kaikki. Vaan menkäämme taas työhön ja odottakaamme siksi kuin
joutohetki lähestyy."
Antero suostui iloisesti pfalzilaisen veljensä ehdoitukseen ja hetkisen
kuluttua he taas kalkuttelivat ja lapioivat synkässä kaivoksessa...
Hauensteinin ylimmäisellä huipulla kohoaa niinkutsuttu Frohburg, joka
useimmiten oli molempien ystävien vaeltamisen päämaalina, kun päivän
vaikean työn perästä lähtivät vaeltamaan, vahvistuaksensa raittiissa
vuoren ilmassa. Monesti oli tapahtunut, että molemmat myöhään iltaan
istuskelivat tällä ihanalla kukkulalla, silmiänsä virkistäen mahtavan
maiseman katselemisella, joka täyden kuun valossa oli edessänsä.
Frohburgille he nytkin ohjasivat matkansa, vaikka vasta yhdeksältä
olivat päässeet kaivoksesta; sillä mitä pfalzilainen veli Anterollemme
oli kertova, oli sitä laatua että hän saattoi sen ilmoittaa ainoastaan
Jumalan vapaassa ilmassa, Hänen henkensä ympäröimänä, joka vuoren
huippuja syleilee. Ihana Toukokuun ilta oli levinnyt kukkuloille ja
laaksoihin, joita kuun loisto valaisi, joka täydessä majesteetissansa
kirkkaasti loisti Pilatus ja Rigi vuorten huipuille sekä näytti
ikäänkuin lähenevän.
Molemmat ystävät olivat istuneet eräälle Frohburgin puiston istuimista,
virvoittaen itseänsä kuutamo-maiseman lumousvoimalla sekä vuoren
harjanteilta katsoen laaksoihin, jossa puut tuhansine valkeine
kukkineen nuokkuivat, niin että ne katselijan silmässä näyttivät
ikäänkuin jäävuorilta, joita ikuinen lumi -- maallisen katoovaisuuden
kuva -- peittää.
Yltympäri vallitsi syvä hiljaisuus; ainoastaan kaukainen kylän kello
kaikui muistuttaen, että vielä vähäinen aika on jäljellä, vaan vienosti
ja uneliaasti kaikui ääni, ikäänkuin ei se tietäisi, että se ilmoittaa
todellisuuden "totista sanaa ajallansa."
Kuun hopealoiste heijahti laaksossa juoksevan Aaren laineisin sekä
Trimbachin kirkon ristiin. Ja näihin oli pfalzilaisen katse
kiintyneenä; sillä tuo muuten niin iloinen kisälli tiesi hyvinkin, että
tuolla rauhallisella paikalla jo moni tunnelissa onnettomuuden saanut
on haudattuna ja oliko tuo kehoittava merkki, maallisen ikeen alta
pääsemisestä, yhdistyksessä tuon unen kanssa, josta hän nyt aikoi
kertoa ystävällensä. Hän kertoi:
"Olin vasta muutamia päiviä oleskellut Hauensteinissa, kun eräänä yönä
tuo uni minua häiritsi, joka siitä lähtien ei ole muistostani kadonnut.
Sen päähenkilönä on rakkain ystäväni, ja se on haikeana suruna
sydämmessäni. Kentiesi tuo omituinen uni olisi jo kadonnut muistostani,
ellei se muutama yö sitte samankaltaisena olisi palannut. Olen
luvannut sinulle sen todellisesti kertoa, sentähden kuule seuraavata.
Näin unta, että, kuten tänäänkin, katselin Frohburgista ja kuu loisti
hopeisena taivaalla. Katseeni ei ollut kiintyneenä siihen, eikä
edessäni olevaan maisemaan, vaan erääsen pieneen vainioon, joka
muistutti, kuinka ihminen on pakoitettu jättämään mailman. Trimbachin
ristit kiilsivät kuin nytkin, kuun valossa, vaan niitten takana
ilmaantui vielä suurempia, joissa riippui vereksiä seppeleitä, ja
minusta oli, kuin jos yksi niistä olisi kasvanut yhä korkeammaksi sekä
yhtäkkiä ollut sinun haamuisesi ja lähestynyt minua ylenluonnollisessa
muodossa; ja kun kysyin, jos todellakin olet sinä itse, niin sinä
sanoit: 'Niin olen, ystäväni, vaan vaivainen ruumiini ei enää sisällä
henkeäni, sillä minä olen valonhaamu, joka kiitää yhä korkeammalle
taivaan valtakuntiin, jonne Jumala on asettanut valtaistuimensa ja
Kristus Vapahtaja istuu oikealla kädellänsä.' Minä hämmästyneenä vähän
vaikenin, vaan sitte rohkenin kysyä: 'Mistä se tulee, Antero, että niin
oitis olet jättänyt minun!' Ja sinä vastasit: 'Katso noita ristejä,
jotka tuolla hautausmaalla kasvavat ikäänkuin sienet maasta, ja
tuota jylhää vuorta, jonka läpi itsepäinen ihminen tahtoo saattaa
höyrykoneensa, niin sinä olet huomaava, että Jumala on siihen asettanut
kieltonsa ja antanut kaikkien eläinten hukkua, jotka ovat työssä
avulliset olleet. Vasemmalla ja oikealla puolellani, edessä ja
takanani, lepäävät väsyneet toverini ikuisessa unessansa, ja ainoastaan
minä olen ylösnoussut, sinulle ilmoittamaan, ettei ihmisen pidä olla
ylpeän ja että Jumala pitää huolen siitä, etteivät puut taivaassa
kasva.' Ja tämän sanottuasi sinä katosit, minä katselin noita monia
ristejä, ja heti senjälkeen heräsin. Siitä lähtien en ole voinut
hillitä haikeata tunnetta, ja minusta tuntuu, että todellisesti olen
näkevä, mitä kahdesti unessani olen nähnyt."
Kertoja vaikeni, samoin Anterokin. Hautausmaan ristit vaipuivat jo yön
pimeyteen, kuu oli laskeumaisillaan vuorten taakse.
"Me olemme kaikki Jumalan kädessä", virkkoi Antero vihdoin vakavalla
äänellä, vaikka sydämmensä sykki tuntuvasti.
"Vaan miksi lähettää hän meille niin omituisia unia?" sanoi
pfalzilainen miettivästi. Ystävä ei virkannut mitään ja Nadler jatkoi:
"Minusta tuntuu kuin meidän molempien pitäisi jäädä pois työstä
huomenna. Se on kentiesi seuraus tuosta pahoinvoinnista, joka minua
kahtena päivänä on vaivannut ja jota minä en voi välttää; minä olisin
sinulle sangen kiitollinen, jos sinä huomenna minua totteleisit, sillä
minä olen päättänyt seuraavaksi päiväksi jäädä kotio."
"Minä tahdon sinulle tunnustaa", otti Antero nyt sanoaksensa, "että
minunkin sydäntäni vaivaa surullinen tunne ja minä olen sangen
alakuloinen, ikäänkuin minua kohtaisi joku suuri onnettomuus. Vaan kun
nyt silmään tuohon hiljaiseen kuun valaisemaan maisemaan, jossa hyvin
on näkyvänä Jumalan kaikkivaltaisuus ja hyvyys, niin sisällinen ääni
sanoo: Jatka pelkäämättömänä matkaasi, jolla Jumala sua johdattaa; hän
on aina oleva kanssasi, synkimmässä vuoren kaivoksessakin. Ja jos hän
tahtoo, että jäät eloon, niin se on tapahtuva, vaikka vuoret tuhansin
kerroin syöksyisivät päällesi; mutta jos hän nyt on kutsunut sinun
taivaan valtakuntaan, niin hän on löytävä sinun, vaikka kuinkakin
turvallisesta paikasta. Ota vastaan sydämmellisin kiitokseni
uskollisesta ystävyydestäsi, sillä siitä tuo paha uni on saanut
alkunsa, äläkä pane pahaksi, jos huomenna ja seuraavina päivinä en ole
rinnallasi -- pahoinvointisi lienee kuitenkin Jumalan avulla katoava.
Mutta aika rientää, ja läheltä sekä kaukaa kuuluva kellon ääni
ilmoittaa yhdettätoista tuntia. Erotkaamme nyt, ja olkoon sallittu,
että iloisina täällä Frohburgissa vastakin viipyisimme ja ihailisimme
tätä Jumalan luomaa paratiisia."
"Jumala suokoon niin", vastasi pfalzilainen huoaten. Sitte molemmat
käsitysten astuskelivat alas Hauensteiniin. Erotessansa teki ystävä,
mitä ei ollut koskaan ennen tehnyt: hän suuteli Anteroa, joka tästä
rakkauden osoituksesta liikutettuna ei voinut olla huomaamatta jotain
kauhun tunnetta; kumminkin rohkaisi hän mieltänsä, heitti sydämmellisen
jäähyväisen ystävällensä ja meni rauhalliseen majaansa.
Viileä Toukokuun yötuuli puhalsi akkunasta, jonka viereen Antero istui,
vielä kerran silmäilläksensä kuun valaisemaa maisemata. Vihdoin täytyi
hänen siitä erota ja mennä vuoteellensa. Vaan akkunan hän jätti auki,
sillä hänestä tuntui, kuin raitis Jumalan ilma, joka esteettömästi tuli
sisälle, olisi ollut hänelle tarpeen. Hän pani kätensä ristiin ja
rukoili:
Herra! sydämmeni turva, ole kanssani
Armon lähde, iloss' ja murheess' on kanssan'
Suojele synkässä vuoren yössä
Ja kaivoksess' oo toverinan'
Oi turvani, vahvuuteni, päivän valoni,
Eloni iltaan älä hylkää minua.
Hurskaasti rukoilevan Anteron kädet jäivät ristiin, kun virvoittava uni
ummisti väsyneet silmänsä; ja kuun kirkastava loiste valaisi hänen
kasvojansa, samoin kuin maisemaa ulkona.
Tuskin alkoi Toukokuun 28 päivän aamu hämärtää, kun Antero jo nousi
vuoteeltansa. Hänen tarvitsi vasta kello 10 olla eteläisessä
tunnelissa, jolloin oli työmiesten vaihto, kuitenkin johdatti ikäänkuin
lumoavainen voima häntä Jumalan raittiisen ilmaan.
"Kah, näin varhain jo ylhäällä?" huusi hänelle isäntänsä, joka juuri
palasi tallista eläimiä ruokkimasta ja kohtasi Anteron ovella. "Emäntä
ei ole vielä noussut, eikä kahvi ole valmista."
"Antakaa vaimonne nukkua rauhassa", vastasi Antero, "voinhan
aamujuomattakin tulla toimeen."
"Vaan minne aiotte?" kysyi isäntä ihmetellen.
"Tahdon, ennenkuin menen kaivokseen, vähän samota Jumalan vapaassa
ilmassa. Tänään taas saan tuskin nähdäkään aurinkoa, koska vasta
illalla jätämme tunnelin."
"No, sitte ottakaa matkaanne tarpeeksi ruokaa", kehoitti isäntä.
Antero myönnytti hänelle ystävällisesti ja meni astuskelemaan kultaiseen
aamuun. Hän oli tuskin astunut kahta sataa askelta, ennenkuin hän
huomasi pfalzilaisen veljensä, joka juosten tuli hänen luoksensa.
"Minua aavisti, etten kohtaisi sinua kotona", sanoi ystävä, jonka
kasvot ilmoittivat suurta liikutusta, "sentähden lähdin niin aikaisin
matkaan."
"Ja mitä sinun on?" kysyi Antero. "Tunnetko itsesi pahoinvoivaksi vai
onko jotakin tapahtunut? Minä pyydän, älä salaa minulta mitään."
"Ei, ei, kaikki on järjestyksessä. Vaan minä pelkään, että tämän päivän
kuluessa jotakin on tapahtuva alhaalla tunnelissa; ja sitte, ollen koko
yön hurjien unien rasittamana, nämät kaikki tarkoittivat sinua ja tuota
kaivosta. Kuule siis varoittavaa ääntäni, seuraa minun esimerkkiäni ja
jää tänään pois työstä."
"Sinä olet sairas, ystäväni", vastasi Antero, "sen huomaan suuresta
liikutuksestasi; mielikuvitteesi on kuumeessa ja luopi eteesi kuvia,
jotka sinua peljästyttävät. Päätökseni on, että juuri kello 10 menen
miesteni kanssa alas ja, jos tahdot, voit illalla odottaa minua
käytävässä."
Pfalzilainen ei heittänyt varoituksiansa, vaan ei hän kuitenkaan voinut
saada mitään toimeen ja erosi vihdoin suurella surulla. Ystävämme
samosi iloisena vuorelta vuorelle, kunnes aika läheni, jolloin hänen
täytyi jättää jäähyväiset suloiselle päivälle. Miehistö, paitsi
Nadleria, oli kokoontunut ja saapunut heti tunnelin suulle. Antero jäi
siihen seisomaan ja, paljastaen päänsä, rukoili hän: "Herra suojelkoon
sisälle- ja uloskäymisemme sekä johdattakoon taas ylös maasta. Sen
suokoon rikkaasta armostansa! Amen."
Ei ollut enään vähemmistö, joka hänen hurskasta esimerkkiänsä seurasi
ja vahvistettuina menivät he työhönsä. Ainoastaan Antero jäi jälelle ja
katsoi tarkkaan kaivoksesta ylös, joka, niinkuin tiedämme, loppuu
Hauensteinin kylän yläpuolelle.
"Mutta mitä tuo on?" virkkoi hän kahdelle ohitse menevälle sepälle.
"Täällä haisee kovin savulta."
"Luonnollisesti", vastasivat molemmat, "koska ovat kaivoksessa
sytyttäneet tulen, saadaksensa ilmanvetoa tunnelissa; siellä onkin ilma
niin ummehtunutta, että on vähällä läkähtyä."
"Tulta", virkkoi Antero hämmästyen. "Minne olette sen virittäneet?"
"Eräälle rauta-ristikolle tuolla puuhäkin päällä, joka on estämässä
putoavia kiviä."
"Jos minä olisin käskemässä", jatkoi Antero, "niin antaisin sammuttaa
tulen, sillä se voipi saada aikaan hirveän onnettomuuden. Ajatelkaa
vaan, että kaivos muutaman sadan jalan pituudelta on peitetty
puuseinällä, joka teidän ahjonne helteestä ja savusta on niin kuivunut,
että yksi ainoa kipuna on kylläksi panemaan tuleen koko tornin;
ajatelkaa sitte sitä hirveätä onnettomuutta: enemmän kuin sata
työmiestä vuoren sisässä tulisivat haudatuiksi palavan puutornin ja sen
kuumeesta murtuneen muurauksen alle."
"Sinä olet narri", huusi toinen sepistä, "kuinka voi tuli sytyttää
tornin puuseinämän, kun se palaa rautaristikolla? Sitä paitsi on varsin
mahdotonta, että tulikipuna ulottuu puuseinään, joka alkaa vasta
kahdeksankymmentä jalkaa ylempänä. Siihen vielä vartioipi yksi työmies
tulta, joka on aivan tarpeellista, koska ilmavaihtaja ei voi saattaa
tarpeeksi raitista ilmaa. Pitäkäämme tulta kaivoksessa, ylimmäisen
työnjohtajan käskystä, ilma on tuntuvasti parantunut, siis voitte tekin
tunnelin perällä helpommin hengittää."
Antero kohotti olkapäitänsä, huoahti ja vastasi: "Kunhan ei tulenne
vaan ketäkään meistä tekisi kylmäksi."
Sepät nauroivat ja Antero meni kaivokseensa. Siinä osassa oli tunneli
ainoastaan puoleksi, se on tuhat jalkaa avaralta valvattu, toista osaa
sitävastoin suojelivat puujoukot. Antero oli aivan kaivoksen päässä
miehinensä työssä, jossa puoleen päivään rauhassa jatkoivat työtänsä.
7.
Ja he menivät syvyyteen alas.
(Ps. 107, 26.)
Vaikka pfalzilainen työnjohtajalle oli ilmoittanut itsensä sairaaksi,
ei hän kuitenkaan voinut pysyä huoneessansa. Lakkaamatta ajatteli hän
Anteroa ja joku näkymätön voima saattoi hänen vihriöiden kukkuloiden
ympäröimälle vuoren seljänteelle, jonne kaivoskin ulottui. Koska sillä
välin oli sopimatonta, että pfalzilainen sairaana näyttäytyi, niin hän
meni Anteron isäntäväen luo, joiden talosta saattoi nähdä kaivoksen.
Uskollinen pfalzilainen oli talonväelle ilmoittanut surunsa Anterosta,
ja he olivat kutsuneet hänen koko päiväksi olemaan vähäisessä
majassansa; sitä paitsi koki isäntä kaikin voimin ilahuttaa
vierastansa, jonka tähden hän murkinan syötyä sanoi hänelle:
"Nyt täytyy teidän kerran tulla navettoon lehmiäni katsomaan. Minä
vakuutan teille, että ne ovat erinomaista rotua, ja te saatte hakea
laajalta, löytääksenne semmoista karjaa."
Nadler seurasi ystävällistä talonpoikaa ja oli juuri astunut navettoon,
kun talon emäntä tuli sinne juosten ja huusi molemmille:
"Tulkaa pian ovelle. Kentiesi erehdyn, vaan minusta on kuin kaivoksen
puutorvesta nousisi mahdottoman paljo savua."
Pfalzilainen vaaleni ja hänen täytyi tarttua oveen; kuitenkin rohkaisi
hän mieltänsä ja juoksi talonväen kanssa talon edustalle.
Emäntä oli valitettavasti puhunut totta, sillä kaivoksen joka
liitteestä ja halkeamasta nousi paksuja savupatsaita.
"Armollinen Jumala", huusi Nadler, lyöden käsiänsä yhteen. "Tuo sakea
savu ei saata mitenkään tulla pajasta! Kuulkaa vaan, kuinka kaivoksen
sisällä rätisee!"
Samassa silmänräpäyksessä nousi vinkuen liekkipatsas kaivoksesta,
ahneesti nuolten puutorvea.
"Laupias Jumala!" huusivat talonpojat, "Hauenstein on tulessa!
Auttakaa, -- sammuttakaa!"
Näin huutaen syöksyivät he naapuritaloihin, joiden ovilla asukkaita jo
näkyi. Nadler jäi kuitenkin ikäänkuin kiinnisidottuna seisomaan,
lakkaamatta tuijottaen tulipatsaasen, joka nyt heitti palavia
lautoja ikäänkuin korsia ilmaan. Kaivos näytti todellakin muuttuneen
tulta-suitsuttavaksi vuoreksi -- ylt'ympäri satoi kallion lohkareita ja
leimuavia hirsiä. Ja tämän jättiläisliekin yli nousi ja vyöri suunnaton
savupatsas taivasta kohden, joka näkyi peninkulmien laajuudelle. Ken
tietää, kuinka kauvan Nadler vielä olisi seisonut neuvotonna ja
toimetonna, elleivät muutamat työmiehet, jotka myös tulivat kotoansa,
mennäksensä työhön, olisi häntä herättäneet, huutaen:
"Nopeasti alas Hauensteiniin, tunnelin suulle!" Heti liittyi
pfalzilainen miehiin, ainoastaan ajatellen pelastaa tunnelissa viipyvää
Anteroa. Vaan he eivät olleet ensimmäiset, jotka saapuivat suulle,
sinne ja tänne kiiruhtavista, kysymyksiä, neuvoja ja käskyjä, ja
välistä tuo alinomainen voivotus "auttakaa! Kristuksen armon tähden,
auttakaa!" kuului yhä. Heti näyttäytyi, että sadastaviidestäkolmatta
työmiehestä, jotka olivat tunnelissa, ainoastaan noin kuusikymmentä
pelastui, kaksikuudetta sitä vastoin oli haudattuna kaatuneen puutornin
palavien raunioiden alle.
"Jumalani!" voivottelivat muutamat sinne tulleista työmiehistä, joilla
kaivokseen peittyneiden joukossa oli sukulaisia, "miten voi tämä
onnettomuus tapahtua?" Vastaus tähän kysymykseen viipyi vähän, kunnes
vihdoin yksi niistä sepistä saapui, joiden kanssa Antero edellä puolen
päivää oli puhunut. Raivokkaina ja mahdottoman liikutettuina nämä
kertoivat:
"Kaikki kävi hyvin ja ilmanveto kaivokseen tuli ristikolle viritetyn
tulen tähden kiivaammaksi. Silloin huusi yhtäkkiä noin kello 12 aikana
lämmittäjä pajaamme alas:
"'Tuli on irti kaivoksessa.' Me heitimme heti pois vasarat, kiiruhdimme
ylös, kurkistimme kaivokseen ja näimme sen kirkkaissa liekeissä.
Muutamien hetkien perästä huusimme tunneliin: pelastakaa itsenne! ja
eräälle apumiehelle annoimme käskyn, oitis kiiruhtaa N:o 18 ja 19, siis
tunnelin perimmäiseen osaan ilmoittamaan kaivoksen olevan tulessa sekä
heidän pitävän pelastautua. Poika tekikin, kuten käskettiin, vaan näki
itseänsä pilkattavan. N:o 19:ssä oli myös neljä työmiestä syömässä
murkinaansa ja nämät ynnä eräs neljäs työssä oleva eivät antaneet
itseänsä häiritä ja vastasivat rauhallisesti: ei nyt liene huhtikuun
ensimmäinen päivä. Ainoastaan muutamat harvat seurasivat kehoitusta,
etenkin kun tuli n:o 15:ssä oli näkyvissä. Muutamia minuuttia myöhemmin
syöksihe jo palavasta kaivoksesta lankkuja ja kiviä syvyyteen. Muutamat
työmiehet epätoivoisina peräytyivät tulisateesta, kunnes viimein,
tulesta pelastuneitten toverien kehoituksesta, rohkenivat tehdä
hyppäyksen ja pelastuivat."
"Vaan kuinka oli mahdollista, että perimmäisessä osassa työskentelevät
eivät luottaneet apumiehen kehoittavaan huutoon", kaikui heti
kokoontuneen joukon suusta.
"Sen tahdon teille sanoa", vastasi eräs vanhanpuoleinen mies, joka oli
ollut Anteron käskyn alaisena, ja ajoissa päässyt pakenemaan. "Muutamat
miehistämme olivat aamulla kuulleet keskustelun, jota johtajamme Antero
piti kahden sepän kanssa. Hän ei hyväksynyt tulta kaivoksessa sekä
pelkäsi puuseinän helposti saattavan syttyä, joka valitettavasti nyt
on tapahtunut. Vaan sepät nauroivat hänelle. Kun nyt apumies huusi:
'pelastakaa, pelastakaa itsenne!' syöksyen meidän osaamme, niin
enemmistö luuli sen olevan pilaa, josta Antero apumiehen kanssa olisi
suostunut."
"Oi, Jumala", kuului vaikeroivan apumiehen ääni, "te ette tahtoneet
minua uskoa, ettekä Anteroakaan, joka kuitenkin rukoili, niin pian kuin
mahdollista pakenemaan. Oi, taivaani, se hyvä ihminen ei ole täällä;
hän lähetti minun edeltäkäsin ja on itse juossut syvemmälle tunneliin,
kehoittaaksensa muita pakenemaan."
Tunnelin suulla oli joukko työväen asunnoita, ja kaikista riensi
miehiä, vaimoja ja lapsia, kaikki etsien pelastuneitten joukosta
omiansa. Nimiä huudettiin ja epätoivoisina kysyttiin: "Onko isäni
täällä?... Oletteko nähneet poikaani?... O Jumalani, lienee toki
veljeni pelastunut!" Ja kun täällä kaikui iloinen huuto, niin tuolla
voivoteltiin, joka koski vuoreen haudatuita poloisia. Mutta kauvan ei
viivytelty joutavissa vouhotuksissa; heti kaikui huuto: "Ylös, ylös!
veljiä pelastamaan!" kaikki riensivät tarpeellisine aseineen tunneliin,
huolimatta savusta ja kuumuudesta, koska oli kysymyksessä, avata
rauniovalli ja onnettomille tovereille avata käytävä. Mutta esteet
olivatkin vahvemmat kuin tahto; heti näkivät työmiehet, enenevän savun
tähden, olevansa pakoitetut jättämään tunnelin ja etsimään raitista
ilmaa. Heti he taas kuitenkin riensivät sisään työtä jatkamaan. Niin
oltiin kaikin voimin työssä kello kahdeksaan illalla, jolloin jo
kahdeksan jalkaa oli murrettu; yön kuluessakin murrettiin vallia
päästääksi pois sisään suljettuja, koska oli luultava, että
viimeksimainitut samoin koettivat päästä pois.
Sillä välin oli laajalle näkyvien tuli- ja savupatsaiden kautta suuri
joukko ihmisiä rientänyt lähimmäisistä seuduista palolle siinä
aikomuksessa, että kaikin voimin auttaisivat onnettomia, jota
tuliruiskut ja muut aseet osoittivatkin. Tuo turmiollinen palo olisi
helposti voinut tarttua taloihin ja samoin koko Hauensteinin kylään,
ellei apuun rientäneet olisi ruvenneet tulen uhkaamia taloja
suojelemaan. Tämän tehtyä ruvettiin arvelemaan, millä keinolla
kaivoksessa kytevä tuli olisi sammutettava. Muutamat ehdoittivat, että
kaivos ylhäältä tukittaisiin, joten tuli sammuisi; toiset arvelivat
kuitenkin, että näin menetellen sisään suljetuilta riistettäisiin
hengitykseen tarpeellinen ilma. Toiset taas katsoivat paremmaksi, antaa
tulen lakata riehumasta, etenkin kun liekit voisivat saattaa tunneliin
raittiin ilman vetoa. Mutta enemmistö oli sitä mielipidettä, että tuli
sammutettaisiin vedellä, ja vaikka monet huomauttivat vaaraa, että
senkautta saatettaisiin tunneliin läkäyttävä höyry, joka tulisi
epäilemättä vaaralliseksi suljetuille sekä haitalliseksi jokaiselle
pelastustyössä toimivalle työmiehelle, niin kaivos kuitenkin oli
aukkoon asti noin kaksi jalkaa peitossa. Läheisyydessä oli lammikko,
josta kaivokseen saakka miehistö muodosti jonon sekä toinen toisellensa
antoi ämpärin, kunnes lammikko oli tyhjänä. Tämän menetystavan
älyttömyyttä ei kukaan huomannut, jonka tähden sitä jatkettiin koko yö
perjantain puolille päivää. Vaan heti ilmautuivat surulliset
seuraukset. Kello 7 asti olivat työmiehet voineet jatkaa tekoansa
tunnelin aukon suulla. Vaan nyt ilmautui tukokaasua ja työmiehet
vaipuivat maahan pyörryksiin. Siitä huolimatta eivät he hellittäneet
pelastustyötänsä, vaan piammiten näyttivät sankariluontoa, jommoista
tappelussakaan urhoollisemmasti ja kauniimmasti ei voi osoittaa. He
panivat oman henkensä alttiiksi, pelastaaksensa toisten henkeä sekä
itse mieluummin heittäytyivät uhriksi.
Ei meidän tarvitse mainita, että näiden urhoollisten riveissä
pfalzilainen oli ensimmäinen, hänen elämänsä ei maksanut mitään, kun
ystävänsä oli niin suuressa vaarassa. Perjantain aamuna oli tukokaasu
muuttunut semmoiseksi, että tunnelissa sytytetyt lyhdyt tuskin
saattoivat palaa, ja pimeissä käytävissä oli paljous työmiehiä
pyörryksissä, maassa kamppaillen tukeuttamis-kuolon kanssa. Tosin
saatettiin he pois raittiisen ilmaan, vaan niin moni, niin pian kuin
näki suloisen päivän valon, heitti henkensä. Kohta oli suuri joukko
näitä urhoollisia tiedottomina ja kuolevina tunnelin aukon suulla.
Pakahtuneella sydämmellä täytyi Nadlerinkin luopua työn pitkittämisestä
tunnelissa, myrkylliset höyryt levisivät ja paisuivat yhä enemmin.
Pitemmän epätietoisuuden perästä hän päätti, rientää Dossenbachiin
vanhalle äidille ilmoittamaan tätä surullista sanomaa ystävänsä
onnettomuudesta. Hän tiesi tekevänsä Anteron mieltä myöten, joka ylitse
kaikkea rakasti äitiänsä. Kun pfalzilainen lähti matkalle tuontuostakin
katsahtaen Hauensteiniin, jonka synkkä kita oli niellyt onnettoman
Anteron ja toverinsa, -- tehtiin onnettomuuden kaikellaisia kokeita,
tunnelin ruttoilman poistamiseksi ja raittiin ilman saattamiseksi
sisälle. Suurien ruiskujen avulla saatettiin tunneliin kalkkivettä,
vaan nuo myrkylliset höyryt eivät irtautuneet ja ruiskumiehistö tuli
voimattomaksi. Nyt viritettiin suuria olkitulia, sitte turvauttiin
leveihin seileihin, joita vaunuilla vedettiin nopiasti edestakaisin, --
vaan kaikki nämä apukeinot huomattiin hyödyttömiksi, eikä lopuksi
auttanut muu kuin, asettaa torvet tunneliin ja ilmapumpuilla poistaa
myrkylliset höyryt. Rivakka ja joutuisa apu oli tarpeen ja jokainen
hetki oli kallis, sentähden olikin lähellä ja kaukana, Luzernissa,
Baselissa, Zyrichissä ja Aarau Tagissa torvia valmistettu yötä päivää.
Maanantaina varhain ulottui jo torviliitos 2,200 jalkaa tunneliin ja
suulla teki ilmanvaihtopumppu työtä, jota käytti tunnelista virtaava
puro, joka tunkeutui kivimuran läpi. Ja todellakin ilma parantui
enemmän ja enemmän, kuta laajemmalle torvia pystytettiin.