XXV.

Elokuun 15 päivä oli tullut.

Tuskin olivat ensimäiset päivänsäteet luoneet purppuraansa Ombergin

huipulle, kun ylijahtimestari oli täydessä puuhassa muutamien

reippaiden renkimiesten keralla vapaalla aukeamalla, jonkun matkan

päässä vuoren korkeimmalta kohdalta.

Etumaiseksi puoliympyrään oli asetettu naisten penkit ja niiden taakse

varattu jonkinmoinen permanto herrojen seisomapaikaksi. Kekseliäs

toimeenpanija ei ollut jättänyt käyttämättä ainoatakaan paikkaa, mistä

oli jotakin näköalaa: yksinpä puihinkin naulattiin istumalautoja

alapuolelle asetettuine tikapuineen niiden käytettäviksi, jotka olivat

kyllin rohkeita luottaakseen niin ilmaviin mukavuuksiin.

Puoliympyrää vastapäätä, kauimpana siellä, mistä tie vei Yhdelletoista

pyökille, olivat määrätyt pilkat, joiden järjestämiseksi

ylijahtimestari erittäin innostuneena työskenteli sekä ajatuksillaan

että teoillaan. Ja erään tällaisen pilkan ympärille, juuri sen, jonka

piti ratkaista kaikissa maanäärissä niin laajalti puhuttu kosintariita,

pystytettiin vihdoin kevyt lautavaja, joka oli valmistettu siten,

että ylinnä latvassa olevan rautahakasen irroittuessa kaikki laudat

kerrallaan putosivat paljastaen pilkan kaikkien nähtäväksi...

Alhaalla oleva ruokakello soitti jo ensimäisen kerran puolta yhdeksää,

ja vihdoinkin kaikki valmistukset olivat suoritetut. Silloin

ylijahtimestari kohotti silmänsä ja loi ylen tyytyväisen katseen

kaikkiin töihinsä, jotka hän huomasi erinomaisen hyviksi. Erittäin

hyvillä mielin hän meni kotiinsa kuiskutellakseen jotakin rakkaan,

vanhan "lohikäärmeensä" kanssa ja senjälkeen tervehtääkseen sekä

saapuneita että odotettuja vieraita, joiden piti pihalle rakennetussa

suurenmoisessa teltassa nauttia aamiainen ennen juhlaa.

Yhdeksän tienoissa nähtiin suurten ihmisjoukkojen virtaavan vuorelle

päin kaikilta Itägöötan lakeuksilta, ja ristiin rastiin viillätti

Vetter veneitä eri tahoilta. Ennen pitkää vilisi metsä juhlapukuisia

renkejä, piikoja ja neitsyitä, akkoja ja ukkoja, joiden joukossa,

aivan kuin kukkana kaalimaassa, sieltä täältä pilkisti esiin

virkatakki tahi nauhoilla koristettu naistenhattu. Pian kaikki tyhjät

paikat, lukuunottamatta niitä, jotka ylijahtimestari oli määrännyt

vierailleen, olivat niin täynnä, että puoliympyrään asetettujen vahtien

kovakouraisuus usein joutui jokseenkin kovalle koetukselle. Joka puussa

kiikkui poikia, jotka kovaäänisin hurraahuudoin liittyivät yleiseen

naurunrämäkkään, kun lahonnut oksa taipui odottamattoman taakan

painosta ja nuoret viikarit rypäleinä putosivat alempana seisovien

päälle.

— Meinaatkos, — lausui syvän harkinnan jälkeen eräs

länsigööttalais-talonpoika naapurilleen viitaten kahden puun välissä

olevaan naruun, — meinaatkos, että tuo on tehty komelianteil'?

— Taitaavat meinata ampuu niit', jahka ne tulee nuoran kesel'!

— Mut vissiinkii ne saa hyvin hyvän palkan, voishaa sattuu, että joku

osuis oikiaa!

— Sellaistha ne kait ei tee! — tuumi edellinen. — Tuollaiset ne

oovvatten niin ketterii, että ne livahtaa kuin lohenpoikaset — ja ne

viel' osaa kääntää ihmisten silmii.

Köysi, joka antoi kunnon ukoille nämä huomauttamisen aiheet, oli, kuten

mainittu, pingoitettu kahden puun väliin, suunnilleen kymmenen tahi

kahdentoista kyynärän korkeudella maasta. Pieni puulintu, joka riippui

niin suuressa renkaassa, että se vapaasti saattoi kulkea puoleen ja

toiseen, oli kiinnitetty toiseen päähän, ja tarkoitus oli, että ampujan

tuli osata lintuun, samalla kun eräs nauhassa oleva paino nyhtäisi sen

köyden toiseen päähän, joka tapahtui salamannopeudella, ja siksipä

tarvittiinkin sekä sukkelaa silmää että harjaantunutta ja varmaa kättä,

jos mieli osata tuolla tavalla lentävään esineeseen.

Mikäli aika riensi, sikäli kasvoi myöskin tungos ja kärsimättömyys;

ja kun ylijahtimestari sen "_evään_" lisäksi, mitä kukin itse oli

tuonut mukanaan, avasi kahden oluttynnörin tapit, tuli hilpeys yhä

äänekkäämmäksi.

— Ei, katsokaapa vaan Lintulan Eerikkiä! — kuuli huudettavan kaikilta

tahoilta, kun muuan vanha talonpoika tulla köykkelehti tahdissa, joka

kylliksi todisti, että häntä jo saattoi sanoa _autuaaksi_. — Totta

tosiaankin, eikös vaan hänkin aio ampua, vaikkakin jo parisenkymmentä

vuotta on mies ollut niin humalassa, ettei ole nähnyt kärpästä seinällä!

— Eilen kuin tänään, ja tänään kuin huomenna! — lallatti Eerikki

kiinnittämättä huomiotaan pistosanoihin, joilla pojat kuusenkäpyjen

lisäksi pommittivat häntä. Ainoa toimenpide, mihin hän silloin ryhtyi,

oli se, että hän kuuron käydessä varsin kiivaaksi ravisti itseään ja

ojensi harkitsevaisesti pyssyn rauhanhäiritsijöitä kohti — keino joka

heti sai aikaan aselevon, koska Eerikki-vaari oli tilassa, jolloin

ei voinut niin tarkoin harkiten punnita liipaisinta hieman enemmän

tai vähemmän. Mutta niin pitkälle asia ei kuitenkaan mennyt, sillä

ukko nähdessään poikien kauhistuksen tyytyi siihen, että mielissään

irvistäen toisti lempilauseensa: — Eilen kuin tänään, ja tänään kuin

huomenna!

Mutta yht'äkkiä jahtitorven iloinen kuoro keskeytti pilkan ja melun,

ja ylijahtimestarin virkatalon alapuolella olevalta tieltä vilahteli

puitten välitse herrojen ja naisten komea jono, joka vähitellen

lähestyi puoliympyrää, minkä etupenkit ja etenkin ensimäinen, joka oli

jonkun verran korkeampi, olivat runsaasti verhotut tuoksuvilla lehvillä

ja kukilla.

Joukon etunenässä heti soittajien jäljessä saapui ylijahtimestari

taluttaen tytärtään kädestä. Alman kauneus oli loistavampi ja

viehättävämpi kuin koskaan ennen. Levottomuus sen johdosta, että oli

kaikkien katseen esineenä, nosti hänen kasvoilleen leimuavan punan.

Katseen ujossa ilmeessä, kun se jonkun kerran luotiin ylös, huomattiin

suloista iloa, ja koko hänen olemuksensa todisti sitä kevyttä,

kimmoista ilmavuutta, joka antaa nuoruudelle ja kauneudelle niin

viehättävän tenhon.

Hänen pukunsa herätti huomiota yksinomaan sillä aistikkuudella, jolla

se oli valmistettu. Valkoinen harsohame, jonka ympärillä liihoitteli

violetinvärinen silkkinen pitkäsaali, kietoi hienon vartalon; muutoin

ei hänen puvussaan, lukuunottamatta kanervista ja hennoista valkoisista

ruusunumpuista kiedottua seppelettä, joka kevyenä somisti hänen

päätään, ollut minkäänlaisia koristuksia.

Ylijahtimestari, joka koko olemuksellaan ilmaisi silmäänpistävän ylpeää

arvokkuutta, osoitti Almalle miellyttävällä kädenliikkeellä, että

hänen piti asettautua etumaisen penkin keskelle; ja hänen molemmille

puolilleen asetettiin ruukinpatruunatar majurin saattamana ja muutamia

muita hänelle sukua olevia naisia sekä Alman seurapiiriin kuuluvia

vanhempia ja nuorempia naisystäviä. Kun muu seurue oli asettautunut

paikoilleen ja useita herraryhmiä, joiden joukossa huomattiin myöskin

molemmat kilpakosijat, oli sovittautunut puoliympyrään kahden puolen,

nousi ylijahtimestari pengermälle, jolloin väkijoukon äkkiä valtasi

yleinen hiljaisuus.

Oli määrätty, että ennen varsinaista juhlaesitystä oli pantava

toimeen kansanleikkejä ja kilpa-ammuntaa tauluun sekä myöskin pieneen

puulintuun; ja ensimäisenä palkintona useiden pienempien esineiden,

kuten ruutisarvien, haulipussien, jahtilaukkujen y.m.s. rinnalla oli

hopeapokaali, joka muistutti suuresti kukkoa ja jonka ylijahtimestari

oli tilannut tätä tilaisuutta varten. Mutta koko kutsutussa seurueessa

ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi halunnut, että tuo _pieni_ kilpailu

pian loppuisi antaakseen sitä pikemmin tilaa _suurelle_, jonka

palkintona oli Itägöötanmaan kaunein käsi ja puhtain neitseellinen

sydän.

Naisten keskuudessa kuiskittiin melkein yksimielisesti parhaat

onnentoivotukset nuorelle, kauniille vieraalle, joka oli saavuttanut

heidän täydellisen suosionsa. Mutta herrat — kaikeksi onneksi kuuli

ilosta huumaantunut Agneta ainoastaan edellisiä — lukuunottamatta

kuitenkaan niitä, jotka olivat lähimpänä ruukinpatruunaa, jolla oli

ylen ylhäinen ja mahtava ulkomuoto, sanoivat keskenään: — Kirottu

majuri, jos hän antaa itägööttalaisen ottaa tuollaisen helmen!

Mutta katso — tammen nojassa, Päälaelle vievällä tiellä, seisoi

myöskin lämmin osanottaja: hän oli, joskin _uudessa_ puvussa, _vanha_

luotsivanhin, joka "lujana uskossa" toivoi, että Herra kyllä auttaa

uskollista rakkautta.

Valtava jahtitorven puhallus sai nyt kaikki hajallaan olevat ajatukset

kokoontumaan.

Ylijahtimestari veti silloin esille paperin ja luki kovalla äänellä

seuraavat säännöt:

§ 1.

Nyt on kilpa-ammunnan hetki tullut. Olkoon silloin jokaisella

vapaasyntyisellä miehellä, joka ruotsalainen on, esteetön oikeus ottaa

kilpailuun osaa.

§ 2.

Taikuuden, vapaaluodin ja siunatun kiväärin käyttämisestä säädetään

rikoskaaressa.

§ 3.

Jos joku sanoilla tahi käytöksellä lyö rammaksi tahi raajarikoksi

sen, joka palkinnon voittanut on, menettäköön oikeutensa ottaa osaa

kaikkeen kilpa-ammuntaan. Jos hän tekee sen jollakin muulla aseella,

niin ryhtyköön nimismies asiaan.

§ 4.

Nyt liittykööt naiset yhteen, yksi tahi useampia — tällöin

ylijahtimestari kääntyi syvästi ja kohteliaasti kumartaen

puoliympyrään päin — ja erikoisin katsein, hyvin tahi pahoin,

seuratkoot jotakuta kilpailijaa erikseen; ja silloin se, joka rikkonut

on, vedetään omantunnon tuomioistuimen eteen ja pesköön siinä kätensä.

Ja samaan tapaan hän luki vielä muutamia n.s. pykäliä.

Heti kun merkki oli annettu ja kilpailut alkaneet, ilmaantui kokonaista

kaksitoista hopeakukon tavoittelijaa, joka nyt tuotiin nähtäväksi ja

saavutti ylen suuren suosion...

Ensimäinen mies, joka sai taistella puulintua vastaan, sitten kun

joukko vähäpätöisempiä kilpa-ampumisia oli tapahtunut — oli nuori

sotilas, itägööttalaisia krenatiereja.

Hän esiintyi ylpeästi käyden ja soturiryhdillä, pyssy kirkkaaksi

kiilloitettuna, niin että se kimalsi auringonpaisteessa, ja katse niin

varmana kuin hänellä jo olisi ollut pokaali kädessään.

Päästyään paikalleen kehän keskelle hän pysähtyi katsellen ympärilleen,

ikäänkuin olisi hyvillään kauniiden naisten näystä. Senjälkeen hän

kohotti, tehden oikean soturillisen tempun, kiväärin silmälleen ja

seisoi siten liikkumatonna odottaen ylijahtimestarin merkinantoa, että

lintu oli lähtevä lentoon.

Merkki annettiin, ja laukaus pamahti — mutta lintu oli vapauttanut

itsensä ja riippui nuoran toisessa päässä kirjavana ja

vahingoittumattomana kuten ennenkin.

Ilmettäkään muuttamatta krenatieri nosti kiväärin olalleen, teki

käännöksen oikeaan ja marssi pois yhtä ylpeänä kuin oli tullutkin,

osoittamatta millään tavalla tunteneensa ainoatakaan pistosanaa, joita

pojat antoivat sataa hänen ympärilleen. Hänen katseessaan oli kuitenkin

jotakin, joka esti heitä lähettämästä pilkkansa seuralaiseksi suuresta

varastostaan muutamia käpyjä, joita heillä oli sekä kädet että taskut

täynnä.

Silloin joukosta astui esille nuori renki sirolla kumarruksella

tervehtäen istuvaa yleisöä. Hänelle ei käynyt paremmin kun

krenatierillekaan; hänen noloa lähtöään näyttämöltä päinvastoin

katkeroitti se vallaton tapa, millä ylhäältä katselijat tällä kertaa

antelivat pommiensa paukkua.

On ikävää kertoa, mitä sitten tapahtui, nimittäin että kaikilla

muillakin tavoittelijoilla oli sama kova onni, niin että

kahdennentoista esiintyessä pokaali vielä oli Alman kädessä, josta tämä

viimeinenkään ei sitä valloittanut.

Ylijahtimestari aikoi jo julistaa, että kilpailu saisi alkaa uudelleen,

mutta silloin eräs talonpoika verkalleen astui esille sananmukaisesti

pyssyynsä nojaten.

— Eilen kuin tänään ja tänään kuin huomenna! — matkivat pojat

ivallisesti vanhan Eerikin tunnussanaa. — Eläköön Eerikki!

— Niin, eilen kuin tänään ja tänään kuin huomenna! — toisti hän

ja pyysi, että hänenkin sallittaisiin koettaa onneansa, johon

ylijahtimestari nauraen suostui.

Mutta silloin rupesi satamaan siinä määrin soimauksia ja ivaa, että

Eerikki, jollei hänen luonteessaan sitä ennen olisi ollut stooalaista

levollisuutta, olisi varmaankin ylen ällistynyt.

Ylijahtimestari antoi merkin, Eerikki laukaisi melkeinpä tähtäämättä —

ja pirstaleiksi musertuneena lintu putosi köydeltä.

Hämmästys ja ihmettely seurasi naurua ja ivantekoa. Mutta Eerikki itse

seisoi aivan tyytyväisenä ja välinpitämättömänä, ikäänkuin hän itse ei

olisi kyennyt käsittämään miksi tuollaisesta pikku asiasta nostettiin

moinen melu. Ja sitten hän olisi vieläkin pitemmäksi aikaa jäänyt

paikoilleen savua puhaltamaan, suu ruosteisen pyssynpiipun kohdalla,

jollei ylijahtimestari olisi tarttunut hänen käsivarteensa ja ohjannut

häntä Alman luo, jonka kädestä ukko mitä syvimpiä kumarruksia tehden

otti pokaalin.

— Mutta miten olikaan mahdollista? — sanoi ylijahtimestari, — että sinä

vanha veitikka kykenit saamaan niin pienen linnun?

— Linnun? — vastasi Eerikki katsellen hämmästyneenä ylijahtimestariin.

— Näinhän niitä ainakin puolen tusinaa: ja ammuin keskelle parvea!

— Vai niin, vai niin, — nauroi ylijahtimestari luoden katseensa

ympärillään hymyileviin katsojiin, — se selittää asian, hyvä herrasväki!

Sillävälin Eerikki astui pois kadehdittu hopeakukko kädessään,

hyräillen vanhaa veisuaan: — Eilen kuin tänäänkin ja tänään kuin

huomenna!

Mutta ylijahtimestari kääntyi nyt kasvot muuttuneina juhlallisen

vakaasti jälleen seuran puoleen sanoen: — Leikki on lopussa — nyt

varsinaiseen kilpailuun, hyvät herrat! — ja hänen silmänsä lensivät

siihen paikkaan, missä majuri ja nuori Kemner olivat.

Oli kuin sähkövirta olisi käynyt koko katselijakunnan läpi. Olipa

muutamia sellaisiakin, joissa se oli niin valtava, että tarvittiin

hajuvettä, vieläpä "Hoffmanin tippojakin". Näistä harvoista

Agneta-rouva ei ollut vähimmin tarvitsevia, ja herra ties miten

ruukinpatruunankaan laita oli — hän tyytyi kuitenkin siihen, että

puhki ja hikosi suuren silkkinenäliinansa suojassa ja silloin tällöin

loi katseen Karl Augustiin, ikäänkuin tahtoen sanoa: minä ja minun

arvoni ovat mennyttä, jos nyt annat minun seisoa tässä ja hävetä silmät

päästäni, kun taas toinen puoli riemuitsee ja ottaa morsiamen aivan

nenämme edestä.

Karl Augustista saattaa ainoastaan sanoa, että hän _näytti_

levolliselta. Tämän ulkonäön luotettavaisuutta saattoi kuitenkin

epäilemään hänen kasvoillaan liikkuva värivaihtelu ja myöskin se

vuorottain surullinen ja luottavainen katse, minkä hän silloin tällöin

lähetti Almalle, jonka kasvoilla ruusut, aina sitä mukaa kuin hetket

kuluivat, muuttuivat liljoiksi.

Hetkeäkään ei Almaa ollut kiusannut epäily isänsä päätöksestä; hän

oli vakuutettu, että Karl August jäisi hänen sulhasekseen, mutta hän

tunsi myöskin, miten nöyryytetyksi _hänen_ täytyisi tulla, jollei

hän osaisi pilkkaan, ja saisi sen vuoksi ottaa morsiamensa ikäänkuin

jonkinlaisena majurin antamana lahjana. Sentähden Alma pelkäsi ja

vapisi. Sillä juhlan ilo, päättyipä kilpailu miten hyvänsä, häiriytyisi

joka tapauksessa, jollei Karl August saavuttaisi täydellistä voittoa.

Majuri seisoi käsivarret ristissä ja näytti pikemmin päivän näytelmän

katsojalta kuin esittäjältä.

Ylijahtimestarin kasvoille oli levinnyt niin hämmästyttävä jäykkyys,

ettei kukaan kyennyt tulkitsemaan hänen ainoatakaan liikettään. Koko

hänen huomionsa näytti kiintyneen kauimpana olevaan, peitettyyn

pilkkaan.

Väli mitattiin. Ja heti jahtitorveen valtavasti puhallettaessa

lautavaja romahti kerrallaan — ja katso, siinä nyt seisoi korkealla

jalustalla hyvin täytetty rakkaudenjumala liehuvin paperisiivin,

niin, kaikkein eriskummallisin rakkaudenjumala, mikä milloinkaan on

lukeutunut itse Amor-jumalan sukulaiseksi, Ja ylt'ympäriinsä kuului

ylijahtimestarin mahtava ilmoitus, että se kahdesta kosijasta, joka

seitsemänkymmenen askeleen päästä saa osumaan jumalan vasempaan

silmään, työnsä palkaksi voittaa hänen Alma-tyttärensä käden.

Tuli hetken hiljaisuus sekä istuvissa, seisovissa että riippuvissa

piireissä, niin ettei kuulunut ääntä, ei liikahdustakaan.

Isältään Alma vastaanotti kaksi arpaa, ja siinä määrin hänen pikku

kätensä vapisi hänen ojentaessaan ne molemmille, nyt lähestyville

kilpakosijoille, että hän tuskin kykeni pitämään paikoillaan pieniä

paperikaistaleita. Majuri ja Karl August ottivat kumpikin omansa — ja

majuri sai oikeuden ampua ensiksi.

— Kaikki reilassa! — sanoi ylijahtimestari.

Varmoin, vakavin askelin tuli majuri esille, tutki tarkoin pyssyn

sankkiruudin, ojensi hitaasti ja tähtäsi kauan. Kenties se juuri oli

vähemmän edullista, sillä hänen näennäisestä kylmyydestään huolimatta

tarkka katse olisi huomannut, että käsi vähitellen rupesi vapisemaan.

Pyssy laukesi, ja luoti osui Amoriin — silmään... mutta oikeaan.

Jäätävän kylmiltä, ilman mielenliikutuksen merkkiäkään, näyttivät siinä

hetkessä majurin kasvot. Hän puhalsi piipun suuhun, sulki pannun, laski

hanan alas ja palasi vaieten paikoilleen kasvoissaan ilme, joka ei

vastaanottanut lohdutusta enemmän kuin osanottoakaan.

Ylijahtimestarin poskiparta nytkähti pari kertaa. Tätä liikettä

lukuunottamatta ei hänessä huomannut mitään muutosta.

Ja silloin Karl August vaihtoi Alman kanssa katseen, niin pitkän, niin

sydämellisen syvän kuin se olisi ollut viimeinen. Tytön kasvot olivat

kalpeat, Karl Augustin hehkuvan punaiset; nopein askelin hän riensi

määrätylle paikalle.

Jälleen syvä hiljaisuus... Alma kuuli oman sydämensä lyönnit.

Pitkälti tähtäämättä Karl August ojensi pyssyn, asetti sen jonkun

verran pilkkaa korkeammalle, laski sitten hiljaa alemmaksi ja laukaisi

juuri kun piippu oli määrätyn pisteen korkeudella.

Samassa kuului hiljainen huudahdus — se oli ilonhuudahdus, jota Alma ei

saattanut tukahduttaa; vasen silmä oli kadonnut... Nyt rakkaudenjumala

oli kokonaan sokea.

Kaikuva hurraahuuto, kolmasti toistettuna, soi halki Ombergin

metsäisten laaksojen. Voittajana Karl August polvistui morsiamen

jalkojen juureen.

Samassa hetkessä ruukinpatruuna antoi vilvoittavan nenäliinan

vaipua kasvoiltaan ja vastaanotti alentuvaisella kohteliaisuudella

ympärillä seisovien onnentoivotukset, samalla kun hänen kätensä

hapuillen toista taskua veti esiin hyvin täytetyn rahakukkaron, josta

rikas mies, ylpeänä kuin isänsä ja isoisänsä isä, kuninkaallisella

tuhlaavaisuudella siroitti hopearahoja kansan joukkoon...

Mutta katselkaammepa ylijahtimestaria, kun hän nyt koko kokoontuneen

yleisön läsnäollessa laskee Alman käden Karl Augustin käteen —

kuulkaamme miten hän murtuneella, mutta kirkkaalla äänellä huudahtaa:

— Tämä nuori mies on rehellisesti taistellut itselleen minun tyttäreni

käden tavalla, jonka olen itse määrännyt voidakseni ratkaista hankalan

vaalini näiden kahden oivallisen ja kunnioitettavan herran välillä.

Lahjoitan hänelle niinmuodoin hyvästä ja lämpimästä sydämestä parhaan,

kallisarvoisimman mitä minulla on. Eläkööt kihlatut!

Ja jälleen kajahti kolminkertainen eläköönhuuto, johon torvien mahtava

kaiku ja samppanjapullojen paukkuvat korkit hauskasti yhtyivät.

Jottei vaikutelma häiriintyisi, ylijahtimestari ei kertonut ollenkaan

siitä seikasta, että Karl August — aivan kuin Alma oli arvannutkin —

joka tapauksessa oli tuleva hänen sulhasekseen. Ylijahtimestari ja

majuri olivat keskenään sopineet ja päättäneet, että majuri, siinä

tapauksessa että voittaisi, jalomielisesti luopuisi oikeudestaan; ja

juuri sen tapauksen varalle ylijahtimestarilla — joka oli pitänyt asian

ratkaistuna — oli valmis luovutuspuhe saatavissa. Nyt, — kun Karl

August oli osoittautunut voittajaksi — lausui hän täydestä sydämestään

sen vähän mitä puhui, samalla kun hän oli varsin tyytyväinen siihen,

että kansa — kun Karl Augustista kuitenkin joka tapauksessa piti tulla

hänen vävynsä — näki että hän oli miestä puolestaan, kyllin hyvä

voittamaan itselleen taistelussa morsiamen.

— Me — kuiskasi ylijahtimestari majurin korvaan — jäämme kuitenkin

vanhoiksi ystävyksiksi, — johon majuri vastasi: — Ikuisiksi ajoiksi,

veli! Sokea rakkaudenjumala etunenässä — joka oli, kuten Agneta-rouva

sanoi, "onneatuottavin kaikista ampumakuvista" — läksi seurue nyt

liikkeelle ja alkoi marssia ylijahtimestarin virkataloa kohti.

Päivällinen, tanssi ja ilotulitus lopettivat juhlallisuudet.

Vasta sitten, kun Agneta-rouvaa oli pyydetty johtamaan toista suurta

kävelyä — Agneta-rouvaa, joka ei koskaan saattanut päästää silmistään

rakastettua, ilosta huumaantunutta poikaansa ja viehättävää morsianta

— ja kun ruukinpatruuna oli asettunut houkuttelevan pelipöydän ääreen,

ja iloisten vieraiden parvi hajaantunut puiston kaikkiin suuntiin,

jossa nyt illalla sadat sytytetyt risukasat loimusivat mitä kauneimpina

kokkoina, — vasta silloin rakastavaiset saivat tilaisuuden päästä

omiin hoteisiinsa, ja he hiipivät meluavasta hälinästä kukkulaa kohti.

Siellä, Alman pienessä luolassa, he pian istuivat käsikkäin, katsellen

vuorotellen toisiaan silmiin, vuorotellen Vetterin tummansinistä

pintaa, jonka yli taivas oli levittänyt tähtikattoisen häätelttansa...

— Saatammeko kylliksi siunata Alvastran raunioilla käynyttä

ukkosenilmaa, kallis, kaunis morsiameni! Emmekö vietä joka vuosi sitä

päivää? — kuiskasi voittaja.

— Siunaamme, niin kauan kuin sydämemme sykkivät yhtä tahtia muiston

kanssa, — vastasi Alma... — sitten, kun ne eivät enää _syki_ — vietämme

suloisimpia muistojamme tuolla ylhäällä. Etkö usko sitä?

— Oi, rakastettuni, miten nämä ajatukset liikuttavatkaan sieluani;

maailma, taivas ja ikuinen rakkaus — mutta nyt _ensiksi_ maallinen.

Saat pian tietää ja arvostella, mitä se jo on vaikuttanut minussa.

Heidän istuessaan onnellisina toistensa seurassa heidät yhtäkkiä sulki

lämmin, kiivaasti sykkivä povi: ylijahtimestari oli hakenut lapsensa

siunatakseen heidät kuohuvien tunteittensa syvyydestä, vieraiden

silmien näkemättä juuri samassa paikassa, missä kerran oli heidät

eroittanut.

Ja yö levisi Ombergin lempeihin lehtoihin.

Vielä vieraat parveilivat puistossa. Kilpa-ammuntapaikalta, jossa

luotsivanhin, iloisena iloisten joukossa, oli ruvennut niiden monien

isännäksi, jotka eivät mahtuneet herrasväen puolelle, helähtelivät

ripeät laulut ja meluisat maljat, joita useimmiten seurasi

Eerikki-taaton "eilen kuin tänään ja tänään kuin huomenna". Siellä

täällä loimusivat kokot heittäen loistavia valojuoviaan lehtoholveihin

ja savupatsaihin.

Sisällä tanssi näytti olevan parhaassa käynnissään, mutta aina

vähäväliä kajahtelivat eläköönhuudot halki avaruuden. Suuressa

salissa keikkui vilisevä piiri, ja sen sisällä oli jotakin

kohotettuna: ylijahtimestarin nostivat ilmaan vieraittensa ja vävynsä

yhteenpunoutuneet käsivarret.

— Eläköön ylijahtimestari, ensimäinen, paras, iloisin isäntä — eläköön,

eläköön!

— Päästäkää minut alas, veitikat... tehän taitatte aivan käsivarteni ja

koipeni... kas niin, kas niin.

— Eläköön, eläköön, eläköön meidän isäntämme, eläköön Ombergin

ylijahtimestari!

Ja jälleen he pyörivät iloisina piirissä.