Sangen varhain seuraavana aamuna pantiin valkoiset teltat kokoon, ja
ne hävisivät näkyvistä, kun maverickit lähtivät syrjätietä marssimaan
Umballaan.
Kulku ei sivuuttanut edellisen illan levähdyspaikkaa, eikä Kim, joka
tallusteli kuormastovaunujen mukana sotilaiden vaimojen huomautuksien
esineenä, tuntenut itseänsä niin rohkeaksi kuin edellisenä iltana. Hän
huomasi olevansa tarkoin vartioitu ... isä Viktor toisella puolella ja
herra Bennett toisella.
Aamupäivällä joukko pysähtyi. Kameelilla ratsastava lähetti toi
päällikölle kirjeen. Tämä luki sen ja kääntyi puhumaan eräälle
majurille. Vaikka Kim oli puoli mailia jäljempänä, kuuli hän voimakkaan
ja iloisen hälinän, joka asteittain siirtyi häneen asti paksun tomun
läpi. Sitten joku taputti häntä selkään huutaen: -- Sanopa, mitenkä
tiesit, sinä pieni noidanpoika! Isä Viktor, koettakaa saada hänet
selittämään.
Ratsu pysähtyi hänen viereensä, ja hänet nostettiin papin eteen
satulaan.
- No niin, poikani, eilisiltainen ennustuksesi on toteutunut, olemme
saaneet määräyksen lähteä Umballasta rintamalle huomisaamuna.
-- Mitä se merkitsee? kysyi Kim, sillä puhe rintamasta ynnä muusta oli
aivan outoa hänelle.
-- Me lähdemme sotaan, niinkuin sanoit.
-- Tietysti te menette sotaan. Minähän sanoin eilen illalla.
-- Niin sanoit, mutta pimeyden valtojen nimessä, kuinka sen tiesit?
Kimin silmä välähti. Hän puristi huulensa yhteen, nyökäytti päätänsä
ja näytti hyvin salaperäiseltä. Pappi ratsasti eteenpäin tomupilvessä,
ja sotamiehet, kersantit ja aliupseerit haastelivat keskenään pojasta.
Rykmentin päällikkö, joka ratsasti joukon etunenässä, katseli häntä
hyvin ihmeissään.
-- Ehkäpä hän oli kuullut joitakin basaarihuhuja, sanoi hän.
-- Mutta sittenkin... Hän vilkaisi kädessään olevaan paperiin. --
Kummallista, asiahan päätettiin vasta viimeisten kahden päivän kuluessa.
-- Onko sinunlaisia poikia useampia Intiassa? kysyi isä Viktor, -- vai
oletko sinä jonkinlainen _lusus naturae_ (luonnon oikku)?
-- Nyt kun olen teille sen ilmaissut, sanoi poika, -- tahdotteko antaa
minun palata vanhukseni luokse? Jollei hän ole jäänyt tuon Kulun naisen
seuraan, pelkään hänen kuolevan.
-- Siitä päättäen, mitä näin, pystyy hän yhtä hyvin pitämään huolta
itsestään kuin sinäkin. Et pääse. Sinä olet tuonut meille onnea, ja me
aiomme tehdä sinusta miehen. Saat mennä takaisin kuormastovaunuille, ja
illalla tulet luokseni.
Lopun päivää Kim huomasi saavansa osakseen kunnioittavampaa huomiota
noiden monen sadan valkoisen miehen taholta. Kertomus hänen leiriin
ilmestymisestään, tieto hänen sukuperästään ja hänen ennustuksestaan ei
ollut suinkaan menettänyt sisällyksestään mies mieheltä toistettuna.
Eräs muodottoman lihava valkoinen nainen, joka istui suurella
makuuvaatekuormalla, kysyi pojalta salaperäisesti, luuliko Kim hänen
miehensä palaavan sodasta. Kim mietti vakavana asiaa ja sanoi hänen
palaavan, jonka perästä nainen antoi hänelle ruokaa.
Monessa suhteessa tämä pitkä jono, jossa soittokunta silloin tällöin
kajautteli säveliä ja kaikki puhuivat ja nauroivat iloisesti, muistutti
jotakin Lahoren kaupungin juhlaa. Tähän asti ei ollut näkynyt
oireitakaan kovasta työnteosta, jonka vuoksi Kim päätti kaikesta
sydämestään antautua mukaan.
Iltapuolella tuli heitä vastaan soittokuntia, jotka sävelin saattoivat
heitä leiripaikalle, Umballan rautatieaseman lähelle. Siitä koitui
mielenkiintoinen yö. Toisten rykmenttien miehet tulivat tervehtimään
maverickejä, ja nämä puolestaan kävivät vastatervehdyksillä. Lähetit
riensivät kutsumaan heitä takaisin ja kohtasivat toisia lähettejä
samoilla asioilla, ja hetken perästä raikuivat torvet hurjasti kutsuen
lisää lähettejä ja upseereja palauttamaan järjestystä. Maverickit
olivat tunnettuja vilkkaudestaan, ja nytkin täytyi vanhaa mainetta
pitää yllä.
Mutta seuraavana aamuna he kokoontuivat asemasillalle erinomaisessa
kunnossa ja järjestyksessä, ja Kim, joka jäi jälkijoukkoon sairaiden
ja naisten sekä poikien mukana, huomasi olevansa huutamassa innokkaita
jäähyväisiä junien poistuessa.
Sahibina oleminen oli tähän asti ollut peräti hauskaa, mutta hän
käsitteli sittenkin varovasti sitä seikkaa. Hänet johdettiin
rumpalipojan vartioimana takaisin tyhjiin, valkoisiksi laastittuihin
leiriparakkeihin, joiden lattiat olivat täynnä rikkoja ja paperipalasia
ja joissa kaikui kovin ontolta hänen siellä astellessaan.
Alkuasukkaiden tapaan hän kyyristyi kokoon eräälle makuuvaatteista
tyhjennetylle vuoteelle ja nukahti. Äkäinen mies tuli sisään, herätti
hänet ja sanoi olevansa koulun opettaja. Se riitti saamaan Kimin
sulkeutumaan kuoreensa.
Hän kykeni ennestään nipin napin ottamaan tolkun englanninkielisistä
poliisimääräyksistä, koska ne koskivat hänen omaa mukavuuttaan. Ja
monien vieraiden joukossa, jotka olivat käyneet hänen holhoojansa,
ennenmainitun naisen luona, oli ollut eräs hullunkurinen saksalainen,
joka maalaili kulisseja kuljeskelevalle teatteriseurueelle. Hän kertoi
Kimille olleensa mukana "barrikaadeilla vuonna 48" ja sen vuoksi --
ainakin Kim oli ymmärtänyt niin -- hän opettaisi poikaa kirjoittamaan,
jos vain saisi ruokaa. Kim oli vaivoin saatu niin pitkälle, että hän
oppi yksityiset kirjaimet, mutta ei hän juuri lempein tuntein niitä
muistellut.
-- En minä osaa mitään. Menkää tiehenne, sanoi Kim, joka aavisti
pahaa. Silloin mies tarttui häntä korvaan ja laahasi hänet eräässä
sivurakennuksessa olevaan huoneeseen, jossa tusinan verran
rumpalipoikia oli istumassa, ja käski hänen olla hiljaa, jollei hän
muutakaan osaisi. Sen hän kyllä onnistui suorittamaan. Mies selitteli
jotakin, piirteli valkoisia viivoja mustalle taululle ainakin puolen
tuntia, ja Kim puolestaan jatkoi keskeytettyä untansa. Hän ei lainkaan
pitänyt asioiden nykyisestä tilasta, sillä tämähän oli juuri se koulu
ja koulujärjestys, jota välttääkseen hän oli kaksi kolmattaosaa
nuoresta elämästään kuluttanut. Äkkiä pisti hänen päähänsä mainio
aatos, ja hän ihmetteli, miksei hän jo aiemmin ollut sitä keksinyt.
Mies laski lopuksi pojat ulos, ja ensimmäisenä ulos kuistille
päivänpaisteeseen hyökkäämässä oli Kim.
-- Hoi siellä! Pysähdy! huusi kimakka ääni hänen takanaan. -- Minun on
pidettävä huolta sinusta, enkä saa laskea sinua näkyvistäni. Minne aiot
mennä?
Huutaja oli se rumpalipoika, joka oli häntä seurannut koko aamupäivän,
lihava ja kesakkonaamainen, noin neljäntoista ikäinen viikari. Kim
inhosi häntä anturoista lakinrihmoihin saakka.
-- Basaariin ... ostamaan makeisia ... sinulle, -- sanoi Kim hetken
mietittyään.
-- Hohoi, basaarit ovat rajojen ulkopuolella. Jos sinne menemme, saamme
selkäämme. Tule takaisin.
-- Kuinka lähelle voimme mennä? -- Kim ei ymmärtänyt, mitä rajoilla
tarkoitettiin, mutta hän tahtoi olla kohtelias ... ainakin sillä kertaa.
-- Kuinka lähelle? Kuinka kauas, tarkoitat kai. Voimme mennä tuonne
puun luokse, tuossa tien vieressä.
-- Minä menen sitten sinne.
-- Hyvä on. En minä tule. On liian kuuma. Voinhan pitää silmällä sinua
täältä. Ei hyödytä yrittää karata. Jos sen teet, tuntevat he sinut
vaatteistasi. Ne ovat rykmentin vaatteet. Kuka hyvänsä vartiosotilas
toisi sinut takaisin pikemmin kuin lähdit.
Tämä ei vaikuttanut Kimiin niin paljon kuin tieto siitä, että nuo
vaatteet näännyttäisivät hänet, jos hän yrittäisi karata. Hän käveli
hitaasti basaareille vievän tien kulmauksessa kasvavan puun luokse ja
katseli ohi kulkevia alkuasukkaita. Useimmat heistä olivat alimpaan
kastiin kuuluvia parakkipalvelijoita. Kim huusi eräälle lakaisijalle,
joka heti vastasi tarpeettomilla hävyttömyyksillä, luullen ettei
eurooppalaispoika voisi niitä ymmärtää. Matalalla äänellä terävästi
lausuttu vastaus hämmästytti häntä. Kim purki koko vangitun sielunsa
kiukun siihen, kiitollisena myöhäisestäkin tilaisuudesta saada sättiä
jotakuta sillä kielellä, jota hän parhaiten taisi. -- Mene nyt
basaariin lähimmän kirjeenkirjoittajan luo ja käske hänen tulla tänne.
Minä haluaisin lähettää kirjeen.
-- Mutta ... mutta mikä valkoisen miehen poika sinä olet, joka
tarvitset basaarista kirjeenkirjoittajaa? Eikö parakeissa ole
koulunopettajaa?
-- Kyllä, ja helvetti on täynnä samanlaisia. Tee niinkuin käsken, sinä
Lal Begin palvelija! (Kim tunsi kadunlakaisijain jumalan.) -- Juokse
asialleni tai puhumme pian uudelleen keskenämme.
Mies lähti kiireesti asialle. -- Siellä on valkoinen poika leirillä
odottamassa puun alla, eikä hän kuitenkaan ole valkoinen poika,
änkytti hän ensimmäiselle kirjeenkirjoittajalle, jonka kohtasi. -- Hän
tarvitsee sinua.
-- Maksaako hän? kysyi hienostunut kirjanoppinut, keräten
kirjoituspöytänsä ja kynänsä ja sinettivahansa kokoon.
-- En tiedä. Hän ei ole muiden poikain kaltainen. Mene katsomaan, kyllä
se maksaa vaivan.
Kim hyppeli kärsimättömänä, kun hoikka nuori kirjuri tuli näkyviin.
Niin pian kuin arveli äänensä tulevan kuulluksi, lähetti hän miehelle
sadatustulvan vastaan.
-- Minä tahdon maksun ensiksi, sanoi kirjuri. -- Haukkumasanat ovat
korottaneet hintaa. Mutta mikä sinä olet, joka tuolla tavoin puettuna
käytät sellaista kieltä?
-- Sen saat selville kirjeestä, jonka kyhäät. Et ole sellaista
juttua milloinkaan kuullut. Mutta minulla ei ole kiirettä. Toinenkin
kirjoittaja kyllä kelpaa minulle. Umballa on niitä yhtä täynnä kuin
Lahorekin.
-- Neljä annaa, määräsi kirjuri istuutuen ja levittäen
kirjoitusvehkeensä parakin katoksen suojaan.
Totuttuun tapaansa Kim lyyhähti hänen viereensä ... niinkuin vain
alkuasukkaat voivat tehdä ... kiusoittavan ahtaista housuista
huolimatta.
Kirjuri katseli häntä salavihkaa.
-- Sellaista hintaa pyydetään vain sahibeilta, sanoi Kim. -- Ilmoita
nyt minulle oikea hinta.
-- Puolitoista annaa. Mutta mistä tiedän, ettet juokse tiehesi, kun
olen laatinut kirjeen?
-- En saa mennä loitommaksi tuota puuta, ja sitäpaitsi on postimerkki
vielä tarpeen.
-- Postimerkistä en saa mitään ansiota. Vielä kerran, minkälainen
valkoinen poika sinä olet?
-- Se tulee sanottavaksi kirjeessä, joka on lähetettävä Mahbub Alille,
hevoskauppiaalle Lahoren Kashmir Seraihin. Hän on ystäväni.
-- Ihme ja kumma! mutisi kirjuri pistäen ruokokynän mustepulloon. --
Kirjoitetaanko kirje hindi-kielellä?
-- Tietenkin. Siis Mahbub Alille. Aloita nyt! "Minä olen tullut vanhan
miehen seurassa Umballaan asti junalla. Umballassa jätin tiedot ruskean
tamman sukujuuresta."
Puutarhassa näkemänsä jälkeen hän ei tahtonut kirjoituttaa mitään
valkoisesta oriista.
-- Odotahan vähän. Mitä tekemistä ruskealla tammalla on? Onko se Mahbub
Ali tuo suuri hevoskauppias?
-- Kukapa muu? Minä olen ollut hänen palveluksessaan. Ota enemmän
mustetta. Jatka nyt. "Minä tein, kuten määräys oli. Sitten läksimme
jalkaisin Benaresiin päin, mutta kolmantena päivänä tapasimme erään
rykmentin." Onko se kirjoitettu?
-- Kyllä, _pulton_, mutisi kirjuri, olen pelkkänä korvana.
-- "Menin heidän leiriinsä ja jouduin kiinni, ja sen kaulassani olleen
taikakalun avulla saatiin selville, että minä olin erään rykmentin
miehen poika, ihan niinkuin sanottiin siinä ennustuksessa punaisesta
härästä, joka oli yleisenä puheenaiheena basaarissa."
Kim antoi tämän nuolensa painua kirjurin sydämeen, selvitti kurkkunsa
ja jatkoi:
-- "Eräs pappi antoi minulle vaatteet ja uuden nimen ... toinen pappi
oli kumminkin hullu. Vaatteet ovat kovin raskaat, mutta minä olen nyt
sahib, ja sydämeni on myöskin raskas. He lähettävät minut kouluun ja
lyövät minua. Minä en pidä täkäläisestä ilmasta enkä vedestä. Tule
senvuoksi tänne ja auta minua, Mahbub Ali, tai lähetä minulle vähän
rahaa, sillä minulla ei ole riittävästi millä maksaa kirjurille, joka
kirjoittaa tämän."
-- 'Joka kirjoittaa tämän.' Oma on vikani, että annoin pettää itseni.
Sinä olet yhtä viekas kuin Husain Bux, joka väärensi rahaston sinetit
Nucklaossa. Mutta kylläpä se oli kertomus! Oli totisesti! Voiko se
mitenkään olla tosi?
-- Ei hyödytä kertoa valheita Mahbub Alille. Parempi on auttaa hänen
ystäviänsä ja lainata heille postimerkki. Kun raha saapuu, maksan
takaisin.
Kirjoittaja mutisi epäilevästi, mutta otti esiin postimerkin, sulki
kirjeen, antoi sen Kimille ja meni tiehensä. Mahbub Alin nimi oli hyvin
mahtava Umballassa.
-- Sillä tavalla pääset jumalten suosioon, huusi Kim hänen jälkeensä.
-- Maksa minulle kaksin verroin, kun raha saapuu, huusi mies olkansa
takaa hänelle.
-- Mitä sinä toimitit tuon neekerin kanssa? kysyi rumpalipoika, kun Kim
palasi katokseen. -- Minä pidän silmällä sinua.
-- Minä vain puhuin hänen kanssaan.
-- Sinä puhut niinkuin neekerikin, vai mitä?
-- En toki! Minä puhun vain vähän. Mitä me nyt teemme?
-- Torvet puhaltavat päivälliselle ihan tuossa paikassa. Hyväinen aika!
Olisinpa halunnut mennä rintamalle rykmentin mukana. On kamalaa olla
täällä pelkässä koulunkäynnissä. Etkö sinäkin vihaa sitä?
-- Kuinkas muuten!
-- Minä juoksisin tieheni, jos tietäisin minne mennä. Mutta, kuten
miehet sanovat, tässä viheliäisessä Intiassa on vain niinkuin irralleen
päässyt vanki. Ei voi paeta joutumatta heti takaisin tuoduksi. Se
suorastaan kiduttaa minua.
-- Oletko ollut Englannissa?
-- Sieltä tulin juuri vasta viimeisten joukko-osastojen mukana, äitini
keralla. Luulenpa olleeni Englannissa. Mikä tietämätön kerjäläisnulikka
sinä oletkaan! Sinä olet ilmeisesti katuojassa kasvanut. Etkö olekin?
-- Olen kai. Kerroppa minulle jotakin Englannista. Myöskin minun isäni
tuli sieltä.
Vaikka Kim ei sitä sanonutkaan, ei hän tietenkään uskonut sanaakaan
siitä, mitä rumpalipoika jutteli Liverpoolin esikaupungista, joka
edusti hänelle Englantia. Mutta sillä tavoinhan kului ikävä odotusaika
päivälliseen asti ... vaikka sekin oli kehnonpuoleinen, vain poikien
ja muutamain riviinkykenemättömien sotilasten tarpeeksi järjestetty
muutaman parakin nurkkaan. Ellei olisi kirjoittanut Mahbub Alille,
olisi Kim jo aivan masentunut. Hän oli tottunut alkuasukasten
huolettomaan elämään, mutta tämä ilmeinen yksinäisyys valkoisten
miesten joukossa painoi häntä kovin. Hän oli siitä syystä kiitollinen,
kun iltapäivällä eräs juureva sotilas vei hänet isä Viktorin luo, joka
asui toisessa sivurakennuksessa harjoituskentän toisella laidalla.
Pappi luki juuri punaisella kirjoitettua englanninkielistä kirjettä.
Hän katseli Kimiä vielä kiinnostuneempana kuin milloinkaan ennen.
-- No, mitä pidät nyt elämästäsi, poikani? Et paljoakaan, vai
mitä? Kovaahan tämmöinen on ... hyvin kovaa kesyttämättömälle
metsäneläimelle. Kuuntelehan. Olen saanut aivan hämmästyttävän kirjeen
ystävältäsi.
-- Missä hän on? Voiko hän hyvin? Oh! Jos hän osaa toimittaa kirjeitä,
on kaikki hyvin.
-- Sinä siis pidät hänestä?
-- Tietenkin pidän hänestä. Hän piti minusta.
-- Niin näyttää tästä kirjeestä päättäen. Hän ei osaa kirjoittaa
englanninkielellä. Eihän?
-- Ei toki. Ei ainakaan minun tietääkseni, mutta tietenkin hän tapasi
kirjurin, joka osasi kirjoittaa englanninkielellä aivan hyvin, ja niin
hän saattoi kirjoittaa. Ymmärrätte kai.
-- Sepä selittää sen seikan. Tiedätkö mitään hänen raha-asioistaan?
Kimin kasvoista saattoi nähdä, ettei hän tiennyt.
-- Minäkö tietäisin?
-- Sitäpä juuri kysyin. Kuulehan nyt, voitko käsittää tätä. Sivuutamme
ensimmäisen osan... Tämä on kirjoitettu Jagadhirin tiellä... "Istun
tiepuolessa vakavissa mietteissä ja luottaen siihen, että Te,
kunnianarvoisa isä, hyväksytte aikomukseni, jonka pyydän panemaan
toimeen Kaikkivaltiaan Jumalan tähden. Kasvatus on mitä suurin siunaus,
jos se on parasta lajia, muutoin siitä ei ole mihinkään." Totisesti
sattui vanha mies tällä kertaa ihan oikeaan! "Jos Te, kunnianarvoisa
isä, suostutte tähän ja annatte hänelle parhaimman kasvatuksen
Xavierissa niillä ehdoilla, jotka sovimme kuluvan kuun 15 päivänä
teltassanne" ... aivan liikemiehen tapaan tämä! ... "on kaikkivaltias
Jumala antava Teille siunauksensa kolmannessa ja neljännessä
polvessa ja" ... kuulehan nyt! ... "luottakaa nöyrän palvelijanne
lupaukseen maksaa sen suorittamiseksi vuosittain kolmesataa rupeeta
kunnollisesta kasvatuksesta pyhän Xavierin laitoksessa Lucknowissa.
Mutta myönnettäköön toki vähän aikaa, jotta saan lähettää sen mihinkä
paikkaan hyvänsä Intiassa kunnianarvoisa isä itse päättää. Teidän
palvelijallanne ei nyt ole paikkaa, mihin päänsä kallistaa, mutta hän
lähtee Benaresiin junalla, koska vanha nainen ahdistaa häntä liian
paljolla puheella sen johdosta, että hän ei halua asua Saharunporessa
toimien hänen kodissaan." Mitä maailmassa hän mahtanee tarkoittaa?
-- Nainen on pyytänyt häntä jäämään kotipapiksensa Saharunporeen. Hän
ei tahtonut siihen suostua jokensa vuoksi. Se nainen oli todellakin
puhelias.
-- Sinusta se kaiketikin on aivan selvää. Mutta se käy yli minun
ymmärrykseni. "Siis lähden Benaresiin, jossa saan osoitteen ja lähetän
rupeet pojalle, joka on silmäteräni, ja kaikkivaltiaan Jumalan tähden
pitäkää huolta hänen kasvatuksestaan, ja anova palvelijanne, niinkuin
hänen velvollisuutensakin hänelle määrää, on aina ylenmäärin rukoileva.
Tämän on kirjoittanut Allahabadin yliopiston pääsytutkinnossa reputettu
Sobro Satai jokeaan etsivän Such-zenin papin, kunnianarvoisan Teshoo
laaman puolesta, ja osoitteeni on Tirthankers-temppeli, Benares.
-- J.K.: Muistakaa hyväntahtoisesti, että poika on silmäteräni ja
että rupeita lähetetään kolmesataa vuodessa. Kaikkivaltiaan Jumalan
tähden"... Onko tämä nyt hulluutta vai todeksi tarkoitettu esitys? Minä
kysyn sinulta, koska en itse kykene lainkaan päättelemään.
-- Hän sanoo antavansa minulle kolmesataa rupeeta vuodessa, ja hän
kyllä ne antaakin.
-- Vai niin, sekö on sinun vakaumuksesi?
-- Tietysti. Kun hän kerran niin sanoo!
Pappi vihelsi. Sitten hän puhui Kimille kuin vertaiselleen.
-- Enpä usko sitä, mutta saammehan nähdä sitten. Sinun olisi
tänään tullut lähteä Sanawarin sotilasorpokotiin, jossa rykmentti
kustantaisi sinua, kunnes tulisit kyllin vanhaksi päästäksesi riveihin.
Sinut kasvatettaisiin Englannin kirkon jäseneksi. Bennett on niin
järjestänyt. Toiselta puolen, jos sinut lähetettäisiin pyhän Xavierin
laitokseen, saisit paremman kasvatuksen ja ... uskonnon. Ymmärrätkö
pulmaani?
Kim ei kuitenkaan ajatellut mitään, näki vain mielikuvituksessaan
laaman matkaamassa etelään päin junassa eikä ketään mukana kerjäämässä
hänelle.
-- Kuten useimmat ihmiset, aion käyttää aikaa hyväkseni. Jos
sinun ystäväsi lähettää rahaa Benaresista ... kautta pimeyden voimien,
mistäpä tuollainen maantien kerjäläinen saisi ne kolmesataa rupeeta! ...
toimitan sinut Lucknowiin ja maksan matkasi, sillä enhän voi koskea
noihin koottuihin varoihin, jos kerran aion ... niinkuin teenkin ...
kasvattaa sinut katolilaiseksi. Jollei hän lähetä, täytyy sinun mennä
sotilasorpokotiin rykmentin kustannuksella. Myönnän hänelle kolmen
päivän odotusajan, vaikka en usko koko juttua. Ja vaikka rahat
tulisivatkin ... niin ehkäpä ne myöhemmin saattaisivat jäädä
tulematta ... mutta sitähän en voi auttaa. Me voimme ottaa vain askeleen
kerrallaan tässä maailmassa, Jumalan kiitos. Ja ne lähettivät Bennettin
rintamalle ja jättivät minut tänne. Eihän hän voi vaatia, että kaikki
tapahtuisi hänen mielensä mukaan.
-- Ei kylläkään, sanoi Kim välinpitämättömästi.
Pappi kumartui eteenpäin. -- Antaisinpa koko kuukauden palkan
saadakseni tietää, mitä tapahtuu sinun pienessä pyöreässä päässäsi.
-- Ei siellä mitään tapahdu, sanoi Kim raapien päätänsä. Hän
mietiskeli, lähettäisiköhän Mahbub Ali hänelle edes yhtä kokonaista
rupeeta... Jos hän lähettäisi, voisi sillä maksaa kirjurin ja kyhätä
kirjeitä laamalle Benaresiin. Ehkäpä Mahbub Ali tulisi tapaamaan häntä,
kun hän ensi kerran saapuisi tuomaan hevosia etelään. Kai hänen täytyi
tietää, että juuri hänen Umballaan tuomansa kirjeen seurauksena oli
tämä suuri sota, josta miehet ja pojat niin äänekkäästi keskustelivat
aterialla ollessaan. Mutta jollei Mahbub Ali sitä tiennyt, ei sitä
ollut hyvä hänelle kertoakaan. Hän oli ankara pojille, jotka tiesivät
tai luulivat tietävänsä liian paljon.
-- No niin, kunnes saamme tarkempia tietoja, isä Viktorin ääni
keskeytti hänen mietiskelynsä, -- voit mennä ulos ja leikkiä toisten
poikien kanssa. Ne opettavat sinulle jotakin ... vaikka en luule sen
sinua erityisesti huvittavan.
Päivä kului hitaasti loppuunsa. Kun hän aikoi mennä nukkumaan,
opetettiin hänelle, miten vaatteet pannaan laskoksiin ja saappaat
vuoteen viereen; toiset pojat tietenkin nauraa tirskuivat ja ivasivat
häntä. Aamulla hän heräsi torvien toitotuksiin, ja opettaja otti hänet
aamiaisen jälkeen huostaansa, työnsi hänen eteensä lehden, jossa oli
aivan järjettömiä merkkejä, antoi niille yhtä järjettömiä nimiä ja löi
häntä syyttä suotta. Kim mietti, antaisiko hänelle oopiumia, jota saisi
parakkien lakaisijalta, mutta muisti samassa, että kun he kaikki söivät
yht'aikaa (mikä oli erittäin vastenmielistä Kimille, joka syödessään
mieluimmin kääntyi selin muihin), saattaisi teko olla vaarallinen.
Sitten hän yritti karata, juosta siihen kylään, jonka pappi oli aikonut
antaa oopiumia laamalle ... siihen kylään, jossa vanha sotilas asui.
Mutta porttien tarkkasilmäiset etuvartijat käännyttivät takaisin pienen
punapukuisen pojan.
Sitäpaitsi housut ja takki ahdistivat yhtä paljon ruumista kuin
sieluakin, jonka vuoksi hän hylkäsi suunnitelman, antoi itämaisen
tavan mukaan ajan kulua ja heittäytyi kärkkymään tilaisuutta. Kolme
kiduttavaa päivää kului nyt sillä tavoin tilavissa, kumajavissa
valkoisissa huoneissa.
Hän kuljeskeli iltapäivisin rumpalipojan seurassa ulkona, ja
toveriltaan hän kuuli vain muutamia jonninjoutavia sanoja, jotka
tuntuivat olevan enimmäkseen valkoisen miehen sadatuksia. Kim tunsi ja
inhosi niitä jo entisestään. Poika suuttui hänen vaiteliaisuuteensa
ja välinpitämättömyyteensä ja pieksi häntä, mikä myöskin oli
varsin luonnollista. Rumpalipoika ei välittänyt vähintäkään niistä
kauppakojuista, joita oli leirin rajojen sisäpuolella. Hän nimitti
kaikkia alkuasukkaita "neekereiksi", ja palvelijat samoin kuin
siivoojatkin vastasivat siihen mitä inhottavimmilla haukkumasanoilla,
mutta niitä hän ei ymmärtänyt, varsinkaan kun nämä osasivat käyttäytyä
muka kunnioittavasti. Tämä oli Kimille jonkinlaisena hyvityksenä
aiemmasta selkäsaunasta.
Neljännen päivän aamuna kohtasi rumpalipoikaa ansionmukainen
rangaistus. He olivat yhdessä lähteneet Umballan kilpa-ajoradalle
päin. Poika palasi yksinään itkien ja toi sellaisen tiedon, että nuori
O'Hara, jolle hän ei mitään erikoista ollut tehnyt, oli huutanut
eräälle punapartaiselle neekerille ja että neekeri oli sivaltanut häntä
kummallisella ruoskalla, ottanut O'Haran satulaansa ja vienyt hänet
nelistäen pois.
Nämä tiedot tulivat isä Viktorin korviin, ja tämä venytti pitkäksi
jo muutenkin pitkän ylähuulensa. Hän oli ennestään tarpeeksi
hölmistynyt saatuaan Benaresin Tirthankers-temppelistä lähetetyn
kirjeen, joka sisälsi hindulaisen pankkiirin antaman kolmensadan
rupeen pankkiosoituksen ja eriskummaisen rukouksen "Kaikkivaltiaalle
Jumalalle". Laama olisi ollut vieläkin oudostuneempi kuin pappi,
jos hän olisi tiennyt, kuinka basaarikirjuri oli englanninkielelle
sovittanut hänen ajatuksensa "ansion saavuttamisesta".
-- Pimeyden voimien nimessä! Isä Viktor hypisteli pankkiosoitusta.
-- Ja nyt hän on mennyt tiehensä jonkun toisen ihmeystävänsä kanssa.
Enpä tiedä, kumpi olisi minulle mieluisempaa, saadako hänet takaisin
vai antaako mennä. En voi häntä ensinkään ymmärtää. Mistä ihmeestä voi
maantienkulkija hankkia rahaa valkoisten poikien kasvatukseen?
Kolme mailia loitompana Umballan kilpa-ajoradalla Mahbub Ali pysäytti
harmaan oriinsa ja sanoi Kimille, joka istui satulassa hänen edessään:
-- Kuulepas, sinä koko maailman ystävä, nyt on minun kunniani ja
maineeni kysymyksessä. Kaikki rykmenttien upseerisahibit ja koko
Umballa tuntevat Mahbub Alin. He näkivät minun ottavan sinut satulaani
ja lyövän tuota poikaa. Jokainen näkee meidät tällä avaralla kentällä.
Mitenkä minä voisin sinut viedä pois tai selittää sinun häviämisesi,
jos laskisin sinut maahan ja antaisin sinun juosta tiehesi? He
panisivat minut rautoihin. Olehan kärsivällinen. Kun on kerran sahib,
niin on sahib. Kun pääset joskus mieheksi varttumaan ... kuka
tietää ... tulet olemaan kiitollinen Mahbub Alille.
-- Vie minut noiden etuvartioiden näkyvistä, että voin päästä näistä
punaisista vaatteista. Anna minulle rahaa, jotta matkustan Benaresiin
ja pääsen jälleen laamani luokse. Enhän minä tahdo tulla sahibiksi, ja
muista, että minä jätin tuon kirjeen.
Ori hypähti rajusti. Mahbub Ali oli varomattomasti tullut
teräväreunaisella jalustimella sitä koskettaneeksi. (Hän ei ollut
niitä uudenaikaisia hevoskauppiaita, jotka käyttävät englantilaisia
ratsusaappaita ja kannuksia.) Kim teki omat johtopäätöksensä tuosta
mielenilmauksesta.
-- Sehän oli vähäinen asia. Kirjeen lähettäminen sopi hyvin, kun
matkasi oli Benaresiin. Minä ja sahib olemme sen jo kokonaan
unohtaneet. Minä lähetän niin monta kirjettä ja tiedonantoa
ihmisille, jotka tiedustelevat hevosia, etten voi tietää, mitä niissä
missäkin oli. Oliko siinä jostakin ruskeasta tammasta kysymys, jonka
sukujuuresta Peters sahib tahtoi tietoa?
Kim älysi heti paulan. Jos hän olisi myöntänyt sen niin olleen, olisi
Mahbub heti älynnyt hänen kerkeydestään, että toinen epäili jotakin.
Senpä vuoksi hän vastasi:
-- Ruskea tammako? Ei, en minä niin unohda tehtäviäni. Se oli valkoinen
ori.
-- Niinpä se olikin. Valkoinen arabialainen ori. Mutta sinä kirjoitit
ruskeasta tammasta.
-- Kukapa kirjurille kaikki ilmoittaisi? -- vastasi Kim tuntien
Mahbubin käden sydämellänsä.
-- Hei! Mahbub, vanha veitikka, pysähdy! kuului ääni, ja eräs
englantilainen ratsasti pienellä poloponilla heidän rinnalleen. -- Minä
olen ajanut sinua takaa puoliväliin koko maata. Tuo kabuli-oriisi on
tosiaan hyvävauhtinen. Tietenkin se on myytävänä?
-- Minulla on nuori hevonen, joka on aivan kuin luotu vaikeata ja
vaativaa polopeliä varten. Sen vertaista ei ole. Se...
-- Se pelaa polopeliä ja osaa palvella pöydässä. Niinpä kyllä, sen
tunnemme kaikki. Mutta mikä kumma sinulla on mukanasi?
-- Onpahan eräs poika, -- sanoi Mahbub vakavasti. -- Eräs toinen
poika löi häntä. Hänen isänsä oli kerran valkoinen soturi, suuren
sodan aikana. Tämä poika oli lapsena Lahoren kaupungissa. Hän leikki
hevosteni kanssa pienenä ollessaan. He aikonevat nyt tehdä hänestä
sotilaan. Hänen isänsä rykmentti, joka viime viikolla meni sotaan, otti
hänet aivan äskettäin hoitoonsa, mutta en luule hänen haluavan tulla
sotilaaksi. Minä vien hänet vähän ratsastelemaan... Näytä minulle,
missä parakkisi on, niin vien sinut sinne, sanoi hän Kimille.
-- Anna minun mennä. Kyllä minä löydän parakkini yksinkin.
-- Ja jos juokset tiehesi, niin kuka sanoo, ettei se ole minun vikani?
-- Hän juoksee takaisin päivälliselleen. Minnekäpä muualle hän
juoksisi? arveli englantilainen.
-- Hän on maassa syntynyt. Hänellä on ystäviä. Hän voi mennä minne
haluaa. Hän on _shabuk sau ai_ (teräväpäinen veitikka). Hänen tarvitsee
vain vaihtaa vaatteet, ja samassa hetkessä hänestä tulee alhaiseen
kastiin kuuluva hindupoika.
-- Niinkö tosiaan!
Englantilainen katseli tutkivasti poikaa, kun Mahbub käänsi hevostansa
parakkeja kohti. Kim puri hammasta. Mahbub ivasi häntä niinkuin
petollinen afgaanilainen konsanaan, sillä hän jatkoi:
-- He lähettävät hänet kouluun ja panevat raskaat saappaat hänen
jalkaansa ja käärivät hänet noihin vaatteisiin. Sitten hän unohtaa
kaiken mitä tietää. No, mikä parakki on sinun?
Kim viittasi ... sillä puhua hän ei voinut ... isä Viktorin asumaan
siipirakennukseen, joka valkoisena loisti lähellä.
-- Ehkäpä hänestä tulisi hyvä sotilas, sanoi Mahbub miettien. --
Ainakin sukeutuisi hänestä hyvä lähetti. Minä laitoin kerran hänet
viemään sanaa Lahoresta. Tietoa erään valkoisen oriin sukujuuresta.
Siinä oli julmaa solvausta yhtä julman vääryyden lisäksi, ja se sahib,
jolle hän oli niin taitavasti jättänyt tuon sodanliekin sytyttävän
kirjeen, kuuli sen kaiken. Kim kuvaili mielessään, miten Mahbub Ali
tulessa paistuu kavalluksensa vuoksi, vaikka hän silmissään näkikin
omalle osalleen vain pitkän harmaan parakkirivin, koulun ja taas
parakkeja. Hän katsoi rukoilevasti noihin jäykkiin kasvoihin, joissa ei
näkynyt merkkiäkään minkäänlaisesta jälleentuntemisesta, mutta ei edes
tässä äärimmäisessä hädässään johtunut hänen mieleensäkään heittäytyä
valkoisen miehen armoille tai ilmiantaa afgaanilaista. Ja Mahbub
katseli tyynesti englantilaiseen, joka puolestaan tarkasteli äkeissään
vapisevaa ja mykkää poikaa.
-- Minun varsani on hyvin opetettu, sanoi kauppias. -- Toiset olisivat
jo potkaisseet, sahib.
-- Ah, sanoi englantilainen lopuksi sivellen poninsa märkiä kylkiä
piiskan varrella. -- Kuka aikoo pojasta sotamiestä?
-- Hän sanoo rykmentin, joka hänet löysi, tekevän sen, ja erittäinkin
rykmentin isä-sahib puuhaa sitä.
-- Tuolla on isä! Kim tunsi melkein tukehtuvansa nähdessään avopäisen
isä Viktorin lähestyvän heitä.
-- Pimeyden voimat, O'Hara, kuinka monta erilaista ystävää sinulla
vielä onkaan Aasiassa? hän huusi, kun Kim liukui alas maahan ja seisoi
avutonna hänen edessään.
-- Hyvää huomenta, isä, sanoi eversti hilpeästi. -- Minä tunnen teidät
kuulopuheelta sangen hyvin. Olen jo usein aikonut tulla tapaamaan. Minä
olen Creighton.
-- Kansatieteellisestä tutkijakunnastako? kysyi isä Viktor. Eversti
nyökäytti päätänsä. -- Olen erittäin iloinen saadessani tavata teitä ja
kiitän suuresti siitä, että toitte takaisin pojan.
-- Ei minua ole siitä kiitettävä, isä. Sitäpaitsi ei poika ollut
aikonutkaan karata. Ettekö tunne vanhaa Mahbub Alia? -- Hevoskauppias
istui välinpitämättömänä päivänpaisteessa. -- Kyllä opitte tuntemaan,
kun olette täällä kuukaudenkin viipynyt. Hän se meille kaikki juhtamme
myy. Tuo poika on hyvin mielenkiintoinen. Voitteko kertoa minulle
mitään hänestä?
-- Voinko kertoa? huudahti isä Viktor. -- Te olisitte juuri mies, joka
voisitte auttaa minua pulassani. Kertoako teille! Pimeyden voimat, minä
olen pakahtumaisillani saadakseni puhua jollekulle, joka tietää jotakin
alkuasukkaista.
Eräs tallipoika tuli nurkan taitse. Eversti Creighton puhui
kovalla äänellä käyttäen urdun-kieltä. -- No hyvä, Mahbub Ali,
mutta mitä hyötyä on kertoa minulle kaikkialla juttuja hevosesta.
Kolmeasataaviittäkymmentä rupeeta enempää en voi antaa.
-- Sahib on vähän kiihtynyt ja vihainen ratsastuksen perästä, vastasi
hevoskauppias viekkaasti nauraen kuten suosittu pilanlaskija. -- Kyllä
hän pian ymmärtää hevoseni etevät ominaisuudet paremmin. Minä odotan,
kunnes hän on päättänyt keskustelunsa isän kanssa. Voin odottaa tuolla
puun alla.
-- Tuhat tulimmaista, nauroi eversti. -- Sepä siitä seuraa, kun
katselee Mahbubin hevosia. Hän on oikea vanha verenimijä, isä. No,
odota sitten, jos sinulla on niin paljon aikaa, Mahbub. Nyt olen
valmis, isä. Missä poika on? Kas, hän on mennyt puhelemaan Mahbubin
kanssa. Perin kummallinen poika. Saisinko pyytää teitä toimittamaan
hevoseni johonkin suojaan?
Hän heittäytyi tuoliin, josta näki selvästi Kimin ja Mahbub Alin
juttelevan puun varjossa. Isä Viktor meni sisälle hakemaan sikaareja.
Creighton kuuli Kimin sanovan katkerana: -- Luota bramiiniin enemmän
kuin käärmeeseen, ja käärmeeseen enemmän kuin porttoon ja porttoonkin
enemmän kuin afgaanilaiseen, Mahbub Ali.
-- Se on kai samantekevää, tuuhea punainen parta heilahteli
juhlallisesti. -- Lapsille ei saa näyttää mattoa kangaspuilla,
ennenkuin kuvio on valmis. Usko minua, sinä koko maailman pikku ystävä.
Minä teen sinulle suuren palveluksen. Ei sinusta tehdä sotamiestä.
"Sinua viekasta vanhaa syntistä", ajatteli Creighton. "Mutta et sinä
aivan väärässä ole. Poikaa ei saa heittää pois, jos hän vain toteuttaa,
mitä nyt näyttää lupaavan."
-- Anteeksi hetkinen, huusi isä sisältä, -- mutta minä etsin
asiapapereita.
-- Jos minun kauttani saat tämän rohkean ja viisaan everstisahibin
suosion ja pääset kunniaan, minkälaista kiitosta sinä osoitat Mahbub
Alille, kun tulet mieheksi?
-- Minähän pyysin sinua päästämään minut jälleen vapauteen, jossa
olisin ollut turvassa, ja sinä sensijaan möit minut takaisin
englantilaisille. Paljonko ne maksavat sinulle veren hintaa?
"Vilkas pikku paholainen!" Eversti puraisi sikaarinsa pään ja kääntyi
kohteliaasti isä Viktorin puoleen.
-- Mitä papereita tuo lihava pappi heiluttelee everstin edessä? Seiso
hevoseni takana ja ole katselevinasi ohjaksiani, sanoi Mahbub Ali.
-- Se on kirje laamaltani, jonka hän lähetti Jagadhirin tieltä,
ilmoittaen haluavansa maksaa kolmesataa rupeeta vuodessa
koulunkäynnistäni.
-- Oho! Onko vanha punahattu sitä lajia? Missä koulussa?
-- Jumala tiesi. Luulen sen olevan Nucklaossa.
-- Vai niin. Siellä on suuri koulu sahibien pojille ... ja myöskin
puolisahibien. Olen nähnyt sen käydessäni hevosia myymässä. Rakastiko
siis laamakin koko maailman ystävää?
-- Kyllä, eikä _hän_ valehdellut eikä palauttanut minua vankeuteen.
-- Enpä ihmettele, ettei tuo isä ymmärrä, miten pääsisi selville
asiasta. Kuinka innokkaasti hän puhuu eversti sahibin kanssa. -- Mahbub
Ali naureskeli. -- Allahin kautta! -- terävät silmät tähystelivät
kuistille -- sinun laamasi näyttää lähettäneen jonkin pankkiosoituksen
tapaisen. Olenhan minäkin sellaisia käyttänyt. Eversti sahib
tarkastelee sitä.
-- Mitä hyötyä siitä kaikesta on minulle? sanoi Kim alakuloisesti. --
Sinä menet tiehesi, ja minut pannaan taas näihin tyhjiin huoneisiin,
missä ei ole edes kunnollista nukkumapaikkaa ja missä pojat vain lyövät
minua.
-- Enpä luule sellaista tapahtuvan. Olehan kärsivällinen, lapsi. Eivät
kaikki pathanilaiset ole petollisia, paitsi hevoskaupoissa.
Viisi -- kymmenen -- viisitoista minuuttia kului, ja isä Viktor puhui
innokkaasti tai kyseli everstin vastatessa.
-- Olen nyt kertonut kaikki mitä tiedän pojasta, ja se tuottaa minulle
suurta helpotusta. Oletteko milloinkaan kuullut mitään sentapaista?
-- Joka tapauksessa vanha mies on lähettänyt rahoja. Gobind Sahain
pankkiosoitukset kelpaavat täältä Kiinaan saakka, sanoi eversti. --
Kuta enemmän oppii alkuasukkaita tuntemaan, sitä vähemmän voi heistä
päättää, mitä he tekevät tai jättävät tekemättä.
-- Se on sangen lohdullista kuulla ... varsinkin kansatieteellisen
tutkijakunnan päälliköltä. Tässä sekottuvat niin yhteen punaiset
härät ja parantavat joet (pakanaparka, Jumala häntä auttakoon!) ja
pankkiosoitukset ja vapaamuurarien todistukset. Oletteko te ehkä
vapaamuurari?
-- Kautta Jupiterin, olenhan minä, kun tulen sitä ajatelleeksi. Sehän
on yksi peruste lisäksi, vastasi eversti hajamielisenä.
-- Olen hyvilläni, että näette siinä jotakin perustetta. Mutta, kuten
sanoin, tuo outojen seikkojen yhdistymä käy yli minun ymmärrykseni.
Ja sitten se ennustus, jonka hän kertoi everstilleni istuessaan
vuoteellani, nuttu auki, jotta valkoinen iho näkyi. Ja sekin ennustus
toteutui! Mutta ehkäpä ne Xavierissa parantavat hänet tuollaisesta
hullutuksesta, vai mitä?
-- Pirskoittakaa häntä pyhällä vedellä, nauroi eversti.
-- Totta puhuen olen jotakin sellaista toisinaan ajatellut. Mutta
toivoakseni hänet kasvatetaan hyväksi katolilaiseksi. Se vain minua
vaivaa, mitä tapahtuu, jos tuo vanha kerjäläinen...
-- Laama, laama, hyvä herra. Muutamat heikäläiset ovat todellisia
gentlemanneja omassa maassaan.
-- No niin, jollei laama maksa ensi vuonna. Hänellä näyttää olevan hyvä
liikemieskyky sikäli, että hän pystyy suunnittelemaan, miten hetken
tarpeet voidaan tyydyttää, mutta totta kai hän kuolee jonakin päivänä.
Ja sopiiko pakanalta ottaakaan vastaan rahoja kristillisen kasvatuksen
antamiseksi lapselle...
-- Mutta hänhän ilmaisi selvästi tarkoituksensa. Heti kun hän
sai tietää pojan olevan valkoihoinen, toimi hän sen mukaan. Antaisinpa
kuukauden palkan saadakseni tietää, miten hän sen selitti Benaresissa
Tirthankersin temppelissä. Katsokaas, isä, en väitä paljon tietäväni
alkuasukkaista, mutta jos hän lupaa maksaa, tekee hän sen myöskin ...
joko sitten elää tai kuolee. Tarkoitan, että hänen perillisensä
vastaavat sitoumuksesta. Neuvoni on senvuoksi, että lähetätte pojan
Lucknowiin. Jos anglikaaninen pappistoverinne katsoo teidän viekkaudella
voittaneen hänet...
-- Paha periköön Bennettin! Hän pääsi rintamalle minun sijastani.
Doughty ei lääkärintarkastuksessa kelpuuttanut minua kyllin terveeksi.
Minä panen Doughtyn pannaan, jos hän tulee takaisin elävänä! Pitäisi
kai Bennettin tyytyä...
-- Kunniaan ja jättää teille uskonto. Aivan niin. Mutta luullakseni
ei Bennett välitäkään asiasta. Työntäkää syy minun niskoilleni.
Minä ... hm ... lämpimästi kannatan pojan lähettämistä Xavieriin. Hän
voi matkustaa sotilaan orpopoikana, joten päästään rautatielipun
maksusta. Voitte ostaa hänelle vaatetuksen rykmentin kokoamilla
rahoilla. Vapaamuurarilooshi pääsee hänen kasvatusmaksuistaan, ja se
miellyttää kylläkin heitä. Näin asiat käyvät hyvin. Minun täytyy lähteä
Lucknowiin ensi viikolla. Pidän silloin huolta pojasta matkalla ...
annan hänet palvelijoitteni huostaan.
-- Te olette hyvä mies.
-- Ei kannata puhua. Älkää kuvitelko sellaista. Laama on lähettänyt
rahan aivan määrättyyn tarkoitukseen. Emmehän juuri voi palauttaa
sitä. Meidän on tehtävä niinkuin hän sanoo. No niin, asia on siis
järjestetty. Eikö niin? Sanommeko, että ensi tiistaina tuotte hänet
mukaani etelään menevälle yöjunalle. Siihen on vain kolme päivää. Ei
hän ehtine paljon pahaa tehdä kolmessa päivässä.
-- Tämä poistaa taakan hartioiltani ... mutta ... entä tämä tässä? --
Hän heilutti pankkiosoitusta. -- Minä en tunne Gobind Sahaita enkä
hänen pankkiansa, joka saattaa olla vain tyhjä aukko seinässä.
-- Te ette ole milloinkaan olleet velkaisen nuoren upseerin asemassa.
Minä muutan sen rahaksi, jos tahdotte, ja lähetän teille aikanaan
kuitin.
-- Mutta teillähän on itsellännekin niin paljon tehtävää. Tämä
vaivannäkö...
-- Ei kannata puhua siitä. Katsokaas, minulle on kansatieteilijänä
tämä erittäin mielenkiintoista. Haluaisin panna sen muistiin erästä
hallituksen tehtäväkseni antamaa teosta varten. Oli todella hyvin
huvittavaa kuulla, kuinka rykmentin merkki, niinkuin tuo punainen
härkä, muuttui fetishiksi, taikakaluksi, johon poika uskoo.
-- En voi kuitenkaan kiittää teitä niinkuin tahtoisin.
-- Yhden palveluksen voitte tehdä. Me kansatieteilijät olemme
kateellisia kuin naakat toistemme keksinnöistä. Eivät ne muita koske
kuin itseämme, selvääpä se, mutta tiedättehän, mitä keräilijät ovat.
No niin, älkää ilmaisko sanaakaan, ei suoraan eikä epäsuoraan,
pojan aasialaisesta luonteesta ... hänen seikkailuistaan tai tuosta
ennustuksesta taikka muustakaan. Minä ongin kyllä kaikki myöhemmin
häneltä ja ... ymmärrättehän?
-- Kyllä. Te laaditte varmasti ihmeellisen jutun siitä. En sanaakaan
virka kellekään, kunnes näen sen painettuna.
-- Kiitän teitä. Se lupaus ilahduttaa kansatieteilijän sydäntä. Nyt
pitää lähteä aamiaiselle. Mutta hyväinen aika, vanha Mahbub vielä
täällä? -- Tämän hän sanoi korottaen äänensä, ja hevoskauppias tuli
esille puun varjosta. -- No, miten on?
-- Siitä nuoresta hevosesta puhuen, sanoi Mahbub, sanon, että kun varsa
on syntynyt polopeliä varten, johon se pystyy opettamattakin ... kun
se osaa pelin vaistomaisesti ... sanonpa, että on väärin valjastaa
sellaista raskaiden rattaiden eteen, sahib!
-- Samaa mieltä olen minäkin, Mahbub. Varsa varataankin vain
polopelille (nuo miehet eivät ajattele muuta kuin hevosia, isä).
Huomenna tapaan teidät, Mahbub, jos teillä on jotakin myytävän tapaista.
Hevoskauppias vastasi ratsumiehen tapaan heilauttaen kättänsä.
-- Maltahan vähäsen, koko maailman pikku ystävä, kuiskasi hän
tuskittelevalle Kimille. -- Sinun onnesi on taattu. Pian lähdet
Nucklaoon ja ... tässä on vähän, millä maksat kirjurille. Luulen
voivani tulla katsomaan sinua monta kertaa. -- Ja samassa hän karautti
pois.
-- Kuulehan, sanoi eversti kuistilta, puhuen kansanmurteella, -- kolmen
päivän kuluttua pääset kanssani Lucknowiin ja saat nähdä ja kuulla
uusia asioita. Odota siihen saakka rauhassa kolme päivää, äläkä juokse
tiehesi. Pääset Lucknowin kouluun.
-- Saanko tavata pyhää miestä siellä? uikutti Kim.
-- Ainakin on Lucknow lähempänä Benaresia kuin Umballa. Mahdollisesti
pääset sinne minun suojassani. Mahbub Ali tietää tämän, ja hän suuttuu
sinulle, jos nyt lähdet taas kuljeksimaan. Muista ... minulle on
kerrottu paljon sellaista, mitä en unohda.
-- Minä odotan, lupasi Kim, -- mutta pojat lyövät minua.
Samassa torvet soittivat päivälliselle.