Seuraavana päivänä ylijahtimestarin talossa sattuneen tapauksen jälkeen
saapui Karl August, joka yöllä oli purjehtinut Hjo'sta Ombergiin ja
oli nyt noin puolisen tuntia vaeltanut kruununpuistossa. Juuri hänen
suunnitellessaan, miltä kannalta hän päivän aamuvierailulla ottaisi
ylijahtimestarin, hän aivan odottamatta seisoi tämän edessä.
— Ahaa, hitto vie — päivää, herra ruukinpatruuna, onko Ombergilla
jälleen kunnia saada vastaanottaa teidän vierailunne?
— Tällä kertaa, — vastasi Karl August syvään ja arvokkaasti kumartaen,
— ei vierailun aiheena ole suinkaan vuori: aioin juuri ottaa vapauden
tulla luoksenne, herra ylijahtimestari, teidän omasta kutsustanne!
— Mitä hittoa? — huudahti ylijahtimestari keikauttaen kiivaasti
päätään taaksepäin ja temmaten piipun suustaan. — Puhutte enemmän kuin
tiedänkään. Olisi hauskaa kuulla, milloin tämä kutsu on annettu!
— Samana päivänä, jona minulla vuosi sitten oli onni saada
päivälliskutsunne. Portilla erotessamme suvaitsitte te, herra
ylijahtimestari, lausua: "tulkaa takaisin ensi vuonna, niin pidämme
kaikki paratiisin portit seposeljällään!"
— Niin, niin, niin, hitto vie, minä muistan nyt — ja koska kerran olen
sattunut kutsumaan, on kai kohtuullista, että herra ruukinpatruuna
saakin pitää kutsun hyvänänne, joskin, jos meidän olisi tehtävä
tilit keskenämme, tuo ylimääräinen paratiisiin tunkeutuminen olisi
rangaistava ikuisella kartoituksella... Mutta leikki sikseen, tahdon
kuitenkin sanoa teille, herra ruukinpatruuna, että tämä edeltäpäin
arvaamaton taipuisuus minun puoleltani ei merkitse samaa kuin että
ottaisin teidät, hyvä herra, avosylin vastaan ja pyytäisin teitä,
hyvä herra, pitämään hyvänänne tyttäreni, vaikkakin minä majurin
kautta, joka ei ole säästänyt mitään vaivoja saadakseen selville
teidän olosuhteitanne, herra ruukinpatruuna, — varsin hyvin tunnen
sen, että olette arvossapidettyä sukua ja rikas mies ja kunniallinen
mies. Sanalla sanoen: minä pohdin päässäni ehdotusta, joka saattaa
tehdä mahdolliseksi, huomaatte kai _mahdolliseksi_, että te, herra
ruukinpatruuna... kuitenkin minun olemattani siihen erikoisen
tyytyväinen... voitte kohtalon sallimasta päästä vävykseni.
— Jo tämä on paljoa enempi kuin olen uskaltanut uneksia, — vastasi Karl
August teeskentelemättömällä ilolla. — Ja miten suuresti siunaankin
tätä kohtaloa!
— Sitä en suinkaan epäile. Mutta tarvittaneen jotain muutakin kuin
paljasta siunaamista. Tyttöä, Alman kaltaista, ei voiteta tyhjällä
— tyttöä, hyvä herra, jolla on kauneutta, sydäntä, hyvyyttä ja pää,
herra, _pää_; tehkää hyvin ja huomatkaa, ettei sellaista tyttöä löydetä
maantieltä — hänet on ansaittava, täytyy suoraan hänen kilpakosijansa
silmien edessä kaikella kunnialla ja yleisen suosion vallitessa
taistella hänen omistamisestaan.
Karl August tunsi tosin jonkun verran ällistyvänsä tästä tiedosta;
mutta hän kiinnitti huomionsa ainoastaan yhteen asiaan. — _Kilpakosija_
— toisti hän — luulin uskaltavani toivoa, ettei minulla enää eilisestä
alkaen ollut sellaista!
— Oliko niin, — vastasi ylijahtimestari, ja sydämellinen,
vahingoniloinen vilkkaus kuvastui hänen silmissään, — silloin valitan,
että minun täytyy päästää teidät, herra ruukinpatruuna, miellyttävästä
erhetyksestänne ja ilmoittaa, ettei asianlaita suinkaan ole se — ah,
ei, ei! Kunnianarvoisa majurimme, aina kunnian vaatimusten orja, antoi
kai Almalle lupauksensa, mutta se ei ole estänyt häntä tänään minun
tukemanani alkamasta kosintaansa uudelleen. Käytte siis nyt, herrat,
molemmat kosijoista, ja kohtalo teidän taitavuutenne yhteydessä saa
ratkaista, kumpi voittaa itselleen — _Ombergin morsiamen_.
— Kiitän Jumalaa ja herra ylijahtimestaria suosiosta, — vastasi Karl
August, epävarmana siitä, oliko kuulemansa pilaa vai totta, — että
taitavuus saa tärkeässä taistelussa yhtä hyvän sijan kuin kohtalo!
Viimeksimainittua en enää uskalla kutsua avukseni, kun se jo on ollut
minulle siksi suosiollinen; mutta taitavuuden tahdon saavuttaa mitä
suurimmassa määrässä... Milloin herra ylijahtimestari suvaitsee antaa
lähemmät tiedot?
— Vai niin, eikös tämä uutinen jo ollut kyllin hyvä kerrakseen! Mutta
tulkaa tänään luokseni päivälliselle, niin saamme aluksi tehdä hieman
lähempää tuttavuutta keskenämme! — Ylijahtimestari nosti samalla
hattuaan ja köpitti piippu suussa ja keppi kainalossa puistoon päin.
Uneksien Karl August jäi seisomaan keskelle arvoitusten sokkeloita.
Mutta nähdessään, että niistä oli mahdoton löytää tietä puoleen tahi
toiseen, päätti hän autuaallista päivällistä odotellessaan mennä
tapaamaan vanhaa ystäväänsä luotsivanhinta, antaakseen hänelle tiedon
ihmeteltävästä, taivaallisesta muutoksesta, joka hänen osakseen oli
tullut.
* * * * *
Alma ei tiennyt mitään. Hän mietti, aavisteli ja mietti jälleen,
mitä oli tuleva. Hänen isällään oli samalla kertaa niin hauska,
salaperäinen ja veitikkamainen ulkomuoto; ja majuri — majuri ei ollut,
kuten hän oli odottanut, matkustanut kotiinsa; hän näytti päinvastoin
vielä tahi oikeammin sanoen uudelleen tahtovan pitää voimassa vanhoja
toiveita. — En käsitä sitä, — sanoi Alma. — Mutta jotakin tässä piilee!
— Pukeudu nyt hieman, lapseni, — sanoi ylijahtimestari juostessaan
toimeliaana edestakaisin — minulla on vielä eräs päivällisvieras!
Nyt välähti Alman silmiin valo, kaikkein kirkkain ja säteilevin.
Kuvastimelta kysyttiin neuvoa, vaatekomero käännettiin ylösalaisin,
lipaston laatikot lensivät edestakaisin, ja puolen tunnin kuluttua Alma
oli isänsä huoneessa, punastuen, ujona, kasvoissaan kaikkein puhtain
autuuden hohde.
— Tyttö, hitto vieköön, — huudahti ylijahtimestari pyöritellen
tytärtään puoleen ja toiseen, — hitto vieköön, miten suloinen oletkin
tänään. Näkee kyllä, että itse rakkaudenjumalat ovat valvoneet
pukeutumistasi, — ja lisäsi suudellen häntä hellästi otsalle ja
veitikkamaisesti vilkuillen tulisilla silmillään: — Sinä näytät
kuitenkin melkein liian onnelliselta!
— Eikö minulla ole syytä siihen, isä! — vastasi Alma, ja hänen
kasvoillaan oli mitä suloisin ja hellin ilme, — minä, joka ennen olen
tuntenut ainoastaan kauhua ja hämminkiä ajatellessani... ketä, sen
kyllä tiedät — minä uskallan nyt ajatella, tuntea ja olla onnellinen
_sinun omien_ silmiesi edessä, isä!
— On kaunista, on oikein, Almani, että sinun korkein onnesi riippuu
varmuudesta, että olet saanut isän hyväksymisen; mutta älä kuitenkaan
pidä kaikkea niin vaan ratkaistuna! Meidän on koeteltava tuota
nuorukaista — älä kuvittelekaan mielessäsi, että hän saa sinut peräti
helposti. Et ole vielä kuullut ehtoja!
Alma ei ehtinyt vastata ennenkuin ovi aukeni ja — voi kaiken rakkauden
ihmettä — Karl August seisoi kynnyksellä, leimuavan punaisena kuin
tyttö itsekin.
— No, kas niin, kas niin, älkäämme nyt olko saamattomia — Herrammehan
on antanut sataa mannaakin erämaahan. — Näin sanoen ylijahtimestari
otti vastaan vieraansa ja ojensi hänelle kätensä. Karl August lähestyi
Almaa. Hän oli liiaksi liikutettu voidakseen virkkaa mitään, mutta
hänen katseessaan oli varmaankin kyllin kaunopuheisuutta, sillä Alma
näytti täysin tyytyväiseltä tähän tunteiden tulkitsemistapaan, jota
kuitenkaan itse asiassa mitkään sanat tällä hetkellä eivät olisi
kyenneet ilmaisemaan.
— Sepä vasta hiljaista keskustelua! — sanoi ylijahtimestari. Mutta
samalla kun hän juuri pisti ovesta päänsä etusaliin, jossa antoi
sen hetkisen viivähtää silmäilläkseen majuria, kuiskasi Karl August
painaessaan sydämellisen suudelman Alman kädelle: — Onkohan kaikki tämä
totta vai enkö ole oikein tajuissani — sinun isäsi... Alma, ei kai tämä
vain ole jotakin kauheaa ivantekoa!
— Älä pelkää! Eilen oli äärettömän tärkeä päivä: isä on voitettu.
Tietäisitpä vaan, mitä hänelle on maksanut luopua kaikkein rakkaimmasta
toiveestaan; hän tekee sen yhtäkaikki rakkaudesta — mutta _miten_
tahi _milloin_, sen saamme nähdä... Ss, majuri tulee; ah, ole hänelle
sydämellisen kunnioittavainen ja ystävällinen, saat nähdä ettei hän...
Silloin ylijahtimestari veti päänsä takaisin; ja kohta senjälkeen, kun
Karl August ja majuri olivat hyvin kohteliaasti, mutta hieman jäykästi
tervehtineet toisiaan, näkyi Neta-neidin tulenvärinen myssynnauha
häämöittävän ovessa — se oli päivällismerkki.
Joskin molemmille kilpakosijoille aluksi oli jonkin verran vaikea
mukaantua toisiinsa tavalla, joka olisi hauskuttanut aterioimista, niin
ylijahtimestari, joka nyt jälleen oli oikein juhlatuulella, kuitenkin
jo ennenkuin kanaviilokki oli tehnyt kierrostaan, oli virittänyt
kaikki kielet sopusointuun, ja kevyesti ja vapaasti tarinoittiin nyt
kaikista asioista mitä isäntä esitti, kunnes jälkiruuan kanssa myöskin
pullollinen ylijahtimestarin "vanhaa hyvää" sai sijansa pöydällä.
Lasit täytettiin — keskustelun tuuli tyyntyi ja koko pöydässä vallitsi
täydellinen hiljaisuus, kun ylijahtimestari hieman yskittyään satutti
sanansa seuraavasti:
— Eilen oli tyttäreni syntymäpäivä, ja laskelmani mukaan siitä olisi
pitänyt tulla jotakin enempääkin, jollei — mutta hitto vieköön, älkää
toki, hyvä herra, katselko minua tuolla tavalla: tässä minä kuitenkin
olen enkä häviä! — (nämä sanat suunnattiin Karl Augustille, joka hieman
hämillään loi alas silmänsä, samalla kun ylijahtimestari jatkoi) —
siitä olisi tullut jotain muutakin, jollei tyttö olisi osoittanut
ominaisuuksia, jotka ovat erikoisesti hämmästyttäneet minua... mutta
se riittää, minä päätin — ei mitään pakkoa! Mutta koska liitto veli
Klingin kanssa on aina ollut minun rakkain ajatukseni, ja hänellä
sitäpaitsi on minun lupaukseni, josta hän itsekään edes ei voi minua
vapauttaa, — sillä minä, hyvät herrat, en koskaan peruuta annettua
lupausta, en, vaikka saisin sen lahjoitetuksikin — niin olen minä
nyt, yksin neuvoin jalomielisen ystäväni majurin kanssa sekä hänen
suostumuksellaan päättänyt pelastaa kunniani tavalla, jonka joka
tapauksessa saattaa sovelluttaa Almalle antamaani lupaukseen: ei mitään
pakkoa... Oli olemassa aika, hyvät herrat, kuuluisa ritariaika, jolloin
ei pidetty häpeänä, vaan päinvastoin loistavana kunniana turnajaisissa
taistella itselleen kauniin naisen käsi. Koska minussa itsessäni on
rahtunen ritarillisuuden lahjaa, on tämä tapa ratkaista tuollaisia
riitaisuuksia aina miellyttänyt minua; mutta koska me nykyaikaan emme
kykene toimeenpanemaan vanhan, hyvän ajan arvoisia otteluita, niin
meidän täytyy tyytyä pienemmässä muodossa, kuitenkin samassa hengessä
ratkaisemaan pulmallinen taistelu Alma-tyttäreni kädestä.
Ylijahtimestari pysähtyi tässä hetkisen ja hänen kasvojensa ilme
osoitti selvää tyydytystä hänen antaessaan katseensa lipua Karl
Augustista Almaan. Molemmat istuivat melkein liikkumattomina, kun
taas Neta-neiti, jonka piti leikata melooni, nojautui veitseen,
haarukkaan ja kyynärpäihinsä, samalla kun hän yhä tuijottaen katseli
ylijahtimestaria.
— Tästä päivästä kuuden viikon kuluttua tahi elokuun 15 päivänä,
— jatkoi hän, — minä kutsun Ombergiin, ei ainoastaan ystäväni ja
naapurini läheltä ja kaukaa, vaan myöskin yhteisen kansan, olemaan
läsnä täällä pidettävissä suurissa kilpa-ammuntajuhlissa tahi myöskin
ottamaan niihin osaa, jos niin halutaan. Aluksi tulee tavallisia
harjoituksia, joista aion määrätä muutamia pienehköjä palkintoja,
mutta sitten, hyvät herrat, näytös muuttuu leikistä todeksi: silloin
tulee molempien kilpakosijain vuoro. Se teistä, hyvät herrat, joka
osaa määräämääni maalin, voittaa korkeimman palkinnon mitä minulla on
tarjottavana — tyttäreni käden.
Joskin Karl August koko tämän ylijahtimestarin esitelmän ajan oli ollut
sanatonna, niin vilkastui hän nyt sitä enemmän.
— Herran nimessä, paras ylijahtimestari, mikä epäkristillinen ajatus:
pelata tyttärensä kuin, kuin... mutta ahaa, se ei ole mahdollista — se
on vain pilaa!
— Herra! — huudahti ylijahtimestari, joka jo oli tarttunut lasiin,
— olin luullut, että me yleisen suosion vallitessa olisimme saaneet
juoda maljan iloiselle yritykselle, jonka kestäessä kukin saa rukoilla
omasta puolestaan — mutta se minun täytyy sanoa, etten ollut mihinkään
vastaväitöksiin valmistautunut. Ja sanoakseni selvästi, pyydän, että
te, herra ruukinpatruuna, suvaitsisitte lausua myötä tai vastaan! En
anna mitään miettimisaikaa, kun kysymyksessä on voittaa tyttäreni,
sillä se joka kammoo jotakin keinoa sen saavuttamiseksi, ei ole
hänen... kas niin, pikku hupakko, älä vedä rikki minun takinhihaani, se
ei missään tapauksessa auta, näetkös, sillä minä en pidä katkonaisista
lauseista... niinmuodoin: se joka ei tahdo tehdä kaikkea voitavaansa
voittaakseen sellaisen morsiamen, ei ole hänen arvoisensa. Se on
viimeinen sanani!
— Mutta harkitkaa, herra ylijahtimestari, tässä ei enää ole kysymys
voittamisesta, tässä on myöskin tappion mahdollisuus!
— Niin, milloin ei tapahdu toisin, tapahtuu tavallisesti toisin! —
hymyili ylijahtimestari ivallisesti. — Mutta mitä sanot, majuri,
pysytkö ennen antamassasi lupauksessa?
— Pysyn, — vastasi majuri; — koska veljen arka kunniantunto ei saa
asiaa ratkaistuksi muulla tavalla, niin ei päähäni pälkähdä hetkeäkään
epäröidä!
— Entä Alma — mitä sinä sanot?
— Minä sanon, että minä mitä suurimmalla luottamuksella onnelliseen
ratkaisuun alistun isän suunnitelmaan. Majuri Kling on hyvin reipas
pyssymies, sen tiedän — mutta en myöskään epäile, ettei ruukinpatruuna
Kemnerillä olisi jonkinmoista taitoa — minä _luotan_ siihen! — lisäsi
hän luoden Karl Augustiin katseen, joka sai hänen sydämensä paisumaan
ylpeydestä ja ilosta.
— No, olkoon niin! — huudahti Karl August. — Tahdon käyttää koko tämän
ajan ampumiseen, ammun aamusta iltaan — ja Jumalan avulla ja nuoren
neidon hyvien toiveiden tukemana se varmaankin menestyy.
— Säästäköön jokainen toiveensa itselleen! — sanoi ylijahtimestari. —
Ja kunnes niiden toteutuminen selvenee, juokaamme itse yrityksen malja,
jommoista, suoraan sanoen, ei jok'ikinen olisi keksinyt.
Maljaan suostuttiin ja se juotiin ilomielin. Senjälkeen esitettiin
morsiamen malja, sitten malja kummallekin kilpakosijalle ja vihdoin
tulevalle apelle; ja sitten ilo ja riemu nousi niin korkealle, että
ylijahtimestari ehdotti yksimielisen suostumuksen vallitessa myöskin
"lohikäärmeensä", suloisen, viehättävän Neta-neidin maljan, hänen,
jonka hartioita koko pitojen taakka varsinaisesti painoi, ja puolittain
pikkusuuttuneena, puolittain hyvillään, Neta-neiti vastasi osakseen
tulleeseen kunnianosoitukseen juomalla täyden maljan.
Mutta lopuksi ylijahtimestari lausui: — Vielä sananen, hyvät herrat.
Jottei teidän toimianne mikään häiritsisi, ehdotan, että kukin hoitaa
tehtävänsä kotonaan, ja ettei Omberg näe kilpakosijoita ennenkuin
juhlan edellisenä päivänä, joksi pyydän teitä, herra ruukinpatruuna,
kutsumaan tänne myöskin vanhempanne; ja toivonpa heidän tekevän minulle
sen kunnian!
— Hyväksytään! — sanoi majuri.
— Hyväksytään, mielihyvällä! — puuttui Karl August puheeseen. — Ja mitä
suurimmalla kiitollisuudella minä vanhempieni nimessä otan vastaan
tämän kohteliaan kutsun.
— Niinmuodoin istunto on loppunut! — sanoi ylijahtimestari lykäten
tuolin pöydästä. — Kahvinjuonnin jälkeen me menemme puistoon,
valitaksemme paikan...
Ja heidän kävellessään nuori pari sai jonkun hetkisen, mutta ei
enempää, kuiskutella toisilleen keskinäisiä toivomuksiaan.
* * * * *
— Onko mitään tekeillä — onko mitään epäkunnossa? — kysyi Agneta-rouva
eräänä aamuna ani varhain ikkunasta nyökäyttäen päätään Blidin eukolle,
vanhalle uskolliselle palvelijattarelle, joka samassa saapui ajaen.
Syynä tähän eukon omituiseen kulkemistapaan oli se, että hän ei enää
istunut Södertorpissa korteista ennustamassa, vaan ruukinpatruunatar
oli uskonut hänelle Rosenlundin hoitamisen ja järjestämisen Karl
Augustin poissaoloajaksi.
Eukko laukkasi portaita ylös, Agneta-rouva alas, niin että he tapasivat
toisensa eteisessä.
— Rakas Margareta, sinä — no?
— Rakas rouva-kulta, niin, niin! — Ja lausuen "no" ja "niin, niin" ja
päätä nyökyttäen ja luoden merkillisiä katseita saapuivat molemmat
portaita ylös ja arkihuoneeseen.
Agneta-rouva valmistautui kuulemaan jonkun rakkaus- tahi rosvojutun
Rosenlundista, mutta sai vakavampaa ajattelemista, kun eukko sanoi: —
Rakas rouva-kulta, en tule pikku asioissa!
— Herranen aika, ei kaiketikaan konemestari ole karannut koneineen tahi
kirjanpitäjä kassoineen?
— Ei, eipä suinkaan — nuori patruuna tuli itse kotiin yöllä!
— Ja sen sinä lausut niin laimeasti! — huudahti Agneta-rouva
iloissaan... — mutta hyvä isä, ihminen, sinähän olet kuin onnettomuus
itse — ei kai hän ole sairas?
— Hiljaa, hiljaa, rouva-kulta, niin teen kunnolla selkoa asioista.
— Luojan kiitos, hän ei ole siis sairas! — Agneta-rouva veti syvemmälle
henkeään istuutuen sohvaan.
— En saata sanoa, onko hän sairas vai terve, mutta jollakin tavoin on
hänen laitansa hullusti, jonka vuoksi minusta kylläkin kannatti lähteä
tänne varoittamaan hieman ennenkuin hän itse saapuu. Kahdentoista
ajoissa yöllä, kun jo nukuimme paraassa unessamme, kuului isku eteisen
ovelta, niin että huone kajahti: tulija oli nuori ruukinpatruuna. Mutta
hän ei näyttänyt millään tavalla merkilliseltä, päinvastoin varsin
hilpeämieliseltä. "Oletko _sinä_ täällä, rakas matami Blid, kunnollinen
Margaretani?" sanoi hän. "Äiti on hankkinut minulle niin hyvän avun,
enkä sitä myöskään päästä!" — "Kiitän herra ruukinpatruunaa", sanoin
minä; "jos saatan olla joksikin hyödyksi, niin..." ja samalla näytin
hänelle tulta portaissa, ja hän sanoi minulle, ettei hän tahtonut
yhtään ruokaa, koska häntä nukutti, mutta että minun tuli herättää
hänet kello kuusi, silloin hän aikoi lähteä Lindaforsiin.
Matami Blidin jatkaessa kertomustaan Agneta-rouva istui kädet ristissä
kuin kuvapatsas; mutta jos eukko hetkeksikään pysähtyi, niin hän heti
elpyi: — Puhu, puhu suusi puhtaaksi, ihminen!
— Olin aikoja sitten laskeutunut levolle, ja aurinko jo nousi... mutta
sanon nyt edeltäkäsin, että rakas rouva ei saa panna pahaksi, sillä
mitään onnettomuutta ei sillä kertaa tapahtunut... silloin pamahti
laukaus yläkerrasta. Nousin ylös, siinä nuori herra seisoi pyssy
kädessä avoimen ikkunan ääressä. Hän oli ampunut — mutta jumalankiitos
ainoastaan harakkaa tahi jotakin muuta, luulen ma.
— Hän ampui koelaukauksen nähdäkseen osaisiko ampua toisen varmasti
itseensä! — valitti Agneta-rouva. — Ah, häntä on kohdannut joku
onnettomuus rakkausasioissa... isä, isä! — huusi hän niin kiihkeästi,
että ruukinpatruuna hyökkäsi sisälle ainoastaan toinen käsivarsi
yönutun hihassa. — Kiiruhda, kiiruhda heti Rosenlundiin! Karl August
aikoo — — voi minua onnetonta äiti-parkaa... Mutta mitä hän sitten
sanoi, Margareta, kun yllätit hänet aivan työssä?
— Hän nauroi kauhistukselleni sanoen: "Mitä hullutuksia sinun päähäsi
on pistänyt, matami Blid!"
— Ja samaa sanon _minäkin_! — lisäsi ruukinpatruuna, joka yhtäkaikki
näytti hyvin ällistyneeltä ja huolestuneelta, samalla kun hän puhkuen
koetti saada käsivartensa takin toiseen hihaan. — Mitä kummaa tämä
oikeastaan on — mikä sinua, Herran nimessä, pelästytti, Agneta?
— Siinä sinä seisot levollisena kysellen, — kuohahti Agneta-rouva, —
samalla kun sinulla kenties ei ole yhtään poikaa, joka saattaisi ampua
luodin päähänsä — etkö koskaan ennen ole kuullut puhuttavan rakkaudesta!
Silloin ruukinpatruunan kasvot tulivat liidunvalkoisiksi. — Käske
valjastamaan heti paikalla! — huudahti hän eukolle, mutta vaipui
samalla istualleen, koska vapisevat polvet eivät tahtoneet häntä
kannattaa.
— Ei tarvitse, isä! — huudahti voimakas ja iloinen ääni alhaalta
portaista, jonne ruukinpatruunan määräys samoinkuin muutkin tiedonannot
olivat kuuluneet. — Matami Blid on suotta hälyttänyt; mutta koska
aavistin hänen tarkoituksensa, olen seurannut hänen kintereillään,
ja nyt... rakkaat vanhemmat — ja samalla Karl August kietoi sekä
äidin että isän ojennettuihin käsivarsiinsa — saatte minut takaisin
niin kaukana kaikista aikeista vapaaehtoisesti erota elämästä, että
minä paljoa kernaammin sydämestäni ja sielustani rukoilen teitä nyt
ajattelemaan yksinomaan kihlajaisjuhlaan varustautumista.
— Mutta laukaus, laukaus? — huudahti Agneta ilosta huumaantuneena,
samalla kun ruukinpatruuna turhaan änkytti saadakseen edes sanan
suustaan.
— Se oli koelaukaus, äiti! Minä ammun — niin sekä päivät että yöt;
sillä minun määräni on voittaa morsiameni pilkka-ammunnalla.
— Luoja armahda sellaista hullua isää! — huudahti Agneta-rouva, joka
tuskin saattoi päästää jälleenlöytämäänsä poikaansa omasta sylistään
isänsä syliin, ja isä parin valtavan syleilyn jälkeen vihdoinkin päästi
ilmoille hämmästyksensä: — Morsian voitettavissa kilpa-ammunnalla — ah,
se ei ole mahdollista, rakas poika! Sinähän voisit saada sata morsianta
paljaalla nimelläsi ja...
— ... ja ruukillasi ja kahdellakymmenellä tilallasi! — hymähti
Agneta-rouva.
— Niin, arvelenpa että kaiken sen nojalla kannattaa kosia!
— Aivan varmasti, isä, jos oltaisiin tavallisissa oloissa. Mutta
tuleva appeni ei ole muiden ihmisten kaltainen: hänellä on omat hyvin
omituiset mielijohteensa, joista teen täyden selon, kunhan ensin olen
saanut kupillisen kahvia — koska taloudenhoitajattareni on lähtenyt
luotani, olen aivan tyhjin vatsoin!
Matami Blid, joka aina oli viisain ja neuvokkain, seisoi nyt hieman
ymmällään ja nolona hypistellen esiliinaansa. Erehtyminen tuntuu
kovalta, kun on tottunut herättämään ihailua terävänäköisyydellään.
Mutta eukko pian huomasi arvoaan alentavaksi olla tällaisessa asemassa,
ja kun Karl August samassa ei kiinnittänyt sen enempää huomiota paastoa
koskevaan muistutukseensa, rohkaisi hän mielensä, teki niiauksen, jossa
kuvastui hilpeys ja nöyryys ja sanoi puolustautuen:
— Sille, joka ei ole saanut kaikkeen tähän ohjaavan langan päästä
kiinni, oli kuitenkin keskellä yötä ammuttu laukaus riittävän
epäilyttävä, rakas herra ruukinpatruuna... Mutta sanokaa nyt joku
ystävällinen sana Blidin muorille, ettei hänen tarvitse seisoa tässä
iän kaiken häpeissään!
— Sitä sinun ei suinkaan tarvitse tehdä, rakas Margareta, — puolusti
häntä Agneta-rouva. — Tarkoituksesi oli niin hyvä, sen tunnen minä ja
me kaikkityyni, vaikkakin, jumalankiitos, erehdyit!
— Rangaistuksetta hän ei kuitenkaan pääse! — selitti Karl August. — Isä
sanoo täten juhlallisesti irti Södertorpia koskevan kontrahdin iäksi
kaikeksi, ja matami Blid karkoitetaan Rosenlundiin, jossa talonemäntä
kenties ennenpitkää tarvitsee vanhan, kokeneen apulaisen!
— Ja joka jää uskolliseksi kuin hyvä haltia! — vastasi matami Blid ja
kuivasi silmäänsä nenäliinannurkallaan.
* * * * *
Kahvi oli juotu ja Karl August istui vastapäätä sohvaa, jota isä ja
äiti vallitsivat. — Puhuppa nyt järkevästi! — sanoi ruukinpatruuna,
samalla kun äiti ojensi hänelle tulitikun piippua varten.
Ja laveasti Karl August nyt kertoi kaikista seikkailuista,
jotka häntä kohtasivat Ombergissa, kuvaili rakastettunsa oikein
luomakunnan taivaalliseksi pikku olennoksi, kertoi kilpakosijastaan,
kunnianarvoisasta, itsensäpettäneestä majurista ja hänen
vuodenpituisesta koetuksestaan, mutta ensiksi ja viimeiseksi
ylijahtimestarista ja kaikista hänen omituisuuksistaan ja vihdoin
hänen omituisuuksiensa omituisuudesta, siitä että hän tahtoi ratkaista
tyttärensä kohtalon pilkka-ammunnalla. — Se on kunnia-asia, jota
oikeus vaatii, väittää vanha omituinen mies.
— En luule koskaan, — tuumi ruukinpatruuna, kuunneltuaan poikaansa
hyvin ymmärrettävän hiljaisuuden vallitessa, jota ainoastaan silloin
tällöin keskeytti epäluuloinen päänpudistus, — en usko, että sellaista
juttua on kuultu isän tahi isoisän aikoina! — Ja silloin hänen
äänensävyssään oli jotakin, joka selvästi ilmaisi hänen varmuudella
uskovan, ettei sellaista ollut kuultu sitä ennenkään.
— Toden totta, — tuumi Agneta-rouva laskien kätensä ristiin
rinnoilleen, — se on tosiaankin aivan kuulumatonta! Mutta se on minun
varma uskoni, että jollet sinä, isä, juuri sinä iltana, jona Karl
August päätti matkustaa, olisi pistäytynyt Rosenlundiin ja antanut
hänelle siunaustasi matkalle, niin ei hän olisi koskaan tullut ehdolle.
Sillä _ihme_ jota yksikään viisas ihminen ei voi käsittää oli se, että
tuo Topakkavuoren äkäpussi niin nopeasti pisti pillit pussiin.
— Saattaapa niin olla, — lausui vanha aviomies hyvillään; — en
kuitenkaan koskaan usko, että ylijahtimestarilla on kaikki ruuvit
tallella — mutta jos minä nuoruudessani olisin ollut samassa asemassa
kuin Karl August nyt, niin en ainakaan minä olisi enää palannut. Hän
olisi kyllä minun puolestani saanut pitää tyttärensä, sen ainakin
tiedän!
— Ei ole niinkään sanottu, — puuttui Karl August vilkkaasti puheeseen:
— et ole, isä, nähnyt Almaa — siitä riippuu kaikki!
— Joka tapauksessa, — lausui ruukinpatruunatar kohottaen päätään
huomattavalla ylpeydellä, — tullaan Karl Augustista puhumaan
sekä idässä että lännessä, pohjassa ja etelässä; ja jos me
matkustamme kutsuihin, isä, kuten minun mielestäni on tehtävä,
niin näen hengessäni, miten ihmiset meille ammottavat. Kas niin
— tullaan sanomaan — kas tuossa on isä, rikas ruukinpatruuna
Kemner Sörmlannista... tuo rouvashenkilö on hänen vaimonsa, tuon
kauniin miehen äiti, joka aikoo voittaa itselleen morsiamen
mestarilaukauksella. Ah, miten romanttista, ukkoseni — tunnen itseni
aivan ylentyneeksi, voi minua, totta tosiaankin.
— Ah, niin, kyllähän me, Jumalan kiitos, saatamme esiintyä sellaisina
kuin ihmisten tulee, jotka siinä määrässä kuin me tässä merkillisessä
tilaisuudessa herättävät huomiota, — puuttui puheeseen ruukinpatruuna,
jonka sydämessä juuri nyt oli se maaperä, mistä Agneta-rouvan oikein
laskelmoidut sanat voivat kasvattaa hedelmän. — Mutta on joka
tapauksessa ikävää, että siinä määrin kuulee kuiskailtavan itsestään
kaikkialla.
— Ikävää? — lausui hänen vaimonsa, joka hyvin tiesi jokaisen
sanan, mikä nyt tekisi vaikutuksensa jonkin verran kiihtyneen
miehen turhamaisuuteen; — niin saattaisi sanoa, jos Karl Augustin
vanhemmat olisivat vähäpätöisiä, köyhiä ihmisiä, jotka eivät kykenisi
asianomaisella tavalla esiintymään. Mutta ottamalla huomioon sinun
esiintymistapasi, sinun arvokkaisuutesi, ja, sen saatan kernaasti
sanoa, sinun pienen ylemmyytesi, soveltuu sinulle osa, joka sinulla
tässä juhlassa on, varsin hyvin!
— Hm, — sanoi ruukinpatruuna sivellen leukaansa mielissään, — jos Karl
August voi kunniasanallaan minulle luvata, ettei hän ammu harhaan, niin
lähtekäämme Herran nimessä matkalle, mutta sen sanon edeltäkäsin: en
minä tahdo olla nauretun kilpakosijan isä!
— Laskette leikkiä, isä. Saattaakohan kukaan ihminen antaa kunniaansa
pantiksi siitä, että osaa oikeaan, ja senlisäksi vielä pilkkaan, jota
ei tunne, jollei hän olisi _taika-ampujan_ toinen painos? Kaikki
mitä sekä kunniani että rakkauteni nimessä saatan luvata, rajoittuu
siihen, että minä, jollei etäisyyttä aseteta kaikkien mahdollisuuksien
ulkopuolelle, olen näyttävä tehneeni kaiken, mitä kunniallinen
metsämies saattaa tehdä hankkiakseen taitavuuden, jota — tulkoonpa
tulos miksi hyvänsä — kukaan ei ole halveksiva! Sitäpaitsi, rakas isä,
minä joka tapauksessa jään siksi, joka tuo mukanaan jalon palkinnon,
sillä ei Alma sallisi, että hänet... mutta yhtäkaikki, minä tahdon ja
minun täytyy voittaa hänet sääntöjen mukaan.
— Saan tyytyä siihen, — sanoi ruukinpatruuna. Ja kädenlyönnillä oli
matka päätetty.
Sen päivän jälkeen Lindaforsissa heräsi uusi toimelias elämä. Karl
August kulutti Rosenlundissa päivänsä melkein kokonaan koe-ammuntaan,
milloin paikallaan olevaan, milloin lentävään pilkkaan, jolloin
useimmiten vanhojen, uskollisten linnunkuvien — joita asetettiin
kaikkialle puitten latvoihin — täyteläät rinnat tahi silmät ammuttiin
rikki. Isä ja äiti taas varustautuivat matkalle, joka, mikäli heidän
varustelunsa ja etenkin valikoidut pukunsa todistivat, piti tulla
loistavampi kuin mikään sekä isän että isoisän aikainen.