-- Vaihda sitten Allahin nimessä punainen siniseen, sanoi Mahbub
viitaten Kimin epäkunniakkaan turbaanin hindulaiseen väriin.
Kim vastasi vanhalla sananlaskulla: "Vaihdan kyllä uskoani ja
vuodettani, mutta sen saat sinä maksaa."
Hevoskauppias nauroi melkein ratsulta pudotakseen. Eräässä
laitakaupungin myymälässä toimitettiin vaihto, ja Kim oli nyt ainakin
ulkonaiselta olemukseltaan muhamettilainen.
Mahbub vuokrasi huoneen vastapäätä rautatieasemaa ja lähti noutamaan
hienointa valmiiksi laitettua ruokaa, johon kuului mantelijälkiruoka ja
mainiota Lucknowin tupakkaa.
-- Tämä on parempaa kuin se ruoka, jota söin sikhin seurassa, sanoi
Kim irvistellen istuutuessaan syömään, -- eikä edes madrissahissa
varmastikaan annettu tällaista.
-- Minä haluaisin kuulla jotakin siitä madrissahista. -- Mahbub
pisti poskeensa aikamoisia rasvassa paistettuja lammaspaistin paloja
kaalin ja kullankeltaisten sipulien mukana. -- Mutta kerro ensiksi
juurtajaksain ja totuudenmukaisesti, miten karkasit. Sillä muistahan,
sinä koko maailman pikku ystävä, sanoi hän päästellen piukalle
kiristynyttä suolivyötänsä, -- en luule sahibinpoikien useinkaan
lähtevän sieltä karkuretkille.
-- Mitenkäpä he voisivatkaan? He eivät tunne maata. Eihän se ollut
mitään, sanoi Kim ja aloitti juttunsa. Kun hän pääsi naamioimiskohtaan
ja miten hän sai siinä apua basaaritytöltä, menetti Mahbub Ali kokonaan
vakavuutensa, hän nauraa hohotti aivan kuollakseen ja läimäytteli
kädellä reittänsä.
-- _Shabash! Shabash!_ Hyvin tehty, pikku veitikka! Mitähän jalokivien
parantaja tästä sanonee. No, maltahan. Anna kuulla mitä sitten
tapahtui ... askel askeleelta, äläkä unohda mitään.
Noudattaen kehotusta Kim kertoi seikkailuistaan ja yski rajusti välillä
Mahbubin väkevän tupakan vaikutuksesta.
-- Minähän sanoin, mutisi Mahbub itsekseen, -- minähän sanoin, että
se oli poni, joka tahtoi vapauteen poloa pelaamaan. Hedelmä on jo
kypsä ... vaikka hänen vielä täytyy oppia pelin yksityiskohtia, sen
välimatkoja, vauhtiasteita, karttoja ja kompasseja. Kuulehan nyt. Minä
olen torjunut everstin piiskan selkänahastasi, eikä se ole vähäinen
palvelus.
-- Se on aivan totta, vastasi Kim vakavana.
-- Mutta et silti saa luulla, että tällainen karkaileminen ja
seikkaileminen on millään tavoin hyväksyttävää.
-- Se oli minun loma-aikaani, hadji. Minä olin orjana monta viikkoa.
Miksen olisi juossut tieheni, kun koulu suljettiin. Näetkös, minähän
samalla säästin eversti sahibilta suuret kulut, kun elin vain ystävieni
kustannuksella tai tein työtä leipäni edestä.
Mahbubin suu vetäytyi hymyyn tuuheiden muhamettilaisviiksien peitossa.
-- Mitäpä muutamat rupeet, -- pathanilainen heilautti huolettomasti
kättänsä, -- merkitsevät eversti sahibille? Hän uhraa ne määrättyyn
tarkoitukseen eikä suinkaan mistään rakkaudesta sinuun.
-- Senhän tiesin jo kauan aikaa sitten, sanoi Kim hitaasti.
-- Kuka kertoi?
-- Eversti sahib itse. Ei tosin aivan selvin sanoin, mutta silti
kuitenkin niin, että jokainen ymmärtää, joka ei ole aivan pässinpää.
Niin hän haasteli junassa Lucknowiin mennessämme.
-- No, olkoon niin. Kerronpa sitten sinulle enemmän, sinä koko maailman
pikku ystävä, vaikkapa sitten annankin pääni sinun armoillesi.
-- Se oli jo minun vallassani, sanoi Kim tyytyväisenä, -- Umballassa,
silloin kun otit minut ratsullesi rumpalipojan lyötyä minua.
-- Puhuhan vähän selvemmin. Kaikki ihmiset voivat valehdella, paitsi
sinä ja minä. Sinunkin pääsi on samalla tavalla mennyttä, jos vain
sormenikin kohotan.
-- Tiedänhän minä senkin, sanoi Kim. -- Ja sepä onkin luja side
välillämme. Tosin sinun siteesi on lujempi kuin minun, sillä kukapa
kaipaisi kuoliaaksi piestyä tai sanokaamme tiepuoleen johonkin
kuoppaan heitettyä poikaa? Mutta sensijaan monet täällä ja Simlassa
ja vuoristossa kysyisivät: "Mitä on tapahtunut Mahbub Alille?" jos
hänet löydettäisiin kuolleena hevostensa joukossa. Ja eversti sahib
varmaankin tiedustelisi. Mutta sittenkin -- Kim katsoi hyvin viekkaasti
häneen, -- hän ei kuitenkaan liian paljoa kyselisi, jotteivät ihmiset
sanoisi: "Mitä eversti sahibilla on tekemistä hevoskauppiaan kanssa?"
Mutta minä ... jos minä eläisin...
-- Et kaiketi silloin eläisi sinäkään...
-- Saattaisi niinkin käydä. Mutta _jos_ minä eläisin, niin minä ja vain
minä yksin tietäisin, että joku tuli yöllä tavallisen varkaan tavoin
Mahbub Alin kojuun Seraissa ja siellä surmasi hänet, tarkastettuaan
joko sitä ennen tai sen jälkeen hyvin huolellisesti hänen
satulalaukkunsa ja tavaransa aina sandaalinpohjia myöten. Näinköhän
nämä uutiset kiinnittäisivät everstin mieltä vai sanoisiko hän minulle
(en ole unohtanut, että hän lähetti minut etsimään sikaarikoteloa, jota
hän _ei_ ollut jättänyt mihinkään): "Mitä on Mahbub Ali minulle?"
Paksu savupilvi nousi ilmaan. Oli hetken hiljaisuus. Sitten Mahbub Ali
sanoi ihmetellen:
-- Ja nämä asiat tiedossasi sinä elät ja olet sahibien pienten poikien
seurassa madrissahissa ja nöyrästi otat opetusta opettajiltasi?
-- Niinhän on käsketty, vastasi Kim rennosti, -- kuinkapa minä voisin
käskyjä vastustaa?
-- Sinä olet viekkain kaikista Eblisin pojista, virkkoi Mahbub Ali. --
Mutta mitä sinä puhut varkaista ja tarkastuksista?
-- Sitä mitä näin sinä yönä, jolloin laaman seurassa nukuin huoneesi
seinän takana Kashmir Seraissa. Ovi oli lukitsematta, mikä on
luullakseni vastoin tapojasi, Mahbub. Mies tuli aivan kuin tietäen,
ettet pian palaisi. Katselin häntä lautaseinän oksanreiästä. Hän
etsi jotakin ... ei peitteitä, ei jalustimia, ei ohjaksia eikä
vaskiastioita, vaan jotakin hyvin pientä ja huolellisesti kätkettyä.
Miksipä muutoin hän olisi työntänyt veitsenterän sandaaliesi pohjien
väliin?
-- Ahaa! -- Mahbub Ali hymyili. -- Ja nähtyäsi tuon, minkälaisen jutun
siitä sepitit itsellesi, sinä totuuden lähde?
-- En minkäänlaista. Tunnustelin kädelläni amulettia, joka aina
on kaulassani, ja muistaen valkoisen oriin sukutaulun, jonka olin
haukannut muhamettilaisesta leivästä, lähdin matkalle Umballaan,
käsittäen että ankara vastuunalaisuus oli uskottu minulle. Jos olisin
tahtonut, olisi sinä hetkenä pääsi ollut mennyttä. Minun olisi vain
tarvinnut sanoa sille miehelle: "Tässä on erästä hevosta koskeva
paperi, jota en osaa lukea." Entä sitten? -- Kim tähysteli Mahbubia
kulmainsa alta.
-- Sitten olisit juonut vettä kaksi, ehkäpä kolme kertaa sen
jälkeen ... arvatenkaan et enempää kuin kolmasti, sanoi Mahbub
yksinkertaisesti.
-- Se on totta. Ajattelin vähän sitäkin, mutta ennen kaikkea sitä, että
pidin sinusta, Mahbub. Siksipä lähdin Umballaan, kuten tiedät, mutta
(ja sitäpä et tiedä) piilottauduin puutarhaan nähdäkseni, mitä eversti
Creighton sahib tekisi saatuaan valkoisen oriin sukuluettelon.
-- No, mitä hän teki? ... (sillä Kim oli äkkiä pysähtynyt).
-- Annatko _sinä_ tietoja ystävyyden vuoksi, vai myytkö sinä niitä?
kysyi Kim.
-- Minä myyn ... ja ostan. Mahbub otti esiin neljän annan rahan ja
näytti sitä.
-- Kahdeksan! sanoi Kim vaistomaisesti noudattaen itämaalaisen
kiskomishalua.
Mahbub nauroi ja pisti rahan takaisin vyöhönsä. -- Liian helppoa on
tehdä kauppaa niillä markkinoilla, sinä koko maailman pikku ystävä.
Kerro minulle vain ystävyydestä. Meidän henkemmehän ovat toistemme
käsissä.
-- Hyvä on. Näin Jang-i-Lat sahibin tulevan komeille päivällisille.
Näin hänet Creighton sahibin virkahuoneessa. Näin heidän lukevan
valkoisen oriin sukutaulun. Kuulin, kuinka annettiin käsky julistaa
suuri sota.
-- Haa!... Mahbub nyökäytti päätänsä, ja hänen tummat silmänsä
loistivat. -- Se peli oli hyvin pelattu. Sota on nyt päättynyt, ja paha
on toivottavasti tukahutettu alkuunsa ... minun ... ja sinun ansiosta.
Mitä teit sitten?
-- Minä käytin uutisia niin sanoakseni syöttinä, jonka avulla sain
ruokavaroja ja kunniaa erään kylän asukkailta, joiden pappi antoi
oopiumia laamalleni. Mutta minä kätkin vanhan miehen kukkaron, eikä
bramiini siis löytänyt mitään. Seuraavana aamuna hän tietenkin oli
vihainen. Ho-ho-ho. Ja samoin käytin uutisia hyväkseni, kun jouduin sen
valkoisen rykmentin käsiin, jolla oli punainen härkä.
-- Se oli järjettömyyttä. Mahbub rypisti kulmiaan. -- Uutisia ei saa
heittää, menemään niinkuin roskaa, vaan niitä on käytettävä
säästäen ... aivan kuin _bhangia_.
-- Samaa mieltä olen minä nyt, ja sitäpaitsi ei siitä ollut minulle
mitään hyötyä. Mutta siitä on jo kauan aikaa ... hän teki liikkeen
ikäänkuin pyyhkiäkseen kaiken pois pienellä ruskealla kädellään, -- ja
senjälkeen, etenkin öisin vuoteessa madrissahissa, olen ajatellut hyvin
paljon.
-- Onko sallittua kysyä, mihin suuntaan jumalaissyntyiset ajatukset
ovat kulkeutuneet? kysyi Mahbub ivallisesti, silittäen punaista
partaansa.
-- Se on kyllä sallittua, sanoi Kim vastaten samalla äänensävyllä.
-- Ne sanovat Nucklaossa, ettei yksikään sahib saa mustalle miehelle
myöntää erehtyneensä.
Mahbubin käsi sujahti poveen, sillä jonkun pathanilaisen nimittäminen
mustaksi mieheksi _(kala admiksi)_ on verinen loukkaus. Mutta hän
huomasi erehdyksensä ja nauroi. -- Puhu, sahib. Sinun musta miehesi
kuulee.
-- Mutta, sanoi Kim, -- minä _en_ ole sahib ja tunnustan tehneeni
väärin, kirotessani sinua sinä päivänä Umballassa, jolloin luulin
pathanilaisen pettäneen minut. Olin aivan poissa suunniltani, kun olin
vasta äsken joutunut kiinni, ja halusin lyödä kuoliaaksi sen katalan
rumpalipojan. Nyt tunnustan, hadji, että se oli hyvin tehty, ja nyt
näen tieni aivan selvästi johtavan hyvään tulevaisuuteen. Minä jään
madrissahiin, kunnes olen kypsä.
-- Oikein puhuttu. Varsinkin etäisyyksien määrääminen, lukujen
käsittely ja kompassin pitely on opittava siinä pelissä. Sinua odottaa
muuan tuolla vuoristossa, ollakseen sinulle siinä apuna.
-- Minä tahdon omistaa heidän opetuksensa yhdellä ehdolla: että saan
käyttää aikaani aivan vapaasti, kun madrissah on suljettu. Pyydä
everstiltä minulle lupa siihen.
-- Mikset itse pyydä everstiltä sahibien kielellä?
-- Eversti on hallituksen palveluksessa. Hänet määrätään minne hyvänsä
ja hänen täytyy ajatella omaa ylenemistään. Pane merkille, mitä minä
jo olen oppinut Nucklaossa! Sitäpaitsi tunnen everstin vasta kolmen
kuukauden ajalta. Olen tuntenut Mahbub Alin jo kuusi vuotta. Siispä
madrissahiin menen. Madrissahissa tahdon oppia, mahdrissahissa tahdon
olla sahib. Mutta kun madrissah on suljettu, silloin tahdon olla vapaa
ja mennä oman kansani joukkoon. Muutoin kuolen.
-- Ja kutka ovat omaa kansaasi, koko maailman ystävä?
-- Tämä suuri ja kaunis maa, sanoi Kim heilauttaen pientä kättänsä
matalassa savimajassa, jonka nurkassa öljylamppu vaivaloisesti paloi
tupakansavussa. -- Ja sitten tahdon nähdä laamani jälleen. Ja lisäksi
tarvitsen rahoja.
-- Sitäpä kaikki tarvitsevat, sanoi Mahbub tyytymättömän näköisenä.
-- Minä annan sinulle kahdeksan annaa, sillä hevosten kavioista ei
paljoa rahaa kasaannu. Ja sen täytyy riittää moneksi päiväksi. Muuten
olen asioihin hyvin tyytyväinen, eikä siitä sen enempää. Pidä kiirettä
opinnoissasi, ja kolmen vuoden kuluttua, ehkäpä pikemminkin, pystyt jo
auttamaan ... kukaties minuakin.
-- Onko minusta näihin asti ollut niin paljon haittaa? kysyi Kim
poikamaisesti naureskellen.
-- Älä turhia lörpöttele, mutisi Mahbub, -- sinä olet minun uusi
renkipoikani. Mene nukkumaan miesten luo. Ne ovat aseman pohjoisessa
päässä hevosten luona.
-- He karkottavat minut aseman eteläiseen päähän, jos tulen sinne omin
luvin.
Mahbub kopeloi vyötänsä, kastoi peukalonsa, pyyhki siihen vähän
mustetta kiinalaisesta tushikakusta ja painoi sormenpään kuvan pehmeään
paperiin. Balkhista Bombayhin ihmiset tunsivat tuon karkean sinetin,
jonka hyvin selvä arpi jakoi kahtia.
-- Tämä riittää päällysmiehelle. Minä tulen aamulla sinne.
-- Mitä tietä? kysyi Kim.
-- Kaupungista päin. Sieltä johtaa vain yksi tie, ja sitten lähdemme
Creighton sahibin luo. Minä olen pelastanut sinut selkäsaunasta.
-- Allah! Mitäpä selkäsaunasta, kun pää on aivan irti hartioilla.
Kim pujahti hiljaa yön pimeyteen, kulki nurkan taitse, pysytellen
lähellä seinää, ja poistui aseman luota noin mailin verran. Sitten
hän tuli kiertotietä hiljakseen takaisin asemalle, sillä hän tarvitsi
aikaa sepitelläkseen jutun, jos joku Mahbubin miehistä kysyisi häneltä
jotakin.
Miehistö oli leiriytynyt raiskiomaalle rautatien ääreen, ja
alkuasukkaita kun olivat, eivät tietenkään olleet avanneet
tavaravaunuja, joissa Mahbubin hevoset olivat yhdessä maatiaisrotuisten
hevosten kanssa; nämä olivat aiotut Bombayn raitiotieyhtiölle.
Päällysmies, kumarainen keuhkotautisen näköinen muhamettilainen, huusi
heti äkäisesti Kimille, mutta rauhoittui nähdessään Mahbubin sinetin.
-- Hadji on suosiosta ottanut minut palvelukseensa, ilmoitti Kim
tiukasti. -- Jos tätä epäillään, niin odottakaa kunnes hän tulee
aamulla. Sillä välin paikka minulle nuotion ääreen.
Tietenkin seurasi siitä hyödytön sanatulva, jota alhaiseen kastiin
kuuluvat alkuasukkaat eivät missään tilaisuudessa voi olla
aiheuttamatta. Se vaimeni kuitenkin, ja Kim asettui lepäämään vähän
loitommaksi melkein erään vaunun alle, lainaten huovan peitteekseen.
Tuollainen yö kaikenlaisen rihkaman joukossa ja hevoslauman ja
likaisten vuoristolaisten välissä ei suinkaan viehättäisi montakaan
valkoista poikaa, mutta Kim oli ylen onnellinen. Olopaikan, työn
ja ympäristön vaihdos kutkutteli hänen pikku sieraimiansa, ja
Xavierin makuusuojien siistien valkoisten vuoteitten ajatteleminen
tarjosi melkein yhtä vähäisen nautinnon kuin kertomataulun ulkoluku
englanninkielellä.
"Minä olen sangen vanha", tuumiskeli hän unisena. "Jokaiselta
kuukaudelta olen tullut vuotta vanhemmaksi. Minä olin hyvin nuori
ja perin hupsu viedessäni Mahbubin kirjettä Umballaan. Ja ollessani
valkoisessa rykmentissä olin hyvin nuori ja pieni ja tietämätön. Mutta
nyt opin joka päivä, ja kolmen vuoden perästä eversti ottaa minut pois
madrissahista, tai minä saan ehkä mennä yksinäni. Tai ehkä löydän
laaman ja rupean hänen seuralaisekseen. Niin, se lieneekin parasta.
Lähden laamani chelana taas Benaresiin." Ajatukset kulkivat hitaammin
ja hajanaisemmin. Hän oli joutumaisillaan unien ihanaan maailmaan,
kun hänen korvaansa sattui kuiskaus, ohut ja terävä, joka kuului
leirinuotion ääressä olevien yksitoikkoisen puheensorinan ylikin.
Kuiskaaja oli rautakattoisen vaunun takana.
-- Hän ei siis ole täällä?
-- Missä hän muualla olisi kuin mässäämässä kaupungissa. Kukapa etsisi
rottaa sammakkolätäköstä? Lähdetään pois. Hän ei ole meidän miehiämme.
-- Hän ei saa enää päästä vuoriston yli toista kertaa. Sellainen on
käsky.
-- Palkkaa joku nainen myrkyttämään hänet. Se maksaa muutaman rupeen,
eikä sitä kukaan voi todistaa.
-- Paitsi juuri se nainen. Pätevämpi keino täytyy keksiä. Ja ajatteles
hänen päästänsä luvattua hintaa.
-- Niinpä kyllä, mutta poliisilla on pitkä käsi, ja me olemme kaukana
rajalta. Jospa olisimme Peshawurissa!
-- Niin ... Peshawurissa kylläkin, pilkkasi toinen ääni.
-- Peshawur, joka on täynnä hänen heimolaisiaan ... täynnä lymypaikkoja
ja naisia, joiden vaatteiden suojaan hän voi piilottautua. Niinpä
kyllä, Peshawur ja Jehannum soveltuvat meille yhtä hyvin.
-- No, mikä on sitten sinun suunnitelmasi?
-- Oh, sinua houkkaa, enkö ole selittänyt sitä sinulle ja sata kertaa!
Odotetaan, kunnes hän tulee ja panee maata, ja sitten hyvin tähdätty
laukaus. Vaunut ovat meidän ja takaa-ajajien välillä. Meidän on vain
juostava radan yli ja sitten tiehemme. Kukaan ei voi tietää mistä päin
laukaus tuli. Odotetaan ainakin päivänkoittoon. Minkälainen fakiiri
sinä olet, joka vapiset tällaisen pienen väijymisen jännityksestä.
"Ohoh!" ajatteli Kim vielä silmät ummessa. "Taaskin Mahbub. Valkoisten
oriitten sukutaulujen toimittelu ei ole mikään leikinasia! Vai lieneekö
Mahbub myynyt muita uutisia? Mitä on nyt tehtävä, Kim? En tiedä missä
Mahbub viettää yönsä, mutta jos hän tulee tänne ennen aamunkoittoa,
ampuvat he hänet. Se ei olisi onnellista sinulle, Kim. Eikä tästä ole
poliisillekaan ilmoitettavaksi. Siitä ei olisi Mahbubille hyötyä" --
hän naureskeli melkein ääneen -- "enkä muista mitään Nucklaosta saatua
opetusta, joka tässä auttaisi. Allah! Tässä on Kim ja tuolla ovat
nuo toiset. Siispä Kimin täytyy ensin herätä ja mennä tiehensä niin,
etteivät he epäile. Paha uni herättää ihmisen ... näin..."
Hän sivalsi huovan kasvoiltaan ja kohottautui äkkiä, päästäen
aasialaisen hirvittävän mölisevän, mielettömän kirkunan, jonka
painajaisen herättämä parkaisee.
-- _Urr -- urr -- urr -- urr! Ya-la-la-la-la-la! Narain! Churel! Churel!_
_Churel_ on erikoisen paha lapsivuoteeseen kuolleen naisen henki.
Sen luullaan asuskelevan autioilla teillä. Sen jalat ovat nilkoista
kääntyneet taaksepäin, ja se vie miehiä kiduttaakseen heitä.
Yhä äänekkäämmäksi paisui Kimin valittava kirkuminen, kunnes hän
hyppäsi kokonaan pystyyn ja horjui pois unisena koko leiriväen
kirotessa häntä hänen häiritsevästä ulinastaan. Parinkymmenen askeleen
päässä hän paneutui jälleen maata, pitäen huolta siitä, että kuiskaajat
voisivat kuulla hänen ähkimisensä ja voivotuksensa, kun hän koetti
päästä vapaaksi painajaisestaan. Pienen hetken kuluttua hän vyörytti
itsensä tielle päin ja hiipi pois pimeään.
Nopeasti hän riensi sitten eteenpäin kunnes tuli kivisillalle ja
asettui sen taakse pitäen päänsä reunan tasalla. Siitä hän saattoi
pitää silmällä kaikkia kulkijoita ja itse olla näkymätönnä. Pari kolme
rattaillakulkijaa ajoi ohi esikaupunkeihin päin, sitten tuli yskivä
poliisimies ja pari kiirehtivää jalkamiestä, jotka lauloivat pitääkseen
loitolla pahoja henkiä. Sitten kuului kengitetyn hevosen kavionkopsetta.
"Ahaa! Se kuuluu vähän Mahbubin kaltaiselta", ajatteli Kim, samassa kun
hevonen arasteli nähdessään pienen pojan pään kivisillan reunan takaa.
-- Hei, Mahbub Ali, kuiskasi hän. -- Pidä varasi.
Ratsumies pysähdytti hevosensa, niin että se melkein nousi pystyyn, ja
pakotti sen kaiteen ääreen.
-- Enpä milloinkaan enää ota kengitettyä hevosta yöratsuksi, oli Mahbub
päivittelevinään. -- Ne poimivat kaikki luut ja naulat, mitä kaupungin
kaduille heitetään. -- Hän kumartui kohottamaan hevosen etujalkaa, ja
siten joutui hänen päänsä aivan lähelle Kimin kasvoja. -- Alas, painu
alemma, supatti hän. -- Yö on täynnä silmiä.
-- Kaksi miestä odottaa tuloasi hevosvaunujen takana. He aikovat ampua
sinut makuulle mentyäsi koska päästäsi on luvattu palkinto. Kuulin sen
maatessani lähellä hevosia.
-- Näitkö heitä?... Pysy siivolla, paholaisen elävä!... Tämän hän
karjaisi äkäisesti hevoselle.
-- En.
-- Oliko toinen puettu fakiirin tapaan?
-- Toinen heistä sanoi: "Minkälainen fakiiri sinä olet, joka vapiset
tällaisen pienen väijymisen jännityksestä?"
-- Hyvä on. Mene takaisin leiriin ja pane maata. Minä en kuole tänä
yönä.
Mahbub käänsi hevosensa ja hävisi. Kim painui takaisin ojaan, kunnes
pääsi viime makuupaikkansa kohdalle, livahti tien poikki kuin näätä ja
kääriytyi uudelleen huopaansa.
"Mahbub ainakin tietää sen", ajatteli hän tyytyväisenä. "Ja hänhän
puhui aivan kuin odottaen sellaista. En luule noiden miesten paljoakaan
hyötyvän tämän yön väijymisestä."
Tunti kului, ja vaikka Kim kuinka yritti pysyä valveilla, vaipui
hän syvään uneen. Tuon tuostakin mennä jyristi joku yöjuna raiteita
parinkymmenen jalan päässä hänestä, mutta kuten ainakin itämaalainen
hän ei välittänyt pelkästä äänestä, eikä se aiheuttanut hänelle edes
mitään unennäköä.
Mahbub ei suinkaan nukkunut. Häntä kiukutti suunnattomasti, että hänen
heimoonsa kuulumattomat ihmiset, joihin ei lainkaan kuulunut hänen
satunnainen rakastelunsa, väijyivät hänen henkeään. Hänen ensimmäisenä
ajatuksenaan oli mennä radan yli loitompaa, palata leiriin ja hyökäten
väijyjiensä kimppuun takaapäin summamutikassa lyödä heidät kuoliaiksi.
Mutta siinä hän muisti mielipahakseen, että eräs toinen hallituksen
virasto, joka ei ollut tekemisissä eversti Creightonin kanssa,
saattaisi vaatia selityksiä, joita ei ollut helppo antaa; ja hän tiesi,
että näin kaukana rajalta nostetaan suuri hälinä muutamasta ruumiista.
Hän ei ollut saanut kokea tällaista kiusaa sen perästä kun hän lähetti
Kimin Umballaan, ja hän oli jo toivonut, että epäluulot olisivat
lopultakin haihtuneet.
Sitten juolahti erinomainen ajatus hänen mieleensä.
"Englantilaiset puhuvat aina totta", tuumi hän, "ja senvuoksi me
alkuasukkaat joudumme pilkattaviksi. Kautta Allahin, minäpä kerron
englantilaisille asian niinkuin se on! Mitä hyötyä on hallituksen
poliisista, jos kabuli-raukalta viedään hänen hevosensa aivan
rautatievaunuista. Tämä on yhtä kelvoton paikka kuin Peshawur. Minä
menen valittamaan asemalle. Ja vieläkin paremmin, jollekulle nuorelle
rautatien sahibille. Ne ovat hyvin innokkaita, ja jos ne saavat kiinni
varkaat, otetaan se huomioon ja luetaan heille ansioksi."
Hän kiinnitti hevosensa aseman luo ja astui asemasillalle.
-- Halloo, Mahbub Ali, sanoi nuori liikennetarkastajan apulainen, joka
odotti junaa ... pitkä vaaleatukkainen mies ryvettyneessä valkoisessa
pellavapuvussa. -- Mitä täällä nyt teette? Kauppailetteko hylkyhevosia
vai mitä?
-- Ei, ei ole hevosistani lainkaan huolta. Tulin tapaamaan Lutuf
Ullahia. Minulla on vaununlastillinen tuolla radan varrella. Voiko
kukaan viedä niitä rautatieviranomaisten tietämättä?
-- Enpä luule, Mahbub. Voitte vaatia vahingonkorvausta, jos niin käy.
-- Olen nähnyt parin miehen kyyröttelevän siellä vaununpyörien suojassa
melkein koko illan. Fakiirit kuitenkaan eivät varasta hevosia, joten
sen enempää en ajatellut niitä. Etsiskelen tässä yhtiökumppaniani,
Lutuf Ullahia.
-- Näittekö tosiaankin? Ettekä välittänyt heistä sen enempää? Mutta
totta totisesti oli hyvä, että tapasin teidät. Minkä näköisiä ne olivat?
-- Ne olivat vain fakiireja. Tuskinpa ne muuta kuin vähän jyviä
näpistelevät vaunuista. Sellaisia on paljon raiteella. Eikä valtio
senvertaisesta erästä vahinkoa kärsi. Minä tulin tänne katsastamaan
toveriani Lutuf Ullahia...
-- Älkää välittäkö hänestä. Missä teidän hevosvaununne ovat?
-- Vähän tännepäin etäisimmästä paikasta, missä lamppuja asetellaan
junia varten.
-- Ahaa, merkinantokojusta.
-- Ja ne ovat täältä katsoen ensimmäisellä oikeanpuolisella
sivuraiteella. Mutta oletteko nähnyt Lutuf Ullahia? Hän on pitkä
mies, jonka nenä on murskautunut ja jolla on mukanaan persialainen
vinttikoira. No, ka!
Nuori mies oli jo rientänyt herättämään erästä innokasta poliisia,
sillä, kuten hän sanoi, rautatielle oli tullut paljon vahinkoa
tavarapihalla tapahtuneista varkauksista. -- Mahbub Ali naureskeli
värjättyyn partaansa.
"He aikovat kompuroida saapasjalassa, suurella kolinalla ja sitten he
ihmettelevät, miksi fakiireja ei näy. Ovathan ne aika nokkelia
poikia ... Barton sahib ja Young sahib."
Hän viipyi muutamia minuutteja, odottaen näkevänsä heidän rientävän
vahvasti sonnustettuina matkaan. Kevyt vaihdeveturi liukui hitaasti
aseman ohi, ja sen kopissa hän näki vilahdukselta nuoren Bartonin.
"Teinpä pojalle vähän vääryyttä. Ei hän olekaan mikään houkka", tuumi
Mahbub Ali. "Tulivaunun käyttäminen varkaan kiinniottamiseen on jotakin
uutta."
Kun Mahbub Ali tuli leiriinsä aamun koittaessa, ei kukaan välittänyt
kertoa hänelle, mitä yöllä oli tapahtunut, paitsi pieni äskenotettu
renkipoika, jonka tuo mahtava mies kutsui telttaansa avukseen
tavaroiden kokoonpanemisessa.
-- Minä sain kaikki tietää, kuiskasi Kim, kumartuen satulalaukkuja
täyttämään. -- Kaksi sahibia tuli junalla. Minä juoksentelin
edestakaisin vaunujen tällä puolella, joll'aikaa juna liikkui hiljaa
ylös ja alas linjaa. He hyökkäsivät noiden kahden miehen kimppuun,
jotka istuivat vaunun alla ... hadji, mihinkä tämän tupakkakäärön
panen? Käärinkö paperiin ja panen suolapaketin alle? Taidan
panna ... ja sitten he löivät heidät maahan. Mutta toinen miehistä löi
sahibia pukinsarvella (Kim tarkoitti antiloopin sarvea, joita fakiirit
tavallisesti käyttävät aseinaan) -- niin että veri purskahti. Silloin
toinen sahib, joka oli ensin lyönyt oman vastustajansa tainnoksiin, iski
tätä ensinmainittua lyhyellä pyssyllä, joka oli pudonnut toisen miehen
kädestä. He temmelsivät kuin hullut hetken aikaa.
Mahbub hymyili tyytyväisenä. -- Siitä ei tulekaan _dewanee_, tavallinen
siviilijuttu, vaan _nizamut_, oikea rikosjuttu. Sanoitko pyssyllä?
Kymmenen vuotta linnaa.
-- Molemmat miehet makasivat vihdoin hiljaa, mutta luulen heidän olleen
melkein kuolleita, kun heidät nostettiin vaunuun. Paljon verta on
vuotanut tielle. Tuletko katkomaan?
-- Olen nähnyt verta ennenkin. Vankila on aivan varma paikka ...
tietenkin he ilmoittavat väärät nimet, eikä kukaan löydä heitä pitkiin
aikoihin. He olivat vihollisiani. Sinun ja minun kohtalot näyttävät
olevan yhteen kytketyt. Tässäpä hyvä juttu helmien parantajalle! Nyt
joutuisasti kuntoon satulareput ja keittovehkeet. Otamme ulos hevoset
ja matkustamme Simlaan.
Joutuisasti kylläkin, itämaiseksi toiminnaksi nimittäin: pitkälti
selitellen ja manaten, hutiloiden ja miesten palattua satoja kertoja
noutamaan unohdettuja pikkuesineitä pääsi sekava joukkue vihdoin
liikkeelle, taluttaen puolta tusinaa jäykistynyttä ja rauhatonta
hevosta Kalkaan vievälle tielle, joka oli märkänä aamusateesta.
Kimiä pidettiin Mahbub Alin suosikkina, joten kaikki tahtoivat herran
suosiossa pysyäkseen kohdella häntä hyvin. Hän sai olla vapaana työstä.
Matkue kulki hiljalleen eteenpäin, aina muutaman tunnin kuluttua
pysähtyen johonkin paikkaan. Paljon sahibeja kulkee tätä tietä,
ja, kuten Mahbub Ali sanoo, jokainen nuori sahib luulee pystyvänsä
arvostelemaan hevosia ikäänkuin ostaaksensa, vaikka olisi korvia myöten
velassa. Niinpä nytkin sahib toisensa jälkeen, kyytikärryissä ohi
ajaessaan, seisahtui juttelemaan. Muutamat laskeutuivat rattailtaankin
ja tunnustelivat hevosten koipia, ladellen tyhjiä kysymyksiä tai
kielentaitamattomuuden vuoksi suorastaan solvaten järkkymätöntä
hevoskauppiasta.
-- Kun olin ensi kertoja tekemisissä sahibien kanssa, mikä tapahtui
eversti Soady sahibin ollessa Abatsai-linnoituksen kuvernöörinä ja
äkeissään laskiessa tulvan alle piiritarkastajan leiripaikan, kertoi
Mahbub Kimille pojan täyttäessä hänen piippuansa erään puun katveessa,
-- en tiennyt, kuinka suuria hupsuja he olivat, vaan suutuin heihin.
Niinkuin... -- Ja hän kertoi Kimille kaskun, kuinka väärin sanaa voi
käyttää aivan hyvässä uskossa. Kim nauroi katketakseen. -- Nyt olen
kuitenkin oppinut ymmärtämään, lisäsi hän rauhallisesti tupakoiden,
että he ovat niinkuin muutkin ihmiset, muutamissa asioissa viisaita,
toisissa houkkioita. On perin typerää käyttää väärää sanaa puhuessaan
vieraalle, sillä mistäpä vieras voi arvata, että se tapahtuu aivan
tietämättömyydestä. Hän voi helposti ruveta tikarinsa terällä etsimään
totuutta.
-- Se on totta, sanoi Kim juhlallisesti.
-- Senpä vuoksi on erityisesti sinunkin asemassasi pidettävä tämä
tarkoin mielessä. Sahibien seurassa et saa koskaan unohtaa olevasi
sahib; hindulaisten joukossa taas on sinun aina muistettava olevasi...
Hän vaikeni vähän hämillään hymyillen.
-- Mikä minä olen? Muhamettilainen, hindu, jain vaiko buddhalainen?
Siinä on kova pähkinä?
-- Sinä olet kieltämättä uskoton ja joudut kadotukseen. Niin sanoo
minun lakini ... ainakin luulen niin. Mutta sinä olet myöskin koko
maailman pikku ystävä, ja minä rakastan sinua. Niin sanoo sydämeni.
Tuo uskontojen erilaisuus on niinkuin hevostenkin. Viisas mies
tietää, että hevoset ovat hyviä -- että niistä kaikista voi saada
voittoa -- ja minun nähdäkseni, vaikka sunnilaisena vieron Tirakin
miehiä, on kaikkien uskontojen laita samoin. Eihän Kattiawarin tamma,
joka kotipaikkansa hiekka-aavikoilta viedään läntiseen Bengaliin,
enempää kuin balkhilainen orikaan, -- eikä ole parempia hevosia kuin
balkhilaiset, paitsi että ne ovat kovin raskaslapaisia -- joka viedään
pohjoisiin erämaihin, kelpaa samalla tavalla kuin vuoristokameelit,
joita olen nähnyt. Senpä vuoksi sanon sydämessäni, että uskonnot ovat
niinkuin hevoset. Kullakin on ansionsa omassa maassaan.
-- Mutta minun laamani sanoi aivan toisin.
-- Oh, hän on vanha Bhotijalin unennäkijä. Minua vähän kaivelee, koko
maailman ystävä, että niin vähäpätöiselle miehelle annat niin suuren
arvon.
-- Se on totta, hadji, mutta minä ymmärrän hänen arvonsa, ja sydämeni
on kiintynyt häneen.
-- Ja hänen sydämensä sinuun, niinkuin olen kuullut. Sydämetkin ovat
niinkuin hevoset. Nekin tulevat ja menevät huolimatta ohjaksista ja
kannuksista. Käske Gul Sher Khanin tuolla tiukentaa tuon ruskean oriin
liekanappulaa. Emme halua hevostemmellystä joka lepopaikassa, ja
ruskea ja musta teljettäkööt hetkiseksi ... Kuulehan nyt, onko sinun
välttämättömästi saatava tavata laamaa?
-- Sehän kuuluu sopimukseemme, sanoi Kim. -- Jollen saa nähdä häntä ja
jos menetän hänet, täytyy minun jättää Nucklaon madrissah ja ... kun
olen mennyt, kuka voisi löytää minut jälleen?
-- Se on totta. Eipä mikään varsa ole heikommassa lieassa kuin sinä,
myönsi Mahbub.
-- Älä sentään pelkää, sanoi Kim aivan kuin olisi heti paikalla
näkymättömiin haihtumassa. -- Laamani on luvannut tulla minua tapaamaan
madrissahiin...
-- Kerjäläinenkö almuastioineen nuorten sah...
-- Eivät kaikki ole sahibeja! sanoi Kim tuikeasti. -- Toisten silmät
ovat vaaleat ja kynnet mustuneet, muistuttaen selvästi alhaista
sukuperää. Siellä on _metheeraneesien_ poikia ... _bhungien_
(lakaisijoitten) lankomiehiä.
Loput sukuluetteloista voimme jättää, mutta Kim selitti väitteensä
hyvin selvästi ja tyynesti, pureskellen välillä sokeriruovon palaa.
-- Kuulehan, koko maailman ystävä, lausui Mahbub ojentaen pojalle
piippunsa puhdistettavaksi, -- olen tavannut paljon miehiä, naisia ja
poikia, ja sangen monta sahibiakin. Mutta en milloinkaan ole tavannut
sinun kaltaistasi vekaraa.
-- Kuinka niin? Enkö aina puhu sinulle totta?
-- Ehkäpä juuri senvuoksi, sillä tämä maailma on vaarallinen
rehellisille ihmisille. -- Mahbub Ali laahautui pystyyn, tiukensi
vyötänsä ja lähti hevosia katsomaan.
-- Tai enkö möisikin?
Äänessä oli jotakin, mikä sai Mahbubin pysähtymään ja kääntymään. --
Mitä uusia kujeita sinulla nyt on?
-- Kahdeksan annaa, niin kerron, sanoi Kim irvistäen. -- Se koskee
sinun rauhaasi!
-- Oh, _shaitan_! -- Mahbub antoi rahan.
-- Muistatko pikku juttua niistä varkaista pimeässä Umballan luona?
-- Katsoen siihen, että he väijyvät henkeäni, en ole voinut heitä
kokonaan unohtaa. Miksi?
-- Muistatko Kashmir Seraita?
-- Otan pian korvistasi kiinni, sahib.
-- Ei ole tarvis ... pathanilainen. Sitä vain tarkoitin, että se toinen
fakiiri, jonka sahibit löivät tainnoksiin, oli sama mies, joka kävi
huonettasi tarkastamassa Lahoressa. Minä näin hänen kasvonsa, kun häntä
nostettiin vaunuihin. Juuri sama mies.
-- Miksi et ennen sanonut?
-- Oh, hänet viedään vankilaan, ja sinä pääset hänestä moneksi
vuodeksi. Ei ole tarvis kertoa muuta kuin mikä kulloinkin on
välttämätöntä. Sitäpaitsi en silloin tarvinnut rahaa makeisiin.
-- _Allah kerim_! Ehkä sinä jonakin päivänä myyt minun pääni
makeisista, kun niin päähäsi pälkähtää?
* * * * *
Kim muistaa kuolemaansa saakka tuon pitkän, velton retkeilyn Umballasta
Kalkan ja Pinjore-metsien kautta Simlaan. Guggerjoen äkkitulva vei
yhden hevosista (arvokkaimman tietystikin) ja oli melkein hukuttaa
Kiminkin. Siitä jonkin matkan päässä säikäytti eräs hallituksen norsu
hevoset, ja kun ne ruohoapetta saaneina olivat hyvässä kunnossa,
kesti toista päivää saada ne taas kokoon. Sitten he tapasivat
Sikandar Khanin, mukanaan muutamia kaupaksimenemättömiä hevoskoneja
-- jäännökset hänen parvestaan -- ja Mahbub, jolla oli pikkusormen
kynnessäkin enemmän hevostuntemusta kuin Sikandar Khanilla koko
leirissään, häätyi ostamaan pari kehnointa hevosta, ja se merkitsi
kahdeksantuntista diplomaattista neuvottelua ja rajatonta määrää
tupakkaa.
Mutta kaikki tämä oli pelkkää iloa -- kiemurteleva tie, joka milloin
nousi, milloin laski, luikerrellen kallion ulkonemia; aamuauringon
luoma rusotus kaukaisilla lumihuipuilla, kalliorinteillä törröttävät
kaktuspensaikot, tuhansien vesipurojen kohina, apinoiden kaklatus,
rinteillä kiipeilevät juhlalliset tuuheaoksaiset deodar-puut,
silloin tällöin tasangoille avautuva näköala, tuon tuostakin
raikuvat tonga-torvet ja hevosten hurja säikähdys, kun sellainen
äkkiä tienmutkassa lähelle sattui; alituiset pysähdykset rukouksia
varten (Mahbub oli hyvin uskonnollinen ja noudatti tarkoin
hiekalla peseytymisen ja rukouksen velvollisuuksia, jollei kiire
kovin ahdistanut); iltapuhdejutut pysähdyspaikoilla, jolloin oli
hauska kuunnella kameelien ja härkien juhlallista märehtimistä ja
tyhmänsekaisten ajajien juttuja kaikista matkan tapahtumista ... kaikki
tämä saattoi Kimin mitä hilpeimpään mielentilaan.
-- Mutta kun laulu ja tanssi on loppunut, sanoi Mahbub Ali, -- tulee
eversti sahib, eikä se ole kovin mieluista.
-- Kaunis maa ... mitä ihanin maa on tämä Intia ... ja tämä viiden
virran tienoo on kaunein kaikista, sanoi Kim melkein laulaen. -- Sinne
pakenen taas, jos Mahbub Ali tai eversti kohottaa jalkansa tai kätensä
minua vastaan. Jos kerran pääsen häviämään, kukapa löytäisi minut?
Katsos, hadji, onko tuo kaupunki Simla? Allah, minkälainen kaupunki!
-- Isäni veli, ja hän oli jo vanha mies, kun Mackerson sahibin kaivo
Peshawurissa oli vasta rakennettu, muisti ajan, jolloin kaupungissa oli
vain pari kojua.
Hän vei hevoset pääkatua pitkin alempaan Simlan basaariin, ahtaaseen
kojuriviin, joka kohoaa laaksosta neljänkymmenenviiden asteen kulmassa.
Se, joka tuntee kaikki sen sokkelot, voi uhmata koko tämän Intian
kesä-pääkaupungin poliisia, niin taitavasti ovat kuistit toisiinsa
liitetyt, kujat ja salaportit keskenään yhteydessä.
Täällä asuvat kaikki ne, jotka tuon iloisen kaupungin elämästä huolta
pitävät: _shampanit_, jotka iltaisin vetävät kauniiden vallasnaisten
_riksha_-rattaita ja sitten pelaavat aamunkoittoon saakka;
ruokatavarain kaupustelijat, öljynmyyjät, muinaiskalujen kaupitsijat,
polttopuukauppiaat, papit, taskuvarkaat ja alkuasukasvirkamiehet.
Täällä naishempukat keskustelevat asioista, joita pidetään Intian
hallituksen syvimpinä salaisuuksina, ja tänne kokoontuu ainakin puolet
pikkuvaltioiden asiamiehistä ja aliasiamiehistä.
Täältä Mahbub Alikin vuokrasi huoneen, erään muhamettilaisen
karjakauppiaan talosta, ja varusti sen lujemmalla lukolla kuin
Lahoressa olevan. Se oli myöskin ihmeitten talo, sillä iltasella
hämärän tullen meni sinne muhamettilainen hevospoika, mutta tuntia
myöhemmin pujahti sieltä ulos sekarotuinen poika -- lucknowilais-tytön
maali oli vielä sangen tummaa -- puettuna hyvin huonosti sopiviin
valmiina ostettuihin vaatteisiin.
-- Olen puhutellut Creighton sahibia, sanoi Mahbub Ali, -- ja toisen
kerran on ystävyyden käsi pidättänyt onnettomuuden ruoskan. Hän sanoi,
että sinä olet tuhlannut kuusikymmentä päivää kuljeskeluun, ja sen
vuoksi on myöhäistä lähettää sinua mihinkään vuoristokouluun.
-- Olen sanonut, että loma-aikani on omaani. En lähde kouluun kahta
kertaa. Sekin on jo ennen sovittu.
-- Eversti sahib ei vielä tunne meidän sopimustamme. Sinä saat asua
Lurgan sahibin talossa, kunnes taas pääset lähtemään Nucklaoon.
-- Mieluimmin asuisin sinun luonasi, Mahbub.
-- Et käsitä, mikä kunnia sinua odottaa. Itse Lurgan sahib kysyi sinua.
Saat mennä ylös tuonne kukkulalle ja siellä olevaa tietä pitkin, ja
perillä sinun täytyy joksikin aikaa unohtaa, että olet milloinkaan
tavannut tai puhutellut minua, Mahbub Alia, joka myyn hevosia Creighton
sahibille, ja tätäkään sinä et tunne. Muista tämä käsky.
Kim nyökäytti päätänsä. -- Hyvä on, sanoi hän. -- Entä kuka on Lurgan
sahib? No niin, (hän huomasi Mahbubin terävän silmäyksen), enhän
ole koskaan kuullut hänen nimeänsä. Olisikohan hän ehkä (hän alensi
ääntänsä) yksi meistä?
-- Mitä sinä juttelet _meistä_, sahib? vastasi Mahbub Ali sellaisella
äänellä, jota hän käytti puhutellessaan eurooppalaisia. -- Minähän
olen pathanilainen, ja sinä olet sahib ja sahibin poika. Lurgan
sahib omistaa myymälän eurooppalaisessa kaupunginosassa. Koko Simla
tuntee sen. Kysy siellä... Koko maailman ystävä, muista että häntä on
toteltava aina -- pienintä silmäystä myöten. Sanovat hänen osaavan
noituutta, mutta eihän se sinuun kuulu. Käy ylöspäin kukkulalle ja kysy
siellä. Tässä alkaa suuri leikki.