VII

Iltapäivällä punakka opettaja sanoi Kimille, että hänet oli "pyyhitty

kirjoista pois"; sitä hän ei ymmärtänyt, ennenkuin sai käskyn mennä

ulos leikkimään. Silloin hän riensi basaariin ja tapasi nuoren

kirjurin, jolle hän oli velkaa postimerkin.

-- Nyt tulen maksamaan, ilmoitti Kim ruhtinaallisesti,

-- ja nyt tarvitsen toisenkin kirjeen kirjoitetuksi.

-- Mahbub Ali oli Umballassa, virkkoi toinen vähän pistävästi. -- Hänpä

on ammattinsa vuoksi oikea väärien uutisten levittäjä.

-- Tämä kirje ei tule hänelle, vaan eräälle papille. Tartu kynääsi ja

kirjoita pian. "Teshoo-laamalle, Bhotijalista kotoisin olevalle pyhälle

miehelle, joka etsii jokea ja joka on nyt Tirthanker-temppelissä

Benaresissa." Ota lisää mustetta. "Kolmen päivän perästä lähden

Nucklaoon, siellä olevaan kouluun. Koulun nimi on Xavier. En tiedä

missä koulu on, mutta Nucklaossa se on."

-- Mutta minä tunnen Nucklaon, pisti kirjuri väliin. -- Minä tunnen

koulun.

-- Selitä hänelle, missä se on, niin minä annan puoli annaa.

Kynä raaputti ahkerasti.

-- Hän ei voi erehtyä tästä. -- Mies kohotti päätänsä. -- Kuka tuolla

kadun toisella puolen katselee meitä?

Kim vilkaisi sinne ja näki eversti Creightonin tennispuvussa.

-- Oh, se on joku sahib, joka tuntee parakkien lihavan papin. Hän

kutsuu minua.

-- Mitä sinä teet? kysyi eversti, kun Kim juoksi hänen luoksensa.

-- Minä ... minä en aio karata. Minä lähetän kirjeen pyhälle miehelle

Benaresiin.

-- Sitäpä en ollut ajatellut. Oletko sanonut, että minä vien sinut

Lucknowiin?

-- En ole. Lukekaa kirje, jos on jotakin epäilystä.

-- Miksi siis olet jättänyt mainitsematta nimeni kirjoittaessasi

sille pyhälle miehelle? -- Eversti hymyili vähän viekkaasti. Kim otti

rohkeutensa molempiin käsiinsä.

-- Minulle sanottiin kerran, että on varomatonta mainita vieraitten

nimiä, jotka ovat tekemisissä jonkun asian kanssa, koska nimien

ilmaisemisella monet hyvät suunnitelmat ovat myttyyn menneet.

-- Sinä olet hyvin opetettu, vastasi eversti. Kim punastui. -- Unohdin

sikaarikoteloni kuistille, tuo se talooni tänä iltana.

-- Missä talo on? kysyi Kim. Hänen terävä älynsä ilmaisi, että häntä

koeteltiin jollakin tavoin, ja hän oli varuillaan.

-- Kysy keneltä hyvänsä isossa basaarissa. -- Eversti jatkoi matkaansa.

-- Hän on unohtanut sikaarikotelonsa, sanoi Kim palatessaan entiselle

paikalleen. -- Minun täytyy viedä se hänelle tänä iltana. Kirjeeseeni

ei tule muuta kuin kirjoita kolmasti: "Tule luokseni! tule luokseni!

tule luokseni!" Minä maksan nyt postimerkistä ja panen kirjeeni postiin.

Hän nousi lähteäkseen, mutta aivan kuin vasta muistaen erään seikan

hän kysyi: -- Kuka tuo vihaisen näköinen sahib on, joka unohti

sikaarikotelonsa?

-- Oh, hän on vain Creighton sahib ... hyvin hupsu sahib, joka on

eversti ilman rykmenttiä.

-- Mitä hän tekee?

-- Jumala tietää. Hän ostelee hevosia, joilla hän ei voi ratsastaa,

ja tekee kummallisia kysymyksiä Jumalan teoista ... sellaisista kuin

kasveista ja kivistä ja kansan elämästä. Kauppiaat nimittävät häntä

hullujen isäksi, koska häntä niin helposti petetään hevoskaupoissa.

Mahbub Ali sanoo, että hän on hullumpi kuin kaikki muut sahibit

yhteensä!

-- Oh, sanoi Kim ja lähti.

Hänen kokemuksensa olivat antaneet hänelle vähän ihmistuntemusta ja hän

päätteli, ettei hulluille anneta sellaisia tietoja, joista aiheutuu

kahdeksantuhannen sotilaan lähettäminen kanuunoinensa sotaan. Koko

Intian sotavoimien ylipäällikkö ei puhu, niinkuin Kim oli kuullut hänen

puhuvan, hulluille. Eikä Mahbub Alin ääni olisi muuttunut niinkuin se

muuttui joka kerta kun hän mainitsi everstin nimen, jos tämä olisi

ollut hullu. Siitäpä syystä -- ja tämä ihastutti Kimiä -- siinä oli

jokin salaisuus, ja ehkäpä Mahbub Ali oli everstin tiedustelijana,

niinkuin hän itse oli Mahbubia palvellut. Ja samoin kuin hevoskauppias,

pani everstikin ilmeisesti arvoa ihmisille, jotka eivät ilmaisseet

olevansa peräti teräviä.

Hän oli hyvillään siitä, ettei ollut paljastanut tuntevansa everstin

asuntoa. Kun hän parakkeihin palattuaan sai tietää, ettei mitään

sikaarikoteloa ollut jäänyt, loisti hän tyytyväisyydestä. Siinä oli

mies, hänen oman mielensä mukainen -- liukas ja viekas henkilö,

jolla oli jotakin salaista tekeillä. No hyvä, jos hän osasi esiintyä

hupelona, kykeni myös Kim lyöttäytymään samanlaiseksi.

Hän ei ilmaissut vähintäkään siitä, mitä hänen mielessään liikkui,

kun isä Viktor kolmena pitkänä aamuna puhui hänelle kokonaan uusista

suurista ja pienistä jumalista ... erittäinkin eräästä jumalattaresta,

jonka nimi oli Maria ja joka hänestä tuntui olevan sama kuin Mahbub

Alin uskonnon Bibi Miriam. Hän ei ilmaissut myöskään minkäänlaisia

tunteita, kun isä Viktor oppitunnin perästä kuljetti häntä myymälästä

toiseen ostaen kaikenlaisia pukutarpeita. Eikä hän liioin valittanut,

kun kateelliset rumpalipojat potkivat häntä siitä, että hän pääsisi

korkeampaan kouluun. Hän odotti vain tarkkaavana olojen kehitystä. Isä

Viktor, hyvä mies, vei hänet asemalle, pani hänet tyhjään toisen luokan

vaunuun, joka oli everstin ensi luokan osaston vieressä, ja aivan

liikuttuneena jätti hänelle hyvästit.

-- He tekevät sinusta Xavierissa miehen, O'Hara ... valkoisen miehen ja

toivoakseni hyvän miehen. He tietävät jo tulostasi, ja eversti pitää

huolen, ettet joudu hukkaan etkä väärään paikkaan matkan varrella.

Olen antanut sinulle vähän tietoa uskonasioissa -- toivoakseni ainakin

-- ja ehkäpä sinä muistat, kun ne kysyvät sinun uskontoasi, että olet

katolilainen. Parasta sanoa roomalaiskatolilainen, vaikka en pidä siitä

nimestä.

Kim sytytti haisevan sikaarin -- hän oli pitänyt huolta varatakseen

muutamia sellaisia basaarista -- ja asettui lepäämään ajatellakseen.

Tämä yksinään matkustaminen oli aivan toisenlaista kuin se iloinen

matka kolmannessa luokassa laaman seurassa. "Sahibeilla ei ole

paljoakaan huvia matkoistaan", tuumiskeli hän. "_Hai mai_! Minä

kuljen paikasta toiseen niinkuin potkupallo, se on minun _kismetini_.

Ei kukaan voi välttää _kismetiään_. Mutta minun pitää rukoilla Bibi

Miriamia, ja minä olen sahib." -- Hän katseli suruissaan kenkiänsä. --

"Ei; minä olen Kim. Tämä on suuri maailma ja minä olen vain Kim. Kuka

on Kim?" Hän mietiskeli omaa olemistaan, mitä hän ei ollut milloinkaan

ennen tehnyt, kunnes oli aivan pyörällä päästään. Hän oli aivan

vähäpätöinen henkilö Intian suuressa humisevassa ihmismeressä, menossa

eteläänpäin tietämättä lainkaan minkälaista kohtaloa kohti.

Vähän ajan perästä eversti lähetti kutsumaan häntä ja puheli hänelle

kauan aikaa. Sen verran kuin Kim voi ymmärtää, oli hänen oltava

hyvin ahkera, ja sitten hän pääsisi Intian tutkimusretkikuntaan

vitjamieheksi. Jos hän käyttäytyy oikein hyvin ja suorittaa tarvittavat

tutkinnot, voisi hän ansaita kolmekymmentä rupeeta kuukaudessa

seitsemäntoistavuotiaana. Ja eversti Creighton hankkisi hänelle

soveliaan toimen.

Kim oli ensin ymmärtävinään vain kolmannen osan hänen puheestaan.

Silloin eversti, joka huomasi erehdyksensä, rupesi puhumaan sujuvalla

ja kuvarikkaalla urdun-kielellä, ja Kim oli tyytyväinen. Eihän

sellainen mies voinut olla hullu, joka tunsi kielen niin perin

pohjin ... joka liikkui niin taitavasti ja hiljaa ja jonka silmät olivat

niin toisenlaiset kuin muiden sahibien tylsät ja veltot silmät!

-- Niin ... ja sinun täytyy opetella piirustamaan teitä ja vuoria

ja jokia ja säilyttämään ne kuvat mielessäsi, kunnes tulee sovelias

aika piirustaa ne paperille. Ehkäpä sitten jonakin päivänä, kun olet

vitjamiehenä, saatan sanoa sinulle yhdessä työskennellessämme: "Mene

noiden vuorten yli ja katso, mitä niiden takana on." Sitten joku sanoo:

"Siellä on noilla vuorilla pahoja ihmisiä, jotka surmaavat vitjamiehen,

jos hän on sahibin näköinen." Mitä silloin teet?

Kim ajatteli. Olisikohan viisasta noudattaa everstin viittausta?

-- Minä ilmoittaisin, mitä tuo toinen mies on sanonut.

-- Mutta jos minä vastaisin: "Minä annan sinulle sata rupeeta, jos

hankit tiedon siitä, mitä on vuoriston takana ... siitä että piirrät

kuvan joesta ja tuot tietoja siitä, mitä ihmiset sanovat kylissä?"

-- Miten voin sen sanoa? Minähän olen vain poika. Odottakaa kunnes

tulen mieheksi. -- Mutta sitten, nähdessään everstin rypistävän

kulmiaan, hän jatkoi: -- Mutta luulen kyllä, että muutamassa päivässä

ansaitsisin ne sata rupeeta.

-- Millä tavoin?

Kim pudisti päätänsä päättävästi. -- Jos sanoisin, miten ne ansaitsen,

saattaisi toinen mies kuulla ja ehättää edelleni. Ei ole hyvä myydä

tietoa ilmaiseksi.

-- Kerrohan nyt. -- Eversti näytti rupeen. Kim ojensi jo kätensä, mutta

laski sen jälleen.

-- En, sahib. En. Minä tiedän hinnan, mikä vastauksesta maksetaan,

mutta en tiedä, miksi kysymys on tehty.

-- Ota se silloin lahjaksi, sanoi Creighton heittäen sen hänelle. --

Sinussa on hyvää ainesta, mutta älä anna sen tylsistyä Xavierissa.

Siellä on monta poikaa, jotka halveksivat mustia miehiä.

-- Heidän äitinsä olivat basaarinaisia, sanoi Kim. Hän tiesi hyvin,

ettei mitään vihaa ole verrattavissa siihen, jota sekarotuinen tuntee

alkuasukkaita kohtaan.

-- Se on totta, mutta sinä olet sahib ja sahibin poika. Älä siis

milloinkaan anna houkutella itseäsi puhumaan vähäksyvästi mustista.

Olen tuntenut poikia, jotka ovat juuri päässeet hallituksen

palvelukseen ja jotka eivät olleet ymmärtävinään tummaihoisten puhetta

ja tapoja. Mutta heidän palkkansa alennettiin tietämättömyyden vuoksi.

Sillä alalla ei ole suurempaa syntiä kuin tietämättömyys, muista se.

Useita kertoja tuon pitkän vuorokauden matkan aikana eteläänpäin

lähetti eversti kutsumaan Kimiä ja selitteli aina viimemainittua

ajatusta.

"Me olemme sitten kaikki samassa ketjussa", tuumi Kim lopuksi,

"eversti, Mahbub Ali ja minä ... kun pääsen vitjamieheksi. Hän tulee

käyttämään minua luullakseni samaten kuin Mahbub Alikin. Se on

hyvä, jos siten pääsen jälleen vapaaseen elämään. Tämä puku ei tule

mukavammaksi kuluttamallakaan."

Kun he pääsivät Lucknowin vilkasliikkeiselle asemalle, ei näkynyt

merkkiäkään laamasta. Kim nieli pettymyksensä, ja eversti sovitti hänet

_ticca-garriin_ siistine tamineineen ja lähetti hänet yksinään Xavierin

laitokseen.

-- En sano jäähyväisiä, koskapa pian tapaamme, huusi hän, -- vieläpä

monta kertaa, jos sinussa on oikea henki. Mutta sinua ei ole vielä

koeteltu.

-- Eikö silloinkaan, kun toin sinulle -- (Kim uskalsi käyttää

vertaisten kesken tavallista puhuttelusanaa) -- valkoisen oriin

sukuluettelon tuona iltana?

-- Paljon voittaa unohtamisella, pieni veli, sanoi eversti luoden

häneen silmäyksen, joka tuntui tunkeutuvan hänen lävitsensä hänen

noustessaan rattaille.

Kesti hyvän aikaa, ennenkuin Kim tointui hölmistyksestään. Sitten

hän haisteli outoa ilmaa hyväksyvästi. "Rikas kaupunki", tuumi hän,

"rikkaampi kuin Lahore. Kuinka hyvät basaarit mahtaneekaan täällä

olla." -- Ajuri, viekää minua vähän basaarien kautta.

-- Olen saanut määräyksen viedä sinut kouluun. Ajuri sinutteli, mikä

on peräti sopimatonta valkoihoista kohtaan. Mitä selvimmällä ja

sujuvimmalla kansankielellä Kim osoitti hänelle hänen erehdyksensä,

kiipesi istumaan hänen viereensä, ja kun päästiin pian sovintoon,

sai hän ajaa monta tuntia ristiin rastiin kaupungissa arvostellen,

vertaillen ja nauttien kaikesta näkemästään.

Ei ole yhtään kaupunkia -- lukuunottamatta Bombayta, kaikkien muiden

kuningatarta -- kauniimpaa kuin kirjavatyylinen Lucknow, katsottuna

joko joen sillalta tai Imambaran huipulta, josta näkyvät Chutter

Munzilin kullatut päivänvarjot ja tuuheat puut; näiden pehmeään

siimekseen on kaupunki laskettu lepäämään. Kuninkaat ovat sitä

koristaneet satumaisen komeilla rakennuksilla, rikastuttaneet sitä

armeliaisuuslaitoksilla, täyttäneet sen eläkkeensaajilla ja hukuttaneet

sen veriin. Se on laiskuuden, juonittelujen ja ylellisyyden tyyssija,

ja yhdessä Delhin kanssa se väittää olevansa ainoa paikka, missä

puhutaan puhdasta urdua.

-- Kaunis kaupunki, ihana kaupunki. -- Lucknowilainen ajaja oli

tyytyväinen huomautuksesta ja kertoi Kimille monta hämmästyttävää

asiaa; englantilainen opas olisi puhunut vain suuresta kapinasta.

[Lucknowiin (alkuasukasten Nucklao) liittyy synkin muisto intialaisten

kamalasta kapinasodasta, jossa valkoiset tuhottiin yleisellä

verilöylyllä.]

-- Nyt lähdemme kouluun, sanoi Kim lopuksi.

Vanha suuri pyhä Xavierin koulu täyttää matalilla valkoisilla

rakennuksillansa avaran alueen vastapäätä Gumti-jokea, jonkin matkan

päässä kaupungista.

-- Minkälaista väkeä siellä on sisällä? kysyi Kim.

-- Nuoria sahibeja, kaikki tyynni paholaisia. Mutta puhuakseni totta --

minähän ajan monta heistä sekä asemalle että takaisin -- en milloinkaan

ole nähnyt yhtään, josta olisi tulossa niin täydellinen paholainen kuin

sinusta ... tästä nuoresta sahibista, jota nyt ajan.

Kim oli kierroksellaan tervehtinyt erään erikoisen kadun varrella paria

asumuksensa yläkerran ikkunoista kurkistelevaa säädytöntä naikkosta,

jollaisia hän ei osannut katsoa kaikesta huomiosta syrjäytettäväksi,

ja hän oli siinä molemminpuolisessa kompasanojen vaihdossa suoriutunut

hyvin. Hän oli nyt vastaamaisillaan ajajan viime hävyttömyyteen, kun

hänen silmänsä huomasi -- oli jo hämärtymässä -- olennon, joka istui

valkoisen pilarin vieressä pitkän seinärivin varjossa.

-- Seis, huusi hän, -- pysähdy tässä. En lähde kouluun vielä aivan heti.

-- Mutta kuka maksaa minulle tästä edestakaisin ajelemisesta? sanoi

ajaja tyytymättömänä. -- Onko poika hullu! Edellisellä kerralla

pysähdyttiin tanssijatytön vuoksi. Tällä kertaa siinä on pappi.

Kim oli jo hypännyt tielle ja heittäytynyt maahan hyväilemään tomuisia,

likaisenkeltaisen viitan peittämiä jalkoja.

-- Olen odottanut täällä puolitoista päivää, puheli laama

rauhallisesti. -- Olihan minulla tosin oppilas matkassani.

Tirthanker-temppelissä oleva ystäväni antoi minulle oppaan mukaani.

Minä tulin Benaresista junalla, kun kirjeesi annettiin minulle. Kyllä

olen saanut ruokaa. En tarvitse mitään.

-- Mutta miksi et jäänyt Kulu-naisen seuraan, pyhä mies? Miten pääsit

Benaresiin? Minun sydämeni on ollut raskas siitä asti kun erosimme.

-- Nainen väsytti minut loppumattomalla lörpöttelyllä ja pyytämällä

alinomaa lukemaan loitsuja hänen lastensa hyväksi. Erosin siitä

seurueesta ja soin hänelle tilaisuuden hankkia itselleen ansiota

lahjoittamalla antimia. On hän ainakin auliskätinen nainen, ja

minä lupasin palata hänen kotiinsa, jos tulisi tarvis. Sitten

huomattuani olevani yksin tässä suuressa ja kauheassa maailmassa

tulin ajatelleeksi, että voin junassa mennä Benaresiin, missä tiesin

Tirthanker-temppelissä asuvan samanlaisen etsijän kuin minäkin.

-- Ah! Sinun jokesi! sanoi Kim. -- Minä olin unohtanut koko joen.

-- Niinkö pian, chelani? Minä en ole sitä hetkeksikään unohtanut.

Mutta kun jätin sinut, tuntui minusta parhaalta, että menisin siihen

temppeliin ja kysyisin neuvoa, sillä näetkös, Intia on ylen avara. Ja

saattaisihan olla, että viisaat miehet ennen meitä -- pari tai kolme --

olisivat jättäneet jotakin tietoa siitä asiasta; muutamat sanovat niin,

toiset näin. He ovat ystävällistä väkeä.

-- Saattavat olla; mutta mitä sinä nyt teet?

-- Minä saavutan ansiota auttaessani sinua, chelani, saamaan viisautta.

Noiden miesten pappi, jotka palvelevat punaista härkää, kirjoitti

minulle, että kaikki järjestetään sinulle minun toivomusteni mukaan.

Minä lähetin rahaa riittävästi yhdeksi vuodeksi. Ja sitten tulin,

niinkuin näet, katsomaan, kuinka sinä menet tiedon porteista sisään.

Puolitoista päivää olen odottanut -- en senvuoksi että minua johti

rakkaus sinua kohtaan ... sellainen ei kuulu Tien kulkijoille -- vaan

Tirthanker-temppelissäkin sanottiin, että kun opetuksesta oli rahaa

maksettu, oli paikallaan minun huolehtia asiasta loppuun saakka. He

häivyttivät pätevästi epäröimiseni. Minä pelkäsin tulevani tänne

kukaties sen vuoksi, että halusin nähdä sinut kiintymyksen punaisen

usman hairahduttamana. Mutta niin ei ole... Sitäpaitsi minua vaivaa

eräs uni.

-- Mutta ethän, pyhä mies, toki ole unohtanut matkaamme ja mitä kaikkea

sen aikana tapahtui. Tottakai sinun tuloosi jonkin verran vaikutti halu

nähdä minua?

-- Hevoset kärsivät vilua, ja niiden ruokinta-aika on ohi, valitti

ajaja.

-- Juokse Jehannumiin ja etsi sieltä kelvoton tätisi! ärähti Kim

olkansa yli. -- Minä olen aivan yksin tässä maassa enkä tiedä mihin

joudun enkä liioin mitä minulle tapahtuu. Panin koko sydämeni

kirjeeseen, jonka lähetin sinulle. Mahbub Alia lukuunottamatta -- ja

hän on pathanilainen -- ei minulla ole muuta ystävää kuin sinä, pyhä

mies. Älä kokonaan jätä minua.

-- Olen miettinyt sitäkin, vastasi laama vapisevalla äänellä. -- On

selvää, että silloin tällöin saavutan ansiota -- jollen ennen sitä ole

löytänyt jokeani -- hankkimalla vakuutta siitä, että sinun jalkasi

ovat viisauden tiellä. Mitä he sinulle opettavat, en tiedä, mutta

pappi kirjoitti minulle, ettei yksikään sahibin poika koko Intiassa

tule saamaan parempaa opetusta kuin sinä. Senvuoksi poikkean toisinaan

jälleen tänne. Ehkäpä sinusta tulee sellainen sahib kuin hän oli, joka

antoi minulle nämä silmälasit -- laama pyyhki niitä huolellisesti --

Lahoren Ihmeitten talossa. Sitä toivon, sillä hän oli viisauden

lähde ... viisaampi kuin monet luostarin esimiehet. Toisaalta saattaa

olla, että sinä unohdat minut ja yhdessäolomme.

-- Jos minä syön sinun leipääsi, huudahti Kim kiihkeästi, -- kuinka

voisin milloinkaan unohtaa sinua?

-- Ei ... ei, -- hän työnsi pojan syrjään. -- Minun täytyy palata

Benaresiin. Tuon tuostakin lähetän, nyt kun tunnen miten tässä maassa

kirjeitä sommitellaan, sinulle kirjeen, ja silloin tällöin tulen sinua

tervehtimään.

-- Mutta minne minä lähettäisin kirjeeni? valitteli Kim tarttuen kiinni

hänen viittaansa ja unohtaen kokonaan, että hän oli sahib.

-- Tirthanker-temppeliin Benaresiin. Sen paikan olen valinnut

olosijakseni, kunnes löydän jokeni. Älä itke, sillä katsos, kaikki

halut ovat harhanäkyä ja sitovat vain lujemmin Pyörään. Mene nyt tiedon

portista ja anna minun nähdä sinun menevän... Rakastatko minua? Mene

sitten, tai sydämeni murtuu ... Minä tulen takaisin. Varmasti minä

tulen takaisin.

Laama katseli, kuinka _ticca-garri_ vieri portista, ja hän kääntyi

menemään pois, nyyhkyttäen joka askeleella. Tiedon portit sulkeutuivat

paukahtaen.

* * * * *

Intiassa syntyneellä ja varttuneella pojalla on omat tapansa ja

tottumuksensa, joita ei muualla näe, ja hänen opettajansa käyttävät

häntä kasvattaessaan keinoja, joita eurooppalainen opettaja ei keksi.

Näin ollen tuskin kannattaa kuvata Kimin kokemuksia hänen ollessaan

Xavierin koulussa parin-kolmensadan rikkiviisaan pojan joukossa,

joista useimmat eivät milloinkaan olleet nähneet merta. Hän sai

kärsiä tavalliset rangaistukset siitä, että poistui koulun alueelta

koleeran raivotessa kaupungissa. Se tapahtui ennenkuin hän oli oppinut

kirjoittamaan kunnollista englanninkieltä ja jolloin hänen siis

oli turvauduttava basaarikirjoittajaan. Sitäpaitsi häntä tietenkin

rangaistiin tupakoimisesta ja solvausten käyttämisestä, jotka olivat

mehevämpiä kuin pyhän Xavierinkaan laitos milloinkaan oli kuullut...

Hän oppi pesemään itsensä papinomaisen huolellisesti, niinkuin

ainakin alkuasukkaat, jotka sisimmässään pitävät englantilaisia

jotensakin likaisina. Hän teki tavallisia kepposiansa kärsivällisille

kulipalvelijoille, jotka pitivät huolta makuuhuoneista, missä pojat

kuluttivat helteiset yöt kertomalla juttuja aamuun asti, ja tyynesti

hän mitteli voimiaan itsetietoisten tovereittensa kanssa.

Oppilaat olivat rautatiellä, sähkölaitoksessa ja kanavilla palvelevien

alempien virkamiesten poikia; toiset eläkettä nauttivien tai yhä vielä

jonkun sotaisan rajahin joukoissa päällikköinä toimivien aliupseerien

poikia; edelleen siellä oli meriupseerien, eläkkeellä olevien

virkamiesten, tilallisten, valtion hankkijoiden ja lähetyssaarnaajien

poikia. Muutamat olivat vanhojen euraasialaisten sukujen jälkeläisiä,

jotka ovat lujasti juurtuneet Dhurrumtollahiin ... Pereira-, De

Souza- ja D'Silva-sukujen vesoja. Heidän vanhempansa olisivat voineet

heidät hyvin kasvattaa Englannissakin, mutta he rakastivat koulua, jossa

he itse olivat nuoruutensa viettäneet, ja niin keltaihoinen nuori

sukupolvi seurasi toinen toistansa Xavierissä.

Pojat olivat kotoisin sieltä täältä sangen etäisistäkin seuduista,

Howrahin rautatiekeskuksen tienoilta, Monghyrin ja Chunarin

autioituneilta paikoilta, Shillongin tien varsilla olevista

teetarhoista, Oudhin ja Dekkanin maakuntien kylistä, missä heidän

vanhempansa olivat laajojen tilusten omistajia, lähetysasemilta, viikon

matkan päästä lähimmältä rautatieasemalta, tuhannen mailin takaa

jostakin satamakaupungista vastapäätä Intian ainaisia rantahyökyjä

ja vieläkin etelämpää kaneeliviljelmiltä. Pelkkä kertomus heidän

koulumatkoilla kokemistaan seikkailuista, jotka heistä eivät olleet

mitään seikkailuja, olisi nostanut eurooppalaisen pojan päässä hiukset

pystyyn. He olivat tottuneet yksinänsä kulkemaan satoja maileja

viidakoissa, joissa aina oli kiehtova mahdollisuus joutua tiikerien

häiritsemäksi. Mutta yhtä vähän he olisivat uineet Englannin kanaalissa

jonakin englantilaisen elokuun päivänä kuin heidän merentakaiset

veljensä olisivat voineet olla rauhallisina, jos joku leopardi olisi

nuuskinut heidän kantotuoliansa.

Siellä oli viidentoista vuoden ikäisiä poikia, jotka olivat viettäneet

päivän ja toistakin pienellä saarelmalla keskellä tulvehtinutta jokea

ja aivan itseoikeutettuina ottaneet johtaakseen kotiin pyrkivää

säikähtynyttä pyhiinvaeltajajoukkoa; siellä oli vanhempia poikia, jotka

pyhän Francis Xavierin nimessä olivat kerran ottaneet takavarikkoon

sattumalta tapaamansa jonkun rajahin norsun, kun eivät muutoin päässeet

etenemään rankkasateiden liottamalla kotitiellänsä, ja olivat olleet

vähällä menettää juhlallisen juhtansa vyöryhiekassa. Siellä oli poika,

joka, kuten hän itse sanoi -- eivätkä toiset sitä epäilleetkään --

oli isänsä kanssa puolustautunut kuistilla pyssy kädessä aka-sissejä

vastaan, jotka eräänä päivänä murhanhimoisina hyökkäsivät yksinäistä

uutisasutusta ryöstämään.

Kaikki jutut kerrottiin tyynesti, kiihkottomasti, alkuasukasten tavoin,

ja niissä ilmeni alkuasukas-hoitajanaisilta tiedottomasti saatuja

vaikutuksia, ja useat puheenkäänteet osoittivat, että ajatukset

kerrottaessa olivat suoraan kansankielestä käännettyjä. Kim katseli,

kuunteli ja hyväksyi. Tämä ei ollut rumpalipoikien tyhjänpäiväistä,

yksikantaista juttelua. Se kertoi elämästä, jonka hän tunsi ja jota

hän hyvin ymmärsi. Tämä ilmapiiri sopi hänelle erinomaisesti, ja hän

viihtyi siinä yhä paremmin.

Hänelle annettiin lämpimän tullen valkoinen voimistelupuku, ja hän

iloitsi vasta saamistaan ruumiillisista mukavuuksista yhtä paljon kuin

saadessaan käyttää teroittunutta älyänsä hänelle annettujen tehtävien

suorittamiseen. Hänen nokkeluutensa olisi ihastuttanut eurooppalaisten

opettajaa, mutta Xavierissa tunnetaan ensimmäinen joutuisa kehitys,

jonka ympäristö ja iloinen ilmapiiri vaikuttaa -- samalla tunnetaan

sitä tavallisesti kahdenkymmenenkahden tai kahdenkymmenenkolmen

ikäisenä seuraava väsähdys.

Siitä huolimatta hän muisti kuitenkin käyttäytyä vaatimattomasti. Kun

helteisinä öinä kerrottiin juttuja, ei Kim ruvennut muistelmillaan

rehentelemään, sillä koulussa halveksittiin poikia, jotka elivät

kokonaan alkuasukasten tapaan. Ei saa unohtaa, että on sahib ja että

jonakin päivänä, kun tutkinnot on suoritettu, saa käskettäväkseen

alkuasukkaita. Kim pani tämän mieleensä, sillä hän alkoi ymmärtää,

mihin tutkinnot tähtäsivät.

Sitten tuli loma-aika, elokuusta lokakuuhun ... kuumuuden ja sateitten

aiheuttamat pitkät joutilaat päivät. Kimille ilmoitettiin, että hän sai

lähteä pohjoiseen jollekin Umballan takaiselle vuoristoasemalle, missä

isä Viktor pitäisi hänestä huolta.

-- Parakkikouluunko? kysyi Kim, joka oli kysellyt paljon ja ajatellut

vielä enemmän.

-- Niin luulen, sanoi opettaja. -- Eihän ole vahingoksi, että pysyt

vähän erilläsi koirankureista. Pääset matkustamaan nuoren De Castron

kanssa Delhiin asti.

Kim mietti asiaa joka puolelta. Hän oli ollut ahkera, niinkuin eversti

oli kehottanut. Poikien loma-aika oli heidän omaa omaisuuttaan,

ainakin sen verran hän oli saanut selville tovereittensa puheista, ja

parakkikouluun meneminen olisi kidutusta tämän perästä. Sitäpaitsi --

ja tämähän oli suorastaan ihme, joka oli kaikkein tärkeintä -- hän

osasi kirjoittaa. Kolmen kuukauden kuluessa hän oli oppinut, kuinka

ihmiset voivat keskustella toistensa kanssa tarvitsematta kenenkään

kolmannen välitystä ja puolen annan kuluja.

Laamalta ei ollut tullut mitään tietoa, mutta olihan maantie aina

käytettävissä. Kim kaipasi jälleen pehmeän maantiemudan pursuvaa

hyväilyä varpaiden lomissa, ja samoin valahti vesi hänen suuhunsa, kun

hän muisteli voissa paistettua ja kaalilla sekotettua lampaanlihaa sekä

väkevästi currylla maustettua riisiä tai sipulia ja kynsilaukkaa ynnä

kiellettyjä rasvaisia basaarin makeisia.

Parakeissa taas täytyi syödä raakaa pihviä lautaselta, ja siellä saisi

vain varkain tupakoida. Mutta toiselta puolen, olihan hän sahib ja

Xavierin koululainen, ja tuo sika Mahbub Ali... Ei, hän ei koettelisi

Mahbubin vieraanvaraisuutta, ja kuitenkin ... Hän mietti asioita

lojuessaan yksin makuusuojassa ja tuli siihen päätökseen, että hän oli

ollut kohtuuton Mahbubiin nähden.

Koulusuojat olivat tyhjät, ja melkein kaikki opettajat olivat menneet

tiehensä. Eversti Creightonin antama rautatielippu oli hänen kädessään,

ja Kim muisti ylpeänä, ettei hän ollut käyttänyt eversti Creightonin

eikä Mahbubinkaan rahoja mihinkään sopimattomaan elämään. Hänellä oli

vielä kaksi rupeeta ja seitsemän annaa. Hänen uusi nahkalaukkunsa,

johon oli merkitty "K. O'H.", ja makuuvaatekääry olivat hänen autiossa

makuuhuoneessaan. "Sahibit ovat aina sidotut matkatavaroihinsa", sanoi

Kim nyökäyttäen päätänsä niille. "Te saatte jäädä tänne." -- Hän

pujahti ulos lämpimään sateeseen hymyillen veitikkamaisesti ja etsi

erään talon, jonka oli pannut merkille jo jonkin aikaa ennen.

-- _Arree_! Etkö tiedä millaisia naisia täällä asustaa? Häpeä toki!

-- Olenko vasta eilen syntynyt? -- Kim istahti jalat ristissä

alkuasukasten tavoin lattiapatjalle yläkerran huoneessa. -- Vähän

väriainetta ja kolme yardia vaatetta riittää pieneen pilantekoon.

Olisiko se paljon vaadittu?

-- Kuka on se tyttö? Sinä olet liian nuori sahibiksi sentapaiseen

kujeeseen.

-- Kuka tyttö on? Onpahan muutama koulunopettajan tyttö tuolta sisämaan

rykmenteistä. Isä on lyönyt minua kahdesti, kun kiipesin heidän aitansa

yli näissä vaatteissa. Nyt aion mennä puutarhuripoikana. Vanhat miehet

ovat hyvin kateellisia.

-- Se on totta. Pysy hiljaa sill'aikaa kun sivelen mehun kasvoihisi.

-- Ei liian mustaksi, _naikan_. En haluaisi esiintyä _hubshina_

(neekerinä).

-- Oh, rakkaus ei paljoa semmoisista välitä. Kuinka vanha hän on?

-- Kaksitoistavuotias, luullakseni, sanoi häpeämätön Kim.

-- Sivele sitä myöskin rinnalleni. Saattaa tapahtua, että hänen isänsä

riistää vaatteet päältäni, ja hän huomaisi minut kirjavaksi, nauroi hän.

Nainen työskenteli ahkerasti kastellen vaaterättiä pienessä astiassa

olevaan ruskeaan nesteeseen, joka pysyi ihossa kauemmin kuin pähkinän

mehu.

-- Lähetä nyt ostamaan vähän kangasta turbaaniksi. Voi minua, pääni on

aivan ajelematon! Ja isä varmasti tempaa päähineeni pois.

-- Enhän minä ole parturi, mutta voin silti koettaa. Sinä olet syntynyt

sydämien särkijäksi, ja kaikki tämä puuhako vain yhden illan vuoksi?

Muista, ettei tätä ainetta saa pesemällä pois. -- Nainen nauroi niin

että ranne- ja nilkkarenkaat helisivät.

-- Mutta kuka maksaa minulle tästä? Itse Huneefa ei olisi voinut sinua

paremmin maalata.

-- Luota vain jumaliin, sisareni, sanoi Kim juhlallisesti, väännellen

kasvojaan, sillä maalaus pingoitti ihoa kuivuessaan. -- Sitäpaitsi,

oletko milloinkaan ennen ollut sahibia maalaamassa tällä tavoin?

-- Enpä tosiaankaan. Mutta eihän kujeilu ole rahaa.

-- Se on paljon enemmänkin kuin rahaa.

-- Sinä maitoparta olet kieltämättä hävyttömin _shaitanin_ poika, minkä

milloinkaan olen tavannut. Kulutat tällä tavoin köyhän tytön aikaa ja

sitten sanot: "Eikö pilanteko riitä?" Sinä menet hyvin pitkälle vielä.

-- Ja hän tervehti pilkallisesti tanssijatyttöjen tapaan.

-- Saman tekevää. Mutta joudu nyt leikkaamaan tukkaani.

Kim hyppeli vuoroin molemmilla jaloilla, ja hänen silmänsä loistivat

ihastuksesta, kun hän ajatteli tulevia rasvaisia päiviä. Hän antoi

tytölle neljä annaa ja juoksi portaita alas alhaiseen kastiin kuuluvan

hindupojan näköisenä ... kaikilta piirteiltään aivan täydellisenä.

Hänen ensimmäinen käyntipaikkansa oli ruokala, jossa hän aivan

ylellisesti herkutteli rasvaisilla ruuilla.

Lucknowin asemalla hän näki nuoren De Castron hikipäissä rientävän

toisen luokan vaunuun. Kim puolestaan alentui menemään kolmannen luokan

osastoon ja oli pian koko matkueen sieluna ja huvina. Hän selitti

matkatovereilleen olevansa erään temppujentekijän apulainen, jonka tämä

oli jättänyt sairaana jälkeensä, ja että nyt hän oli matkalla Umballaan

isäntänsä luo. Sikäli kuin matkustajat vaihtuivat, vaihteli hänenkin

juttunsa tai hän lisäili siihen vuolaasta mielikuvituksestaan, jotka

lisäykset olivat sitäkin uhkarohkeampia, kun hän ei ollut pitkään

aikaan käyttänyt kansankieltä. Koko Intiassa ei ollut sinä yönä niin

iloista ihmistä kuin Kim. Umballassa hän poistui junasta ja lähti

itäänpäin kosteitten vainioitten yli kylään, jossa vanha sotilas asui.

Samoihin aikoihin sai eversti Creighton Lucknowista Simlaan sähkeen,

että nuori O'Hara oli hävinnyt. Mahbub Ali sattui olemaan kaupungissa

hevosia kaupittelemassa, ja eversti uskoi hänelle asian eräänä aamuna

ollessaan kilpa-ajoradalla.

-- Oh, älkää olko millännekään, sanoi hevoskauppias. -- Ihmiset

ovat niinkuin hevosetkin. Nekin tarvitsevat suolaa joskus, ja

jollei heinäpurtilossa ole, etsivät ne sitä maasta. Hän on lähtenyt

kuljeskelemaan jälleen joksikin aikaa. _Madrissah_ väsytti häntä,

niinkuin arvasin sen tekevänkin. Vasta otan hänet itse mukaani

matkailemaan. Älkää olko huolissanne, Creighton sahib. Hän on niinkuin

poloponi, joka vapaaksi päästyään aikoo itse opetella pelin.

-- Hän ei siis ole kuollut, vai mitä?

-- Kuumehan saattaisi tappaa hänet. Muuten en ole pojasta huolissani.

Apina ei juuri helposti puusta putoa.

Seuraavana aamuna pysähdytti Mahbub oriinsa everstin ratsun viereen.

-- Asia on niinkuin luulinkin, sanoi hevoskauppias. -- Hän on kulkenut

ainakin Umballan kautta ja sieltä kyhännyt kirjeen minulle, saatuaan

basaarista tietää olinpaikkani.

-- Lukekaa, pyysi eversti suuresti rauhoittuneena. Olihan järjetöntä,

että hänen asemassaan oleva mies kiinnitti huomiota pieneen

kulkuripoikaan, mutta eversti muisti keskustelunsa junassa ja oli

viimeisten kuukausien kuluessa usein tavannut itsensä muistelemassa

merkillistä vaiteliasta ja itsensähillitsevää poikaa. Tietenkin oli

hänen karkaamisensa suurta julkeutta, mutta osoittihan se samalla

neuvokkuutta ja rohkeutta.

Mahbubin silmät loistivat, kun hän pysähtyi aukealle kentälle, jossa

kukaan ei voinut lähestyä huomaamatta.

-- "Tähtien ystävä, joka on koko maailman pikku ystävä..."

-- Mitä se on?

-- Se on nimi, jonka annoimme hänelle Lahoren kaupungissa... "Koko

maailman pikku ystävä ottaa vapautta, mennäkseen omille paikoilleen.

Hän tulee takaisin määrättynä päivänä. Toimittakaa laukku ja

makuuvaatekäärö lähetetyiksi luoksenne, ja jos on jotakin pahoin tehty,

antakaa ystävyyden käden siirtää syrjään onnettomuuden ruoska." --

Tässä on vielä jotakin lisäksi, mutta...

-- Ei sillä väliä, lukekaa vain.

-- "Eräät asiat ovat tuntemattomia niille, jotka syövät haarukoilla. On

parempi jonkin aikaa syödä molemmin käsin. Puhukaa hyviä sanoja niille,

jotka eivät tätä ymmärrä, jotta palatessani olisivat armollisia." Tämä

kyhäys on tietenkin kirjurin työtä, mutta katsokaas, kuinka ovelasti

poika on sen sommitellut, niin ettei edes viittaustakaan ole muille

kuin asianomaisille.

-- Tämäkö se on se ystävyyden käsi, jonka tulee siirtää syrjään

onnettomuuden ruoska? nauroi eversti.

-- Pankaahan merkille, kuinka viisas poika on. Hän tahtoi päästä

jälleen vapaaseen elämään, kuten jo sanoin. Kun hän ei vielä tajua

teidän ammattianne...

-- Enpä ole aivan varma siitä, mutisi eversti.

-- Hän kääntyi minun puoleeni päästäkseen sovintoon teidän kanssanne.

Eikö hän ole nerokas? Hän lupaa palata. Hän vain täydentää tietojansa.

Ajatelkaahan, sahib, hän on ollut kolme kuukautta koulussa, eikä hän

ollut tottunut sellaiseen. Omasta puolestani olen hyvilläni: poni vain

opettelee peliä.

-- Niinpä kyllä, mutta vastedes hän ei saa yksin lähteä.

-- Miksei? Hänhän oli yksinään ennenkuin tuli eversti sahibin hoitoon.

Kun hän kerran tulee elämän suureen leikkiin, täytyy hänen olla

yksin ... aivan yksin, päänsä menettämisen uhallakin. Jos hän silloin

sylkee, aivastaa tai istuu toisella tavoin kuin ne, joita hänen on

silmällä pidettävä, on hän vaarassa tulla surmatuksi. Miksipä siis nyt

estää häntä? Muistakaa persialaista sananpartta: Mazanderan erämaiden

shakaalin voivat pidättää vain Mazanderan koirat.

-- Se on totta. Aivan totta, Mahbub Ali. Jollei hänelle mitään pahaa

tapahdu, en enempää toivokaan. Mutta hävytön hän oli joka tapauksessa.

-- Hän ei minullekaan ilmoita minne hän menee, sanoi Mahbub. -- Hän

ei ole mikään hupsu. Kun aika tulee, palaa hän kyllä minun luokseni.

On aika, että hän joutuu vähän helmien parantajan hiottavaksi. Hän

kehittyy liian nopeasti ... ainakin sahibien kannalta katsoen.

Tämä ennustus toteutui kirjaimelleen kuukautta myöhemmin. Mahbub oli

saapunut Umballaan tuoden uuden lähetyksen hevosia, ja Kim kohtasi

hänet Kalkan tiellä hämärässä yksinään ratsastamassa, pyysi almua

häneltä, sai kirouksen osakseen ja vastasi englanninkielellä. Ketään ei

ollut läheisyydessä kuulemassa Mahbubin hämmästyksen huudahdusta.

-- Oho! Ja missä sinä olet ollut?

-- Siellä ja täällä, täällä ja siellä.

-- Tule puun suojaan sateesta ja kerro.

-- Oleskelin jonkin aikaa erään vanhan miehen luona Umballan

läheisyydessä ja sitten erään tuttavan perheen luona Umballassa.

Muutaman tämän perheen jäsenen kanssa matkustin Delhiin asti. Se

on ihmeellinen kaupunki. Sen jälkeen ajoin härkää erään _telin_

(öljykauppiaan) avuksi, joka tuli pohjoiseen, mutta sitten kuulin

suuresta juhlasta, jonka piti olla Patialassa, ja sinne lähdin erään

ilotulitusten polttajan mukana. Se oli suuri juhla. (Kim hieroi

vatsaansa.) Näin rajaheja sekä kullalla ja hopealla koristeltuja

norsuja. Ja siellä sytytettiin kaikki ilotulitukset yht'aikaa, jolloin

yksitoista miestä kuoli, niiden mukana ilotulittaja itsekin, ja

räjähdys heitti minutkin teltan toiselle puolelle, mutta en saanut

mitään vahinkoa. Sitten palasin taas rautatielle erään sikhiläisen

hevosmiehen mukana, jota leipäni edestä palvelin renkipoikana. Ja

lopuksi tulin tänne.

-- _Shabash_! sanoi Mahbub Ali.

-- Mutta mitä sanoo eversti sahib? En minä halua saada selkääni.

-- Ystävyyden käsi on siirtänyt syrjään onnettomuuden ruoskan. Mutta

kun joskus toiste lähdet kuljeksimaan, täytyy sinun lähteä minun

mukanani. Tämmöinen on liian varhaista.

-- Myöhäistä kylläkin minulle. Olen oppinut lukemaan ja kirjoittamaan

englanninkieltä jonkin verran _madrissahissa_. Minusta tulee pian

täysiverinen sahib.

-- Kas vain veitikkaa! nauroi Mahbub katsellen pientä likomärkää

poikaa, joka hyppeli märällä maantiellä. -- _Salaam_, sahib! ja hän

tervehti pilkallisesti. -- No, oletko väsynyt kuljeskelemiseen, vai

haluatko tulla mukaani Umballaan ja auttaa hevosten kuljettamisessa.

-- Minä tulen mukanasi, Mahbub Ali.