Koirien jäljessä tuli vihainen maamies bambusauvaansa heiluttaen.
Hän oli ammattipuutarhuri, joka kuului arainikastiin ja kasvatti
vihanneksia ja kukkia Umballan kaupunkia varten. Kim tunsi hyvin hänen
tapaisensa miehet.
-- Tuollainen mies, sanoi laama lainkaan välittämättä koirista, -- on
epäkohtelias vieraille, kiukkuinen ja armoton. Hänen käytöksensä jo
varoittaa sinua, oppilaani.
-- Hoi, hävyttömät kerjäläiset! huusi mies. -- Menkää tiehenne! Pois
täältä!
-- Menemme kyllä, vastasi laama tyynen arvokkaasti -- Lähdemme
siunaamattomilta tiluksilta.
-- Ah, sanoi Kim huoaten -- Jos seuraava sato tulee huono, voit syyttää
siitä vain omaa kieltäsi.
Mies liikahti levottomasti sandaaleissaan -- Maa on täynnä kerjäläisiä,
sanoi hän puoleksi anteeksipyytäen.
-- Ja mistä tiesit, että me tulisimme sinulta kerjäämään, oh mali?
sanoi Kim pilkaten, käyttäen nimitystä, jota tuollainen puutarhuri
vähimmin rakastaa -- Mitään muuta emme aikoneet kuin katsoa tuota jokea
tuolla taampana.
-- Jokeako mukamas! tokaisi mies. -- Mistä kaupungista te olette, kun
ette tunne kaivettua kanavaa? Sehän on suora kuin nuoli, ja minun pitää
maksaa siitä vedestä aivan kuin se olisi juoksevaa hopeaa. Taampana on
eräs joenhaara. Mutta jos tarvitsette vettä, niin voin antaa sitä .. ja
maitoa myös.
-- Me menemme vain joelle, sanoi laama lähtien liikkeelle.
-- Maitoa ja ruokaa, änkytti mies katsellen pitkää muukalaista.
-- Minä ... minä ... en tahdo hankkia itselleni pahaa ... enkä
vainioillenikaan; kerjäläiset ne vain näinä aikoina kovin vaivaavat.
-- Pane mieleesi, sanoi laama kääntyen Kimiin, -- vihan punainen sumu
saattoi hänet kiukkuisesti puhumaan. Kun se hänen silmistänsä poistuu,
muuttuu hän kohteliaaksi ja lempeämieliseksi. Tulkoon siunaus hänen
mailleen. Älä liian äkkiä arvostele ihmisiä ... maamies.
-- Minä olen tavannut pyhiä miehiä, jotka olisivat kironneet sinut ja
kaiken omaisuutesi, sanoi Kim nolostuneelle miehelle. -- Eikö hän ole
viisas ja pyhä? Minä olen hänen oppilaansa.
Hän nosti nenäänsä ylpeänä ja astui hyvin arvokkaana kapeaa
pellonpientaretta.
-- Ne eivät ylpeile, sanoi laama hetken perästä, -- ne, jotka kulkevat
Keskitietä.
-- Mutta sinähän sanoit hänen kuuluvan alhaiseen kastiin ja olevan
epäkohtelias.
-- En sanonut, että hän kuului alhaiseen kastiin, sillä kuinka
sellaista voi olla, jota ei ole? Jäljestäpäin hän katui tylyyttään,
ja minä unohdin hänen vikansa. Sitäpaitsi on hänkin meidän laillamme
Olevaisuuden Pyörään kytketty, mutta hän ei kulje vapautuksen tietä. --
Laama pysähtyi pienen vesiojan luo ja katseli karjan tallaamaa äyrästä.
-- Mistä sinä voit tuntea jokesi? kysyi Kim heittäytyen korkean
sokeriruo'on varjoon.
-- Kun sille tulemme, saan varmasti jotakin valaistusta. Tämä ei ole,
sen tunnen, oikea paikka. Voi, pienoinen vesi, jos vain voisit kertoa,
missä jokeni virtaa! Mutta siunattu ole sinäkin, jotta hedelmöitä maita!
-- Katso! katso! Kim hypähti hänen viereensä ja tempasi hänet syrjään.
Keltainen ja ruskea juova liukui tulipunaisten kukkien seasta ojan
reunalle, kurotti päänsä veteen, joi ja jäi makaamaan. Se oli suuri
cobra-käärme, joka katseli kalsein, luomettomin silmin heitä.
-- Ei ole keppiä ... ei ole minkäänlaista keppiä, sanoi Kim. -- Minä
etsin sellaisen ja lyön käärmeen kuoliaaksi.
-- Miksi? Sehän on meidän laillamme niinikään Pyörään kytketty ...
siinäkin on alaspäin tai ylöspäin kehittyvä elämä ... hyvin kaukana
vapautuksesta. Hyvin paljon pahaa on tehnyt se sielu, joka on tuohon
olomuotoon pantu.
-- Minä vihaan kaikkia käärmeitä, sanoi Kim. Ei pitkäkään tottumus
alkuasukasten elämään saata hävittää valkoisen miehen inhoa käärmettä
kohtaan.
-- Anna sen elää elämänsä loppuun. -- Kokoonkiertynyt hirviö sihisi
ja puoleksi avasi kitansa. -- Tulkoon vapautuksesi pian, veli, jatkoi
laama rauhallisesti. -- Sattuisitko _sinä_ tietämään joestani?
-- En milloinkaan ole nähnyt sinun kaltaistasi miestä, kuiskasi Kim
hämmästyneenä. -- Ymmärtävätkö käärmeetkin sinun puhettasi?
-- Kuka tietää? -- Laama kulki aivan käärmeen kohotetun pään ohi. Se
painui alas kiemuraisen ruumiin poimuihin.
-- Tule sinäkin! kutsui laama olkansa takaa.
-- Enkä tule, sanoi Kim, -- minä kierrän.
-- Tule vain. Ei se tee pahaa.
Kim epäröi hetken. Laama vahvisti kehotustaan lausumalla
yksitoikkoisesti jonkin kiinalaisen lauseen, jota Kim luuli loitsuksi.
Hän totteli ja hypähti ojan yli, eikä käärme tosiaan liikahtanutkaan.
-- Enpä milloinkaan ole nähnyt sellaista miestä. -- Kim pyyhkäisi hien
pois otsaltaan. -- Entä minne nyt menemme?
-- Se on sinun sanottava. Minä olen vanha ja muukalainen ... kaukana
omasta maastani. Jollei tuo _rel_-vaunu (juna) saisi päätäni aivan
pyörälle, lähtisimme sillä Benaresiin heti. Mutta sitenhän saattaisimme
joutua kulkemaan jokemme ohi. Menkäämme etsimään toista jokea.
Koko päivän he kulkivat hedelmällisiä maita, jotka niihin uhratun
ahkeran työn tuloksiksi antavat kolme, jopa neljäkin satoa vuodessa
-- sokeriruokojen, tupakkaistutusten, vihannesmaiden läpi; poiketen
tieltä milloin näkivät vilahduksenkin vettä; herättäen kyläkoiria
ja puolipäivän helteessä nukkuvia kyliä. Laama vastaili sateleviin
kysymyksiin aina yhtä kärsivällisesti ja yksinkertaisesti. He etsivät
jokea, jolla olisi ihmevoima parantaa. Tiesikö kukaan siitä mitään?
Joskus miehet nauroivat, mutta useammin he kuuntelivat hänen tarinaansa
loppuun saakka ja tarjosivat heille varjoisan paikan, maitoa juoda
ja ruokaa syödä. Naiset olivat aina ystävällisiä ja lapset, kuten
kaikkialla muuallakin, milloin arkoja, milloin uskaliaampia. Illaksi he
pääsivät erään savimajoista muodostuneen kylän varjoisan puun suojaan
ja puhelivat kylänvanhimman kanssa karjan tullessa laitumelta ja
naisten valmistaessa illallista. He olivat kulkeneet nälkäisen Umballan
kaupungin ympäristössä olevien puutarhojen lävitse ja joutuneet
penikulman laajuisille vehmaille viljavainioille.
Kylänvanhin oli valkopartainen, ystävällinen mies, joka oli tottunut
vieraita kohdittelemaan. Hän valmisti olkimattovuoteen laamalle, toi
hänelle lämmintä keittoa ja täytti hänelle piipun, ja kun iltahartaus
jo oli päättynyt kylän temppelissä, lähetti kutsumaan pappia.
Kim kertoi lapsille Lahoren kaikesta suuruudesta ja kauneudesta,
rautatiematkasta ja sentapaisista kaupunkiasioista; miehet taas
keskustelivat verkalleen, niinkuin karjakin rauhallisena märehti.
-- En voi ymmärtää sitä, sanoi kylänvanhin lopuksi papille. -- Kuinka
selität hänen puheensa? -- Laama, joka oli lopettanut tarinansa,
hypisteli hiljaa rukousnauhaansa.
-- Hän on etsijä, vastasi pappi. -- Koko maa on täynnä sellaisia.
Muistapa vain häntä, joka viime kuussa kävi täällä ... _fakiiria_,
kilpikonnineen.
-- Niin, mutta silläpä miehellä oli järkeä, sillä Krishna itse oli
ilmestynyt näyssä hänelle, luvaten paratiisin ilman kiirastulta, jos
hän vaeltaa Prayagiin. Tämä mies ei etsi mitään sellaista jumalaa,
jonka minä tuntisin.
-- Ole vaiti, hän on vanha ja tulee kaukaa. Sitäpaitsi hän on hupsu,
vastasi sileäleukainen pappi. -- Kuulehan, -- hän kääntyi laaman
puoleen, -- kolme _kosia_ (n. 10 km) länteenpäin on Kalkuttan suuri
valtatie.
-- Mutta minä aikoisin Benaresiin.
-- Se vie Benaresiin myös. Se kulkee kaikkien tällä puolen Indus-jokea
olevien virtojen yli. Minä neuvon sinua, pyhä mies, lepäämään
täällä huomiseen. Lähde sitten sitä tietä -- hän tarkoitti suurta
valtamaantietä -- ja koeta jokaista jokea, jonka yli kuljette, sillä
ymmärtääkseni sinun jokesi parannusvoima ei ole löydettävissä jossakin
erityisessä kohdassa, vaan pitkin joen koko pituutta. Sitten, jos
jumalasi sen suo, pääset varmasti vapauteesi.
-- Se oli oikein puhuttu. -- Laama mielistyi hyvin ehdotukseen. -- Me
lähdemme huomenaamulla, ja minä siunaan sinua, kun näytit vanhoille
jaloilleni niin lähellä olevan tien. -- Hän lausui syvällä, laulavalla
äänellä kiinankielisen lauseen. Pappikin oli liikuttunut, mutta
kylänvanhin pelkäsi pahaa loitsua. Laaman yksinkertaisia vakavia
kasvoja katsoessa ei kuitenkaan sellaista voinut kauan epäillä.
-- Näetkö oppilaani? laama sanoi nuuskaa tarjoten. Hänen
velvollisuutensa oli vastata kohteliaisuudella kohteliaisuuteen.
-- Minä näen ja kuulen. -- Kylänvanhin katsoi sinne, missä Kim istui
puhellen sinipukuiselle tytölle, tämän pannessa rätiseviä oksia tuleen.
-- Hänkin etsii omaansa. Ei jokea, vaan härkää ... niin, viheriältä
niityltä punaista härkää, joka jonakin päivänä korottaa hänet kunniaan.
Hän ei ole luullakseni kokonaan tästä maailmasta. Hänet lähetettiin
ihan äkkiarvaamatta auttamaan minua etsimisessäni, ja häntä nimitetään
"koko maailman pikku ystäväksi".
Pappi hymyili. -- Kuules sinä koko maailman pikku ystävä, huusi hän
kitkerän savun takana olevalle pojalle, mikä sinä olet?
-- Tämän pyhän miehen oppilas, vastasi Kim.
-- Hän sanoo että sinä olet _but_ (henki).
-- Voivatko henget syödä? kysyi Kim silmäänsä vilkuttaen -- Sillä
minulla on nälkä.
-- Ei se ole pilaa, huusi laama. -- Muuan tähtientutkija eräässä
kaupungissa, jonka nimen olen unohtanut...
-- Umballan kaupungissahan nukuimme viime yön, kuiskasi Kim papille.
-- Niin, Umtalla ... oliko se Umballa? Hän laittoi horoskoopin ja
selitti, että oppilaani pääsisi toiveittensa perille kahden päivän
kuluessa. Mutta mitä hän sanoi tähtien ilmoittavan, koko maailman pikku
ystävä?
Kim selvitteli kurkkuaan ja katseli ympärillään olevia harmaapartoja.
-- Minun tähteni merkitsee sotaa, vastasi hän mahtaillen
Joku nauroi nähdessään pienen rääsyisen olennon siinä tiilipenkillä
suuren puun alla. Sen sijaan että joku alkuasukas olisi siitä
nolostunut, kuohahti Kimin veri ja hän hypähti pystyyn.
-- Niin juuri, sotaa, hän sanoi.
-- Se oli hyvin luotettava ennustus, mutisi syvä ääni, -- sillä sotaa
käydään aina rajalla ... mikäli tiedän.
Puhuja oli vanha kuihtunut mies, joka oli ollut sotapalveluksessa
alkuasukkaista muodostetussa ratsujoukossa suuren kapinan aikana.
Hallitus oli antanut hänelle hyvän asunnon kylässä, ja vaikka
hänen poikansa, hekin jo harmaapartaisia upseereita, olivat häntä
köyhdyttäneet, oli hän vieläkin huomattava henkilö. Englantilaiset
viranomaiset, maaherratkin, poikkesivat usein valtatieltä häntä
tapaamaan, ja sellaisissa tilaisuuksissa hän pukeutui entispäivien
univormuun ja seisoi vieläkin suorana sotilasasussaan.
-- Mutta nyt tulee suuri sota, johon menee kahdeksantuhatta, -- kuului
tiheäksi keräytyvästä joukosta Kimin kimakka ääni, jota hän itsekin
hämmästyi.
-- Punatakkisia vaiko omia joukkojamme? kysyi vanha mies melkeinpä
niinkuin vertaiseltaan. Hänen äänensävynsä sai muutkin kunnioitten
katselemaan Kimiä.
-- Punatakkeja, vastasi Kim. -- Punatakkeja ja kanuunia.
-- Mutta ... mutta ... eihän tähdistäennustaja sanonut mitään
sellaista, huudahti laama kiihkossaan, ottaen hyppysellisen nuuskaa.
-- Mutta minä tiedän, minulle on se ilmoitettu, minä kun olen tämän
pyhän miehen oppilas. Tulee suuri sota, johon menee kahdeksantuhatta
punatakkista. Ne viedään Pindistä ja Peshawurista, se on varmaa.
-- Poika on kuullut basaarijuttuja, sanoi pappi.
-- Mutta hän on ollut aina mukanani, sanoi laama, -- mitenkä hän
mahtanee tietää? Minä en ole kuullut siitä.
-- Hänestä tulee aika veitikka, kun tuo vanha mies on kuollut, mutisi
pappi kylänvanhimmalle. -- Mitähän kujeilua tämäkin on?
-- Merkki, annahan minulle merkki, jyrähti vanha sotilas äkkiä. -- Jos
tulee sota, niin minun poikani olisivat jo siitä ilmoittaneet.
-- Kun kaikki on valmiina, saavat poikasi siitä tiedon, mutta sinun
pojistasi on pitkä matka niihin, joiden käsissä nämä asiat ovat. -- Kim
innostui asiaansa, sillä se muistutti häntä entisistä seikkailuista,
jolloin hän kuljetteli kaikenlaisia kirjeitä ja hyötyäkseen oli usein
tietävinään enemmän kuin tiesikään. Mutta nyt hän pelasikin suuremmista
asioista ... hänen kiihkonsa yltyi, ja hänessä heräsi suoranaista
voimantuntoa. Hän rohkaisi itsensä ja jatkoi puhettaan.
-- Vanha mies, antakaa _minulle_ merkki. Määräävätkö alipäälliköt
kahdeksantuhannen punatakkisen ... ja kanuunoitten lähtemisestä?
-- Eivät, vastasi vanha mies edelleen aivan kuin Kim olisi ollut hänen
vertaisensa.
-- Tiedätkö sinä, kuka antaa sellaisen käskyn?
-- Olen nähnyt hänet.
-- Niin, että tunnet hänet toisenkin kerran?
-- Olen tuntenut hänet aina siitä kun hän oli _topkhanan_ (tykistön)
luutnantti.
-- Pitkä mies, jolla on musta tukka ja joka kävelee näin? Kim astui
jäykästi muutamia askelia.
-- Niin, mutta senhän kuka hyvänsä on voinut nähdä.
Joukko kuunteli puhetta henkeään pidättäen.
-- Se on totta, sanoi Kim, -- mutta sanonpa enemmän. Katsos. Ensin
tuo suuri mies kävelee näin, sitten hän ajattelee näin. (Kim siveli
etusormellaan otsaansa ja poskeansa.) Ja sitten hän kiertää sormensa
näin. Ja sitten hän panee hattunsa vasempaan kainaloonsa. -- Kim teki
tämän liikkeen ja seisoi kuin haikara.
Vanha mies mutisi mykkänä hämmästyksestä, mutta ympärilläolijat
suorastaan värisivät.
-- Niin ... niin ... niin. Mutta mitä hän tekee käskyjä antaessaan?
-- Hän haroo niskaansa ... näin. Sitten hän panee yhden sormensa
pöydälle ja tuhisee nenäänsä. Sitten hän puhuu sanoen 'Järjestäkää
liikekannalle se ja se rykmentti. Varustakaa ne ja ne kanuunat.'
Vanha mies nousi suoraksi ja tervehti sotilaallisesti.
-- 'Sillä' -- Kim muutti kansanmurteelle nuo loppulauselmat, jotka hän
oli kuullut upseerien keskustellessa Umballassa -- 'sillä', hän sanoo,
'meidän olisi pitänyt tehdä tämä jo kauan aikaa sitten. Ei tässä ole
kysymyksessä sota ... se on vain rankaisuretki. Hnh.'
-- Jo riittää. Kyllä uskon sinua. Olen nähnyt hänet tuollaisena
taistelun savussa. Sekä nähnyt että kuullut. Hän se on!
-- Minä en nähnyt savua. -- Kimin ääni muuttui tavallisen
kulkuriennustajan ääntä matkivaksi. -- Minä näin tämän pimeydessä.
Ensin tuli mies, joka laittoi kaikki valmiiksi. Sitten tuli
ratsumiehiä. Sitten hän tuli seisten valokehässä. Sitten tapahtui
kaikki muu niinkuin olen kertonut. Vanha mies, olenko puhunut totta?
-- Hän se on. Aivan epäilemättä hän se on.
Ympärilläseisovat vetivät syvään henkeänsä, tuijottaen vuoroin
vanhukseen, joka vieläkin seisoi asennossa, vuoroin Kimiin, joka seisoi
ryysyissään, kuvastuen rusottavaa iltataivasta vasten.
-- Enkö sanonut ... enkö sanonut, että hän on toisesta maailmasta?
huusi laama ylpeänä. -- Hän on koko maailman ystävä, hän on tähtien
ystävä!
-- Meitä tämä ei ainakaan koske, huudahti eräs mies. -- Kuulehan, nuori
ennustaja, jos ennustamislahjasi pysyy kaikkina aikoina ... minulla
on punatäpläinen lehmä. Se voi olla sinun härkäsi sisar, mikäli minä
tiedän...
-- Tai minä välitän, sanoi Kim. -- Minun tähteni eivät puutu sinun
karja-asioihisi.
-- Niin, mutta se on niin sairas, pisti eräs nainen väliin. -- Minun
mieheni on puhvelihärkä, sillä muuten hän ei niin huonosti valitsisi
sanojaan. Sanoppa, voiko se lehmä parantua?
Jos Kim olisi ollut tavallinen poika, olisi hän jatkanut leikkiä, mutta
hänpä ei ollutkaan turhaan tutustunut Lahoren kaupunkiin, ja vieläkin
vähemmän turhaan hän oli tutustunut Taksali-portin luona oleviin
fakiireihin jo kolmentoista vuoden aikana, ja niinpä hän olikin oppinut
tuntemaan ihmisluonnetta.
Pappi tarkasteli häntä syrjästä päin vähän ärtyisen näköisenä ...
happamesti hymyillen.
-- Eikö teillä ole pappia kylässä? Luulin nähneeni etevän sellaisen
äskettäin, huudahti Kim.
-- Kyllä ... mutta..., aloitti vaimo.
-- Mutta sinä ja miehesi toivotte saavanne lehmän parannetuksi
pelkillä kiitoksilla. -- Isku sattui: pariskunta oli tunnettu koko
kylän kitsaimmaksi. -- Ei ole hyvä koettaa petkuttaa pyhäkköä. Anna
nuori vasikka omalle papillesi, ja jolleivät jumalat ole suuttuneet
peruuttamattomasti, rupeaa lehmäsi antamaan maitoa kuukauden kuluessa.
-- Sinä olet mestari kerjäämään, mutisi pappi hyväksyvästi. -- Eipä
neljänkymmenen vuoden harjaantuminen olisi sitä paremmin opettanut.
Varmasti olet sinä tehnyt vanhan miehen rikkaaksi.
-- Vähän jauhoja ja vähän voita ja hyppysellinen mausteita, vastasi
Kim, punastuen kyllä kiitoksesta, mutta pysyen yhä varovana, --
tuleekohan vain siitä rikkaaksi? Ja lisäksi, kuten voit nähdä, on
hän löylynlyömä. Mutta riittääpä se minulle, kun saan ainakin oppia
tuntemaan maailmaa.
Hän tunsi Taksali-portin fakiirien elämää ja puhetapoja ja matki heidän
oppilaittensa lauseita.
-- Etsiikö hän todellakin sitä mitä sanoo, vai tarkoittaako hän sillä
salata muita aikeitaan? Ehkäpä hän etsii aarteita.
-- Hän on hupsu, usein vallan pöhkö. Siinä kaikki.
Vanha sotilas nousi nyt ja kysyi, tulisiko Kim hänen vieraakseen siksi
yöksi. Pappi kehotti häntä tekemään sen, mutta väitti, että laaman
hoitaminen kuului temppelille, ja siihen laama hymyili vilpittömän
tyytyväisenä. Kim vilkaisi ympärilläolijoihin ja teki omat päätöksensä.
-- Missä rahat ovat? hän kuiskasi, vieden vanhuksen hiukan syrjään.
-- Povessani. Missäpä muualla?
-- Anna ne minulle. Pian ja huomaamatta.
-- Mutta miksi? Eihän täällä ole mitään matkalippua ostettavana?
-- Olenko minä oppilaasi vai enkö ole? Enkä opasta vanhoja jalkojasi
tiellä? Anna minulle rahat, ja aamulla saat ne takaisin. -- Hän pisti
kätensä laaman vyöhön ja otti esiin kukkaron.
-- Olkoon. -- Vanhus nyökäytti päätänsä. -- Tämä on avara ja kamala
maailma. Enpä milloinkaan luullut siinä olevan niin paljon ihmisiä.
Seuraavana aamuna pappi oli hyvin äkäisellä tuulella, mutta laama oli
vallan tyytyväinen. Kim puolestaan oli viettänyt hyvin hauskan illan
sotavanhuksen seurassa, joka otti esiin ratsumies-miekan ja pitäen
sitä laihoilla polvillaan kertoi suuresta kapinasta ja entisistä
päälliköistä, jotka jo kolmekymmentä vuotta olivat haudassa maanneet,
kunnes Kim nukahti.
-- Tässä seudussa on varmasti hyvä ilma, sanoi laama. -- Minä nukun
niin keveästi, niinkuin ainakin vanhat, mutta viime yönä nukuin
heräämättä valoisaan päivään saakka. Vieläkin on pääni raskas.
-- Juo vähän kuumaa maitoa, sanoi Kim, joka oli tottunut sangen usein
tuomaan sitä lääkettä oopiumin polttajille. -- On jo aika lähteä
jälleen matkalle.
-- Sille pitkälle tielle, joka vie kaikkien Hindustanin jokien yli,
sanoi laama iloisesti. -- Lähtekäämme. Mutta miten luulet, oppilaani,
voivamme palkita näille ihmisille, ja varsinkin papille, heidän suuren
hyvyytensä? Tosin he ovat vielä _but parasteja_, mutta vastaisissa
elämänmuodoissa he ehkä saavat valistusta. Ehkäpä annamme yhden rupeen
temppelille? Siellä oleva kuva on vain punaiseksi maalattu kivi, mutta
ihmisten sydämen hyvyys on tunnustettava, missä vain sen tapaamme.
-- Oletko, pyhä mies, milloinkaan kulkenut yksin tietäsi?
-- Kim tähysteli ympärilleen terävästi aivan kuin Intian varikset
vainioilla hääriessään.
-- Olenhan toki, lapsi: Kulusta Pathankotiin... Kulusta, jossa
ensimmäinen oppilaani kuoli. Kun ihmiset olivat hyviä meille, annoimme
uhreja, ja vuoristossa olivat kaikki hyväntahtoisia.
-- Toista on täällä Hindustanissa, sanoi Kim kuivasti.
-- Heidän jumalansa ovat monikätisiä ja pahanilkisiä. Jätetään ne
rauhaan.
-- Minä opastan sinua vähän tielläsi, koko maailman pikku
ystävä ... sinua ja keltaista miestäsi. -- Vanha sotilas tuli ratsastaen
kyläkatua, joka vielä oli varjoinen, istuen laihan lenkosäärisen
hevoskaakin selässä. -- Eilen illalla avautuivat muistojen lähteet
jälleen kuihtuneessa sydämessäni, ja se teki minulle hyvää. Totisesti on
sotaa ilmassa. Minä tunnen sen hajun. Katsos! Otin miekan mukaani.
Hänen säärensä roikkuivat pitkinä pienen hevosen selästä, ja suuri
miekka heilui hänen kupeellaan. Nojaten kädellään satulan nuppiin hän
katsoi terävästi pohjoisille lakeuksille päin. Kerrohan minulle vielä,
mitenkä hän näyttäytyi sinulle. Tule istumaan taakseni. Kyllä tämä
kaksi jaksaa kantaa.
-- Minä olen tämän pyhän miehen oppilas, sanoi Kim, kun he pääsivät
kylän portista. Kylän asukkaat näyttivät melkeinpä surullisilta heidän
mennessään, mutta papin hyvästijättö oli kylmä ja tyly. Hän on suotta
tuhlannut oopiumia mieheen, jolla ei ollut lainkaan rahoja.
-- Sinä puhuit hyvin. En ole tottunut pyhiin miehiin, mutta hyvä
on aina pitää niitä arvossa. Ei ole enää mitään arvonantoa näinä
päivinä ... eipä edes silloin kun hallituksen sahib tulee minua
tervehtimään. Mutta miksi sellainen, jota hänen tähtensä johtaa sotaan,
seuraa pyhää miestä?
-- Mutta hän on todella pyhä mies, sanoi Kim vakavasti. -- Aivan
totisesti, ja puheessa ja työssä pyhä. Hän ei ole samanlainen kuin
muut. En ole milloinkaan tavannut sellaista. Emme ole ennustajia emmekä
temppujentekijöitä emmekä kerjäläisiäkään.
-- Ethän sinä ole, senhän voi nähdä; tuosta toisesta en sentään tiedä.
Hän kuitenkin astelee hyvin.
Aamun viileydessä etenikin laama pitkillä, keveillä kameelinaskeleilla.
Hän oli syventynyt mietiskelyyn ja sormi eli koneellisesti
rukousnauhaansa.
He kulkivat kuoppaista ja kulunutta kylätietä, joka kiemurteli
tasangolla tummanvihreiden mangometsien ja idässä häämöttävän
lumipeitteisen Himalajavuoriston välillä. Koko Intia oli työssä
vainioillaan, ja kaikkialta kuului kaivonvintturien kitinää,
kyntömiesten huutoja ja variksien raauntaa. Hevonenkin tunsi
virkistyvänsä ja melkein pani juoksuksi, kun Kim tarttui jalustan
hihnaan.
-- Minua kaduttaa, etten antanut rupeeta pyhäkköön, sanoi laama
päästessään rukousnauhansa viimeiseen, yhdenteenyhdeksättä helmeen.
Vanha sotilas mutisi partaansa niin että laama nyt vasta huomasi hänet.
-- Lähdetkö sinäkin jokea etsimään? kysyi hän kääntyen.
-- Päivähän on vasta alussaan, kuului vastaus. -- Mitäpä tarvitsisimme
jokea, ennenkuin saadaksemme vettä ennen auringonlaskua? Tulin vain
opastamaan sinua tällä pienellä tiellä, ennenkuin valtatielle tullaan.
-- Sinun ystävällisyytesi on muistettava, oi hyväntahtoinen mies. Mutta
miksikä miekka?
Sotilasvanhus näytti yhtä nolostuneelta kuin lapsi, jota on häiritty
mielileikissään.
-- Miekkako? sanoi hän sitä tapaillen. -- Oh, se oli vain päähänpisto ...
vanhan miehen päähänpisto. Poliisihan on sanonut, ettei kukaan
Intiassa saisi aseita käyttää, mutta (hän rohkaistui ja taputteli
miekkansa kahvaa) kaikki konstaapelit täällä tuntevat minut.
-- Sehän oli hyvä päähänpisto, sanoi laama. -- Mitä hyötyä on ihmisten
tappamisesta?
-- Eipä paljoakaan ... mikäli minä tiedän. Mutta jollei pahoja
ihmisiä joskus surmattaisi, ei tämä maailma olisi hyvä aseettomille
uneksijoille. En puhu kokemattomana, sillä olen nähnyt koko maan
Delhistä etelään saakka verta tulvillaan.
-- Mitä mielettömyyttä se sitten oli?
-- Jumalat, jotka lähettivät sen kuritukseksemme, yksin sen tietävät.
Mielettömyys tunkeutui koko armeijaan, ja sotamiehet kääntyivät
upseereitaan vastaan. Se oli ensimmäinen paha, mutta sen olisi voinut
korjata, jos olisivat siihen pysähtyneet. Mutta he rupesivat tappamaan
sahibien vaimoja ja lapsia. Sitten tulivat sahibit meren takaa ja
vaativat heitä mitä ankarimmin tilille.
-- Sellaista huhua kuulin luullakseni kauan aikaa sitten. Sitä
nimitettiin muistaakseni mustaksi vuodeksi.
-- Minkälaista elämää sinä olet viettänyt, kun et tiedä sitä vuotta!
Huhu tosiaankin! Koko maa tiesi sen ja vapisi.
-- Meidän maamme vapisi vain kerran ... sinä päivänä, jolloin
Mestarimme sai valistuksen.
-- Hm. Minä näin ainakin Delhin vapisevan, ja Delhi on maailman
keskipiste.
-- He siis rupesivat ahdistamaan vaimoja ja lapsia? Sepä oli paha teko.
Rangaistuksen täytyi tulla.
-- Monet sitten lymysivät, mutta vähän hyötyä heillä siitä
oli. Olin silloin rakuunarykmentissä. Se nousi kapinaan.
Kuusisataakahdeksankymmentä miekkaa meitä oli, ja kuinka monen niistä
luulette pysyneen uskollisina? Kolme! Ja niistä minä olin yksi.
-- Sitä suurempi ansio siitä.
-- Ansioko? Noina päivinä emme pitäneet sitä ansiona. Maanmieheni,
ystäväni, veljeni jättivät minut. He sanoivat: "Englantilaisten aika
on täytetty. Koettakoon jokainen pitää omaa puoltansa!" Mutta minä
olin puhutellut Sobraonin, Chillianwallahin, Moodkeen ja Ferozeehahin
miehiä. Minä sanoin: "Odottakaahan vähän, niin tuuli kääntyy. Tästä
ei koidu mitään hyvää." Niinä päivinä ratsastin seitsemänkymmentä
mailia englantilaisen upseerin rouvan ja hänen pienen lapsensa ollessa
mukana satulassani. (Oh, siinäpä oli hevonen, jolla kelpasi ratsastaa!)
Toimitin heidät turvaan ja tulin takaisin päällikköni luokse ...
ainoan, joka viidestä oli välttänyt surman. "Anna minulle tehtävää",
sanoin, "sillä minä olen hylkiö oman sukuni joukossa, ja miekkani on
vielä serkkuni verestä kostea". "Ole huoletta", sanoi hän. "Meitä
odottaa suuri työ. Kun tämä hulluus on ohi, on palkinto edessämme."
-- Niin, palkinto odottaa, kun hulluus on mennyt ohi, se on varmaa,
mutisi laama kuin itsekseen.
-- Niinä päivinä ei annettu kunniamerkkejä kaikille, jotka sattumalta
olivat kuulleet kanuunanlaukauksen. Ei! Olin yhdeksässätoista kuumassa
taistelussa, kuudessaviidettä ratsuväkikahakassa ja lukemattomissa
pienemmissä seikkailuissa. Yhdeksän haavaa olen saanut, yhden
kunniarahan, neljä solkea ja ritarimerkin ansainnut, sillä päällikköni,
jotka nyt ovat kenraaleja, muistivat minua, kun hindujen keisaritar
oli hallinnut viisikymmentä vuotta ja koko maa iloitsi. He sanoivat:
"Antakaa hänelle brittiläisen Intian ritarimerkki." Se on minulla nyt
kaulassani. Sitten minulla on _jaghirini_ (maapalsta), jonka valtio
on antanut minulle ... aivan vapaasti minulle ja omaisilleni. Niiltä
ajoilta tuntemani miehet ... ne ovat nyt maaherroja ... tulevat
luokseni ratsastaen peltojen poikki ... istuen korkealla hevostensa
selässä, niin että koko kylä näkee ... ja me juttelemme muinaisaikain
taisteluista ja muistelemme kuolleita tovereita, toisia toistensa
perästä.
-- Entä sitten? kysyi laama.
-- Oh, sitten he menevät pois, mutta eivät ennen kuin koko kylä on
heidät nähnyt.
-- Ja mitä aiot lopuksi tehdä?
-- Lopuksi kuolen.
-- Entä sen perästä?
-- Pitäkööt jumalat siitä huolen. En ole milloinkaan häirinnyt heitä
rukouksilla; en luule heidänkään häiritsevän minua. Katsokaas, olen
huomannut pitkän elämäni aikana, että ne, jotka iankaiken ahdistavat
tuolla ylhäällä olevia valituksilla ja voivotuksilla ja itkulla,
tulevat äkkiä poisotetuiksi niinkuin everstimme usein kutsutti
luoksensa hölläleukaisia alamaalaisia, jotka puhuivat liian paljon.
Minä en ole milloinkaan jumalia sellaisella väsyttänyt. He kyllä
muistavat sen ja antavat minulle rauhallisen paikan, jossa voin
keihästäni varjossa heitellä ja odottaa poikieni tuloa. Minulla on
vielä kolme sellaista, he ovat ressaldar-rykmenttien päälliköitä.
-- Ja he jatkavat samalla tavalla Olevaisuuden Pyörään kytkettyinä
elämää toisensa perästä ... toivottomuudesta toivottomuuteen, sanoi
laama itsekseen, -- kiihkeinä, levottomina, tyydyttämättöminä.
-- Niin, sanoi vanha sotilas naureskellen tyytyväisenä. -- He ovat
kaikki kolme rykmentinpäälliköitä. Pelaavat tosin hieman, mutta niinhän
minäkin olen tehnyt. Heillä täytyy olla hyvät varukset, eikä nykyään
voi hevosta ottaa niinkuin ennen nainen otettiin. No niin, kyllä minä
maastani kaikkeen siihen varoja saan. Mitä arvelet siitä? Peltoni ovat
hyvin kasteltuja, mutta työmieheni pettävät minua. Minä osaan käskeä
vain keihäänkärjellä. Uh, minä suutun ja kiroon heitä, ja he ovat
tekevinään parannuksen, mutta takanani nimittävät minua hampaattomaksi
vanhaksi apinaksi.
-- Etkö milloinkaan ole mitään muuta toivonut?
-- Kyllä ... kyllä ... tuhansia kertoja! Suoraa selkää ja voimakkaita
polvia vielä kerran; notkeata kättä ja terävää silmää ja tarmoa, joka
tekisi jälleen mieheksi. Voi noita entisiä päiviä ... niitä miehuuden
voiman päiviä!
-- Se voima on heikkoutta.
-- Heikkoudeksi se on nyt muuttunut; mutta viisikymmentä vuotta sitten
olisin voinut näyttää sen olevan toista, vastasi sotilas painaen
kannuksensa hevosensa luiseviin kylkiin.
-- Mutta minä tiedän joen, jolla on suuri parannusvoima.
-- Minä olen juonut Gungan vettä melkein läkähtyäkseni. Mutta siitä
sain vain vilustuksen enkä mitään voimaa.
-- Ei se ole Gunga. Se joki, josta puhun, pesee pois kaiken synnin
saastan. Ken sen toiselle rannalle nousee, on varman vapauden omistaja.
En tunne sinun elämääsi, mutta kasvosi ovat kunniallisen ja hyvän
miehen kasvot. Sinä olet pysynyt uskollisena tielläsi, silloinkin kun
oli vaikeata sillä kulkea, sinä mustana vuotena, josta nyt muistan
muutakin kuulleeni. Tule nyt Keskitielle, joka on vapauden tie.
Kuuntele Ylevää lakia äläkä välitä unista.
-- Puhu sitten, vanha mies, sanoi sotilas hymyillen ja kunniaa tehden.
-- Me vanhathan aina jaarittelemme.
Laama istuutui mangopuun varjoon, jonka lehtien välistä valojuovia
lankesi hänen kasvoilleen, sotilas istui jäykkänä hevosensa selässä, ja
Kim, tarkastettuaan huolellisesti, ettei käärmeitä ollut läheisyydessä,
heittäysi makaamaan ryhmyisten juurien väliin.
Hyönteiset surisivat nukuttavasti kuumassa päivänpaisteessa, kyyhkyset
kujersivat ja kaivonvintturien yhtä nukuttava ääni kuului pelloilta.
Hitaasti ja juhlallisesti laama rupesi puhumaan. Kymmenen minuutin
perästä sotavanhus laskeusi hevoseltaan kuullakseen paremmin, kuten
hän sanoi, ja istahti maahan, pitäen ohjakset käsissään. Laaman ääni
heikentyi ... väliajat pitenivät. Kim tarkasteli hartaasti harmaata
oravaa. Kun pieni turkiseläin oksalla keikuttuaan hävisi, olivat
sekä saarnaaja että seurakunta vaipuneet syvään uneen, sotilaan
teräväpiirteinen pää painuneena käsivarrelle, laama nojautuneena puun
koloon, jota vasten hänen kasvonsa loistivat kuin keltainen norsunluu.
Alaston lapsi tallusteli siihen lähelle, katseli heitä ja äkillisen
kunnioituksentunteen kehottamana teki juhlallisen pikku kumarruksen --
laaman edessä, mutta pieni ja lihava kun oli, keikahti nurin, jolloin
Kim purskahti nauramaan noita pieniä sätkiviä jalkoja. Lapsi säikähti
ja suutahtaen puhkesi kirkumaan.
-- Hoi! Hoi! huudahti sotilas hypähtäen pystyyn -- Mitä? Mitä
käsketään?... Sehän on vain lapsi! Uneksuin, että annettiin
hälytyskäsky. Lapsi kulta ... lapsi kulta ... älä itke. Olenko
nukkunut? Se oli epäkohteliasta!
-- Minä pelkään! Minä pelkään! huusi lapsi.
-- Mitäpä sinä pelkäisit? Tässähän on vain kaksi vanhaa miestä ja
poika? Miten sinusta, prinssiseni, milloinkaan voi tulla sotilas?
Laama oli myöskin herännyt, mutta välittämättä lapsukaisesta
näpsäytteli rukousnauhaansa.
-- Mitä, mikä se on? kysyi lapsi, pysähtyen kesken poruaan. -- En ole
milloinkaan sellaista nähnyt. Anna se minulle.
-- Ahaa, sanoi laama hymyillen ja heittäen nauhan kiemuraksi ruohikolle
hyräili:
"Tämä on täys pivo kardemummaa,
tämä on nokare _ghi'n_;
on hirssiä, riisiä, muutakin kummaa
suihimme nälkäisiin!"
Lapsi huudahti ilosta ja tavoitti mustia kiiltäviä helmiä.
-- Ohoh! sanoi vanha sotilas. -- Mistä sinä olet tuollaisen laulun
oppinut, sinä maailmanhalveksija?
-- Opin sen Pathankotissa ... kynnyksellä istuessani, vastasi laama
hämillään. -- Onhan hyvä olla ystävällinen lapsille.
-- Minäpä muistan, että ennenkuin uneen vaivuimme, sinä sanoit, että
avioliitto ja lasten synnyttäminen ovat oikean valon pimittäjiä,
kompastuskiviä tiellä. Tuleeko sinun maassasi lapsia suoraan taivaasta?
Ja kuuluuko sinun lakiisi, että heille lauletaan tuollaisia lauluja?
-- Eihän kukaan ole täydellinen, sanoi laama vakavana, kooten uudelleen
rukousnauhansa. -- Juokse nyt äitisi luo, pienokainen!
-- Kuulehan, sanoi vanha sotilas Kimille, -- hän häpeää sitä, että
on tehnyt lapsen onnelliseksi. Sinusta olisikin tullut hyvin hyvä
perheen isä, veljeni. Hei, lapsi! -- hän heitti lapsukaiselle
rahan. -- Makeiset ovat aina makeita. -- Ja kun pienokainen hävisi
auringonpaisteeseen, jatkoi hän: -- Niistä kasvaa miehiä. Pyhä mies,
minua pahoittaa, että nukahdin kesken puhettasi. Anna se anteeksi.
-- Olemme molemmat vanhoja, sanoi laama. -- Vika on minun. Minä
kuuntelin sinun puhettasi maailmasta, ja yksi vika johtaa toiseen.
-- Kuuleppa vain! Mitäpä jumalasi siitä pahentuisivat, että leikit
lapsen kera? Ja se lauluhan oli aika hyvin laulettu. Jatkakaamme
matkaa, niin minäkin laulan laulun Nikal Seynistä Delhin luona ... sen
vanhan laulun.
He lähtivät mangopuun varjosta, ja vanhan miehen kimakka laulu kaikui
valituksen tapaisena, kertoen Nikal Seynistä (Nicholsonista) ... jota
laulua Punajabissa lauletaan vieläkin. Kim oli ihastunut ja laamakin
kuunteli kiintyneenä.
-- Ahi! Nikal Seyn on kuollut ... hän kuoli Delhin luona! Pohjan
keihäät kostavat Nikal Seynin kuoleman! -- Vanhus lauloi värisevällä
äänellä, säestäen loppusointuja miekkansa huotralla hevosen kupeeseen.
-- Ja nyt olemme joutuneet suurelle valtatielle, sanoi hän, kun Kim
oli häntä laulusta kiittänyt, sillä laama oli aivan vaiti. -- Siitä
on pitkä aika, kun ratsastin tätä tietä, mutta sinun vilkas puheesi
innostutti minua. Katsos, pyhä mies ... tässä on suuri tie, koko
Intian selkäranka. Enimmäkseen se on neljän puurivin varjostama
niinkuin tässäkin, ja keskitiellä, joka on kova, on vilkas liike.
Ennenkuin rautatiet tulivat, kulki täällä sadoittain sahibeja. Nyt
vain maalaisvankkurit ja muut sellaiset sillä liikkuvat. Oikealla ja
vasemmalla on raskaitten kuormien soratie ... viljaa ja pumpulia ja
puuta, kalkkia ja nahkoja varten. Sitä on turvallinen kulkea, sillä
aina muutaman _kosin_ päässä on poliisiasema. Poliisit ovat tosin
varkaita ja nylkyreitä (minä puolestani panisin ratsumiehiä, tarmokkaan
päällikön komentamia nuoria sotilaita, tietä vartioimaan), mutta
eivät he ainakaan siedä muita kilpailijoita. Kaikenlaisia ihmisiä
liikkuu täällä, bramiineja ja chumareja, rahamiehiä ja kulkureita,
tukanleikkaajia ja pyhiinvaeltajia, savenvalajia ja kaikenkaltaisia,
tullen ja mennen. Se on niinkuin joki, josta minut on vedetty maalle
kuin puunrunko tulvan jälkeen.
Ja ihmeellisen näyttämön tosiaankin esittää tuo suuri valtatie. Se
kulkee aivan suoraan ja välittää tuhannen viidensadan mailin matkan
tungoksetta Intian valtavaa liikennettä. Se on sellainen elämänvirta,
jommoista ei ole missään muualla maailmassa. He katselivat sen
vihreiden puiden kaartamaa, varjojen katkomaa ja etäisyyteen häipyvää
valkoista pintaa, jolla näkyi hitaasti kulkevia vaeltajia. Vastapäätä
heitä oli poliisiaseman kaksiosainen vahtikoju.
-- Kuka se on, joka aseita kantaa vastoin lakeja? huusi nauraen
poliisi, nähdessään sotilaan miekan. -- Eikö poliisi riitä pitämään
kurissa pahantekijöitä?
-- Poliisin vuoksi minä sen ostinkin, kuului vastaus. -- Onko kaikki
järjestyksessä Intiassa?
-- Ressaldar sahib, kaikki käy hyvin.
-- Minä olen, näetkös, kuin vanha kilpikonna, joka pistää päänsä esiin
kuorestaan ja vetää sen jälleen sisään. Niin, tässä on Hindustanin tie.
Kaikki ihmiset kulkevat sitä...
-- Sinä sian jälkeläinen, onko tuo pehmeä tie aiottu sinulle siinä
selkääsi kyhniäksesi? Sinä kaikkien häpeällisten tyttärien isä ja
kymmenentuhannen yhtä häpeällisen vaimon mies, sinun äitisi oli
paholaiselle antautunut ja hänen äitinsä hänet sille omisti, eikä
tädeilläsi ole ollut nenää seitsemään miespolveen. Sisaresi!... Mikä
hullu päähänpisto sai sinut panemaan rattaat poikkiteloin? Särkynyt
pyöräkö? Särenpä pääsikin, jotta saat ne molemmat yhteen panna!
Ääni ja kiukkuiset piiskanläimäykset kuuluivat tomupatsaasta
puolensadan jalan päästä, missä eräät rattaat olivat särkyneet. Laiha
korkea kattiwar-tamma, silmät ja sieraimet punaisina kauhistuksesta,
hyppeli korskuen ratsastajansa alla, joka puolestaan ajoi huutavaa
miestä. Ratsumies oli pitkä ja harmaapartainen, istuen hurjistuneen
ratsun selässä kuin kiinnikasvaneena ja taitavasti ruoskien uhriansa
hypähdyksien välillä.
Sotavanhuksen kasvot loistivat. -- Se on poikani! sanoi hän, koettaen
saada hevosensa päätä kohotetuksi.
-- Pitääkö minun tulla ruoskituksi ihan poliisin nenän edessä, huusi
kuormanajaja. -- Oikeutta, minä vaadin oikeutta...!
-- Pitääkö kirkuvan apinan saada tukkia tie pudottamalla
kymmenentuhatta säkkiä nuoren hevosen eteen? Sillä tavoinhan voi
hevosen tärvellä.
-- Hän puhuu totta, hän puhuu totta, mutta hevonen on hyvin opetettu,
sanoi vanhus. Kuormanajaja ryömi rattaittensa alle ja sieltä
sinkautteli kaikenlaisia uhkauksia.
-- Ne ovat väkeviä miehiä nuo sinun poikasi, sanoi poliisi
rauhallisesti kaivellen hampaitansa.
Ratsastaja sivalsi vielä ruoskallansa ja tuli sitten nelistäen heitä
kohti.
-- Isä! hän pysäytti hevosensa kymmenen jalan päähän ja hyppäsi maahan.
Vanha sotilas laskeutui heti alas koniltansa, ja isä ja poika
syleilivät toisiansa, niinkuin itämailla on tapana.