Ovi aukeni hiljaa. Alma astui kynnyksen yli. Silmät, jotka olivat
luodut lattiaan, todistivat hämminkiä, mutta samalla mitä nöyrintä
rukousta lempeyteen.
— Tule esille, lapseni! — sanoi ylijahtimestari, ei lämpimästi, ei
kylmästi, mutta mitä suurin alakuloisuus äänessään.
Alma kohotti katseensa. Hänen silmissään oli kirkkaat kyyneleet; ne
tipahtivat yksitellen isän kädelle, kun tytär syvään kumartuen painoi
sen huuliaan vasten.
— Minulla on sinulle puhumista, tyttäreni; mutta pyydän ettet vastaa
lapsen tavoin, joka joka hetki pelkää vitsaa; vaan avoimesti, kuten
tyttären tulee hänen puhuessaan ensimäisen ja parhaan ystävänsä kanssa!
— Oi, isä, mikä hyvyys! — änkytti Alma, hämmästyneenä vaipuen
polvilleen; — en ole sitä ansainnut — tunnen, etten ole sitä ansainnut!
— Siitä olen minäkin vakuutettu, — vastasi ylijahtimestari kohottaen
hänet ylös; — mutta se mikä ei ole tapahtunut, saattaa vielä tapahtua:
katuvaiselle, hellälle tyttärelle on isä aina valmis antamaan anteeksi,
tottelemattomalle... mutta sinä et kai enää tahdo lukeutua sellaisiin —
suo minun uskoa se, Almani!
— Ah, isä, minä...
— Kas niin, kas niin, mitäs äsken sanoin: suo minun päästä näistä
huokauksista äläkä enää huutele "ah" ja "mutta", kyynäränpituisin
keskeytyksin — puhu selvästi!
— Juuri sitä haluan, isä!
— No, hyvä, no alkakaamme: — Piditkö itseäsi tehdessäsi sitoumuksen
majurin kanssa ja tunnustaessasi minulle, isällesi, itsesi hänen
morsiameksensa, — piditkö itse itseäsi jonakin muuna?
— Pidin itseäni pakosta häneen vuodeksi sidottuna, sidottuna hänen
morsiamekseen _nimellisesti_. Huomasin myöskin pian, että hän uskoi
pakon vuoden kuluessa muuttuvan vapaaksi tahdoksi, mutta niin ei käynyt.
— Nyt vastasit enempään kuin mitä sinulta kysyttiin. Oliko sinulla
myöskin mielestäsi majuria kohtaan ne velvollisuudet, jotka
hyvinkasvatetulle tytölle sopivat sitä kohtaan, jonka kanssa hän on
tehnyt niin tärkeän sitoumuksen?
— Niin, luonnollisesti, majuri oli myöskin ottanut minulta sellaisen
lupauksen.
— Ja sinä kuitenkin rikoit sen... — Ylijahtimestari astui
kirjoituspöytänsä ääreen, ja otti siitä pienen kiven pitäen sitä Alman
silmien edessä.
Näkyi selvästi, että hän oli odottanut tästä menettelystään jotakin
onnellista, jotakin suurta tulosta, että hän oli odottanut näkevänsä
Alman ahdistuksessa ja tuskassa pyytävän häneltä anteeksi; mutta mitään
sellaista ei kuulunut. Alma otti kiven käteensä, katseli lemmittynsä
nimen alkukirjaimia ja sanoi sitten hiljaa ja sydämellisesti: — Se tuli
minun tietämättäni, isä, se on totta, samoin kuin sekin, että minä
pari kertaa hämärässä näin Karl Augustin varjon vilahtavan puitten
välitse hänen tehdessään tänne salaperäisen retkensä, luulin sitä
hänen haamukseen; mutta koskaan hän ei tullut esille, koskaan hän ei
puhutellut minua!
— No, oletko senjälkeen nähnyt Adonistasi, ollut kirjevaihdossa tahi
tavannut häntä?
— Olen, mutta ainoastaan yhden kerran, — vastasi Alma, joka nyt oli
tehnyt sen lujan päätöksen, ettei salaisi vähintäkään.
Ylijahtimestari virnisti kauheasti. — Niin, kauniisti sinä olet
täyttänyt lupauksesi — olethan unohtanut soveliaisuuden vaatimuksetkin!
— En milloinkaan, isä! En saattanut menetellä toisin pelkäämättä
jotakin vielä pahempaa! — Ja yksinkertaisesti ja totuudenmukaisesti
Alma kertoi Kultakäpälän salaisen lähetyksen ja syyn, joka pakotti
hänet, saatuaan kirjelipun, tapaamaan nuorta miestä raunioilla.
— Joskin minä teidät viipymättä keskeytin?
— Niin kävi, isä, vieläpä ennen kuin juuri sanaakaan oli vaihdettu!
Mutta olen varma, ettei Karl August tahtonut tavata muusta syystä kuin
varottaakseen ja vannottaakseen minua, etten toista kertaa uudistaisi
sitä heikkoutta, jota olen ehtinyt niin kauan katua. Ja nyt, hyvä isä,
usko minua, kun vakuuttamalla vakuutan, että tämän ainoan kerran olen
tavannut, tämän ainoan kirjeen olen saanut, siitä lähtien kun annoin
majurille lupaukseni.
— Hyvä, olkoon niin. Mutta toivon, ettet kuitenkaan kuvittele
mielessäsi sen muuttavan rahtuakaan asiaa ja sitä suunnitelmaa, jonka
olen viitoittanut sinun tulevaisuudellesi?
— Toivon, isä, sitä toivon sydämeni pohjasta, ja vieläkin suuremmalla
syyllä, kun majuri tänäpäivänä antaa minulle vapauteni!
— Tahtoi, aikoi antaa sinulle vapautesi! — oikaisi ylijahtimestari.
— Hän teki tosiaankin varsin vakavia yrityksiä siihen, mutta et
kai suurestikaan ihmettele, kun sanon sinulle, etten minä ole se
mies, jolle saa tehdä pilaa kunnia-asioista! Hän on pyytänyt sinua
vaimokseen, sinä olet ilmaissut olevasi halukas siksi tulemaan, ja
niinmuodoin minä en salli minkään romanttisen kujeen häiritä parasta
suunnitelmaa, mille konsanaan olen iloinnut!
— Isä — huudahti Alma syvästi kiusaantuneena — asia ei saata olla niin;
itse majurikin peruuttaa kosintansa!
— Sitä en ihmettele, kun hän näkee sen tällä tavalla palkituksi. Mutta
jos sinä, Alma, kuten minä äsken, olisit nähnyt tuon kunnollisen,
rehellisen ja voimakkaan miehen, surun ja katkeran kaipuun masentamana,
tyytymättömänä itseensä ja koko maailmaan, hylkäävän toivonsa ja ilonsa
ja kerjäläisen tavoin lähtevän sen taivaan ovelta, jonka hänen liian
arka kunniantuntonsa itse sulki; jos olisit nähnyt sen, Alma, jos
olisit kuullut miten lämpimästi hän puolusti sinua, miten hellästi
hän rukoili puolestasi, niin en saata uskoa, että olisit sellainen
kivisydän, ettet olisi tullut liikutetuksi! Jotakin aivan toista on
kuitenkin miehen syvä, vakava ja hiljainen suru kuin nuorukaisen
myrskyävä ja helposti ohimenevä tuska.
Almaan teki vaikutuksensa isän äänen huomattavan hento sävy.
Ylijahtimestarilla oli suuri vaikutusvalta, kun hän äänellään kykeni
ilmaisemaan syvimpiä tunteitaan. Hän teki Almaan tällä hetkellä
voimakkaamman vaikutuksen kuin koskaan ennen; hän huomasi sen ja
lisäsi: — Alma, sinä tuotat minulle suurimman surun mitä minulla
on eläissäni ollut — sinä lasket isäsi hautaan, jollet täytä hänen
toivomustaan!
— Oi, isä, isä, laske _minut_ ensiksi sinne! — pyysi tyttö ja puhkesi
itkuun, niin kiivaaseen, niin rajuun, että ylijahtimestaria kauhistutti
se epätoivo, joka oli koko hänen olemuksessaan... — levätkäämme
kernaammin siellä molemmat — mutta anna minulle anteeksi, oi, anna
minulle anteeksi, muutoin en saata elää enkä kuolla!
— Älä itke, Alma lapseni, rakas, pikku Almani, älä itke — eihän
isäsi ole mikään tyranni! — ja sydämellisesti ja kauan syleillen
isä sulki vapisevan tyttären rinnoilleen... — Mutta kuule nyt minun
menettelytapani vaikuttimia; sillä tällä hetkellä tulee Alman ja
hänen isänsä sydämen välillä olla täysi luottamus — kuule rauhassa ja
ymmärryksellä!
— Minä kuulen! — kuiskasi Alma; ja istuen isän vieressä hän kuunteli
yhä kasvavassa jännityksessä hänen huuliltaan lähteviä sanoja:
— Hento, ruumiiltaan ja sielultaan hento nainen, Alma, tarvitsee
elämänsä tärkeimmässä askeleessa vanhemman, vakavan seuralaisen —
seuralaisen, joka juuri sen vuoksi, ettei itse enää ole nuori, tuntee
itsensä tyytyväiseksi, niin, onnelliseksi, ihastuneeksi, kun vain hyvä,
lempeä lapsi, nuori, ystävällinen puoliso hymyilee ja leikkii hänen
ympärillään. Sinä, Almani, joskin sinä jonkin kerran, erikoisissa
tilaisuuksissa, voit olla hieman ryhdikäs, olet kuitenkin tuollainen
hento olento. Sinä, lapseni — olen sanonut, että puhuisimme suoraan
tällä hetkellä — joskin olet kaunis, miellyttävä ja rakastettava, et
ole suinkaan saanut runsaasti järjenlahjoja. Minulle tekee kipeää
sanoa tätä, ja näen poskillasi tapahtuvasta värivaihtelusta, että
sinun laitasi on sama sitä kuullessasi; mutta totuus on totuus. Minun
vakaumukseni on nyt se, että sinä eläessäsi yhdessä kunniallisen ja
kelpo majurimme kanssa et koskaan kaipaisi näitä älyn korkeampia etuja,
kun sinä taasen miehen kanssa, jolla on erilainen luonne, terävämpi
katse, lyhyesti sanoen syvät, voimakkaat tunteet, mielikuvitusta ja
runoutta j.n.e., kaipaisit niitä varsin paljon.
Ylijahtimestari pysähtyi hetkiseksi, jolloin hän kädellään hiveli Alman
kumarassa olevaa otsaa. Senjälkeen hän jatkoi:
— Kun kuherruskuukaudet ovat menneet ja niiden keralla ensimäinen
rakkaudenhuuma, hakee jälkimäinen mies toisenlaisia aarteita
kuin lapsellisen kauneuden ja lapsellisen sopertelemisen pikku
viehätyksiä; hän tahtoo puolison, joka saattaa käsittää, ymmärtää
ja seurata häntä, itse jutella ja keskustella hänen kanssaan, kun
hän väsyneenä päivänsä työstä palaa jälleen kotiin. Mutta kun hän
hyvinkin pian surukseen huomaa, ettei toinen sellaiseen kykene, kun
vaimo silloin salaisella hämmästyksellä näkee, miten mies vetäytyy
syrjään, ja huomaa hänen tehneen havaintoja, jotka vahingoittavat
hänen rakkauttansa — miten käy silloin: salainen kärsimys, vaikea
masentuminen kalvaa vaimon sielua; hän huomaa, ettei hän enää ole
miehelleen kaikki kaikessa, ja mitättömyytensä tunne tekee hänet yhä
alakuloisemmaksi ja araksi, saattaa hänet kykenemättömäksi käyttämään
niitäkin viehätyskeinoja, joita luonto on hänelle antanut. Vakava
suru on mato, joka kalvaa elämän kukkaa. Nainen menettää kauneutensa,
sen mukana erään mahtavimpia aseitansa, joita hänellä on ollut; sen
tuottama epätoivo vähentää hänen olemuksensa viehätysvoimaa, hyvyyttä
ja rakastettavaisuutta, ja kauniista, ujosta, nuoresta, leikillisestä
tytöstä on tullut ruma, tyytymätön, luulosairas vaimo, joka ei kykene
tekemään omaansa eikä miehen elämää iloiseksi!
— Isä, isä, — huudahti Alma ja kohotti hehkuvat kasvonsa, — sopiiko
tämä kuva minuun — olenko minä tyhmä, yksinkertainen, avuton olento?
— Et mikään niistä, lapseni, sinä olet lahjoiltasi vain
keskinkertainen; ja jos olisit antanut minun rauhassa lopettaa
kuvaukseni, niin olisin sitten näyttänyt sinulle, että juuri ne
ominaisuudet, joita sinulla on, olisivat kehittyneet sinussa — jos
olisit mennyt naimisiin majurin kanssa, — miehen, joka on tasainen,
levollinen ja perin rehellinen ja joka koko elämänsä olisi sinua
käsillään kantanut, — puhtaimmaksi ja korkeimmaksi onneksi, onneksi,
jonka kestävyys ei olisi häiriintynyt. Itse intohimottomana, tyynenä,
lempeämielisenä ei hän olisi koskaan pyytänyt sinulta mitä itse
ei olisi tarvinnut, ja sinä olisit lisännyt niiden harvain, mutta
onnellisten naisten lukua, jotka täyttäessään hellän puolison ja äidin
velvollisuuksia, ympärillään paras mitä elämällä on, kunnioitus ja
hyvinvointi, eivät joudu tuntemaan senlaatuista nöyryyttävää köyhyyttä,
jonka tietoisuus avaa sen haudan, mihin moni nuori nainen on nähnyt
elämänsä onnen vaipuvan... Ja nyt, Almani, olen sanonut kaiken.
Ajatteleppa, että isäsi, jonka katse on seurannut sinua varhaisimmasta
lapsuudestasi, täytyy tuntea sinut paremmin kuin itse tunnet itsesi
— ja huomaa nyt, mitä hän on tahtonut, mitä toivonut: huomaa, ettei
hänellä koko maan päällä ole pyhempää ja lämpimämpää toivomusta kuin
että näkisi sinut onnellisena!
Muutamia hetkiä isän vaiettua Alma istui hiljaa. Jo aikoja sitten oli
hänen poskillaan palanut tumma purppura, hänen silmissään oli loistanut
voimakas ja vilkas tuli. Nyt hän kohosi ylös, laski kätensä isän käteen
ja sanoi levollisesti, mutta varmasti: — Suo minulle anteeksi, isäni,
mutta minä... minä tohdin uskoa, että lausuntosi tahi ainakin osa siitä
on johonkin määrin erehdyttävä!
— Mitä sanot, Alma? — kysyi ylijahtimestari ja katsoi hämmästyneenä
tyttöä silmiin: — erehdyttävä?
— Niin, isä, en ole koskaan ennen tuntenut sitä mitä tässä hetkessä
tunnen, mutta jokin minussa nousee sanojasi vastaan, isä, ja vakuuttaa
minulle, etteivät ne sovellu minuun; ja nyt, jos sallit, isä, tahdon
minäkin sanoa, miksi liitto majurin kanssa, kaikissa oloissa — vaikka
en olisi tuntenutkaan Karl Augustia — olisi tullut minulle ylen
vastenmieliseksi... ajatteleppa, isä, vaan nuorta tyttöä, joka ei
ole lahjoiltaan niinkään keskinkertainen, mutta joka ensimäisistä
lapsuusvuosistaan alkaen on tottunut konemaiseen tottelemiseen,
tottelemiseen, joka ei ole koskaan antanut tilaa tahi aavistustakaan
oikeaa tahi väärää koskeville ajatuksille eikä edes minkäänlaista
ajatuksenvapautta: jos tämä tyttö nyt vähitellen alkaa tuntea, että
hänelläkin on jotakin arvoa, että hänenkin pitäisi osata tuntea,
ajatella ja menetellä omin neuvoin, niin hänen ensimäinen ja hartain
halunsa on se, että hän, jos hänen on erottava isästä, jota hän on niin
sydämellisesti rakastanut, silloin saisi seurata miestä, joka antaisi
hänelle, ei ainoastaan vaatteita ja ruokaa ja pitäisi ystävällistä
huolta hänen pikku huviensa ja oikkujensa tyydyttämisestä, vaan myöskin
ennen muuta tulisi hänen rakkaimmaksi seurakseen, mutta yhtäkaikki
ei olisi häntä niin paljoa korkeammalla, etteivät he voisi kohdata
toisiaan kaikilla niillä aloilla, joilla miehen ja naisen ymmärryksen
ja tunteen tulee olla tasapainossa.
— Mistä, Herran nimessä, — huudahti ylijahtimestari keinuen tuolilla
edestakaisin, — olet saanut kaiken tämän, tyttö?
— Olen saanut sen yksinomaan omasta tunteestani, isä. Mutta milloin,
isäni, olisit huomannut, että Almasi olisi ymmärtänyt muuta kuin
totella, leikkiä ja hyväillä: minähän en ole koskaan muulloin paitsi
tänään, kun sinä itse avasit tien, uskaltanut avoimesti lausua
ajatustani. Mutta, isä-kulta, anna minulle vapaus ja oikeus siihen — ja
silloin saat nähdä, etten minä ole se nuori nainen, jota sinä kuvailet,
vaan että minä tahdolla, tunteella, käytöksellä ja ymmärryksellä kyllä
koetan pitää kiinni siitä miehestä, jonka olen valinnut. Jos minä sen
sijaan pakosta tahi houkutuksesta tekisin sen synnin, että antaisin
kunnialliselle miehelle käden ilman sydäntä, niin olisin ollutta ja
mennyttä, silloin kuihtuisin ja kuolisin kuin köyhä, tallattu kukka,
ja niinmuodoin tuottaisin itseeni luottavalle miehelle elinkautisen
katumuksen kotoisen ilon asemesta. Olisiko se hyvä, isä?... Ei, hyvä
se ei olisi, sillä minun täytyy lopettaa tunnustamalla, etten luule
itsessäni olevan luonnetta kestämään pilalle mennyttä elämää.
Ylijahtimestarin kasvoilla oli pitkän aikaa taistellut valtava
mielenliikutus; mutta sinä hetkenä, jona Alma lakkasi puhumasta, sanoi
hän melkein hennolla äänellä: — Tule syliini, lapsi! Sellaisena sinun
olisi pitänyt esiintyä aikoja sitten — olen tyytyväinen sinuun, Alma,
hyvin tyytyväinen. Jumala katsoo tahtoon: _sinun_ hyväsi oli kuitenkin
joka tapauksessa _aina_ minun päämääränäni.
— Ja nyt... — änkytti Alma, nojaten polttavan poskensa isän poskeen.
— ... saamme ajatella asiaa, ennenkuin toimimme, lapseni! En anna
tämän jälkeen suorastaan kieltävää vastausta, mutta minunkaan
ikäisenäni ei kernaasti luovuta, kaikkein vähimmin väkivaltaisesti,
lempiajatuksestaan... Koetan keksiä jonkun keinon, joka saattaisi
sovittaa meidän kaikkien tunteet. Mutta nyt, lapseni, jätä minut
rauhaan — — olet todellakin saanut minut vakuutetuksi siitä, ettet ole
se, miksi olen sinut kuvannut: ja niin iloinen olen siitä, että olen
tehnyt yhdeksäntoista vuoden pituisen erehdyksen, että tästä hetkestä
alkaen annan sinulle täyden vapauden avoimesti lausua ajatuksesi
kaikista asioista.
— En käyttäisi sitä väärin, isä! — sanoi Alma, nöyrästi suudellen
isänsä kättä, jolle vierähti muutamia kyyneliä. — Sillä koskaan
en ole samassa määrässä kuin nyt tuntenut halua tottelemisella ja
sanomattomalla hellyydellä ansaita rakkauttasi, isä.
— Hyvä, hyvä, lapseni — luulin, sieluni kautta, että juuri tänään
tapahtuisi jotakin erittäin merkillistä. — Ylijahtimestari ajatteli
repeter-kelloa, jonka vetämisen hän ensimäisen kerran niin moniin
vuosiin oli unohtanut.
Niin, ja mitkä vallankumoukset hänen valtakunnassaan olivat tapahtuneet
parin tunnin kuluessa: majuri hylkää kihlauksen, Alma heittää pois
vanhan ihmisen ja tulee uudeksi — ja hän itse saa selville, että hän
yhdeksäntoista vuoden ajan on ollut erehdyksessä oman tyttärensä
luonteesta!
Saman päivän iltapuolella oli ylijahtimestarilla, kun hän koko ajan
oli ollut sulkeutuneena omaan huoneeseensa, majurin kanssa pitkä
ja tuttavallinen keskustelu — mitä se kosketteli, siitä ei kukaan
tiennyt mitään. Mutta molempain ulos tultua loisti sydämellinen
rauha ja sovitus heidän silmissään ja olemuksessaan, ja sen ohella
ylijahtimestarin katseessa ja silmänvilkutuksessa oli jotakin, mikä
ennusti hyvää tuulta, hyviä ehdotuksia.
— Onko Alma nyt tyytyväinen? — kysyi majuri hellällä, mutta varmalla
äänellä heidän erotessaan illalla.
Alma ei uskaltanut vastata, mutta puristi majurin kättä tavalla, joka
vakuutti hänelle, että hän todellakin oli sitä... Hän näki kyynelten
kimaltavan majurin silmissä.