talonpojan ahneudesta, "minä en kaupitse itseäni. Joko maksatte
minulle, mitä kunnollinen palvelija muualla saa, taikka jätän
palveluksenne."
"Minusta on yhdentekevää", vastasi Flurenbauer itsekkäästi. "Moista
tavaraa, kuin sinä olet, löytyy vielä joka paikassa, etkä ole noussut
hinnassa."
"Vaan minä en tahdo enää olla tavarana", jatkoi Antero, "ja siis
Jumalan haltuun."
"Seis!" kiljasi Flurenbauer, kuin tuo päättäväinen poika jo oli ovella.
"Seitsemänkymmentäviisi kultarahaa tahdon puolestani antaa vuotuista
palkkaa."
Pudistaen päätänsä kääntyi Antero taas mennäksensä.
"Kahdeksankymmentä!" kuului murkinapöydästä, ja "kahdeksankymmentä
viisi!" kuului taas, kuin Antero oli ovea sulkemaisillaan. "Etkö
tahdo?"
"En!"
"Niin, mene hiiteen!" ärjyi nyt Flurenbauer vimmassa ja löi
viinipulloansa niin kovasti pöytään, että se särkyi ja jalo viini vuoti
pöydältä joka haaralle.
Antero oli nyt heittänyt arpansa. Käynti isännän luona tuntui hänestä
raskaalta vaan paljon raskaammalta tuntui hänestä päätöksen sanominen
äidille ynnä pikaisen lähtönsä ilmaiseminen. Todellakin vanha rouva oli
epäilyksissä ja kyynelöi heikot silmänsä miltei sokeiksi. Mutta Antero
tiesi kuitenkin viitaten Jumalan laupeuteen ja hyvyyteen viimein
rauhoittaa häntä, että surunsa lieventyi.
"Pian kuluu puoli ja kokonainenkin vuosi", lohdutti hyvä poika, "ja
sitte, rakas äitini, on meillä yhteensä pieni summa, joka meitä on
auttava pieneen maatilaan. Ajattele iloasi, kun voit pitää kanoja,
hanhia ja sinun viehättävä äänesi aamuisin ja illoin kutsuu ne kokoon,
antaaksesi heille ravintonsa. Sinä olet jo kauvan semmoista toivonut,
älä sentähden ole surullinen eromme lyhyellä ajalla."
Äiti puristi vaieten poikansa kättä ja sanoi sitten:
"Kun vaan Ruppert poissa ollessasi käyttäytyisi hyvästi, eikä tuottaisi
minulle surua ja kiusaa."
"Vielä toivon, ettei hän ole kokonaan unhottanut pojan velvollisuuksia"
virkki Antero, "myös tahdon kanssansa puhella sanasen. Vaan jos hän
saattaisi sinulle surua, niin käänny vaan kunnan esimiehen puoleen, hän
ei ole apuansa sinulta kieltävä."
Antero teki kuin äidillensä oli luvannut, ja piti Ruppertille
kehoittavan puheen, vaan se ei näkynyt tehneen erinomaista vaikutusta
kevytmieliseen nuorukaiseen, hän vaan sitä enemmin silmäili veljeänsä
ivallisesti ja tämän lopetettua, vastasi hän:
"Kiitän kauniista saarnastasi, herra pastori. Valitettavasti on
muistoni joutunut kadoksiin ja siis olen tuosta saarnastasi vähän
pitävä; myös toivon tämän olleen viimeisen puheen, jonka herra siveyden
saarnaaja on pitänyt, etenkin koska kaikin voimin olen koettava etten
enään koskaan kunnian arvoisuuttanne näkisi."
"Tuo toivosi voi sangen helposti toteutua", vastasi Antero surulla.
"Kuolo on nyt joka päivä näyttävä minulle hirmujansa, synkkiin vuoren
luoliin laskeutuessani, joista vaan harvat ovat palanneet. Jos minuakin
semmoinen kohtalo kohtaisi, silloin älä unohda, Ruppert, että
sinulla on vanha äiti, jonka huolehtiminen pitää olla pyhimpänä
velvollisuutenasi. Jää hyvästi, veli, minä eroon rauhassa sinusta."
Antero tarjosi hänelle sovittavan kätensä, vaan paatunut Ruppert
kääntyi pois ja meni vihellellen matkaansa. Antero katsoi hänen
jälkeensä ja suuri haikeus valloitti sydämmensä ja toisen kerran oli
tuo selittämätön raskaus sydämmellänsä ja pahat aavistukset hämärtivät
sitä.
Aikaisin toisena aamuna hän jätti hyvästi kotokylällensä.
"En voi mitään muuta antaa kanssasi, Antero", sanoi äiti kyynelöiden,
"kuin siunaukseni ja tämän kirjasen. Olkoon se uskollisena saattajanasi
ja tuottakoon lohdutusta, koska sitä tarvitset."
Antero avasi nimilehden ja näki, että äitinsä oli lahjoittanut hänelle
Uuden Testamentin ja Psalmit. Hän suuteli tätä korutonta kirjaa, otti
sen ja sanoi kyynelsilmin:
"Olkoon minulle suotu sangen usein lukea tästä raamatullisesta
aarteesta ja virvoittaa sieluani Herran kalliilla sanoilla, joita se
sisältää."
Vielä kerran vaipuivat äiti ja poika toistensa syliin, sitte
jälkimmäinen irtautui ja riensi, vähäistä pussiansa kantaen
kepissänsä, majasta pois. Hän oli toivonut huomaamatta voivansa jättää
Dossenbachin, koska oli niin aikainen, vaan monen talon ovella seisoi
tuttavia ja nuoruuden ystäviä, jotka huomasivat aikomuksensa eivätkä
voineet olla vielä kerran hänelle hyvästi jättämättä ja sanomatta:
"Jumalan haltuun." Tästä huomiosta saattoi Antero huomata, kuinka
rakkaana paremmat kyläläiset häntä pitivät ja silmänsä kostuivat
uudelleen, kun hän äännetönnä kiitti heitä.
Ah, kuinka usein rakas matkamiehemme kääntyikään kotokyläänsä päin,
jossa hän lapsuutensa onnelliset vuodet oli elänyt, jossa vielä
uskollinen, vanha äitinsä hengitti, ja jonka siunatussa kirkkomaassa
isänsä luut lepäsivät, joka niin aikaisin täältä oli poislähtenyt. Yhä
suuremmaksi tuli hänen ja pärekattoisten talojen väli, kunnes ne
vihdoin katosivat ja ainoastaan kirkon tornin sininen kiviluiskainen
katto jäi näkyviin; ah, ja kun nyt aamumessun kellot alkoivat kuulua,
silloin oli se hänestä, kuin viimeinen tervehdys kotoa ja kyynelsilmin
peitti kasvonsa lausuen surulla: "Minä en ole rakasta, vanhaa kylää
koskaan jälleennäkevä!" Heti senjälkeen katosi myös kirkon tornin risti
erään kukkulan taakse ja kun Antero vielä kerran antoi vallan
kyyneleille ja haikeudellensa, astui hän rivakasti eteenpäin, kääntyen
eteläiselle tielle, joka viepi yhdelle ylä-Schwarzwaldin kukkuloista.
Näköala Dinkelbergistä oli nähtävästi ollut ihana, ja kuitenkin, kuinka
kaukana se oli siitä, joka tarjoutui ystävällemme, kuin hän oli
saavuttanut vuoren alangon. Ei ainoastaan, että pitkä jono alppeja oli
edessänsä, vaan hän taisi myös nähdä Juran kukkulat ja laaksot,
Weissensteinin ja Hasenmatt'in. Eräs luoteessa oleva jäävuori kiinnitti
erinomattain hänen huomiotansa, sillä siellä oli ala-Hauenstein, hänen
matkansa päämaali ja uusi kotonsa.
Kauvan huvitti ystävämme silmiänsä tällä paratiisilla, joka ikäänkuin
Kanaa oli hänen edessänsä, vaan sitte sieppasi kätensä ehdottomasti
tuon pienen, koruttoman kirjan, jonka äitinsä oli antanut matkalle ja
jonka sisällön hän ahkerana kirkkomiehenä tarkoin tunsi, ja hän avasi
121 psalmin, jossa luetaan:
"Minä nostan silmäni mäkiin päin, joista minulle apu tulee. Minun apuni
tulee Herralta, joka taivaan ja maan tehnyt on. Ei hän salli sinun
jalkais horjua; eikä se torku, joka sinua kätkee. Herra kätkeköön
sinua: Herra on sinun varjos sinun oikealla kädelläs, ettei aurinko
sinua polttaisi päivällä, eikä kuu yöllä. Herra kätkeköön sinun
kaikesta pahasta; Hän kätkeköön sinun sielus! Herra kätkeköön sinun
uloskäymises ja sisällekäymises nyt ja ijankailkiseen!"
Ja kun Antero oli lukenut tämän hurskaan lupauksen ja taas katsellut
Herran paratiisillista luomista, joka keväimen loistossa oli edessänsä,
niin painava raskaus katosi sydämmeltänsä, syvä Jumalaan luottamus
täytti sielunsa, rukoillen toipui hän ja sydämmensä, rukoili nöyrästi
Jumalaa, että hän sallisi hänen nähdä jälleen rakkaan äitinsä.
Hiljaisesta kylästä ei ollut enään paljon näkyvissä, kuitenkin kääntyi
Antero siihen suuntaan, lähettäen sinne ystävällisen tervehdyksen, vaan
sitte kiiruhti hän askeleitansa ja laskeui vuorelta Schweizin laaksoja
kohden.
5.
Valkeus on suloinen, ja se on silmille otollinen
nähdä aurinkoa. (Saarn. 11, 7.)
Hämärti jo, kun Antero saavutti Hauensteinin kylän ensimmäiset talot ja
kysyi ravintolaa, jossa pfalzilainen veljensä kirjeen mukaan oli
silloin tavattavana. Joukko vieraita, jotka hän heti huomasi
työmiehiksi, täytti ravintolan huoneen; niiden joukossa ei ollut Nadler
ja Antero kuuli palvelijalta hyvän tunnin kuluvan, ennenkuin toveri
tulisi.
"Tänään on ollut vaikea päivä", sanoi isäntä, "pohjaisessa
tunneli-rakennuksessa, Läuselfingenin luona on taas ollut veden kanssa
tekemistä, jonka ulossaaminen on miltei mahdotonta. Täytyi kutsua avuksi
eteläisen tunneli-rakennuksen, niinkutsutun Trimbachin, koko miehistö,
jossa Nadler työskentelee, voidaksi vaan muutamia jokia ehkäistä. Se on
myös syy, miksi Nadler tänään tavallista myöhemmin pääsee työstä."
"Kertomuksestanne päättäen", sanoi Antero matalalla äänellä, "näkyvät
tunneli-rakennukset asettavan eteen suuria vastuksia."
"Sitä minä tarkoitan", myönnytti isäntä, "tuon tuostakin ilmaantuu
epäilyksiä, jos työtä voidaan saattaakaan loppuun. Se vaan on varmaa,
että monellaisia onnettomuuksia tapahtuu, ennenkuin ensimmäinen
juna matkustaa tunnelin läpi. Te tahdotte kai saada palveluksen
tunneli-rakennuksessa."
Antero, myönsi.
"No, olkaa sitte vaan sangen varovainen, sillä niin kauvan kuin ollaan
yhdessäkin noista kaivoksista, on alinomainen hengenvaara tarjona.
Sentähden maksavatkin herrat urakkamiehille niin paljo, hahaha! jos
vaan tarpeellisia työvoimia löytyisi, sillä kuka maksotta antauu
alinomaiseen vaaraan? No, miten on, voipiko teitä kunnioittaa
tuopilla?"
"Tietysti", vastasi Antero, "sitä paitsi pyydän teiltä vähän einettä,
sillä olen tänään pitkältä matkustanut ja tulen Badenin maasta, aina
Dinkelbergistä asti."
"Dinkelbergistä", keskeytti isäntä suurella ystävyydellä. "Vai niin,
olette siis tuo nuorukainen Antero, josta veli Nadler niin paljo on
kertonut, ja jonka hyvyyttä ja hurskasta luontoa hän ei kyllin voi
kiittää? No, sepä hyvä, että tulitte meille. Nadler on jo puolestanne
puhunut työnjohtajan kanssa ja te voitte heti astua työhön.
Mutta, tuhat tulimaista, mitä minä tässä lavertelen", keskeytti
hyvänluontoinen isäntä puheensa, "kun olin teille antava viiniä ja
einettä. Vaan se on oitis tapahtuva, istukaa vaan tuonne perimmäisen
pöydän viereen, se on pfalzilaisen veljenne ja hänen toveriensa
olopaikka."
Antero seurasi käskyä. Kun hän istui yhdelle puuraheista ja ojensi
väsyneitä jäseniänsä, tuntui se hänestä sangen suloiselta. Isännän
ystävällinen vastaanotto oli hälventänyt varjot, jotka nousivat
sydämmeensä kuullessaan kerrottavan tunnelirakennuksen vaaroista ja
salaisuuksista ja kun hän oli virkistänyt itseänsä viinillä ja
yksinkertaisella eineellä, pyysi hän isäntää istumaan viereensä, ja
kertomaan jotakin tarkemmin Hauensteinin tunnelirakennuksista.
"Siitä ei ole paljo sanomista", nauroi hyvänluontoinen schweiziläinen,
"te tulettekin itse jo huomenna omilla silmillänne sen näkemään."
Antero ei helpoittanut pyyntöänsä ja sitte kertoi "Mestari Stympfeli"
-- kuten isäntää jokapaikassa kutsuttiin seuraavaisesti:
"Niinkuin teille jo olen sanonut, on Hauensteinin vuori, jonka läpi
rautatie on kulkeva, sangen kavala toveri, jonka sisuksissa on
arvaamattoman paljo vettä. Huolimatta siitä eivät ihmiset ole luopuneet
aikomuksestansa, vaan on vuoren lävistäminen aljettu etelästä ja
pohjasta. Edellisessä suunnassa, siis Trimbachin kylän luona, joka on
aivan Hauensteinin juurella, on työ helpompi, koska he siellä jo ovat
tunkeuneet vuoreen enemmän kuin 5,500 jalkaa ja ovat tunnelin jo
muuranneet kupuvaksi."
"Suokaa anteeksi, että keskeytän", sanoi Antero uteliaasti, "mitä
tehdään oikeastaan sillä uloskaivetulla kivellä ja muralla?"
"Niin, siitä on tuo rautatien valli tehty, joka jotenkin jyrkkään putoo
Aare jokeen. Vaan tunnelin vaarallisin osa on pohjaisin, sillä siellä
olevaa vettä, kuten jo mainitsin, töin tuskin voipi hallita ja
ulossulkea. Sen todistaa parahiten tämän päivän työ, koska keskimmäinen
niistä kolmesta kaivoksesta, jotka vuoren huipulta lukien ovat muutaman
sadan jalan syvyydessä, yhä sisältää vettä, vaikka se jo on saavuttanut
270 jalan syvyyden. Vettä tulvaa alinomaa ylhäältäkin."
"Siinä tapauksessa ja äärettömän tunnelin holvittamisessa täytyy ilman
sisällä kuitenkin olla sangen tukalan", muistutti Antero.
"Sen minäkin luulen", vakuutti isäntä, "ja luulenpa sen vielä olevan
sitä laatua, että enemmistön työntekijöistä täytyy kokonaan paljastaa
ylä-ruumiinsa."
"Eikö tukeuttamistapauksiakin taida tapahtua?" kysyi Antero vähän
vavisten.
"Kyllä, sillä ensimmäisessä 560 jalkaa syvässä kaivoksessa on
niinkutsuttu ilmanvaihtaja, joka käypi tunnelista tulvaavan veden
voimalla ja saattaa raitista ilmaa sisälle."
"Ja missä on tämä kaivos?" tutki Antero vielä.
"Se aukeaa kylämme takana eräässä vuoren syvänteessä", vastasi puhelias
isäntämme, "ja on täyttä kahtatoista jalkaa leveä; paitse sitä se ei
ainoastaan ole ilman puhdistamisen tähden, vaan myös kivien ja
sellaisten poiskuljettamisen tähden."
Anteron innostus kiihtyi, jonka tähden hän ei lopettanut kysymyksiänsä,
liiatenkin kun tuo ahdistava tunne palasi sydämmeensä, vaan aloitti
uudelleen:
"Vaan senkaltainen leveä ja syvä kaivos voipi myös minun mielipiteeni
mukaan, helposti kukistua maahan, kun ei se ole muurattu, joka
tässä tapauksessa pitäisi olla välttämätön asia, etenkin kun
tunneli-rakennusta heti toivotaan valmiiksi."
"Aivan oikein", vastasi mestari Stympfeli, koroittaen tuuheita
kulmakarvojansa ja kynsien korvallistansa, "kokonaan läpimuurattu ei
kaivos juuri ole, vaan ainoastaan 140 jalan syvyydelle; sitte alkaa
noin 320 jalan pituinen holvi lankuista ja poikki-hirsistä."
"Ja miten on kaivoksen pään laita."
"Pään laita?" kysyi isäntä nauraen. "Alaosassa, siis tunneliin päin, se
taas menee 86 jalkaa kallioon päin."
"Vaan mihin se kuuluu?" kysyi Antero. "Minä en näe siihen minkäänlaista
syytä."
"Kuitenkin, ystäväni, kuitenkin, sillä siellä on paja, jossa korjataan
aseita ja sitä paitse vielä huone, jossa miehet voivat levätä ja
kuivata vaatteensa."
"Ja millä keinoin ja tavoin on vuoren lävistäminen oikeastaan pantava
toimeen?" kysyi väsymätön Antero.
"Sitä en saata teille parhaimmalla tahdollanikaan sanoa", nauroi
mestari Stympfeli, "sitä paitsi tulee tuolla pfalzilainen veljenne,
joka saattaa teille antaa parhaimman vastauksen. Hollah", jatkoi hän
korkealla äänellä ja koroittaen kättänsä lisäsi hän, "täällä on Antero,
Dinkelbergistä! Hahaha, no, nyt on oleva iloista!"
Nadler, joka muutamien toveriensa kanssa oli astunut sisälle, oli
tuskin kuullut tämän huudon, ennenkuin jo syöksyi Anteron luo, syleili
häntä ja huudahti hyväsydämmisellä murteellaan: "Jumala suokoon
terveeksi korkeudestansa!"
Antero ei ensimmäisessä silmänräpäyksessä tuntenut ystävätänsä, joka
vielä oli työvaatteissansa, jotka eivät olleet erin komeat, huopahattu,
paksu polviin saakka ulottuva villainen paita ja korkeat vedenpitävät
saappaat.
"Niin, niin", nauroi pfalzilainen, "me emme ole kaupunkilaisten
näköisiä kaivospuvussamme, vaan se on sangen tarkoituksenmukainen,
sillä se suojelee meitä ylhäältä ja alhaalta tulevata märkyyttä vastaan
ja saappaat eivät laske likaa lävitse, jossa meidän usein tunnittain on
seisominen. Vaan pois nyt kaikki kaivos- ja tunneli-hankaluudet,
olemmehan taas Jumalan avulla päässeet tuosta ikävästä vankeudesta sekä
tulleet mestari Stympfelin luo, jonka ihanassa viinikellarissa minä,
sivumennen sanoen, paljon mieluimmin tahtoisin työskennellä. Tässä,
nuorukaiset", liitti hän kääntyen toveriensa puoleen ja osoittaen
Anteroa, "tässä on rakas ystäväni Dinkelbergistä, Antero,
sydämmellinen, hyvä mies, jota minä en ainoastaan päivin, vaan öinkin
olen muistellut, kuin hän on näyttäytynyt unissani, ja hiisi vieköön
semmoisessa, joka ajoi hien otsalleni ja heti olisi vaikuttanut, etten
enään koskaan olisi lähtenyt kirottuun tunneliin."
Antero katsoi kysyväisenä ystäväänsä, vaan tämä huudahti estäen:
"Toiste, rakas nuorukainen, saat sen vielä kuulla. Vaan pois nyt huolet
ja murheet, nauttikaamme vaan viiniä. Ensin tahdon kuitenkin riisua
pois virkapukuni ja pukeutua sivistyneitten vaatteisin. Jää vaan
rauhallisena istumaan, Antero, minä tulen heti takaisin, sillä minä
asun täällä mestari Stynpfelin luona."
Sitte meni iloinen pfalzilainen ovelle tanssien, mikä hänen puvussansa
näytti sangen lystikkäältä ja pakoitti läsnäolevat nauramaan.
Oli ihana ilta, jota ystävät viettivät, vaan sitä synkeämpänä valkeni
seuraava päivä, jolloin Antero ensimmäisen kerran laskeutui
Hauensteinin ammottavaan syvyyteen. Tiedämme ystävällämme olleen
sydämmen oikealla paikallansa sekä personallista rakkautta; kuitenkin
hiipi hänen päällensä tukala tunne, tehdessänsä työtä vuoren sisässä,
ja ne kuusi tuntia, jotka hänen siellä täytyi viettää, tuntuivat
hänestä ijankaikkisuudelta. Ainoa lohdutuksensa oli Nadler, joka
työskenteli juuri vieressänsä ja joka, huolimatta kauhistavasta
ympäristöstä, ei kadottanut mielensä malttia.
"Se on vaan hyvä seikka", huudahti hän huokaavalle Anterolle,
"niinkauvan kuin minä olen naapurinasi, ei sinun tarvitse peljätä
vuoren syöksymistä, sillä tiedätkö", jatkoi hän naurulla, "rikkaruoho
ei turmellu."
Pfalzillaisen iloinen luonne vaikutti sangen virvoittavasti Anteroon.
Ja sitä iloisemmin riemahti sydämensä, irtipääseminen läheni ja hän
nousi vuoren synkeydestä päivän valoon sekä käänsi askeleensa vähäiseen
maataloon, joka oli Hauensteinin korkeimmalla kukkulalla. Täällä oli
ystävämme maja; vähäinen, talonisännältä vuokraamansa huone oli
asuin- ja makuupaikkansa. Tosin oli tila sangen ahdas ja huonekalut
ylen vähäiset, mutta kuitenkin viihtyi Antero siellä hyvästi sekä
vietti monet joutohetkistänsä akkunan vieressä, josta oli ihana näköala
Aare-laaksoon kylineen ja kaupunkineen, linnoineen ja hovineen.
Vaan enimmän kaikesta rauhoitti Anteron surullista sydäntä sunnuntai
rauhoinensa ja juhlinensa, ja kuinka muutoin saattoi ollakaan, koska
hän sinä päivänä oli vapaa vuori-vankeudesta ja sai nauttia raitista,
ihanaa Jumalan ilmaa. Vasta nyt tunsi ystävämme oikein sen
hyväntekeväisyyden, saada pukeutua sunnuntai-vaatteisin, koska hänkin
koko viikon kantoi tuota kaivos-pukua, jossa hän ensikerran kohtasi
iloisen pfalzilaisen. Kun Antero sitte kylvyllä oli virvoittanut
jäseniänsä ja pukeutunut pyhä-vaatteukseensa, kun aurinko loisti
suloisesti vähäisen majansa akkunaan sekä levitti loistonsa viehättävän
maiseman yli, -- silloin oli jo pyhä koittanut hänen sydämmessänsä,
juhlallisen kellon äänen kaikuessa, joka kuului lännessä olevasta
Isenthalin kirkonkylästä, ja hurskaat kiitoksen tunteet Jumalata
kohtaan, joka koko viikon kuluessa uskollisesti oli varjellut häntä,
nousivat sydämmestänsä. Ei pitkää aikaa kulunut, ennenkin koputettiin
ovelle ja pfalzilainen veli astui sisälle, ystävänsä rinnalla
mennäksensä Isenthalin kirkkoon Jumalan sanaa kuulemaan. Vähäinen
kävelymatka vaikutti, koroittaen Anteron hurskasta mieltä; hän silmäili
metsäisten vuoren rinteitten välitse Aare-laaksoon, jonka keskellä
musta kiiltävä tie luikerteli, yhä enemmän ja enemmän lähestyen pimeätä
tunnelia, jossa ystävämme tunsi itsensä niin sanomattoman onnettomaksi.
Vaan sunnuntaisin hän ei sitä ajatellut, uskolliset sinisilmänsä
viihtyivät ainoastaan auringon paisteesta välkkyvässä Aaressa,
vihreillä kummuilla ja vuorilla sekä alppein juhlallisuudessa, joitten
huiput aamupilviä syleivät, hänen mennessään Isenthalin kirkolle, joka
seisoo korkealla vuorella. Kun sitte saarna loppui, palasivat ystävät
taas Hauensteiniin; iloinen pfalzilainen teki pienen tervehdyksen
mestari Stympfelin luona viinikellarissa, kun Antero huoneessansa veti
pöydän akkunan ääreen ja, otettuansa esille paperia ja kirjoituskoneet,
istui kirjoittamaan hyvälle vanhalle äidillensä pitkän lohduttavan
kirjeen. Sen hän tarvitsikin, sillä surren paljo poikaansa ei hän
voinut hillitä surullista tunnetta, joka tuon tuostakin hiipi
sydämmeensä. Kirjeen kirjoitettuansa ja yksinkertaisen päivällisen
syötyänsä, meni hän uudestansa ulos raittiisen, vapaasen Jumalan
luontoon, sille eli viereiselle kukkulalle, jossa ystävämme yhdessä
samoten joko Uuden-Wartburgin tahi Frohburgin raunioille istuivat ja
katselivat laajaa maisemaa, jonka itäisessä reunassa näkyi Baden järvi
ja eteläisessä joku Montblanc-vuoren kukkuloista. Illan viettivät
ystävät samoin yhdessä, etenkin kun enemmän ja enemmän erkanivat
työtovereista, joista enemmistö oli raakaa ja epäsiveellistä,
sekä kurjissa pidoissa sunnuntaisin tuhlasivat kaikki ansaitun
viikkopalkkansa. Että nämä miehet eivät olleet juuri mitään ahkeroita,
voipi ajatella, ja sen kautta, pfalzilaisen ja Anteron ei ollut vaikea
nousta työn-kaitsijoiksi. Tämä herätti kuitenkin toisten kateutta ja
Anterolla oli siitä paljon kärsimistä, koska hänen hurskas luonteensa
usein antoi aihetta alammaistensa ivaan ja pilkkaan, niinkuin kohta
saamme nähdä. Kun nimittäin Antero ensi kertaa kaitsijana meni
miestensä kanssa tuonne pimeään syvyyteen, virkkoi hän työmiehille:
"Jokaisessa vuorikaivoksessa, miehet, löytyy kappeli. Siihen
vuorelaiset astuvat, ennenkuin menevät kaivoksiin, Jumalan suojelusta
rukoilemaan. Seuratkaamme tätä esimerkkiä ja lausukaamme, ennenkuin
käymme työhön, samoin lyhyt rukous."
Pilkallinen hymy oli vastauksena ja Antero yksin pani kätensä ristiin.
Heti senjälkeen kun miehistö oli astunut työhuoneesensa, tapahtui kaksi
onnettomuutta; holvi-rakennuksesta putosi kivi, joka yhdeltä
työmieheltä muserti käden ja toiselta jalan. Vaan tämä surullinen
tapaus saattoi niin hyvät hedelmät, että Anteroa seuraavana aamuna, kun
hän alammaistensa kanssa meni työhön ja pani ristiin kätensä, ei enään
pilkattu; tosin seurasi ainoastaan vähäinen osa hänen esimerkkiänsä,
kuitenkin jäivät toiset rauhallisina seisomaan ja kasvonsa osoittivat
suurta vakavuutta. Kun Antero näki tämän ihanan seurauksen, rupesi hän
enemmän ja enemmän vaikuttamaan työmiesten raakaan luontoon äitinsä
antaman aarteen avulla, joka hänellä aina oli luonansa. Ja Jumala
siunasi hänen jalon tarkoituksensa ja antoi hänen pelastaa niin monen
paatuneen mielen, ennenkuin eräs onnettomuus tapahtui, josta seuraava
luku kertoo.
6.
Herra, Isä, Jumala! Ole Sinä kanssani.
(Em. Gebel'in rukous).
Pfalzilaisessa veljessä oli sitte edellisen päivän erinomainen muutos
tapahtunut; hänen muutoin niin iloinen katseensa osoitti nyt
surumielisyyttä ja hänen tähän saakka sileässä otsassansa näkyi surun
ja murheen ryppyjä. Tämä muutos ei jäänyt huomaamatta uskolliselta
ystävältä ja tämä pyysi hänen kertomaan sydämmensä kipua. Vaan Nadler
piti kaikellaista puhetta ja tahtoi vielä tehdä muutoksen ulkonaisessa
käytöksessänsä todettomaksi. Antero ei helpoittanut, vaan ahdisteli
ystävätänsä siksi kuin tämä vihdoin sanoi hänelle:
"Tänään on Toukokuun 27 päivä, päivä, jona minä neljäkolmatta vuotta
sitte tulin mailmaan. Minä olen muutoin iloinen toveri ja tiedän, ettei
rakas Jumala iloista luonnettani ole paneva pahaksensa, sillä tuleehan
ilo häneltä. Syntymäpäivänäni vaihdan kumminkin totista puhetta
sydämmeni kanssa, ja muistelen erhetyksiä, joihin kuluneella vuodella
olen tullut syypääksi; minä sitte aina lupaan panna alttiiksi kaiken
siveellisen voimani, tullakseni yhä paremmaksi ihmiseksi. Ja sentähden
en tahdo tänäänkään antaa valheen ystävätäni kohtaan tulla itselleni
syyksi. Niin, rakas Antero, sinä et ole pettynyt, sydämmeni on vakaa ja
eräs surullinen tunne käypi läpi sydämmeni, sillä muutama yö sitte näin
minä taas saman unen, josta mainitsin sinä iltana, kun tänne saavuit."
Nadler vaikeni, surullisena luoden silmänsä maahan, ja Antero kysyi
värähtävällä äänellä:
"Tahdotko kertoa unen minulle? Olkoon se kuinka vaikea eli
surullinen hyvänsä, niin pyydän sinua kuitenkin, ettet jätä minua
epätietoisuuteen."