IX

Kim antautui kaikesta sydämestään tähän uuteen asiain käänteeseen.

Hänestä tulisi taas sahib joksikin aikaa. Tämän ajatuksen valtaamana

hän katseli ympärilleen, päästyään leveälle kadulle Simlan

kaupungintalon luokse, ja tarkasteli, olisiko ketään, jolle hän voisi

uutta arvoansa osottaa. Muuan noin kymmenvuotias hindulaispoika istui

erään lyhtypylvään luona.

-- Missä herra Lurganin talo on? kysyi Kim.

-- En ymmärrä englanninkieltä, vastasi poika, ja Kim muutti sen mukaan

kysymyksensä.

-- Minä näytän.

Yhdessä he lähtivät salaperäiseen hämärään, joka oli täynnä alempaa

kaupungista tulevia ääniä, ja kylmä tuuli hengähteli setripuiden

lomissa korkealla Jakkomäellä tähtitaivaan alla. Talojen ikkunoista

loistavat valot, jotka olivat rivittäin toinen toistaan ylempänä,

muodostivat toisen tähtitaivaan. Muutamat näistä valoista liikkuivat,

kuuluen huolettomien suupalttien englantilaisten riksharattaisiin,

joilla he ajoivat päivälliselle.

-- Tässä se on, sanoi Kimin opas ja pysähtyi erään valtatielle

ulottuvan kuistin eteen. Mitään ovea ei ollut, vaan oviverhojen välistä

näkyi sisältä lampunvaloa.

-- Hän on tullut, lisäsi poika melkein huokauksen tapaisesti kuiskaten

ja hävisi. Kim oli vakuuttunut siitä, että poika oli asetettu

alunpitäen häntä opastamaan, mutta rohkeasti hän avasi oviverhon.

Mustapartainen mies, jolla oli vihreä varjostin otsallansa, istui

pöydän ääressä ja poimi valkoisilla käsillään kirkkaita palloja

edessään olevalta lautaselta, pujotti ne kimaltelevaan silkkirihmaan ja

hyräili itsekseen. Kim tunsi, että huone tuon valopiirin ulkopuolella

oli täynnä tuoksullaan Idän temppeleitä muistuttavia aineita.

Myskin, santelipuun ja jasmiiniöljyn tuoksu tuntui hänen laajeneviin

sieraimiinsa.

-- Tässä minä olen, sanoi Kim lopuksi, puhuen kansankielellä. Nuo

tuoksut olivat saaneet hänet unohtamaan, että nyt piti olla sahib.

-- Seitsemänkymmentäyhdeksän, kahdeksankymmentä, kahdeksankymmentäyksi,

luki mies pujotellen helmen toisensa perään niin nopeasti, että

Kim tuskin saattoi seurata hänen liikkeitään. Mies tempasi pois

vihreän varjostimen otsaltaan ja katseli tarkasti Kimiä ainakin

puoli minuuttia. Hänen silmäteränsä laajenivat ja supistuivat aivan

pieniksi, kuten näytti, hänen tahtonsa käskystä. Kim tunsi Lahoren

Taksaliportilla erään fakiirin, jolla oli samanlainen kyky ja joka

sillä ansaitsi rahaa varsinkin manatessaan hupsuja naisia. Kim katseli

jännittyneenä. Hänen vaatimaton ystävänsä osasi edelleen heilutella

korviaan, ja Kim tunsi pettymystä nähdessään, ettei tämä mies osannut

tehdä samoin.

-- Älä pelkää, sanoi herra Lurgan äkkiä.

-- Miksipä pelkäisin?

-- Sinä saat nukkua täällä tämän yön ja olla luonani, kunnes tulee aika

lähteä jälleen Nucklaoon. Sellainen on käsky.

-- Sellainen on käsky, toisti Kim. -- Mutta missä saan nukkua?

-- Tässä huoneessa. -- Lurgan sahib viittasi kädellään takanaan olevaan

pimeyteen.

-- Olkoon niin, -- sanoi Kim tyytyväisenä. Nytkö heti?

Herra Lurgan nyökäytti päätänsä ja kohotti lamppua ylemmäksi. Kun

valo levisi laajemmalle, tuli näkyviin seinillä joukko tiibettiläisiä

paholaisnaamioita, joita käytettiin henkien tansseissa. Ne olivat

sarvipäitä ja mitä kauhistuttavimman näköisiä. Eräässä nurkassa

seisoi japanilainen sotilas täysissä varustuksissa, uhaten häntä

tapparalla, ja joukko keihäitä ja _khanda-_ ja _khuttar-_aseita välkkyi

epämääräisesti. Mutta enemmän kuin kaikki nämä esineet -- hänhän

oli nähnyt kaikenlaisia naamioita Lahoren museossa -- huvitti Kimiä

vilahdus siitä lempeäsilmäisestä hindupojasta, joka oli opastanut häntä

ja nyt istui äskeisen helmipöydän alla, tulipunaisilla huulillansa

veitikkamainen hymy.

Luulenpa, että Lurgan sahib tahtoo minua pelottaa. Ja luulen, että

pöydän alla oleva vekkuli haluaisi nähdä minun pelkäävän. -- Tämä

paikka, sanoi hän ääneen, -- on niinkuin Ihmeitten talo. Missä on minun

vuoteeni?

Lurgan sahib viittasi nurkassa inhottavien naamioiden lähellä olevaan

kotimaiseen huopapeitteeseen, otti lampun ja jätti huoneen pimeäksi.

-- Oliko se Lurgan sahib? -- kysyi Kim kääriytyessään huopaansa.

Ei vastausta. Hän saattoi kuitenkin kuulla hindupojan hengityksen, ja

seuraten sitä hän konttasi lattian poikki, iski kädellänsä pimeään ja

huudahti: -- Vastaa, lurjus. Tälläkö tavoin sinä valehtelet sahibille?

Pimeydestä hän oli kuulevinaan naurun hihitystä. Se ei kuitenkaan

voinut olla hänen hento toverinsa, sillä tämä itkeä vollotti nyt.

Siispä Kim kohotti äänensä ja huusi; -- Lurgan sahib! Hoi, Lurgan

sahib! Onko niin määrätty, ettei palvelijasi saa puhua minulle?

-- Niin on käsky. Ääni tuli hänen selkänsä takaa, ja hän hätkähti.

-- Hyvä on. Mutta muista, mutisi hän uudelleen kääriytyessään

peitteeseen, -- minä annan sinulle selkään huomisaamuna. Minä en pidä

hinduista.

Yö ei ollut lainkaan hauska, sillä huoneessa kuului alituiseen ääniä

ja soittoa. Kahdesti Kim heräsi, kun joku mainitsi hänen nimensä.

Toisella kerralla hän lähti etsimään ja survaisi nenänsä erästä

laatikkoa vasten, joka varmasti puhui ihmisen tavoin, mutta ei ihmisen

äänellä. Sillä näytti olevan peltitorvi, ja se oli langoilla yhdistetty

permannolla lojuvaan pienempään laatikkoon, mikäli hän saattoi

koskettelemalla selville saada. Ja ääni, joka oli hyvin kova ja räikeä,

tuli torvesta. Kim siveli nenäänsä ja suuttui mutisten itsekseen, kuten

tavallista, hindukielellä.

"Tällaista voisi tavalliselle basaarikerjäläiselle ilvehtiä,

mutta ... minä olen sahib ja sahibin poika, ja mikä on kaksin verroin

arvokkaampaa, Nucklaon koulun oppilas. Niin" -- tässä hän muutti

puheensa englanninkielelle -- "olen Xavierin poikia. Hiisi tuon herra

Lurganin periköön! Tämä on jonkinlainen kone, niinkuin ompelukone. Mutta

hän on hyvin hävytön ... emme me Lucknowissa tämmöisiä pelkää ... emme

lainkaan!"

Sitten hän jatkoi hindukielellä: "Mutta mitäpä hän siitä hyötyy? Hän on

vain kauppias ... minä olen hänen myymälässään. Mutta Creighton sahib

on eversti, ja luulen hänen antaneen käskyn, että näin on tehtävä.

Mutta minä, kuinka minä pieksänkään tuon hindupojan aamulla! Mitä tämä

on?"

Laatikon torvesta tuli törkeintä solvausta, mitä Kim milloinkaan oli

kuullut, ja kimakalla äänellä, joka hetkeksi suorastaan hirvitti häntä.

Kun tuo kelvoton otus toviksi hengähti, rauhoittui Kim kuullessaan

pehmeän, ompelukonetta muistuttavan surinan.

-- _Chup!_ (hiljaa) hän huusi, ja jälleen hän kuuli naurunhihitystä,

joka varmisti hänen päätöksensä. -- _Chup_, tai murskaan pääsi.

Laatikko ei välittänyt mitään. Kim tempasi torvesta ja jotakin irtausi

napsahtaen. Hän oli epäilemättä avannut jonkin kannen. Jos siellä

joku paholainen oli sisällä, niin nyt kai sen piti tulla esiin. Hän

haisteli ... noin lemusivat ompelukoneetkin basaarissa. Mutta hän tukki

tuon shaitanin suun. Hän riuhtaisi nuttunsa ja työnsi sen laatikon

reikään. Jokin pitkä ja pyöreä esine taipui hänen painaessaan, kuului

surinaa, ja sitten ääni lakkasi ... niinkuin on ilmeistä, kun työntää

kokoonkäärityn nutun kallisarvoisen sanelukoneen vahalieriötä vasten ja

muutenkin runtoo sen herkkiä sisuksia. Kim saattoi nyt jatkaa untansa

rauhallisella mielellä.

Aamulla hän tunsi Lurgan sahibin katselevan häntä.

-- Oh! sanoi Kim lujasti päättäen pysyä nyt sahibina. -- Yöllä eräs

laatikko syyti pahoja puheita. Senvuoksi tukin siltä suun. Oliko se

teidän laatikkonne?

Mies ojensi kättä.

-- Anna kättä, O'Hara. Kyllä se oli minun laatikkoni. Minä pidän

sellaisia, koska ystäväni rajahit ovat mieltyneet niihin. Se laatikko

on rikkoutunut, mutta se oli hinnaltaan huokea. Niin, nuo ystäväni

kuninkaat pitävät hyvin paljon leluista -- ja pidän minäkin joskus.

Kim katseli häntä varkain. Hän oli sahib ainakin vaatteista päättäen,

mutta hänen urdunkielinen lausumisensa ja omituinen englanninkielen

ääntämisensä ilmoitti, että hän oli kaikkea muuta kuin sahib. Hän

näytti ymmärtävän, mitä Kimin mielessä liikkui, ennenkuin poika avasi

suunsakaan, eikä hän välittänyt selitellä niinkuin isä Viktor ja

Lucknowin opettajat. Mutta hauskinta kaikesta oli, että hän piti Kimiä

vertaisenaan aasialaiselta puolelta.

-- Olen pahoillani, ettet voi löylyttää poikaani tänä aamuna. Hän sanoo

vielä surmaavansa sinut puukolla tai myrkyttämällä. Hän on kateellinen,

jonka vuoksi panin hänet nurkkaan enkä puhu hänelle koko päivänä.

Hän yritti juuri tappaa minut. Sinun täytyy auttaa minua aamiaista

laittamaan. Hän on liian kateellinen voidaksemme nyt luottaa häneen.

Oikea Englannista tuotu sahib olisi pitänyt suurta melua sellaisesta

asiasta. Lurgan sahib jutteli sen aivan yhtä luonnollisesti kuin Mahbub

Alin oli tapana kertoa pikkuseikkailuistaan pohjoisessa.

* * * * *

Huoneen takana oleva kuisti oli rakennettu ulkonevaksi jyrkältä

rinteeltä, niin että he voivat nähdä naapurien savutorvien suuhun,

kuten Simlassa on tapana. Kimiä tenhosi suuresti se aito persialainen

ateria, jonka Lurgan sahib omin käsin laittoi, mutta vieläkin enemmän

hänen myymälänsä. Lahoren museo oli suurempi, mutta tässä oli

enemmän ihmeitä -- noitien tikareita ja Tiibetin rukousmyllyjä,

turkoosi- ja ambrahelminauhoja, vihreitä rannerenkaita, eriskummaisesti

rasioihin pantuja suitsutuspuikkoja, jo edellisenä iltana nähtyjä

paholaisnaamioita ja koko seinän täysi riikinkukonsulkaisia verhoja,

kullattuja Buddhan kuvia, pieniä kiillotettuja alttareja, venäläisiä

samovaareja turkoosikoristeisine kansineen, kiinalaisia posliiniastioita

somissa kahdeksankulmaisissa bamburasioissa ja keltaisia norsunluisia

ristiinnaulitunkuvia, joita tuodaan Japanista enemmän kuin muualta

maailmasta, niin Lurgan sahib sanoi.

Vielä oli tomuisia mattokääröjä, jotka haisivat inhottavilta,

persialaisia vesiastioita käsien pesemiseksi aterioiden jälkeen,

vaskisia suitsutusmaljoja, joiden reunoissa oli omituisia peikkojen

kuvia, himmeitä hopeavöitä, jotka olivat notkeita kuin tuore nahka,

helmillä koristettuja hiusneuloja; kaikenlaisia aseita ja tuhansia

muita outoja esineitä oli laatikoissa, kasoissa tai huiskin haiskin

heiteltyinä, niin että ainoastaan Lurganin vaapperan työpöydän

ympärillä oli vähän tilaa liikkua.

-- Nuo tavarat eivät mitään merkitse, sanoi Kimin isäntä seuraten hänen

katsettaan. -- Minä ostelen niitä, kun ne ovat niin kauniita, ja joskus

myyn niitä, jos ostaja minua miellyttää. Tässä pöydällä minun työni

on ... ainakin osa siitä.

Pöydällä välähteli aamuauringon valossa punaisia ja sinisiä ja vihreitä

salamoita, joihin siellä täällä sekottui sinertävän timantin kirkas

säihky. Kim avasi silmänsä selko selälleen.

-- Nämä kivet ovat aivan hyviä, eikä auringonvalo niitä vahingoita.

Sitäpaitsi ne ovat huokeita. Mutta toista on sairaiden kivien laita.

-- Hän täytti uudelleen Kimin lautasen. -- Kukaan muu kuin minä ei

voi parantaa sairasta helmeä ja antaa turkoosille jälleen sen sinistä

väriä. Kuka hyvänsä voi opaaleja parantaa, mutta sairaalle helmelle ei

voi mitään kukaan muu kuin minä. Ajattelehan, jos kuolisin! Silloin ei

olisi enää ketään... Sinä et ymmärrä mitään jalokivistä. Riittää, jos

voisit vähän turkoosien perille päästä ... jonakin päivänä.

Hän meni kuistin toiselle puolelle, täyttääkseen suodattimesta

tulevalla vedellä raskaan huokoisen saviastian.

-- Haluatko juoda?

Kim nyökäytti päätänsä. Lurgan sahib, ollen noin viidentoista

jalan päässä, laski kätensä saviastian reunalle. Seuraavassa

silmänräpäyksessä se oli Kimin kyynärpään vieressä täytettynä melkein

reunoja myöten -- ja valkoisella pöytäliinalla näkyi vain ryppyjä,

osoittaen mistä se oli liukunut siihen.

-- Oh! sanoi Kim ällistyneenä. -- Sepä oli taikatemppu.

Lurgan sahibin hymyily osoitti, että mairittelu oli häntä miellyttänyt.

-- Heitä se takaisin.

-- Se särkyy.

-- Heitä vain, kuten sanon.

Kim viskasi sen umpimähkään. Se ei kulkenut perille asti, vaan putosi

lattialle ja särkyi palasiksi. Vesi valui harvan kuistinlattian läpi.

-- Minä sanoin, että se särkyisi.

-- Yhdentekevää, katsohan sitä. Katsohan isointa palasta.

Se oli lattialla, ja pieni vesiläikkä oli jäljellä sen uurteessa,

kimallellen kuin tähti. Kim katseli tarkkaan. Lurgan sahib laski

kätensä hiljaa hänen niskaansa, siveli sitä pari kolme kertaa ja

kuiskasi: -- Katso! Se tulee eheäksi jälleen, pala palalta. Ensin tuo

iso palanen liittyy kahteen muuhun oikealla ja vasemmalla olevaan

palaseen ... katso!

Vaikka henki olisi ollut kysymyksessä, ei Kim olisi voinut kääntää

päätänsä. Tuo pieni kosketus piti hänet kuin pihdissä, ja hän tunsi

veren miellyttävästi ja nopeasti virtaavan suonissaan. Siinä, missä oli

äsken ollut kolme palasta, oli nyt yksi isompi ja niiden yläpuolella

koko astian hämärät hahmopiirteet. Hän saattoi nähdä kuistin sen läpi,

mutta se tiheni ja tummeni jokaiselta hänen valtimonsa iskennältä. Ja

kuitenkin saviastia ... hän tunsi ajatusten kulkevan kovin hitaasti ...

astia oli ollut pirstaleina hänen edessään. Ja taas tuntui merkillinen

tulinen sävähdys hänen niskassaan, kun Lurgan sahib siveli sitä.

-- Katso! Nyt se muodostuu kokonaiseksi, -- sanoi Lurgan sahib.

Siihen asti Kim oli ajatellut hindukielellä, mutta hän tunsi jonkin

kauhistuksen vavistuttavan itseänsä ja ponnistaen, kuten uimari

haikalan kidasta päästäkseen koettaa kohoutua puoleksi vedestä

ylös, koetti hänkin vapauttaa mieltänsä siitä pimeydestä, joka oli

nielemäisillään hänet. Ja hän turvautui pelastuksekseen ... lukemaan

kertomataulua englanninkielellä.

-- Katso! Nyt se muodostuu kokonaiseksi, kuiskasi Lurgan sahib.

Saviastia oli ollut murskattuna ... niin, murskattuna ... hän ei

jaksanut ajatella miten se lausuttiin kansankielellä, mutta sirpaleina

se oli, kymmeninä palasina, ja kaksi kertaa kolme oli kuusi ja kolme

kertaa kolme oli yhdeksän ja neljä kertaa kolme oli kaksitoista. Hän

koetti epätoivoisesti jatkaa kertomataulun lukemista. Saviastian

hämärät piirteet haihtuivat, niinkuin himmennys silmistä häviää,

kun niitä hieroo. Siinä olivat lattialla rikkinäiset palaset, siinä

vesiläikät kuivumassa auringonpaisteessa, ja kuistinlattian raosta

näkyi alempana oleva valkoinen seinä ... ja kolme kertaa kaksitoista

oli kolmekymmentäkuusi!

-- Katso, astia muodostuu kokonaiseksi, eikö niin? kysyi Lurgan sahib.

-- Mutta rikkihän se on! parkaisi poika.

Lurgan sahib oli hiljaa mutissut hetken aikaa. Kim tempasi päänsä

syrjään.

-- Katso! _Dekho_! Siinä se on särkyneenä niinkuin olikin.

-- Niin se on, sanoi Lurgan, katsellen poikaa tarkoin tämän hieroessa

niskaansa. -- Mutta sinä olet lukuisista ihmisistä ensimmäinen, joka

näkee sen sillä tavalla. -- Hän pyyhki leveätä otsaansa.

-- Oliko sekin taas taikuutta? kysyi Kim epäluuloisesti. Polttava

tunne oli poistunut hänen suonistaan, ja hän tunsi itsensä harvinaisen

valppaaksi.

-- Ei se ollut taikuutta. Tein sen vain nähdäkseni oliko -- jalokivessä

vikaa. Joskus oikein kalliit jalokivet menevät murskaksi, jos niitä

pitelee kädessä ja tietää miten menetellä erikoisella tavalla. Senpä

vuoksi täytyy olla varovainen, ennenkuin kiinnittää ne. Sanohan, näitkö

saviastian hahmopiirteitä!

-- Hetken aikaa näin. Se alkoi kasvaa niinkuin kukka maasta.

-- Entä mitä sitten teit? Mitä nimittäin ajattelit?

-- Oh! tiesin sen rikkoutuneen ja luullakseni sitä ajattelin ... ja

sehän _oli_ rikki.

-- Hm! Onko kukaan ennen tehnyt sinulle sellaista taikatemppua?

-- Jos olisi, sanoi Kim, -- niin luuletteko, että olisin enää antanut

sellaista tehdä? Minä olisin juossut tieheni.

-- Ethän nyt pelkää? Mitä?

-- En.

Lurgan sahib katseli häntä yhä tarkemmin.

-- Minä kysyn Mahbub Alilta, en nyt, vaan myöhemmin, mutisi hän. --

Minä olen tyytyväinen sinuun, vaikka toiselta puolen tyytymätönkin.

Sinä olet ensimmäinen, joka pelastit itsesi. Haluaisin tietää, mikä se

oli, joka... Mutta sinä olet oikeassa. Älä ilmaise sitä ... älä edes

minulle.

Hän poistui hämärään myymälään ja istuutui pöydän ääreen hykerrellen

käsiänsä. Tukahutettu nyyhkytys kuului erään mattokasan takaa. Siellä

oli hindupoika tottelevaisena seisten päin seinää, ja laihat olkapäät

kohoilivat tuskannyyhkytyksistä.

-- Ah! Hän on hirmuisen kateellinen. Ihmettelenpä, yrittääkö hän

uudelleen myrkyttää minua aamiaisen avulla, niin että täytyy valmistaa

se kahdesti.

-- _Kubbee ... kubbee nahin_, tuli katkonainen vastaus.

-- Ja mahtaako hän tappaa tämän toisen pojan?

-- _Kubbee ... kubbee nahin_ (ei koskaan ... ei)!

-- Mitä sinä luulet hänen tekevän? kysyi hän äkkiä kääntyen Kimiin päin.

-- Oh, en tiedä. Ehkä annat hänen mennä. Miksi hän tahtoi myrkyttää

sinut?

-- Koska hän niin pitää minusta. Ajattelehan, jos sinä pitäisit

jostakusta, ja silloin joku tulisi, ja se josta sinä pidit, mieltyisi

enemmän siihen vieraaseen kuin sinuun, mitä silloin tekisit?

Kim ajatteli. Lurgan uudisti kysymyksensä hitaasti kansankielellä.

-- En minä myrkyttäisi häntä, sanoi Kim miettivästi. -- Mutta minä

pieksisin sitä poikaa ... _jos_ se poika olisi mielistynyt minun

ystävääni. Mutta ensin kysyisin pojalta, oliko asia niin.

-- Ah. Hän luulee kaikkien täytyvän mielistyä minuun.

-- Minusta hän on aika hupsu.

-- Kuuletko, kysyi Lurgan sahib nyyhkyttävältä pojalta. -- Tämä sahibin

poika pitää sinua pikku hupsuna. Tule tänne, ja ensi kerralla, kun olet

murheellinen, älä koeta käyttää valkoista arsenikkia niin avoimesti.

Varmaankin dasim-paholainen oli ruokapöydällämme tänään! Se olisi

tehnyt minut sairaaksi, lapseni, ja silloin olisi joku vieras tullut

jalokivien vartijaksi. Tule!

Poika-raukka tuli, silmät itkusta punaisina, esiin mattokasan takaa

ja heittäysi kiihkoisasti Lurgan sahibin jalkoihin. Niin syvästi

katuvaisena, että se liikutti Kimiäkin.

-- Minä pidän huolta musteastioista ... minä vartioin uskollisesti

jalokiviä! Oh, sinä isäni ja äitini, aja pois hänet! -- Hän viittasi

Kimiin taaksepäin paljaalla kantapäällään.

-- Ei vielä ... ei vielä. Jonkin ajan perästä hän menee tiehensä. Mutta

nyt hän on koulussa ... uudessa madrissahissa ... ja sinun täytyy

olla hänen opettajansa. Pelaa jalokivipeliä häntä vastaan. Minä pidän

luetteloa.

Poika kuivasi kyyneleensä heti ja juoksi myymälän perälle, josta palasi

kantaen vaskitarjotinta.

-- Anna ne minulle! sanoi hän Lurgan sahibille. -- Anna ne omasta

kädestäsi, sillä hän saattaisi sanoa, että tunsin ne ennestään.

-- Hiljaa ... hiljaa, vastasi mies, ja eräästä pöytälaatikosta hän otti

puoli kourallista heliseviä pikkukiviä tarjottimelle.

-- No nyt, sanoi poika heiluttaen vanhaa sanomalehteä, -- katsele nyt

niitä niin kauan kuin tahdot, vieras. Laske ne, ja jos tahdot, pitele

niitä kädessäsi. Yksi silmäys riittää _minulle_. -- Hän kääntyi ylpeänä

selin.

-- Mutta mikä on leikin tarkoitus?

-- Kun olet laskenut ja tarkastellut niitä niin että luulet varmasti

voivasi muistaa ne kaikki, minä peitän ne tällä paperilla ja sinun

tulee luetella ne Lurgan sahibille. _Minä_ kirjoitan luetteloni.

-- Oho!

Kilpavaisto heräsi Kimissä. Hän kumartui astian yli. Siinä oli

vain viisitoista kiveä. -- Tämähän on helppoa, sanoi hän minuutin

kuluttua. Toinen poika livahdutti paperin jalokivien päälle ja kyhäsi

muistikirjaan oman selostuksensa.

-- Tuon paperin alla on viisi sinistä kiveä: yksi iso, yksi pienempi

ja kolme pientä, lateli Kim joutuisasti. -- Sitten on neljä vihreätä

kiveä, ja yhdessä on reikä, ja yksi keltainen läpinäkyvä kivi, ja

yksi niinkuin piipunvarsi. Sitten on kaksi punaista ... ja ... ja

minä laskin viisitoista, mutta kaksi olen unohtanut. Ei! Yksi on

norsunluinen, pieni ja ruskeahko ja ... ja ... antakaa kun mietin...

-- Yksi ... kaksi, laski Lurgan sahib aina kymmeneen asti. Kim pudisti

päätänsä.

-- Kuulkaahan, kun minä luettelen! -- huusi toinen poika vavisten

mielihyvästä. -- Ensiksi kaksi viallista safiiria ... toinen kahden

karaatin ja toinen neljän luullakseni. Neljän karaatin safiiri on

murtunut yhdestä kulmasta. Sitten on mustajuovainen Turkestanin

turkoosi, ja kahdessa kivessä on kirjoitusta ... toisessa jumalan

nimi kullattuna, ja toinen on katkennut keskeltä, otettuna vanhasta

sormuksesta, enkä voi sitä lukea. Siinä ne viisi sinistä kiveä. Sitten

on neljä virheellistä smaragdia, yhdessä on kaksi reikää ja yhdessä on

pieniä naarmuja...

-- Niiden paino? kysyi Lurgan sahib tyynesti.

-- Kolme ... viisi ... viisi ... ja neljä karaattia, luullakseni.

Sitten on vanhan piipunvarren pala vihreää abmraa ja tahottu topaasi

Euroopasta. Sitten burmalainen kahden karaatin rubiini, aivan

virheetön, ja kahden karaatin balasrubiini, virheellinen; sitten

kiinalainen norsunluuveistos, esittäen rottaa, joka imee munaa. Ja

lopuksi ... ahaa ... kristallipallo, kiinnitetty kultalehteen, iso kuin

papu.

Hän taputti käsiään lopetettuaan.

-- Hän on sinun mestarisi, sanoi Lurgan sahib hymyillen.

-- Huh! Hän tunsi kivien nimet, sanoi Kim punastuen.

-- Koetappa uudelleen! Mutta otetaan tavallisia esineitä, sellaisia,

joita kumpikin tunnemme.

He kokosivat astian täyteen kaikenlaista tavaraa myymälästä, vieläpä

keittiöstä asti, ja joka kerta poika voitti, niin että Kim rupesi

ihmettelemään.

-- Peitä silmäni ... ja anna minun tunnustella sormillani, niin

silloinkin jätän sinut avosilmäisenä taakseni, uhmaili poika.

Kim polki jalkaa harmistuneena, kun poika silläkin kertaa piti sanansa.

-- Jos olisi kysymyksessä ihmiset tai hevoset, sanoi hän, -- pitäisin

kyllä puoleni. Tämmöinen saksien ja veitsien ja pihtien käyttäminen on

niin joutavaa.

-- Opettele ensin ja opeta sitten, sanoi Lurgan sahib. -- Tunnustatko

hänet paremmaksi?

-- Totta kai! Mutta kuinka hän on oppinut?

-- Tekemällä monta kertaa, kunnes onnistuu täydellisesti. Se maksaa

kylläkin vaivan.

Hindupoika, joka loisti mielihyvästä, taputteli jo Kimiä selkään.

-- Älä ole pahoillasi, sanoi hän. -- Minä kyllä opetan sinua.

-- Ja minä pidän huolen siitä, että saat hyvän opetuksen, sanoi Lurgan

sahib käyttäen edelleen kansankieltä. -- Sillä lukuunottamatta tätä

poikaa tässä -- hän oli hupsu ostaessaan niin paljon arsenikkia, kun

olisi saanut sitä pyytämällä minulta -- paitsi tätä poikaa tässä en ole

pitkiin aikoihin tavannut enemmän opettamisen arvoista. Ja vielä on

kymmenen päivää, ennenkuin voit palata Nucklaoon, jossa ne eivät mitään

opeta, vaikka niin paljon maksua ottavat. Meistä tulee luullakseni

hyvät ystävät.

Niistä tuli kymmenen mitä hupsuinta päivää, mutta Kim oli liiaksi

ihastunut ajatellakseen sitä. Aamusilla he pelasivat jalokivillä,

joskus oikeilla jalokivillä, joskus taas miekka- ja tikarikasoilla ja

edelleen toisinaan alkuasukasten valokuvilla. Iltapäivisin Kim istui

hindupojan kanssa hiljaa jonkin mattoläjän tai varjostimen takana

pitäen silmällä herra Lurganin monia ja kummallisia vieraita.

Siellä kävi pikkuruhtinaita, joiden saattomiehet yskivät ulkona

kuistilla. He tulivat ostamaan merkillisiä esineitä -- fonografeja

ja liikkuvia leluja. Sitten kävi naisia ostamassa helminauhoja,

ja miehiä, jotka Kimistä tuntuivat tulevan noiden naisten vuoksi.

Kävi lähettiläitä itsenäisten tai puoli-itsenäisten ruhtinaitten

hoveista; he olivat muka jättävinään helminauhoja korjattaviksi -- he

laskivat pöydälle tulvanaan loistavia helmiä -- mutta todellisuudessa

he näyttivät lainaavan rahaa äkeille maharaneille tai nuorille

rajaheille. Edelleen oli babuja, joille Lurgan sahib puhui ankarasti

ja juhlallisesti, mutta lopuksi antoi heille rahaa, niinhyvin

kovaa hopeaa kuin seteleitäkin. Joskus tuli joukko pitkänuttuisia

alkuasukasmahtailijoita, jotka keskustelivat viisaustieteestä

sekä englannin- että bengalinkielellä herra Lurganin suureksi

virkistykseksi. Häntä aina huvittivat uskonnolliset kysymykset.

Illan tullen saivat sekä Kim että hindupoika, jonka nimi vivahteli

isännän oikkujen mukaan, selostaa tarkalleen, mitä olivat nähneet ja

kuulleet, mitä johtopäätöksiä tekivät kunkin luonteeseen nähden hänen

kasvoistaan, puheestaan ja eleistään ja mitä he arvelivat heidän

todellisena asianaan olleen.

Illallisen jälkeen herra Lurgan käytti jonkin aikaa

pukeutumisharjoituksiin, joita hän tuntui erityisesti harrastavan. Hän

osasi maalata kasvoja ihmeellisen taitavasti, muuttaen ne muutamilla

siveltimen kosketuksilla aivan tuntemattomiksi. Myymälä oli täynnä

kaikenlaisia pukuja ja päähineitä, ja Kim puettiin vuoron perään

milloin ylhäiseksi muhamettilaiseksi, milloin öljynkuljettajaksi ja

kerran -- ja sepä oli hauska ilta -- hienon hienoksi oudhilaiseksi

ylimyksen pojaksi. Lurgan sahibilla oli haukan silmä keksimään

pienimmänkin virheen naamioituksessa, ja loikoillessaan vanhalla

kuluneella puisella sohvalla hän selitti juurtajaksain, miten minkin

kastin jäsenet puhuivat, kävelivät, yskivät tai syljeksivät ja

niistivät, ja myöskin miksi he niin tekivät.

Hindupoika oli siinä leikissä kömpelö. Hänen pikku aivonsa, jotka

olivat erittäin terävät, kun oli kysymys jalokivien tuntemisesta, eivät

voineet mukautua, kun piti syventyä toisen sielunelämään, jotavastoin

Kimissä heräsi oikea intohimo, joka sai hänet hyppimään ilosta, kun hän

vaihtoi pukua ja muutti puhetapaa ja eleitä sen mukaan.

Innostuksensa houkuttelemana hän muuanna iltana tarjoutui Lurgan

sahibille näyttämään, miten eräät Lahoren fakiirin oppilaat, jotka

hän tunsi, pyysivät almuja maanteillä -- kuinka oli puhuteltava

englantilaista tai sitten markkinoille menevää punjabilaista maamiestä

samoin kuin naista, jonka sattuu kohtaamaan hunnuttomana. Lurgan sahib

nauroi kuollakseen ja pyysi Kimiä istumaan sellaisena alallaan puolisen

tuntia -- jalat ristissä, kasvot tuhalla tahrittuina ja silmät villinä

tuijottaen myymäläntakaisessa huoneessa.

Silloinpa saapui kookas, pyylevä babu, jonka sukkiin peitetyt sääret

hytkyivät lihavuudesta. Kim kohdisti heti häneen kokonaisen tulvan

maantien roskapuhetta. Lurgan sahib katseli vierasta eikä välittänyt

hänen kujeilustaan, Kimin mielipahaksi.

-- Minulla olee sitä mielipidettä, sanoi babu, hitaasti sytyttäen

savukkeen, -- sitä mielipidettä, että näytteleminen aivan erinomainen

ja tehoinen olee. Ilman että minulle puhuttu oli, pettää minua voitu

olis. Kuinka pikaa hänestä jonkinlaatuinen ketjumies saattaisi tulla?

Minä silloin häntä minun palvelukseen ottan.

-- Siihenpä hänen juuri täytyy opiskella Lucknowissa.

-- Käsketkää hänelle sitten pitää kiiru. Hyvää yötä, Lurgan. Babu meni

tiehensä tallustellen hyvin lehmämäisesti.

Kun he myöhemmin luettelivat sen päivän kävijöitä, kysyi Lurgan sahib

Kimiltä, miksi hän miestä luuli.

-- Jumala tietää! sanoi Kim nauraen äänellä, joka olisi ehkä Mahbub

Alin pettänyt, mutta josta helmien parantaja ei erehtynyt.

-- Niinpä kyllä, Jumala sen tietää; mutta minä haluan tietää, mitä sinä

luulet.

Kim vilkaisi kumppaniinsa, jonka katse näytti suorastaan pakottavan

puhumaan totuutta.

-- Hän ... hän kaiketi tarvitsee minua, kun pääsen koulusta. Mutta,

lisäsi hän tuttavallisesti, kun Lurgan sahib nyökäytti päätänsä

myönnytykseksi, -- enpä ymmärrä, miten _hän_ saattaa käyttää eri pukuja

ja puhua monia kieliä.

-- Sinä saat oppia ymmärtämään monta asiaa myöhemmin. Hän on tietojen

kerääjänä erään everstin palveluksessa. Simlassa häntä vain arvossa

pidetään, ja huomattava on, ettei hänellä ole lainkaan nimeä, vaan

ainoastaan numero ja kirjain, kuten meidän kesken on tapana.

-- Ja onko hänenkin päästään luvattu palkinto, kuten Mah ... ja

muidenkin?

-- Ei vielä. Mutta jos täällä istuva poika lähtisi -- katsos, ovi

on avoinna -- erääseen puukuistiseen taloon vanhan teatterin taakse

alemman basaarin luo ja kuiskaisi ikkunakaihtimien lomasta: "Hurree

Chunder Mookerjee toi ne pahat uutiset viime kuussa!" saattaisi poika

tuoda palatessaan vyön täyden rupeita.

-- Kuinka monta? kysyi Kim kerkeästi.

-- Viisisataa ... tuhannen ... ehkäpä niin paljon kuin ilkeäisi pyytää.

-- Hyvä on. Ja kuinka kauan sellainen poika saisi elää kielimisensä

jälkeen? -- Hän hymyili veitikkamaisesti Lurgan sahibia päin silmiä.

-- Niin, sitä kyllä sietää ajatella. Ehkäpä hän, jos olisi hyvin

terävä, saattaisi sen päivän elää, mutta ei yön yli. Ei missään

tapauksessa yön yli.

-- No, kuinka paljon babu saa palkkaa, kun niin paljon luvataan hänen

päästänsä?

-- Kahdeksankymmentä, ehkäpä sata tai sataviisikymmentä rupeeta. Mutta

palkka on pienin osa hommasta. Tuon tuostakin Jumala antaa syntyä

ihmisiä -- ja sinä olet yksi sellaisista -- joilla on halu päänsä

menettämisen uhallakin kuljeskella uutisia onkimassa -- tänään ehkä

aivan etäisistä vieraista asioista, huomenna jostakin salaperäisestä

vuoristosta ja seuraavana päivänä ehkä joistakin aivan lähellä

asuvista ihmisistä, jotka ovat valtiota kohtaan jollakin tavoin

tuhmasti menetelleet. Sellaiset miehet ovat harvinaisia, ja niistäkin

harvoista kenties vain noin kymmenen oikein kykeneviä. Niiden joukossa

on minun arvosteluni mukaan tuo babu, ja se on kummallista. Kuinka

suuri ja mieluinen mahtaakaan olla sellainen tehtävä, joka karaisee

bengalilaisen sydämen!

-- Se on totta. Mutta päivät kuluvat minusta kovin hitaasti. Minä olen

vasta poika, ja tuskin kahta kuukautta on siitä, kun opin kirjoittamaan

englanninkieltä. Lukea en edes vieläkään osaa sitä hyvin. Ja vuosia,

pitkiä vuosia kuluu, ennenkuin pystyn edes ketjumieheksi.

-- Olehan kärsivällinen, sinä koko maailman ystävä! -- Kim säpsähti

kuullessaan tuon nimityksen. -- Soisinpa että minulla olisi muutamia

niistä vuosista, jotka sinua niin kylläännyttävät. Olen koetellut

sinua monessa pikkuasiassa. Tätä en unohda, kun kerron sinusta eversti

sahibille. -- Sitten muuttaen äkkiä puheensa englanniksi ja nauraen

hartaasti hän sanoi:

-- Kautta Jupiterin, O'Hara, luulen sinusta jotakin sukeutuvan, mutta

sinä et saa tulla ylpeäksi etkä puhua asioista. Sinun täytyy mennä

takaisin Lucknowiin ja olla hyvä poika ja pitää huolta kirjoistasi,

niinkuin englantilaiset sanovat. Ehkä sitten seuraavana lupa-aikanasi

voit tulla takaisin tänne.

Kim kävi alakuloiseksi.

-- Tarkoitan: j o s haluat. Tiedänhän minä, minne tahtoisit mennä.

Neljä päivää myöhemmin hankittiin Kimille ja hänen pienelle

matka-arkulleen paikka Kalkaan menevien tonga-rattaiden takaistuimella.

Hänen toverikseen tuli tuo valasmainen babu, joka päähänsä

kääritystä ripsu-shaalista huolimatta ja vaikka koettikin suojella

reikäkudoksisiin sukkiin verhottuja sääriään värisi ja ähkäili

aamukylmässä.

"Mistähän johtuu, että tämä mies on _meikäläisiä_?" ajatteli Kim

katsellessaan miehen hyllyvää selkää rattaiden hytkyessä mäkeä alas.

Nämä mietteet johtivat hänet sangen mieluisiin unelmiin. Lurgan sahib

oli antanut hänelle viisi rupeeta ... sehän oli aika summa ... ja

luvannut suojelustaan, jos hän tekisi ahkerasti työtä. Aivan toisin

kuin Mahbub oli Lurgan sahib puhunut hyvin laajasti häntä odottavista

palkinnoista, jos hän pysyisi kuuliaisena. Ja Kim oli tyytyväinen.

Jospa hänellekin suotaisiin, kuten babulle, kunnia saada kirjain ja

numero ... ja vielä hinta päästänsä! Kenties hän jonakin päivänä

pääsisi siihen ja vielä pitemmällekin. Ehkä melkein niin suureksi kuin

Mahbub Ali! Silloin hän saisi entisten kattoretkeilyjensä sijasta puoli

Intiaa etsintäalakseen. Hän vakoilisi kuninkaita ja ministereitä,

niinkuin hän muinoin oli Lahoressa vaaninut kaikenlaisia tavallisia

ihmisiä Mahbub Alin vuoksi.

Siihen mennessä oli sittenkin sangen mieluinen Xavierin koulu

aivan tuossa tuokiossa hänen edessään. Siellä olisi uusia poikia,

joille osoittaa etevämmyyttään, ja siellä saisi kuulla loma-ajan

seikkailuista. Nuori Martin, erään teenviljelijän poika Manipurista,

oli kehunut menevänsä oikein rihlapyssyllä varustettuna sotaan

murhasissejä vastaan. Saattoi niin olla, mutta eipä Martin ollut

Patialassa mukana räjähdyksessä ja lentänyt pihan toiselle puolelle,

eikä hän ollut liioin...

Kim viehättyi itsekseen kertailemaan viimeisten kolmen kuukauden

seikkailuja. Hän voisi varmasti nolata koko Xavierin, vieläpä

isommatkin pojat, jotka jo partaansa ajelivat, jos hän vain saisi

jutella kaikki. Mutta eihän se tietenkään käynyt päinsä. Hänenkin

päästään tarjottaisiin aikanaan palkinto, niinkuin Lurgan sahib oli

vakuuttanut, ja jos hän nyt lörpöttelisi, ei sitä hintaa milloinkaan

pantaisi. Ja lisäksi eversti Creighton hylkäisi hänet, ja hän joutuisi

Lurgan sahibin ja Mahbub Alin vihoihin ... siksi lyhyeksi ajaksi, minkä

hän vielä saisi elää.

"Ja silloin menettäisin kalan vuoksi Delhin", päätteli hän

sananparrella. Hänen täytyi unohtaa lupa-aikansa (ja olisihan aina

tilaisuus sepitellä seikkailuja), ja sitten oli työskenneltävä, kuten

Lurgan sahib oli neuvonut.

Kaikista Xavieriin rientävistä pojista ei yksikään ollut niin

täynnä hyviä aikomuksia kuin Kimball O'Hara, joka ajaa hyryytteli

Umballasta istuen Hurre Chunder Mookerjeen takana, jonka nimeksi oli

kansatieteellisen tutkimusretkikunnan kirjoissa merkitty R 17.

Ja jos lisäinnostusta tarvittiin, antoi babu kyllä sitä. Syötyään

vahvan aterian Kalkassa hän puheli lakkaamatta. Oliko Kim matkalla

kouluun? Silloinpa hän, joka oli saavuttanut maisterin arvon

Kalkutan yliopistossa, kykeni selittämään opiskelemisen etuja.

Voisi saavuttaa ansiomerkkejä opiskelemalla ahkerasti latinaa ja

Wordsworthin _Excursion_ teosta (kaikki tämä oli hepreaa Kimille). Oli

ranskankielikin tärkeätä, ja parasta ranskaa kuuli Chandernagoressa

lähellä Kalkuttaa. Niinikään saattoi edistyä hyvin, kuten hänelle

itselleen oli luonnistanut, tutustumalla pariin näytelmään, nimiltään

_Lear_ ja _Julius Caesar_, joita tutkijat hyvin suosivat. Learissa ei

ollut niin paljon historiallisia viittauksia kuin Julius Caesarissa.

Kirja maksoi neljä annaa, mutta käytetyn voi saada Bow-basaarista

kahdella annalla.

Mutta vieläkin tärkeämpää kuin nämä tai muut kuuluisat kirjailijat

oli piirustus ja maanmittaustiede. Se, joka oli niissä suorittanut

tutkintonsa, osasi pelkästään kulkemalla jonkin seudun läpi, mukanaan

kompassi ja vesivaaka ja terävä silmä, laatia siitä maasta kuvan, jonka

voi myydä korkeasta hinnasta. Mutta kun joskus oli vaikea kuljettaa

matkassaan mittausketjua, oli parasta opetella tuntemaan tarkoin

oman astuntansa askelpituus, niin että jos sattui olemaan välineiden

puutteessa, saattoi kuitenkin mitata välimatkoja. Ja tuhansien askelten

laskemiseen taas oli Hurre Chunder huomannut parhaaksi rukousnauhan,

jossa oli kahdeksankymmentäyksi tai satakahdeksan helmeä, sillä se

oli "monikertaan jaollinen lukuisiin kerrottaviin". Puhujan laveasta

englanninkielisestä puhemongertelusta huolimatta sai Kim kuitenkin

selville sen pääsuunnan, ja se huvitti häntä hyvin suuresti. Olihan

siinä uusi taito, jonka voi painaa muistiinsa, ja katsellessaan eteensä

avautuvaa avaraa maailmaa tuntui hänestä, että kuta enemmän sitä oppi

tuntemaan, sen parempi.

Haasteltuaan ainakin puolitoista tuntia sanoi babu: -- Minä toivon

jonakin päivänä saada oikein virallisesti nauttia sinun tutustumisella.

_Ad interim_ (sillä välin), jos niin saan sanoa, minä tahdon antaa

sinulle tämä betel-rasia, joka olee sangen arvokas esine ja maksoi

minun kaksi rupee siitä vasta neljä vuotta.

Se oli huokea sydämenmuotoinen messinkikotelo, jossa oli kolme osastoa

betelpähkinän, [_Areca_-palmupuun hedelmä, joita itämailla yleisesti

pureskellaan] sitruunamehun ja pan-lehtien käyttämistä varten. Tällä

kertaa siinä oli pieniä lääkepalleropulloja.

-- Tämän minä sinulle lahjoan palkintoon siitä, että näyttelit sen

pyhän miehen osan. Näetkös, sinä nuori olet ja luulet että sinä

elät iankaikkiseen etkä ota huolen ruumiistasi. On hyvin paha mennä

sairauteen aivan kesken toimia. Minä rakastan lääkkeet, ja niillä

myöskin mukavasti parantaa köyhät ihmiset. Nämä oleevat hyvät viraston

lääkkeet -- kiinapulveria ja sellaista. Annan tämän sinulle muisto. Nyt

hyvästi. Minulla olee yksittäinen tärkeä tehtävä täällä tien lähellä.

Hän livahti Umballan tiellä ajoneuvoista hiljaisesti kuin kissa, huusi

ohikulkevan ekka-ajurin ja keikutti sillä tiehensä, joll'aikaa Kim

mykistyneenä hypisteli messinkirasiaa.

* * * * *

Selvitys jonkun pojan opiskelusta huvittaa hyvin vähän muita kuin hänen

omia vanhempiansa, ja kuten tiedämme, Kim oli orpo. Xavierin koulun

kirjoissa on merkittynä, että selostus Kimin edistyksestä lähetettiin

joka lukukauden lopussa eversti Creightonille ja isä Viktorille,

jotka säännöllisesti suorittivat maksun hänen puolestaan. Edelleen

on samoissa kirjoissa mainittu, että hän osoitti suuria taipumuksia

matemaattisiin opintoihin samoin kuin karttojen piirustamiseen sekä

että hän sai siitä palkinnoksi kaksiniteisen kirjan, hinta yhdeksän

rupeeta kahdeksan annaa. Samana lukukautena hän oli mukana Xavierin

koulun jalkapallojoukkueessa pelaamassa Allyghurin muhamettilaisen

koulun joukkoa vastaan, ollen silloin neljäntoista vuoden ja kymmenen

kuukauden ikäinen. Samoihin aikoihin hänet myöskin rokotettiin

uudelleen (josta päättelemme, että Lucknowissa oli taas liikkunut

isorokko).

Erään vanhan oppilasluettelon reunaan on lyijykynällä merkitty,

että häntä on rangaistu useita kertoja "keskustelusta sopimattomien

henkilöiden kanssa", ja hän näyttää kerran saaneen ankaran

rangaistuksen siitä, että "kokonaisen päivän viipyi poissa kerjäläisen

kanssa". Se tapahtui silloin, kun hän kiipesi portin yli ja kulutti

koko päivän Goomteen äyräillä koettaen taivuttaa laamaa tulemaan

mukaansa seuraavana loma-aikana edes yhdeksi kuukaudeksi kuljeksimaan

tai sitten edes lyhyeksi viikoksikaan. Mutta laama vastusti sitä

kivenkovaan, väittäen ettei vielä ollut aika tullut. Kimin tehtävänä,

sanoi vanha mies heidän syödessään leivoksia, oli hankkia itselleen

kaikki se viisaus, minkä sahibit voivat antaa, ja sittenhän saataisiin

nähdä.

Ystävyyden käsi lienee jollakin tavoin sentään siirtänyt syrjään

onnettomuuden ruoskan, sillä kuutta viikkoa myöhemmin on merkitty Kimin

suorittaneen "hyvin ansiokkaasti" tutkinnon maanmittauksen alkeissa,

ollen vasta viidentoista vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäinen. Siitä

alkaen kirjat eivät enää mitään mainitse eikä hänen nimeänsä sinä

vuonna näy niiden luettelossa, jotka pääsivät Intian tutkimusosaston

palvelukseen, mutta sen sijaan on merkitty: "Siirretty sopimuksen

mukaan."

Noiden kolmen vuoden kuluessa poikkesi laama useita kertoja

Tirthankerin temppeliin Benaresissa, ehkäpä joka kerta vähän

ohkaisempana ja hiukan keltaisempana, mutta aina ystävällisenä

ja lempeänä. Joskus hän tuli etelästä päin Tuticorinista, josta

ihmeelliset tulilaivat kulkevat Ceyloniin, ja siellähän kaikki papit

osaavat palikieltä; väliin hän taasen tuli vihreästä lännestä, missä

Bombayn lähistöllä kohoaa tuhatkin puuvillatehtaiden savutorvea; ja

kerran hän saapui pohjoisesta, jonne oli kulkenut kahdeksansataa mailia

puhellakseen päivän Ihmeitten talon kuvienhoitajan kanssa.

Sinne hän astui viileään, leikkauksilla koristettuun marmorikammioonsa

-- temppelin papit olivat hyvin ystävällisiä vanhukselle -- pesi pois

matkan pölyt, toimitti rukouksensa ja lähti jälleen Lucknowiin, jonne

hän jo huoletta osasi kulkea junalla kolmannen luokan vaunussa. Oli

merkillepantavaa, kuten hänen etsijäystävänsä huomautti pääpapille,

että hän sieltä palatessaan aina joksikin aikaa lakkasi murehtimasta

virtansa katoamista tai kuvailemasta Olevaisuuden pyörää ja sensijaan

mieluummin ylisti jonkun salaperäisen chelan kauneutta ja viisautta,

jonka vertaista kukaan ei ollut milloinkaan nähnyt.

Niin, hän oli seurannut Siunatun jalkain jälkiä kautta koko Intian

(johtajalla on vieläkin tallella peräti ihmeellinen selostus hänen

retkistänsä ja mietiskelyistään). Ei ollut elämässä enää muuta

jäljellä kuin Vasaman virran löytäminen. Hänelle oli kuitenkin unissa

näytetty, että siinä yrityksessä ei voinut toivoakaan menestystä,

jollei etsijällä ollut mukanansa juuri se chela, joka oli määrätty

sen toteuttamiseen ja joka oli syvästi viisas, harjaannutettu

samanlaisessa viisaudessa kuin kuvien hoitaja. Esimerkiksi (tässä tuli

esiin nuuskarasia, ja ystävälliset Jain-papit hiljenivät kiireisesti

kuuntelijoiksi):

-- Hyvin kauan aikaa sitten, kun Devadatta oli Benaresin kuninkaana

-- kuunnelkoot kaikki _Jatakaa!_ -- kuninkaan metsästäjät vangitsivat

norsun ja kiinnittivät sen jalkaan kiusallisen rautarenkaan, ennenkuin

se pääsi murtautumaan vapauteensa. Tätä se koetti ihan hurjistuneena

irrottaa ja rientäen sinne tänne metsissä pyyteli toisia norsuja

kiskomaan sitä pois. Kukin vuorostaan koetteli väkevällä kärsällään

sitä irrottaa, mutta se ei onnistunut. Lopuksi ne kaikki sanoivat

olevan mahdotonta murtaa rengasta voimalla. Mutta pensastossa makasi

päivän vanha vielä nuoskea norsun vasikka, jonka emo oli kuollut.

Unohtaen oman tuskansa sanoi kahlehdittu norsu: "Jollen auta tätä

imevää vasikkaa, joutuu se tallattavaksemme."

-- Ja niinpä se asettui suojelemaan pientä olentoa, asettaen voimakkaat

jalkansa varustukseksi liikehtivää laumaa vastaan, ja pyysi maitoa

muutamalta lempeältä naaraalta. Ja vasikka kasvoi, ja kahlehdittu norsu

oli sen oppaana ja turvana. Nytpä tiedämme, että norsun kasvuaika --

kuunnelkoot kaikki Jatakaa! -- on kolmekymmentäviisi vuotta, kunnes se

pääsee täysiin voimiin, ja kolmekymmentäviisi sadeaikaa kahlehdittu

norsu suojeli nuorempaa, jolla välin rengas syöpyi syvemmäksi sen

jalkaan.

-- Sitten eräänä päivänä nuorempi norsu näki puoleksi jalkaan painuneen

rautakahleen ja kysyi vanhemmalta: "Mikä tuo on?" -- "Sepä on juuri

suruni aihe." -- Silloin nuorempi ojensi kärsänsä ja silmänräpäyksessä

poisti renkaan, sanoen: "Määrätty aika on tullut." -- Ja siten

hyvä norsu, joka oli kärsivällisesti odottanut ja tehnyt hyvää,

vapautettiin, kun aika oli tullut, ja vapauttajana oli sama nuori

norsu, jota hoitaakseen se oli joukosta eronnut -- kuunnelkoot kaikki

Jatakaa! -- sillä norsu oli Ananda, ja nuori norsu, joka kahleen mursi,

ei ollut kukaan muu kuin Mestarimme itse...

Laama heilutteli päätänsä hiljaa ja hypistellen rukousnauhaansa

selitti, kuinka nuori norsu oli vapaa ylpeyden synnistä. Se oli juuri

niin nöyrä kuin eräs chela, joka nähdessään mestarinsa istuvan tomussa

Tiedon porttien ulkopuolella hypähti portin yli (vaikka se oli lukittu)

ja painoi mestaria sydäntään vasten keskellä korskeata kaupunkia. Suuri

oli oleva sellaisen mestarin ja sellaisen chelan palkka, kun aika oli

tullut heidän molempain etsiä vapautta yhdessä!

Tähän tapaan laama haasteli kulkiessaan ristiin rastiin Intian läpi

hiljaa ja huomaamatta. Muuan teräväkielinen vanha nainen, joka asui

Saharunporen hedelmätarhojen läheisyydessä, piti häntä kunniassa

niinkuin profeettaa. Mutta laama ei suinkaan asunut kaikkien

katseltavana. Pihan puolella, missä kyyhkyset kujersivat, hän

mieluimmin istui, ja hänen emäntänsä pani syrjään hyödyttömän hunnun ja

laverteli kaikenmoisia hengistä ja haltioista, joita tunnettiin kotona

Kulussa, ja vielä syntymättömistä lastenlapsistansa, muistellen samalla

sitä suupalttia poikaa, joka oli puhunut hänelle leiripaikalla.

Kerran laama myös yksinään poikkesi suurelta valtatieltä Umballan

alapuolella samaan kylään, jonka pappi oli antanut hänelle oopiumia.

Mutta lempeä taivas, joka suojelee vilpittömiä, johti hänet hämärässä

viljavainioiden lävitse, ja niinpä hän yhtäkkiä hajamielisenä ja mitään

aavistamatta seisoi vanhan sotilaan ovella. Täälläpä oli syntyä vakava

väärinkäsitys, sillä vanha sotilas kysyi häneltä, miksikä Tähtien

Ystävä oli yksin kulkenut samaa tietä, vain kuutta päivää varemmin.

-- Se ei vai olla mahdollista, sanoi laama. -- Hän on palannut oman

kansansa luokse.

Hän istui juuri tuossa nurkassa tarinoiden hauskoja juttuja vain viisi

yötä sitten, väitti hänen isäntänsä. -- Tosin hän hävisi jotenkin äkkiä

aamun koitteessa, puheltuaan hullutuksia poikani tyttären kanssa.

Hän on kasvanut nopeasti, mutta yhä hän on sama tähtien ystävä, joka

ennusti aivan oikein sodasta. Oletteko eronneet toisistanne?

-- Olemme ja emme, vastasi laama. -- Emme ole lopullisesti eronneet,

mutta aika ei ole vielä tullut meidän lähteä yhdessä Tielle. Hän on

viisautta oppimassa. Meidän täytyy odottaa.

-- Yhdentekevää ... mutta jollei poika ollut sama, mitenkä hän

sittenkin alituisesti puheli sinusta?

-- Ja mitä hän haastoi? kysyi laama innokkaasti.

-- Hyviä sanoja -- satakin tuhatta -- että sinä olet hänen isänsä

ja äitinsä ja kaikkea muuta. Vahinko, ettei hän halua kuningattaren

palvelukseen. Hän on peloton poika.

Nämä uutiset hämmästyttivät laamaa, joka ei silloin vielä tiennyt,

kuinka uskollisesti Kim piti Mahbub Alin kanssa tekemänsä sopimuksen,

joka eversti Creightonin oli ollut pakko vahvistaa...

-- Ei ole syytä estää nuorta ponia leikistänsä, sanoi hevoskauppias,

kun eversti huomautti, että kuljeskeleminen loma-aikana sinne tänne

Intiassa oli sopimatonta. -- Jollei hän saa lupaa mennä ja tulla

mielensä mukaan, menee hän kiellosta huolimatta. Kukapa sitten saa

hänet kiinni? Uskokaa minua, eversti sahib, vain kerran tuhannessa

vuodessa syntyy hevonen, joka on niin sovelias siihen leikkiin kuin

tämä meidän varsamme. Ja me tarvitsemme miehiä.

X

Lurgan sahib ei lausunut mielipidettänsä yhtä suoraan, mutta hänen

neuvonsa oli sama kuin Mahbubinkin, ja asian ratkaisu oli hyvä

Kimille. Hän tiesi nyt menetellä paremmin kuin ensimmäisellä kerralla

lähtiessään Lucknowista alkuasukkaan puvussa, ja jos Mahbub oli kirjeen

saavutettavissa, lähti hän tavallisesti tämän luokse ja suoritti

tarvittavat muutokset hevoskauppiaan huolellisen valvonnan alaisena.

Jos pieni englantilainen maalirasia, jota hän käytti karttojen

värittämiseen koulussa, olisi osannut kertoa näistä lomapäivien

vietoista, olisi Kim karkotettu koulusta. Kerran hän Mahbubin seurassa

matkasi kauniiseen Bombayn kaupunkiin saakka; mukanaan heillä oli

kolme vaunullista raitiotiehevosia, ja Mahbub oli vähällä taipua, kun

Kim ehdotti, että viiletettäisiin dhow-purrella Intian valtameren

yli ostamaan arabialaisia ratsuja, joista saisi paremman hinnan kuin

kabulihevosista, mikäli hän oli kuullut eräältä mieheltä, joka tunsi

kauppias Abdul Rahmanin hommia.

Kim oli mukana tuon suuren kauppiaan luona tarjotuilla päivällisillä,

joihin Mahbub ja muutamat toiset muhamettilaiset olivat kutsutut. He

palasivat Karachin kautta meritse, jolloin Kim sai ensimmäisen kerran

maistaa merikipua, istuessaan rannikkohöyrylaivan keulaluukulla; hän

luuli tosissaan joutuneensa myrkytetyksi. Babun mainio lääkerasiakaan

ei hyödyttänyt mitään, vaikka Kim oli sen Bombayssa uudelleen

lääkkeillä täyttänyt.

Mahbubilla oli liikeasioita Quettassa. Täällä Kim tosiaan

ansaitsi leipänsä, niinkuin Mahbub myönsi, ja ehkäpä enemmänkin,

työskennellessään neljä hauskaa päivää muutaman lihavan

virastokersantin keittiöpoikana. Tämän virkahuoneesta hän nimittäin

sopivana hetkenä otti pienen muistiinpanokirjan, jonka sisällyksen hän

jäljensi -- se näytti koskevan vain kameeli- ja karjakauppoja -- maaten

ulkona kuunvalossa erään ulkorakennuksen takana helteisenä yönä. Sitten

hän palautti muistikirjan paikoillensa ja Mahbubin neuvosta lähti

paikasta palkkaa saamatta, yhtyen hänen seuraansa kuuden mailin päässä

kaupungista, mukanaan tarkka jäljennös mainitusta kirjasta.

-- Tuo sotilas on vähäpätöinen saalis, selitti Mahbub Ali, -- mutta

aikanaan saamme kai suuremman. Hän vain myy härkiä kahdenlaisin

hinnoin, pitäen toista hintaa itselleen ja toista hallitusta varten,

enkä minä katso sitä suureksikaan synniksi.

-- Miksi en olisi saanut ottaa tuota kirjaa mukaani?

-- Hän olisi pelästynyt ja ilmoittanut kaikki esimiehillensä. Silloin

olisimme ehkä menettäneet koko joukon uusia kiväärejä, joita pyritään

Quettasta lähettämään pohjoiseen. Peli on niin laaja, että siitä voi

kerrallaan nähdä vain pienen osan.

-- Ohoh! sanoi Kim ja tyytyi siihen. Tämä tapahtui monsuunilupa-aikana,

sen perästä kun hän oli saanut palkinnon matematiikan kokeissa.

Joululomaa hän vietti -- lukuunottamatta kymmentä päivää, jotka

käytti yksityisiin huvituksiinsa -- Lurgan sahibin luona, missä

hän enimmäkseen istui loimuavan lieden ääressä, kun Jakko-tie oli

neljän jalan syvyisen lumikerroksen peittämä sinä vuonna; ja kun

hindulaispoika oli mennyt naimisiin, auttoi Kim isäntäänsä helmien

pujottelussa rihmoihin. Tämä opetti hänelle ulkoa useita lukuja

Koraanista, kunnes hän oppi ne esittämään oikein mullahin tapaan.

Sitäpaitsi hän selitti Kimille kotimaisten lääkkeiden nimiä ja

ominaisuuksia sekä loitsuja, joita lääkkeitä annettaissa lausuillaan.

Ja iltaisin hän kirjoitteli loitsulukuja pergamentille. Ne olivat

huolellisesti tehtyjä pentagrammipiirroksia, otsikkoinaan paholaisten

nimiä -- Murran ja Awan, kuninkaitten kumppanin -- jotka tekstattiin

haaveellisiksi koukerokoristeiksi kulmiin.

Tärkeämpää oli kuitenkin hänen neuvontansa, kuinka Kimin oli pidettävä

huolta ruumiillisesta terveydestään, paranneltava kuumekohtauksia ja

kokoiltava yksinkertaisia lääkeaineita taipaleeltansa. Viikkoa ennen

loman loppua lähetti eversti Creighton sahib, ja se oli kohtuutonta,

Kimille kirjoitetun tutkintopaperin, jonka kysymykset koskivat vain

teitä, mittaketjuja, kulmia ja muita sellaisia seikkoja.

Seuraavana loma-aikanansa hän matkaili Mahbubin kanssa ja oli

muuten sillä retkellä menehtyä janoon, ratsastaessaan kameelilla

hiekka-aavikon halki salaperäiseen Bikaneerin kaupunkiin, missä

kaivot ovat neljänsadan jalan syvyisiä ja kauttaaltaan kameelinluilla

sisustettuja. Tämä retki ei ollut Kimin mielestä lainkaan huvittava,

sillä vastoin sopimusta eversti käski hänen laatia tuon omintakeisen,

muureilla ympäröidyn kaupungin kartan, ja kun muhamettilaisen

hevospojan ja piipunsytyttäjän ei hevin sovi vetää maanmittariketjuja

itsenäisen vieraan valtakunnan pääkaupungin katuja pitkin, oli Kimin

pakko mitata kaikki välimatkat askelillansa ja rukousnauhan avulla.

Hän käytti kompassia ilmansuuntien selville saamiseksi tarpeen

mukaan ... etupäässä pimeän tultua, kun kameelit oli ruokittu ...

ja pienen maalikotelonsa avulla, jossa oli kuutta väriä ja kolme

sivellintä, hän sai aikaan kartan, joka jossakin määrin muistutti

Jeysalmirin kaupunkia. Mahbub nauroi makeasti ja neuvoi häntä laatimaan

myöskin kirjallisen selostuksen, ja Kim ryhtyikin työhön, käyttäen

siihen suuren tilikirjan takasivua, jota Mahbub säilytti tilavassa

satulalaukussansa.

-- Sen pitää sisältää kaikki mitä olet nähnyt tai kosketellut tai

miettinyt. Kirjoita niinkuin Jang-i-Lat sahib itse olisi salaa tullut

suuren armeijan etunenässä valmiina hyökkäämään.

-- Kuinka suuren armeijan?

-- Oh, noin puolisataatuhatta miestä voisi olla matkassa.

-- Hullutusta! Muistappa, kuinka harvassa ja huonoja aavikon kaivot

ovat. Ei edes tuhatta janoista miestä pääsisi läheskään tänne asti.

-- Kirjoita se sitten. Samoin kaikki vanhat muurinmurtumat, ja

mistä polttopuita on hakattu, ja millainen kuningas on luonteeltaan

ja mielialaltaan. Minä viivyn täällä, kunnes kaikki hevoseni ovat

myydyt. Vuokraan huoneen portin läheisyydestä, ja sinä saat olla minun

kirjanpitäjäni. Ovessa on hyvä lukko.

Tuo helposti tunnettavalla Xavierin koulun käsialalla kyhätty selostus

ja ruskealla, keltaisella ja sinitäplillä maalattu kartta oli esillä

vielä muutama vuosi sitten (muuan huolimaton virkamies liitti ne E

23:n muistiinpanoihin hänen toiselta Seistanin-retkeltään), mutta

nyttemmin lienevät sen lyijykynämerkinnät jo hivuneet jokseenkin

pilalle. Kim tulkitsi sen Mahbubille hikoillen öljylampun valossa

heidän paluumatkansa toisena päivänä. Pathanilainen nousi ja kumartui

satulalaukkujensa puoleen.

-- Tiesin, että sinä ansaitsisit siitä kunniapuvun, ja senpä vuoksi

varustin sellaisen valmiiksi, sanoi hän hymyillen. -- Jos minä olisin

Afganistanin emiiri (ja jonakuna päivänä ehkä kohtaamme hänetkin), niin

täyttäisin suusi kullalla.

Hän laski puvun asianomaisen kunnioittavasti Kimin jalkoihin.

Siihen kuului kullalla kirjailtu peshawurilainen suippolakki ja

iso turbaaniside, joka päättyi leveään kultapäärmeeseen; edelleen

delhiläinen kirjailtu nuttu, valkoisen paidan päälle pujotettava, ja

punotulla silkkivyöllä varustetut vihreät housut sekä, ettei mitään

puuttuisi, venäläiset nahkalipposet, jotka tuoksuivat ihastuttavilta ja

viehättivät poikaa teikarimaisesti kipristetyillä kärjilläänkin.

-- Näihin vaatteisiin pukeutuminen keskiviikkona aamulla on

hyväenteistä, sanoi Mahbub juhlallisesti. -- Mutta emme saa unohtaa,

että maailmassa on kelvottomia ihmisiä. Tässä!

Huipuksi kaikelle tuolle loistolle, joka oli Kimin jo ilahduttanut

aivan sanattomaksi, hän antoi nikkelöidyn, .450 automaattirevolverin,

jossa oli helmiäisestä tehty perä.

-- Olin aikonut ottaa pienireikäisemmän, mutta muistin, että valtion

aseiden luodit sopivat tähän. Niitä voi aina saada, varsinkin rajan

takaa. Nousehan ja anna minun katsoa. Hän taputti Kimiä olalle. --

Älä milloinkaan väsy, pathanilainen! Ooh, kuinka monet sydämet sinä

murratkaan! Oh, noita silmiä, kun ne ripsien alta sivulleen vilkuvat!

Kim kääntelehti, ojentautui ja tunnusteli vaistomaisesti viiksiään,

jotka juuri olivat esiin puhkeamassa. Sitten hän kumartui Mahbubin

jalkoihin, asianmukaisesti taputellakseen niitä vapisevilla käsillään

kiitollisuutensa ilmaisemiseksi; hänen sydämensä oli liian täynnä,

jotta hän olisi saanut mitään sanoiksi. Mahbub ehkäisi hänet ja syleili

häntä.

-- Poikani, haastoi hän, -- tarvittaisiinko sanoja meidän kesken? Mutta

eikö tuo pieni ampuma-ase ole ihastuttava? Kaikki kuusi panosta tulevat

kädenkäänteessä ulos. Sitä säilytetään povessa aivan lähinnä ihoa,

jotta se niin sanoakseni pysyy voiteessa. Älä milloinkaan pane sitä

muualle. Ja jos Jumala tahtoo, ammut jonakuna päivänä sillä miehen.

-- _Hai mai_! sanoi Kim alakuloisesti. -- Jos sahib surmaa miehen,

hirtetään hänet vankilassa.

-- Se on totta, mutta jo askeleenkin päässä rajan toisella puolen ovat

ihmiset viisaampia. Pane se talteen, mutta täytä se ensiksi. Mitäpä

hyötyä olisi syöttämättömästä pyssystä?

-- Kun menen takaisin madrissahiin, minun täytyy palauttaa se. Siellä

ei sallita pitää ampuma-aseita. Säilytätkö sinä sitä minulle?

-- Poikani, minua kylläännyttää madrissah, jossa käytetään parhaat

vuodet sellaisen opettamiseen, mitä oppii vain elämässä. Sahibien

hupsuudella ei ole pontta eikä perää. Mutta olkoon niinkin. Ehkäpä tuo

kirjallinen selostuksesi vapauttaa sinut enemmästä orjuutuksesta, ja

Jumala tietää, että me tarvitsemme yhä enemmän miehiä peliin.

He jatkoivat matkaansa suu tiukasti kiinni puristettuna lentohiekan

varalta, suola-aron poikki Jodhporeen, missä Mahbub ja hänen solakka

veljenpoikansa Habib-Ullah tekivät kauppoja. Täältä Kim lähti sitten

allapäin toisen luokan vaunussa Xavieriin eurooppalaisessa asussaan,

joka oli käymässä liian ahtaaksi. Kolme viikkoa myöhemmin eversti

Creighton, katsellessaan ja ylistellessään tiibettiläisiä tikareita

Lurganin myymälässä, tapasi Mahbub Alin, joka kävi hänen kimppuunsa

aivan kapinallisena; vieläpä Lurgan sahib oli hänellä varaväkenä.

-- Poni on jo kasvatettu täysin valmiiksi, suistettu ja taltutettu,

sahib. Tästä alkaen se joka päivä menettää vikkelyyttänsä, jos sitä

pidetään tiukalla. Päästäkää ohjakset kaulalle ja antakaa mennä, sanoi

hevoskauppias. -- Me tarvitsemme häntä.

-- Mutta hän on niin nuori, Mahbub, vasta kuudentoista ... eikö olekin?

-- Kun minä olin viisitoistavuotias, olin ampunut ensimmäisen mieheni

ja saanut ensimmäisen poikani, sahib.

-- Te vanha parantumaton pakana! -- Creighton kääntyi Lurganin puoleen.

Tämän musta parta nyökäytti myöntävästi afgaanilaisen punaisen parran

heiluntaan.

-- _Minä_ olisin jo kauan aikaa sitten käyttänyt häntä, sanoi Lurgan.

-- Kuta nuorempi, sen parempi. Sentähden panenkin tavallisesti jonkun

lapsen vartioimaan arvokkaimpia jalokiviäni. Te lähetitte hänet minulle

koeteltavaksi. Koettelin häntä joka tavalla, hän on ainoa poika, jota

en ole voinut saada näkemään.

-- Kristallissako vai musteastiassa? -- kysyi Mahbub.

-- Ei. Käteni vaikutuksen alaisena, niinkuin kerroin. Sellaista ei

ole milloinkaan ennen tapahtunut. Se merkitsee, että hän on kyllin

voimakas saadakseen kenet hyvänsä tekemään mitä hän tahtoo, vaikka te

ehkä pidätte tätä turhana juttuna, eversti Creighton. Ja tämä tapahtui

jo kolme vuotta sitten. Senjälkeen olen opettanut hänelle koko joukon

lisää. Minusta te nyt tuhlaatte pojan aikaa.

-- Hm! Ehkä olette oikeassa. Mutta kuten tiedätte, nykyään ei ole

kartoitustyötä antaa hänelle.

-- Laskekaa hänet liikkumaan vapaasti, keskeytti Mahbub. -- Eihän

kukaan sälytä varsalle aluksi raskaita kuormia.

Antakaa hänen seurata karavaaneja, niinkuin valkoiset kameelivarsamme ...

onnen kaupalla. Ottaisin hänet itse, mutta...

-- Meillä on etelässä pieni tehtävä, jossa hän saattaisi olla parhaiten

hyödyksi, sanoi Lurgan omituisen säyseästi, katsellen alaspäin.

-- Se on E 23:n huostassa, virkahti Creighton nopeasti. -- Hänen ei

sovi sinne lähteä. Sitäpaitsi hän ei osaa puhua turkia.

-- Selittäkää hänelle vain niiden kirjeiden muoto ja haju, joita

tahdomme, niin hän tuo ne, -- väitti Lurgan.

-- Ei. Siihen tarvitaan mies, -- päätti Creighton.

Kysymyksessä oli kiperä juttu: vakuuttamaton, ärsyttävä kirjeenvaihto,

toisella puolen henkilö, joka piti itseänsä koko maailman korkeimpana

auktoriteettina kaikissa muhamettilaista uskontoa koskevissa asioissa,

ja toisella puolen erään kuninkaallisen suvun nuori jäsen, joka oli

joutunut syytteeseen naisten ryöstämisestä brittiläisellä alueella.

Muhamettilainen arkkipiispa oli ollut mahtipontinen ja röyhkeä,

ja nuori prinssi oli vain nyrpeä etuoikeuksiensa supistamisesta,

mutta mitään syytä ei ollut hänen jatkaa kirjeenvaihtoa, joka minä

päivänä hyvänsä voisi toimittaa hänet vaikeuksiin. Yksi kirje olikin

saatu siepatuksi, mutta sen ottaja oli myöhemmin löydetty kuolleena

tiepuolesta, arabialaisen kauppiaan asussa, kuten E 23, joka jatkoi

työtä, oli ilmoittanut.

Nämä seikat ja eräät muut, joita ei käy ilmaiseminen, saivat sekä

Mahbubin että Creightonin pudistamaan päätänsä.

-- Antakaa hänen matkustella punaisen laamansa seurassa, esitti

hevoskauppias ilmeisesti vastahakoisena. -- Hän pitää tuosta vanhasta

miehestä, ja hän voi oppia ainakin käyttämään rukousnauhaa välimatkoja

mitatessaan.

-- Olen ollut hiukan tekemisissä vanhuksen kanssa ... kirjeellisesti,

sanoi eversti Creighton hymyillen itsekseen. -- Minne hän matkustelee?

-- Sinne tänne pitkin maata, kuten jo kolmen vuoden kuluessa. Hän etsii

parantavaa virtaa. Jumalan kirous kaikille ... Mahbub malttoi mielensä.

-- Asuntoansa hän lepoaikoinaan pitää Tirthankerin temppelissä tai

Buddh-Gayassa. Väliin hän pistäytyi madrissahissa tapaamassa poikaa,

niinkuin tiedämme, koska poikaa on pari kolme kertaa rangaistu siitä.

Hän on kaistapää, mutta silti rauhallinen mies. Olen tavannut hänet

joskus. Myös babu on ollut tekemisissä hänen kanssaan. Olemme pitäneet

silmällä häntä kolme vuotta. Punaiset laamat ovat siksi harvinaisia

Intiassa, että heidän jälkiänsä voi seurata.

-- Babut ovat merkillisiä, sanoi Lurgan mietteissään.

-- Tiedättekö, mitä Hurree babu todenperään tahtoo. Hän haluaa päästä

jäseneksi Kuninkaalliseen Tiedeseuraan kansatieteellisten tutkimustensa

perusteella. Minä kerroin hänelle laamasta kaikki, mitä olin Mahbubilta

ja pojalta kuullut, ja arvatkaas, Hurree babu lähti silloin Benaresiin,

varmaankin omalla kustannuksellaan.

-- Sitä en luule, sanoi Creighton lyhyesti. Hänpä olikin maksanut

Hurreen matkakustannukset, ollen utelias tietämään, mitä lajia miestä

laama oikein oli.

-- Ja hän on kääntynyt laaman puoleen useaan kertaan näiden

muutaman vuoden kuluessa, saadakseen tietoja hänen uskonnostaan,

henkitansseista, loitsuista ja taikatempuista. Pyhä neitsyt! Minä

olisin voinut jo vuosia sitten selittää ne kaikki hänelle. Luulenpa

Hurree babun käyvän liian vanhaksi meidän retkeilyihimme. Hän kokoilee

mieluummin kaikenlaisia tietoja tavoista ja vanhoista käytännöistä.

Niin, hän tahtoo päästä Tiedeseuran jäseneksi.

-- Hurree luulee pojasta hyvää, eikö niin?

-- Kyllä tosiaankin ... me vietimme useita hauskoja iltoja täällä

yhdessä ... mutta luullakseni olisi hyödytöntä antaa hänen olla Hurreen

mukana kansatieteellisessä osastossa.

-- Eipä niinkään, kun on kysymyksessä ensimmäisten kokemuksien

hankkiminen. Mitä pitäisitte siitä, Mahbub? Antaa pojan aluksi seurata

laamaa kuusi kuukautta. Sen perästä voimme nähdä. Hän saavuttaa

kokemusta.

-- Hänellä on jo sitä, niinkuin kalalla vedestä, jossa se ui. Mutta

joka tapauksessa on hyvä vapauttaa hänet koulusta.

-- Olkoon sitten niin, sanoi Creighton, puolittain itsekseen. --

Menköön laaman seurassa, ja jos Hurree babu huolii pitää heitä

silmällä, sitä parempi. Hän ei saata poikaa mihinkään vaaraan, niinkuin

Mahbub tekisi. Huvittavaa tuo hänen pyrkimyksensä Tiedeseuraan. Mutta

onhan se inhimillistä. Hän on kuitenkin pätevin kansatieteellisellä

puolella, juuri tuo Hurree.

Creightonia ei olisi rahalla enempää kuin ylennyksilläkään saatu

luopumaan työstänsä Intian tutkimuskunnassa; mutta syvällä hänenkin

sydämessään oli kunnianhimo saada kirjoittaa _F. R. S._ [_Fellow

of the Royal Society_, Kuninkaallisen Tiedeseuran Jäsen] nimensä

perään. Eräänlaisia kunnia-arvoja hän tiesi hankittavan taitavalla

koukuttelullakin ja ystäväin avulla, mutta hänen käsittääkseen ei

mikään muu kuin työ, suunnatonta ja pätevää uurastusta osoittava

sarja tutkielmia, voinut avata pääsyä Tiedeseuraan, jota hän oli

jo vuosikausia pommitellut aasialaisia uskonnollisia menoja ja

tuntemattomia tapoja koskettelevilla kirjoitelmilla. Yhdeksän miestä

kymmenestä olisi karttanut Tiedeakatemian kokouksia niiden äärimmäisen

ikävyyden vuoksi, mutta Creighton oli juuri kymmenes, ja silloin

tällöin hän sielussaan kaipasi päästä noihin tungoksen täyttämiin

suojiin Lontoossa, missä hopeahapsiset kaljupäät herrasmiehet, jotka

eivät lainkaan tunne armeijan oloja, harrastavat spektroskooppisia

kokeita, tutkivat jäätyneiden tundrain alempaa kasvullisuutta,

sähkökoneita nopeuden mittaamista varten ja laitteita, joilla

naarasmoskiiton vasen silmä voitaisiin leikata muutaman tuhannesosan

millimetrin levyiksi. Oikeastaan olisi tietysti Kuninkaallisen

Maantieteellisen Seuran pitänyt enemmän viehättää häntä, mutta aikuiset

ovat yhtä oikullisia kuin lapsetkin lelujensa valinnassa. Niinpä siis

Creighton hymyili ja tunsi vielä enemmän myötätuntoisuutta Hurree babua

kohtaan heidän yhteisen mielitekonsa vuoksi.

Hän laski kädestään tikarin ja katsahti Mahbubiin.

-- Kuinka pian voimme saada varsan sieltä tallista? Kysyi

hevoskauppias, tutkien hänen katsettaan.

-- Hm. Jos annan määräyksen hänen päästämisestänsä nyt, niin mihin

luulette hänen ryhtyvän? En ole milloinkaan ennen ollut mukana

tällaisen opettamisessa.

-- Hän tulee minun luokseni, vastasi Mahbub empimättä. -- Lurgan sahib

ja minä varustamme hänet matkalle.

-- No, olkoon menneeksi. Kuusi kuukautta hän saa kulkea missä haluaa;

mutta kuka vastaa hänestä?

Lurgan kallisti hieman päätänsä. -- Ei hän mitään kielittele, jos sitä

pelkäätte, eversti Creighton.

-- Hän on joka tapauksessa vain poika.

-- Niinpä kyllä. Mutta ensiksikään hänellä ei ole mitään kertomista, ja

toiseksi hän tietää, mitä seurauksia siitä olisi. Sitäpaitsi hän pitää

kovasti Mahbubista ja kai vähän minustakin.

-- Saako hän palkkaa? kysyi aina käytännöllinen hevoskauppias.

-- Vain mitä ylläpitoon tarvitaan. Kaksikymmentä rupeeta kuussa.

Salatutkimusviraston etuja on, että sen tilijärjestelmä ei ole

kiusallinen. Miehistö on tosin huonopalkkaista, mutta varoja hoitavat

vain muutamat esimiehet, jotka eivät vaadi kovinkaan yksityiskohtaisia

laskuja. Mahbubin silmät välähtivät melkein kuin jonkun ahneen sikhin.

Vieläpä Lurganinkin ilmeettömät kasvonpiirteet saivat eloisuutta. Hän

ajatteli vastaisia vuosia, jolloin Kim olisi jo vakinaisesti otettu

suureen tehtävään, jota jatkuu yötä päivää kautta koko Intian. Hän

ymmärsi itselleenkin tulevan muutamien valittujen puolelta kunniaa

ja mainetta tämän oppilaansa vuoksi. Lurgan sahib oli tehnyt E 23:n

siksi, mikä hän nyt oli -- villiintyneestä, nenäkkäästä, valehtelevasta

luoteisen maakunnan pikku miehestä.

Mutta näiden mestarien ilo oli heikkoa ja valjua verrattuna Kimin

riemastukseen, kun Xavierin johtaja vei hänet syrjään ja ilmoitti, että

eversti Creighton oli lähettänyt häntä kutsumaan.

-- Mikäli olen ymmärtänyt, O'Hara, on hän hankkinut sinulle

paikan apulaisketjumiehenä kanavavirastossa: se on sinun

matematiikanopintojesi ansiota. Se on suuri onni sinulle, sillä

olethan vasta seitsentoistavuotias. Mutta käsität kai, ettet pääse

vakinaiseksi, ennenkuin olet suorittanut syystutkinnot. Etpä siis

saa luulla joutuvasi vain huvittelemaan etkä liioin voi odottaa,

että onnesi on jo taattu. Edessäsi on vielä paljon kovaa työtä.

Sitten vasta, kun pääset vakinaiseksi, voit kohota niin, että pääset

neljäänsataanviiteenkymmeneen kuukaudessa.

Johtaja antoi hänelle sen jälkeen hyviä neuvoja käytökseen,

esiintymiseen ja tapoihin nähden. Ja Kimin toverit, joista osa oli

vanhempiakin, puhuivat, niinkuin ainoastaan Intiassa puhutaan,

suosikeista ja vehkeilyistä. Vieläpä vihjaili nuori Cazalet, jonka isä

oli eläkkeellä oleva virkamies Chunarissa, sinnepäin, että eversti

Creightonin huolenpito oli suoranaista isällisyyttä. Mutta Kim ei edes

vastannut, saatikka suuttunut. Hän oli vaipunut ajattelemaan edessä

olevaa hauskuutta ja edellisenä päivänä saapunutta Mahbubin kirjettä,

joka oli sievästi kyhätty englanninkielellä, ja siinä häntä kutsuttiin

ehtoopäiväksi taloon, jonka pelkkä nimi olisi saanut koulunjohtajan

tukan nousemaan pystyyn...

Kim sanoi Mahbubille Lucknowin rautatieasemalla sinä iltana: --

Pelkäsin viimeiseen asti, että katto putoaisi päähäni ja pettäisi minut

sittenkin. Onko nyt tosiaankin kaikki lopussa, isäseni?

Mahbub näpsäytti sormiansa osoittaakseen sen loppumisen

perinpohjaisuuden, ja hänen silmänsä hehkuivat kuin kekäleet.

-- No missä on sitten pistooli, että saan sen mukaani?

-- Maltahan toki! Puoli vuotta saat juoksennella ilman liekanuoraa. Sen

myönnytyksen sain Creighton sahibilta. Kaksikymmentä rupeeta kuussa.

Vanha punahattu tietää sinun tulevan.

-- Minä maksan sinulle _dustoorien_ (välityspalkkion) palkastani kolmen

kuukauden ajalta, sanoi Kim vakavasti.

-- Niin, kaksi rupeeta kuussa. Mutta ensiksi täytyy minun päästä

näistä. -- Hän näytti valkoisia palttinahousujaan ja kiskoi kaulustaan.

-- Olen ottanut mukaani mitä tarvitsen tiellä. Matka-arkkuni on

lähetetty Lurgan sahibille.

-- Joka lähettää tervehdyksensä sinulle ... sahib.

-- Lurgan sahib on hyvin taitava mies. Mutta mitä sinä nyt itse teet?

-- Lähden taas pohjoiseen suuren pelin asioissa. Mitäpä muutakaan

tekisin? Onko aikomuksesi vieläkin seurata vanhaa punahattua?

-- Älä unohda, että hän on tehnyt minut siksi, mikä olen -- vaikkakaan

hän ei sitä tiennyt. Jok'ikisenä vuonna hän lähetti opintorahat.

-- Olisin minäkin sen tehnyt ... jos se olisi paksuun kallooni

pälkähtänyt, mutisi Mahbub. -- Tulehan mukaan. Lamput ovat jo

sytytetyt, niin ettei kukaan pane sinua merkille basaarissa. Lähdemme

Huneefan taloon.

Sinne mennessä antoi Mahbub hänelle jotenkin samanlaisia neuvoja kuin

Lemuelin äiti pojalleen. Ja, mikä vielä merkillisempää, Mahbub selitti

painokkaimmin, kuinka Huneefa ja hänen kaltaisensa saattoivat turmioon

kuninkaitakin.

-- Ja muistanpa, lisäsi hän ilkeästi, -- erään, joka sanoi: "Luota

käärmeeseen enemmän kuin porttoon ja porttoonkin enemmän kuin

pathanilaiseen, Mahbub Ali." No niin, se kyllä pitää paikkansa, paitsi

pathanilaisten suhteen, joista minä olen yksi. Erittäinkin tässä

suuressa pelissä, sillä juuri naisten kautta kaikki suunnitelmat

menevät myttyyn, ja me saatamme aamunkoitteessa virua kurkku poikki

leikattuna. Siten kävi eräälle... Hän kertoi jutun yksityiskohtaisesti.

-- No miksi sitten...?

Kim pysähtyi epäsiistin porraskäytävän alapäässä, josta astuimet

johtivat pimeään lämpimään yläkertaan Azim Ullahin tupakkamyymälän

takaisessa talossa. Ne, jotka sen tuntevat, nimittävät sitä

Lintuhäkiksi, niin täynnä se on kuiskutuksia ja vihellyksiä ja

liverryksiä.

Huone likaisine istumapatjoineen ja puoleksi poltettuine

vesipiippuineen tuoksui kitkerältä tupakan savulta. Yhdessä nurkassa

loikoili kookas muodoton nainen, yllään vihertävä harsoasu ja

yltyleensä koristeltuna raskailla kotimaisilla helyillä ... otsa, nenä,

ranteet, käsivarret, vyötärö ja nilkat. Hänen kääntyessään ne kalisivat

kuin olisi metalliastioita pidelty. Laiha kissa naukui nälkäisenä

parvekkeella ikkunan takana. Kim pysähtyi aivan hämillään oviverhojen

luo.

-- Tämäkö on se uusi aines, Mahbub? kysyi Huneefa laiskasti, tuskin

vaivautuen ottamaan piipunvartta suustaan. -- Oh, Buktanoos (useimpien

lajinsa edustajien tavoin hän käytti kirosanoihinsa arabialaisten

djinn-kummitusten nimiä), oh, Buktanoos, hän on varsin hyvännäköinen.

-- Tämä kuuluu hevoskauppaan, selitti Mahbub Kimille, joka nauroi.

-- Olen kuullut tuota puhetta jo pienestä pitäen, vastasi hän istuen

lattialle lampun ääreen. -- Mihin se johtaa?

-- Varjelukseen. Me muutamme väriäsi tänä iltana. Katon alla nukkuminen

on vaalistanut sinut kuin manteliksi. Mutta Huneefa tietää maalin, joka

pysyy eikä vain pariksi päiväksi tepsi. Sitäpaitsi vahvistamme sinua

muutenkin taipaleen mahdollisuuksien varalta. Se on _minun_ lahjani

sinulle, poikani. Pane kaikki metalliesineet hallustasi tähän. Varusta

kaikki valmiiksi, Huneefa.

Kim veti esiin kompassinsa, värilaatikkonsa ja vasta täytetyn

lääkerasiansa. Ne olivat kaikki olleet mukana hänen matkoillaan, ja

poikien tavoin hän piti niitä suunnattomassa arvossa.

Nainen kohottautui hitaasti ja haroi käsillä eteensä. Silloin Kim näki,

että hän oli sokea. -- Niinpä kyllä, mutisi nainen; -- pathanilainen

puhuu totta, minun maalini ei lähde viikossa eikä kuukaudessakaan, ja

ne, joita minä suojelen, ovat hyvässä turvassa.

-- Kun joutuu olemaan yksinään ja kaukana, ei olisi hyvä käydä

äkkiä täpläiseksi ja pitaaliseksi, sanoi Mahbub. -- Ollessasi minun

mukanani saatoin pitää sinua silmällä. Sitäpaitsi pathanilainen on

vaaleaihoinen. Riisuuduhan vyötäröä myöten ja katso, kuinka olet

vaalentunut.

Huneefa haparoi tietänsä takaisin sisemmästä huoneesta. -- Älä pidä

väliä, hän ei voi nähdä, sanoi Mahbub, ottaen maalikupin naisen

sormuskoristeisesta kädestä.

Maaliaine oli sinistä ja liimamaista. Kim koetti sitä käsiselkäänsä

pumpulitukolla, mutta Huneefa kuuli liikkeen.

-- Ei, ei, huusi hän, -- siten ei sitä tehdä, vaan pitää noudattaa

tarpeellisia menoja. Värittäminen on siinä vähemmän tärkeätä. Minä

annan sinulle täyden matkavarjeluksen.

-- _Jadoo_ (taikuuttako)? sanoi Kim vähän hätkähtäen. Hän ei pitänyt

noista valkoisista näkemättömistä silmistä. Mahbub painoi hänet

kädellään kumarruksiin, niin että hänen kasvonsa tulivat tuuman päähän

lattiasta.

-- Ole hiljaa. Sinulle ei tapahdu mitään pahaa, poikani. Minä olen

sinun turvaajasi.

Kim ei voinut nähdä mitä nainen toimitteli, mutta hän kuuli tämän

helyjen kalinaa monen minuutin ajan. Tulitikku syttyi pimeässä, ja

hän kuuli suitsutusaineen tutun sihinän ja rätinän. Pian täyttyikin

huone paksulla hyvänhajuisella, vaikka huumaavalla savulla. Yltyvässä

huumaannuksessa hän kuuli samalla mainittavan paholaisten nimiä:

Zulbazanin, Eblisin pojan, joka asustaa basaareissa ja _paraoissa_,

aiheuttaen kaikkinaista äkillistä syntisyyden hillittömyyttä

levähdyspaikoissa maantien varsilla; Dulhanin, joka näkymättömänä

leijuu moskeijain lähettyvillä häiriten oikeauskoisten rukouksia, ja

Musbootin, joka on valheitten ja pakokauhun herra. Huneefa milloin

kuiskutteli hänen korvaansa, milloin taas tuntui puhuvan hyvin etäältä

ja kosketteli häntä inhottavan pehmeillä sormillaan, mutta Mahbub ei

siirtänyt kättänsä hänen niskastaan, ennenkuin poika huoahtaen vaipui

tainnoksiin.

-- Allah, kylläpä hän taisteli vastaan! Emme olisi ensinkään

onnistuneet ilman huumausainetta. Se on kaiketi hänen valkoisen verensä

ansiota, sanoi Mahbub äreänä. -- Jatka loitsujasi, varusta hänet

täydellä varjeluksella.

-- "Sinä joka kuulet! Sinä joka kuulet korvilla, ole läsnä! Kuuntele,

oi kuulija!" -- Huneefa päästi valittavan äänen, ja hänen sokeat

silmänsä kääntyivät länteen päin. Pimeä huone kajahteli voihkaisuista

ja ähkäyksistä.

Ulommalla parvekkeella kohotti kookas olento pyöreätä päätänsä ja yski

levottomasti.

-- Älkää keskeyttäkö tämän vatsaansa puhuvan henkien manaajan,

ystäväni, -- sanoi ääni englanniksi. -- Arvaan sen olla sangen

häiriöinen teille, mutta ei mikään valistunut katselija helpolla anna

sen säikyttää itseänsä.

-- "... Minä asetan juonen heidän tuhokseen! Oi, profeetta, ole

kärsivällinen uskomattomia kohtaan. Jätä heidät rauhaan joksikin

aikaa!" Huneefan pohjoiseen kääntyneet kasvot kouristuivat kauheasti,

ja tuntui kuin katosta päin olisi kuulunut ääniä vastaukseksi hänelle.

Hurree babu kiintyi taas muistiinpanokirjaansa, pitäen sitä

ikkunalaudalla, mutta hänen kätensä vapisivat. Huneefa, joka oli

jonkinlaisessa huumausaineiden vaikuttamassa hurmiotilassa, heilutteli

itseään edestakaisin istuessaan liikkumattoman Kimin vieressä ja

manasi muinaisen loitsujärjestyksen mukaisesti kaikkia pahoja henkiä,

velvoittaen ne karttamaan poikaa kaikissa hänen toimissaan.

-- "Hänellä on salattujen asiain avaimet! Kukaan muu paitsi Hän ei

tiedä niitä. Hän tuntee kaikki sekä kuivalla maalla että meressä!"

Jälleen kuuluivat salaperäiset vinkuvat vastaukset.

-- Minä ... minä otaksun, ettei tässä olene mitään pahoin vaikuttavaa?

sanoi babu katsellen Huneefan kaulajänteiden kouristumista tämän

puhuessa hurmoksissaan. -- Eihän ... eihän ole mahdollinen, että hän on

tappanut pojan? Siinä tapauksessa minä itseni kiellän tulla todistajana

oikeudessa... Minkä luuletetun paholaisen nimen hän viimeksi mainitsi?

-- Babujin, vastasi Mahbub kansanmurteella. -- Minä en välitä Intian

pahoista hengistä, mutta Eblisin pojat ovat kerrassaan toista, ja

olivatpa ne _jumalee_ (suopeita) tai _jullalee_ (kauhistavia), niin

kafiireja ne eivät rakasta.

-- Te siis ajattelette parasta minun mennä? virkahti Hurree babu

puolittain kohoten. -- Ne luonnollisesti oleevat aineensa menettäneet

ilmiöt. Spencer sanoo...

Huneefan hurmostila vaihtui kouristuksiin, kuten aina käy, ja vaahtoa

valahti hänen huulilleen. Hän makasi liikkumattomana ja nääntyneenä

Kimin vieressä, ja kummalliset äänet olivat vaienneet.

-- Wah, se työ on tehty! Tulkoon se hyödyksi pojalle, ja Huneefa onkin

tosiaan mestari loitsuissa. Auttakaa minua siirtämään hänet syrjään,

babu. Älkää pelätkö.

-- Kuinka minä pelkäisin jotakin ehdottomuudella ei-olevaa? sanoi

Hurree babu kiusallisten väristysten vallassa. -- On hyvin tukalaa

vielä tutista taikuudesta, jota halveksien vain tutkii ... koota

kansatieteellisiä aineksia Kuninkaalliselle Tiedeseuralle ja samalla

kuitenkin vilkkaasti uskoa kaikkiin pimeyden voimiin.

Mahbub hykähteli. Hän oli ollut Hurreen seurassa ennemminkin.

-- Ihomaalaus on suoritettava loppuun, sanoi hän. -- Poika on nyt

hyvässä varjeluksessa, jos ... jos vain ilmojen valtiailla on korvat

kuullakseen. Minä olen _sufi_ (vapaa-ajattelija), mutta kun pääsee

sivulta naisen, oriin tai paholaisen ohi, niin miksi mennä taitse

potkua houkuttelemaan? Laita hänet matkaan, babu, ja pidä huolta, ettei

vanha punahattu vie häntä ulottuviltamme. Minun on palattava hevosteni

luo.

-- Hyvä on, sanoi Hurree babu. -- Tällä hetkellä hän on kummallinen

nähtävä.

* * * * *

Noin kolmannen kukonlaulun aikaan Kim heräsi ikäänkuin tuhat vuotta

nukkuneena. Huneefa kuorsasi nurkassaan ankarasti, mutta Mahbub oli

mennyt.

-- Minä toivon, että sinä et ole säikyttynyt, virkkoi liukas ääni hänen

vieressään. -- Minä valvoin koko toimituksen, ja se erinomaiseen mielen

kiinnitti kansatieteelliseltä kannalta. Se oli ensiluokkaista taikuutta.

-- Huh! sanoi Kim tuntiessaan Hurree babun, joka hymyili maireasti.

-- Ja myös minulla kunnia on tuoda Lurganilta sinun nykyisen

pukusi. Minulla ei tapana ole virallisesti kuljettaa tämänlaatuista

alempiarvoisilleni, mutta (hän hykähteli) sinun tapaus kirjoihin

merkitty on poikkeukselliseksi. Toivon että Lurgan muistaa tämän minun

ansiona.

Kim haukotteli ja venyttäysi. Tuntui hyvältä kääntelehtiä taas väljissä

vaatteissa.

-- Mitä tämä on? -- Hän katseli uteliaana paksua kangasta, josta tuntui

pohjoisten seutujen väkeviä tuoksuja.

-- Sekö? Se on vain vaatimaton laaman oppilaan puku. Täydellinen joka

suhteessa, sanoi Hurree babu, lyllertäen parvekkeelle puhdistamaan

hampaitaan. -- Minä sitä mieltä olen, että sinun vanha ystävä ei ole

oikea laama, vaan johonkin lahkoon kuuluu. Olen kirjoittanut näitä

asioita _Asiatic Quarterly Review_ -aikakauskirjalle, mutta julistaneet

lehdessään eivät ole. Minusta kummallista on, että vanha mies ei ole

lainkaan uskonnollinen. Hän ei vähääkään turhaan tunnollinen ole.

-- Tunnetteko hänet?

Hurree babu kohotti kättänsä merkiksi, että hän suoritti niitä

toimituksia, joita hyvin kasvatettu bengalilainen aina noudattaa

hampaitansa puhdistaessaan. Sitten hän äänsi englanniksi jonkin

deistisen lauselman ja sulloi suunsa täyteen panjuurta ja beteliä.

-- Hoo, kyllä. Minä tavannut hänet monta kertoja Benaresissa ja myös

Buddh-Gayassa, kun kysellä häneltä tahdoin uskonnollisia asioita ja

henkien palvelusta. Hän puhtaasti uskonnoton -- kuten minä myös.

Huneefa liikahti unessaan, ja Hurree babu kiirehti hermostuneeesti

vaskisen suitsutusastian luo, joka oli aamuvalossa aivan mustana,

hieroi kokoontunutta lampunnokea sormeensa ja pyyhki sitä poikittain

kasvojensa yli.

-- Kuka on kuollut talossa? kysyi Kim kansankielellä.

-- Ei kukaan. Mutta tuo noita voi katsoa pahalla silmällä, vastasi babu.

-- Mitä aiot nyt tehdä?

-- Laitan sinut matkalle Benaresiin, jos sinne matkustat, ja selitän

sinulle, mitä meikäläisten tietää pitää.

-- Sinne aion. Mihin aikaan juna lähtee? -- Kim nousi ja katseli

ympärilleen autiossa huoneessa ja Huneefan vahankeltaisiin kasvoihin

aamuauringon ensimmäisten säteitten hiipiessä lattian yli. -- Onko

tuolle noidalle maksettava tästä?

-- Ei. Hän on loitsuillansa varustanut sinut kaikkia paholaisia ja

vaaroja vastaan -- omien paholaistensa nimessä. Mahbub tahtoi niin. --

Sitten jatkaen englanninkielellä: -- Mahbub sangen vanhanaikainen on

antautua sentapaiseen taikauskoisuukseen, _minun_ mielestä. Sehän olee

kaikki vatsasta puhuminen. Mahajuttelu ... eikö niin?

Kim näpsäytti vaistomaisesti sormiansa väistääkseen kaiken mahdollisen

pahan, mitä Huneefan toimituksiin oli saattanut sekaantua, vaikka

Mahbub ei tietenkään ollut mitään pahaa aavistellut, ja Hurree

hykähteli taaskin. Mutta mennessään huoneen toiselle puolelle hän

huolellisesti vältti koskettamasta Huneefan kyyristelevään varjoon,

joka kuvastui lattiaan. Noidat voivat oikeana hetkenään tarttua

ihmissielua kantapäistä, jos vain tulee astahtaneeksi varjon alalle.

-- Sinun nyt pitää tarkoin kuulla, virkkoi babu heidän päästyään

ulkoilmaan. -- Näihin loitsumenoihin, joita tehty on, kuuluu myös

meikäläisille sangen tehoisa amuletti. Jos sinä tunnustelet kaulassasi,

sinä pienen hopeisen, sangen huokean amuletin löydät. Se kuuluu

_meille_. Ymmärrätkö?

-- Kyllä, _hazva-dilli_ (sydänten vahvistaja), sanoi Kim, tunnustellen

kaulaansa.

-- Huneefa ne valmistaa kaksi rupeeta kaksi annaa hintaa, käyttäen

kaikenlaiset manaukset. Ne olevat aivan tavalliset, paitsi että ne

osaksi mustaa emaljia olevat ja sisässä paperia täynnä paikallisien

pyhimyksien nimejä ja sentapaista. Se olee Huneefan tehtävä, ymmärrät?

Huneefa valmistaa ne vain _meille_, mutta paremmin varmuudeksi me

niihin pieni turkoosi pistämme, jotka herra Lurgan antaa. Minä

olen kaikki tämä keksinyt. Se ei tietenkään virallinen ole, mutta

alempiarvoisten se on mukavaa. Eversti Creighton hän ei tiedä siitä.

Hän olee eurooppalainen. Turkoosi pannaan paperin sisässä... Niin,

tästä tie asemalle menee... Sinä kai nyt laaman seuraat ja ehkäpä

jonakina päivänä tulet minun kanssa tai Mahbubin kanssa. Oletaan että

sattuisimme johonkin oikeen vaikeaan paikkaan joutumaan. Minä arka

mies, sangen arka, mutta sanon sinulle, olen sangen tiukassa paikassa

ollut useampia kertaa kuin hiuksia päässä minulla. Silloin sanoa pitää:

"Minä olen loitsun poika." Hyvä silloin.

-- En oikein ymmärrä. Emme saa muiden kuullen puhua täällä

englanninkieltä.

-- Ei sillä väli. Minä olen vain babu, joka englannin taitoa sinulle

näytän. Kaikki me babut englantia puhumme opin näyttämiseen, haastoi

Hurree heilauttaen rennosti olkahuiviansa. -- Niinkuin minä sanoa olin,

'Loitsun poika' merkitsee, että sinä saatat jäsen olla _Sat Bhai-_ eli

seitsemän veljen seuraan. Luuletaan yleisesti, että se olee hajotettu

veljeskunta, mutta minä olen tehnyt muistiinpanot osoittamaan, että

se vielä olee olemassa. Näe sinä, se olee kaikki minun keksintö. Sat

Bhaissa olee monta jäsenet, ja ehkä ne, jotka sinun kurkkua leikkaa

aikovat, vähän miettivät sen ennen. Se aina kuitenkin hyödyllistä,

viivytys. Nämä hupsut alkuasukkaat, jos eivät liikaa kiihtyneet ole,

aina pysähtyvät miestä tappamassa, joka sanoo että kuuluu jossakin

järjestössä. Ymmärrätkö? Sanot vain, kun olet vaikeassa paikassa:

"Minä olen Loitsun poika", ja silloin sinä saat -- ehkä -- niin --

hengähtää. Mutta tätä käytät ei muulloin kuin äärimmäiseen tapaukseen

tai alottamaan neuvottelu vieraan kanssa. Ymmärrätkö tämän kaikki?

Sangen hyvä. Mutta luuleta sitten, että minä tai joku muu meidän

osastosta tulee sinun luo aivan outona puettuna. Sinä et minua tuntisi

yhtään, jos minä en itseni ilmaisis, lyön vedon. Jonakin päivänä näytän

sen. Minä tulen jonakin Ladakhin kauppiaana ... oh, millaisena miehenä

vain ... ja sanon sinulle: "Sinä haluat ostaa kalliita kivejä?" Sinä

vastaat: "Näytänkö minä sellaiselta, joka kalliita kivejä ostaa?"

Sitten minä sanon: "Köyhällekin sopii ostaa turkoosi tai _tarkeean_."

-- Sehän on _kichree_ ... kasvispuuroa, tokaisi Kim.

-- Tietenkin se olee se. Sinä sanot: "Näyttäkää minulle se _tarkeean."_

Sitten minä vastaan: "Sen keittänyt nainen, ja ehkä se sinun kastille

paha." Sitten sinä sanot: "Ei ole mitään kastia, kun lähdetään ...

etsimään _tarkeean."_ Sinä vähän pysähdyt niiden sanojen välissä:

"lähdetään ... etsimään". Se olee koko salaisuus, se pieni pysähdys

sanojen välissä.

Kim kertasi tämän koelauseen.

-- Se aivan oikeen. Sitten minä näytän sinulle minun turkoosi, jos

aikaa olee, ja silloin sinä tiedät, kuka minä olen, ja sitten me

vaihdamme mielipiteet ja papereja ja muuta sellaista. Ja sillä tavoin

olee jokaisen muun meidän kanssa. Me puhumme joskus turkoosista ja

joskus tarkeeanista, mutta aina se pieni pysähdys noiden sanojen

välissä. Se olee sangen helppoa. Ensiksi "Loitsun poika", jos sinä

olet tiukassa paikassa. Ehkä se auttaa sinua -- ehkä ei. Sitten

se, mitä minä sinulle tarkeeanista kerroin, jos sinun pitää jonkun

vieraan kanssa viralliset asiat toimittaa. Tietysti nykyään sinulle

ei ole virallisia asioja. Sinä olet -- hm -- ylimäärän kokelas. Aivan

erikoinen asema. Jos sinä olisit syntynyt aasialainen, sinä voisit

heti vakinainen paikka saada, mutta tämä puolen vuoden loma on annettu

vieraannuttaa sinun englantilaisuudesta, katso. Laama hän odottaa

sinua, sillä minä puolivirallisesti olen ilmoittanut hänelle, että sinä

suorittanut kaikki tutkinnot ja pian annetaan valtion virka. Ohhoo!

Sinulla toimivalta jo olee, että jos tarvitaan sinua auttamaan Loitsun

poikia, sinä muista sangen kovin yrittää. Nyt sanon hyvästi, rakas

ystävä, ja toivotan sinä aina oikeen päin seistä pääset.

Hurree Babu vetäytyi vähän syrjään väentungoksessa Lucknowin asemalla

ja -- oli hävinnyt. Kim vetäisi syvään henkeänsä ja ravisteli itseään

vapautuksen tunteesta. Nikkelöidyn revolverinsa hän tunsi tummanvärisen

kauhtanansa povella ja amuletin kaulassaan: kerjuumalja, rukousnauha ja

tikari olivat niinikään mukana (herra Lurgan ei ollut mitään unohtanut)

sekä edelleen lääkerasia, maalikotelo, kompassi ja kulunut vanha

rahansäilytysvyö, joka oli kirjailtu piikkisian harjaksia esittävillä

kuvioilla ja jossa oli kuukauden palkka. Eivätpä kuninkaatkaan voineet

olla rikkaampia. Kim osti lehtiropeeseen asetettuja makeisia muutamalta

hindukauppiaalta ja söi niitä iloisen hurmion vallassa, kunnes poliisi

käski hänen poistua portailta.