Tätä seurasi kuitenkin aivan luonnollinen vastavaikutus.
"Nyt olen yksin ... aivan yksin", ajatteli hän. "Koko Intiassa ei
ole ketään niin yksinäistä kuin minä! Jos tänään kuolisin, niin kuka
ilmoittaisi siitä -- ja kelle? Jos elän ja Jumala on hyvä, niin
päästäni luvataan palkinto, sillä minä olen Loitsun poikia -- minä,
Kim."
Ani harvat valkoihoiset saattavat aasialaisten tavoin pelkästään
nimeänsä kertaamalla vaivuttaa mielensä jonkinlaisen huumauksen tilaan,
täydesti keskittäen ajatuksensa minuutensa tarkasteluun. Vanhemmaksi
tultua se kyky tavallisesti häviää, mutta silloin kun se on vielä
jäljellä, se saattaa vallata ihmisen milloin hyvänsä.
"Kuka on Kim ... Kim ... Kim?"
Hän istahti tungoksen täyttämän odotushuoneen nurkkaan kädet ristikkäin
sylissä ja silmäterät aivan supistuneina, unohtaen kaiken muun. Hän
tunsi, että hän pienen hetken kuluttua, nyt jo aivan kohtsiltään, saisi
tämän suunnattoman arvoituksen ratkaistuksi; mutta samassa, kuten aina
tapahtuu, hänen mielensä irtausi noista korkeuksista äkillisesti kuin
haavoittunut lintu, ja sipaisten kädenselällä silmiään hän pudisti
päätänsä.
Pitkätukkainen hindulainen _bairagi_ (pyhä mies), joka oli juuri
ostanut matkalipun, pysähtyi silloin hänen eteensä ja tuijotti häneen
terävästi.
-- Minäkin olen kadottanut sen, sanoi hän alakuloisesti. -- Se on yksi
Tielle johtavista porteista, mutta minulle se on ollut suljettuna monta
vuotta.
-- Mitä puhetta se on? kysyi Kim hämmästyen.
-- Sinä ihmettelit hengessäsi, mitä sinun sielusi lieneekään. Kohtaus
tuli äkkiä. Minä tunnen sen. Kuka tuntisi, jollen minä? Minne olet
menossa?
-- Kashiin päin (Benaresiin).
-- Siellä ei ole jumalia. Minä olen niitä koetellut. Minä lähden
Prayagiin (Allahabadiin) jo viidennen kerran -- etsien Valistuksen
tietä. Mihin uskoon sinä kuulut?
-- Minäkin olen etsiviä, vastasi Kim käyttäen yhtä laaman
mielisanoista. -- Vaikka (hän unohti hetkeksi pohjoiskuosisen pukunsa)
Allah yksin tietää mitä etsin.
Vanha mies pisti _bairagi_-kainalosauvansa olkakuoppaan ja istuutui
punertavalle pantterintaljan palaselle, samalla kun Kim nousi
kuullessaan Benaresiin menevän junan tulleen asemalle.
-- Mene toivossa, pikku veli, sanoi vanhus. -- Pitkä on tie sen Ainoan
jalkojen juureen; mutta sinne me kaikki vaellamme.
Kim ei tämän jälkeen tuntenut itseänsä niin yksinäiseksi, ja ennenkuin
hän oli täyteen ahdetussa vaunussa matkustanut kaksikymmentä mailia,
huvitti hän jo naapureitansa kertomalla mitä ihmeellisimpiä juttuja
omista ja mestarinsa loitsijalahjoista.
Benares näytti hänestä erittäin likaiselta kaupungilta, vaikka
mieluista oli panna merkille, kuinka hänen pukuansa kunnioitettiin.
Ainakin kolmasosa asujamistosta on aina rukoilemassa jotakin ryhmää
monista miljoonista jumal'olennoista, ja senvuoksi siellä pidetään
kunniassa jokaista lajia pyhää miestä. Kim opastettiin Tirthankerin
temppeliin, joka sijaitsi mailin verran kaupungin ulkopuolella lähellä
Sarnathia. Oppaana oli hänen sattumalta kohtaamansa punjabilainen
maamies, Jullundurista päin saapunut kamboo, joka turhaan oli huutanut
jokaista kotipitäjänsä jumalaa parantamaan pientä poikaansa ja tahtoi
nyt koettaa Benaresia viimeisenä keinona.
-- Sinä olet pohjoisesta? kysyi hän raivautuen väkijoukon läpi
soukilla, inhottavasti haisevilla kaduilla jokseenkin niinkuin oma
härkänsä siellä kotona.
-- Niin, tunnen hyvin Punjabin. Äitini oli _pahareen_, mutta isä oli
kotoisin Amritsarista, Jandialan läheltä, sanoi Kim öljyten kerkeätä
kieltänsä matkustelun tarpeiksi.
-- Jandiala ... Jullundur? Ohoh! Sittenhän olemme ikäänkuin jollakin
tavoin naapureita. -- Mies nyökäytti hellästi päätään vaikertavalle
lapselleen, joka oli hänen sylissään. -- Ketä sinä palvelet?
-- Muutamaa erittäin pyhää miestä Tirthankerin temppelissä.
-- Kaikki ne ovat erittäin pyhiä ... ja erittäin ahnaita, sanoi mies
katkerasti. -- Minä olen käynyt kaikissa temppeleissä, niin että
jalkani ovat aivan nahattomina, eikä lapseni ole tullut vähääkään
paremmaksi. Ja äitikin on sairaana... Hys, hys, pieni raukka... Me
vaihdoimme sen nimeä, kun kuume tuli, niin, ja puimme sen tytön
vaatteisiin. Emme mitään jättäneet tekemättä, paitsi -- tahdoin saada
hänen äitinsä mukaan lähtiessäni Benaresiin -- jotta Sakhi Sarwar
Sultan auttaisi meitä parhaiten. Me tiedämme hänen armeliaisuutensa,
mutta nämä alankomaan jumalat ovat meille vieraita.
Lapsi kääntyi maatessaan isän vahvoilla suonikkailla käsivarsilla ja
katseli Kimiä väsynein silmin.
-- Oliko kaikki aivan hyödytöntä? kysyi Kim vähän enemmän kiintyneenä
heihin.
-- Hyödytöntä kaikki, sanoi lapsukainen kuumeen tulehduttamin huulin.
-- Jumalat ovat antaneet hänelle ainakin hyvän ymmärryksen, sanoi
isä ylpeänä. -- Ajatteleppa, että hän kuunteli niin tarkasti. Tuolla
on sinun temppelisi. Minä olen köyhä mies, monet papit ovat minulta
saaneet rahaa, mutta poika on toki minun poikani, ja jos joku lahja
sinun mestarillesi voisi parantaa hänet... Minä en enää mitään ymmärrä.
Kim mietti vähän, ja ylpeys kutkutti hänen itserakkauttaan. Kolme
vuotta aikaisemmin olisi hän oitis käyttänyt hyväkseen tilaisuutta ja
mennyt matkoihinsa, sitä sen enempää ajattelematta; mutta nyt jo tuon
vieraan osoittama kunnioitus muistutti häntä siitä, että hän oli mies.
Sitäpaitsi hän itsekin oli jo pari kertaa saanut maistaa kuumetta
ja kyllin kokenut tunteakseen nälkiintymisen vaikutukset, kun näki
sellaisia.
-- Kutsu hänet esille, niin minä annan sitoumuksen luovuttaakseni
hänelle parhaimman härkäparin, jotta poikani paranisi.
Kim pysähtyi temppelin veistokoristeisen ulko-oven eteen.
Valkoisiin puettu ajmirilainen rahamies, joka oli juuri päässyt
koronkiskomissynneistään, kysyi häneltä, mitä hän tahtoi.
-- Minä olen Teshoo laaman oppilas, pyhän bhotijalilaisen, joka on
täällä sisällä. Hän on kutsunut minua. Minä odotan täällä. Ilmoita
hänelle.
-- Älä unohda lasta, huusi hätäinen maamies hänen olkansa yli, sitten
ulvoen Punjabin murteella: -- Oi pyhä, oi sinä siunatun oppilas, oi
te kaikki maailman jumalat, katsokaa, kuinka murhe odottaa tällä
portilla! -- Tuollainen huuto on niin tavallinen Benaresissa, etteivät
ohikulkijat edes päätänsä kääntäneet.
Rahamies, joka oli nyt hyväntahtoisella mielellä koko ihmiskuntaa
kohtaan, vei sanan pimeään temppeliin, ja monta hidasta itämaalaista
hetkeä kului, sillä laama nukkui kopissaan eikä yksikään pappi tahtonut
häntä herättää. Kun hänen rukousnauhansa kalina jälleen rikkoi
hiljaisuuden sisemmässä temppelipihassa, missä _arhatien_ tyynet
kuvapatsaat ovat, kuiskasi eräs koeveli hänelle: -- Oppilaasi on
ulkona. Silloin vanhus riensi ulos unohtaen rukouksensa lopun.
Tuskin oli kookas olento näyttäytynyt ovella, kun maamies juoksi hänen
eteensä ja kohottaen lastansa huusi: -- Katso tätä, pyhä mies, ja jos
jumalat tahtovat, hän jää eloon ... hän jää eloon!... Hän pisti kätensä
vyöhönsä ja veti esiin pienen hopearahan.
-- Mikä nyt on?
Laama kääntyi Kimin puoleen. Hän puhui urdua nyt paljon selvemmin kuin
ennen muinoin Zam-Zammah-kanuunan luona. Mutta onneton isä ei tahtonut
sallia vielä mitään yksinpuhelua.
-- Se ei ole muuta kuin kuumetta, sanoi Kim. -- Lapsi ei ole
kunnollisesti ruokittu.
-- Se sairastuu kaikesta, mitä nauttii, eikä sen äiti ole täällä.
-- Jos sallitaan, niin minä voin ehkä parantaa sen.
-- Mitä! Onko sinusta parantaja tehty? Odotahan täällä, sanoi laama
ja istuutui miehen viereen portaan alimmalle astuimelle, jolla välin
Kim, pitäen heitä silmällä, varovasti avasi pienen betel-rasiansa.
Hän oli uneksinut koulussa ollessaan, miten hän palaa laaman luokse
sahibina, laskien leikkiä hänelle ennenkuin ilmaisee itsensä. Ne olivat
oikein poikamaisia haaveita. Mutta tässä lääkkeiden etsinnässä, silloin
tällöin pysähtyen otsa rypyssä miettimään ja loitsuja mutisemaan, oli
paljon enemmän draamallisuutta. Hänellä oli kiniiniä lääkepulloissaan,
samoin kuin tummanruskeita lihamehuputkia, hinduilta kielletystä
häränlihasta keitettyjä, luultavasti, mutta se ei ollut _hänen_
asiansa. Pienokainen ei tahtonut syödä, mutta se imeskeli ahnaasti
mehuputkea ja sanoi pitävänsä sen suolaisesta mausta.
-- Ota siis nämä kuusi, sanoi Kim antaessaan ne miehelle. -- Kiitä
jumalia ja keitä kolme niistä maidossa ja kolme vedessä. Kun lapsi on
juonut maidon, anna sille tämä (se oli puoli kiniinipalleroa) ja verhoa
hänet lämpimiin peitteisiin. Anna hänen sitten juoda toisista kolmesta
keitetty vesiliemi ja sen jälkeen toinen puoli tästä valkoisesta
pallerosta, kun se herää. Sillä välin se voi imeskellä tätä ruskeata
lääkettä kotimatkalla.
-- Hyvät jumalat, mikä viisaus, sanoi kamboo, ottaen kerkeästi lääkkeet.
Siinäpä oli kaikki mitä Kim oli voinut muistaa siitä, kuinka häntä
itseään lääkittiin erään syksyisen vilutautikohtauksen aikana -- paitsi
että loitsut lausuttiin hänen tehotakseen laamaan.
-- Mene nyt! Tule jälleen aamulla.
-- Mutta maksu? Maksu? sanoi mies ja suoristi voimakkaita hartioitaan.
-- Minun poikani on minun poikani. Kun hän nyt paranee, kuinka voin
palata hänen äitinsä luokse ja sanoa ottaneeni apua matkan varrelta,
antamatta edes herakulhollista vastalahjaksi?
-- Ne ovat kaikki samanlaisia, nuo _jatit_, sanoi Kim lempeästi, --
Muuan jat seisoi tunkiollansa ja näki kuninkaan norsujen menevän ohi.
"Hoi, ajaja", kysyi hän, "mistä hinnasta myyt nuo pikku aasit?"
Jat purskahti kaikuvaan nauruun, koettaen sitä kuitenkin hillitä,
laamalta anteeksi pyydellen. -- Se on oman seutuni sananparsi, juuri
niin siellä puhutaan. Semmoisia me kaikki jatit olemme. Minä palaan
huomenna lapsen kanssa, ja tulkoon teille molemmille kodinjumalien
siunaus; ne ovat hyviä pieniä jumalia... Nytpä, poju, tulemme jälleen
terveiksi. Älä sylje sitä pois, pikku ruhtinaani! Sydämeni kuningas,
älä sylje sitä pois, niin meistä tulee väkeviä miehiä, jo huomenna
pystymme painimaan ja nuijaa heiluttamaan.
Mies meni matkoihinsa hyräillen ja mutisten. Laama kääntyi Kimin
puoleen, ja hänen hellän vanhan sydämensä kaikki tunteet keskittyivät
hänen pienten silmiensä katseeseen.
-- Sairaiden parantaminen on ansiollisuuden hankkimista, mutta ensin
tulee saada tietoa. Se oli viisaasti tehty, koko maailman ystävä.
-- Sinä minulle olet viisautta antanut, pyhä mies, vastasi Kim,
unohtaen äskeisen pikku leikintekonsa, unohtaen Xavierin, unohtaen
valkoisen syntyperänsä, vieläpä "suuren pelinkin" kumartuessaan
muhamettilaiseen tapaan koskettamaan mestarinsa jalkoja jainilaisen
temppelin tomussa. -- Kaiken opetuksen olen saanut sinun ansiostasi.
Sinun leipääsi olen syönyt kolme vuotta. Nyt ovat opintoni päättyneet.
Olen vapautunut koulusta. Tulen luoksesi.
-- Siinä minun palkintoni. Tule sisään, tule sisään! Ja onko kaikki
hyvin?
He astuivat sisempään pihaan, jonne ehtoopäivän aurinko loi kultaisia
säteitään.
-- Seisohan, että saan nähdä. Kas niin! -- Hän katseli tarkoin. -- Et
ole enää lapsi, vaan mies, kypsynyt viisaudessa, kulkien kuin lääkäri.
Hyvin tein -- hyvin tein jättäessäni sinut aseellisille miehille sinä
mustana yönä. Muistatko ensimmäistä kohtaamistamme Zam-Zammahin luona?
-- Kyllä, sanoi Kim -- Muistatko sinä, kuinka hyppäsin rattailta
ensimmäisenä päivänä ollessani menossa...
-- Tiedon porteille? Totisesti. Entä sitä päivää, jolloin yhdessä
söimme leivoksia Nucklaossa joen rannalla? Ah, ah! Monta kertaa olet
kerjännyt minulle, mutta sinä päivänä minä kerjäsin sinulle.
-- Olipa siihen pätevä syy, tuumi Kim. -- Minä olin silloin Tiedon
temppelissä oppilaana ja sahibiksi puettuna. Älä unohda, pyhä mies,
jatkoi hän leikillisesti, -- että minä vieläkin olen sahib -- sinun
ansiostasi.
-- Se on totta. Vieläpä korkeasti kunnioitettu sahib. Tule minun
kammiooni, chela.
-- Kuinka sinä minua niin korkeaksi arvostelet?
Laama hymyili. -- Ensiksikin tuon ystävällisen papin lähettämistä
kirjeistä, jonka tapasimme aseellisten miesten leirissä; mutta hän on
nyt mennyt omaan maahansa, ja rahat lähetin viimeksi hänen veljellensä.
Eversti Creighton, joka oli ottanut huoltaakseen asioita maverickien
mentyä Englantiin, oli laaman mielestä papin veli.
-- Mutta minä en oikein ymmärrä sahibin kirjeitä, jatkoi laama. --
Ne täytyi tulkita minulle. Senvuoksi valitsin varmemman keinon.
Useasti, kun palasin matkoiltani tähän temppeliin, joka aina on ollut
turvapaikkani, saapui tänne eräs mies etsimään valistusta, eräs Lehin
mies, joka oli ollut, kuten hän sanoi, hindu, mutta väsynyt heidän
jumaliinsa. -- Näin sanoen laama viittasi arhat-jumaliin.
-- Oliko hän lihava mies? kysyi Kim, vähän veitikka silmänurkassaan.
-- Hyvin lihava. Mutta minä huomasin pian, että hänen mielensä oli
kokonaan kääntynyt arvottomiin asioihin: paholaisiin ja taikuuteen, ja
hän tiedusteli, miten ja millä tavoin juomme teetä luostarissa ja miten
luostarikokelaita kasvatamme. Hän oli täynnä kysymyksiä, mutta hän oli
sinun ystäväsi. Hän selitti, että sinä olet kehittymässä tiedossa ja
pääsemässä suureen kunniaan kirjamiehenä. Ja minähän huomaan, että sinä
olet lääkäri.
-- Niin, minä olen kyllä oppinut, silloin kun olen sahib, mutta sen
kaiken jätän syrjään tullessani tänne sinun oppilaanasi. Olen päättänyt
sahibeille määrätyt vuoteni koulussa.
-- Oltuasi ikäänkuin kokelas? sanoi laama nyökäyttäen päätänsä. --
Oletko siis päättänyt koulunkäyntisi? Minä en haluaisi sinun jäävän
keskeneräiseksi.
-- Olen aivan vapaa sieltä. Aikanaan pääsen valtion palvelukseen,
kirjuriksi.
-- Etkä siis sotilaana. Se on hyvä.
-- Mutta sitä ennen tulen vaeltamaan sinun mukanasi. Sitä varten tulin
tänne. Kuka kerjää sinulle näinä aikoina? jatkoi hän nopeasti. Jääkuori
oli ohut.
-- Hyvin usein kerjään itse, mutta olen harvoin täällä, niinkuin
tiedät, paitsi milloin tulen takaisin oppilastani tapaamaan. Olen
matkannut Intian päästä päähän, jalkaisin ja junalla. Se on suuri ja
ihmeellinen maa. Mutta täällä olen kuin omassa Bhotijalissani.
Hän katseli mielihyvällä pientä, siistiä suojaansa. Istuimena oli
matala patja, jolle hän oli asettunut jalat ristissä niinkuin
tiibettiläinen istuutuu mietiskelystään havahtuneena. Edessään hänellä
oli teakpuinen matala pöytä, jolla oli vaskisia teeastioita. Yhdessä
nurkassa oli pieni alttari, sekin leikatusta teakpuusta, ja se
kannatteli istuvan Buddhan pronssista kuvaa, jonka edessä oli lamppu,
suitsutusastia ja pari vaskimaljakkoa.
-- Ihmeitten talon kuvien hoitaja saavutti ansiota antaessaan nuo
minulle vuosi sitten, sanoi laama huomatessaan Kimin katseen. --
Kun joutuu olemaan kaukana omasta maastansa, ovat sellaiset esineet
hyviä muistoja, ja meidän on kunnioitettava Mestariamme, joka
osoitti Tien. Katso! jatkoi hän viitaten kummalliseen värjätystä
riisistä muodostettuun kasaan, jonka huippuna oli haaveellinen
metallikoriste. -- Ollessani oman luostarini esimiehenä, ennenkuin
sain parempaa ymmärrystä, toimitin joka päivä tällaisen uhrin. Se on
maailmankaikkeuden uhri Herrallemme. Me bhotijalilaiset uhraamme koko
maailman joka päivä tällä tavoin Korkeimmalle Laille; ja niin minä
teen nytkin, vaikka tiedän, että Ylevin on kaiken tällaisen hyvittelyn
yläpuolella. -- Hän otti nuuskaa rasiastaan.
-- Se on hyvin tehty, pyhä mies, mutisi Kim vaipuen mielellään patjojen
varaan ja tuntien olevansa hyvin onnellinen, vaikka jotenkin väsynyt.
-- Sittenhän minä myöskin piirustelen Olevaisuuden pyörän kuvia,
naureskeli vanhus. -- Kolme päivää käytän aina yhteen kuvioon. Siinä
työssä olin, tai ehkäpä olin silmäni vähän ummistanut, kun tuotiin sana
sinun tulostasi. On hyvä, että olet täällä. Minä näytän sinulle töitäni
-- en ylpeilläkseni, vaan jotta saisit oppia. Eivät sahibit omista
_kaikkea_ tämän maailman viisautta.
Hän veti pöydän alta esiin arkin outotuoksuista keltaista kiinalaista
paperia ja siveltimiä sekä maalikakun. Selvin ja jyrkin piirtein hän
oli muodostanut ison pyörän kuvan, jossa on kuusi puolaa, keskuksena
sika, käärme ja kyyhkynen (tietämättömyys, viha ja himo) ja osastoina
kaikki taivaat ja helvetit sekä ihmiselämän vaiheet. Sanotaan, että
Bodhisat itse ensin sommitteli sen riisijyvistä tomuun, valaistakseen
oppilaillensa ilmiöiden alkusyitä. Monien vuosisatojen vieriessä se on
muodostunut mitä ihmeellisimmäksi kokonaisuudeksi, jossa on sadoittain
pieniä kuvioita, ja näiden jokaisella piirrolla on oma merkityksensä.
Harvat kykenevät tulkitsemaan tätä kuvavertausta; koko maailmassa
ei ole kahtakaankymmentä, jotka osaavat taatusti piirustaa sen
ulkomuistista, ja sellaisia, jotka osaavat sekä piirustaa että selittää
sen, on vain kolme.
-- Olen minäkin vähän oppinut piirtämään, sanoi Kim. -- Mutta tämä on
ihmeitten ihme.
-- Minä olen piirustanut sitä vuosikausia, kertoi laama. -- Oli aika,
jolloin kykenin piirustamaan sen kahden lampunsytyttämän välillä.
Opetan sinullekin tämän taidon -- tarpeellisen valmistusajan perästä --
ja selitän sinulle myös pyörän merkityksen.
-- Lähdemme siis taipaleelle?
-- Aloitamme jälleen etsintämme. Minä vain odotin sinua. Minulle
sanottiin selväksi sadoissakin unissa, varsinkin eräässä, jonka
näin ensimmäisenä yönä sen perästä kun Tiedon portit ensi kerran
sulkeutuivat, että minä en milloinkaan löytäisi jokeani ilman sinua.
Sen ohjauksen hylkäsin, niinkuin tiedät, uudelleen ja uudelleen,
peläten että se oli harhanäkyä. Senpä vuoksi en tahtonut ottaa sinua
mukaani Lucknowista sinä päivänä, jolloin söimme yhdessä leivoksia.
En tahtonut ottaa sinua, ennenkuin aika oli täytetty ja otollinen.
Vuoristosta alkaen mereen saakka ja jälleen sinne takaisin olen
kulkenut, mutta turhaan. Sitten muistin Jataka-kertomuksista erään.
Hän kertoi Kimille tarinan norsusta, jolla oli rautakahle jalassa,
niinkuin oli sen usein kertonut jainilaisille papeille.
-- Enempää todistusta ei tarvita, päätti hän vakavasti. -- Sinut
lähetettiin avukseni. Kun sinut otettiin minulta, oli etsimiseni
hyödytöntä. Sentähden nyt lähdemme uudelleen yhdessä, ja etsintämme on
taattu.
-- Minne lähdemme?
-- Mitä sillä on väliä, koko maailman ystävä? Etsintämmehän on taattu.
Jos on tarvis, niin virta puhkeaa esiin edessämme maasta. Minä saavutin
ansiota lähettäessäni sinut Tiedon lähteille ja toimittaessani sinulle
viisauden jalokiven. Sinä palasit, niinkuin nyt näen, Sakyamunin
oppilaana, lääkärin, jonka alttareita on paljon Bhotijalissa. Se
riittää minulle. Me olemme jälleen yhdessä, ja kaikki on niinkuin
ennenkin -- koko maailman ystävä -- tähtien ystävä -- chelani!
Sitten he puhuivat jokapäiväisistä asioista, mutta merkille pantava
oli, ettei laama milloinkaan kysellyt Xavierissa-olon yksityiskohtia
eikä liioin ollut udellut vähintäkään sahibien elämästä ja tavoista.
Hänen mielensä oli kokonaan menneisyydessä, ja hän muisteli askel
askeleelta heidän ensimmäistä ihmeellistä matkaansa, hykerrellen
käsiään ja naureskellen, kunnes suvaitsi kyyristyä vanhuksen pikaiseen
uneen.
Kim katseli viimeisen tomuisen sädejuovan häipymistä pihalta ja
leikitteli aavetikarillaan ja rukousnauhallaan. Benaresin, maailman
vanhimman kaupungin, yötä päivää jatkuva kohu kuului muurien
ulkopuolelta kuin meren pauhina aallonmurtajaa vasten. Silloin
tällöin astui joku pappi pihan poikki tuoden jotakin pikku uhria
jumalainkuville ja lakaisi polun edestänsä, jottei vahingossakaan
surmaisi mitään elävää olentoa. Lampun valo tuikahti, ja samassa
kuului rukouksen mutinaa. Kim katseli tähtiä, jotka perätysten tulivat
näkyviin hiljaisessa sankassa pimeydessä, kunnes vaipui uneen alttarin
juurelle. Sinä yönä hän unissaan käytti vain hindukieltä, ei englannin
sanaakaan seassa...
* * * * *
-- Pyhä mies, tännehän tulee se lapsi, jolle annoimme lääkettä, sanoi
Kim noin kolmen aikaan aamulla, kun laama, joka myöskin oli nähnyt
unia, halusi heti herättyään lähteä jatkamaan pyhiinvaellusretkeä. --
Jat tuo sen tänne aamun koittaessa.
-- Sinä vastasit hyvin. Innoissani olisin tehnyt väärin. -- Hän
istuutui patjallensa ja otti rukousnauhan käteensä. -- Vanhat ihmiset
ovat tosiaankin niinkuin lapset, sanoi hän surullisesti. -- He toivovat
jotakin, ja katsos, jolleivät saa sitä heti, he ovat tyytymättömiä ja
itkevät! Useasti matkalla ollessani olen ollut valmis polkemaan jalkaa
tietäsulkeville härkävankkureille tai pelkän tomupilven kohotessa
eteeni. Sellainen en ollut miehuuteni voimissa -- kauan aikaa sitten.
Siitä huolimatta se on väärin...
-- Mutta sinä olet tosiaankin vanha jo, pyhä mies.
-- Mutta paha tuli tehdyksi. Maailmaan tuli pannuksi liikkeelle syy,
ja kukapa meistä, vanha tai nuori, sairas tai terve, tietorikas tai
tietämätön, voi estää sen syyn seurauksia? Eihän Elämän pyörä pysy
alallaan, jos lapsikin sitä kieputtaa - taikka juomari. Chela, tämä on
suuri ja hirmuinen maailma.
-- Minusta se on hyvä, haukotteli Kim. -- Mitä täällä on haukattavaa?
En ole syönyt sitten kun eilen iltapäivällä.
-- Olin aivan unohtanut tarpeesi. Tuossa on hyvää Bhotijalin teetä ja
kylmää riisiä.
-- Sellaisella ruualla emme jaksa pitkälle samota. Kim tunsi nyt
eurooppalaisten halua saada liharuokaa, jollaista tällaisessa
jainilaistemppelissä ei tarjota. Kuitenkin hän tyytyi toistaiseksi
täyttämään vatsansa kylmillä riisikokkareilla, lähtemättä kerjäämään
ennen päivänkoittoa. Aamun valjetessa saapui sitten maamies ihan
tulvillaan kiitollisuutta.
-- Yöllä kuume taukosi ja hän pääsi hikoamaan, huudahti mies. --
Koettelehan tästä, hänen ihonsa on pehmeä ja raitis! Hän piti paljon
niistä suloisista puikoista ja joi ahnaasti maitoa.
Hän poisti peitteen lapsen kasvoilta, ja se hymyili unisesti Kimille.
Pieni ryhmä hiljaisia, mutta tarkkaavaisia pappeja kokoontui temppelin
ovelle. He tiesivät, ja Kim ymmärsi heidän tietävän, että laama oli
saanut luokseen oppilaansa. Kohteliaisuudesta he eivät edellisenä
iltana olleet heitä millään tavalla häirinneet. Senpä vuoksi Kim
puolestaan osoitti nyt heille huomaavaisuutta.
-- Kiitä jainien jumalia, veli, sanoi hän ollen tietämätön noiden
jumalien nimistöstä. -- Kuumeen valta on todellakin murtunut.
-- Katsokaa! Nähkää! -- Laama säteili taampana isännillensä, joiden
luona hän oli kolme vuotta asustellut. -- Onko milloinkaan nähty
sellaista oppilasta? Hän seuraa Herraamme parantajaa.
Jainilaiset tunnustavat kyllä virallisesti kaikki hindulaisuskonnon
jumalat ja käyttävät braminilaisia tapoja, samoin kuin noudattavat
kastilakiakin. Mutta koska he tunsivat laaman ja rakastivat häntä,
ja kun hän oli vanha ja etsi Tietä ja lisäksi oli heidän vieraansa,
joka pitkät iltapuhteet jutteli heidän esipappinsa kanssa henkisistä
ongelmista, niin he sorisivat yksimielisesti hyväksymistään.
-- Muistahan, sanoi Kim kumartuen lapsen puoleen, -- että tämä vaiva
voi uusiintua.
-- Eipä suinkaan, jos käytät soveliaita loitsuja, -- arveli isä.
-- Mutta me lähdemme pian matkaan.
-- Se on totta, ilmoitti laama papeille. -- Me lähdemme nyt yhdessä
etsintään, josta olen usein puhunut. Minä odotin, kunnes oppilaani
tuli valmiiksi. Katsokaa häntä! Me lähdemme pohjoiseen päin. En enää
milloinkaan joudu näkemään tätä lepopaikkaani, oi te hyväntahtoiset
ihmiset.
-- Mutta en minä ole kerjäläinen, sanoi maamies nousten ylös ja
puristaen lapsen syliinsä.
-- Ole hiljaa. Älä häiritse pyhää miestä, huudahti muuan papeista.
-- Mene, kuiskasi Kim. -- Odota meitä suuren rautatiesillan alla, ja
kaikkien meidän Punjabimme jumalien nimessä tuo ruokaa ... puuroa,
palkohedelmiä, rasvassa paistettuja kakkuja ja makeisia, erittäinkin
makeisia. Joudu!
Nälän aiheuttama kalpeus soveltui hyvin Kimille hänen siinä seistessään
pitkänä ja hoikkana, tumma laahusliepeinen viitta yllänsä, pitäen
toista kättänsä rukousnauhalla ja toista siunauksen asennossa,
jäljitellen tässä tarkoin laamaa. Joku eurooppalainen olisi saattanut
sanoa, että hän jotenkin näytti nuorelta kirkonikkunaan maalatulta
pyhimykseltä, vaikka hän oli vain keskenkasvuinen poikanen, joka tunsi
menehtyvänsä tyhjyydestä.
Hyvästely venyi kaikkine muodollisuuksineen pitkälliseksi, kolmasti
päättyen ja yhtä monta kertaa uudistuen. Eräs heistä, etsijä --
sama joka oli kutsunut laaman tähän hiljaiseen satamaan kaukaisesta
Tiibetistä, hopeakasvoinen kaljupää askeetti -- ei ottanut osaa
siihen, vaan mietiskeli tapansa mukaan yksinään kuvien seassa. Toiset
olivat sangen inhimillisiä, tyrkytellen vanhukselle pikku lahjoja,
kuka betelrasiaa, kuka hienoa ja uutta rautaista kynäkoteloa, kuka
eväslaukkua ja niin edelleen, varoittaen häntä ulkopuolisen maailman
vaaroista sekä ennustaen hyvää loppua heidän etsinnälleen. Sillä välin
istui Kim perin ikävissään portailla ja kiukutteli itsekseen Xavierin
koulupoikain puheentavoilla.
-- Mutta tämähän on oma syyni, päätti hän vihdoin. -- Mahbubin parissa
söin Mahbubin leipää, tai Lurgan sahibin. Xavierissa sain kolme ateriaa
päivässä. Nyt minun täytyy varsin visusti pitää huolta itsestäni.
Mutta minä en ole oikeassa harjaantumisen tilassa. Kyllä nyt totisesti
kelpaisi lihalautasellinen!... Oletko valmis, pyhä mies?
Molemmat kätensä kohottaen laama lausui lopullisen siunauksen
kaunopuheisella kiinankielellä. -- Minun täytyy nojautua olkapäähäsi,
sanoi hän, kun temppelin portit sulkeutuivat: -- alanpa jo käydä
kankeaksi.
Kuuden jalan mittaisen miehen paino ei ole kepeä kannatella
kilometrittäin tungoksen täyttämillä kaduilla, ja Kim, joka oli
saanut matkamyttyjäkin taakakseen, oli hyvillään, kun he pääsivät
rautatiesillan varjoon.
-- Tässä me aterioimme, -- sanoi hän päättävästi, samalla kun kamboo
sinikauhtanaisena ja hymyilevänä riensi näkyviin kantaen vasua toisessa
kädessään ja toisella käsivarrellaan pidellen lastansa.
-- Käykää käsiksi, te pyhät! huusi hän jo viidenkymmenen metrin päästä.
He olivat ensimmäisen siltakaaren alla, poissa nälkäisten pappien
näkyvistä. -- Riisiä ja hyvää kasvismuhennosta, lämpimiä maustekakkuja,
juustoheraa ja sokeria. Sinä vainioitteni kuningas, sanoi hän
pienelle pojallensa, -- näyttäkäämme näille pyhille miehille, että me
Jullundurin jatit osaamme palkita hyvän työn... Olin kuullut, että
jainit syövät ainoastaan itse keittämäänsä, mutta totisesti (hän katsoi
kohteliaasti sivulle virran yli), missä ei ole näkijää, siinä ei ole
kastirajaakaan.
-- Ja me, ilmoitti Kim kääntyen selin ja kukkuroiden lehtilautasta
laamalle, -- olemmekin kaikkien kastien yläpuolella.
He ahmivat hyvää ruokaa vatsansa täyteen hiljaisuudessa. Vasta
sitten kun Kim oli imeskellyt tahmean makeisen viimeiset jäännökset
pikkusormestaan, huomasi hän, että kambookin oli vyötetty matkaa varten.
-- Jos tiemme osuu olemaan sama, sanoi hän jörösti, -- seuraan sinua.
Eihän usein tapaa ihmeitten tekijää, ja lapsi on vielä heikko.
Mutta minäpä en ole aivan horjuva ruoko. -- Hän tarttui _lathiinsa_
(kiillotetuilla rautaheloilla varustettuun viisi jalkaa pitkään
bambusauvaan) ja heilutti sitä ilmassa. -- Meitä jateja sanotaan
riitaisiksi, mutta se ei ole totta. Jollei meitä ärsytetä, olemme yhtä
hyväluontoisia kuin härkämme.
-- Olkoon menneeksi, sanoi Kim. -- Hyvä sauva on erinomainen järkisyy.
Laama katseli rauhallisesti pitkin jokea, jonka koko pituutta myöten
lakkaamatta kohosi savupatsaita ruumiiden polttorovioista virran
rannalta. Silloin tällöin pyöri keskellä virtaa kaupungin viranomaisten
kielloista huolimatta jonkun puoleksi palaneen ruumiin jäännöksiä.
-- Jollet sinä olisi tullut, sanoi kamboo puristaen lasta karvaista
rintaansa vasten, -- olisin voinut mennä tuonne ... tämän kanssa. Papit
sanovat, että Benares on pyhä kaupunki, enkä sitä epäilekään, ja että
siellä on hyvä kuolla. Mutta minä en tunne heidän jumaliansa, ja he
vaativat rahaa. Ja kun on uhrannut yhdelle, väittää toinen kaljupää,
että siitä ei ole mitään hyötyä, jollei uhraa toisellekin. Peseydy
täällä! Peseydy tuolla! Huuhdo, juo, kylve, sirota kukkia ... mutta
maksa aina papeille. Ei, Punjab sopii minulle, ja Jullundurin maa on
parasta maata siellä.
-- Olen sanonut monta kertaa, muistaakseni temppelissä, että jos
tarvitaan, avautuu virtamme jalkojemme edessä. Senpä vuoksi lähdemme
pohjoiseen, sanoi laama nousten. -- Muistan erään mieluisan paikan,
jonka ympärillä kasvaa hedelmäpuita; siellä on hyvä kuljeskella
mietiskellen ja ilma siellä on vilpoisempaa. Se puhaltaa vuorilta ja
vuoriston lumelta.
-- Mikä sen paikan nimi on? kysyi Kim.
-- Mistäpä sen tietäisin? Etkö seurannut mukana ... ei, sehän tapahtui
sen jälkeen kun sotajoukko nousi maasta ja vei sinut. Oleskelin siellä
huoneessa vastapäätä kyyhkyslakkaa mietiskellen rauhassa, paitsi
silloin kun nainen lörpötteli lakkaamatta.
-- Oho! Se Kulun nainen. Se on siis Saharunporen luona, nauroi Kim.
-- Miten henki johtaa mestariasi? Kulkeeko hän jalkaisin sovittaakseen
vanhoja syntejä? kysyi jat varovasti. -- Delhiin on pitkä matka.
-- Ei, sanoi Kim, -- minä kerjään lipun junaan. (Intiassa kukaan ei
tunnusta omistavansa rahaa.)
-- No, jumalien nimessä, menkäämme sitten tulivaunulla. Poika voi
parhaiten äitinsä sylissä. Hallitus on pannut meille paljon veroja,
mutta yhden hyvän asian se on meille antanut: rautatien, joka yhdistää
ystävät ja rauhoittaa huolestuneet. Se on ihmeellinen, tuo juna.
Hetkistä myöhemmin he kasaantuivat kaikki junaan ja nukkuivat päivän
kuumimman ajan. Kamboo kyseli Kimiltä loppumattomiin laaman matkoista
ja töistä, mutta sai hiukan kummallisia vastauksia. Kim oli tyytyväinen
oloonsa, saadessaan katsella ohikiitäviä luoteis-Intian aukeita maita
ja puhella alati vaihtuville matkatovereille.
Matkalippujen leikkaaminen, niinhyvin kuin koko lippukin, on vielä
tänäänkin mitä harmittavinta Intian rahvaan mielestä. He eivät
ymmärrä miksi, kun he jo ovat maksaneet tuosta pienestä taikamaisesta
paperikappaleesta, vieraat tulevat leikkaamaan suuria kappaleita
taikaliuskasta. Siitäpä syystä syntyy alinomaa ankaraa väittelyä
matkustajain ja sekarotuisten lipuntarkastajain välillä. Kim autteli
parissa kolmessa asiassa vakavilla neuvoilla, joiden tarkoituksena
oli pimittää kuulijoita ja osoittaa viisautta laamalle ja ihailevalle
kamboolle.
Mutta Somnan asemalla kohtalo antoi hänelle vakavampaa ajattelemisen
aihetta. Vaunuun kompuroi juuri junan liikkeellelähtiessä pieni, laiha
mies ... maratti, mikäli Kim saattoi päätellä tiukan kääröturbaanin
huipusta. Hänen kasvonsa olivat haavoissa, nuttunsa pahoin revitty
ja toinen sääri siteissä. Hän kertoi rattaiden kaatuneen ja melkein
vieneen hengen häneltä. Hän oli menossa Delhiin, missä hänen poikansa
asui.
Kim tarkasti häntä kiinteästi. Jos hän oli, niinkuin vakuutti,
kieriskellyt maassa, hänen ihossaan piti olla soran merkkejä. Mutta
hänen haavansa näyttivät olevan terävällä aseella tehtyjä, eikä pelkkä
rattaiden kaatuminen olisi voinut saada miestä niin suuren kauhun
valtaan. Ja tämän kohottaessa vapisevia käsiään korjatakseen repaleisen
nuttunsa, tuli näkyviin amuletti "sydämenvahvistajaksi" sanottua lajia.
Amuletithan ovat perin yleisiä, mutta niitä ei tavallisesti ripusteta
palmikon tavoin kierrettyyn kuparilankaan, ja vieläkin harvemmin niissä
on mustaa emalimaalia ja hopeaa.
Osastossa ei ollut ketään muita kuin kamboo ja laama, ja vaunu oli
onneksi vanhaa mallia, varustettu sivuovilla. Kim oli etsivinään
jotakin povestansa ja näytti samalla omaa amulettiaan. Maratin kasvot
muuttuivat äkkiä kun hän näki sen, ja hän asetti amulettinsa rinnalleen
täysin näkyviin.
-- Niin, jatkoi hän puhutellen kamboota, -- minulla on kiire, ja
rattaat, joita sekarotuinen hevonen veti, joutuivat pyörineen
vesiojaan, ja paitsi sitä, että loukkasin itseni, menetin myöskin koko
astiallisen _tarkeeania_. Sinä päivänä en ollut onnen suosiossa.
-- Se oli suuri vahinko, sanoi kamboo välinpitämättömänä. Hänen
kokemuksensa Benaresista olivat tehneet hänet epäluuloiseksi.
-- Kuka sen oli keittänyt? kysyi Kim.
-- Muuan nainen. -- Maratti nosti silmänsä.
-- Mutta osaavathan kaikki naiset keittää _tarkeeania_, sanoi kamboo.
-- Minun tietääkseni se on hyvää ruokaa.
-- On kyllä, sangen hyvää, sanoi maratti.
-- Ja huokeata, sanoi Kim. -- Mutta entä miten kastimääräykset siihen
sopivat?
-- Oh, ei tarvitse välittää kastimääräyksistä, kun lähtee ... etsimään
_tarkeeania_, vastasi maratti säädetyllä tavalla tehden sanojen väliin
pysähdyksen. -- Kenen palveluksessa sinä olet?
-- Tämän pyhän miehen palveluksessa. -- Kim viittasi tyytyväiseen,
uniseen laamaan, joka heräsi, nyökäyttäen päätänsä kuullessaan tuon
mieluisan nimityksen.
-- Taivas lähetti hänet avukseni. Häntä nimitetään koko maailman
ystäväksi. Myöskin sanotaan häntä tähtien ystäväksi. Hän matkustelee
nyt lääkärinä -- koska hän on siihen kypsynyt. Suuri on hänen
viisautensa.
-- Olen myös loitsun poika, sanoi Kim kuiskaten, kun kamboo jouduttausi
sytyttämään piippuansa, peläten maratin kerjäävän.
-- Entä kuka _tuo_ on? kysyi maratti, vilkaisten levotonna sivulleen.
-- Muuan mies, jonka lapsen minä -- me olemme parantaneet ja joka
tuntee olevansa suuressa velassa meille. -- Istu ikkunan ääreen, sinä
Jullundurin mies. Tässä on sairas.
-- Hm. _Minulla_ ei ole halua joutua tekemisiin satunnaisesti
kohdattujen joutioitten kanssa. _Minä_ en ole pitkäkorvainen, enkä
nainen, joka tahtoisi siepata salaisuuksia. -- Jat heittäysi raskaasti
osaston etäisimpään nurkkaan.
-- Onko sinussa yhtään parantajan vikaa? Olen hyvin huonossa tilassa,
huusi maratti, tarttuen puheeseen.
-- Mies on täynnä haavoja ja kuhmuja. Minä tahdon parantaa hänet, sanoi
Kim. -- Kukaan ei häirinnyt lapsesi hoitamista.
-- Minä ansaitsen nuhteita, sanoi kamboo nöyrästi. -- Olen sinulle
velassa poikani hengestä. Sinä olet ihmeitten tekijä. Minä tiedän sen.
-- Näytä minulle haavojasi. -- Kim kumartui maratin kaulaan, ja hänen
sydämensä oli melkein pakahtua jännityksestä, sillä tämähän oli sitä
"suurta peliä" oikein kukkurakaupalla. -- Kerro nyt nopeasti tarinasi,
veli, sill'aikaa kun luen loitsun.
-- Tulen etelästä päin, jossa työalani oli. Yhden meistä surmasivat
tiellä. Oletko kuullut?
Kim pudisti päätänsä. Hän ei tietenkään tiennyt mitään E 23:n
edeltäjästä, joka arabialaiseksi kauppiaaksi puettuna oli surmattu
etelässä.
-- Saatuani käsiini erään kirjeen, jota etsimään minut oli lähetetty,
lähdin matkalle. Pääsin kaupungista ja riensin Mhowiin. Olin niin
varma, ettei kukaan tuntenut minua, etten muuttanut ulkonäköänikään.
Mhowissa muuan nainen syytti minua jalokivien varastamisesta juuri
siinä kaupungissa, mistä olin lähtenyt. Silloin huomasin, että minua
ruvettiin vainoamaan. Karkasin Mhowista yöllä lahjoen poliisin, joka
taas puolestaan oli lahjottu jättämään minut vihollisilleni etelässä.
Sitten viivyin vanhassa Chitorin kaupungissa viikon katumuksentekijänä
temppelissä, mutten voinut päästä kirjeestä, joka oli hallussani.
Senvuoksi kätkin sen Kuningattaren kiven alle Chitorissa, paikkaan,
jonka kaikki tunnemme.
Kim ei tuntenut sitä, mutta hän ei olisi tahtonut mistään hinnasta
keskeyttää kertomuksen juoksua.
-- Chitorissa olin, näetkös, kuninkaan alueella, sillä Kotah on idässä
päin kuningattaren lain ulkopuolella, ja idempänä siitä on Jaipur ja
Gwalior. Kummassakaan ei ole vakoojien hyvä käydä eikä kummassakaan ole
oikeutta. Minua ajettiin takaa kuin märkää shakaalia, mutta karkasin
sieltä Bandakuihin, jossa taasen kuulin, että minua syytetään pojan
murhasta äsken jättämässäni kaupungissa. Siellä kuului olevan sekä
murhatun ruumis että todistajat odottamassa.
-- Mutta eikö hallitus voi suojella?
-- Me peliin kuuluvat olemme kaiken suojeluksen ulkopuolella. Jos
kuolemme, niin sillä hyvä, ja nimemme pyyhitään pois kirjoista. Siinä
kaikki. Bandakuissa, jossa on eräs meikäläinen, toivoin pääseväni
erilleni vainoojista muuttamalla ulkomuotoni ja rupeamalla maratiksi.
Sitten pääsin Agraan, josta aioin mennä takaisin Chitoriin noutamaan
kirjeeni. Niin varma olin siitä, että olin päässyt vainoojistani.
Senvuoksi en lähettänyt _taria_ (sähkösanomaa) kellekään,
ilmoittaakseni missä kirje on. Halusin saada koko kunnian itselleni.
Kim nyökäytti päätään. Hän ymmärsi hyvin tuon tunteen.
-- Mutta Agrassa, kulkiessani kadulla, huusi eräs mies, että olin
hänelle velkaa, ja mukanaan useita todistajia aikoi viedä minut
oikeuteen heti paikalla. Niin, ne ovat viekkaita siellä etelässä! Hän
väitti minua asiamiehekseen puuvillakaupoissa. Palakoon hän helvetissä
sen takia.
-- No, olitko sinä?
-- Hulluko olet! Hehän etsivät minua sen kirjeen vuoksi! Juoksin
teurastajan myymälään ja pääsin erään juutalaisen taloon, joka pelkäsi
meteliä ja toimitti minut pois. Tulin jalkaisin Somnan tielle ...
minulla oli rahaa vain saadakseni lipun Delhiin ... ja sinä maatessani
ojassa kuumeen kynsissä joku hyökkäsi pensaikosta ja pieksi ja
haavoitti minua, tutkien minut päästä jalkoihin. Tämä tapahtui aivan
kuulomatkan päässä rautatiestä.
-- Miksei hän lyönyt sinua heti paikalla kuoliaaksi?
-- Eivät he niin hulluja ole. Jos he saisivat minut Delhiin oikeuden
käsiin murhasta syytettynä, joutuisin sen valtion haltuun, joka
syyttää minua. Silloin minut vietäisiin takaisin vartioituna ja
sitten ... saisin kuolla hitaasti, varottavaksi esimerkiksi muille
meistä. Tämä etelä ei ole minun maani. Minä juoksentelen kehässä
niinkuin yksisilmäinen vuohi. Kahteen päivään en ole syönyt. Minut on
merkitty (hän kosketti sääressä olevaa likaista käärettä) niin että
minut tunnetaan Delhissä.
-- Täällä junassa ainakin lienet turvassa.
-- Olehan vuosi mukana "suuressa pelissä" ja puhu sitten tuollaista!
Minusta on jo sähkötetty Delhiin ja joka ainoa räsy ja naarmu
ilmoitettu. Vähintään kaksikymmentä -- jos tarvitaan satakin -- on
nähnyt minun surmaavan sen pojan. Eikä sinusta ole siihen apua!
Kim tunsi liiankin hyvin alkuasukkaitten menettelytavat, ymmärtääkseen
että miehen asia oli valmis -- aivan kuolemantuottamusta myöten.
Maratti väänteli tuskasta tuon tuostakin käsiään. Kamboo nurkassaan
tuijotti synkkänä ja laama hypisteli rukousnauhaansa. Kim puolestaan,
muka lääkärin tavoin miehen kaulaa tarkastellen, mietti suunnitelmiansa
loitsulukujensa välillä.
-- Eikö sinulla ole mitään taikakeinoa, joka muuttaisi ulkonäköäni?
Muutoin olen mennyttä. Olisinpa saanut edes viisi, kymmenen minuuttia
olla yksin ... jollei olisi tarvinnut pitää sellaista kiirettä, olisin
voinut...
-- Eikö hän ole jo parantunut, ihmeitten tekijä? kysyi kamboo
kateellisena. -- Olet jo kylliksi loitsuja lukenut.
-- Ei. Hän ei parane, jollei saa olla kolmea päivää _bairagin_ puvussa.
-- Tämä on aivan tavallinen rangaistusmenetelmä, jonka alaiseksi
etenkin joku lihava kauppias silloin tällöin joutuu hengellisen
neuvonantajansa toimesta.
-- Pappi koettaa tavallisesti tehdä toisestakin papin, oli vastaus.
Niinkuin useimmat karkeasti taikauskoiset, ei kambookaan saattanut
pidättää kieltään pilkkaamasta omaa uskontoaan.
-- Aiotko pojastasi pappia sitten? Hänen on jo aika saada enemmän
kiniiniäni.
-- Me jatilaiset olemme kaikki puhveleita, sanoi kamboo taas vähän
leppyen.
Kim pyyhkäisi sormen nenällä katkeraa lääkettä lapsen luottaville
huulille. -- En ole pyytänyt mitään, sanoi hän ankarasti isälle, --
paitsi ruokaa. Kadehditko minua sen vuoksi? Minähän aion parantaa
toisen ihmisen. Sallitko sen ... ruhtinas?
Mies kohotti leveät kämmenensä pyytävästi. -- Ei, ei. Älä pilkkaa minua
noin.
-- Minua miellyttää parantaa tämä sairas. Sinä teet ansiotyötä
auttaessasi minua. Minkäväristä tuhka on piipussasi? Valkoista. Se on
hyväenteistä. Onko ruokavarojesi joukossa raakaa inkivääriä?
-- Minä ... minä...
-- Avaa myttysi.
Siinä oli tavallinen kokoelma pientä rihkamaa: vaatepalasia, puoskarin
lääkkeitä, huokeita markkinatavaroita, pieni käärö _attaa_ (harmaita
karkeita alkuasukkaiden käyttämiä jauhoja), pieniä kääröjä alamaan
tupakkaa, piipun varsia ja tukku _currya_, kaikki vaatteeseen
käärittynä. Kim tutki niitä hyvin viisaan tietäjän näköisenä, mutisten
muhamettilaista loitsua.
-- Tämä on sahibeilta opittua viisautta, kuiskasi hän laamalle. Eikä
hän siinä juuri valehdellutkaan, kun otetaan huomioon hänen Lurganilta
saamansa opetukset. -- Tämän miehen kohtalo on hyvin surkea, kuten
tähdistä näen, ja se -- se ahdistaa häntä. Koetanko poistaa sen?
-- Sinä tähtien ystävä, sinähän olet tehnyt kaikessa hyvin. Tee mitä
haluat. Onko mielessäsi jälleen parantaa joku?
-- Joudu, joudu! kiirehti maratti. -- Juna voi pysähtyä.
-- Tämä on lääke kuoleman varjoa vastaan, -- sanoi Kim, sekottaen
kamboon jauhoja hiilen ja tuhkan joukkoon piipun punasaviseen koppaan.
E 23 otti sanaa puhumatta pois turbaaninsa ja pudisti esille pitkän
mustan tukkansa.
-- Se on minun ruokaani, pappi, valitti jat.
-- Sinä temppeliin tunkeutunut puhveli! Oletko uskaltanut silmätä
niinkin kauas? sanoi Kim. -- Minun täytyy toimittaa salaperäisiä
asioita hupsujen nähden, mutta varo vain silmiäsi. Eikö niitten edessä
jo ole verhoa? Minä pelastan lapsesi ja siitä palkaksi sinä, sinä
hävytön!... Mies säpsähti tuon suoran katseen kohtaamana, sillä Kim oli
aivan tosissaan... Kiroanko sinut vai...?
Hän tempasi miehen käärön päällysvaatteen ja heitti sen hänen
kumartuneen päänsä yli. -- Jos uskallat ajatellakaan näkemistä niin --
en edes minä voi pelastaa sinua. Istu! ole vaiti!
-- Minä olen sokea ja mykkä. Säästä minut kiroukselta. Tule, lapseni,
me leikimme piilosilla. Älä minun tähteni pilkistä vaatteen alta.
-- Minä alan toivoa, sanoi E 23. -- Mitä aiot tehdä?
-- Tämän vuoro on nyt, -- sanoi Kim tempovasti koskettaen maratin
ohutta paitaa. E 23 epäröi kuten luoteispuolen asukkaat, jotka
vastenmielisesti paljastavat ruumiinsa.
-- Mihin kastiin kuuluu se, jolta on kurkku leikattu? -- kysyi Kim
repäisten paidan vyötäisiä myöten auki. -- Sinut täytyy maalata
keltaiseksi saddhuksi. Riisuudu pian ja pane tukka silmillesi, kun
pudistan tuhan ylitsesi. Ja sitten kastimerkki otsaasi. -- Hän veti
povestansa pienen maalikotelon ja punaväripalasen.
-- Oletko sinä vain vasta-alkaja? sanoi E 23, ponnistellen tosiaankin
henkensä edestä ja seisten alastonna, lukuunottamatta vyötärysvaatetta,
Kimin maalatessa komean kastimerkin tuhalla tahrittuun otsaan.
-- Vasta pari päivää sitten ryhdyin peliin, veli, vastasi Kim. -- Hiero
enemmän tuhkaa rintaasi.
-- Oletko tavannut -- sairaitten jalokivien parantajaa? -- Hän avasi
nopeasti pitkän, tiukkaan käärityn turbaanivaatteen ja kierteli sen
joutuin vyötäisilleen saddhun vartalopuvuksi.
-- Hah haa, tunnetko hänen temppunsa? Hän oli jonkin aikaa opettajani.
Meidän täytyy paljastaa sääresi. Tuhka parantaa haavoja. Sivelehän
vielä.
-- Olin kerran hänen ylpeytensä, mutta sinä olet melkein etevämpi.
Jumalat ovat armollisia meille? Anna minulle _tuo_.
Hän viittasi pieneen oopiumirasiaan jatin käärön rihkaman seassa. E
23 nielaisi pillereitä usean. -- Ne ovat hyviä nälässä, pelossa ja
vilustumisessa, ja ne tekevät silmätkin punaisiksi, selitti hän. -- Nyt
minulla on rohkeutta jatkaa peliä. Saddhun pihdit vain puuttuvat. Entä
vanhat vaatteet?
Kim kääri ne kokoon ja työnsi pukunsa avariin poimuihin. Keltaisella
savivärillä hän maalasi miehen sääret ja rinnan, tehden leveitä juovia
jauhoilla, inkiväärillä ja tuhalla tahritulle pohjalle.
-- Veritäplät vaatteissani riittävät saamaan sinut hirteen, veli.
-- Saattaa olla niin, mutta ei niitä ole tarvis heittää ikkunasta...
Nyt on kaikki valmista. -- Kimin ääni oli ihastuksesta vallan iloinen.
-- Katsohan nyt, jat.
-- Jumalat suojelevat meitä, -- sanoi kamboo vaatteen peitosta, tullen
esiin kuin puhveli pensaikosta. -- Mutta -- minne maratti on joutunut.
Mitä olet tehnyt?
Kim oli käynyt Lurgan sahibin koulun eikä E 23 liioin ollut ammatissaan
jäänyt huonoksi näyttelijäksi. Pelästyneen, aran kauppiaan sijasta
lojui nurkassa puolialaston tuhkalla tahrittu, keltainen, pölytukkainen
saddhu, pöhöttyneet silmät ... oopiumi vaikuttaa nopeasti tyhjässä
vatsassa ... hävyttömästi ja eläimellisesti kiiluen. Mies istui jalat
ristissä, kaulassansa Kimin ruskea rukousnauha ja hartioillaan kulunut
kirjava riepu. Lapsi piilotti kasvonsa hämmästyneen isänsä poveen.
-- Katsohan, pikku ruhtinaani! Me olemme noitien parissa, mutta eivät
ne sinua vahingoita... Älä itke! Mitä hyötyä on lapsen parantamisesta,
kun sen toisena päivänä pelästyttää kuoliaaksi?
-- Lapsi tulee onnelliseksi elämässään. Hän on nähnyt suuren
parannusihmeen. Lapsena ollessani tein savesta hevosia ja ihmisiä.
-- Olen minäkin niitä tehnyt. Sri Banas tulee yöllä ja tekee ne
eläviksi rikkaläjällä, -- piipitti lapsukainen.
-- Ethän sinä siis mitään pelkää. Vai mitä, ruhtinaani?
-- Minä pelästyin, kun isä pelkäsi, tunsin isän käden vapisevan.
-- Voi sinä jänishousu mieheksi, sanoi Kim, ja yksinpä jatkin nauroi
häpeissään. -- Minä olen parantanut tämän kauppias-paran. Hänen täytyy
jättää voittonsa ja tilikirjansa ja istua tien vieressä kolme yötä
päästäkseen vihamiehistään rauhaan. Tähdet ovat hänelle epäsuosiollisia.
-- Kuta vähemmän koronkiskureita, sitä parempi, sanon minä. Mutta
olkoon saddhu tai ei, pitää hänen maksaa kankaastani, joka on hänen
hartioillaan.
-- Vai niin? Mutta onhan tuo lapsi sylissäsi sinun omasi -- määrätty jo
polttoroviolle pari päivää sitten. Vielä on yksi asia jäljellä. Minä
toimitin tämän taikatempun sinun läsnäollessasi, kun hätä oli suuri.
Muutin hänen ulkomuotonsa ja sielunsa. Mutta jos sinä, Jullundurin
mies, sattumalta muistat mitä olet nähnyt joko vanhempien joukossa
kylän puun alla tai omassa kodissasi tai papin läsnäollessa, kun hän
siunaa karjaasi, tulee peto härkiesi joukkoon ja tuli syttyy kattosi
olkiin, rotat tulevat vilja-aittaasi ja jumalien kirous pelloillesi,
niin että ne kuihtuvat askeleittesi jäljessä ja aurasi takana.
Tämä oli osa vanhaa kirousta, jonka Kim oli kuullut vanhalta fakiirilta
Taksali-portin luona lapsuutensa päivinä. Eikä se menettänyt mitään nyt
toistettuna.
-- Lopeta jo, pyhä mies! Ole armollinen ja lopeta! huusi jat. -- Älä
kiroa perhettäni. En nähnyt mitään! En kuullut mitään! Minä olen sinun
orjasi. -- Ja hän kumartui tarttuakseen Kimin jalkaan, joka polki
tahdikkaasti vaunun lattiaan.
-- Mutta koska olet saanut luvan auttaa minua antamalla hyppysellisen
jauhoa ja vähän oopiumia ja sellaista, jota olen suvainnut käyttää
ihmeteossani, niin jumalat suovat sentään siunauksensa. -- Ja hän antoi
sen hänelle lopuksi, miehen suureksi iloksi. Siunauksen hän oli oppinut
Lurgan sahibilta.
Laama tuijotti häneen silmälasiensa lävitse innokkaammin kuin oli
seurannut naamioimispuuhaa.
-- Sinä tähtien ystävä, sanoi hän lopuksi, -- sinä olet saavuttanut
suuren viisauden. Varo vain, ettet anna ylpeydelle tilaa. Ei kukaan,
joka Lakia seuraa, puhu ajattelematta asioista, joita on nähnyt tai
kohdannut.
-- Ei, ei suinkaan, huusi maamies, peläten että mestari olisi halukas
korjaamaan oppilastaan. E 23 antautui nauttimaan oopiumia, joka
nääntyneelle aasialaiselle vastaa ruokaa, tupakkaa ja lääkettä.
Niinpä he siis sekä jännityksestä ja keskinäisestä epäluulosta
sanattomina saapuivat Delhiin noin lyhtyjen sytyttämisen aikaan.