mailien matkalla idästä länteen
kuin viivoittimella vedetyllä lumiharjalla pysähtyi viimeinen koivu
matkallaan ylöspäin. Sen yläpuolella taistelivat kalliot järkäleinä
ja kärkinä nousten, kohottaakseen päänsä valkoisen vaipan läpi. Ja
niidenkin yläpuolella, muuttumattomina maailman alusta alkaen, mutta
muuttuen auringon ja pilvien joka vivahduksessa, lepäsi ikuinen lumi.
He voivat erottaa sen pinnassa täpliä ja railoja, missä myrsky ja
vaeltavat pyörretuulet olivat pyörineet. Heidän alapuolellaan luisui
metsä sinivihreänä monipenikulmaisena vaippana, ja metsän alapuolella
oli kylä pienine vainiopenkereineen ja jyrkkine laitumineen. He
tiesivät, että kylän alapuolella, joskin ukkosmyrskyn peittämänä,
lepäsi kaksitoista tai viisitoista sataa jalkaa alempana kostea laakso,
jonne vuoriston purot keräytyivät.
Tapansa mukaan oli laama kuljettanut Kimiä karjapolkuja ja oikoteitä
myöten, kaukana valtatieltä, jota myöten Hurree babu, tuo "arka
raukka", oli kulkenut kolmea päivää aikaisemmin sellaisessa myrskyssä,
että yhdeksän englantilaista kymmenestä olisi sitä välttänyt. Hurree ei
ollut mikään metsämies, liipaisimen napsahdus saattoi hänet muuttamaan
väriänsä, mutta niinkuin hän itse sanoi, hän oli "hyvä vainuilija",
eikä hän ollut syyttä suotta tutkinut avaraa laaksoa kiikarillaan.
Sitäpaitsi näkyy kulunut valkoinen telttakangas viheriää taustaa vasten
sangen kauas. Hurree babu oli nähnyt kaikki, mitä oli tahtonutkin
nähdä, istuessaan Ziglaurin puintilavalla kahdenkymmenen mailin päässä
linnuntietä ja neljänkymmenen mailin päässä tietä kulkien ... nähnyt
kaksi pientä pistettä, jotka eräänä päivänä olivat juuri lumirajan
alapuolella ja seuraavana päivänä olivat ehkä siirtyneet kuusi tuumaa
vuorenrinnettä alaspäin.
Päästyään kerran käyntiin ja ryhdyttyään työhön kykenivät hänen tukevat
paljaat säärensä tekemään hämmästyttävän pitkiä matkoja. Ja siitäpä
syystä Kim ja laama jäivät kahdenkesken odottamaan myrskyn ohimenemistä
vuotavassa vuorimajassa Ziglaurissa, jolla aikaa rasvainen ja märkä,
mutta aina hymyilevä bengalilainen, puhuen parasta englanninkieltä,
vaikkakin jokapäiväisimmin puhetavoin, teki tuttavuutta parin likomärän
ja leinin vaivaaman muukalaisen kanssa.
Hän oli monia hurjia tuumia hautoen saapunut ukkosen kantapäillä, joka
oli pirstonut petäjän heidän leiriään vastapäätä ja siten saanut pari
tusinaa kantajaa vakuuttuneiksi siitä, ettei päivä ollut sovelias
matkan jatkamiseen, vieläpä saanut heidät heittämään kantamuksensa
maahan ja häviämään tiehensä. He olivat muutaman vuoristorajahin
alamaisia, joka käytti heidän palvelustaan, sellainen on tapa, omaksi
ansiokseen. Heidän mieskohtaisten vaikeuksiensa lisäksi nämä sahibit
olivat jo uhanneet heitä pyssyillänsä. Useimmat heistä tunsivat sekä
pyssyt että sahibit ennestään, sillä olivathan he pohjoisten laaksojen
oppaita ja metsästäjiä, innokkaita pyytämään karhuja ja kauriita, mutta
sillä tavoin heitä ei ollut kohdeltu milloinkaan ennen. Niinpä siis
metsä otti heidät syliinsä, ja huolimatta sadatteluista ja huudoista he
pysyivät poissa.
Babun ei siis tarvinnut olla olevinaan mielipuoli, sillä hän oli
jo miettinyt toisen keinon ollakseen tervetullut. Hän riisui märät
vaatteensa, pani kiiltonahkakengät jalkoihinsa, avasi sinivalkoisen
päivänvarjonsa ja ilmestyi vieraiden eteen -- hiukan horjuen ja sydämen
levottomasti sykkiessä viitan alla -- hänen kuninkaallisen korkeutensa,
Rampurin rajahin asiamiehenä. "Miten voi palvella teitä, herrat?"
Muukalaiset olivat mielissään. Toinen oli silminnähtävästi
ranskalainen, toinen venäläinen, mutta he puhuivat englantia melkein
yhtä hyvin kuin babu. He pyysivät heti häntä ystävällisesti auttamaan.
Heidän alkuasukaspalvelijansa olivat sairastuneet Lehissä. He olivat
rientäneet eteenpäin, kun halusivat viedä metsästyssaaliinsa Simlaan
ennenkuin koi pääsi nahkoja turmelemaan. Heillä oli suosituskirje
(babu kumarsi kunnioittavasti kädet rinnalla) kaikille hallituksen
virkamiehille. Ei, he eivät olleet tavanneet muita metsästysretkikuntia
matkallaan. Ja heillä oli hyvät varastot. He tahtoivat vain päästä
matkaan niin pian kuin suinkin.
Hurreen onnistui tavata piiloutunut vuoristolainen metsässä ja vähän
puheltuaan ja pienen hopearahan annettuaan (eihän valtion palveluksessa
voi olla perin säästäväinen, vaikka tuhlaus pakotti Hurreen sydäntä)
hän sai kaikki yksitoista kantajaa takaisin. Huomasivathan he babun
ainakin pystyvän todistamaan, jos heitä huonosti kohdeltaisiin.
-- Minun kuninkaallinen herrani tulee olemaan hyvin suuttunut, mutta
nämä ihmiset ovat vain rahvasta ja hyvin tietämättömiä. Jos herrat
hyväntahtoisesti unohtaisivat tämän ikävän asian, olisin hyvin
iloinen. Pian sade loppuu ja silloin voimme jatkaa matkaa. Oletteko
metsästäneet? Se on jaloa huvia.
Hän puikahti ketterästi toisen _kiltan_ luota toisen luo ollen
järjestelevinään noita suippopäisiä vasuja. Englantilaiset eivät
tavallisesti ole tuttavallisessa suhteessa alkuasukkaihin, mutta eivät
he sentään löisi ystävällistä babua, joka on sattunut vahingossa
kaatamaan _kiltan_. Mutta toisaalta eivät he tarjoisi ryyppyä
ystävällisellekään babulle, enempää kuin kutsuisivat häntä ruuallekaan.
Nämä muukalaiset tekivät tuon kaiken ja kyselivät ahkerasti ...
etupäässä naisista, joihin kysymyksiin Hurree vastaili kernaasti
ja avomielisesti. He antoivat hänelle lasillisen paloviinan
kaltaista kirkasta juomaa ja sitten hiukan lisää, ja hetken
kuluttua hänen vakavuutensa hävisi kokonaan. Hän tuli sopimattoman
vallankumoukselliseksi ja rupesi puhumaan erittäin halveksivasti
hallituksesta, joka oli pakottanut hänet käymään valkoisten koulua,
mutta ei ollut antanut hänelle valkoisen miehen palkkaa, ja hän
lörpötteli sorrosta ja kärsimästään vääryydestä, kunnes hänen kansansa
surkeus sai hänet itkemään. Sitten hän hoiperteli tiehensä laulaen
bengalilaisia rakkauslauluja ja vaipui maahan märän puunrungon viereen.
Eipä milloinkaan ollut muukalaiselle näytetty surkeampaa esimerkkiä
Englannin vallan vaikutuksesta Intian oloihin.
-- Tuollaisia he kaikki ovat, sanoi toinen urheilijoista
ranskankielellä. -- Kunhan ehdimme varsinaiseen Intiaan, saatte nähdä.
Haluaisin tavata tuota rajahia. Saattaisihan siellä saada tilaisuuden
sanoa hyvän sanan. Mahdollistahan on, että hän on kuullut meistä ja
haluaa osoittaa hyväntahtoisuuttaan.
-- Meillä ei ole aikaa. Meidän täytyy päästä Simlaan niin pian
kuin mahdollista, vastasi toveri. -- Minä olisin toivonut, että
tiedonantomme olisivat jo Hilasista tai ainakin Lehistä päässeet
matkaan.
-- Englantilainen posti on parempi ja varmempi. Muistahan, että meillä
on kaikki edut ja helpotukset. Tämä typeryys on, Herra nähköön, aivan
uskomatonta.
-- Se on ylpeyttä ... ylpeyttä, joka ansaitsee ja saa rangaistuksensa.
-- Niin kyllä! Toista on tässä leikissä kohdata mannermaalaisia
vakoojia. Siinä on vaarojakin, mutta nämä ihmiset -- pyh -- tämä on
liian helppoa. Ylpeyttä ... ylpeyttä vain, ystäväni.
-- Mitähän hiton hyötyä on siitä, että Chandernagore on niin lähellä
Kalkuttaa, tuumi Hurree kuorsaten suu auki märällä sammaleella maaten,
-- jollen voi ymmärtää heidän ranskaansa. He puhuvat niin tavattoman
nopeasti. Parempi olisi ollut katkaista heti heidän petolliset
kurkkunsa.
Kun hän jälleen ilmestyi, oli hänellä kova päänsärky -- ja katuvaisena
vaivasi häntä pelko, että hän juovuksissa on ehkä puhunut liikoja. Hän
rakasti Englannin hallitusta, sehän oli kaiken hyvinvoinnin ja kunnian
lähde, ja hänen rampurilainen isäntänsä oli samaa mieltä.
Siihenpä vieraat rupesivat häntä pilkkaamaan ja muistuttelemaan hänen
äskeisiä puheitaan, kunnes askel askeleelta ivaten, sulavasti nauraen
ja taitavasti kiehtoen saivat babun luopumaan puolustuksestaan ja
pakotetuksi puhumaan -- totuutta. Kun Lurgan sai myöhemmin kuulla
tämän, valitti hän ääneensä, ettei saanut olla noiden tyhmien
tarkkaamattomien kantajien sijassa, jotka pitäen ruohomattoa päänsä
päällä, vesipisaroiden lotistessa heidän askeleittensa jäljissä,
odottivat sään selkenemistä.
Kaikki näiden miesten tuntemat sahibit, karkeasti puetut, mutta aina
iloiset, toivat palatessaan uudelleen entisille metsästysmailleen
mukanansa palveluskuntansa, jotka usein olivat vuoristolaisia. Nämä
sahibit matkustivat ilman seuruetta. Siispä he olivat köyhiä ja
tietämättömiä, sillä ei kukaan järkevä sahid noudattaisi bengalilaisen
neuvoja. Mutta tämä bengalilainen, joka ilmestyi tiesi mistä, oli
antanut kantajille rahaa ja koetteli puhua heidän murrettaan. Kun he
olivat tottuneet huonoon kohteluun omien kansalaistensa puolelta,
epäilivät he tässä olevan jonkin satimen ja olivat valmiina pakenemaan,
jos tilaisuus sattuisi.
Sateen lakattua ja puhtaan maanhajuisen ilman suloisesti tuoksuessa
babu lähti opastamaan heitä vuorten rinteitä alaspäin, astuen kantajien
etupäässä ylpeänä, mutta muukalaisten jäljessä hyvin nöyränä. Hän
ajatteli monia erilaisia asioita. Pieninkin niistä olisi sanomattomasti
kiinnittänyt hänen matkatoverinsa mieltä. Mutta hän oli miellyttävä
opas ja aina valmis huomauttamaan kuninkaallisen herransa alueiden
kauneudesta. Hän kansoitti vuoriston kaikella, mitä heidän mielensä
teki pyydystää: antiloopeilla, vuorivuohilla ja karhuilla. Hän
saattoi keskustella kasvitieteestä ja kansatieteellisistä asioista
asiantuntemuksella, ja hänellä oli ehtymätön varasto kaikenlaisia
paikallisia tarinoita: muistettakoon, että hän oli ollut viisitoista
vuotta valtion palveluksessa.
-- Tuo mies on todella merkillinen, sanoi pitempi vieras. -- Hän on
kuin jokin outo ilmestys.
-- Hän edustaa muutostilassa olevaa Intiaa, Lännen inhottavaa
sekoitusta, vastasi venäläinen. -- Me ymmärrämme, miten on käytävä
asioihin itämaalaisten kanssa.
-- Hän on menettänyt oman maansa eikä ole saanut uutta tilalle. Mutta
hän vihaa tulisesti voittajiaan. Olisitpa kuullut, mitä hän minulle
uskoi eilisiltana.
Juovikkaan päivänvarjostimensa takana Hurree babu koetti jännittää
korviansa ja aivojansa kuunnellakseen nopeasti puhuttua ranskaa ja piti
tarkoin silmällä muuatta _kiltaa_, joka oli täpötäynnä karttoja ja
asiakirjoja. Se oli tavallista suurempi, päällystetty kaksinkertaisella
punaisella öljykankaalla. Hän ei halunnut kaikkia niitä varastaa. Hän
tahtoi vain tietää, mitä niistä oli otettava ja miten tehokkaimmin
voisi sen tehtyään pujahtaa tiehensä. Hän kiitti kaikkia Intian jumalia
ja Herbert Spenceriä, että oli vielä jotakin arvokasta varastettavaksi.
Toisena päivänä tie kohosi jyrkästi ruohikkoiselle rinteelle metsän
yläpuolelle, ja siinä he auringon laskiessa kohtasivat vanhan laaman
istumassa jalat ristissä salaperäisen piirroksen edessä, jota hän
selitti harvinaisen kauniille, vaikka likaiselle nuorukaiselle. Kirjava
päivänvarjo oli ilmestynyt näkyviin puolen päivämatkan päässä, ja
Kim oli ehdottanut, että pysähdyttäisiin, kunnes se saapuisi heidän
luoksensa.
-- Haa! sanoi Hurree babu yhtä kekseliäänä kuin saapasjalkakissa. --
Tässä taitaa olla joku tämän seudun arvokas, pyhä mies. Ehkäpä minun
kuninkaallisen herrani alamaisia.
-- Mitä hän tekee? Jotakin hyvin kummallista.
-- Hän selittelee pyhää kuvaa, kaikki käsin piirrettyä.
Molemmat muukalaiset seisoivat paljastetuin päin ilta-auringon
paisteessa, joka heitti hohdettansa kullanloistoiselle nurmikolle.
Tyytymättömät kantajat olivat iloissaan häiriöstä ja laskivat taakkansa.
-- Katsohan, sanoi ranskalainen. -- Se muistuttaa kuvaa uskonnon
synnystä ... ensimmäinen opettaja ja ensimmäinen oppilas. Onko hän
buddhalainen?
-- Ehkäpä jotakin pilaantunutta lahkoa, vastasi toinen.
-- Täällä vuoristossa ei ole oikeita buddhalaisia. Mutta katsohan hänen
vaatteittensa poimuja ja sitten noita julkeita silmiä. Mistä johtuu,
että tällaisia nähdessään tuntee kuuluvansa perin nuoreen kansaan?
-- Puhuja heilutti sitä sanoessaan kiihkeästi pitkää ruokoa. -- Me
emme ole vielä painaneet leimaamme minnekään, ymmärrätkö, ja se minua
harmittaa. -- Hän oli vihoissaan noille rauhallisille kasvoille ja
laaman koko asennossa ilmenevälle tyyneydelle.
-- Kärsivällisyyttä. Kyllähän me piirrämme merkkimme yhdessä, me ja
teidän nuori kansanne, mutta sillävälin voit piirtää hänen kuvansa.
Babu lähestyi nyt pystypäisenä, mikä ei ollenkaan sopinut hänen nöyrään
puheeseensa eikä salaperäiseen silmäniskuunsa, jonka hän Kimille antoi.
-- Pyhä mies, nämä ovat sahibeja. Minä paransin lääkkeelläni toisen
heistä vilustumisesta ja lähden Simlaan saadakseni pitää huolta hänen
täydellisestä parantumisestaan. He haluavat nähdä piirustuksesi...
-- Sairaiden parantaminen on aina hyvä asia. Tämä on Elämän pyörä,
sanoi laama, -- sama, jota näytin sinulle Ziglaurin majassa sateen
sattuessa.
-- Ja he tahtoisivat kuulla sinun selittävän sitä.
Laaman silmät kirkastuivat, kun ilmeni uusia kuulijoita. -- Tämä ylevän
Tien selittäminen on aina hyvä. Ymmärtävätkö he hindukieltä niinkuin
Ihmeitten talon kuvien hoitaja?
-- Ehkäpä vähän.
Yhtä innostuneena kuin uuteen leikkiin syventynyt lapsi laama kohotti
päätänsä ja lausui syvällä äänellä jonkinlaisen alkurukouksen,
ennenkuin alotti varsinaisen selityksen. Vieraat nojasivat
vuorisauvoihinsa ja kuuntelivat. Kim istuen nöyränä maassa
tarkasteli auringon punaista loistetta heidän kasvoillaan ja pitkien
varjojen yhtymistä ja jakaantumista heidän takanaan. Heillä oli
oudonnäköiset säärykset ja kummalliset vyöt, jotka epämääräisesti
muistuttivat erästä kirjan kansikuvaa Xavierin kirjastossa. _Nuoren
luonnontutkijan seikkailut Meksikossa_ oli sen nimi. He olivat tosiaan
kertomuksen oivan herra Sumichrastin näköisiä eivätkä lainkaan
sellaisia "tunnottomia lurjuksia", joiksi babu oli heidät kuvaillut.
Mullanväriset mykät kantajat istuivat pelokkaina parin-, kolmenkymmenen
askeleen päässä, ja babu, jonka pitkän pjivun liepeet heilahtelivat
kuin merkkilippu kylmässä viimassa, seisoi jonkinlaisena suojelijana
heidän vieressään.
-- Nämä ovat ne miehet, kuiskasi Hurree sillä aikaa kuin vieraat
seurasivat ruohonkorren liikkeitä taivaasta helvettiin ja jälleen
takaisin. -- Kaikki heidän kirjansa ovat tuossa suuressa punaisessa
_kiltassa_. -- Kirjat ja kartat ja selostukset. Ja olen nähnyt
kuninkaan kirjeen, jonka joko Hilas tai Bunar oli kirjoittanut. He
vartioivat sitä mitä huolellisimmin. He eivät ole vielä lähettäneet
mitään takaisin Hilasista tai Lehista. Sen verran tiedän varmasti.
-- Ketä heillä on seurassaan?
-- Vai nuo kantajat. Palvelijoita heillä ei ole. He ovat niin tarkkoja,
että itse keittävät ruokansakin.
-- Mutta mitä minun on tehtävä?
-- Odota ja pidä silmällä. Jos vain saan tilaisuuden, niin saat tietää,
mitä papereita on etsittävä.
-- Nämä asiat sopisivat paremmin Mahbub Alin kuin bengalilaisen
hoidettaviksi, sanoi Kim nyrpeästi.
-- On muitakin keinoja päästä mielitiettynsä luokse kuin seinän
luhistaminen.
-- Tässä on se helvetti, joka on määrätty ahneille ja saitureille. Sen
toisella puolella on himo ja toisella kyllästyminen. -- Laama innostui
selittelemään, ja toinen vieraista piirusti hänen kuvansa illan
nopeasti hämärtyessä.
-- Tämä riittää, sanoi mies lopuksi karskisti. -- En voi ymmärtää
häntä, mutta piirroksen haluaisin saada. Hän on etevämpi taiteilija
kuin minä. Kysykää häneltä, tahtooko hän sen myydä.
-- Hän sanoo: "Ei, herra", vastasi babu. Laama ei tietenkään olisi
ollut halukas luovuttamaan kuvaansa kenelle hyvänsä maantienkulkijalle,
enempää kuin arkkipiispa taipuisi panttaamaan temppelinsä pyhät astiat.
Tiibetissä on yllin kyllin Elämän pyörän huokeita jäljennöksiä, mutta
laama oli taiteilija samoin kuin oman luostarinsa varakas esimies.
-- Ehkäpä kolmessa, neljässä päivässä, jos huomaan, että sahib on
etsijä ja ymmärtäväinen mies, saattaisin itse piirustaa hänelle toisen.
Mutta _tätä_ käytetään oppilaan opettamiseen. Selitä hänelle, _hakim_.
-- Mutta hän tahtoo _ostaa_ sen ... nyt.
Laama pudisti hitaasti päätänsä ja rupesi käärimään kokoon Pyöräänsä.
Venäläinen, joka ei nähnyt muuta kuin likaisen vanhan miehen tekevän
kauppaa paperipalasta, heitti hänelle kourallisen rupeita ja tempasi
puoleksi piloillaan kuvaa, joka repesi laaman käsissä. Kauhistunut
mutina kuului kantajien joukosta, joista muutamat olivat Spitistä
ja tavallaan hyviä buddhalaisia. Laama nousi ylös häväistyksestä
pahastuneena. Hänen kätensä tavoitteli raskasta rautaista kynäkoteloa,
joka on papin puolustusase, ja babu vääntelehti pelosta.
-- Näethän -- näethän, miksi tarvitsin todistajia; he ovat perin
tunnottomia ihmisiä. Kuulkaas, herra, älkää lyökö pyhää miestä.
-- _Chela_! Hän on häväissyt Kirjoitettua Sanaa!
Se oli liian myöhäistä. Ennenkuin Kim ehti estää, oli venäläinen lyönyt
vanhusta suoraan kasvoihin. Seuraavassa hetkessä hän oli jo vyörymässä
rinnettä alaspäin Kim kurkussaan. Isku oli herättänyt kaikki piilossa
olleet tuntemattomat irlantilaiset pahat henget pojan veressä, ja
vihollisen äkillinen kaatuminen teki loput. Laama vaipui puoleksi
pökertyneenä polvilleen ja kantajat hävisivät kantamuksineen vuorelle
yhtä pian kuin tasangon ihmiset juoksevat tasaisella maalla. He olivat
nähneet pyhyyden häväistyksen, ja heidän täytyi paeta ennenkuin jumalat
ja vuoriston pahat henget kostaisivat. Ranskalainen juoksi laaman
luokse revolveriansa tavoitellen, nähtävästi aikoen siepata hänet
panttivangiksi. Ryöppy teräviä kiviä ... vuoristolaiset ovat tarkkoja
linkoojia ... karkotti hänet takaisin, ja eräs ao-chungilainen kantaja
tempasi laaman syrjään. Kaikki tapahtui yhtä nopeasti kuin pimeys
peitti vuoriston.
-- He ovat vieneet kaikki tavarat ja pyssyt, kirkui ranskalainen,
ampuen umpimähkään hämyyn.
-- Älkää ampuko, herra, älkää ampuko. Minä riennän pelastamaan, huusi
Hurree juosten rinnettä alas ja syösten hämmästyneen ja ihastuneen
Kimin luo, joka iski hengästyneen vihamiehensä päätä kalliota vasten.
-- Riennä takaisin kantajien luokse, kuiskasi babu hänelle. -- Heillä
on tavarat. Paperit ovat punaisessa _kiltassa_, mutta tarkasta kaikki.
Ota heidän paperinsa ja varsinkin _musarla_ (kuninkaan kirje). Riennä!
Toinen mies tulee!
Kim syöksähti ylöspäin. Revolverin luoti kimmahti kalliosta hänen
vieressään, ja hän kyyristyi kuin metsäkana.
-- Jos ammutte, huusi Hurree, -- tulevat he alas ja tappavat meidät.
Minä olen pelastanut toverinne, herra. Tämä on hyvin vaarallista.
-- Hitto vieköön, Kim ajatteli ääneensä englanniksi. -- Tämä on kova
paikka, mutta luulenpa, että tämä on itsepuolustusta. -- Kim koetteli
povessaan Mahbubin lahjaa ja epäröiden -- hän ei ollut käyttänyt pientä
pyssyänsä muuta kuin ampuakseen eräitä koelaukauksia Bikaner-erämaassa
-- veti liipaisinta.
-- Mitä sanoinkaan, herra! Babu tuntui itkevän. -- Tulkaa tänne
auttamaan. Me olemme kaikki kolme suuressa pulassa.
Ampuminen lakkasi. Kuului kompuroivia liikkeitä, ja Kim riensi
hämärissä noituen kuin kissa tai raaka sotilas.
-- Haavoittivatko he sinua, _chela?_ kuului laaman ääni ylempää.
-- Eivät. Entä sinua? -- Kim tunkeutui pihkaiseen männikköön.
-- Olen vahingoittumaton, lähdetään pois. Seuraamme näitä miehiä
Shamleghin lumirajalle.
-- Mutta emme ennenkuin olemme tehneet oikeutta, huusi ääni. -- Minulla
on sahibien pyssyt ... kaikki neljä. Menkäämme alaspäin.
-- Hän löi pyhää miestä, me näimme sen! Meidän karjamme ehtyy, vaimomme
lakkaavat synnyttämästä, lumi vyöryy alas kotiin mennessämme... Ja
sitäpaitsi he ovat kohdelleet meitä pahoin.
Pieni männikkö oli täynnä valittavia kantajia, säikähtyneitä ja juuri
tuon kauhun vallassa valmiita niihin hyvänsä. Muuan heistä, Ao-chungin
mies, veti kärsimättömänä vireeseen pyssynsä ja aikoi lähteä alaspäin.
-- Odota vähän, pyhä mies, he eivät voi mennä kauas, odota kunnes
palaan.
-- Tämä ihminen on kärsinyt vääryyttä, sanoi laama koskettaen otsaansa.
-- Siitäpä syystä juuri, vastasi mies.
-- Jos tämä ihminen antaa sen anteeksi, silloinhan teidän kätenne ovat
vapaat. Sitäpaitsi saavutatte ansiota tottelemalla.
-- Odota, niin lähdemme kaikki yhdessä Shamleghiin, väitti mies
itsepäisesti.
Hetkisen vain, sen verran kuin tarvitaan panoksen työntämiseksi
pyssyyn, epäröi laama. Sitten hän kohosi ja pani sormensa miehen
olkapäälle.
-- Etkö kuullut? _Minä_ sanon, ettei saa tappaa, minä, joka olen
Such-zenin luostarin esimies. Tahtoisitko sinä uudelleen syntyä rottana
tai käärmeenä tai matona jonkun hirveän pedon vatsassa? Sitäkö sinä
haluat...?
Ao-chungin mies vaipui polvilleen, sillä laaman ääni kaikui kuin
tiibettiläinen paholaisrumpu.
-- Ai, ai! huusivat spitiläiset. -- Älä kiroo meitä ... älä kiroo
häntä. Hän oli vain niin innoissaan, pyhä mies... Pane pois pyssy, sinä
hullu!
-- Viha synnyttää vihaa! Paha tuottaa pahaa. Nyt ei saa enää tappaa.
Anna papin pieksäjien kärsiä tekojensa seurauksista. Elämän pyörä
kulkee tarkkaan, hiuskarvaakaan hairahtumatta! He saavat syntyä monta
kertaa -- kärsimyksiin.
Hän painoi päänsä alas ja nojasi raskaasti Kimin olkapäähän.
-- Minä olin joutumaisillani suureen onnettomuuteen, _chela_, hän
kuiskasi. -- Minä olin kiusauksessa sallia hänen ampua, ja täällä
Tiibetissä he olisivat kärsineet hitaan ja katkeran kuoleman... Hän löi
minua kasvoihin. -- Näin sanoen laama vaipui raskaasti huoaten maahan,
ja Kim kuuli hänen kiihtyneen sydämensä lyövän ja sykkäilevän.
-- Ovatko he vahingoittaneet häntä hengenvaarallisesti? kysyi äskeinen
innokas Ao-chungin mies toisten mykkinä katsellessa.
Kim kumartui laaman puoleen hädissään. -- Ei, huusi hän innokkaasti, --
tämä on vain heikkoutta. -- Sitten hän muisti olevansa valkoinen mies
ja että hänellä on valkoisen miehen matkatarpeet käytettävinään. --
Avatkaa vasut. Niissä saattaa olla lääkkeitä.
-- Oh, kyllä minä ymmärrän, sanoi mies nauraen.
-- Enpä suotta ole ollut viittä vuotta Yankling sahibin _shikarrina_.
Tunnen tuon lääkkeen ja olen maistanutkin sitä. Katsohan.
Hän veti povestansa esiin pullon huokeata paloviinaa, jota myydään
Lehissä, ja kaatoi taitavasti hiukan laaman hampaiden väliin.
-- Näin tein, kun Yankling sahib loukkasi jalkansa Astorin luona.
Olen jo kaivellut noita vasuja, mutta jaamme ne oikeudenmukaisesti
Shamleghissa. Anna hänelle vielä, se on hyvää lääkettä. Koettelehan!
Hänen sydämensä toimii nyt paremmin. Laske hänen päänsä maahan ja hiero
vähän hänen rintaansa. Jos hän olisi odottanut rauhassa, sillä aikaa
kun minä olisin selvittänyt asiamme sahibin kanssa, ei tätä olisi
milloinkaan tapahtunut. Mutta ehkäpä he ajavat meitä takaa. Silloin ei
olisi väärin ampua heitä heidän omilla pyssyillään, vai mitä?
-- Toinen heistä luullakseni sai jo maksun, mutisi Kim. -- Minä
potkaisin häntä sydänalaan vyöryessämme alaspäin. Olisi kai ollut paras
surmata oitis hänet. Soisinpa, että niin olisin tehnyt.
-- Kyllähän kelpaa kerskua urhoollisuudesta, kun ei asu täällä
Rampurissa, sanoi muuan miehistä, jonka maja oli muutaman mailin päässä
rajahin rappeutuneesta palatsista. -- Jos joudumme huonoon huutoon
sahibien keskuudessa, ei kukaan meistä halua palkata _shikarrikseen_.
-- Niin, mutta nämä eivät olekaan Englannin sahibeja eivätkä sellaisia
hauskoja miehiä kuin Fostum sahib tai Yankling sahib. Nämä ovat aivan
muukalaisia eivätkä osaa puhua englantia niinkuin sahibit.
Samassa laamakin yski ja nousi istumaan, etsien rukousnauhaansa.
-- Ei saa tappaa ketään, mutisi hän. -- Pyörä on oikeamielinen, paha
seuraa pahasta.
-- Ei, pyhä mies. Me olemme kaikki täällä. -- Ao-chungin mies siveli
nöyränä hänen jalkojaan. -- Ketään ei surmata, jollette määrää.
Levätkää nyt vähän. Laitamme tähän pienen lepopaikan ja myöhemmin, kuun
noustua, lähdemme Shamleghiin lumirajalle.
-- Tuollaisen iskun perästä on parasta nukkua, sanoi muuan mies.
-- Takaraivossani tuntuu huumausta ja pakotusta. Anna minun panna pääni
povellesi, _chela_. Minä olen vanha mies, mutta en ole päässyt vapaaksi
intohimoista... Meidän täytyy muistaa asioiden alkusyytä.
-- Antakaa tänne peite. Me emme uskalla sytyttää nuotiota, etteivät
sahibit näkisi.
-- Paras lähteä Shamleghiin. Sinne ei kukaan meitä seuraa, sanoi
levoton Rampurin mies.
-- Minä olen ollut Fostum sahibin _shikarrina_ ja nyt olen Yankling
sahibin palveluksessa. Olisin hänen mukanaan juuri nyt, jollei tuo
kirottu _beegar_ olisi tullut. Käske kahden miehen vartioida alempana
pyssyineen, etteivät sahibit enää tee mitään hullutuksia. Minä en jätä
tätä pyhää miestä.
He istuivat vähän loitommalle laamasta ja kuunneltuaan hiukan
lähettivät kiertämään vesipiipun, jonka säiliönä oli vanha
saapasmustepullo. Punaisen sytytyshiilen hehku piipun kulkiessa kädestä
käteen valaisi kapeita kiiluvia silmiä, korkeita kiinalaisia poskipäitä
ja härkämäisiä kauloja, jotka katosivat mustiin hartioitten ympäri
käärittyihin villaliinoihin. He näyttivät jonkin salaperäisen luolan
peikoilta ... keskustelemaan kokoontuneilta vuorikääpiöiltä. Ja kun
he keskustelivat, vuoripurot solisivat heidän ympärillään hiljentyen
vähitellen yökylmän jäähdyttäessä niitä ja sulkiessa niiden uomat.
-- Kuinka uljaana hän seisoi edessämme, sanoi muuan spitiläinen
ihaillen. -- Muistan vanhan karhun Ladakhissa, jota Dupont sahib ampui
osumatta ja joka seisoi juuri niinkuin hän. Dupont sahib oli hyvä
_shikarri_.
-- Ei kuitenkaan niin hyvä kuin Yankling sahib. -- Ao-chungin mies otti
siemauksen viinapullosta ja lähetti sen kiertämään. -- Nyt kysyn: onko
toista mieltä?
Kukaan ei huolinut tarttua heitettyyn riitahaasteeseen. --
Lähdemme Shamleghiin, kun kuu nousee. Siellä jaamme saaliimme
oikeudenmukaisesti. Minä tyydyn tähän uuteen pieneen pyssyyn ja sen
panoksiin.
-- Mahtanevatkohan karhut olla pahoja vain sinun seudullasi? kysyi
muuan miehistä, imien piippuaan.
-- Ei, mutta myskikyhmyt ovat nykyään kuuden rupeen hinnassa, ja sinun
naisesi voivat saada telttakangasta ja joitakin keittoastioita. Sen
kaiken päätämme Shamleghissa ennen aamunkoittoa. Sitten menemme kukin
tahollemme ja muistamme, ettemme ole olleet milloinkaan noiden sahibien
palveluksessa, jotka voivat syyttää meitä tavaroittensa varastamisesta.
-- Hyvähän sinun on niin puhua, mutta mitä rajahimme sanoo?
-- Kuka hänelle kertoisi? Nuoko sahibit, jotka eivät osaa kieltämme,
vaiko tuo babu, joka omia tarkoituksiaan varten antoi meille rahaa?
Johtaisiko hän sotajoukon meitä vastaan? Mitäpä todistuksia olisi? Ne
tavarat, mitä emme tarvitse, heitämme Shamleghin kuiluun, minne ei
yksikään ihminen vielä ole jalkaansa astunut.
-- Kuka Shamleghissa asuu tänä kesänä? (Paikka oli vain kolmen, neljän
majan laidunkeskus).
-- Shamleghin nainen. Hän ei tietääkseni ainakaan rakasta sahibeja.
Toiset voimme lepyttää pienillä lahjoilla, ja näistähän riittää meille
kaikille. -- Hän taputteli lähimmän vasun pulleata kylkeä.
-- Mutta ... mutta...
-- Minä olen sanonut, etteivät ne ole oikeita sahibeja. He olivat
ostaneet eläintennahat ja sarvet Lehin basaarista. Tunsinhan minä ne
merkeistä. Muistattehan kun näytin niitä teille jo retkellä.
-- Niin olivat. Ne olivat kaikki ostettuja päitä ja nahkoja. Muutamissa
oli koitakin.
Se oli pätevä todistus, ja kyllähän Ao-chungin mies tunsi toverinsa.
-- Ja jos asiat vallan hullusti käyvät, kerron kaikki Yankling
sahibille. _Nämä_ olivat papin pieksäjiä. He pelottivat meitä. Me
pakenimme! Kuka voi tietää, mihin me tavarat pudotimme? Luuletteko,
että Yankling sahib sallisi minkään alankomaan poliisin tulla tänne
vuorten yli häiritsemään hänen metsästystään? Simlasta on pitkä matka
Chiniin, ja vielä pitempi Shamleghista kuilulle.
-- Olkoon niin, mutta minä kannan sinne ison _kiltan_ (vasun). Sen
punakantisen, jonka sahibit itse sulloivat joka aamu.
-- Siitäpä nähtiin, sanoi Shamleghin mies viisaasti, -- ettei
tuollaisista sahibeista ole mihinkään. Kukapa olisi milloinkaan kuullut
Fostum sahibin tai Yankling sahibin tai pienen Peel sahibinkaan,
joka valvoo öisin ampuakseen pöllöjä, minä sanon, kuka on kuullut
näiden sahibien milloinkaan tulleen vuoristoon tuomatta mukanansa
keittäjää ja kantajia ja -- kaikenmoisia hyväpalkkaisia ja suuriäänisiä
palvelijoita? Mitäpä nämä voisivat? Mitä tuosta _kiltasta_ sanot?
-- En mitään erikoista, muuta kuin että se on täynnä kirjoituksia --
kirjoja ja papereita, joihin he kirjoittivat, ja kummallisia koneita,
aivan kuin taikakaluja.
-- Ne kaikki joutuvat Shamleghin kuiluun.
-- Niinpä kyllä, mutta jos sillä solvaisimme sahibien jumalia? En
tahtoisi kirjoituksia sillä tavalla pidellä, enkä minä ymmärrä niiden
messinkijumalia. Ne eivät ole sopivaa saalista yksinkertaisille
vuoristolaisille.
-- Vanhus nukkuu vielä! Me kysymme hänen oppilaaltaan. -- Ao-chungin
mies otti vielä rohkaisuryypyn ja paisui ylpeyttä johtaja-asemassaan.
-- Tässä on, hän kuiskasi, -- _kilta_, jonka sisällystä emme ymmärrä.
-- Mutta minä ymmärrän, vastasi Kim varovasti. Laama huokasi
luonnollisessa, terveellisessä unessaan, ja Kim oli juuri ajatellut
Hurreen viimeisiä sanoja. Ollen osallisena suuressa pelissä hän tunsi
juuri nyt kunnioitusta babua kohtaan. -- Tuo _kilta_ on täynnä hyvin
ihmeellisiä asioita, eikä se ole hupsuille aiottu.
-- Senhän minä sanoin, huusi kantaja. -- Luuletko sen ilmaisevan meidät?
-- En, jos annatte sen minulle. Minä teen tyhjäksi sen taikavoiman.
Muuten siitä kyllä on teille paljon harmia.
-- Pappi pitää aina huolen osastaan, sanoi Ao-chungin mies paloviinan
rohkaisemana.
-- Ei se minulle lainkaan tärkeä ole, vastasi Kim viekkaasti. --
Jakakaa se vain keskenänne, niin saatte nähdä mitä seuraa.
-- En ainakaan minä. Minä vain laskin leikkiä. Määrää sinä, mitä
teemme. Onhan tässä meille enemmän kuin liikaa. Me lähdemme
Shamleghista tiehemme heti aamun koitteessa.
He järjestivät ja suunnittelivat lapsellisia pikku aikeitaan vielä
jonkin tunnin, mutta Kimiä värisytti sekä kylmä että jännitys.
Tilanteen hullunkurisuus kiinnitti hänen sielunsa sekä irlantilaista
että itämaista puoliskoa. Siinä olivat pelättävän pohjoisen valtakunnan
lähettiläät, ehkäpä omassa maassa yhtä mahtavia kuin Mahbub tai
eversti Creighton, äkkiä avuttomiksi lyötyinä. Toisen heistä hän tiesi
joutuneen kyvyttömäksi liikkumaan joksikin aikaa. He olivat antaneet
lupauksia kuninkaille. Ja tänä iltana he viettivät yönsä jossakin
alempana ilman karttojaan, ilman ruokaa ja ilman telttoja ja pyssyjä
-- ja, lukuunottamatta Hurree babua, ilman oppaitaan. Eikä tämä
heidän suuren pelinsä tuhoutuminen, tuo säikkynyt karkaaminen yöhön
(Kim ihmetteli, mille miehille he selostuksensa siitä antaisivat)
ollut Hurree babun enempää kuin Kiminkään ansiota, vaan tapahtui
aivan yksinkertaisesti, sievästi ja ehdottomasti, niinkuin silloin,
kun nuoret innokkaat poliisit vangitsivat Mahbubin fakiiriystävät
Umballassa.
-- Siellä he ovat kaiken puutteessa, ja nyt on hiton kylmä! Ja täällä
ovat kaikki heidän tavaransa. Kyllä he ovat kiukuissaan! Säälittää
Hurree babua.
Kim olisi voinut säästää sääliänsä, sillä vaikka bengalilainen sillä
hetkellä kärsikin katkerasti ruumiissaan, oli hänen mielensä pöyhkeä
ja reipas. Noin mailin verran alempana, muutaman pienen metsikön
reunassa, istui kaksi puoleksi paleltunutta miestä, toinen väliin
pahoin sairas, ja he sättivät vuorotellen toisiansa, vaihteen vuoksi
mitä pisteliäimmin solvaten babua, joka näytti olevan aivan poissa
suunniltaan kauhistuksesta. He vaativat häntä suunnittelemaan jotakin
toimintamuotoa.
Tämä vastasi, että heidän pitäisi olla onnellisia päästyään
hengissä pulmasta ja että kantajat lienevät jo päässeet kuulomatkan
ulkopuolelle, jolleivät väijyneet heitä. Vielä lisäsi hän, että rajah,
hänen herransa, asui yhdeksänkymmenen mailin päässä, ja kaukana siitä,
että lainaisi heille rahaa ja saattajia Simlaan, hän pikemminkin
vangitsisi heidät kuultuaan, että he ovat pappia lyöneet. Hän kuvasi
tuon synnin ja sen seuraukset niin suuriksi, että he käskivät hänen
puhua muusta. Babu jatkoi, että heidän ainoa toivonsa oli hiipiä
kylästä kylään, kunnes pääsivät sivistyneisiin seutuihin. Ja vieläkin
sadannen kerran kyynelsilmin hän kyseli korkeilta tähdiltä, "miksikä
sahibit olivat lyöneet pyhää miestä".
Kymmenen askelta olisi vain tarvittu, jotta Hurree olisi heti päässyt
kokonaan heidän saavutettavistaan pimeyteen, lähimmän kylän suojaan
ja lämpimään, ruuan ääreen, ja sinne liukaskielinen tohtori olisi
ollut tervetullut. Mutta hän kärsi mieluummin kylmää, nälkää ja pahoja
sanoja, vieläpä lyöntejä näiden kunnianarvoisain isäntiensä luona.
Nojaten puun runkoa vasten hän tuhisteli nenäänsä synkän näköisenä.
-- Entä oletteko ajatellut, sanoi eheänä säästynyt mies kiukkuisesti,
miltä me näytämme noiden alkuasukasten silmissä vaeltaessamme
vuoristossa?
Hurree babu oli tuskin juuri muuta ajatellutkaan muutamaan tuntiin,
mutta eipä huomautus ollut hänelle aiottukaan.
-- Me emme voi vaeltaa! Minä tuskin pystyn astumaan askeltakaan,
valitti Kimin uhri.
-- Ehkäpä pyhä mies on armollinen rakastavassa lempeydessään, muutoin...
-- Lupaan itselleni sen erinomaisen hyvin, että tyhjennän revolverini
tuon nuoren teeskentelijän ruumiiseen, kun ensi kerran tapaamme, oli
hyvin epäkristillinen vastaus.
-- Aina vain revolvereista ja kostamisista! Hurree painautui
alemmaksi. Riita oli uudelleen viriämässä. -- Ettekö lankaan ajattele
tappioitamme? Kaikki tavarat! -- Hän kuuli puhujan kirjaimellisesti
tanssivan ruohomatolla. -- Kaikki mitä meillä oli! Kaikki mitä vaivalla
oli hankittu! Kahdeksan kuukauden työ! Ymmärrättekö mitä se merkitsee!
Mehän osaamme tulla toimeen itämaalaisten kanssa! Kyllä olette tehnyt
kauniisti!
Miehet riitelivät keskenään useallakin kielellä, ja Hurree hymyili.
_Kiltat_ olivat Kimin hallussa, ja niissä oli kahdeksan kuukauden hyvän
valtiotaidon tulokset. Eihän ollut mitään keinoja lähettää tietoja
pojalle, mutta häneen voi luottaa. Sitäpaitsi hän saattoi järjestää
matkan vuoriston kautta niin, että sekä Hilas että Bunar niin hyvin
kuin neljänsadan mailin pituinen vuoristotie säilyttäisivät kertomuksen
tulevillekin miespolville. Sellaiset miehet, jotka eivät pysty pitämään
omia kantajiansa kurissa, eivät nauti vuoristossa suurtakaan arvoa, ja
vuoristolaiset ovat hyvin herkkiä huumorille.
-- Enpä olisi tehnyt tätä itsekään paremmin, ajatteli Hurree. --
Ja hiisi vie, kun nyt sitä ajattelen, minähän sen järjestinkin.
Olinpa aika vikkelä! Juuri laskeutuessani alaspäin sen suunnittelin!
Tapaus kyllä tuli sattumalta, mutta sittenkin vain minä sen pystyin
järjestämään, ja se maksoikin vaivan. Ajatellapa vain, mitä se
moraalisesti vaikutti noihin ihmisiin! Heillä ei ole mitään
sopimuskirjoja, ei papereita, ei minkäänlaisia asiakirjoja, ja minä
saan olla heidän tulkkinansa. Kuinka makeasti naurankaan everstin
kanssa tästä. Toivoisinpa, että heidän paperinsakin olisivat minulla,
mutta eihän voi yht'aikaa olla kahdessa paikassa. Se on selvää.