Produced by Tapio Riikonen
ELÄVÄLTÄ HAUDATTU
Tosi kertomus vuodelta 1857 (Ps. 85, 10.)
Nuorisolle ja kansalle kertonut
OSKAR HÖCKER
Suomennos.
Helsingissä, 1881.
G. W. Edlund, kustantaja.
J. Simelius'en perillisten kirjapainossa.
1.
Autuas on jokainen, kuin Herraa pelkää ja hänen
teillänsä vaeltaa. (Ps. 128, 1.)
Badenin maakunnan lounaisessa osassa on, ei kaukana ahtaasta
Wehra-lakson suusta, pieni kylä Dossenbach. Vähäinen taloryhmä ei
tarjoa mitään miellyttävätä, paremmin se herättää surullisen tunteen;
vaan sitä runollisempi on näköala ylt'ympäri tämän seudun. Jyrkät
porphyri-vuoret kohoavat idässä, lännessä ylenevät Dinkelhergin
kalkkivuoret, pohjaisessa esiintyy Schwarzwald rotkoineen ja laaksoineen
tumman sinervänä, etelässä taas leviää näköalalle vuorinen ja
niittyinen maa, ihana Schweiz. Ensin tervehtävät harmaapilveisessä
etäisyydessä Bernin ylängön jättiläisvuoret, sinne tänne heittäen
välkkyviä salamia, kun kirkas päivän paiste uurtaa ikuisia, kallioiden
huippuja ympäröiviä jää-peittoja. Yhä enemmän ja enemmän vaan katse
kääntyy siihen kuvaan, joka todistaa Jumalan mahtavuutta ja
kaikkivaltaisuutta, ja josta poistaminen jokaiselle pitäisi olla
vaikean, jonka rinnassa sykkii luonnon ihanuudelle hellä sydän.
Juuri tässä tilassa näkyi olevan eräs nuori mies, noin kaksikolmatta
vuotta iältään, joka eräänä sunnuntai-ehtoona keväällä 1857 oli
laskeunnut eräälle Dinkelbergin kukkuloilta ja myötään katseli Bern'in
ylängön lumisia huippuja. Pukunsa ilmaisi hänen talonpojaksi, leveä
paidan kaulus peitti punaisen liivin yläpuolta, johon pitkä musta takki
ulottui; lyhyet samanväriset roimahousut, valkoiset sukat, punanauhaset
kengät ja viimein leveäliepeinen huopahattu päätti tämän, ympäristön
katselemiseen vaipuneen, talonpojan puvun. Muotoansa ei voinut sanoa
ihanaksi, sillä siinä oli suuremmassa eli vähemmässä määrässä
sukuperänsä syvät piirteet; mutta tummansinisistä silmistänsä jalo
nuoruuden tuli, niissä näki rehellisen, hyväsydämisen olennon,
ikäänkuin rajattoman jumaloimisen ja kiittämisen Jumalaa, kaikkein
kappalten Luojaa.
Antero, joka on uuden tuttavamme nimi, lienee jo tuntia kauvemmin
maannut sammaltuneella kivellä, kun yht'äkkiä läheisyydessä kulkevalta
polulta kuului iloista laulua ja heti sen perästä näkyi useampia
nuorukaisia, jotka, kädet ristissä toistensa niskoilla, muodostivat
kiinteän junan ja säännöllisesti astuen lähestyivät.
Myös alkoivat he uuden laulun:
"Puiden tuoksu, juoksu purojen
Oi ihanaa, mi laulu lintujen!
Mi iloinen ja riemuinen
Ja viini, mi juoma herttainen."
Tuskin olivat laulaneet viimeisen säkeen, kun sanainsa mukaan tehden
jokainen taskustaan otti piipun-tyngän, jonka sisällyksen heti sytytti.
Tämä lyhyt este heidän astunnassaan oli syynä, että nuo iloiset pojat
huomasivat sivulla makaavan Anteron.
"Katso tuonne", huudahti vanhin keskimmäiselle, "tuollahan istuu
veljemme pastori uutta saarnaa sepittäen."
"Minulla on yhdentekevää", kuului vastaus, "minun puolestani tehköön
hän, mitä haluaa, -- kun vaan minun antaa olla rauhassa loruiltansa."
"Kuitenkin lausut totuuden, _Ruppert_", otti Antero sanoakseen. "Sinä
vihaat minua sydämmestäsi, sentähden etten sun elämätäsi puollusta; oi,
ja kuitenkin pidän sua niin rakkaana, kuin vaan veli veljeänsä voipi
rakastaa."
"Kuulkaa", ivasi Ruppert, "nyt avaa hän kohta paikan raamatusta ja
alkaa: 'Ja kirjoitettu on --' ... hahaha!"
Toverit yhtyivät nauruun, sill'aikaa kun kyyneleet täyttivät Anteron
silmät, ja himmensivät edessänsä olevan näköalan kokonaan.
"Heitä alakuloisuutesi", virkki hänelle nuorin, joka näistä oli
hurskain. "Tee meidän tavalla, ole iloinen ja hyvä olento;
surumielisyys ei kuitenkaan saata mihinkään."
"En ole alakuloinen, enkä surumielinen", vastasi Antero, "elämästäni
iloitsen yhtä paljo, kuin sinäkin, niin, kentiesi paljoa enemmänkin."
"Koska niin on", sanoi vanhin, "miksi tekeydyt niin 'hienoksi' ja eroat
kylän nuorukaisista?"
"Sentähden että hän huvitteleikse jotakin hurskaudellaan", keskeytti
Ruppert ivallisesti, "siksi että paholainen on mennyt häneen ja tehnyt
hänen ylpeäksi."
"Sen sinä valhettelet!" huusi veli aivan närkästyneenä. "Tiedät hyvin,
kuinka mielelläni olen ystävien ja toverein seurassa ja iloitsisin
viettää sunnuntaita heidän kanssansa; ainoastaan varani ovat liian
niukat, niin ettei tarvitse ajatellani ravintolassa juoda olutta ja
viiniä, kuten kaikki tekevät. Velvollisuuteni vaatii minun pitämään
huolta vanhasta, köyhästä äidistäni ja minä kiitän Jumalaa siitä
armosta, jota Hän minulle jo kauvan on osoittanut."
Tämä puhe vaikutti nuorukaisiin, paitse Rupperttiin, raaka veli vaan
jatkoi tehdä muistutuksiansa eikä herjennyt, ennenkuin molemmat toverit
uudestaan yhtyivät iloiseen nauruunsa.
"No, mitäs kuuluu", kysyi viimein Risto, "tahdotko käydä ravintolaan
kanssamme, Antero, kun me kutsumme sinun vieraaksemme? Vai tahdotko,
kuten tähän asti, jäädä kivelle maata ja tuijottaa ilmaan?"
"Kiitän kutsumisestasi", jatkoi Antero iloisesti, "vaan en voi erota
tästä ihanasta näköalasta; sentähden pitkittäkää matkaanne ja olkaa
iloiset!"
"Hahaha", nauroi Ruppert, viitaten ylenkatseellisesti kädellään:
"Hyvästi, Teidän Arvoisuutenne, Herra Pastori."
Yhteisellä riemulla lähtivät nämä kolme syleillen toisiansa matkaa
jatkamaan ja huuliltansa kaikui:
"Ken kieltää tahtoo laulun kunniaa?
Vapaa, raitis mielemme
Ainoa on rikkautemme."
Antero katseli heidän jälkeensä surullisella hymyllä, kunnes
lähimmäinen kumpu poisti heidät hänen näkyvistänsä, sitten loi hän taas
siniset silmänsä utuiseen etäisyyteen, jossa jäätiköt korkealla
majesteetillisesti hallitsevat. Näin istui hän kauvan siinä, kunnes
aurinko valmistautui levolle ja kastoi jättiläisvuorten huiput tällä
tavoin ikäänkuin lausuen ilta-rukouksen koko luonnon puolesta. Ja
Antero tunsi taivaallisen hengähdyksen, joka läpikäypi Jumalan luomisen
ja pannen kätensä lyhykäiseen, vaan hartaasen rukoukseen, katseli
myötään kaukaisia vuoria, joista ei voinut luopua, ennenkuin laakson
varjot ylenivät jyrkille vuorille ja verhoivat tämän paratiisillisen
kuvan syvällä hämärällä. Silloin nousi nuorukainen ja astuskeli kylään
päin. Sen suussa olevan ravintolan sisältä kuuli hän meluavia ääniä.
Antero eroitti selvään veljiensä nyt jotenkin sorroksissa olevat äänet,
jonka väkevien juomien ylellinen nauttiminen tavallisesti vaikuttaa.
Antero värähti surullisesti, huokasi syvään ja kulki hiljaa eteenpäin,
kunnes viimein saavutti vähäisen majan, joka oli hänen kotonsa.
Pöngässä, sillä pirtiksi tätä ahdasta alaa oli mahdoton kutsua, oli jo
täysi hämärä, kuitenkin astui nuorukainen yhtä varmasti, kuin selvällä
päivällä, vastaiseen nurkkaan, jossa eräälle pimeässä olevalle
ihmiselle toivotti hyvää iltaa.
"Jo täällä, Antero?" kuului vaimon vähän vapiseva ääni, "luulin sinun
tänään kerran iloitsevasi ja menneen tansseihin, oi, varmaan olet
surullinen, poika riepuni, kun vaan kerran kuussa sinulla on vapaa
sunnuntai-ehtoo.
"En äitini", vastasi Antero, "minulla on tänään ollut enemmän
nautintoa, kuin olisin tanssilattialla saanutkaan."
"Jo arvaan, olit taas vanhalla paikallasi Dinkelberg'illä siellä
katselemassa kaukaisia vuoria. Ah niin, minäkin voisin ne hyvin nähdä,
vaan silmäni ovat vuosien kuluessa heikontuneet että tuskin eroittavat
kauemmaksi, kuin kahdeksan askeleen päähän."
Näitä sanoja seurasi huokaus ja sitten sytytetyn tulitikun ritinä,
muutaman hetken kuluttua valasi pönkää huono öljylamppu. Sen
valossa näkyi nyt, ettei Antero sanonut liiaksi, puhuessaan kurjasta
äidistään; harmaapäinen kuihtunein kasvoin ja horjuva käydessään
oli epäilemättä enemmän kuin turvan tarpeessa. Vielä muutamia vuosia
sitten oli hän iloinnut kukoistavasta terveydestään ja tyytyväisenä
erilaiseen kohtaloonsa iloisena katsonut mailmaan; vaan yht'äkkiä
ja odottamattomasti tempasi kuolo häneltä sydämmensä lohdun,
molempien poikainsa isän. Hän oli yksinkertainen mies, niinkuin
vaimonsakin, ainoastaan sydämmessänsä oli rakkauden enkeli asunut,
tuo suojelushenki, joka useimmin on köyhän majassa, kuin rikkaan
palatsissa ja sen turvissa oli näiden molempien puolisoiden sydämmet
yhteensulaneet eikä kumpikaan voinut toisetta elää. Silloin tuli kuolo
ja ummisti Anteron isän raukeat silmät ja uskollinen puolisonsa Refi
kyynelöiden ja voivotellen syleili elotonta ruumista, sen arkussa
levätessä; hän ei voinut luopua siitä, ollen varma muutamien päivien
kuluttua tulevansa sen viereen lepäämään. Vaan kuolo ei saavu heikon
kutsuessa, eikä rakkahin sydänkään pakahdu niin helposti, kuin luulisi.
Onneton leski jäi eloon, vaan, elämänsä toive oli poissa ja sen kanssa
voimansakin; vähän ajan sisään tuli hän harmaapääksi, surullinen
taistelu sydämmessään muutti tummat hiuksensa lumi-valkeiksi, soleva
ruumiinsa kutistui tässä onnettomuudessa, -- ainoastaan hellä,
eroitettua puolisoansa kaipaava sydän ei pakahtunut, niinkuin hän oli
uneksinut ja toivonut. Tumma muratti, joka koristi puoliso-vainajan
pientä hautakumpua, levitti pitkät suojelevat kätensä haudan yli, ja
kun se viimein sen kokonaan peitti, oli se uskollisena kuvana,
poiseronneesta ja vanhimmasta pojasta Anterosta, joka muratin tavalla
hennosta pojasta oli kasvanut voimakkaaksi nuorukaiseksi ja nyt koko
olennossaan oli niin isä-vainajansa kaltainen, että Refi poloinen oli
uudestaan nuortunut ja se aika palannut, jolloin hän oli ollut
onnellinen morsio. Vaikka oli erhetyksissä, virkosi hän kuitenkin
uudestaan, sillä koko rakkautensa hehkui nyt Anteroa kohtaan ja
kentiesi olisi sydämmeensä palannut rauhallinen, lempeän surun
saattama, onni, jos paria vuotta nuorempi poikansa, Ruppert, olisi
ollut veljensä kaltainen. Vaan hän ei ollut semmoinen, päinvastoin oli
hän antaunut rajattomalle kevytmielisyydelle, joka, alhaisesta himosta
syntyen, saattoi hänen synnin tielle. Molemmat veljekset tekivät
päiväläis-työtä erään varakkaan talonpojan luona. Kuitenkin oli Antero
ainoa, joka palkkansa lauvantaisin toi äidille, kun Ruppert sinä
niinkuin seuraavinakin päivinä harvoin oli näkyvissä ja enimmiten vasta
maanantaina taas ilmaantui; vaan silloin aina tyhjällä kukkarolla,
sillä vaivalla ansaitsemansa palkan oli hän tuhlannut riettaisin
huveihin. Kaikki kehoitukset eivät vaikuttaneet mitään häneen, ja kun
Antero sitä enemmän jatkoi veljellistä käännytys-tointansa, muuttui
Ruppertin entinen rakkaus häntä kohtaan vihaksi ja julkiseksi
eripuraisuudeksi. Viimein kavala Ruppert saattoi asian siihen, että
äitinsä omasta ehdosta pyysi hänen muu'alla etsimään itselleen
makuusi'an, joten viimeinkin tuo kestävä tora ja riita pienessä kodissa
loppuisi ja rauha, joka ennen siellä hallitsi, palaisi takaisin.
Suurella ilolla tämä kevytmielinen nuorukainen siihen suostui: nyt oli
hän kuitenkin oma herransa, jonka tulostansa ja menostansa ei
kenellekään tarvinnut tiliä tehdä. Tämän itsenäisyyden surulliset
seuraukset näyttäytyivät kuitenkin lii'an pian. Ruppert, taipuvainen
nautintoon ja iloon, tuli työtä pelkääväksi ja antautui sentähden
työssään monesti velalliseksi, niin että herransa, Flurenbauer,
ankarasti häntä nuhteli. Vieläpä viimeiseltä oli useita kertoja
tapahtunut, että Ruppert oli unhottanut koko työpäivän ja nukkunut,
-- yö-juoksun välttämätön seuraus. Rehellinen Antero, tähän
anteeksiantamattomaan kevytmielisyyteen nähden, saattoi vielä enemmän,
koska hänen täytyi salata äidiltä Ruppertin häjyt ilkityöt, sillä vanha
rouva huononi huononemistaan ja velvollisuus sekä varovaisuus vaativat
häntä kaikin tavoin säälimään. Asiain näin ollen Antero iloitsi, koska
aika, jolloin kevytmielisen veljensä täytyi mennä sotarintaan, oli
lähestynyt. Ei ollut epäilemistä, Ruppertin olevan kelvollisen, sillä
hän oli voimakas, pitkävartaloinen nuorukainen.
"Jo vuosi sitten peloitti minua eron hetki", virkki Antero äidilleen
ehtoolla Ruppertin lähdön jälkeen, joka itsekseen hiljaa itkeä
tihutteli, "sillä en minä voinut ajatella voivani olla veljen seuraa
paitse. Mutta nyt katson minä eron Ruppertista olevan ainoan
pelastuksen ja olen varma, että hän kelpomiehenä on palajava
sotapalveluksesta, älkää itkekö äitini."
Antero ei laskenut lukuun muuta, kuin että Ruppert sotapalveluksessa
julistettaisiin kelvolliseksi, vaan yhtä hän ei ajatellut, nimittäin
mahdollisuutta, jos värvätty voi lunastaa itsensä ja Ruppertille --
tämä onnistui. Eräänä lauvantaina palasi hän vielä kahden muun pojan
kanssa, jotka samoin sotapalveluksesta olivat vapautetut, kotikylään
ja kaikki kolme menivät riemuten hiljasta kylän käytävää pitkin
ravintolaan, jossa viinin ja oluen ääressä iloisesti nauttivat. Äiti ja
veli odottivat turhaan Rupperttia; hän ei pitänyt vaivaa ansaitsevana,
onneansa näille molemmille ilmoittaa.
"He tulevat sen jo näkemään", virkki hän juomatovereilleen, "ja vaikka
mielelläni näkisin Anteron nurjat kasvot, joka luonnollisesti kovin
siitä närkästyy, etten sotamieheksi voi tulla, niin, kuitenkin tahdon
kohtaamistamme karttaa, -- äitini juttelee liian paljon minulle
raamatusta ja kuolemasta sekä ijankaikkisesta kadotuksesta; vaan minä
seuraan tuota vanhaa sananlaskua: Joka iloisesti on elänyt ja autuaasti
kuollut, on häiritsevä paholaisen tilintekoa."
Tätä tosi-lausetta oikeassa muodossa: "Kuitenkin paholainen iloitsee
hurskaankin kuolemasta, että sekin vaikeata on", ei tuo kevytmielinen
nuorukainen aivan taitanut ja sitten kulki hän tovereinsa kanssa siellä
täällä laulaen, meluten ja tupakoiden, tieltä ravintolaan ja
ravintolasta tielle. Ja tällä huikentelevalla matkalla olemme tehneet
hänen tuttavuuttansa ja tässä tilaisuudessa samalla kertoneet molempien
veljesten kohtauksen. Arvattavasti lukija löytää syyn kurjan Anteron
surulliseen silmäykseen, kun hän huomaa nämä kolme laulavaa
nuorukaista.
2.
Herra, kuinka usein minun pitää antaman anteeksi
veljelleni, joka rikkoo minua vastaan? (Matt. 12, 18.)
Oli viikkoa myöhemmin. Suloinen pyhäaamun aurinko paistoi tilavan
talonpoikais-pirtin akkunoista sisälle, jossa komea talon isäntä
mukavasti istui vanhassa nahkatuolissa ja maistellen lasissa kuohuvaa
rajakreivin viiniä, heitti kaikille suloisia silmäyksiä. Niin, niin,
Flurenbauer tiesi elää, sen todisti aamiaisensa, joka oli pöydällä
edessänsä, sekä vanha hyvä viini. Hän taisikin sen, sillä hän iloitsi
varallisuudestaan, jonka saattoi melkein sanoa rikkaudeksi, ja jokainen
olisi suonutkin hänelle hänen suloisen elantonsa, ellei Flurenbauer
olisi suosinut tuota itserakasta lausetta "itse saapi, itse syöpi."
Mutta hän ei suonut, lukematta omaa arvollista persoonaansa,
kenellekään hyvää palaa eikä hyvää juomaa, vaan näyttäytyi enemmin mitä
pahimman laatuiselta.
Hän saattoikin suloisella hymyllä kuohuvan viinin huulillensa, kun
pyhä-kellot alkoivat kuulua ja kutsua kristityitä pieneen Jumalan
huoneesen, siellä kiittääksensä Luojaa laupeudestaan ja rakkaudestaan.
Flurenbauer kuuli juhlalliset äänet ja olisi kyllä ollut paikallansa,
että hänkin olisi ollut kirkkoon menevien joukossa, sillä eikö hän
tunnustanut varallisuuttansa ainoastaan Herran hyvyydeksi? eikö hän
vuodattanut hedelmälliseksi tekeviä auringon säteitä Flurenbauer'in
laajoille vainioille ja antanut kasvaa hänelle tuon komean juoman,
joka ihmisten sydäntä ilahuttaa? Ja kuitenkin näyttihe komea talon
isäntä varsin toiselle, lipäsi kielellänsä ja kiljasi pirtissä
työskentelevälle piialle:
"Missä on Antero? Hänen pitää tulla tänne."
"Ei, herra", vastasi palveluspiika, "tiedättehän, että Antero aina on
ensimmäinen, joka menee kirkkoon, -- hän on jo viisi minuuttia ollut
poissa."
Talonpoika myrisi muutamia ymmärtämättömiä sanoja ja veti otsansa
ryppyyn; hän vei uudestaan pikarin huulillensa ja viini näytti
rauhoittavan hänen kiivastunutta luontoansa, sillä hän sanoi
leikillisellä äänellä:
"Kun pastori Antero tulee kotio, niin sano hänelle, että tahdon häntä
puhutella."
Piika nauroi ja meni matkaansa.
Pieni kylän kirkko ei ollut kaukana komeasta hovista, jota Flurenbauer
kutsui omakseen, ja niin voi hän eroittaa hurskaat urun sävelet, jotka
Jumalan huoneesta tunkeutuivat hänen korviinsa, eikä hän kuitenkaan
kuullut niitä, kun ajatteli maallisia asioita, vieläpä nauroi sangen
kavalasti, ja näöstänsäkin huomasi oitis, hänen jotakin edullista
seikkaa miettivän, kun kansa hiljaisessa hartaudessa lauloi:
"Mä rukoilen, Isä, sinua,
Kuin murheess' ja tuskiss' autat,
Vahvist' vahvaan uskoon minua,
Sinun Pyhän Henkes' kautta:
Kun minä jätän tämän luolan,
Josta ei hengiss' päästä,
Ann' ilon kanss' silloin kuolla,
Ja helvetist' minua säästä."
Jumalan palvelus oli lopussa, sydämissään vahvistettuina menivät
kirkkomiehet kotio.
Vanhan äitinsä rinnalla kulki Antero, saattaen häntä pienelle majalle.
Kuinka mielellään hän olisi jäänyt äitinsä luo, kuinka mielellään hän
keskenäisessä ajatuksen vaihetuksessa olisi vielä kerran kuunnellut
saarnan sisällystä, vaan hän ei uskaltanut enää viipyä, sillä hänen
täytyi palata maallisen herransa palvelukseen. Tosin tänään ei tehty
työtä kedolla, vaan sitä vastoin oli huolehtiminen karja navettaan,
joka toimi vuorotellen tapahtui sunnuntaisin rengin ja talon työmiesten
välillä. Tänään se oli Anteron velvollisuutena ja uskollisena
alammaisena hän kiiruhtikin toimituspaikalleen. Vielä oli hän vettä
noutamassa, kun piika huusi:
"Antero kiiruhda, isäntä kysyy sinua."
"Niin, taivahiseni, täytyy kuitenkin ensin huolehtia eläimet", vastasi
Antero.
"Minä otan työn tehtäväkseni", vastasi hyväntahtoinen piika, "mene
oitis isännän tykö, sillä hän ei näytä minusta muutoin olevan hyvällä
tuulella."
Antero kiitti palveluspiikaa ja käänsi askeleensa isännän luo.
"No, onko Antero pastori vihdoinkin täällä?" virkki hänelle
Flurenbauer, jonka päähän nauttimansa viini hieman näkyi kajahtaneen,
kuten hänen hohtavat kasvonsakin osoittivat. "En suvaitse mielelläni,
että renki isäntäänsä odotuttaa."
"Minun puolestani se ei ole aikomuksella tapahtunut", vastasi Antero,
"olinhan kirkossa."
"Eipähän", tiuskasi talonpoika, "isännän palveleminen edelläkäypi
Jumalan palvelusta."
"Sitä mielipidettä en minä ole", virkkoi Antero rauhallisesti, vaan
vakaasti. "Jumala on ylin ja ensimmäinen kaikista herroista, ja joka
häntä ei palvele, hän on oleva maallisia herrojansa kohtaan vasta
oikein leväperäinen."
"Lörpötystä vaan loppumatta", kiljasi Flurenbauer ja otsallensa
vetäytyi paljon ryppyjä. Hän nousi vaivaloisesti istuimeltansa ja
käveli kädet taskussa akkunan luo, ja katseli vaieten akkunasta
kadulle. Antero, epätietoisena, lähtisikö hän vai viipyisi, virkkoi
vihdoin:
"Olette kutsunut minua. Mitä minulta tahdotte?"
"Taidathan odottaa, poika, kunnes itse alan", sanoi Flurenbauer
karkeasti. "Katsopahan tätä uppiniskasta keltanokkaa." Tämän
sanottuansa kääntyi uudestaan akkunaan päin, taas kotvasen aikaa
vaietakseen.
Antero huomasi, ettei tainnut mitään oikullista talonpoikaa vastaan,
ja laskeutui sentähden uunin vieriselle penkille istumaan,
kärsiväisyydellä odottaen lisää. Kun Flurenbauer kotvan aikaa oli
seisonut akkunan ääressä vuoroonsa sen ruuduilla rumputtaen ja taas
vihellellen, kääntyi hän yht'äkkiä ja kiljasi tuimalla äänellä
Anterolle, joka myös oitis nousi:
"Veljesi on kaunis renttu, jolle tahdon pitää pienen puheen. Jo
kahdeksan päivää sitten palasi hän Freiburg'ista, kuitenkaan hän ei
hetkeäkään ole katsonut töihinsä. Luuleeko hän, minun pitäväni antaa
korkeata palkkaa hänelle laiskuttelustaan. Kauempaa en enää tarvitse,
etenkin nyt, kun ajat ja palkat ovat huonot ja tuskin suolaa saapi
leivälleen."
Antero ei vastannut mitään, vaan heitti paljon sano van silmäyksen
tyhjään viinipulloon, samoin kuin murkinan tähteesen, jotka vielä
olivat pöydällä. Flurenbauer huomasi sen ja kutsui vihaisesti
palvelijaa, nuhdellen häntä, että jätti kaikki käsille, mitään
korjaamatta. Kun palvelija oli lähtenyt pirtistä, otti Flurenbauer taas
sanoiksi:
"En voinut saada roistomaista veljeäsi silmieni eteen, kun hän
kuljeksii milloin siellä, milloin täällä; kuitenkin sano hänelle,
että, ellei hän huomisesta palaja työllensä ja ole ahkera, on hän
palveluksestani vapaa. Nyt ei ole, Jumalan kiitos, puutetta työmiehistä
ja hänen kaltaistaan ei ole vaikea saada. Niin, sitä minulla oli
sinulle sanomista; voit nyt mennä toimituksellesi talliin."
"Minä varottaisin mielelläni kevytmielistä veljeäni", vastasi Antero,
"jos vaan voisin, vaan minäkin saan häntä yhtä harvoin nähdä, kuin te,
ja teidän pitää itse sanoa hänelle, mitä minulle olette antaneet
tehtäväksi." Tämän sanottuansa meni Antero oveen päin, vaan talonpoika
huusi hänelle:
"Veljesi on roisto ja sinä olet nokkaviisas poika, jolle mieluimmin
antaisin päästö-kirjan, jos --"
"Jos ette minua hyvin tarvitsisi", päätti Antero nauraen, "niin,
sanokaa vaan suoraan."
Talonpoika puristi nyrkkiänsä ja renki meni askareillensa. Vaan työ ei
tahtonut käydä päinsä Anterolta, kuten aina tavallisesti tapahtuu, kun
ihminen on hajamielinen ja ajattelee muita asioita. Yhä enemmän ja
enemmän kevytmielisen veljensä kuva astui sydämmeensä ja hän kysyi
hiljaisella epäilyksellä: "Mikä on Ruppertista tuleva?"
Murheellisena ja alakuloisena lähti hän iltamyöhällä kotimatkalle. Jo
oli astunut majansa kynnykselle, kun kadun päästä kaikui hurja melu.
Nopeasti kääntyi Antero siihen suuntaan, kun taistelevien äänien
joukosta huomasi Ruppert'inkin. Päästyänsä ravintolan edustalle näki
Antero päihtyneen veljensä makaavan maassa, nyrkkejänsä uhkaavana
osoittaen isäntää vastaan, joka muutamien talonpoikien kanssa seisoi
ovella.
"Odota vaan, sä paksu ihravatsa", huusi Ruppert käheällä äänellä,
"rankaisematta et minua ole häväissyt, -- minä olen sen sinulle
kostava!"
"Sen saat tehdä", sanoi isäntä ylenkatseellisesti, "vaan parempi ja
kunniallisempi olisi, jos velkasi maksaisit."
"Mitä on oikeastaan tapahtunut?" otti Antero heti sanoakseen. "Te
pidätte semmoista melua, kuin jos koko kylä olisi liekissä."
"Onko pastorikin täällä?" sanoi Ruppert ivallisesti, vaivaloisesti
koettaen nousta ylös maasta. "Nyt on kohta saarna alkava."
"Pidä turpasi", huusi talonpoika kevytmieliselle pojalle. "Sinulla ei
ole todella syytä soimata veljeäsi. Hän on rehellinen, ahkera poika, ja
sinä sitä vastoin kammottava roisto, joka Jumalalta aikansa varastaa."
"Mitä", huusi Ruppert kiihtyneenä, "te alatte jo? Tunnetteko halua,
saada muistutusmerkki tyhmään kalloonne? Ja se on heti tapahtuva!"
Sitten hoiperteli, nyrkkiänsä korkealle kohottaen, ovella seisovaan
joukkoon päin, vaan tuli muutamia askeleita päämaalistaan ja
satuttikin, talonpoikain pään asemasta, ravintolan seinään.
läsnäolevien suureksi iloksi. Anterolla oli vaivaa hillitä talonpoikien
ilkamoitsemista, myös sai hän kysymyksensä uudistamalla tietää alun
riitaan.
"Ruppert", kertoi isäntä, "on juonut tuopillisen toisensa perästä ja
sitten tullut tappelunhimolliseksi, niin että Lopulla ei auttanut muu,
kuin heittää hänet ulos. Vaan nyt hän on toimittanut niin, ettei hän
voi velkaansa maksaa. Jos ken ei mitään ansaitse, niin jääköön koreasti
kotio ja juokoon vettä, ja älköön rehelliseltä ravintolan isännältä
ryöstäkö niukkaa ansiota. Hyi turmellusta!"
"Niin, hyi", yhtyivät talonpojat, "se on selvää petosta!"
"Ystävät ja naapurit", sanoi Antero saattaen heidät vaikenemaan, "älkää
minun tähteni jatkako riitaa."
"Olet hyvin puhunut, Antero", vastasi isäntä, "koska et ole vahinkoon
osallinen; vaan minä kysyn, kuinka saan rahani takaisin?"
"Ei niin, ole toki rauhallinen", huusi Antero närkästyneenä. "Summa ei
liene todella niin suuri, etten sitä sinulle voisi maksaa."
"Mitä? Sinä tahdot veljesi edestä maksaa?" kysyi isäntä sangen
iloisella äänellä. "No, se on hyvästi sinulta. Niin, niin, minä olen
sen aina sanonut, Antero on rehellinen, ja sangen kelpo poika."
"Se hän onkin", huusivat kaikki, "eikä Ruppert laisinkaan ansaitse
häntä veljeksensä."
Antero ei kiittänyt imartelevasta ylistyksestä, eikä vastannut mitään,
vaan kuitenkin veti hän pienen, nahkaisen raha-kukkaronsa esille ja
vapautti isännän huolestansa, jonka jälkeen hän tarttui hoipertelevan
Ruppertin käsivarteen ja astui hänen kanssansa kylän katua alaspäin.
Kun olivat niin kaukana talonpojista, ettei heitä saatettu kuulla,
alkoi Antero rauhallisella, vaan vakaalla äänellä:
"Sinussa pitää tapahtua muutos, Ruppert; tuota kevytmielistä elämää on
sinun mahdoton jatkaa."
"Hähä", nauroi Ruppert nenäänsä, "eikö niin, minun täytyy tehdä työtä,
siksi kuin en enään säästä luitanikaan, että saatan sinulle ja äidille
antaa rahaa?"
"Pahoin meidän kävisi, jos sinun apuusi täytyisi luottaa", jatkoi
Antero, "päinvastoin saattaisit joutua siihen tilaan, että sinun
täytyisi turvautua meidän sääliväisyyteemme. Sillä jos et kuule minun
varoitustani ja heitä roistomaista elämääsi, niin ei kukaan talonpoika
ota sinua enään palvelukseensa ja sinä jäät sitte kerjäläiseksi."
"Hahaha", nauroi Ruppert, "vielä ei olla niin pitkällä, veli pastori,
ja jos ainoastaan pari päivää viikossa teen työtä, niin on siinä
kylläksi kurkulleni ja vatsalleni."
"No niin", vastasi Antero nostaen olkapäitänsä, "joka ei neuvoa ota,
se ei avusta parane. Vaan niin paljo saatan sinulle sanoa, että
Flurenbauer on heti sinulle antava päästö-kirjan, ellet huomisesta
säännöllisesti pidä huolta työstäsi; sen hän on tänään minulle sanonut,
siinä aikomuksessa, että sinä minun kauttani saisit sen tietää, ja
tiedäthän sinä hyvin, että tuo vanha pöllö on mies lupaustansa
täyttämään. Niin, tässä on sinun olopaikkasi, minä saatan siis nyt
jättää sinun, olletikin kun sinulla ei ole porrasta johon astut. Mieti
tarkasti, mitä olen sanonut, tutki itseäsi, ja nyt hyvää yötä."
Antero päästi veljensä käsivarren, jota hän tähän saakka oli pidellyt,
ja katosi seuraavassa silmänräpäyksessä pimeyteen. Mutta parantumaton
Ruppert ei laiminlyönyt, vähän mietittyänsä vastata laulaessaan
irstaisia juomalaulujansa.
3.
Herra on Jumala, joka meitä valistaa.
(Ps. 118, 27.)
On ihmisiä, joiden kevytmieliseen olentoon kaikki kehoitukset,
hyvät opit ja varoitukset yhtä tehottomasti vaikuttavat, kuin nuolet
rauta-paitaan. Jokainen kovuus ja hyvyys on näille pimitetyille
ihmislapsille turha, he nauravat kaikille hyville opille, siksi kun
muutoin kova onni rautaisella, kaikkea pahoittavalla kädellään heidät
sortaa ja uppiniskaisuutensa vihdoin masentaa, tahi johdattaa heidät
varmaan perikatoon. Tämä kokemus elämästä ilmaantuu joka päivä monen
monituisissa esimerkeissä ja sentähden Jumala kyllin varoittaa
kevytmielistä, vaan harvat häntä kuulevat; enemmistö pikemmin vaatii
rankaisevaa kohtaloa, ja syöksyy varmaan perikatoon. Niin oli mailman
alusta ja edespäin on niin oleva, kunnes viimeinen päivä joutuu,
jolloin meillä kaikilla on tili tehtävänä.
Nautinnon himot!... Se kiihko on jo monet vieroittanut oikealta tieltä;
se muodostaa varman tikapuun kadotukseen, jonka portaina ovat mitä
erinkaltaisimmat rikokset. Ensin on valhe, johon nautinnollinen
tekeytyy syylliseksi, sitte tulee viekkaus, niin, itse ryöstömurhakin,
sillä nautinnonhimoinen raivaa viimein joka esteen tieltään,
saattaaksensa tyydyttää himojansa. Kysyhän rosvolta tahi murhaajalta,
joka seisoo oikeuden edessä ja joka tulee julistettavaksi syylliseksi,
alkua rikokselliseen elämäänsä -- ja kymmenestä tapauksesta saat
yhdeksän tämmöistä vastausta: "Olin laiska, en tahtonut tehdä työtä,
tahdoin vaan nauttia. Nuoruudessani en oppinut mitään, en voinut siis
miehenä itseäni oikein elättää. Mutta kun sydämmeni taipui nautintoihin
ja huveihin, niin hankin itselleni kaksi luvatonta keinoa, s.o. ryöstin
lähimmäiseltäni omaisuutensa."
Silloin olisimme vielä kerran saarnanneet siveyttä, hyvin
vakuutettuina, että niin moni nuori sydän, jossa seuraelämän syövä
vika helposti karttuu, on lukeva näitä varoittavia sanoja; mutta
lankeevatkohan ne hedelmällisinä siemeninä hyvään maahan? Suotakoon
vastaus meille anteeksi, sillä monta on Ruppertin kaltaista, ja me
tiedämme, etteivät kaikki hyvät opit olisi tähän kevytmieliseen
nuorukaiseen vaikuttaneet mitään, koska hän kuului pimitettyjen
joukkoon, jotka kovaa onnea vaativat. Kuitenkin vastusti hän
Flurenbaueria, kun ei hän ollut hänen kutsunnallensa kuuliainen ja
vasta kolmea päivää myöhemmin saapui työhön. Arvattavasti sai hän heti
eronsa, kun Flurenbauer itsepintaisesti täytti, mitä hän uhkamielellä
silmämääräksensä oli asettanut. Vaan ken nyt ajattelee Ruppertin siitä
joutuneen epäilykseen ja katumukseen niinkuin ajattelevaiselle
ihmiselle tässä kohden olisi tapahtunut -- hän on suuresti erehtynyt.
Parantumaton poika vaan nauroi entisen isäntänsä silmien edessä ja meni
matkoihinsa sanoen: "Hovit ja talonpojat tarvitsevat kyllä työmiehiä,
vaate ja ruoko aina annetaan!"
Hän löysikin muutaman tunnin matkan päässä olevassa Enkendorfissa
palveluksen erään talonpojan luona, joka oli tunnettu ystävälliseksi ja
hyväntahtoiseksi isännäksi ja antoi kalliin palkan alammaisillensa.
Antero hengitti lievemmin ja lähetti äitinsä kanssa rukouksia taivaalle
Ruppertin puolesta. Ne näkyivät jo tulleen kuulluiksi, sillä kaikki
tiedot, jotka Antero sai kotio veljensä käytöksestä, ennustivat hyvää;
Ruppert näytti ahkeralta työmieheltä, oli ajallansa toimituksessansa
ja pysyi siinä illan joutohetkeen saakka. Ravintolassa hän
joutohetkillänsä kävi säännöllisesti, kuitenkaan ei vielä tapahtunut
että hän siellä riitaa eli toraa olisi alkanut. Asioiden näin ollen
saattoi Antero toivoa hyvää tulevaisuutta lievennetylle sydämmelleen ja
oli jo aikomuksessa lähestyä Rupperttia entisellä veljellisellä
rakkaudellaan, kun kevytmielisyys uudestaan sai vallan ja himo
nautintoon ja huveihin ilmestyi. Sanomattomalla surulla kuuli
kurja Antero veljensä muuttumista. Ruppertin isäntä oli hänen
kevytmielisyydestänsä antanut ehtimiseen varoituksia; vaan kun hän
suoraan näytti, että kaikki niin hyvät kuin pahatkin sanat hänelle
olivat turhat, niin tuo roistomainen palvelija sai ero-kirjan.
Aikomuksemme ei ole lähemmin kertoa niin turmeltuneen ihmisen
inhoittavaa elämänjuoksua, kuin Ruppertin oli. Tahdomme vaan mainita,
että se huono maine, joka heti Ruppertin nimelle tuli, teki hänen
kykenemättömäksi saamaan ansiota. Ei talonpoika eikä työmieskään
tahtonut hänestä tietää mitään ja niin joutui hän -- Anteron oikean
ennustuksen mukaan -- äitinsä ja veljensä sääliväisyyden alaiseksi.
Anteron oli nyt pitäminen huolta kahdesta ihmisestä, äidistänsä ja
roistomaisesta veljestänsä. Flurenbauer ei maksanut kallista palkkaa ja
jos Anteron olisi pitänyt vähentää kulunsa, rehellisenä miehenä
tullakseen toimeen, olisi se ollut vallan mahdotonta. Ken tuntee
elatuksen huolen, hän käsittää myös helposti epäilyksen, joka tämän
poika-raukan valloitti, koska hän parhaimmalla tahdollansa ja
säästäväisyydellänsä ei keksinyt mitään toivoa. Tähän kalvavaan suruun
yhtyi vielä toinen yhtä suuri, kun nimittäin vanhan äidin terveyden
tila, monien huolien vuoksi nuorimman poikansa tähden, antoi aihetta
suureen pelkoon. Mutta Antero rakasti tätä vanhaa vaimoa lapsellisen
rakkauden täydellä hellyydellä, eikä ainoatakaan iltaa kulunut, jolloin
ei hän hartaasti olisi rukoillut Jumalaa, saadaksensa vielä kauvan
pitää tuon hänelle niin kalliin vanhuksen luonansa. Äiti virkosi
nähtävästi, saadessansa kuulla Ruppertin parantumista; vaan sitä
kovemmin vaikutti häneen nyt tämä uusi sanoma. On ymmärrettävää, että
arkatuntoinen Antero häneltä peitti surunsa, vaan rakastavalta äidin
sydämmeltä eivät jääneet huomaamatta varjot, jotka tuon tuostakin
Anteron otsalle kokoontuivat; myös kuuli hän ne huokaukset, jotka
hiljaisessa yössä tunkeutuivat Anteron surulla täytetystä sydämmestä.
Kaikki nämät havainnot vaikuttivat vahingollisesti huonolle
terveydellensä, ja niin kitui hän päivä päivältä. Kuinka mielellään hän
ei olisi tehnyt työtä, saattaaksensa joinkin määrin vähentää rakkaan
poikansa huolta, vaan Jumala oli häneltä ottanut sen mahdollisuuden
vähentäessään häneltä ihmisen jaloimman aistin, näön lahjan. Niin
vallitsi viheliäisyys, suru ja murhe vähäisessä majassa ja jos joskus
joku laulava ääni kuultiin tässä kurjassa tilassa, oli se Ruppertin,
joka, työttömänä miehenä, taas asui vanhempiensa kotona. Kevytmielinen
veljemme oli todellakin syvälle vaipunut, sillä hän oli kadottanut
kaiken hävyn ja kunnian tunnon, eikä huolinut vähintäkään äidin ja
veljen vaivoista ja suruista. Päiväkaudet ajelehti hän vaan ympäri ja
vasta myöhään illalla palasi hän kotio, turhaan ravintolan edustalla
väijyttyänsä jotakin anteliasta tuttavata toivossa, että tämä hänelle
jonkun ryypyn tarjoisi.
Toukokuu oli sillä välin levittänyt kauneutensa ja lehdissä, oksissa,
heinissä ja puissa liikkui kevään luomisvoima, kunnes koko luonto oli
rikkaassa kukkaispuvussa ja se juhlapäivä oli lähestynyt, jolloin
tuhansittain tuhannet kukkaiset, vienon tuulen heiluttamina,
ilmoittivat keväimen alkaneeksi ja riemuitsevat lintuiset yhteisesti
ylistivät Jumalaa.
Tämän kaiken Antero tunsi sydämmessänsä, kun hän muutamana sunnuntaina
eräältä Dinkelbergin kukkuloista katseli ylt'ympäri olevia laaksoja ja
taivasta kohden kohoavia vuoria, joiden lumiset huiput, ikäänkuin
kunnianarvoiset vanhukset, katselivat noita nuoruuden voimasta ja
puhtaudesta loistavia niittyjä ja ketoja, jotka syvällä heidän allansa
auringon säteiden paahtamina rehoittivat. Todellakin, Jumalan luominen
on ihmeellinen ja jokainen hellä sydän tuntee itsensä näitä nähdessänsä
koroitetuksi ja vahvistetuksi; mutta jos surut ja murheet asettuvat
ihmisen sydämmeen, jos silmä himmenee tuskan kyyneleistä ja suuri
taakka painaa sydäntämme, silloin rauhallinenkin maiseman kuva, olkoon
se kuinka ihanan vuodenajan loistossa tahansa, esiintyy kolkkona ja
synkkänä. Niin kävi Anterommekin, ja kun päivä kultaloistollaan
laskeutui lännessä, kun metsän siivekkäät laulajat virittivät
ilta-laulunsa ja tuuli laaksosta saattoi Dinkelbergille kaukaiset
kellon äänet, -- silloin lieveni poika-poloisen sydän surusta ja kyynel
kyyneleeltä tunkeutui sinisistä silmistänsä.
Nopeasti pyyhki hän kuitenkin surun jäljet pois, kun hän aivan lähellä
kuuli askeleita ja eräs vieras kisälli astui hänen luoksensa.
"Hyvää iltaa, toveri", kuului vasta-tulleen huulilta, "tahdotteko olla
hyvä ja saattaa minua oikealle tielle? Olen vieras näillä seuduin ja,
kuten näyttää, hairahtanut oikealta tieltä."
"Minne aiotte?" kysyi Antero.
"Schweiz'iin", kuului vastaus, "ja sinne Hauenstein'iin, jossa nyt
tulee suuri rautatie-tunneli rakennettavaksi. Minä tahdon siellä
työmiehenä ansaita rahaa."
"Silloin on teillä vielä pitkä matka edessänne", vastasi Antero,
"ennenkuin matkanne päämaaliin ehditte."
"Kuinka pitkältä mahtanee vielä olla?"
"No niin, kahdentoista tunnin matka; otaksuen, että aika tavalla
kävelette."
"Tuhat tulimmaista!" huudahti vieras, vastenmielisesti hämmästyen,
"silloin täytyy minun pysäyttää matkani tältä päivältä, sillä ilta
joutuu ja maja on väsyneille jäsenilleni tarpeellinen. Onko täällä
läheisyydessä paikkaa, jossa halvalla saapi hyvän majan?"
Antero mainitsi koto-kylänsä, joka oli erään kummun takana.
"Jos tahdotte", sanoi Antero, nousten ylös, matkamiehelle, "niin tahdon
saattaa teitä Dossenbach'iin ja näyttää teille ravintolan."
"Otan kiitoksella vastaan tarjoumuksenne." Ja heti senjälkeen kulkivat
molemmat eteenpäin. Matkalla ilmoitti vieras, joka kutsui itsensä
Nadleriksi, olevansa Pfalz'ista kotoisin ja siellä muurarin-kisällinä
omanneensa sangen etuisan paikan. "Mutta tästä huolimatta hylkäsin sen,
kun eräs ystäväni kirjoitti Hauensteinista, siellä etsittävän
kelvollisia työmiehiä ja semmoinen palkka maksettavan, jommoista ei
muualla ole saatavissa. Ajatelkaa vaan", jatkoi kertoja vähäisen
vaitiolon jälkeen, "minä saan tavallisena miehenä päivässä kymmenen
frankia. Jos minä nyt puolen vuotta teen työtä tunnelissa, saatan
säästää itselleni joukon yli tuhannen frankia; -- semmoinen rahasumma
riittää, päästäkseni kotona itsenäiseksi."
Anteron aivojen läpi lensi kuin salama, ja sydämmessänsä oli kuin uusi,
kirkas päivä olisi noussut elämänsä radalle.
"Eiköhän tunnelirakennuksessa vielä enemmän työvoimia tarvittaisi?"
kysyi hän pidätetyllä hengähdyksellä vieras-toveriltaan.
"Sen kyllä luulen", sanoi pfalzilainen. "Kaikkiin maihin on annettu
käskyjä, ja vaikka Saksanmaasta, Ranskasta, Italiasta, niin, vieläpä
Englannistakin parvittain tulvailee työntekijöitä Hauensteiniin, ei
niitä sittekään ole kylliksi."
"Täytyy epäilemättä olla ammattilaisen, voidaksensa
tunneli-rakennuksessa tulla vastaanotetuksi", jatkoi Antero tutkien.
"Vieläpähän mitä", vastasi Nadler, "katsokaapa minua: ymmärränkö minä
mitään vuorityöstä? Joka Hauensteinissa tahtoo työtä saada, tarvitsee
ainoastaan pari vahvaa kättä ja terveen, jäntevän ruumiin."
Antero pyysi pfalzilaisen lähemmin kertomaan kaivantotöistä, kuin myös
koko tunneli-rakennuksesta, jonka toveri sangen mielellään tekikin.
"Te ette minusta näytä taipumattomalta, myöskin koettamaan
Hauensteinissa", sanoi Nadler nauraen, kun hän ja Antero jo saapuivat
ravintolan ovelle. Antero nyökkäsi päätänsä ja lisäsi, tarttuen uuden
tuttavansa käteen hyvästijätöksi:
"Tahdotteko minulle osoittaa yhden avun?"
"Jos voin, niin vallan mielelläni."
"Kertokaa minulle kirjeessä, jos Hauensteinin olot todellakin ovat niin
hyvät, kuin teille on kerrottu, jos vielä enemmän työvoimia tarvitaan,
ja jos minunlaistani otetaan vastaan tarjoutuessani."
"Tämän kaiken tahdon täydellisimmästi teille vastata", sanoi
pfalzilainen, "teidän pitää vaan antaa minulle osoitteenne."
Antero täytti heti käskyn, jonka jälkeen hän seuraajansa kanssa astui
ravintolaan, tullaksensa vakuutetuksi, jos Nadler siellä voi saada
majan yöksi; rehellinen kisälli oli tullut hänelle rakkaaksi ja hän
päätti ottaa tämän majaansa, vaikka se oli pieni, jos hän ei täällä
yösijaa saisi. Nadler otettiin sillä välin hyvin vastaan, etenkin kuin
hän oli Anteron saattama, jota isäntä suuresti kunnioitti.
Iloinen pfalzilainen kutsui Anteron kanssansa juomaan tuopin viiniä ja
kilistämään onnelliseksi tulevaisuudeksi. Vaikka Antero ahkerasti
karttoi ravintolaa, ei hän kuitenkaan tänään sitä voinut, ollaksensa
uskollinen perusaatteillensa, ja kun pfalzilainen yhä enemmän
miellyttävästi ja jännittävästi kertoi Hauensteinin suuresta
maanalaisesta rakennuksesta, niin oli jo jotenkin myöhäinen, kun Antero
vihdoin nousi ja erosi uudesta tuttavastansa.
"Minä toivon", sanoi jälkimmäinen, "ettemme viimeistä kertaa tänään ole
nähneet toisiamme ja siis toivotan teille: iloista kohtaamista!"
Kun Antero oli astunut pimeälle kylän käytävälle, riensi sivuitsensa
eräs olento, Antero kysyi seisahtuen: "Ken siellä?"
"Ken siellä?" kajahti ivallisesti, "onko sopivata mennä niin myöhään
illalla kotio kuin pastori Antero nyt, ja varsinkin ollessansa
semmoisena, kuin tuo korkea herra nyt, joka halukkaasti on nauttinut
vanhaa viiniä."
Antero oli heti tuntenut veljensä äänen; hän harmistui salaa että hänen
ravintolan edessä piti kohtaaman Ruppertin, joka nähtävästi
kurkistellen oli seisonut akkunan edessä.
"Niin; niin", jatkoi kevytmielinen veli ivallisesti, "päivällä ollaan
ihmisten edessä olevinansa siveyden saarnaajia, vaan yöllä hyvitellään
viiniä, juuri niin kuin varmaan muutkin ihmiset ovat tehneet, joita
tuomitaan ja joiden päälle kirousta ja kauhua huudetaan. Oi teitä,
ulkokullattu poikuus!"
"Minulla ei ole halua panettelemisiasi vastustella", sanoi Antero,
"vaan niin paljon tahdon sanoa sinulle, että Jumala antaa viinin
kasvaa, jolla hän ilahuttaisi ihmisten sydämmiä, ja joka tätä jaloa
kasvia kohtuullisesti nauttii, ei tarvitse vähintäkään hävetä Jumalan
eikä ihmisten edessä, jos nimittäin koko päivän on ankarassa työssä
viettänyt."
"Se on taas tuo kirottu tarkoitus", huusi Ruppert äänellä, joka
ilmoitti sisällisen vimmansa. "Jumalan kautta! minä olisin iloinen, jos
sinua, siveydensaarnaaja, en enää koskaan näkisi!"
"Siihen voipi tulla neuvoa", vastasi Antero vakavasti ja kiiruhti
askeleitaan, kuu Ruppert kotvasen jäi seisomaan ja miettimään näitä
arvoituksen kaltaisia sanoja.
4.
Minä nostan silmäni mäkiin päin, josta minulle apu tulee.
(Ps. 121, 1.)
Pfalzilainen veli piti sanansa ja lähetti jo kahdeksan päivän kuluttua
Anterolle kirjeen, jossa tyystin kertoi tunneli-rakennuksessa
vallitsevat olot; ja ilmoitti ystävällensä, hänen puolesta puhuneensa
erään työnjohtajan kanssa, jolta sai luvan, että Anterolla olisi
palvelus Hauenstein'issa, varsinkin jos hän on voimakas ja ahkera mies.
Kirje päättyi kehoituksella, että Antero heti sitoisi myttynsä ja
tulisi.
Antero luki monesti kirjeen. Vaikka hän vakavasti oli päättänyt käyttää
sopivaa tilaisuutta, vähässä ajassa koota säästö-rahoja, niin tunsi hän
kuitenkin pelvon sydämmessänsä, josta koko päivänä ei päässyt erillensä
ja joka myös ilmautui, kun hän illalla äidille ilmoitti aikeensa. Vanha
rouva vapisi ja vasta kotvasen kuluttua taisi hän vastata.
"Oi, Antero, älä tee sitä, vaan jää tänne luokseni, varsinkin koska en
sinutta voi elää!"
"Emme kauvan tule olemaan eroitettuina", alkoi poika uudelleen, "ja
sitte olemme vapaat kaikista huolista, minä tuon kanssani kauniin
rahasumman ja me ostamme vähäisen maatilan, jota jo kauvan olemme
toivoneet."
"Se on kaikki oikein ja hyvin", huokasi kurja Refi, "vaan kuka saattaa
sanoa, että sinä terveenä ja raitisna olet palajava? Äskettäin kuulin
vanhalta Maijalta, jonka tyttären poika myös on palveluksessa
Hauensteinin tunneli-rakennuksissa, että nuo maan-alaiset työt eivät
ole ainoastaan vaivalloisia, vaan myös vaarallisiakin, ja että suuria
vuoria läpikaivettaissa ja särjettäissä moni ihmishenki on tullut
uhriksi."
"Saattaa kyllä olla", sanoi Antero ja tuo levottomuus, joka koko päivän
oli häntä kalvanut, valloitti uudestaan hänen sydämmensä. "Olemmehan
kaikkialla Jumalan kädessä, äitiseni, joka sitte teemme työtä vapaalla
kentällä eli pimeässä vuorikaivoksessa, ja eikö Hän voi meitä
poiskutsua niin siellä kuin täällä, jos Hän sen kerran tahdossansa on
päättänyt?"
"Tietysti, Antero, tietysti", huoahti vanha rouva, "ja kuitenkin
peljästyn, kun minun täytyy ajatella sinun olevan noissa synkissä ja
kosteissa maan-alaisissa käytävissä, jonne ei päivälläkään mitään
suloista auringon sädettä tunkeudu."
"Enhän alinomaa tule työskentelemään vuoressa", lohdutti hyvä poika.
"Työmiehet päinvastoin vaihettelevat, osa päivästä tulee vapaan taivaan
alla ja raittiissa ilmassa vietetyksi. Uuden tuttavani kirjeesen
katsoen voipi tapahtua, että tulen ajotöihin asetetuksi, koska
melkoinen joukko hevosia ja kärryjä on käsillä, muran ja kivien
kuljettamiseksi."
"Älä ole minulle vihainen, Antero sydänkäpyseni", sanoi vanha rouva
surullisesti pudistaen päätänsä, "vaan minusta on, kuin joku sisällinen
ääni varoittaen kieltäisi, laskemastani sinua lähtemään. Ja vaikka
kyllä pidän muistossa sanan: usko kulkusi Jumalan haltuun ja luota
häneen, hän on sen hyvin tekevä, -- niin en kuitenkaan voinut pidättää
hätääni ja pelkoani. Eikö olisi parasta, että kokisit kehoittaa
Flurenbaueria, kohtuullisesti kohoittamaan palkkaasi? Ja hän on varmaan
suostuva pyyntöösi, sillä teethän työtä kahden edestä."
"Sinä et tunne tuota vanhaa saituria, äiti", sanoi Antero. "Mielestänsä
maksaa hän jo minulle liian paljon, ja vaatimukseni saattaisi vaan
hänen vihaan ja vimmaan. Huolimatta siitä tahdon kuitenkin koettaa",
jatkoi Antero nopeasti, kun luuli arvoisan vaimon kasvoissa huomaavansa
vähäisen moitteen.
"Minä kiitän sinua, Anteroni!" huudahti vanha Refi huojennettuna ja
pani siunaten kätensä pojan pään päälle.
Kun Antero seuraavana aamuna etsi Flurenbaueria hänen asunnostansa,
löysi hän hänen mukavasti istumasta murkinan ja tavallisen
viinipullonsa ääressä. Tuskin oli vanha saituri sisäänastuneen tuntenut
palvelijaksensa Anteroksi, ennenkuin hän heti peitti murkinansa
pöytäliinalla ja suikkasi pullon pöydän alle.
"Älkää antako itseänne häiritä", sanoi Antero nauraen tämän
huomattuansa, "syökää ja juokaa mielihyväksenne, minä en aio tarjoutua
vieraaksenne."
Flurenbauer katsahti nuorukaiseen hämmästyneenä, mutta sitte kiljasi
hän vihastuneena: "Haa, minä tahdon päästä tämmöisestä kohtelusta! Mitä
hävyttömyyttä se on, että vieraat ihmiset tunkeutuvat asuntoon, -- eikö
voida odottaa siksi kun isäntä tulee kartanolle?"
"Jälkimmäinen on sangen epävarmaa", vastasi Antero nöyrästi, "vaan kun
tärkeä asiani teille ei salli mitään viivytystä, niin otin vapauden
etsiä teitä kotoanne, ja pyydän siis nöyrästi anteeksi."
"Sinulla on tärkeä asia?" kysyi talonpoika rypistyneellä otsalla,
alusta heti peloittaaksensa anojaa.
"On tosin", myönnytti Antero, "katsokaa, minä olen teitä tähän saakka
uskollisesti palvellut vähästä palkasta; vaan kun olen saanut kuulla,
että palvelijoille muualla maksetaan paljon enemmän, vaikk'eivät
puoleksikaan tee niin paljon työtä kuin minun on pitänyt tehdä, niin
olen päättänyt pyytää teiltä vastaavaista koroitusta palkassani."
"Vai niin?... Sepä... Katsopahan!" huusi Flurenbauer pidättäen vihansa
vimmaa. "Enemmän palkkaa pyydät? Olit kuitenkin sillä tyytyväinen, kun
korjasin sinut palvelijaksi kartanooni! Onko se jokin kiitos
hyvyydestäni?... Enemmän palkkaa! Se ei saata olla todentekoa."
"Kuitenkin Flurenbauer", vastasi Antero, jolle varma toivo
Hauensteinissa saada edullisen paikan, antoi varmuutta ja rauhaa.
"Te unhotatte, että kykyni työhön ja kuntoni palveluksessa ovat
vaurastuneet, ja on siis mahdotonta verrata ahkeroimisiani niihin,
jolloin olin vaan heikko poika."
"Ja jos sinulle en nyt anna enempää kuin tähän saakka, häh?" kysyi
talonpoika.
"Silloin jätän suoraan palveluksenne", vastasi Antero nyökäyttäen
olkapäitänsä.
Vanha saituri iski uhkaavana pudistetun nyrkkinsä pöytään ja otti
sitte sen alla olevan viinipullon, koska tunsi kurkkunsa kuivaksi.
Oikeastaan teki hän sen ainoastaan, saadaksensa aikaa vastaukselle,
sillä hän huomasi Anteron päättävästä katsannosta, että tämä oli
puhunut vakaasti.
"Ei sieluni kautta", huusi Flurenbauer vihdoin, "palvelijat tulevat
päivä päivältä vaativammiksi. Enemmän palkkaa! Jumala auttakoon minua,
mitä tahdot siis oikein?"
"Mitä palvelija muualla saapi", vastasi Antero. "Minä tahdon tästä
lähin sata kultarahaa vuotuista palkkaa -- ei enemmän eikä vähemmän."
"Hahaha!" nauroi talonpoika raivossa, "oletko mieletön? Sillä hinnalla
saan kolme palvelijaa, yhden asemesta. Minä en tosin ole tyytymätön
sinuun ja sentähden pitää sinun saada kaksitoista kultarahaa
palkanlisäystä; minä ajattelen, että --"