haudattujen joukossa oli kalliita sukulaisia, tahdomme mieluummin
vaieta, etenkin koska laveampi kertominen tästä surullisesta
tapauksesta vaan hirmukuvia tarjoaisi. Ainoastaan kahdesta siskosta
mainittakoon, jotka tuntimääriä tunnelin edessä istuivat kivellä
odotellen, jos veljensä, jonka tukehtumiskuolemasta he olivat varmat,
kohta löytyisi. Ja kuin vihdoin Kesäkuun 2 päivänä hänen ynnä kolmen
muun ruumis vedettiin tunnelista, saattoi siskopari, katkeria
kyyneleitä vuodattaen, kuolleen veljensä pyhässä hiljaisuudessa kylänsä
hautausmaahan. Samana edelläpuolen päivänä ulottui torviliitos 300
jalkaa ja jälkeen puolen päivän tuhkakokoon. Kaikin voimin ruvettiin
sitä murtamaan, vaikka työ oli vaivalloista kuin vaarallista, sillä oli
kysymys aukaista kahdeksan jalkaa korkea ja neljä jalkaa leveä käytävä.
Sankari-urhoudella kaivoivat työmiehet kuuman tuhan ja hiiltyneitten
hirsien lävitse ja ilohuuto kaikui, kun seuraavana aamuna aukea tila
oli edessänsä.
"Jumala olkoon kiitetty!" kaikui yhteisesti työmiesten suusta. "Valli
on läpimurrettu sekä apu ja pelastus onnettomille haudatuillemme
lähellä. Kutsukaamme heitä, antakaamme heille merkki torvillamme."
Tämä tapahtuikin; vaan ei mitään vastausta kuulunut, ja synkässä
vankeudessa oli kaikki kuolon hiljaista, mätänemisen höyryjä vaan
kohosi. Torvet pystytettiin laajemmalle, jossa nähtiin, että ilo oli
aikainen sekä ettei tuhkapatsas vielä ollutkaan läpimurrettu. Tuo aukea
tila nähtiin muodostuneen kaatuneista hirsistä, jotka olivat toisiansa
vastaan nojautuneet sekä toiselle puolelle vielä oli haudattuna.
Kesäkuun neljännen päivän aamulla, siis seitsemäntenä päivänä tämän
tapauksen jälkeen, oli vihdoin ehditty vaikeaan päämaaliin sekä
läpimurros päätetty.
Uskollisessa, ankarassa työssä oli pelastusmiehistö yöt ja päivät
viettänyt tunnelissa, kuitenkin saapui apunsa liian myöhään ja kuolo
vietti loistavata voittoa. Perjantaina puolen päivän aikaan oli
yksiviidettä ruumista jo löydetty.
8.
Herra kuolettaa ja virvoittaa, vie suureen
ahdistukseen ja siitä ulos jälleen.
Lennätinsanoma oli nopeampi kuin Nadler ja saattoi tiedon tuosta
erinomaisesta onnettomuudesta yltympäri. Niinpä se saapui Dossenbachiin
ystävätämme Nadleria aikaisemmin. Ruppert oli saanut kuulla tämän
ravintolassa, jossa eräs vieraista luki lennätinsanoman sanomalehdestä.
Kevytmieliselle veljelle alkoi siis tästä päivästä onni hymyillä, kuin
eräs tovereistansa oli lainannut hänelle kuusi bätsneriä [eräs rahan
laji], joten hänellä oli varoja, luoda itsellensä iloisen illan.
Ruppert ei laiminlyönytkään janoisen kurkkunsa kostuttamista, jota hän
niin kauvan oli toivonut. Vaikutuskaan ei jäänyt pois, kohta alkoi
viinihöyryt meluta parantumattoman nuorukaisen päässä. Hän tuli
iloiseksi, sangen iloiseksi; tuli hillitsemättömäksi ja kiljui
juovuksissa sanomattomasti ... silloin hän huomasi lennätinsanoman,
silloin hänen korvissansa humisi: että kaksikuudetta työmiestä
Hauensteinin tunnelissa oli tullut haudatuksi sekä ainoastaan vähän
olevan toivoa heihin pelastuksestansa. Kevytmielinen nuorukainen istui
kotvasen ikäänkuin kivettyneenä; silmät tuijottaen, sieramet leveinä,
suu puoli auki ja kädet riippuen hermottomina. Tuo surullinen sanoma
oli, ikäänkuin ukkosen vaikuttanut Rupperttiin. Muutamia minuutteja
sitte oli hän ajatuksissansa tullut onnelliseksi, koska ei tarvinnut
peljätä Anteron saarnoja; ja nyt ensimmäisen kerran vapisi hänen
sydämmensä kysyessänsä: onko veljesi haudattujen joukossa vai ei?
Mitä kehoitukset ja kohtalot eivät voineet, se onnistui tuolle
äkilliselle sanomalle; Ruppertin sydämmessä alkoi katumus syntyä, joka
katkerimmasti häntä nuhteli. Antero ilmautui hänen kuvituksissansa ja
hänen uskolliset sinisilmänsä katselivat häntä niin surullisesti,
ikäänkuin tahtoisivat sanoa: "Nyt olet ikuisiksi ajoiksi
veljesi puolesta turvassa, et koskaan enään ole kuuleva hänen
siveyssaarnojansa. Nyt voit tehdä, mitä haluat, hän ei ole sinua
estävä, sillä jylhissä vuoren sisuksissa hän nukkuu ikuista unta, josta
ei kenkään herää: siis juo, Ruppert ja ole iloinen!"
Hermottomina riippuvat kätensä kouristuivat, hän puri huuliansa, ja
hänen uhkaavien otsanryppyjensä alta näkyi silmät, jotka ilmoittivat
sanomatonta epäilystä.
Vieraat katsahtivat häneen ja eräs talonpojista tuli hänen luoksensa
sanoen:
"No, Ruppert, luultavasti koittaa sinulle nyt hyvä aika, koska
miltei varmuudella voipi otaksua veljesi Anteron, joka myös oli
Hauensteinissa, olevan haudattujen joukossa."
"Vaietkaa Jumalan tähden!" kiljui Ruppert ja hänen silmänsä vierivät
tuimasti, "tahi tulen rajuksi!"
Talonpoika tästä katseesta hämmästyen peräytyi ja vieraat tekivät
samoin.
Ruppert juoksi ylös, otti kukkaronsa maksaaksensa velkansa.
"Voithan jättää seuraavaksi kerraksi", sanoi isäntä hänelle, joka myös
tunsi itsensä turvallisemmaksi nurkassansa, kuin kiihtyneen pojan
läheisyydessä.
"En", vastasi Ruppert päättävästi, "te ette ole koskaan enään näkevä
minua luonanne vieraana."
"Enkö, ja minkätähden?" kysyi isäntä ihmetellen, "mitä olen sinulle
siis tehnyt?"
Ruppert tahtoi vastata, vaan tuska, jonka hän tunsi onnettoman veljensä
tähden, nousi kurkkuunsa saakka. Hän heitti rahat pöydälle ja riensi
ovesta ulos. Täysi kuu loisti kirkkaana taivaalla ja levitti hopeista
valoansa maiseman ylitse. Ruppert jätti kylän ja saavutti kohta tuon
Dinkelbergin kukkulan, jossa Anterokin niin mielellänsä viihtyi.
Katuvaisen veljen mieleen johtui tuo sunnuntai ilta, jolloin hänen
onneton veljensä siellä istui ja puheli hänelle varoituksen
ystävällisiä sanoja. Kevät oli levinnyt koko luolistoon, juuri niinkuin
silloinkin; vaan onnettoman Anteron mielipaikka oli autio ja turhaan
viritti vieno yötuuli viileyttänsä. Hän, jolle tuo ihmeellinen raitis
ilma nyt olisi ollut niin tarpeen, oli synkässä vuorenkaivoksessa ja
kentiesi tässä silmänräpäyksessä taisteli tukehtumiskuoleman kanssa.
Tätä kaikkea ja vielä enemmänkin tunsi Ruppert, seisoessaan
Dinkelbergin kukkulalla; hänen rintansa aaltoili, hän repi tukkaansa ja
lankesi polvillensa vaikeroiden: "Jumalani, anna minulle veljeni
jälleen -- en ole tähän päivään saakka vielä tiennyt, että niin
sanomattomasti häntä rakastan!"
Kyyneleet tulvasivat hänen silmistänsä, lieventämättä sydämmensä vaivaa
ja kun hän muisti äitiänsä, jonka koko onni uskollinen Antero oli, niin
epäilys uudestaan valloitti hänen. Ruppert vietti suuren osan yötä
hiljaisessa yksinäisyydessä Dinkelbergillä, sillä hän pelkäsi sitä
kohtausta, jolloin äitinsä oli kuuleva tämän hirveän sanoman hänen
suustansa. Aamun hämärtäessä hän hiipi majaisen edustalle, vaan ei
hänellä ollut rohkeutta avata ovea. Hän syöksyi taas kylästä ulos ja
aurinko loisti jo taivaalla, kun hän toista kertaa palasi majalle,
vihdoinkin äidille ilmoittaaksensa tapahtuman. Jo hän oli aukaissut
majan oven ja pannut jalkansa kynnykselle, vaan ikäänkuin raivottarien
vaivaamana hän taas pakeni erääsen hiljaiseen nurkkaan, jossa hän joka
ikiseltä ihmiseltä oli rauhassa. Kylän kirkon kello alkoi ilmoittaa
puolta päivää ja Ruppert tiesi äitinsä säännöllisesti tähän aikaan
menevän kirkkoon, siellä hiljaisuudessa rukoillaksensa Anteron
puolesta.
"Tämä on sopivin aika, mennä kotio", ajatteli Ruppert itseksensä,
"minulle se on oleva paljon helpompi, sillä minä voin odottaa häntä
kotio, ja kerrankin, kerrankin se on tapahtuva!"
Hän teki nopeasti, mitä päätti. Vaan kuinka suuresti hän ihmettelikään
kun oven avattuansa näki äitinsä itkevän sekä edestakaisin kävelevän
majassa, samalla kuin eräs vieras mies turhaan koki häntä lohduttaa.
"Ruppert!" huusi vanha rouva surullisella äänellä. "Me olemme
kadottaneet Anteromme!"
"Minä tiedän sen", vastasi poika ja suuret kyyneleet vuotivat hänen
poskillensa. Äiti katsahti ihmetellen häneen ja sanoi:
"Sinä itket?"
"Miksi en itkisi", vastasi Ruppert kysyen. "En enään ole kevytmielinen
lapsi, joka sinulle ja -- -- Oi Jumalani, en voi hänen nimeänsä lausua,
-- suruni hänen ylitsensä on liian suuri."
Uusi kyynelvirta purkautui hänen silmistänsä, sitte hän jatkoi:
"Minä en ole enään tuo raukka, joka omaisillensa ainoastaan surua ja
murhetta on tuottanut. Yksi ainoa tiima oli kylliksi minusta tekemään
toisen ihmisen, ja kuitenkin, kuitenkin tunnen itseni sanomattoman
onnettomaksi, kuin täytyy epäilläni, koska olen veljeni murhaaja!"
Näin vaikeroiden hän vaipui maahan rouvan polviin, tarttuen hänen
käsiinsä ja kuumaa otsaansa painaen niitä vastaan.
Ruppertin epäilys saattoi äidin-tuskan jonkunlaiseen rauhaan; hän
ajatteli monta yötä, jolloin uni oli hänen silmistänsä paennut ja hän
ehtimiseen rukoillut Jumalaa, että hän saattaisi kevytmielisen pojan
oikealle tielle. Ja katso, vihdoinkin oli taivaallinen Isä kuullut
hänen rukouksensa, vaan hänelle sanomattoman suuren vahingon avulla. Ja
ajatellessansa sitä, valloitti hänen uudestaan suru ja kotvasen aikaa
kuului vähäisessä majassa vaan huokauksia ja vaikeroimisia. Rehellinen
Nadler, jonka sydän, kuten tiedämme, hehkui uskollista rakkautta
Anteroa kohtaan, ei voinut myöskään lohduttaa, ja kuinka hän olisi sitä
voinutkaan, joka itse oli lohdutuksen tarpeessa? Vihdoin kajahti vanhan
Refin huulilta: "Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!
Amen!"
Ja kirkastuneena tuo hurskas vanha vaimo katsahti taivaalle, kun
sydämmensä vielä vapisi tuskan painosta. Semmoinen Jumalan tahdon
haltuun antautuminen oli Ruppertille vieras ja ihmetellen hän katsahti
äitiinsä.
"Kuinka saattaa niin lausua!" huudahti hän. "Emme vielä tiedä varmaan,
onko Antero haudattujen joukossa."
"Minä tiedän", vastasi hiljaa vanha rouva, pannen kätensä ristiin.
"Onnettoman Anteromme ystävä on minulle tuonut sanoman."
Ruppertin hengitys kiihtyi, hänen silmänsä tahtoivat irtautua
kuopistansa, ja vaikeroiden pääsi häneltä pfalzilaiseen osoitettu
kysymys: "Onko -- tämä -- totta?"
Nadler painoi alas päänsä äänettömänä.
"No siis, langetkoon liekki päälleni", kiljaisi Ruppert, vaipuen
maahan, "sillä minä olen uusi Kain, joka veljensä on murhannut."
"Älä riko Herraa vastaan", itki äiti, "äläkä ota päällesi suotta niin
suurta syntiä."
"Kuinka!" huudahti Ruppert hurjassa liikutuksessansa, "eikö minulla ole
syytä kurjan, kurjan veljeni kuolemaan? Eikö minun kevytmielisyyteni
ollut se, joka hänet kotoa karkoitti, tuonne pirulliselle vuorelle,
joka tuli hänen peloittavaksi haudaksensa? Enkö minä iloinnut, kun hän
lähti? Eikö Jumalan pidä heittää minuun vihansa ja eikö hänen pitänyt
viimeiseen asti koettaa saada sydäntäni vapisemaan juuriansa myöten?
Ei, ei, minä olen veljeni murhaaja ja ainoa armo minulle on oleva, että
taivaallinen kostaja minun oitis antaa löytää kuoleman."
"Ja teidän kurja, vanha äitinne?" kysyi Nadler nuhdellen. "Eikö hän ole
kyllin surua jo kärsinyt? Pitääkö teidän hänen vanhoilla päivillänsä
riistämän häneltä ainoan turvan sekä antaa hänet alttiiksi ihmisten
laupeudelle?"
Nämät sanat olivat Ruppertista selvät, ja ensi kerran monen vuoden
perästä hän kietoi hellällä pojan-rakkaudella kätensä eukon kaulan
ympäri, painoi hänen sydäntänsä vastaan ja sanoi lempeydellä, jommoista
siihen saakka ei ennen hänessä havaittu:
"Jumala on oikeutta rakastava, vaan myös laupias. Hän on antava minun
elää sinun tähtesi, hyvä uskollinen äitini ja minä olen tekevä työtä
aikaisesta myöhään, ainoastaan tehdäkseni sinun vanhat päiväsi niin
kepeiksi kuin mahdollista. Mutta kun Hän kerran kutsuu sinut täältä
pois, ja sinut Anteromme kera viepi taivaalliseen valtakuntaansa,
silloin rukoilkaat yhdessä, että Hän poisottaisi kirouksen päältäni
sekä tekisi minutkin autuaaksi enkeliksensä. Oi Jumala, kun se
silmänräpäys jo olisi läsnä!"
Tämä Ruppertin sydämmen harras toivo lievensi paljo hänen suruansa ja
vaikka kyyneleet yhä tulvasivat hänen silmistänsä, niin vaikuttivat ne
kuitenkin ikäänkuin palsami hänen häiritylle luonteellensa.
"Emme vielä saa kaikkea toivoa heittää", virkkoi taas pfalzilainen,
"sillä saattaa olla mahdollista, että muutamat haudatuista
pelastuisivat ja niiden joukossa Anterokin. Teidän ei pidä kieltäen
pudistaa päätänne, sillä Jumala on ainoa, joka kuolettaa ja virvoittaa,
vie suureen ahdistukseen ja siitä pois jälleen. Sitä paitsi ovat Antero
ja hänen toverinsa ainoastaan sisään suljettuina eikä haudattuina, ja
tila, jossa he ovat, on pitkä sekä kylliksi korkeakin. Siis voivat he
vaivatta hengittää, vaikka vasta kymmenen päivän kuluttua heidät
löydettäisiin. Sen tunneliosan läpi juoksee myös puro, joka tuo
terveellistä juomavettä sekä raikasta ilmaa."
"Te olette puhuneet hyvin", intti Ruppert, "mutta että ihminen pimeässä
vuoren sisuksessa voi kuolla nälkään, sitä ette ole ajatelleet."
"Oi, rauhoittukaa", lohdutteli hyväsydämminen pfalzilainen.
"Sisäänsuljetut ovat varustauneet ruokavaroilla niinkuin leivällä,
teellä, rommilla ja maidolla; kukaan työmies ei lähde tunneliin ilman
niitä. Heillä on sitä paitsi mukanansa suuri joukko vahakynttilöitä ja
olutta; viimeisessä tingassa voivat talilla ja oluella ylläpitää
henkeänsä, elleivät pidä parempana, tappaa muutamia hevosista, jotka
myös ovat suljetut. Ei, ei, luottakaamme Jumalaan ja älkäämme laskeko
toivottomuutta sydämmiimme."
"Minä tahdon varmuuden", kiljasi Ruppert. "Ja sillä välin tahdon
Hauensteinissa yötä päivää tuon onnettoman aukon suulla istua ja
kaipaa, kunnes -- oi Jumalani! -- kunnes --" hän ei voinut tuskaltansa
päättää lausettansa.
"Äitinnekin on lausunut toivonsa, käydä onnettomuuden paikalla",
vastasi pfalzilainen veljemme, "ja minä olen heti ahkeroiva, kylästä
hankkia vaunut, jotka nopeasti saattavat meidät surulliselle paikalle."
Hyväntahtoisen Nadlerin piti koko matkalla löytää uusia syitä
lohdutuksellensa ja hälventääksensä vanhan Refin ja Ruppertin surua.
Ah, ja tuon uskollisen ystävän sydän, joka niin hellästi sykki Anteroa
kohtaan, oli itsekin lohdutuksen tarpeessa.
Hiljainen, selkeä pyhäilta oli, kun nuo kolme saapuivat Hauensteinin
tunnelin edustalle. Metsäiset vuorten huiput loistivat kirkkaan
ilta-auringon paisteessa ja niitten välistä esiintyi ihanan
Schweizinmaan vuoret. Tunnelin aukon edustalle oli kokoontunut
melkoinen joukko äitejä, sisaria, veljiä, poikia ja tyttäriä, joilla
kaikilla oli rakkaansa turmiollisessa vuorihaudassa, jonka suu
vihdoinkin oli auki. Ei yksikään noista kovista, surullisista
jälkeenjääneitten katseista koskenut ihanata viehättävätä maisemata;
sillä kaikkialla liikkuvalle kuololle, eikä elämälle, omistettiin
suurin tarkkaavaisuus. Arkku arkulta saatettiin vaunuilla tunnelin
holvatusta, korkeasta portista, ikäänkuin maanalaisesta kuolon
kaupungista. Jokaisesta arkusta oli kansi nostettu, että sukulaiset
vielä kerran näkisivät rakkaat kuolleet ja ottaisivat viimeiset
jäähyväiset. Enemmistö olikin näistä viimeisistä tunnettu ja palavin
kyynelin kosketettiin siunaten viimeisen kerran heidän jähmettynyttä
kättänsä ja otsaansa.
Ensiksi löydetyt ruumiit olivat sitä vastoin tuntemattomat. Koska
muutamilla heistä vielä oli aseet käsissä, oli selvä, että ne olivat
koettaneet murtaa tuhkapatsasta, vaan tunnelissa vallitsevasta
ruttoilmasta kuolleet.
Kurja Refi ja Ruppert olivat kuulleet pfalzilaiselta Anteron
työskennelleen perimmäisessä osassa tunnelia, jonne vasta puheena
olevana lauvantaina päästiin; siis olivat rauhallisina, ettei
rakastettunsa ollut niiden yhdenneljättä joukossa, joiden maallisia
jäännöksiä Trimbachin kirkkomaahan jo oli haudattu.
Arkku arkulta nousi muuriportista ja yhä kiivaammin sykki kolmen
ystävämme sydämmet, sillä jo yhdeksänkymmentä ruumisarkkua seisoi
kirkkomaalle menevällä tiellä.
Yhä terveemmän näköisemmät olivat nyt löydettyjen ruumiiden kasvot, ja
päivänvaloon saatettuina, näkyi aivan selvästi, että ainoastaan
muutamia tunteja sitten oli henki eronnut ruumiista.
Kahdeskymmenes arkku näkyi hämärässä tunnelin suussa.
Refi, Ruppert ja pfalzilainen veli uskalsivat tuskin hengittää. Nyt
nostettiin kansi ylös ja seuraavassa silmänräpäyksessä nousi kolmen
ihmisen surullinen huuto hiljaiselle iltataivaalle, sillä arkussa
makaava oli -- onneton Antero.
"Kristuksen armon tähden, -- veljeni! Aukaise silmäsi!" huudahti
Ruppert epäilyksessä, kun äiti ja Nadler lankesivat polvillensa arkun
molemmille puolille ja antoivat vallan niin kauvan pidätetyille
kyyneleillensä. Seuraavassa silmänräpäyksessä heittäysi Ruppert
veljensä elottoman ruumiin yli, suuteli hänen ristissä olevia käsiänsä
sekä sanoi tuskissansa:
"Antero, eikö tosi, se on ainoastaan kamala, hirveä uni ja sinä et ole
kuollut? Kuinka olisi mahdollista, kasvosi ovat niin terveet ja
kukoistavat. -- Sinä -- sinä -- olet vaan väsynyt, etkä kuollut, --
eikö niin? Ja minä olen itseni parantanut, rakas Antero, ja sinä olet
minusta tästä lähtien saava ystävän -- ja -- mutta, Antero, älä makaa
niin jäykkänä ja elotonna siinä, vaan anna minulle merkki, olkoon se
kuinkakin vähäinen, että olet kuullut sanani ja ettei henki ole
ruumiistasi kadonnut!"
Jokaisella ympärillä seisovista oli omiensa puolesta surun ja tuskan
kanssa tekemistä, kuitenkin liikutti tuo Ruppertin ääretön
vaikeroiminen niin, että yltympärinsä kuului tihkumisia.
Vihdoin astui työnjohtaja Ruppertin luo, pani osaa ottavaisena kätensä
hänen hartioillensa sanoen surkuttelevalla äänellä:
"Kärsimystä, rakas ystäväni. Älä häiritse kuolleen unta!"
"Vaan hän ei ole kuollut!" huudahti Ruppert. "Hän elää!"
"Älä anna väärälle toiveelle tilaa", kehoitti työnjohtaja. "Ennenkuin
teidän onneton veljenne tunnelissa pantiin arkkuun, teki lääkäri kaikki,
saattaaksensa häntä elämään -- vaan turhaan."
"Kun ei raitis ilma puhallellut hänen silmäkulmillensa", vastasi
Ruppert, "vaan täällä, jossa elorikas henki häntä suutelee, on hänen
henkensä virkoava. Eikö niin, Isä taivaassa", alkoi nyt katuvainen veli
rukoilla laskeutuen polvilleen ja koroittaen kätensä. "Sinä olet
lahjoittanut minulle Anteroni jälleen, liiatenkin koska nyt ollen
oppinut tuntemaan, kuinka uskollinen, hellätunteinen veljen sydän
hänessä sykki! Tahdon niin mielelläni tehdä työtä hänen edestänsä,
aikaisesta myöhään yöhön, hänen ja äitini edestä, -- ja minä tahdon
jättää jäähyväiset kaikille huveille ja nautinnoille. Ainoastaan anna
jälleen veljeni, Herra Jumala, armahda minua, älä minua kiroo."
Hetkisen viipyi Ruppert polvillansa, sitten nousi hän ylös ja kiiruhti
arkun luo, kumartuen Anteron hengettömän ruumiin yli. Syvä hiljaisuus
vallitsi yltympäri, itkevien äitien, sisarten ja lasten nyyhkiminen
sitä vaan häiritsi. Silloin yhtäkkiä nousi riemuhuuto ilmaan, vähäinen
hymy ja Ruppert huutaa:
"Herra Jumala on auttanut, Antero ei ole kuollut, hänen sydämmensä
alkaa taas sykkiä!"
Kaikki läsnäolevat pitivät tämän suurena harhanäkönä, johon onnettoman
veljen epäilys hänen oli saattanut; mutta kun heti sen perästä eräs
lääkäri, jonka työnjohtaja kutsui, astui arkun luo, ja tarkoin
tutkittuansa ilmoitti, Anteron todellakin vielä hengittävän ja
mahdollisesti voitavan saatettaa elämään, silloin nousi kokoontuneen
joukon riveissä suuri levottomuus, osaksi ilosta, jonka monet työmiehet
Anteron pelastuksesta tunsivat, osaksi tuskan tähden, joka nyt
kaksinkertaisesti valloitti joka ainoan, ken vaan oli kadottanut
rakkaansa kaivokseen.
"Miksi ei Jumala voinut samaa ihmettä tehdä isällemme?" vaikeroi eräs
kurja vaimo, syleillen viittä pientä lastansa. "Antero oli tosin hyvä
nuorukainen, vaan hän ei jättänyt jälkeensä mitään vaimoa eikä orpoja."
Näitä ja muita itserakkaita lausumisia kuului toinen toisensa jälkeen,
ja kuitenkin täytyy heille antaa anteeksi, jotka tällaiseen kovuuteen
antautuivat, sillä se oli kumminkin paras todistus heidän rajattomasta
rakkaudestansa kalleita puolisojansa ja isijänsä kohtaan, jotka niin
yhtäkkiä heiltä riistettiin.
Taitava lääkäri järjesti niin, että vaipunut Antero otettiin ylös
arkusta, laskettiin peitoilla varustetuille paarille ja kannettiin
Hauensteinin kylään.
"Yöilma ei ole kylmä, vaan suloinen, ja siinä on hän heti virkoava
tuntoonsa", sanoi hän, nyt autuaallisimmasta ilosta puhumattomiksi
tulleille veljelle, ystävälle ja vanhalle äidille. "Tuo poloinen poika
tarvitsee epäilemättä suurimman huolenpidon, ennenkuin voidaan ajatella
parantumista, kuitenkin olen aivan varma, että omaisiensa puolelta
kaikki on tapahtuva."
Vanhan Refin, Nadlerin ja Ruppertin välillä nousi kilvoitus pelastetun
Anteron huolenpidon suhteen, jota jokainen tahtoi. Erinomattain oli
Ruppert, joka yötä päivää yksin tahtoi valvoa Anteron luona, kunnes
vihdoin rauhoittui ja oli vaan yöllä rakkaan veljensä vuoteen vieressä,
päivällä sitä vastoin antoi äidille ja Nadlerille sijansa. Sillä
välin vietiin Antero vähäiseen majaan, jossa Ruppert heti alkoi
valvomistansa.
Kuinka mahdottoman suuri olikaan muutos, joka yhtäkkiä oli tapahtunut
tuolle ennen niin kevytmieliselle Ruppertille; millä innolla hän nyt
rakasti veljeänsä, jota hän ennen vihasi; missä uudessa valossa mailma
ja elämä näkyi hänelle ja kuinka näkyväinen hänen sielussansa oli
ihmisen tarkoitus: taisteleminen ja rientäminen parhaimpaan ja
jaloimpaan.
"Työ on siunaus, jonka Jumala meille matkamiehille on antanut", sanoi,
syviin ajatuksiin vaipuneena, Ruppert hiljaa itseksensä, ollaksensa
häiritsemättä rauhallisesti hengittävätä, vaan yhä nukkuvata Anteroa,
jonka vuoteen viereen oli ottanut paikkansa. "Mikä rauhallisuus on
sielussa, kuin tietää tehneensä velvollisuutensa, ja kuinka makea
sitten onkaan rauha! Niin, niin, minä olin sokea ihminen, mutta Jumala
kaikkivaltias on pimeydestä minut pelastanut, niinkuin Anteronkin; ah,
jos Hän armossansa olisi sallinut, minun pitää uskollisen veljeni!"
Ruppert heitti rakkaan silmäyksen nukkuvaan ja astui vähäisen akkunan
viereen. Viehättävä maisema oli hopeisen kuun valaisemana hänen
edessänsä. Ruppert tunsi sanomattoman onnen sydämmessänsä sekä
kiitollisuuden suosiollista henkeä kohtaan, joka tämän kaiken oli
luonut, joka oli hänen edessänsä ja niin mahtavasti vaikutti hänen
sieluunsa. Mutta tämän ihanan maiseman keskeltä esiintyi maallista
katoovaisuutta muistuttava Jumalan käsi, sillä Trimbachin kirkon
sivulta loisti kuutamossa valkoiset ristit, joilla Hauensteinissa
hukkuneitten haudat olivat koristetut; myöskin taisi Ruppert nähdä
arkut, jotka yön ajaksi olivat jätetyt vuoren juurelle, siinä toivossa,
että yksi tahi toinen niissä makaava vienosta yön ilmasta virkoaisi
jälleen eloon. Kuinka helposti Antero olisi voinut olla niiden
joukossa, kun hän nyt todellisuudessa rauhallisesti hengittäen lepäsi
vuoteellansa pienoisessa majassansa.
Ja uudestaan pani Ruppert kätensä ristiin hurskaasen kiitosrukoukseen,
antaen vallan kyyneleillensä, jotka täyttivät silmänsä, kun hän taas
astui veljensä vuoteelle ja suudellen kosketti hänen otsaansa.
Oliko tuo kuuma veljen suudelma, eli hänen otsallensa pudonnut kyynel,
joka yhtäkkiä herätti Anteron.
Hän loi silmänsä auki ihmetellen silmäillen ympärillensä, nähtävästi
tietämättä, missä hän oli. Vihdoin kääntyivät silmänsä akkunaan, johon
kuu kirkkaana loisti.
"Mitä tämä on?" sanoi mieltänsä malttamaton Antero. "Kun? Voimmeko
nähdä sen pimeässä tunnelissakin."
"Sinä et enään ole tuossa kauhistavassa vankeudessa, rakas Antero",
vastasi Ruppert värähtävällä äänellä, "vaan pienoisessa majassasi."
"Jumalani", huudahti Antero, "onko tuo Ruppertin ääni? Ah, ja kuinka
rakkaasti ja ystävällisesti hän minulle puhuu?... Veli, etkö siis enään
vihaa minua?"
Ruppert ei kyennyt vastaamaan, hänen sydämmensä ikävöi muuttumattoman
veljenrakkauden ilmoittamista, ja hän vaipui nyyhkien polvillensa
pannen päänsä vuoteen reunalla lepäävälle Anteron kädelle.