IV

Isä ja poika rupesivat sitten puhelemaan keskenään matalalla

äänellä. Kim heittäytyi lepäämään puun alle, mutta laama nyki häntä

kärsimättömästi hihasta.

-- Mennään eteenpäin. Joki ei ole täällä.

-- Ohhoh! Hoo! Emmekö ole jo kulkeneet tarpeeksi? Eihän jokemme karkaa.

Ollaan kärsivällisiä, niin hän antaa meille pienen avun.

-- Tämä poika, sanoi vanha sotilas äkkiä, -- on tähtien ystävä, hän toi

minulle tiedon eilen. Hän on näyssä nähnyt miehen antamassa määräyksiä

sotaa varten.

-- Hm! sanoi hänen poikansa syvällä rintaäänellä. -- Hän sattui

kuulemaan basaarijuttuja ja käytti niitä hyväkseen.

Isä nauroi. -- Ei hän ainakaan ratsastanut minun luokseni pyytämään

uutta ratsua ja jumala tietää kuinka monta rupeeta. Ovatko veljiesikin

rykmentit saaneet lähtökäskyn?

-- En tiedä. Otin lomaa ja riensin nopeasti luoksesi, jos sattuisi...

-- Jos sattuisi ... että he ehtisivät ennen sinua kerjäämään. Voi teitä

pelaajia ja tuhlaajia! Mutta sinä et ole vielä milloinkaan ottanut osaa

taisteluun. Siinä tarvitaan totisesti hyvä hevonen. Sitäpaitsi hyvä

varahevonen ja kestävä poni matkaa varten. No, katsotaan ... katsotaan.

-- Hän naputti sormillaan satulan nuppia.

-- Ei tässä sovi suunnitella asioita, isä. Lähdetään kotiin.

-- Ainakin on poika maksettava. Minulla ei ole rahaa mukanani, ja hän

toi kuitenkin varmoja uutisia. Hoi! Sinä koko maailman pikku ystävä,

sota tulee, niinkuin sinä sanoit.

-- Niin, juuri niinkuin minä tiesin, vastasi Kim tyytyväisenä.

-- Mitä? kysyi laama hypistellen helmiään ja aina vain tähystellen

tielle päin.

-- Isäntäni ei vaivaa tähtiä maksua vastaan. Me toimme uutisia ...

pane merkille: me toimme uutisia ja nyt lähdemme -- Kim pani kätensä

sivullensa aivan kuin rahaa vastaan ottaakseen.

Vanhuksen poika heitti hopearahan, joka vilahti päivänpaisteessa.

Samalla hän mutisti jotakin kerjäläisistä ja silmänkääntäjistä. Se oli

neljän annan raha ja oli hyvin riittävä useaksi päiväksi. Laama, joka

näki metallin vilahduksen, mutisi siunauksen.

-- Onnea matkalle, koko maailman pikku ystävä, huutaa piipitti vanha

sotilas kääntäen laihaa ratsuaan. -- Kerran elämässäni tapasin oikean

profeetan ... joka ei ollut armeijaan kuuluva.

Isä ja poika kääntyivät menemään yhdessä, vanhus istuen yhtä pystynä

kuin nuorikin.

Maalaispoliisi, jonka yllä oli palttinahousut, tulla laahusteli tien

poikki. Hän oli nähnyt rahan.

-- Seis, huusi hän käskevästi englanninkielellä, -- ettekö tiedä, että

tässä on suoritettava kahden annan _takkus_ henkeä kohti, joka tekee

neljä, siitä että pääsee tälle tielle sivupolulta. Se on hallituksen

määräys, ja raha käytetään puiden ja kaunistuksien istuttamiseen tien

varrelle.

-- Ja poliisien vatsan lihottamiseksi, sanoi Kim pujahtaen pois käden

ulottuvilta. -- Mietihän vähäsen, sinä savipää. Luuletko meidän

nousseen lähimmästä rapakosta, niinkuin sammakko, sinun isäpuolesi.

Oletko milloinkaan kuullut veljesi nimeä?

-- Ja mikä hän olikaan? Anna pojan olla! huusi vanhempi poliisi hyvin

huvittuneena, istuutuessaan kuistille piippuaan polttamaan.

-- Hän otti soodavesipullon nimilipun ja liimasi sen sillankaiteeseen

ja otti veroa kulkijoilta kokonaisen kuukauden, sanoen että se on

hallituksen määräys. Sitten tuli englantilainen ja iski hänen päänsä

puhki. Voi veli kulta, minä olen kaupunkilainen enkä mikään maanmoukka.

Poliisi perääntyi nolostuneena, ja Kim maalaili häntä lisänimillä

pitkin matkaa.

-- Onko milloinkaan ollut sellaista oppilasta kuin minä? huudahti hän

iloisesti laamalle. -- Sinut olisi kynitty putipuhtaaksi jo kymmenen

mailin päässä Lahoresta, jos en olisi suojellut sinua.

-- Minä mietin juuri, oletko sinä henki vai silloin tällöin paha

paholainen, sanoi laama laimeasti hymyillen.

-- Minä olen sinun _chelasi_. -- Kim asettui kävelemään hänen

rinnalleen -- selittämätöntä pitkämatkaisen astuntaa, jota näkee

kaikkialla.

-- Mennään nyt, mutisi laama, ja rukousnauhan helmien hiljaa kalistessa

he vaelsivat mailin toisensa perästä äänettöminä. Laama mietiskeli,

kuten tavallista, mutta Kimin kirkkaat silmät olivat tietysti avoinna.

Joutua tuolle leveälle hymyilevälle elämänvirralle oli hänen mielestään

melko suuri edistysaskel verrattuna Lahoren tungokseen asti täysiin

katuihin. Tapasi uusia ihmisiä ja uusia nähtävyyksiä joka askelella ...

tuttuja ihmisluokkia ja aivan outoja, ennen näkemättömiä.

He tapasivat joukon pitkätukkaisia väkevänhajuisia sanseja, jotka

kantoivat sisiliskoja ja muuta saastaista ruokaa selässänsä, luisevien

koirien nuuskien ärhennellessä heidän kintereillään. Ne ihmiset

pysyivät omalla puolellansa tietä, kulkien nopean arasti, ja muut

kastit väistivät heitä, sillä heitä pidetään saastaisina.

Sansien jäljessä, astuen huoletonna vaikka jäykästi pimeässä

varjostossa -- jalkarautojen muisto lienee vielä ollut vereksenä

mielessä -- tallusti vasta vankilasta päässyt mies; hänen täysi

vatsansa ja kiiltävät poskensa osoittivat, että hallitus pitää huolta

vangeista paremmin kuin moni kunniallinen ihminen pitää huolta

itsestään. Kim tunsi hyvin käynnin ja laski pilaa siitä miehen

ohimennessä.

Sitten seurasi akalilainen, hurjannäköinen, pörrötukkainen sikhiläinen

intoilija lahkonsa siniruutuiseen asuun puettuna, kiillotettujen

teräshelyjen välkkyessä hänen korkean sinisen turbaaninsa huipusta.

Hän palasi riippumattomista sikhiläisvaltioista, missä hän oli käynyt

laulelemassa muinaisia heimon voittokuluja nuorille ruhtinaanpojille,

jotka ovat käyneet yliopistossa ja käyttävät eurooppalaisia saappaita

ja pukuja. Kim karttoi huolellisesti ärsyttämästä miestä, sillä akalin

viha kuohahtaa pian ja hänellä on vikkelä käsi.

Siellä täällä he tapasivat kirjavapukuisia joukkoja, kun koko kylänväki

oli palaamassa jostakin markkinapaikasta, naiset kantaen lapsia

selässään, kulkien miestensä jäljessä, isommat pojat sokeriruo'on

palasilla keppihevosta leikkien tai vetäen pieniä puolen pennyn

leikkivetureita pitkin tietä, tai sitten pienillä kuvastimenpalasilla

väläytellen aurinkoa ohikulkijain silmiin. Helposti voi nähdä, mitä

kukin oli ostanut, ja jos siitä oli jotakin epäilystä, niin tarvitsi

vain katsoa kuinka naiset, ruskea käsi toista ruskeata kättä vastassa,

vertailivat keskenään luoteisilta markkinapaikoilta vastaostamiansa

lasihelyjä.

Nuo ilonpitäjät kulkivat hitaasti huudellen toisillensa ja pysähtyen

makeismyyjien kohdalla tai rukoillakseen tiepuolessa olevien alttarien

luona, joita oli sekä hindujen että muhamettilaisten varaksi ja

joiden luo alempien kastien jäsenet hyvin hyvässä sovussa pysähtyivät

huolimatta uskontunnustuksestaan.

Pitkä sininen rivi, joka kulki kiemurrellen kuin joku ryömivä mato,

saattoi ilmestyä tomusta ja kulkea ohi vilkkaan puheensorinan

tahdissa. Se oli _changar-_joukko -- naisia, jotka ovat ottaneet

pitääkseen huolta pohjoisen rautatien ratavalleista -- litteäjalkaisia,

pystyrintaisia, rotevia, sinipuseroisia sorankantajia, jotka,

pysähtymättä kuluttamaan aikaa matkan varrella, riensivät pohjoiseen,

kuultuaan työtä olevan siellä saatavissa. He kuuluivat kastiin, jonka

miehistä ei pidetä lukua, ja he kulkivat ryhdikkäinä ja reippain

askelin, pää pystyssä, kuten näkee kulkevan naisten, jotka kantavat

raskaita taakkoja.

Vähän myöhemmin saattoi hääjoukko kääntyä suurelle valtatielle soiton

ja huutojen kaikuessa ja seppelkukkien tuoksuessa väkevämmin kuin

itse maantientomu. Morsiamen kantotuoli, joka oli punaisen ja kullan

kirjava, vilahteli huojuvana pölypilven keskessä, ja sulhasen kukitettu

poni kääntyi sivumennen syrjään sieppaamaan heinätukon ohikulkekevasta

rehukuormasta. Kim yhtyi sekä onnitteluihin että puujalkavitseihin,

toivottaen pariskunnalle sata poikaa eikä yhtään tytärtä, kuten

sananparsi kuuluu. Mutta paljon mielenkiintoisempana sai yhä

raikuvampia huutoja osakseen joku kuljeksiva silmänkääntäjä, jolla oli

puoleksi opetettuja apinoita, tai toinen, joka kuljetti rasituksesta

läähättävää karhua, tai sitten nainen, joka kiinnitti pukinsarvet

jalkoihinsa ja tanssi nuoralla, säikyttäen hevoset ja saattaen naiset

kimakasti kirkumaan ihmetyksestä.

Laama ei milloinkaan kohottanut silmiään. Hän ei pannut merkille

rahanlainaajaa, joka töpöhäntäisellä ponillansa riensi kokoamaan

julmia korkojaan, -- ei pitkään huutelevaa karkeaäänistä, vielä

sotilastahdissa kulkevaa lomallelaskettua alkuasukassotilasten ryhmää,

joka oli iloinen päästessään käyttämästä polvihousuja ja säärystimiä ja

huvitteli syytämällä raakoja puheita ohikulkeville sävyisille naisille.

Eipä hän nähnyt pyhän veden myyjääkään, vaikka Kim odotti, että hän

ostaisi pullon kallisarvoista ainetta. Hän vain katseli maahan kaiken

aikaa ja harppoi vakaasti tunnin toisensa perästä, sielu kokonaan

muualla. Mutta Kim oli seitsemännessä taivaassa.

Suuri valtatie oli tässä kohden rakennettu korkeaksi, kestääkseen

vuoriston talviset tulvat, niin että siinä matkasi ikäänkuin hiukan

yläpuolella maiseman, pitkin juhlallista käytävää, koko Intian

levitessä näkyviin oikealla ja vasemmalla. Oli hauskaa katsella monen

härkäparin vetämiä jyvä- ja puuvillavankkureita hitaasti kulkemassa

kyläteitä: saattoi kuulla niiden rattaiden kitinän mailin päästä ja

vähitellen lähenevän, kunnes ne, ajajien huikkaillessa ja sättiessä

toisiansa, kiipesivät jyrkkää vierua ylös valtatielle. Mieluista myös

oli katsella ihmisiä, noita punaisissaan, sinisissään, valkoisissaan ja

keltaisissaan liikkuvia pieniä parvia, jotka poikkeilivat valtatieltä

omiin kyliinsä, hajaantuivat pari-, kolmihenkisiin ryhmiin ja

vähitellen häipyivät tasangon etäisyyteen. Kim tunsi näiden ilmiöiden

viehätyksen, vaikka hän ei kyennyt tunteitansa tulkitsemaan, ja niinpä

hän tyytyi ostamaan kuorittuja sokeriruo'on palasia ja syljeskelemään

niistä imemäänsä mehua hyvin tuhlaavasti pitkin tietä. Silloin tällöin

laama otti nuuskaa, eikä Kim enää lopuksi saattanut sietää hiljaisuutta.

-- Tämä on hyvä maa ... tämä etelänmaa, virkkoi hän. -- Ilma on hyvä,

vesi on hyvää. Eikö olekin?

-- Ja kaikki ovat Pyörään kytketyt, sanoi laama. -- Elämästä toiseen

siirtyen. Kenellekään näistä ei ole Tietä näytetty. -- Hän vaipui

jälleen omaan maailmaansa.

-- Nythän olemme jo väsyksiin asti kulkeneet, jatkoi Kim. -- Varmaan

pian tulemme levähdyspaikkaan. Pysähdymmekö siinä? Katso, aurinko jo

alenee.

-- Kukapa ottaa meidät suojaansa tänä iltana?

-- Se on yhdentekevää. Tämä maa on täynnä hyviä ihmisiä. Sitäpaitsi --

hän alensi äänensä kuiskaukseen -- meillä on rahaa.

Kulkijain joukko tiheni, kun he lähestyivät levähdyspaikkaa, _paraota_,

mikä tiesi päivänmatkan päättymistä. Jono hökkeleitä, joissa myytiin

yksinkertaista ruokaa ja tupakkaa, kasa polttopuita, poliisiasema,

kaivo, hevosruuhi, muutamia puita ja niiden alla siellä täällä entisten

nuotiotulien mustia tuhkakasoja -- ne vain ovat suuren valtatien

levähdyspaikkojen tuntomerkkejä, jollei ota huomioon kerjäläisiä ja

variksia, jotka molemmat ovat yhtä nälkäisiä.

Tällöin aurinko jo työnsi leveitä kultaisia juovia mangopuiden

alimpien oksien välitse; papukaijoja ja kyyhkysiä tuli sadoittain

lentäen pesiinsä, ja nauravat harmaaselkäiset harakat, keskustellen

päivän tapauksista, hyppelivät kaksin tai kolmin edestakaisin

melkeinpä kulkijain jaloissa; puiden oksilta kuuluva suhina ja

kahina ilmaisi, että yököt olivat vuorostaan valmiina lähtemään

yöllisille pyyntiretkilleen. Tuota pikaa auringonvalo keskittyi ja

punasi verenkarvaisiksi ihmisten kasvot ja kärryjen pyörät sekä

härkien sarvet. Sitten yö nopeasti laskeutui muuttaen ilman tunnun ja

levittäen sinervän hämäräharsonsa tienoolle, ja heti tuntui selvempänä

ja pistävämpänä nuotionsavu ja karjanhaju sekä vehnäleipien suloinen

tuoksu, kun niitä paistettiin tuhassa. Yövartio riensi poliisiasemalta

mahtavasti rykien ja komentosanoja toistaen, ja hehkuva hiili loisti

punaisena tiepuoleen vetäytyneen ajomiehen vesipiipussa, kun Kimin

silmä koneenomaisesti katseli laskevan auringon viimeistä kimmellystä

hevosten metallisissa silakoristuksissa.

Tällaisen _paraon_ elämä muistuttaa suuresti Kashmir Serain (ison

majatalon) elämää pienoiskoossa. Kim antausi huolettomaan aasialaiseen

epäjärjestykseen, joka -- jos omistaa siihen tarpeeksi aikaa -- antaa

kaikkea mitä yksinkertainen ihminen voi tarvita.

Hänhän ei tarvinnut paljoa, sillä koska laamalla ei ollut mitään

kastiepäilyksiä, saattoivat he ostaa keitettyä ruokaa lähimmästä

kojusta. Mukavuuden vuoksi Kim kuitenkin kokosi kuivaa lantaa nuotion

tekemistä varten. Hyörien kaikkialla nuotioiden ympärillä miehet

huusivat öljyä, jyviä, makeisia ja tupakkaa, tuuppivat toisiansa

odottaessaan vuoroansa kaivolla, ja miesten ääniin sekaantui

vankkureista, jotka olivat edestä verhoilla peitetyt, naisten kimeätä

pärpätystä ja tirskunaa, nämä kun eivät saaneet näyttäytyä julkisesti.

Nykyään ovat sivistyneet alkuasukkaat sitä mieltä, että kun naiset

matkustavat -- ja he ovat matkoilla melko usein -- on parempi viedä

heidät nopeasti junassa, asianmukaisesti verhotussa vaununosastossa,

ja se tapa onkin leviämässä. Mutta aina on niitä vanhanaikaisia, jotka

pysyvät esi-isien tavoissa, ja toisekseen on aina vanhoja naisia

-- piintyneempiä kuin miehet --, jotka elämänsä lopulla lähtevät

pyhiinvaelluksille. He eivät kuihtuneina ja vähemmän miellyttävinä

erinäisissä oloissa enää paljoa välitä hunnusta.

Oltuaan pitkät ajat eristettyinä muista ja kuitenkin jonkin verran

tekemisissä tuhansien ulkomaailman harrastuksien kanssa he rakastavat

avoimen valtatien hälinää ja melua, kokouksia pyhäkköjen luona ja

rajattomia juoruamisen mahdollisuuksia samanmielisten valtiatarleskien

kanssa. Varsin usein on kauan kärsineelle perheelle mieluista, että

tuollainen teräväkielinen, terästahtoinen vanha nainen lähteekin

noin matkailemaan Intian halki, sillä ovathan toivioretket otollisia

jumalillekin. Niinpä saattaa kaikkialla Intiassa, etäisimmissä

paikoissa yhtä hyvin kuin keskuksissakin, tavata harmaapäisiä

palvelijoita, jotka ovat olevinaan huoltamassa vanhaa naista tämän

enemmän tai vähemmän verhottuna piiloutuessa härkävankkureihin.

Sellaiset palvelijat ovat hyvin vaiteliaita ja luotettavia, ja

kun eurooppalainen tai ylempään kastiin kuuluva alkuasukas on

läheisyydessä, peittävät he hoidokkinsa hyvin huolellisesti;

tavallisessa pyhiinvaeltajajoukossa siitä sitä vastoin ei välitetä.

Vanha nainen on sittenkin inhimillinen olento ja elää nauttiakseen

elämästä.

Kim huomasi majapaikalle äsken saapuneet koreasti somistellut

perheajoneuvot, joissa oli kaksi kirjailtua kuomua, niin että vaunut

muistuttivat kaksikyttyräisen kameelin selkää. Kahdeksan miestä oli

saattajina, ja kahdella näistä oli vanhat ruostuneet sapelit ...

varmana merkkinä siitä, että saatettavana oli arvohenkilö, sillä

tavalliset ihmiset eivät käytä aseita. Esiverhojen takaa kuului yhä

kasvavaa moitteitten, käskyjen ja pilapuheiden kaakatusta, joka ainakin

eurooppalaisesta olisi tuntunut hyvin karkeasanaiselta. Siinä oli

ilmeisesti nainen, joka oli tottunut käyttelemään valtaa.

Kim tarkasteli tutkivasti vaunujen vartiomiehistöä. Puolet heistä

oli alamaan hoikkasäärisiä, harmaapartaisia uryamiehiä; muut taasen

huopavaatteisiin ja -hattuihin puettuja vuoristolaisia. Se seikka

olisi jo riittänyt ilmaisemaan seurueen luonteen, vaikkapa hän ei

olisi kuullutkaan noiden molempien ryhmien ainaista kinastelua. Vanha

nainen oli menossa etelään päin ehkäpä tervehtimään rikasta sukulaista,

esimerkiksi vävyä, joka oli lähettänyt kunnioituksensa osoitukseksi

saattueen häntä vastaan. Vuorelaiset oli matkalainen ottanut omalta

tienooltaan, Kulusta tai Kangrasta. Aivan ilmeistä oli, ettei matkassa

ollut tytärtä menossa vihittäväksi ... muutoin olisivat uutimet olleet

kiinnitetyt eikä vartiomiehistö olisi suvainnut ketään vaunujen

läheisyydessä.

Nainen oli hilpeä ja rivakka ihminen, tuumi Kim ohimennessään, kantaen

toisessa kädessään lantakasaa nuotiota varten ja toisessa keittoruokaa

sekä raivaten olkavarrellaan laamalle tietä tungoksessa. Tästä

kohtauksesta saattoi hellitä jotakin. Laama ei siinä tahtonut mihinkään

ryhtyä, mutta, kuten kunnollisen chelan tuleekin tehdä, Kim oli halukas

kerjäämään kahdellekin.

Hän laittoi nuotionsa niin lähelle vaunuja kuin uskalsi, odottaen että

joku vartijoista käskisi hänen siirtyä loitommaksi. Laama heittäytyi

väsyneenä maahan, melkein niinkuin ylensyönyt yökkö kääriytyy

siipiinsä, ja otti esiin rukousnauhansa.

-- Menkää tiehenne, kerjäläiset! -- Käskyn antoi hindustania mongertava

vuoristolainen.

-- Huh! Sehän on vain _pahari_ (vuoristolainen), -- sanoi Kim olkansa

yli. -- Mistä alkaen ovat vuoristoaasit omistaneet koko Hindustanin?

Vastaukseksi tuli vikkelä ja loistava kuvaus Kimin sukupuusta kolmen

sukupolven ajalta.

-- Ah! Kimin ääni oli yhä lempeämpi samalla kun hän taitteli

lantakappaletta tuleen pannakseen. -- Minun maassani tuollaista puhetta

pidetään alkuna rakkauskuherteluun.

Kärkeän kimakka naurunkaklatus uutimien takaa innostutti vuoristolaisen

uuteen hyökkäykseen.

-- Eipä hullumpaa ... eipä hullumpaa, sanoi Kim tyynesti. -- Mutta

varohan, veljeni, jottemme me ... pane, merkille _me_ ... satu antamaan

manausta sinulle. Sanonpa, että meidän manauksillamme on tapana tehota.

Uryat nauroivat. Vuorelainen hypähti uhkaavasti esiin, mutta laama

kohotti äkkiä päätänsä, niin että hänen suuri päähineensä tuli täysin

näkyviin Kimin äsken sytyttämän nuotion valossa.

-- Mikä nyt on? kysyi hän.

Mies pysähtyi kuin kivettyneenä. -- Minä ... minä ... pelastuin

suuresta synnistä, änkytti hän.

-- Tuo muukalainen on vihdoinkin tavannut itselleen papin, kuiskasi

eräs alamaalaisista.

-- Haa! Miksei sitä kerjäläispoikaa kuriteta? huusi vanha nainen.

Vuoristolainen peräytyi vaunujen luo ja kuiskasi jotakin uutimien

väliin. Syntyi hetken hiljaisuus, sitten kuului matalaa puhetta.

Asiat käyvät hyvin, tuumaili Kim ollen olevinaan kuulematta ja

näkemättä.

-- Kun ... kun ... hän on syönyt, sopersi vuoristolainen

mielistelevästi Kimille, -- pyydetään, että pyhä mies tahtoisi

puheellansa kunnioittaa erästä, joka haluaisi keskustella hänen

kanssaan.

-- Kun hän on syönyt, paneutuu hän lepäämään, vastasi Kim ylpeästi. Hän

ei oikein ymmärtänyt, mihin suuntaan asiat nyt kääntyivät, mutta päätti

sittenkin käyttää tilaisuutta hyväkseen. -- Nyt hankin hänelle ruokansa.

Tämän viimeisen lauseen hän sanoi äänekkäästi, vaikka huokaisten,

ikäänkuin väsymyksestä.

-- Minä ... minä ja toverini pidämme siitä huolta, jos se sallitaan.

-- Se on sallittua, sanoi Kim entistäänkin ylpeämpänä. -- Pyhä mies,

nämä ihmiset tuovat meille ruokaa.

-- Tämä maa on hyvä. Koko etelänmaa on hyvä ... tässä suuressa ja

kauheassa maailmassa, mutisi laama uneliaasti.

-- Anna hänen nukkua, sanoi Kim, -- mutta pidä huolta, että saamme

kunnollista ruokaa, kun hän herää... Hän on hyvin pyhä mies.

Taas joku alamaalaisista lausui jotakin halveksivaa.

-- Hän ei ole fakiiri eikä mikään alamaalainen mierolainen, jatkoi

Kim vakavasti, katsellen tähtiin. -- Hän on pyhin kaikista pyhistä

miehistä. Hän on yläpuolella kaikkien kastien. Minä olen hänen chelansa.

-- Tule tänne! virkkoi kimeä ääni uutimien takaa. Kim nousi tietäen,

että silmät, joita hän ei nähnyt, katselivat häntä. Luiseva ruskea

sormi, joka oli ahdettu täyteen sormuksia, oli vaunujen reunalla, ja

haastelu kävi tähän tapaan:

-- Kuka tuo on?

-- Erittäin pyhä vanhus. Hän tulee kaukaa. Tiibetistä.

-- Mistä sieltä?

-- Lumien takaa ... hyvin etäisestä paikasta. Hän tuntee tähdet, laatii

horoskooppeja ja tulkitsee syntymähetken taivaan merkkejä. Mutta hän

ei tee sitä rahasta. Hän odottaa siitä ystävällisyyttä ja suurta

armeliaisuutta. Minä olen hänen oppilaansa. Minua nimitetään myöskin

Tähtien Ystäväksi.

-- Sinä et ole vuorelainen.

-- Kysy häneltä. Hän kertoo sinulle, että minut lähetettiin tähtien

maailmasta opastamaan häntä toivioretkensä päähän.

-- Hm. Pane merkille, nulikka, että minä olen vanha nainen, enkä aivan

hupsu. Laamat minä tunnen, ja heitä minä kunnioitan, mutta sinä et ole

mikään oikea chela sen enempää kuin tämä sormeni on vaunujen aisa.

Sinä olet kastiton hindu ... rohkea ja häpeämätön kerjäläinen, joka

kaiketikin vain oman etusi vuoksi seuraat pyhää miestä.

-- Emmekö kaikki koeta ansaita? -- Kim muutti äänensävynsä vikkelästi

samanlaiseksi kuin puhuttelijansakin haastelu oli muuttunut. -- Minä

olen kuullut (sen hän sanoi aivan umpimähkään) minä olen kuullut...

-- Mitä sinä olet kuullut? tokaisi nainen sormellansa napauttaen.

-- En mitään muistamisen arvoista, mutta jotakin basaarijuttua, joka

tietenkin on valhetta ... että nimittäin rajahit ... mitättömät

vuoristo-rajahit...

-- Jotka silti ovat hyvää rajput-sukua.

-- Tietysti hyvää sukua. Että hekin myyvät kauneimpia naisistansa

ansaitakseen. Etelään myyvät niitä ... zemindareille ja sen tapaisille.

Jos mitään, niin juuri tätä syytöstä pikku vuoristolaisruhtinaat

kivenkovaan väittävät valheeksi, mutta sepä on sittenkin asia, jota

basaareissa uskotaan, kun on puheena Intian salaperäinen orjakauppa.

Vanha nainen selitti Kimille jännittyneellä, suuttuneella kuiskeella,

mikä ilkeä valehtelija hän oli. Jos Kim olisi vihjaissutkaan sellaista

hänen ollessaan tyttö, olisi hänet jo samana iltana heitetty norsun

tallattavaksi. Se oli aivan varmaa.

-- Ahai! Minähän olen vain kerjäläispenikka, niinkuin kaunottaren silmä

on nähnyt, valitti Kim muka kauhuissaan.

-- Kaunottaren silmä, kyllä kai! Mikä minä olen, että sinä viskaat

kerjäläisimarruksia silmilleni? -- Ja sittenkin hän nauroi tuolle jo

ammoin unohdetulle sanalle. -- Neljäkymmentä vuotta takaperin olisi

niin voitu sanoa, eikä perättömästi; vieläpä kolmekymmentä vuotta

sitten. Mutta sehän siitä tulee, kun vaeltelee sinne tänne tässä

maassa, että kuninkaan lesken täytyy sietää kaikenlaisten hylkiöiden

likeisyyttä ja mierolaisten pilkkapuheita.

-- Suuri kuningatar, tokaisi Kim vikkelästi, sillä hän kuuli, että

nainen vapisi pahastuksesta, -- minä olen juuri se, miksi suuri

kuningatar minua sanoo; mutta siitä huolimatta on isäntäni pyhä. Hän ei

ole vielä kuullut suuren kuningattaren käskyä, että...

-- Käskyäkö? Minäkö käskisin pyhää miestä -- Lain opettajaa -- naisen

puheille? En milloinkaan!

-- Säälikää minun tyhmyyttäni; minä luulin, että se oli määräys...

-- Ei ollut. Se oli pyyntö. Tekeekö tämä asian selväksi?

Hopearaha kilahti vaunujen reunalle. Kim otti sen ja kumarsi syvään.

Vanha nainen ymmärsi, että poikaa, joka oli laaman sekä silminä että

korvina, oli lepytettävä.

-- Minä olen vain pyhän miehen oppilas. Kun hän on syönyt, ehkäpä hän

tulee.

-- Oh, sinua hävytöntä heittiötä! -- Jalokivikoristeinen etusormi

heristeli nuhtelevasti, mutta Kim kuuli siitä huolimatta vanhan naisen

tyytyväisenä hytkähtävän.

-- No, mitä asiaa koskee? kysyi Kim muuttaen sävynsä hivelevän

luottavaiseksi, jollaista hän yleensä käytti hyvällä menestyksellä. --

Tarvitaanko ... tarvitaanko poikaa suvussasi? Puhu vapaasti, sillä me

papit... (Tämä viimeinen oli opittu Taksali-portin fakiireilta.)

-- Me papit! Sinä et ole vielä kyllin vanha ollaksesi... Hän keskeytti

pilapuheen naurulla. -- Usko minua, me naiset, oi pappi, ajattelemme

joskus muitakin asioita kuin poikia. Sitäpaitsi on tyttäreni jo

lahjoittanut miehellensä pojan.

-- Kaksi nuolta viinessä on parempi kuin yksi, ja kolme pätee yhä

enemmän. -- Kim yskäisi miettivästi sananparren ponneksi ja loi

katseensa hienotunteisesti alas.

-- Totta kyllä. Mutta kenties se tulee. Noista alamaan bramiineista ei

tosin ole mitään hyötyä. Lähetin heille lahjoja ja rahoja ja uudelleen

lahjoja, ja he ennustivat kyllä.

-- Ah, lausui Kim äärettömän halveksivasti, venytellen, -- he

ennustivat! -- Ammattiprofeetta ei olisi voinut paremmin ilmaista

ylemmyyttä.

-- Ja vasta sitten kun muistin omat jumalani, tulivat rukoukseni

kuulluiksi. Valitsin otollisen hetken ja ... kenties tuo pyhä mies on

kuullut Lung-Chon luostarin esimiehestä. Hänelle kerroin asiani, ja

katsos, aikanaan tapahtui kaikki niinkuin olin toivonut. Tyttäreni

pojan isän luona oleva bramiini on siitä asti sanonut, että se tapahtui

_hänen_ rukouksiensa ansiosta ... ja se on pikku erehdys, kuten hänelle

selitän, jahka pääsemme matkan perille. Sitten lähden Buddh-Gayaan

_shraddha_-toimitukselle lasteni isän puolesta.

-- Sinne mekin menemme.

-- Sehän on kaksin verroin hyväenteinen sattuma, piipitti vanha nainen.

-- Ainakin toinen poika!

-- Kuules, koko maailman ystävä! -- Laama oli havahtunut ja aivan kuin

vieraassa paikassa unestaan herännyt lapsi huusi Kimiä.

-- Minä tulen! Minä tulen, pyhä mies! -- Hän syöksähti nuotion ääreen,

missä tapasi laaman jo lukuisain ruoka-astioiden ympäröimänä ja

vuoristolaiset silminnähtävästi jumaloimassa häntä, jotavastoin etelän

miehet katselivat häntä hyvin happamesti.

-- Menkää tiehenne! Poistukaa! huusi Kim. -- Aterioitsemmeko me

julkisesti niinkuin koirat? -- He illastivat hiljaisuudessa kumpikin

taholleen kääntyen, ja lopuksi Kim sytytti omatekoisen savukkeen.

-- Enkö ole satakin kertaa sanonut, että etelänmaa on hyvä maa! Tuossa

on hyveellinen ja ylhäinen vuoristoruhtinaan leski toivioretkellä,

kuten hän sanoo, Buddh-Gayaan. Hän se lähetti nämä ruuat, ja kun olet

levähtänyt, tahtoisi hän puhutella sinua.

-- Onko tämäkin sinun työtäsi? -- Laama otti aimo siemauksen nuuskaa

rasiastansa.

-- Kukapa muu olisi pitänyt sinusta huolta siitä asti kuin ihmeellinen

matkamme alkoi? -- Kimin silmät loistivat, kun hän puhalteli kitkerää

savua sieraimistansa ja ojentui tomuiselle ruoholle. -- Olenko lyönyt

laimin mukavuuksiasi, pyhä mies?

-- Tulkoon siunaus ylitsesi! -- Laama taivutti päätänsä juhlallisesti.

-- Minä olen tavannut monta miestä pitkän elämäni aikana ja

oppilaitakin useita. Mutta keneenkään ihmisten joukosta, jos sinäkin

olet vaimosta syntynyt, en ole niin sydäntäni kiinnittänyt kuin

sinuun ... sinä olet aina ajatteleva ja huolehtiva, viisas ja kohtelias,

mutta kuitenkin hieman pikku peikon kaltainen.

-- Enkä minä ole milloinkaan nähnyt sellaista pappia kuin sinä olet. --

Kim tarkasteli hyväntahtoisten keltaisten kasvojen ryppyjä. -- Tuskin

olemme kolmea päivää olleet yhdessä matkalla, ja minusta tuntuu kuin

olisi jo kulunut sata vuotta.

-- Kenties oli minulle jossakin edellisessä elämässä sallittu toimittaa

sinulle jokin palvelus. Ehkäpä -- hän hymyili -- kirvotin sinut

jostakin pyydyksestä tai saatuani sinut ongenkoukkuun, silloin kun en

vielä ollut saanut valistusta, heitin sinut takaisin jokeen.

-- Saattaa olla, myönsi Kim rauhallisesti. Hän oli kuullut tuollaista

pohdintaa alinomaa, sellaistenkin suusta, joita englantilaiset eivät

olisi pitäneet haaveilijoina. -- No, tuota naista ajatellen, joka istuu

vaunuissa, minä luulen hänen kaipaavan toista poikaa tyttärellensä.

-- Sehän ei ole Tien asioita, huokasi laama. -- Mutta hänpä kuitenkin

on vuoristosta. Voi sentään sitä vuoristoa ja sitä vuoriston lunta!

Vanhus nousi ja asteli vaunujen luo. Kim olisi mielellään luovuttanut

korvansakin päästäkseen mukaan, mutta laama ei kutsunut häntä, ja ne

muutamat sanat, jotka hän saattoi siepata, lausuttiin oudolla kielellä,

sillä he käyttivät jotakin vuoriston murretta.

Nainen näytti tekevän kysymyksiä, joita laama mietiskeli ennenkuin

vastasi. Omituinen oli näky, jota Kim tarkkaili silmiänsä siristäen.

Laama seisoi suorana ja pystynä nuotioitten valossa, keltaisen

vaatetuksen syvät poimut mustalla päärmättyinä, niinkuin varjo heittää

viiruja auringon valaisemaan ryhmyiseen puunrunkoon, ja koristellut ja

kiillotetut kuomuvaunut kimaltelivat hänen edessään kuin monivärinen

jalokivi samassa epävakaisessa valaistuksessa. Kullalla kirjailtujen

uutimien kuviot liehuivat, muutellen muotojansa sikäli kuin iltatuuli

leyhäytteli laskoksia, ja puheen vähän kiihtyessä sinkautteli

jalokivinen etusormi hohtavia kipinöitä verhojen välitse.

Vaunujen takana kuvastui epämääräisen pimeyden muuri, jota täplittivät

pikku tulet: näiden vaiheilla kuhisi epäselviä hahmopiirteitä

ja varjoja. Varemmin illalla kuuluneet äänet olivat vaimenneet

rauhoittavaksi kohuksi, jonka syvimpänä sävelenä oli härkien tasainen

rouskutus olkisilppunsa ääressä ja korkeimpana bengalilaisen

tanssijatytön _sitarin_ helähtely. Miehet olivat jo enimmäkseen

illastaneet ja vetivät pitkiä savuja kurisevista vesipiipuistansa,

jotka voimakkaasti imeskeltyinä kurnuttavat kuin sammakko.

Vihdoin laama palasi. Muuan vuoristolainen saatteli häntä, tuoden

sisustetun karttuunipeitteen, jonka huolellisesti levitti nuotion

ääreen.

"Se nainen ansaitsee kymmenentuhatta lastenlasta", ajatteli Kim. "Ilman

minua ei noita lahjoja silti olisi saatu."

-- Siveä nainen ... ja viisas. -- Laama laskeusi lepäämään kuin väsynyt

kameeli. -- Maailma on täynnä armeliaisuutta niille, jotka seuraavat

Tietä.

Näin sanoen hän heitti runsaasti puolet peitteestä Kimin yli.

-- Ja mitä hän sanoi? Kim kääriytyi omaan osaansa peitettä.

-- Hän teki monta kysymystä ja esitti useitakin pulmia ... enimmiten

jonninjoutavaa puhetta, jota hän oli kuullut paholaista palvelevilta

papeilta, vaikka ne ovat kulkevinaan Tietä. Muutamiin vastasin, mutta

toisten sanoin olevan hulluja juttuja. Monet kantavat kauhtanaa, mutta

harvat pysyvät Tiellä.

-- Se on totta. Se on totta. -- Kim käytti sellaista miettivää,

lepyttelevää äänensävyä, jolla tavoitellaan toisen luottamusta.

-- Mutta omalla kannallaan hän on peräti oikeamielinen. Hän haluaa

hartaasti, että me matkustaisimme hänen kanssansa Buddh-Gayaan, ja

mikäli minä ymmärsin, olisikin meillä sama tie monta päivää etelään

päin.

-- Entä sitten?

-- Maltahan vähän. Siihen sanoin, että etsintäni oli kaiken muun

edellä. Hän oli kuullut monta hupsua tarinaa, mutta tätä suurta

totuutta etsimästäni joesta hän ei ollut kuullut milloinkaan.

Semmoisia ovat papit tuolla alemmassa vuoristossa! Hän tunsi Lung-Chon

luostarin esimiehen, mutta hän ei tiennyt mitään joestani, ei mitään

vasamakertomuksesta.

-- Ja sitten?

-- Senvuoksi haastelin etsinnästäni ja Tiestä ja muista hyödyllisistä

asioista. Mutta hän vain toivotteli, että saattaisin häntä ja

rukoilisin toista poikaa hänen tyttärelleen.

-- Ahaa! 'Me naiset' emme tosiaankaan ajattele muuta kuin lapsia, sanoi

Kim unisesti.

-- Kun nyt tiemme sattuvat yhteen joksikin aikaa, emme nähdäkseni

poikkea etsinnästämme, jos kulkisimmekin hänen mukanaan ... ainakin

sinne asti, kunnes ... mikä sen kaupungin nimi olikaan.

-- Ohoi! sanoi Kim kääntyen ja terävästi kuiskaten muutaman metrin

päässä kyyröttävälle uryalle. -- Missä teidän isäntänne talo on?

-- Vähän Saharunporen tuolla puolen, hedelmäpuutarhojen seuduilla. --

Hän mainitsi kylän nimen.

-- Se oli paikan nimi, sanoi laama. -- Sinne asti ainakin voimme mennä

hänen matkassaan.

-- Kärpäset kokoontuvat haaskan luokse, virkkoi urya

välinpitämättömällä äänellä.

-- Sairaalle lehmälle varis, sairaalle miehelle bramiini. -- Kim

henkäisi tuon sananlaskun heidän yläpuolellaan humiseville varjoisille

puidenlatvoille, olematta omistavinansa sitä kellekään elolliselle.

Mies murahti, mutta jäi sanattomaksi.

-- Menemme siis hänen mukanaan, pyhä mies?

-- Olisiko siihen mitään estettä? Voinhan sittenkin poiketa syrjään ja

koettaa jokaista jokea, jonka yli kuljemme. Hän haluaa, että tulisin.

Hän toivoo sitä hyvin hartaasti.

Kim tukahutti naurun peitteeseensä. Hän mietti, että kun tuo

käskeväinen vanha nainen voittaisi luontaisen arkuutensa laamaa

kohtaan, kannattaisi varmaankin kuulla häntä.

Hän oli jo melkein unessa, kun laama äkkiä lausahti sananparren:

"Puheliaitten naisten miehet saavat suuren palkinnon tulevassa

elämässä." Sitten Kim kuuli hänen kolmasti ottavan nuuskaa, mutta pian

hän vaipui uneen yhä vielä naureskellen.

* * * * *

Säteilevän kirkas aamun kajo herätti ihmiset ja varikset ja härätkin.

Kim nousi haukotellen istualle, ravistelihe ja värisi ihastuksesta.

Tällaista maailmaa sieti katsella; sellaista elämää hän halusi ...

hyörinää ja hälyä, valjaitten kiinnittämistä ja piiskanläimäyksiä,

pyörien kitinää, nuotioitten sytyttämistä, ruuan keittämistä ja

monenmoista uutta nähtävää joka suunnalla. Yön sumu hälveni hopeisena

huntuna, papukaijoja lensi kirkuvina vihreinä parvina jollekin

kaukaiselle joelle, ja kaivonvintturit yltyivät kaikkialla vinkumaan.

Intia oli valveilla, ja Kim oli keskellä sen elämää, virkeämpänä ja

innostuneempana kuin kukaan muu, pureskellen pientä oksaa, jota hän

aikoi käyttää hammasharjana, sillä hän omaksui kerkeästi joka taholta

kaikki sen maan tavat, jonka hän tunsi ja jota hän rakasti.

Ei tarvinnut olla huolissaan ruuan saannista, ei uhrata pienintäkään

roposta noihin ihmisten ympäröimiin myymäläkojuihin. Hän oli

pyhän miehen oppilas, ja tämän taas oli lujatahtoinen vanha rouva

ottanut hoiviinsa. Heille laitettaisiin kaikki valmiiksi, ja kun

kunnioittavasti kutsuttaisiin aterioimaan, he rennosti istuutuisivat

syömään. Sitäpaitsi -- Kim nauraa hihitti hampaitansa puhdistaessaan

-- heidän suojelijattarensa jossakin määrin lisäisi matkan viehätystä.

Kim tarkasteli hänen vetohärkiänsä, kun ne huokuen ja pärskyen astuivat

ikeittensä alla paikalle. Jos ne kulkisivat liian nopeasti, mikä ei

tosin ollut luultavaa, saattaisi hän mukavasti istua vetoaisan päällä

ja laama ajajan vieressä. Saattuemiehet tietenkin kävelisivät. Vanha

nainen niinikään tietenkin puhuisi paljon, ja mikäli hän saattoi jo

kuulemastaan päättää, ei siitä keskustelusta puuttuisi suolaa. Hän

olikin jo ryhtynyt käskemään, moittimaan ja (sanottakoon suoraan)

sadattelemaan palvelijoittensa viivytyksien takia.

-- Viekää hänelle piippunsa. Jumalien nimessä, viekää hänelle piippu

ja tukkikaa hänen pahaenteinen suunsa, huusi muuan urya sidellessään

vuodevaatteita muodottomiksi mytyiksi. -- Hän ja papukaijat ovat yhtä

maata, kirkuvat aamun koitteessa.

-- Johtohärät! Hei, pitäkää huolta johtohäristä! -- Ne olivat lähteneet

peräytymään ja kääntymään sivulle, ohivierivien viljavankkurien

pyörännavan sattuessa niiden sarviin. -- Sinä huuhkajanpoika, minne

sinä pyrit? -- Tämä tiuskaistiin irvistelevälle vankkurimiehelle.

-- Ai ... ai! Siinä on Delhin kuningatar matkalla rukoilemaan poikaa

itselleen, huusi mies korkealta kuormalta olkansa yli. -- Tehkää tietä

Delhin kuningattarelle ja hänen pääministerilleen, tuolle harmaalle

apinalle, joka kiipeilee omaa miekkaansa pitkin!

Toiset, parkilla lastatut vankkurit seurasivat heti perässä, ja

niiden ajaja lisäsi muutamia herjaussanoja, kun johtohärät jälleen

väistäessään peräytyivät.

Heiluvien uutimien takaa kuului yhteislaukauksena kiukunpurkauksia.

Pitkälti ei sitä tulvaa tullut, mutta laatunsa puolesta ja purevassa

osuvuudessaan se oli semmoista, ettei edes Kim ollut sen veroista

milloinkaan kuullut. Hän saattoi huomata ajomiehen paljaan rinnan

painuvan kokoon hämmästyksestä, samalla kun hän pelokkaana kumarsi

äänelle ja hyppäsi alas auttamaan saattomiehiä, näiden kiskoessa

suitsuavaa tulivuortansa valtatielle. Sillä aikaa ääni kuvasi hänelle

varsin suorasukaisesti, millaisen vaimon hän oli valinnut ja mitä tämä

hommasi hänen poissaollessaan.

-- _Shabash_! (hyvin tehty!), mutisi Kim kykenemättä pidättämään

itseänsä, kun mies hiipi tiehensä.

-- Hyvin tehty todellakin, kyllä kai! On häpeä, ettei naisraukka saa

tilaisuutta rukoilla jumaliansa, joutumatta Hindustanin kaikkien

hylkiöitten herjattavaksi ... että hänen täytyy niellä solvauksia

niinkuin muut syövät voinrasvaa. Mutta vielä minulla on kielessäni

vähän voimaa ... pari kolme sattuvaa sanaa kuhunkin tilaisuuteen.

Ja yhä olen vailla tupakkaani! Missä se silmäpuoli ja häpeämätön

patustelija on, joka ei vielä ole laittanut piippuani kuntoon?

Eräs vuoristolaisista työnsi kiireesti piipun uutimien taakse, ja pian

ilmaisi niiden joka kulmalta tunkeutuva paksu savujuova, että rauha oli

palautettu.

Jos Kim oli edellisenä päivänä kulkenut pystyssä päin, ollessaan pyhän

miehen oppilas, asteli hän kymmenkertaisen ylpeänä tässä puolittain

kuninkaallisessa matkueessa, saatuaan tunnustetun sijan ihastuttavasti

käyttäytyvän ja ylen itsenäisen vanhan naisen suojeluksessa.

Turbaanipäiset saattomiehet asettuivat kukin omalle puolelleen vaunuja,

tupruttaen ilmaan suunnattomia tomupilviä.

Laama ja Kim kävelivät vähän syrjemmällä, Kim pureskellen

sokeriruokoansa ja väistymättä kenenkään pappia alempiarvoisen tieltä.

He saattoivat kuulla vanhan naisen kielen käyvän säännöllisesti kuin

puimakone. Hän käski saattajiensa ilmoittaa, mitä tiellä tapahtui, ja

niin pian kuin he olivat joutuneet majapaikasta vähän loitommalle,

hän siirsi uutimet syrjään ja tirkisteli ulos, jättäen huntunsa vain

kolmannekseksi kasvoilleen. Miehet eivät katsoneet suoraan häneen, kun

hän heitä puhutteli, ja siten jonkin verran noudatettiin tavallista

sopivaisuutta.

Tummaverinen, keltanaamainen, moitteettomasti puettu englantilainen

poliisitarkastaja ratsasti ohi väsyneellä hevosella ja nähdessään

saattoväestä, mitä lajia henkilö siinä oli, kiusoitteli häntä.

-- Oh, äitiseni, huusi hän, -- tuollainenko esiintymistapa naisilla

nykyään on? Sattuisipa joku englantilainen tulemaan ja näkemään, ettei

sinulla ole lainkaan nenää!

-- Mitä? kirkui toinen takaisin. -- Eikö äidilläsi ole nenää? Miksikä

sen ilmoitat näin julkisesti?

Se oli naseva sivallus. Englantilainen kohotti kätensä kuin mies, joka

on miekkailussa saanut iskun. Vanha nainen nauroi päätänsä nyökäyttäen.

-- Voivatko nämä kasvot houkutella siveyttä harhateille? -- Hän poisti

huntunsa kokonaan ja tuijotti virkamieheen.

Kasvot eivät suinkaan olleet viehkeät, mutta mies pysäytti ratsunsa

ja kehaisi häntä paratiisin kuuksi ja vakaisuuden häiritsijäksi ja

käytti hänestä muita sentapaisia hullunkurisia nimityksiä, jotka vain

lisäsivät vanhan naisen hilpeyttä.

-- Hän on _nut-cut_ (veitikka), -- sanoi hän. -- Kaikki poliisit ovat

sellaisia, mutta poliisitarkastajat ovat pahimmat. Hai, poikani! Sinä

et ole voinut oppia kaikkea tätä sen perästä kun tulit Euroopasta. Kuka

sinua on imettänyt?

-- Eräs _pahareen .._. muuan Dalhousien vuoristolainen. Kätke

kauneutesi hunnun taakse ... sinä ihastuksen herättäjä. -- Näin sanoen

hän ratsasti tiehensä.

-- Tämä on kunnon lajia oikeuden valvojia, -- sanoi nainen

juhlallisella äänellä, työntäen suunsa täyteen _pan_-juurta. -- He

tuntevat maan ja maan tavat. Toiset, vasta tulleet Euroopasta ...

joita valkoiset naiset ovat imettäneet ja jotka oppivat kieltämme

kirjoista ... ovat pahempia kuin rutto. He tuottavat vahinkoa

kuninkaillekin.

Sitten hän kaikkien kuultavaksi kertoi pitkän jutun

tietämättömästä nuoresta poliisista, joka oli häirinnyt erästä pientä

vuoristoruhtinasta, hänen yhdeksättä serkkuaan, mitättömästä

maa-asiasta, ja päätti juttunsa sanansutkauksella, joka ei suinkaan

ollut hartauskirjallisuudesta otettu.

Sen jälkeen hänen ajatuksensa saivat toisen suunnan, ja hän pyysi

erästä saattomiestä kysymään laamalta, eikö tämä tulisi vaunujen

viereen keskustelemaan hänen kanssaan uskonnon asioista. Niinpä siis

Kim jättäysi taemmaksi ja tyytyi pureskelemaan sokeriruokoansa.

Tunnin tai pari laaman iso päähine häämötti kuin kuu tomupilvessä, ja

kuulemastansa Kim saattoi päättää vanhan naisen itkevän.

Eräs alamaalaisista pyyteli vähän anteeksi eilisiltaista

epäkohteliaisuuttaan, sanoen ettei hän milloinkaan ollut nähnyt

valtiatartansa niin lempeämielisenä ja arvellen sen johtuvan vieraan

papin läsnäolosta. Omasta puolestaan hän uskoi bramiineja, vaikka

hän kaikkien alkuasukkaitten tavoin tunsi hyvin heidän viekkautensa

ja ahneutensa. Siitä huolimatta, kun bramiinit vain kiusasivat hänen

isäntänsä vaimon äitiä kerjuullansa ja kun tämä karkoitti heidät niin

kiukkuisena, että he kirosivat koko seuruetta (mikä miehen mielestä oli

todellisena syynä siihen, että toinen ulommista vetohäristä ontui ja

että aisa katkesi edellisenä iltana), oli hän valmis hyväksymään minkä

muun uskontokunnan papin hyvänsä, olipa se sitten Intiasta tai Intian

ulkopuolelta.

Tähän Kim vastasi viisaasti nyökyttelemällä päätänsä ja pyysi miestä

ottamaan huomioon, että laama ei huolinut rahasta sekä että hänen

ja Kimin ruuasta aiheutuneet kustannukset tulisivat satakertaisesti

korvatuiksi, kun karavaania tästedes seuraisi hyvä onni. Hän kertoi

myös juttuja Lahoren kaupungista ja esitti pari laulua, jotka saivat

keko saattueen nauramaan. Kimhän oli kaupunkilaisrotta, joka hyvin

tunsi viimeiset muodissa olevat laulut -- ne olivat enimmäkseen naisten

sepittämiä -- ja siksi hänellä oli ilmeinen etevämmyys noiden miesten

keskessä, jotka olivat pienestä hedelmänviljelijäkylästä Saharunporen

takaa, mutta hän antoi etevyytensä pikemmin tulla arvatuksi kuin

selvästi sanotuksi.

Puolenpäivän aikaan he poikkesivat sivummalle murkinoimaan. Ateria

oli hyvä ja runsas ja jaettiin puhtailla lehtilautasilla syrjässä

tien tomusta. He antoivat tähteet eräille kerjäläisille, jotta kaikki

säännöt siten tulisivat täytetyiksi. Sitten he istuutuivat pitkäksi

aikaa nauttimaan tupakoimisesta. Vanha nainen oli vetäytynyt uutimiensa

taakse, mutta otti hyvin vilkkaasti osaa keskusteluun, ja palvelusväki

väitteli, jopa vastustelikin häntä, niinkuin yleensä Idässä on

tapa. Nainen vertaili Kangran ja Kulun vuoriston raitista ilmaa ja

petäjiä etelän tomuun ja mangopuihin, jutellen samassa pikku tarinan

vanhoista paikallisjumalista miehensä alueen rajoilta, ja kesken kaiken

hän alinomaa moitti tupakkaa, jota juuri silloin poltteli, sätti

kaikkia bramiineja ja lopuksi peittelemättä puhui monista tulevista

tyttärenpojistaan.

V

Taaskin lähti hidas laahustava jono liikkeelle, ja vanha nainen nukkui,

kunnes he saavuttivat seuraavan pysähdyspaikan. Taival oli ollut sangen

lyhyt, niin että vielä oli noin tunti aikaa auringonlaskuun, jonka

vuoksi Kim alkoi etsiskellä jotakin huvituksen välinettä.

-- Miksi et istu lepäämään? kysyi muuan saattomies. -- Vain paholaiset

ja englantilaiset kuljeskelevat syyttä suotta edestakaisin.

-- Älä milloinkaan rupea paholaisen, apinan äläkä liioin pojan

ystäväksi. Kukaan ei voi tietää, mitä he seuraavaksi työkseen tekevät,

lisäsi joku hänen tovereistaan.

Kim kääntyi nyrpeästi selin heihin, sillä hän ei tahtonut enää kuulla

vanhaa tarinaa siitä, kuinka paholainen leikki poikain kanssa ja katui

kovasti sitä. Hän lähti vaeltelemaan umpimähkään.

Laama asteli hänen perässään. Kaiken päivää, joka kerta kun he

olivat jonkin virran yli kulkeneet, hän oli kääntynyt sitä lähemmin

tarkastamaan, mutta ei ollut kertaakaan saanut merkkiä siitä, että oli

löytänyt jokensa. Sitäpaitsi häntä oli huomaamattomasti viehättänyt

tilaisuus saada puhella jonkun kanssa kunnon kieltä ja tieto siitä,

että ylhäinen nainen piti häntä hengellisenä neuvonantajanansa ja

kohteli häntä senmukaisesti, joten hänen ajatuksensa olivat hiukan

siirtyneet pois varsinaisesta päämäärästään. Ja lisäksi hän oli

valmistautunut kuluttamaan vuosiakin tehtäväänsä, sillä hänellä ei

ollut lainkaan valkoisen miehen kärsimättömyyttä, vaan sen sijaan suuri

usko.

-- Minne menet? kysyi hän huutaen Kimin jälkeen.

-- Enpä minnekään; matka oli vain lyhyt, ja kaikki tämä -- Kim viittasi

kädellään -- on perin uutta minulle.

-- Hän on kieltämättä viisas ja ymmärtäväinen nainen. Mutta vaikea on

mietiskellä, kun...

-- Kaikki naiset sellaisia. -- Kim puhui niinkuin Salomo olisi

saattanut lausahtaa.

-- Luostarin edustalla oli leveä kivestä laskettu käytävä, mutisi laama

kooten kuluneen rukousnauhansa käteensä. -- Sille käytävälle ovat

minun askeleeni uurtaneet jälkiä ... kulkiessani edestakaisin näitä

käsitellessäni.

Hän hypisteli helmiä ja alkoi mutista rukoustansa _"Om mani padme

hum_", kiitollisena raittiista ilmasta, rauhasta ja tomuttomasta

seudusta.

Toinen ilmiö toisensa jälkeen käänsi Kimin joutilaan katseen

harhailemaan tasangon yli. Hänen poikkeamisillaan ei ollut mitään

päämäärää, paitsi että läheisten mökkien rakenne näytti uudelta ja hän

tahtoi lähemmin tarkastella niitä.

He joutuivat avaralle laitumelle, joka ehtoopäivän valaistuksessa

loisti ruskean punaisena; sen keskessä oli tuuhea mangopuuryhmä.

Kim huomasi kummakseen, ettei mitään pyhäkköä ollut niin sopivalla

paikalla, sillä hän oli jo niinkuin mikäkin pappi tottunut panemaan

merkille sellaisia asioita. Loitolla aukean toisella puolen käveli

rinnakkain neljä miestä, jotka etäisyys kutisti hyvin pieniksi. Hän

tähysteli tarkoin kädellään varjostaen silmiänsä ja erotti metallin

välkettä.

-- Sotilaita. Valkoisia sotilaita, sanoi hän. -- Mennään katsomaan.

-- Aina tapaamme sotilaita, kun lähdemme yhdessä vaeltamaan. Mutta minä

en ole milloinkaan nähnyt valkoisia sotilaita.

-- Ne eivät tee pahaa, jolleivät ole juovuksissa. Pysyttele tämän puun

suojassa.

He istahtivat mangolehdon paksujen runkojen viileään pimentoon. Kaksi

miestä pysähtyi; toiset kaksi tulivat vähän epäröiden lähemmäksi. He

olivat marssivan rykmentin etujoukkona tavallisuuden mukaan lähetetyt

leiripaikkaa etsimään. Kullakin oli viisijalkaisessa kepakossa liehuva

lippu, ja he huutelivat toisilleen hajautuessaan pitkin aavikkoa.

Lopuksi he saapuivat mangopuistikkoon raskaasti astellen.

-- Johonkin tähän tai lähelle ... upseerien teltat puiden suojaan,

luullakseni, ja me muut voimme olla aukealla. Ovatkohan merkinneet

paikan kuormastoa varten tuolla taampana?

He huusivat taas etäämpänä oleville tovereilleen, ja vastaus tuli

heikkona ja epäselvänä.

-- Pystytä lippu sitten tähän, sanoi toinen miehistä.

-- Mitä he valmistavat? kysyi laama ihmeissään. -- Tämä on suuri ja

hirmuinen maailma. Mitä lipussa oleva kuva merkitsee?

Toinen sotilaista pisti kepakon maahan muutaman jalan päähän heistä,

murahti tyytymättömänä, veti sen ylös jälleen, neuvotteli toverinsa

kanssa, joka katseli sinne tänne varjoisaan lehtoon, ja painoi sen

uudestaan maahan.

Kim katseli jännittyneenä, ja hänen hengityksensäkin oli lyhyttä ja

kiihkeätä. Sotilaat mennä tömistelivät pois päivänpaisteeseen.

-- Oh, pyhä mies, sanoi hän hämmästyksissään, -- minun horoskooppini!

Umballan papin piirustus hiekkaan! Muistapa mitä hän sanoi. Ensin tulee

kaksi ... _ferashia_ ... valmistamaan asioita ... pimeässä paikassa,

niinkuin aina on ilmestyksen alussa.

-- Mutta eihän tämä ole ilmestys, sanoi laama, -- tämä on vain maailman

harhanäky eikä mitään muuta.

-- Ja heidän perässään tulee härkä ... punainen härkä, vihreällä

niityllä ... katso! Tuossa se on!

Hän viittasi lippuun, joka lepatti iltatuulessa noin kymmenen

jalan päässä heistä. Se oli vain tavallinen leirimerkkilippu,

mutta rykmentti, aina tarkkana ompelutöissä, oli lisännyt siihen

rykmentintunnuksensa, punaisen härän, joka on maverickiläisten

vaakuna ... iso punainen härkä Irlannin kansallisvärin vihreällä

pohjalla.

-- Minä näen, ja nyt muistan, -- myönsi laama. -- Siinä on tosiaan

sinun härkäsi. Ja tosiaan myös nuo kaksi miestä tulivat ensiksi

valmistamaan asioita.

-- He ovat sotilaita ... valkoisia sotilaita. Mitä pappi sanoi?...

Härän merkki on sodan ja aseellisten miesten merkki... Pyhä mies, tämä

koskee minun etsintääni.

-- Totta. Se on totta. -- Laama tuijotti lippuun, joka hämärtyvässä

illassa loisti tulipunaisena. -- Umballan pappi sanoi, että sinun

merkkisi oli sodan merkki.

-- Mitä on nyt tehtävä?

-- Odotettava. Odottakaamme.

-- Ja nythän pimeys hälvenee, sanoi Kim. Aivan luonnollinen asia oli,

että laskeutuva aurinko lopuksi pilkotti puun runkojen välistä, läpi

koko lehdon, täyttäen sen lempeällä kultavalollaan muutamiksi hetkiksi.

Mutta Kimin mielestä se oli Umballan papin ennustuksen täyttymys.

-- Kuule, sanoi laama, -- joku lyö rumpua ... kaukana!

Aluksi kuului ääni hiljaisessa ilmassa etäisyydestä kantautuvana kuin

valtimon tykytys ohimossa, mutta pian siihen lisääntyi terävämpää kohua.

-- Ah, soittokunta, selitti Kim. Hän tunsi sotilassoittokunnan äänen,

mutta se hämmästytti laamaa.

Tasangon toiselta reunalta tuli näkyviin tomupilveä nostattava raskas

joukko. Sitten tuuli toi kuuluviin soiton säveleet:

Suo meille huomiosi,

niin kohta kuulla saat,

kuink' astui Sligon satamaan

nää Mulligan-sotilaat.

Kimeäkieliset säkkipillit lurittivat tähän:

Kivääri olkapäällä

me matkaan marsittiin,

jäi Phoenix-puisto taakse

ja muistot Dubliniin.

Hei, rummut ja säkkipillit

ne pauhasivat kuin villit,

kun mars-mars-marssittiin

me Mulligan-miekkoset niin!

Maverickiläisten soittokunta siinä johti rykmenttiä leiripaikalle, ja

miehet marssivat kantamuksineen ruoduttain. Kiemurteleva jono kääntyi

aukealle, kuormasto perässään, jakautui oikeaan ja vasempaan, kuhisi

kuin muurahaisparvi ja...

-- Mutta tämähän on noituutta! -- sanoi laama.

Tasangon täytti joukko telttoja, jotka näyttivät nousevan valmiina

kuormastovaunuista. Toinen parvi miehiä valtasi lehdon, pystytti

siihen vaiteliaana ison teltan ja kahdeksan tai yhdeksän pienempää sen

rinnalle, otti esiin keittoastioita, pannuja ja ruokatavaramyttyjä,

minkä kaiken alkuasukaspalvelijat saivat haltuunsa, ja niin oli äkkiä

mangolehto heidän katsellessaan muuttunut järjestyneeksi asuntopaikaksi!

-- Lähtekäämme, sanoi laama peräytyen pelästyksissään, kun nuotiotulet

alkoivat tuikkia ja valkoisia upseereita kilisevine miekkoineen

kokoontui ruokailutelttaan.

-- Vetäydy taaksepäin varjoon. Kukaan ei voi nähdä nuotion piiriä

ulommaksi, sanoi Kim yhäti tuijottaen lippuun. Hän ei ollut milloinkaan

ennen nähnyt, kuinka tottunut sotilasjoukko pystyttää leirin puolessa

tunnissa.

-- Katso! katso! supisi laama. -- Tuolla tulee pappi.

Se oli Bennett, rykmentin kappalainen, tomuisessa mustassa puvussa

laahautuen. Joku joukossa oli pilkaten puhunut papin urheudesta, ja

häntä nolatakseen oli Bennett marssinut miesten rinnalla kaiken päivää.

Musta puku, kultaristi kellonvitjoissa, parrattomat kasvot ja pehmeä

musta leveälierinen hattu olisivat koko Intiassa ilmaisseet hänet

pyhäksi mieheksi. Hän lyyhähti telttatuolille ruokailuteltan oven luo

ja luisutti saappaat jalastaan. Kolme neljä upseeria kokoontui hänen

ympärilleen nauraen ja laskien leikkiä hänen urotyöstään.

-- Valkoisten miesten puhe ei ole lainkaan arvokasta, arvosteli laama,

joka päätteli vain äänensävystä. -- Mutta minä olen tarkastanut tuon

papin kasvoja ja luulen häntä oppineeksi mieheksi. Olisiko luultavaa,

että hän ymmärtäisi meidän puhettamme? Haastaisin hänelle etsinnästäni.

-- Älä milloinkaan puhuttele valkoista miestä ennenkuin hän on

kylläinen, varoitti Kim käyttäen tunnettua sananpartta. -- He rupeavat

nyt aterioimaan, enkä ... enkä luule olevan soveliasta kerjätä heiltä.

Palatkaamme majapaikallemme. Syötyämme tulemme tänne takaisin. Se oli

varmasti Punainen Härkä, ... minun punainen härkäni.

He olivat kumpikin huomattavan hajamielisiä, kun vanhan naisen

palvelijat asettivat ruokaa heidän eteensä. Senpä vuoksi ei kukaan

puhutellut heitä, sillä vieraiden häiritseminen ei tuota onnea.

-- Nyt, esitti Kim hampaitaan puhdistaen, -- palaamme siihen paikkaan;

mutta sinun täytyy, pyhä mies, odottaa vähän loitommalla, koska sinun

jalkasi ovat raskaammat kuin minun ja minä kiihkeästi haluan tutkia

tarkemmin tuota Punaista Härkää.

-- Mutta kuinka sinä voit ymmärtää tuota puhetta? Kulje hitaasti. Tie

on pimeä, vastasi laama levottomana.

Kim ei ollut millänsäkään huomautuksesta. -- Minä panin siellä puiden

läheisyydessä merkille paikan, sanoi hän, -- missä voit istua, kunnes

kutsun. Ei, jatkoi hän, kun laama osoitti vastustushalua, -- muista

että tämä on _minun_ etsintääni ... minä etsin punaista härkääni.

Tähtien merkit eivät koskeneet sinua. Minä tunnen vähän valkoisten

sotilaiden tapoja ja tahdon aina tuta uusia asioita.

-- Mitäpä sinä et jo tuntisi tästä maailmasta? -- Laama lyyhistyi

tottelevasti pieneen syvennykseen noin sadan askeleen päähän

mangopuista, jotka tummina kohosivat tähtikirkasta taivasta vasten.

-- Pysy tässä kunnes kutsun.

Kim livahti pimeään. Hän tiesi, että leirin ympärillä luultavasti oli

vartioita, ja hän hymyili itsekseen kuullessaan erään raskaat askeleet.

Poika, joka voi kuutamoyönä pujotella Lahoren kaupungin kattojen yli

käyttäen jokaista pientäkin varjoa häivyttääkseen takaa-ajajansa,

ei joudu edes hyvin harjaantuneiden sotilasvartijoiden kynsiin. Hän

ryömi, kohteliaasti kylläkin, kahden vahtisotilaan välitse, ja milloin

juosten, milloin pysähtyen, milloin mataen tai vatsallansa maaten hän

vähitellen pääsi valaistun ruokailuteltan luo, ja painautuen kiinteästi

erään mangopuun taakse hän odotti, kunnes jostakin sanasta pääsisi

asioiden juoneen kiinni.

Ainoa asia, joka nyt hänen mieltänsä kiinnitti, oli miten saisi

lisää tietoja Punaisesta Härästä. Hänen luulonsa mukaan -- ja Kimin

tietämättömyys yksistä seikoista oli yhtä ihmeellinen ja odottamaton

kuin hänen tietonsa toisista -- saattoivat nuo miehet, yhdeksänsataa

perinpohjaista paholaista isän ennustuksen mukaan, kumartaa tuota

härkää pimeän tultua niinkuin hindut pyhää lehmää. Se olisi niinkuin

olla pitikin, ainakin johdonmukaista, ja senvuoksi olisi paras kysyä

tuolta kultaristiseltä mieheltä neuvoa. Toisaalta saattoi, kuten

hän muisti välttelemiensä vakavakasvoisten pappien tehneen Lahoren

kaupungissa, tämäkin ryhtyä tekemään kiusallisia kysymyksiä ja käskeä

hänen tietää huutia.

Mutta eikö Umballassa ollut näyttäytynyt, että hänen taivaanmerkkinsä

ennusti sotaa ja aseellisia miehiä? Eikö hän ollut Tähtien ystävä

samoin kuin koko maailman ystävä, joka oli pakahtumaisillaan kauheista

salaisuuksista? Ja lopuksi -- se oli kaikkien hänen nopeitten

ajatuksiensa pohjavirtaa -- tämä seikkailu oli ihastuttavaa jatkoa

hänen vanhoille talonkattoretkilleen, samalla kun se oli juhlallisen

ennustuksen täyttymistä. Hän makasi vatsallansa maassa ja kiemurteli

teltan ovelle päin, kädellään pidellen kaulassaan olevaa amulettia.

Asia oli niinkuin hän oli aavistanutkin. Sahibit rukoilivat jumalaansa,

sillä teltan keskessä olevalla pöydällä, sen ainoana marssinaikaisena

koristuksena, oli kultainen härkä, joka oli muovattu Pekingin

Kesäpalatsista otetusta vanhasta sotasaaliista, kullanpunainen härkä,

joka pää riipuksissa tallasi irlanninvihreätä kenttää. Sille sahibit

kohottivat lasinsa ja huusivat huikeasti yhteen ääneen.

Rykmentin papilla Arthur Bennettillä oli tapana lähteä teltasta,

kun tämä malja oli juotu, ja marssista väsyneenä hän oli tavallista

kömpelömpi liikkeissään. Kim tähysteli pää koholla pöydälle asetettua

ennustusmerkkiänsä, ja tällöin pappi polkaisi hänen olkapäällensä.

Kim pyörähti pois jalan alta, mutta kaatoi samalla papin, joka

ainiaan toiminnan miehenä tarttui häntä kurkkuun ja melkein kuristi

hänet. Kim puolestaan silloin potkaisi häntä epätoivoisesti vatsaan.

Bennett veti henkeä ja koukisti itsensä tuskan kourissa, mutta ei

hellittänyt otettansa, vaan kääntyen jälleen ympäri vei sanaa puhumatta

Kimin mukanaan omaan telttaansa. Maverickit olivat auttamattomia

ilvehtijöitä, ja papin mielestä oli senvuoksi parasta olla asiasta

vaiti, kunnes oli saanut tutkimuksen tehdyksi.

-- Mitä, sehän on poika! -- sanoi hän laahatessaan saaliinsa

telttalyhdyn alle. Sitten ankarasti ravistaen häntä hän huudahti: --

Mitä sinä teit? Sinä olet varas. _Choor? Mallum?_

Hänen hindu-sanavarastonsa oli jotenkin rajoitettu, ja kiihtynyt sekä

äkämystynyt Kim aikoi pysyä sinä, miksi häntä oli luultukin. Voimia

kootessaan hän mietti hyvin uskottavaa juttua sukulaissuussuhteistaan

jonkun kokkipojan kanssa ja samalla piti silmällä pakotietä papin

vasemman käsivarren alitse. Tilaisuus tuli, hän pujahti ovelle päin,

mutta pitkä käsivarsi ojentautui hänen peräänsä ja tarttui häntä

niskaan, katkaisten samalla amuletinrihman ja siepaten amuletin.

-- Anna se minulle. Oi, anna se minulle. Onko se hävinnyt? Anna minulle

paperit!

Sanat lausuttiin englanninkielellä .. alkuasukkaan ohuella, terävällä

ääntämistavalla, ja kappalainen hätkähti.

-- Veljeskunnan merkki, sanoi hän avaten kätensä. -- Ei, jokin

pakanallinen taikakalu. Mutta miten ... kuinka, sinähän puhut

englantia? Varastelevat pikku pojat saavat selkäänsä. Tiedätkö sen?

-- En minä varasta ... enkä ole varastanut. -- Kim vääntelehti

tuskasta, niinkuin koira, jota uhataan kepillä. -- Oh, anna se minulle.

Se on minun taikakaluni. Älä varasta sitä minulta.

Pappi ei välittänyt pojan pyynnöistä, vaan mennen teltan ovelle huusi

jonkun sinne. Lihavahko, sileäksi ajeltu mies ilmestyi esiin.

-- Minä pyytäisin teidän neuvoanne, isä Viktor, -- sanoi Bennett. --

Tapasin tämän pojan pimeässä ruokailuteltan ulkopuolella. Tavallisissa

oloissa olisin häntä kurittanut ja antanut hänen mennä, sillä luulen

häntä varkaaksi. Mutta hän tuntuu puhuvan englanninkieltä ja panee

jotakin arvoa kaulassa kantamaansa taikakaluun. Ajattelin teidän voivan

auttaa minua.

Bennettin mielestä oli kyllä rykmentin irlantilaisia varten asetetun

roomalaiskatolisen papin ja hänen välillään ylipääsemätön kuilu, mutta

merkille saattoi panna, että milloin Englannin kirkko oli tekemisissä

jonkin inhimillisen kysymyksen kanssa, se mielellään pyysi Rooman

kirkon apua. Bennettin virallinen inho "punaista naista" kohtaan oli

yhtä voimakas kuin hänen yksityinen kunnioituksensa isä Viktoria

kohtaan.

-- Varasko, joka puhuu englanninkieltä? Katsokaamme hänen taikakaluaan.

Ei, se ei ole mikään veljeskunnan merkki, Bennett. -- Hän ojensi

kätensä.

-- Mutta onko meillä oikeutta avata sitä? Kunnollinen selkäsauna...

-- Minä _en_ varastanut, väitti Kim. -- Te olette potkinut minua joka

paikkaan. Antakaa nyt minulle taikakaluni, ja minä menen pois.

-- Ei vallan niin vikkelästi. Katsotaanhan ensin, -- päätti

isä Viktor, hitaasti kiertäen auki Kimball O'Hara-poloisen _ne

varietur_-pergamentin, passin ja Kimin kastetodistuksen. Tälle

viimemainitulle oli isä -- luullen jotenkin tekevänsä ihmeitä pojalleen

-- useaan kertaan tuhrustanut: "_Pitäkää huolta pojasta. Olkaa hyvä,

pitäkää huolta pojasta_", ja lisännyt loppuun täyden nimensä ja

rykmenttinsä numeron.

-- Pimeyden voimat! ihmetteli isä Viktor, antaen kaikki Bennettille. --

Tiedätkö mitä nämä ovat?

-- Kyllä, sanoi Kim. -- Ne ovat minun, ja minä tahdon mennä.

-- En oikein ymmärrä, sanoi Bennett. -- Hän toi ne luultavasti

tarkoituksella. Siinä voi olla jokin kerjäläisen temppu.

-- Enpä ole milloinkaan nähnyt kerjäläistä, joka olisi ollut vähemmän

halukas jäämään seuraansa. Tässä on aimo annos salaperäisyyttä. Uskotko

Kaitselmukseen, Bennett?

-- Tokihan.

-- No niin, minä uskon ihmeisiin, mikä minusta merkitsee samaa.

Pimeyden voimat! Kimball O'Hara! Ja hänen poikansa! Mutta tämä poika

on alkuasukas, ja minä itse näin, että Kimball meni naimisiin Annie

Shottin kanssa. Kuinka kauan sinulla on ollut nämä esineet, poika?

-- Pienestä pitäen. -- Isä Viktor astui nopeasti lähemmäksi ja avasi

Kimin mekonkauluksen. -- Katsokaa, Bennett, hän ei ole aivan musta.

Mikä sinun nimesi on?

-- Kim.

-- Eli Kimball?

-- Ehkäpä. Sallitteko minun lähteä?

-- Onko muuta nimeä?

-- He käyttävät minusta nimeä _Kim Rishti ke_. Se merkitsee Rishtin Kim.

-- Mitä se on ... Rishti?

-- Se oli isäni rykmentti.

-- Jo ymmärrän: _Irish_, irlantilainen.

-- Niin. Siten isäni kertoi minulle. Isäni on elänyt.

-- On elänyt missä?

-- On elänyt. _Tietysti_ hän on kuollut ... mennyt loppuun.

-- Ohoo! Sinä esität sen vähän oudosti.

Bennett keskeytti. -- Saattaa olla, että olen tehnyt pojalle vääryyttä.

Hän on varmasti valkoinen, vaikka ilmeisesti hoidotta jäänyt. Taisin

pidellä häntä pahoin. Ei suinkaan viini...

-- Antakaa hänelle siis vähän sherryä ja asettakaa istumaan vuoteelle.

No, Kim, jatkoi isä Viktor, ei sinulle tehdä pahaa. Juo tämä ja kerro

meille itsestäsi. Kerro täysi totuus, jollei sinulla ole mitään sitä

vastaan.

Kim yski vähän laskiessaan tyhjän lasin kädestänsä ja harkitsi. Tilanne

tuntui vaativan sekä varovaisuutta että vikkelää mielikuvitusta. Pojat,

jotka tavataan telttain läheisyydessä, saavat tavallisesti selkäänsä,

ja sitten heidät ajetaan pois. Mutta hän ei ollut saanut lainkaan

vitsaa; amuletti oli ilmeisesti hänelle hyödyksi, ja hänestä tuntui

siltä kuin Umballan ennustus ja nuo muutamat sanat, jotka hän saattoi

muistaa isänsä höpinästä, soveltuisivat ihmeellisesti yhteen. Mitenkäpä

muutoin tuo lihava isä olisi ollut niin utelias, miksikä tuo laihempi

mies olisi antanut tuota kuumaa keltaista juomaa?

-- Isäni kuoli Lahoren kaupungissa, kun olin hyvin pieni. Nainen piti

_kabarri_-myymälää vuokra-ajuriaseman läheisyydessä. -- Kim aloitti

juttunsa oikopäätä vähän epätietoisena, minkä verran totuus häntä

auttaisi.

-- Oliko se äitisi?

-- Ei! -- Kim heilautti kättään inhoavin liikkein. -- Hän meni loppuun,

kun minä olin syntynyt. Isä sai nämä paperit Jadoo Gheristä ...

mitenkä sitä nimitätte? -- Bennett nyökäytti päätänsä -- koska hän oli

siellä hyvässä asemassa. Isä sanoi minulle niin. Hän sanoi myöskin, ja

bramiini, joka piirsi hiekkaan Umballassa, kaksi päivää sitten, hän

sanoi, että tapaan punaisen härän vihreällä niityllä ja että härkä

auttaa minua.

-- Ihmeellinen pikku valehtelija, mutisi Bennett.

-- Pimeyden voimat, minkälainen maa! mutisi isä Viktor. -- Jatka, Kim.

-- Minä en varastanut. Sitäpaitsi, minä olen juuri nykyään hyvin

pyhän miehen oppilas. Hän odottaa ulkona. Me näimme kahden miehen

tulevan lippuja kantaen ja valmistavan paikkaa. Niinhän aina unessa

tapahtuu tai ... ennustuksen mukaan. Siitä tiesin, että ennustus oli

käymässä toteen. Minä näin punaisen härän vihreällä niityllä, ja isä

oli sanonut: "Yhdeksänsataa _pukka_-paholaista ja eversti ratsastaen

hevosella tulevat pitämään huolta sinusta, kun löydät punaisen härän."

En tiennyt mitä tehdä, kun näin härän, vaan menin pois ja palasin

pimeän tullen. Tahdoin nähdä härän jälleen, ja näin sen ja ... sahibit

rukoilemassa sitä. Hän istuu tuolla ulkona. Teettekö hänelle pahaa, jos

kutsun hänet nyt? Hän on hyvin pyhä mies. Hän voi todistaa kaikki mitä

sanon, ja hän tietää, etten ole varas.

-- Upseerit rukoilemassa härkää! Mitä hullunkummaa se merkitsee?

päivitteli Bennett. -- Pyhän miehen oppilas! Onko poika mieletön?

-- Se on O'Haran poika, aivan varmaan. O'Haran poika liitossa kaikkien

pimeiden voimien kanssa. Juuri sellaista olisi hänen isänsä tehnyt

juovuksissa ollessaan. Parasta kai on kutsua se pyhä mies. Hän ehkä

tietää jotakin.

-- Hän ei tiedä mitään, sanoi Kim. -- Minä näytän teille hänet, jos

tulette mukaan. Hän on minun isäntäni. Sitten me voimme mennä.

-- Pimeyden voimat! oli kaikki, mitä isä Viktor sai sanotuksi, kun

Bennett meni ulos pidellen lujasti poikaa käsivarresta.

He tapasivat laaman siinä, minne poika oli hänet jättänyt.

-- Minun etsimiseni on päättynyt, huusi Kim kansan murteella. -- Minä

olen löytänyt härän, mutta jumalat tietävät, mitä sitten tulee. Eivät

ne sinulle tee pahaa. Tule lihavan papin telttaan tämän laihan miehen

mukana ja katso mitä tapahtuu. Kaikki on siellä uutta, eivätkä he osaa

hindukieltä. He ovat vain sukimattomia aaseja.

-- Sitten ei ole oikein tehdä pilaa heidän tietämättömyydestään,

virkkoi laama. -- Minä olen iloissani, jos olet onnistunut, chelani.

Arvokkaasti ja luottavasti hän astui pieneen telttaan, tervehti pappeja

niinkuin kirkonmies ja istuutui avonaisen hiilivalkean ääreen. Teltan

keltaisen sisustuksen heijastus lampun valossa sai hänen kasvonsa

hohtamaan kullankeltaisina.

Bennett tarkasteli häntä sillä välinpitämättömyydellä, joka pitää

halveksivasti yhdeksää kymmenettäosaa ihmiskunnasta pakanoina.

Laama puhutteli Kimiä: -- Ja mikä oli tulos etsinnästäsi? Mitä lahjoja

Punainen Härkä on tuonut?

-- Hän kysyy, mitä aiotte tehdä, sanoi Kim, ottaen omaksi edukseen

tulkkina olemisen. Bennett katsahti levottomana isä Viktoriin.

-- En ymmärrä, mitä tällä fakiirilla on tekemistä pojan kanssa, joka

on epäilemättä hänen uhrinsa tai liittolaisensa, aloitti Bennett. --

Emmehän voi sallia englantilaisen pojan... Jos hän on vapaamuurareihin

kuuluneen miehen poika, on parasta, että hän mitä pikimmin pääsee

vapaamuurarien orpokotiin.

-- Ah! Ymmärrän, tehän olette rykmentin vapaamuurarilooshin sihteeri,

lausui isä Viktor. -- Mutta voisimmehan sanoa vanhalle miehelle, mitä

aiomme tehdä. Hän ei näytä heittiöltä.

-- Minun kokemukseni mukaan ei milloinkaan saa selvää itämaalaisen

mielestä. No, Kimball, minä tahdon, että kerrot tälle miehelle, mitä

haastan ... sana sanalta.

Kim kokosi seuraavien lauseiden sisällön ja aloitti näin:

-- Pyhä mies, tämä kameelin näköinen laiha hupsu sanoo, että minä olen

erään sahibin poika.

-- Mutta kuinka?

-- Oh, kyllä se on totta. Minä tiesin sen syntymästäni saakka,

mutta _hän_ sai sen selville vain lukien paperista, joka on

kaula-amuletissani. Hänen mielestään sellainen, joka on kerran ollut

sahib, on aina sahib. Ja keskenänsä he ovat tuumineet pitää minut tässä

rykmentissä tai lähettää minut _madrissahiin_ (kouluun). Sellaista on

ennenkin tapahtunut. Minä olen aina välttänyt sitä. Tuo lihava hupsu

on yhtä mieltä ja tuo kameelinkaltainen toista. Mutta se ei minua

huoleta. Voinhan olla täällä yön ja seuraavankin. On sellaista ennenkin

sattunut. Sitten juoksen tieheni ja palaan luoksesi.

-- Mutta selitä heille, että sinä olet oppilaani. Sano heille, kuinka

tulit luokseni, kun minä olin heikko ja eksyksissä. Kerro heille

etsinnästämme, niin he kyllä varmasti päästävät sinut heti.

-- Olen jo selittänyt heille. He nauravat ja puhuvat poliisista.

-- Mitä te puhutte? kysyi herra Bennett.

-- Oh, hän sanoo vain, että jollette laske minua, estää se häntä

asiansa toimittamisessa ... hänen tärkeissä yksityisasioissaan.

Jos tietäisitte, mikä hänen asiansa on, ette olisi niin halukkaita

häiritsemään sitä.

-- Mikä se sitten on? kysyi Viktor, katsellessaan laaman kasvoja hiukan

kiinnostuneena.

-- Tässä maassa on eräs joki, jonka hän kovin hartaasti tahtoo löytää.

Sen on synnyttänyt vasama, jonka -- Kim polki jalkaa kärsimättömänä

miettiessään, miten hän kääntäisi kansanmurteesta huonolle

englanninkielelle kertomuksen. -- Oh, sen teki herramme Buddha,

jumala, jonka tiedätte. Jos pesette itsenne siinä joessa, pääsette

vapaaksi kaikista synneistä ja tulette valkoisiksi kuin puuvilla.

(Kim oli aikanaan kuullut lähetyssaarnaajan puhuvan.) Minä olen hänen

oppilaansa, ja meidän _täytyy_ löytää se joki. Se on niin tärkeä meille.

-- Kerro se uudestaan, sanoi Bennett. Kim totteli ja paranteli

tarinaansa.

-- Mutta tämähän on törkeää pilkkaa, huusi Englannin kirkon pappi.

-- Hm, hm, jupisi isä Viktor myötätuntoisesti. -- Antaisin paljon

osatakseni puhua kansankieltä. Joki, joka pesee pois synnit! Ja kuinka

kauan olette sitä etsineet?

-- Oh, monta päivää. Nyt me tahdomme lähteä etsimään sitä jälleen.

Eihän se ole täällä, tiedättehän.

-- Kyllä ymmärrän, sanoi isä Viktor vakavasti. -- Mutta et sinä voi

enää olla tämän vanhan miehen seurassa. Olisi eri asia, Kim, ellet

olisi sotilaan poika. Sano hänelle, että rykmentti pitää huolta sinusta

ja kasvattaa sinusta yhtä hyvän miehen kuin ... niin hyvän miehen kuin

suinkin on mahdollista. Sano hänelle, että jos hän uskoo ihmeitä, niin

hänen täytyy uskoa, että...

-- Ei ole tarvis vedota hänen herkkäuskoisuuteensa, keskeytti Bennett.

-- Sitä en aiokaan tehdä. Hänen täytyy uskoa, että pojan tulo

tänne ... omaan rykmenttiinsä ... etsimään punaista härkäänsä on ihme.

Miettikääpä mitä muita mahdollisuuksia olisi ollut, Bennett. Tämä ainoa

poika koko Intiassa ja meidän rykmenttimme kaikkien muiden joukosta

marssimassa häntä vastaan! Siinä on jotakin edeltäpäin määrättyä. Niin,

sano hänelle, että se on Kismet. Kismet, _mallum?_ (Ymmärrätkö?)

Hän kääntyi laaman puoleen, jolle hän olisi yhtä hyvin voinut puhua

Mesopotamiasta.

-- He sanovat, -- ja vanhan miehen silmä kirkastui, kun Kim puhui, --

he sanovat, että minun horoskooppini ennustus on täyttynyt, ja että kun

minut nyt on johdettu takaisin ... vaikka lähdinkin, niinkuin tiedät,

uteliaisuudesta sitä katsomaan ... näiden ihmisten ja heidän punaisen

härkänsä luokse, minun täytyy mennä kouluun ja tulla sahibiksi. Minä

olen nyt myöntyvinäni, sillä pahimmassa tapauksessa se merkitsee

vain muutamia aterioita, jotka syön poissa sinun luotasi. Sitten

pujahdan tieheni ja kuljen pitkin tietä Saharunporeen. Pysy senvuoksi,

pyhä mies, tuon Kulu-naisen seurassa ... älä missään tapauksessa

loittone hänen vaunuistansa, kunnes tulen jälleen. Minun merkkinihän

puhui sodasta ja aseellisista miehistä. Katsohan, kuinka ne ovat

antaneet minulle viiniä juotavaksi ja asettaneet minut tällaiseen

kunniapaikkaan! Minun isäni on varmaankin ollut joku suuri henkilö.

Senvuoksi, jos he minuakin kunnioittavat, on se hyvä. Jollei, niin

hyvä sekin. Miten hyvänsä käyneekin, juoksen takaisin luoksesi, kun

kyllästyn. Mutta pysy sinä rajputilaisten seurassa, muutoin en löydä

jälkiäsi... Niin. Oh, niin, sanoi poika, -- minä olen sanonut hänelle

kaikki, mitä käskitte.

-- En ymmärrä mitään syytä, miksi ukko vielä viipyy, sanoi Bennett,

pistäen kätensä housuntaskuun. -- Voimmehan myöhemmin tutkia

yksityiskohtia ... ja minä annan hänelle rup...

-- Anna hänelle aikaa. Ehkäpä hän on mielistynyt poikaan, sanoi isä

Viktor, puolittain estäen Bennettin kädenliikkeen.

Laama veti esiin rukousnauhansa ja painoi leveäreunaisen hattunsa

alemmaksi silmien yli.

-- Mitä hän nyt tahtoo?

-- Hän sanoo -- Kim kohotti kättään -- hän sanoo: "Olkaa hiljaa." Hän

tahtoo puhua minulle. Näettekös, te ette ymmärrä sanaakaan siitä, mitä

hän sanoo, ja minä luulen, että jos te puhutte, kiroaa hän teitä hyvin

pahoin. Kun hän ottaa rukousnauhansa noin esille, tahtoo hän, näettekö,

aina silloin olla rauhassa.

Molemmat englantilaiset istuivat hämmästyneinä, mutta Bennettin

silmissä oli ilme, joka ei luvannut hyvää Kimille, jos hän joutuisi

uskonnollisen kasvatuksen alaiseksi.

-- Sahib ja sahibin poika... Laaman ääni oli tuskasta käheä. -- Mutta

eihän kukaan valkoinen mies tunne maata ja maan tapoja, niinkuin sinä

tunnet. Kuinka se voi olla silloin totta?

-- Mitä sillä on väliä, pyhä mies. Muista vain, että kysymyksessä on yö

tai pari. Muista, että minä voin muuttua äkkiä. Tulee käymään niinkuin

silloin, kun ensimmäisen kerran puhuin sinulle Zam-Zammahin, suuren

kanuunan, luona...

-- Poika, joka oli valkoisten miesten puvussa, kun ensin menin

Ihmeitten taloon. Ja toisella kerralla olit hindu. Mikähän kolmas

muotosi on? Hän nauroi väsyneesti. -- Ah, chela, sinä olet tehnyt

pahoin vanhaa miestä kohtaan, sillä minun sydämeni kiintyi sinuun.

-- Ja minun sydämeni sinuun, mutta mistä minä tiesin, että punainen

härkä saattaisi minut tällaiseen pulmaan?

Laama peitti uudelleen kasvonsa ja hypisteli hermostuneesti

rukousnauhaansa. Kim istuutui hänen viereensä ja otti hänen vaatteensa

poimun käteensä.

-- Niinkö siis asia on, että poika on sahib? jatkoi laama väräjävällä

äänellä. -- Sellainen sahib kuin hän oli, joka hoiti kuvia Ihmeitten

talossa. -- Laaman kokemukset valkoisista miehistä olivat hyvin

vähäiset. Hän ikäänkuin toisti läksyä. -- Siispä ei näytä soveliaalta,

että hän tekisi toisin kuin sahibit tekevät. Hänen täytyy palata oman

kansansa luokse.

-- Päiväksi ja yöksi ja päiväksi, vakuutti Kim.

-- Ei, älä tee sitä, et saa!

Isä Viktor näki Kimin siirtyvän ovelle päin ja pani jalkansa lujasti

eteen.

-- Minä en ymmärrä valkoisten miesten tapoja. Se pappi, joka näytti

kuvia Ihmeitten talossa, oli ystävällisempi kuin tämä laiha mies

täällä. He ottavat tämän pojan minulta. He tahtovat oppilaastani tehdä

sahibin. Voi minua, kuinka voin löytää jokeni? Eikö _heillä_ ole

oppilaita? Kysy!

-- Hän sanoo olevansa hyvin murheellinen, sillä hän ei voi löytää jokea

enää. Hän sanoo: "Miksei teillä ole oppilaita ja miksi ette lakkaa

kiusaamasta häntä?" Hän tahtoo päästä puhtaaksi synneistään.

Ei Bennett ei isä Viktorkaan voinut löytää vastausta siihen.

Suruissaan laaman tuskasta sanoi Kim englanninkielellä: -- Jos te

laskette meidät, niin me lähdemme hiljaa pois emmekä varasta. Me

etsimme sitä jokea, niinkuin ennenkin; soisinpa, etten olisi tullut

tänne tapaamaan punaista härkää ja kaikkea muutakin. Minä en tahdo

niitä.

-- Se oli paras työ, mitä milloinkaan olet itsellesi tehnyt, nuori

poikaseni, sanoi Bennett.

-- Miten taivaan nimessä voisin lohduttaa häntä! sanoi isä Viktor

katsellen laamaa tarkkaavasti. -- Hän ei voi saada poikaa mukaansa, ja

hän on kuitenkin hyvä mies ... olen vakuuttunut siitä. Bennett, jos

annatte hänelle tuon rupeen, hän kiroo teidät tyyten tykkänään!

He istuivat hiljaa pitkän aikaa. Sitten laama kohotti päänsä ja katseli

etäisyyteen.

-- Ja minä olen Tien kulkija, sanoi hän katkerasti. -- Synti on

minun ja rangaistuskin kohtaa minua. Uskottelin itselleni ... sillä

nyt näen, että se oli vain uskottelua ... että sinut lähetettiin

luokseni auttamaan minua etsinnässäni. Ja niin sydämeni taipui sinun

hyvyyteesi ja ystävällisyyteesi ja viisauteesi, vaikka niin nuori olit.

Mutta niiden, jotka seuraavat Tietä, ei tule antaa minkään halun tai

kiintymyksen sallia kiihdyttää heitä, sillä se on vain näköharhaa.

Niinkuin sanoo...

Hän lausui vanhan kiinalaisen lauseen ja pari muuta lisäksi.

-- Minä astuin pois Tieltä, chelani. Se ei ollut sinun syysi. Minä

ihastuin nähdessäni elämää, uusia ihmisiä, ja iloitsin siitä, että sinä

ihastuit niitä nähdessäsi. Minä mielistyin sinuun, vaikka minun olisi

tullut ajatella vain etsintääni. Nyt minä murehdin, kun sinut otettiin

pois. Ja jokeni on kaukana. Minä olen rikkonut Lakia.

-- Pimeyden voimat! sanoi isä Viktor, joka rippitunnustuksiin

tottuneena ymmärsi joka lauseessa olevan tuskan sävyn.

-- Nyt ymmärrän, että Punaisen Härän merkki oli aiottu yhtä hyvin

minulle kuin sinullekin. Kaikki halut ovat punaisia ja pahoja. Minä

tahdon tehdä parannuksen ja etsiä jokeani yksin.

-- Mene ainakin takaisin tuon Kulun naisen luo, kehotti Kim, -- muutoin

eksyt tiellä. Hän on ruokkiva sinua, kunnes palaan luoksesi.

Laama viittasi kädellään merkiksi, että asia oli lopullisesti päätetty

hänen mielessään.

-- No nyt, hänen äänensä muuttui, kun hän kääntyi Kimin puoleen, --

mitä he sinulle tekevät? Voinhan ainakin toimittamalla jonkin ansiotyön

pyyhkiä pois entiset virheet.

-- He aikovat tehdä minusta sahibin. Huomisen päivän perästä minä

palaan. Älä murehdi.

-- Minkäkaltaisen? Sellaisenko kuin tämä ... vaiko tuo mies? -- Hän

viittasi isä Viktoriin. -- Vai sellaisenko jommoisia näin tänä

iltana ... miehiä, joilla on miekat ja jotka astuvat raskaasti?

-- Ehkäpä.

-- Se ei ole hyvä. Ne miehet noudattavat halujaan ja joutuvat lopuksi

tyhjyyteen. Sinä et saa tulla heidän kaltaisekseen.

-- Umballan pappi sanoi, että minun tähteni merkitsi sotaa, vastusti

Kim. -- Minä kysyn noilta hupsuilta mutta eihän sitäkään tarvita.

Juoksen tieheni tänä iltana, sillä minähän vain tahdoin nähdä näitä

uusia asioita.

Kim teki pari kolme kysymystä englanninkielellä isä Viktorille ja

käänsi vastaukset laamalle.

Laama vastasi: -- Te otatte hänet minulta, ettekä voi sanoa mitä

hänestä teette. Sanokaa se minulle, ennenkuin lähden, sillä ei ole

pieni asia kasvattaa lasta.

-- Sinut lähetetään kouluun, kuului vastaus. -- Sitten myöhemmin

näemme, mitä sen jälkeen tehdään. Mielelläsi olisit kai soturi, Kimball?

-- _Gorah-log_ (valkopukuinen mies)! Ee-ei! ei -- Kim pudisti päätänsä

pontevasti. Hänen luonteessaan ei ollut mitään, mikä olisi osoittanut

taipumusta sotilasharjoituksiin ja järjestykseen. -- Minä en tahdo

tulla sotilaaksi.

-- Sinä tulet siksi, miksi sinut määrätään, sanoi Bennett, -- ja sinun

pitäisi olla kiitollinen, kun me autamme sinua.

Kim hymyili säälivästi. Jos nämä miehet olivat sellaisessa

harhakäsityksessä, että hän tekisi jotakin sellaista, mitä hän ei

halunnut, sitä parempi.

Jälleen seurasi tuokion hiljaisuus. Bennett näytti kärsimättömältä ja

ehdotti kutsuttavaksi vartiosotilaan, joka veisi pois fakiirin.

-- Antavatko ne ilmaiseksi vai myyvätkö opetusta sahibien luona? Kysy

heiltä! sanoi laama, ja Kim käänsi.

-- He sanovat että rahaa maksetaan opettajalle ja että rykmentti maksaa

sen ... mutta mitäpä hyötyä siitä on? Vain yhden yön aion viipyä.

-- Ja ... kuta enemmän rahaa maksetaan, sitä enemmänkö opetusta

annetaan? laama ei ottanut huomioon Kimin aikomusta karata. -- Ei ole

väärin maksaa opetuksesta; tietämättömän auttaminen viisauteen on aina

ansiollista. -- Hän sormeili kiivaasti rukousnauhaansa. Sitten hän

katsoi sortajiinsa.

-- Kysy heiltä, kuinka paljon he vaativat rahaa antaakseen viisaan ja

soveliaan opetuksen ja missä kaupungissa sellaista opetusta annetaan.

-- No niin, sanoi isä Viktor englanninkielellä, kun Kim oli tulkinnut

kysymyksen. -- Siitäpä on kysymys. Rykmentti maksaisi puolestasi koko

ajan, minkä olet sotilasten orpokodissa, tai voisit myöskin päästä

Punjabin vapaamuurarien orpokotiin (eipä sillä, että hän tai sinä

ymmärtäisitte, mitä se merkitsee). Paras kasvatuspaikka pojille,

minkä Intiassa voi saada, on tietenkin Pyhän Xavierin Lucknowissa. --

Tämän tulkitseminen vei jonkin aikaa, sillä Bennett tahtoi alinomaa

keskeyttää.

-- Hän tahtoisi tietää kuinka paljon se maksaa, sanoi Kim rauhallisesti.

-- Kaksi- tai kolmesataa rupeeta vuodessa. -- Isä Viktor ei kyennyt

enää ihmettelemään mitään. Bennett oli kärsimätön eikä ymmärtänyt

keskustelun tarkoitusta.

Kim tulkitsi laaman vastauksen isä Viktorille: -- Hän pyytää, että

kirjoittaisitte tuon kaupungin nimen ja rahasumman paperille ja

antaisitte sen hänelle. Ja hän sanoo, että panisitte nimenne alle,

sillä hän kirjoittaa jonakin päivänä kirjeen teille. Hän sanoo, että te

olette hyvä mies. Hän sanoo, että toinen mies on hupsu. Hän lähtee pois.

Laama nousi äkkiä. -- Lähden jatkamaan etsimääni, huudahti hän, ja

samassa hän oli mennyt.

-- Hän joutuu suoraan etuvartioiden kynsiin, huusi isä Viktor hypähtäen

ylös, samassa kun laama riensi ulos. -- Mutta en voi jättää poikaa. --

Kim kääntyi vikkelästi ikäänkuin seuratakseen laamaa, mutta malttoi

mielensä. Vartiosoturin huutoa ei kuulunut ulkoa. Laama oli hävinnyt.

Kim asettui mukavasti istumaan papin vuoteelle. Olihan laama ainakin

luvannut jäädä kululaisen naisen matkaseuraan, ja muut olivat

vähäarvoisia asioita. Häntä huvitti se, että molemmat papit olivat niin

kiihtyneitä. He keskustelivat kauan matalalla äänellä, ja isä Viktor

koetti selittää jotakin suunnitelmaa herra Bennettille, joka näytti

epäuskoiselta. Kaikki tämä oli aivan uutta ja hauskaa, mutta Kim tunsi

olevansa uninen.

He kutsuivat miehiä telttaan, ja muuan näistä oli varmastikin rykmentin

päällikkö, niinkuin Kimin isä oli ennustanut. He kysyivät häneltä

kaikenlaista, etenkin naisesta, joka oli häntä hoitanut; siihen Kim

vastasi totuudenmukaisesti. He eivät näyttäneet pitävän naista hyvänä

hoitajana.

Joka tapauksessa tämä kaikki oli uuden uutukaisinta hänelle. Ennemmin

tai myöhemmin hän saattaisi, jos haluaisi, paeta suureen rajattomaan

Intiaan, loitolle pappien ja telttain ja sotapäälliköiden luota. Sillä

välin, jos sahibeihin jotakin voi vaikuttaa, hän tekisi parhaansa.

Olihan hänkin valkoihoinen.

Pitkien puheitten perästä, joita hän ei voinut tajuta, he luovuttivat

hänet kersantin haltuun, jolle annettiin samalla tarkat määräykset

kaikella muotoa estää hänen pakoyrityksensä. Rykmentti oli menossa

Umballaan, ja Kim lähetettäisiin osaksi vapaamuurarien kustannuksella,

osaksi kerätyillä varoilla kaupunkiin, jonka nimi oli Sanawar.

-- Tämä asia on mitä ihmeellisin, eversti, sanoi isä Viktor, puhuttuaan

yhteen menoon ainakin kymmenen minuuttia. -- Hänen buddhalainen

ystävänsä on mennyt tiehensä otettuaan minun nimeni ja osoitteeni

tietoonsa. En voi ymmärtää, aikooko hän maksaa pojan kasvatuksesta vai

valmistaneeko hän jotakin taikatemppua omasta puolestaan.

Sitten hän kääntyi Kimin puoleen sanoen: -- Sinä tulet kyllä kerran

olemaan kiitollinen ystävällesi Punaiselle Härälle. Me kasvatamme

sinusta miehen Sanawarissa ... vaikkapa sinusta sitten tulisi

protestanttikin.

-- Tietysti ... aivan varmaan, sanoi Bennett.

-- Mutta ettehän te mene Sanawariin, sanoi Kim.

-- Mutta mehän menemme Sanawariin, pieni mies. Se on ylipäällikön

määräys, ja hänpä on vähän tärkeämpi henkilö kuin O'Haran poika.

-- Te ette mene Sanawariin. Tehän menette sotaan.

Kova naurun remahdus räjähti täyteen ahdetussa teltassa.

-- Kun opit tuntemaan rykmenttiäsi vähän paremmin, et sekota

marssijärjestystä taistelujärjestykseen, Kim. Me toivomme jolloinkin

pääsevämme sotaankin.

-- Oh, kyllä minä sen tunnen. -- Kim ampui nuolensa taas umpimähkään.

Jolleivät he nyt olleet sotaan menossa, eivät he silloin ainakaan

tienneet sitä, mitä hän oli kuullut haasteltavan kuistilla Umballassa.

-- Minä tiedän, ettette nyt ole sodassa, mutta minä voin sanoa teille,

että heti kun tulette Umballaan, teidät lähetetään sotaan ... uuteen

sotaan. Siihen menee kahdeksantuhatta miestä, sitäpaitsi kanuunoita.

-- Sepä oli selvään sanottu. Kuuluuko ennustaminenkin sinun moniin

ominaisuuksiisi? Viekää hänet pois, kersantti. Hankkikaa hänelle

puku rumpalipoikien varastoista ja pitäkää huolta, ettei hän livahda

sormienne välistä. Kuka voi väittää, että ihmeitten aika on ohi! Minun

täytynee nyt mennä vuoteeseen, ymmärrys-parkani on aivan menehtymässä.

Leirin toisessa päässä istui Kim tuntia myöhemmin mykkänä kuin villi

eläin ... vast'ikään yltyleensä pestynä, kauhistuttavan kankeassa

puvussa, joka hankasi hänen sääriään ja käsivarsiaan.

-- Kummallinen linnunpoika, puheli kersantti. -- Hän ilmestyy äkkiä --

keltanaamaisen bramiinin seurassa ja isänsä paperit kaulassaan olevassa

pussissa -- ja puhuu kaikenmoisia juttuja punaisesta härästä. Bramiini

häviää tiehensä ilman pitempiä selityksiä, ja poika istuu jalat

ristissä papin vuoteella ennustaen veristä sotaa kaikille. Intia on

hirmuinen maa jumalaa pelkääville miehille. Kytkenpä hänet jalastansa

telttapaaluun, jottei hän pääse livahtamaan katon läpi. Mitä sinä

sanoitkaan sodasta?

-- Kahdeksantuhatta miestä, paitsi kanuunoita, sanoi Kim. -- Pianpa

saat nähdä.

-- Kyllä sinä olet kumma veitikka. Laskeudu nyt lepäämään rumpujen

väliin ja nuku hyvin. Nuo pojat tulevat viereesi vartioimaan

nukkuessasi.