— Minä vannon, — sanoi Neta-neiti seisoessaan päivää ennen
suuria Ombergin juhlia takan ääressä kokonaisen pannu-, pata- ja
kattila-armeijan ympäröimänä, — minä vannon, niin totta kuin tahdon
olla kunniallinen ihminen, tulevani hulluksi, jollei ylijahtimestari
mene keittiöstä muuanne hälyttelemään. Huutakaa metsästäjiä, piikoja,
renkiä, koiria, vuohia, lampaita ja nautoja, mikäli haluatte, mutta
olkaa hyvä ja olkaa huutamatta _minulle_ — minä tiedän kuitenkin
velvollisuuteni.
— Hitto vieköön, — mutisi ylijahtimestari, — millainen äkäpää —
mutta odottakaa, tulee kai tilinteon päivä!... Sanokaa ainakin, että
minä saan luottaa siihen, että yläkerran neljä vierashuonetta ovat
asianomaisessa kunnossa; alhaalla siipirakennuksessa minä komennan.
— Komentakaa ullakkohuoneissakin, jos haluatte! Mutta sekä minä että
Alma olemme jo ne järjestäneet!
Niin paljon "edellisenä päivänä". Emme mainitse sanallakaan
siitä erinomaisesta upeudesta, täydellisestä loisteliaisuudesta
esiintymistavassa, puheessa ja käytöksessä, millä ylijahtimestari
samana iltana ällistytti ruukinpatruuna Kemnerin, joka oli luullut
näkevänsä puolittain hullun, puolittain karhun välillä olevan ihmisen.
Emme myöskään juttele miten ylijahtimestari hupaisilla ja hauskoilla
mielijohteillaan valloitti ja nolasi Agneta-rouvan, joka oli päättänyt
olla tavattoman ylpeä, mutta tuli tavattoman sydämelliseksi, emme kerro
Karl Augustin ja Alman salavihkaisista, mutta ilmeikkäistä katseista
emmekä ruukinparin yksimielisestä ihastuksesta nuoreen morsiameen. Emme
mainitse majuristakaan, sillä hän oli hyvin harkiten päättänyt jäädä
kotiinsa huomispäivään asti. Huomispäivä... siinä kiertelivätkin koko
seurueen ajatukset.