ruumiinsa ajatellessansa hirviöitä päiviä ja öitä, joita hän elävänä
oli viettänyt vuoren arkussa. Ruppert, jota lääkäri oli huomauttanut,
että jokainen yllytys Anteron luona oli kartettava, koki kaiken tavoin
miellyttää, saadaksensa Anteron rauhoittumaan, joka hänelle vihdoin
onnistuikin. Tosin hän ei voinut pidättää kyyneleitä, joita tuo hellä
nuorukainen vuodatti työtovereinsa kohtalon tähden, liiatenkin kun ne
lieventivät sairaan sydäntä.
Vähän ajan kuluttua hän vaipui taas virvoittavaan uneen, josta vasta
seuraavana aamuna heräsi.
Oli kolminaisuuden sunnuntai ja kesäkuun aurinko säteili vuorille ja
laaksoihin.
Kuitenkin kesti kotvan aikaa, ennenkuin Antero toipui tuntoonsa.
"Uneksinko vai olenko valveilla?" huudahti hän vihdoin ihmetellen.
"Minusta näytti kumminkin, kuin Ruppert olisi seisonut akkunan
vieressä, ja nyt näin olevan Nadlerin, minä olen siis pettynyt."
"Olet molemmat kerrat nähnyt oikein; rakas Antero", vastasi hänen
uskollinen ystävänsä, suudellen hellästi sairasta. "Päivällä viivymme,
hyvä äitisi ja minä luonasi, yöllä taas Ruppert, jossa on sangen
ihmeellinen muutos tapahtunut."
Sitten Nadler kertoi ystävällensä tärkeimmän ja Antero pani
liikutettuna kätensä ristiin, hiljaa lausuen: "voi, Jumalani, tämä on
liian suuri onni!... Mutta", keskeytti hän, "sinä mainitsit äitini, --
onko hänkin täällä?"
Nadler myönnytti vastaten: "Sen sinä voit ajatella, ettei häntä, joka
sinua ylitse kaiken rakastaa, ollut pidättämistä kylässänsä."
"Ah, Jumalani, mikä ilo on minun osanani!" sanoi Antero liikutettuna.
"Miksi tuo vanha, hyvä äiti ei ole täällä? Missä viipyy hän, -- ja
missä on Ruppert?"
Syvä, yksivakainen ääni kuului sairaan korviin, joka Nadlerin avulla
kohottihe tilallansa. Hän kuunteli. Ääni koveni yhä enemmin ja tuntui,
ikäänkuin tulisi vuorilta.
"Mitä se merkitsee?" kysyi Antero miettien, ja huomaten ystävänsä
surullisen katseen, joka, pannen kätensä ristiin, astui akkunan ääreen,
-- silloin ei tarvinnut Antero enään vastausta, vaan hän tiesi, että
nyt oli Trimbachin kirkkomaalla suuret maahanpanijaiset ja kaikki
läheiset kellot lähettivät viimeisen siunaavan tervehdyksensä. Hän
tiesi myös nyt, miksi äiti ja veli eivät olleet läsnä. He seurasivat
sydämmensä ääntä ja, liittyen suureen surusaattoon, ajattelivat
itseksensä: "Se on Jumalan armosta, ettei Anteromme makaa yhdessä
noista arkuista, vaan nousi uuteen elämään."
Vähäisessä majassa, korkealla Hauensteinilla, oli aivan hiljaista.
Kumpikin ystävistä oli ajatuksissansa. Antero seurasi hengessä tuota
pitkää ruumiinsaattoa, akkunan edessä seisova Nadler seurasi sitä
silmäyksillänsä. Kaukaa ja läheltä kuului vielä kirkonkellojen äänet,
ja nyt tuohon yksivakaiseen ääneen sekoittui juhlallinen hautausvirsi.
Vihdoin oli myös ulkona hiljaa ja Antero tuuri silmänräpäyksen tulleen,
jolloin kuolleet kumppalit laskettiin hautaan. Kauvempaa hän ei voinut
pidättää kyyneleitänsä ja heittäytyi surullensa, jonka hän tunsi
niin eronneitten, kuin jälkeenjääneitten yli. Mutta uskollinen
pfalzilainenkin itki lapsen tavalla ja todellakin, semmoiset kyyneleet
eivät häpäise miestä, sillä ne ovat sydämmen osoittamia jaloja helmiä.
Kun muutama hetki myöhemmin majan ovi aukeni sekä äiti ja Ruppert
astuivat sisälle, niin seurasi kohtaus yhtä liikuttava, kuin äskettäin
kirkkomaalla tapahtunut eron hetki.
Ja kun Antero vihdoin löysi sanoja ja hellimmällä tavalla oli painanut
sykkivätä sydäntänsä vastaan äitinsä, veljensä sekä ystävänsä, loi hän
silmäyksensä taivaalle ja, muitten polvillansa ollen, rukoili hän:
Sun Herra kädessäs
On kuolo, että elo,
Sun armostas on taas
Mull' raitis ruumis jalo;
Ei ollut ollenkaan
Mulla toivoa elosta,
Sä elo totinen
Mun autit kuolosta.
Sull' kiitos Isän' ain',
Kun vahvistat mun voimall'
Taas uudell'; lähestyy ann'
Valtakuntas, Jumal'!
Mun sielun' ruumiin' myös
Sä vahvista ja auta,
Ett' neuvon', puheen', työn'
Sull' aina kelvat' taitaa:
Niin kiitän hyvyyttäs,
Armoas ja vakuuttas,
Jonka mulle osotat:
Tai ilon' autuas.
Ja: "Amen!... Amen!... Amen!" kaikui hartaasti kolmen onnellisen
huulilta, jotka Jumalaa suuresti kiittivät.
Päätös.
Herra kaikki jalosti toimittaa. (Jesai. 28, 29.)
Antero parani täydellisesti, vaikka verkallensa, ja eräänä ihanana
kesäiltana hän veljensä ja ystävänsä keralla nousi Frohburgille, monien
vaivalloisten päivien perästä vilvoittaaksensa silmiänsä ja sydäntänsä
Jumalan ihanan luonnon katselemisessa.
Kuten sinä iltana, jolloin Antero ja Nadler viimeiseksi viipyivät
tuolla ihanalla kukkulalla, laskeutuivat he nytkin eräälle istuimelle.
Uuteen elämään tointunut Antero hengitti syvään ja heitti, liikutettuna
Jumalan hyvyydestä, rakkaudesta, joka häneen ja tuohon maisemaan niin
ilmeellisesti vaikutti, kätensä Ruppertin ja Nadlerin hartijoille,
sydämmellisesti molempia syleillen.
Epäilemättä hänen mieleensä juohtui uni, jonka pfalzilainen veljensä ei
kauvan sitten hänelle kertoi samalla paikalla, ja siihen yhtyi vielä
nuo kauheat kuvat, jotka kaivokseen hautaus matkaan sai.
Antero oli tahallansa pysynyt tuosta onnettomuudesta vaiti, ja omansa
eivät siinä suhteessa häneltä mitään kysyneet. He eivät olisi lääkärin
varoittamattakaan sitä tehneet, koska itsekin sanoivat, että aikainen
palautuminen tuohon kauheaan aikaan epäilemättä olisi vahingollinen
rakkaalle sairaallensa.
Nyt kuitenkin alkoi Antero siitä puhua, sanoen:
"Tuolta alhaalta katsoo Trimbachin kirkontorni meihin, ja minusta on,
ikäänkuin se tahtoisi sanoa: 'eikö tosi, Antero, siellä ylhäällä
Frohburgilla on ihanampi, kuin täällä alhaalla maan synkässä povessa?
Vaan älä sentähden ole ylpeä; tosin olet onnellisesti pelastunut
kuolemasta ja haudasta, joka sinulle jo oli kaivettu, -- kuitenkin on
hetki tuleva, jolloin sinuakin viikatemies tervehtää. Silloin sinunkin
ruumiisi tulee synkkään hautaan ja toinen matkamies kentiesi, sinun
paikallasi, istuu tällä ihanalla kukkulalla sekä, iloiten elämällensä,
katsoo alas haudallesi.'"
"Kiroa moiset surulliset ajatukset", pyysi Ruppert, "ja
vilvastuttakaamme silmiämme tuolla ihanalla maisemalla, joka laveana
kaarena esiintyy silmiimme.
"Aivan oikein", jatkoi Antero, "seuraa vaan tarkkaan noita vuoria ja
laaksoja, metsiä ja vainioita, taloja ja torneja, silloin lankeaa
silmäyksesi myös noihin moniin valkoisiin risteihin, jotka niin
rauhallisina kiiltävät iltaruskossa. Muistatko vielä untasi?" kääntyen
pfalzilaiseen veljeen, joka vakaasti myödytti. "Jos silloin olisin
totellut varoittavaa ääntäsi, niin olisin päässyt kaikista kivuista ja
vaivoista, joita elämäni iltaan saakka vavisten olen muisteleva."
"Älä kiihdytä itseäsi", vastasi Nadler rukoillen, "seuraa Ruppertia ja
kiroa moiset ajatukset, jotka sinua tuohon kauheaan entisyyteen
saattavat."
"Ei, ei, sallikaa minun vastata", huudahti Antero. "Tähän päivään asti
olen ollut vaiti, vihdoin ikävöipi sydämmeni keskustelua muitten
kanssa, sillä uskokaa minua vaan, että tämä ajatus siitä on kauhea:
Sinä ja kuolleitten toveriesi henget yksin tietävät, mitä olette
nähneet ja koetelleet vuoren kaivoksessa. Minusta on aina, ikäänkuin
minun ja kuolleitten välillä olisi joku hengellinen side, joka sitten
vasta katoaa, kun minä ihmisille, jotka täydessä terveydessään maan
päällä vaeltavat, olen kertonut elämämme. Minä tiedän silloin vasta
todella olevani rauhallinen ja sydämmeni sopusoinnussa, jota paitse me
emme tunne itseämme onnellisiksi. Siis vielä kerran: suokaa minun
kertoa, kuulkaat minua keskeyttämättä."
Ruppert ja Nadler eivät voineet vastustaa näin sydäntä koskevia sanoja,
sentähden sopivat äännetöinnä kuunnella.
Antero vielä kerran silmäiltyänsä ihanata maisemaa, katsahti ylös
taivaalle sekä vihdoin sanoi: "Te tulette huomaamaan, että minä,
kuultuani apumiehen huudon -- kaivos on tulessa -- riensin perimmäiseen
osaan tunnelia ja kehoitin nopeasti pakenemaan. Mutta enemmistö siellä
työskentelevistä eivät uskoneet sanojani, siis koitin yksin pelastua.
Ja pakoni olisi onnistunutkin, ellen liuennut kostealla maalla. Jo
seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyi savuavia hirsiä ja tuhkaa
tunneliin ja tuo 'liian myöhään!' kaikui minun ja niitten korvissa,
jotka kanssani olisivat paenneet. Kohoova savu pakoitti meidät
palaamaan tunnelin syvyyteen -- kalman kalpeina kauhistuksesta. Vaan
ne, jotka sanojani eivät uskoneet, kävelivät tunnelirakennuksessa
kiroten, ettei heitä aikaisemmin varoitettu sekä kutsuttu pois.
Työmiesten joukossa oli eräs englantilainen ja tämä rohkaisi mieliämme
kertoen, jo kerran olleensa yhdeksän päivää haudattuna sekä vedellä ja
kaivoskynttilöillä elättäneen henkeänsä. 'Meillä siinä suhteessa on
parempi kohtalo', hän lohdutti meitä, osoittaen ruokavaroja, jotka
olivat mukanamme ja hevosia, jotka myös olivat kanssamme suljetut ja
joita tarpeessa voi tappaa. 'Meidän vapaudessa olevat toverimme
koettavat kaikin voimin meitä vapauttaa pimeästä haudasta, siitä olen
varma. Pääasia on, että tarkoin punnitsemme, mitä on tekemistä.
Järjestys vallitseva, muutoin kaikki on hukassa.' Valitettavasti
ainoastaan vähäinen osa kuunteli tätä kehoitusta, enemmistö huusi
mielettömien tavalla: 'Meidän pitää ulos ja jo tänään!' -- ja alkoivat
heti kaivaa, huolimatta kehoituksistamme. Vaan heti saivatkin
tukehtumiskuoleman, sillä joka raosta tunkeutui heitä vastaan savua ja
häkää. Tämä seikka saattoi muut järkeen; sitä paitsi kuultiin heti
ulkopuolella kaivajain ryskettä. Me saatoimme ne seitsemän hevoista
tunnelin perimmäiseen osaan ja sitten jakauduimme joukkoihin, joista
yhdet vartioitsivat toisten nukkuessa, kolmas joukko ilmoitti, mitä
ulkopuolelta kuului ja neljäs joukko työskenteli savusta ja kosteasta
ilmasta sairastuneitten kanssa. Minä olin ensimmäisessä joukossa
vartioimassa. Yhtäkkiä kuulimme ulkopuolella kaivamista ja viimein
huomasimme suureksi iloksemme savun vähenevän, merkki, että se vapaasti
ja esteettömästi nousi kaivoksesta. Minä otin kiittäen Jumalata
raamatun esille ja kanssani vartioitsevat pyysivät lukemaan yhden luvun
siitä, ehkä eivät tätä ennen mitään kutsumusta tunteneet taivaallisiin
oppeihin ja varoituksiin. Onnettomuus saattaakin ihmisen nopeasti
Jumalan tykö, joka aina on viimeinen pelastus. Minä täytin toverieni
toivon, vaan en ennättänyt vielä lopettaa aukaistua psalmia, kun
kuulimme vettä tulvaavan kaivokseen. Heti eneni savu ja höyry ja
englantilainen huusi tuskallisesti: tämä on meidän kaikkein häviö.
Joutuun, käykäät kanssani tuhkapylvään luo ja huutakaat kaikin voimin:
'Ei vettä! Älkäät sammuttako! Avatkaat!' Se tapahtui, mutta he eivät
kuulleet meitä ja lakkaamatta syöksi kaivokseen koko seuraava päivä
suuri paljous vettä. Kaivaminen ulkopuolella oli loppunut ja siitä
syystä valloitti taas epätoivo monet meistä; he eivät malttaneet olla
koettamatta saada tietä tuhkan läpi. Englantilainen tahtoi kaikin
voimin heitä estää tätä tekemästä, vaan heti huomasimme heidät muitten
kera tuhkaläjän luona tukehtuneina. Yhä enemmän ja enemmän valloitti
nyt epätoivo toverimme; enemmistö heittäytyi kostealle maalle toivoen
kuolemata. Ainoastaan nälkä pakoitti heitä tuon tuostakin nousemaan,
sillä leipä oli jo viimeiseen muruun syöty ja aika lähestynyt, tappaa
yksi hevoisista, ennenkuin nämät itsestänsä kuolisivat nälkään.
Surulliset, tuskalliset hetket oli enään jälellä, sillä toveri toisensa
perään heitti henkensä. Ah Jumala! Kuinka raakoja ihmisiä monet niistä
olivat, kun vapauden ja onnen päivä oli koittanut, -- miksi pilkkasivat
minua lujan uskoni tähden! Ja nyt kuolemaisillansa minua huutavat sekä
kovan omantunnon vaivan rasittamina pyytävät rukoilemaan kanssansa sekä
vastaan ottamaan katuvaisia tunnustuksiansa: minä lohdutin heitä
evankeliumin kalleilla sanoilla, että taivaassa on ilo yhden
syntisen tähden, joka parannuksen tekee, ja että Kristus ristillä
muuttumattomassa rakkaudessa on huutanut hänen kerallansa kärsivälle
pahantekijälle: 'Tänään vielä olet oleva kanssani paratiisissa!' Ja
tämä lohdutus lievitti noitten syntisten raukkain sydämmiä ja he
laskeutuivat autuaallisella hymyllä viimeiseen lepoon."
Antero keskeytyi hieman kertomuksessansa, sillä muisto kauhistavista
hetkistä ahdisti hänen sydäntänsä ja esti pitkittämästä. Ruppert ja
Nadler pyysivät tältä päivältä hänen jättämään kertomuksensa, vaan kun
Antero kyynelvirran jälkeen tunsi sydämmensä lieventyneeksi, niin hän
uudestaan jatkoi:
"Pyhä Helluntai koitti ylhäällä vapaassa Jumalan ilmassa; me kaikki
tiesimme sen, sillä pidimme tarkan huolen kelloistamme sekä laskimme
hetket, jotka yhä pitemmiksi ja tukalimmiksi tulivat. Kun me olimme
kolkossa, pimeässä vankeudessa toinen toisemme vieressä, niin
arvattavasti toukokuun aurinko kultasi jättiläisvuorten huippuja.
Minä olin kuulevanani kirkon kellojen äänen läheltä ja kaukaa,
olin näkevänäni siistejä ihmislapsia menevän Herran temppeliin,
juhlallisesti viettääksensä pyhää Helluntaita. Ja ehdottomasti
ajattelin: Jos taivaallisen isän tahto olisi, niin hän voisi meidät
heti asettaa tuohon juhlalliseen saattojoukkoon, jos maanjäristyksellä
avaisi olopaikkamme, kuten kerran apostoleillekin teki. Vaan nyt
ei enään tapahdu mitään ihmeitä ja siis olemme suljettuina
vuorikaivoksessa. Harvat eloon jääneet toverit tarvitsivat uudestansa
pipliallista lohdutusta; minä otin siis pyhän raamatun esille ja luin
Helluntain epistolan, sitten muutamia Herran lähtöpuheista sekä
ehtoollisen asetussanat. Kuulijani tunsivat itsensä tästä viimeisestä
niin liikutetuiksi, että hartaasti huudahtivat: 'Ah, voimmeko me sitä
nauttia!' Ainoastaan leipä ja viini puuttui, siis oli jäljellä vaan
turva rukoukseen. Heti taas virkosi lakastunut toivomme, selvästi
kuultuamme kaivamista tunnelissa, kuulimme vielä ilmanvaihtajan
käynninkin. Se olikin tarpeellinen raittiin ilman saattamisen tähden,
koska ilma luolassamme paheni pahenemistansa, monien ruumiiden tähden,
jotka alkoivat mädätä."
"Miksi ette haudanneet niitä?" kysyi Nadler.
"Sentähden että siihen työhön olimme liian heikot, rakas ystävä",
vastasi Antero. "Yhä väheni elossa olevien toverien lukumäärä, vaikka
oli toivo heti pelastumisesta; yötä päivää kuulimme tuhkan kaivamista,
myöskin olimme kuulevinamme jotakin huutoa. Muutamat sanoivat
kuulleensa torven toitotusta. Emme voineet mitään vastata, sillä
voimamme olivat sangen heikot. Kesäkuun kolmannen päivän ilta lähestyi
ja silloin nousi kärsimyksemme korkeimmallensa. Jo täyttyi luolamme
hä'ällä, lämpö eneni ja hengitys oli vaikea. Epätoivossamme valoimme
ruumistamme purovedellä, joka vähän virkistikin vaan ainoastaan vähäksi
ajaksi, sillä ympärillä olevien ruumiiden mätäneminen eneni. Yöllä
keskiviikkoa vasten kaikki toverini vaipuivat kuoleman uneen, paitsi
kaksi, joitten kanssa pakenin telineille, jotka tunnelin perille oli
raketut. Nälkää sammuttaaksemme tapoimme ainoan hevosen. Vaan lihaa
paistaessamme tuli sammui ummehtuneen ilman paljoudesta. Sentähden
nousimme telineille ottaen vesiastian, olutta ja lamput, jotka
sytytimme. Vaan sinnekin tunkeutui häkä ja sammutti tulet. Suuri
väsymys valloitti minut; molemmat toverini olivat jo nukkuneet, heidän
hengityksensä väheni vähenemistänsä. Kuulin, kuinka ulkopuolella
työskentelevät yhä lähemmäksi tulivat ja kuulin jo heidän äänensäkin.
Pelastus oli siis aivan lähellä! Kuitenkaan en voinut karttaa unta,
jonka vaan tiesin olevan viimeiseni, -- minä laskin pääni alas,
ummistin silmäni ja jätin sieluni Jumalalle... Uudestaan herätessäni
olin ylhäällä Hauensteinissa, hiljaisessa majassani, raittiissa ilmassa
ja sydämmellisen sukuni hoidossa."
Antero syleili taas veljeänsä ja ystävätänsä vaieten, Ruppert ja Nadler
eivät myös voineet puhua sanaakaan, niin mahtavasti kertomus heihin
vaikutti.
Äänettöminä jättivät he sitte Frohburgin, kääntäen askeleensa kotio.
Antero jäi ovelle seisomaan sanoen:
"Nyt oli viimeinen kerta, kun ihantelin viehättävätä Frohburgia, sillä
olen varmaan päättänyt, huomenna palata kotiin ja hankkia itselleni
paikan. Jos ansaitsenkin vähemmän, niin hengitän raitista ilmaa, enkä
ole vaarassa elävänä tulla haudatuksi."
"Aivan niin", huudahti Ruppert. "Me tahdomme rehellisyydellä elää,
koska nyt molemmat teemme työtä, itsemme ja hyvän, vanhan äitimme
tähden."
"Ainoastaan yksi seikka on minusta vaikea", alkoi taas Antero vähän
ajan perästä, "ja se on ero uskollisesta, hyvästä Nadlerista."
"Niin, miksi pitää meidän ylipäänsä eroaman?" sanoi viimeinen
hymyllä, "Enkö voi seurata teitä Dossenbachiin ja emmekö vähäisillä
säästöillämme voi ostaa pientä maatilaa, sitä hyvin hoitaaksemme ja
siten oloamme parantaa?"
Anteron silmät säihkyivät ilosta, hän tunsi itsensä onnelliseksi ja
syleili ystävätänsä.
Aikaisin seuraavana aamuna jättivät nämä onnelliset ihmiset Schweizin
maan, joka niin paljon surua heille oli tuottanut, vaan ei jättämättä
melkoista summaa Hauensteinin tunneliin jääville onnettomille
tovereillensa.
Kuta enemmän matkustajat lähestyivät Schwarzwaldia, sitä iloisemmaksi
tuli heidän mielensä, ja kun vihdoin iltapuolella Dinkelbergin kukkulat
ja heti sen jälkeen Dossenbachin kirkon tornin katto esiintyivät,
silloin Ruppert ei enään voinut pidättyä, vaan lauloi raikkaalla
äänellä mielilaulunsa.
Ilo ja riemu syntyi ylt'ynpäri Dossenbachissa, kun Antero äitinensä,
veljinensä ja ystävinensä matkusti sinne. Nyt vasta tunsi tuo
uskollinen nuorukainen, kuinka kaikki häntä rakastivat. Ja näitten
"kaikkien" joukosta ei Flurenbauerkaan jäänyt pois, vaan tuli myös
vastaan, kuultuansa ilosanoman Anteron palajamisesta. Hän painoi hänen
kättänsä sanoen:
"Sinä olet paljon vaivannut omaatuntoani. Ei yöllä eikä päivällä ollut
lepoa, kuultuani tuon sanomattoman onnettomuuden, joka sinua kohtasi."
"Vaan miksi?" kysyi Antero hymyllä. "Itsehän olin siihen syynä?"
"Hm -- kuitenkin", arveli Flurenbauer, "kuinka otaksutaan. Ellen
silloin olisi ollut niin -- sai -- saituri, vaan oikeaan pyyntöösi
suostunut, niin et olisi tullut haudatuksi ja maatilani olisi paremmin
hoidettu. Sitä paitsi olen siitä jo rangaistukseni saanut, kun minun
sinun poissa ollessasi on pitänyt muuttaa viisi palvelijata, jotka
kaikki minua ovat varastaneet, että kukkaroni kovin on kuihtunut. Vaan
nyt se ei enää ole tyhjä ja osoittaakseni sinulle iloa palautumisestasi
kutsun sinut ja omaisesi tänä iltana luokseni ottamaan lasin hyvää --
haha -- sä tiedät sen jo."
Hän nauroi ja muut yhtyivät siihen.
Äiti Refi on ainoa, joka ei voinut seurata kutsumusta, sillä hän oli
matkasta väsyneenä. Antero saattoi hänen kotio ja lähti sitten
Flurenbauerin luo. Pöydän päästä kaikui iloiset äänet häntä vastaan ja
viinikulta pisaroi ja kuohui jo laseissa, eikä sitä säästettykään,
Anteron menestykseksi juotaissa...
Vuosia on jo kulunut siitä. Vaan Dossenbachin kylä on nytkin vielä
olemassa ja siihen vielä Dinkelbergikin. Äiti Refi on jo aikoja maannut
haudassa; Antero, Ruppert ja ystävä Nadler iloitsevat elämällensä ja
ovat tulleet kelpo talonpojiksi. Itsekukin heistä hoitaa omaa
maatilaansa; Ruppert on sitä paitse ihanan viinimäen omistajana. Hänen
kellarissansa on jaloa viiniä; kuitenkin hän nauttii sitä ainoastaan
sunnuntaisin, Jumalanpalveluksen jälkeen, iloitaksensa elämällensä.
Ken enemmän hänestä tahtoo kuulla, hän matkustakoon Dossenbachiin ja
kysyköön "Antero Dinkelbergiläistä", -- siellä hän on saava selityksen
ja lasin hyvää viiniä, sillä Anterollakin on veljensä hyvästä tahdosta
jaloa viiniä kellarissansa, -- ja siihen lisäksi Nadler.