Pilvinen taivas sateineen ja myrskyineen oli ensimäinen tervehdys,
jonka Alma vastaanotti yhdeksäntenätoista syntymäpäivänään.
Ketään vierasta ei ollut nyt kutsuttu, mitään hyörinän kalistelua ei
kuulunut keittiöstä, ei edes Neta-tädin äänikään kajahdellut eteisessä
tahi portaissa: kaikki oli hiljaista, ikäänkuin päivällä ei olisi ollut
mitään merkitystä.
Alma oli kauhuissaan, itki ja rukoili mitä palavimmin, samalla
huokaillen: — Jospa jo olisi ilta!
— Hyvää huomenta, lapsi-riepu! — kuului vihdoin ovesta, ja Neta-neiti,
kädessään pieni, mitätön kukkaseppele, astui makuusijan ääreen. —
Katsoppa, — sanoi hän laskien seppeleen peitolle, — ota nyt se, koska
et tahdo parempaa. Sinulle olisi muutoin soveltunut paremmin tänään
kantaa seppelettä ja kruunua — silloin täälläkin olisi ollut toinen
ääni kellossa.
— Onko täti nähnyt isää tänään?
— Olen niinkin, luulen kyllä nähneeni — vastikään kutsui minut
soittokellolla niin kiivaasti, että luulin nauhan katkeavan! Nyt et
saa puhua majurin etkä kenenkään toisenkaan kanssa, ennenkuin sinut
kutsutaan sisälle, eikä se tapahdu aamiaiseksi, jonka ylijahtimestari
tänään syö yksinään. Senjälkeen hän odottaa majuria — ja sitten lopuksi
sinuakin, arvelen.
— Ja sillä aikaa, — valitti Alma, — minä menehdyn levottomuuteen! Ei
ketään, jonka kanssa puhella, — jonka kanssa neuvotella — voi, miten
kaipaankaan äitiä: hyvää, hellää äitiäni, — hän ei olisi kovuudella
lykännyt luotaan tytärtään, hän.
— Ja teenkö minä niin? — kysyi Neta-neiti hiukan lempeämmällä äänellä.
— Enkö tee enemmänkin kuin mistä kohtuudella saattaisin vastata, kun
en puhu erästä asiaa, jonka sinä kai itse tiedät, joskaan et luule
kenenkään muun tietävän.
— En ymmärrä, — sanoi Alma hiljaa.
— Vai niin, sinä et ymmärrä, että tuolla vanhalla luostarinröttelöllä
on useampia korvia kuin luuletkaan... no, no, no, älähän keikahda
kumoon! Koska olen voinut pysyä vaiti kokonaisen kuukauden, voin kai
tänäänkin.
— Täti... täti! — Alma vapisi niin rajusti, ettei saanut suustaan
sanaakaan.
— No, no, rauhoitu nyt — siellä ei ollut muita kuin sisäkkö-Sohvi, joka
toisella puolella oli tapaamassa _omaa_ hempukkaansa. Mutta minä annoin
hänelle jokseenkin hyvät kengät, jotta hän pitäisi suunsa kiinni.
Silloin Alman kasvot hehkuivat häpeän voimakasta punaa. — Vakuutan
teille, täti, — sanoi hän, ja leimahtavaa ylpeyden tunne antoi voimaa
ja elämää hänen sanoilleen, — minä vakuutan, että minä itse tänä
päivänä sanon sen isälle! Ja silloin sekä hän että täti ja kaikki,
jotka saavat sen tietää, huomaavat, ettei kellään ole oikeutta
loukkaantua siitä tapaamisesta!
— Siunaa ja varjele, — huudahti Neta-neiti, ja löi hämmästyksissään
kätensä yhteen, — miten topakaksi olet tänään tullutkin, lapseni — älä
vaan tule hämillesi, kun joudut silmätysten isäsi kanssa!
* * * * *
Omassa huoneessaan ylijahtimestari istui aamiaispöytänsä ääressä.
Kolme kertaa hän oli kiinnittänyt lautasliinan napinreikään ja jälleen
irroittanut sen siitä; ja Neta-neiti, jonka itsensä piti häntä
palvella, oli niinikään kolme kertaa nostanut kyljysvadin kannen ja
laskenut sen jälleen paikoilleen, koska huomasi, ettei aika ollut vielä
tullut.
Tämä hiljaisuus oli aivan kuulumatonta liukaskielisen ylijahtimestarin
tapaiselle miehelle; tekipä se Neta-neidinkin voimakkaihin hermoihin
sellaisen vaikutuksen, että hän — ensi kerran ylijahtimestarin taloon
tultuaan — olisi toivonut saavansa muutamiksi tunneiksi jättää
tehtävänsä.
— Tuokaa tänne pullollinen reininviiniä ynnä lasit ja toimittakaa
sitten sana majurille, että pyydän hänen tekemään minulle sen kunnian,
että joisi täällä kerallani lasillisen aamiaiseksi!
Neta-neiti leijaili ovelle.
— Odottakaa hetkinen — oletteko ollut tänään Alman luona?
— Olen tietysti!
— No?
Kykenemättä käsittämään, mikä vastaus ylijahtimestaria tämäntuulisena
miellyttäisi, Neta-neiti rajoittui lyhyeen "mitä"-kysymykseen.
— Samantekevä — tehkää mitä olen pyytänyt!
Jäätyään yksin omien ajatustensa seuraan ylijahtimestari asteli
piippu kädessä kiivaana edestakaisin. Näki hänen olevan voimakkaiden
mielenliikutusten vallassa, jotka vuorotellen pyrkivät voitolle hänen
sielussaan. Silloin tällöin hän huiskautti piippuaan ilmaan ikäänkuin
karkoittaakseen jotakin; hän ei tahtonut suoda sijaa lempeämmille
tunteille.
Hetkisen kuluttua Neta-neiti palasi kantaen uutta tarjotinta, ja
vähän jälkeenpäin saapui majuri, levollisena, mutta hieman tavallista
kalpeampana.
— Jättäkää meidät, — sanoi ylijahtimestari luoden katseen
taloudenhoitajattareensa.
Herrat istuutuivat pöytään...
Järjestelmällisellä pitkäveteisyydellä ylijahtimestari oli avannut
pullon, pyyhkäissyt pois lakan, täyttänyt lasit ja asettanut pullon
paikoilleen.
— No, veliseni, meillä on tänään juhlapäivä, joka ei varmaankaan ole
veljelle samantekevä. — Näin puhuessaan ylijahtimestari sinkahutti
majuriin silmiensä salamat.
— Ei, ei suinkaan — nythän on Alman syntymäpäivä.
— Oikein, ja samalla sinun ja hänen kihlauksensa vuosipäivä... Saamme
kai juoda morsiamesi maljan!
— _Alman_ maljan! — änkytti majuri.
— Miksi eroittaa hänen nimeään siitä arvonimestä, joka on hänelle
tuleva — mitä, häh, majuri, mitä sellainen merkitsee? Juon sinun
_morsiamesi_ maljan, ja toivon, ettet kieltäydy vastaamasta siihen!
— Veli... kuule minua!
— Kuulen, — sanoi ylijahtimestari, samalla kun antoi käden, jonka oli
ojentanut tarttuakseen lasiin, verkalleen laskeutua, — minä kuulen,
mutta veli ajatelkoon, mitä aikoo puhua.
— Olen jo ajatellut! Asianlaita ei voi, ei saa olla toinen: minun
kunniani, minun sanani ovat panttina... minun täytyy lunastaa ne —
tästä päivästä alkaen ovat Alman siteet katkaistut!
— Ahaa, suurkiitos, varsin mielenkiintoisia keksintöjä! — vastasi
ylijahtimestari kylmänivallisesti samalla kun polttava verivirta
syöksähti hänen kasvoilleen. — Veli on niinmuodoin ollut sitä
mielipidettä, että minä olen mies, jonka kanssa saattaa leikkiä mielin
määrin? Mutta sitä ei tehdä! Minun tyttäreni kättä ei pyydetä sitä
varten, että se jälleen muitta mutkitta hyljätään — ei, hyvä herra, ja
sen minä sanon, että silloin ei ole tunnettu, mikä on se mies, jota on
niin karkeasti loukattu!
— Veli, veli, — sanoi majuri äänensävyllä, jonka syvä sydämellisyys
jonkun verran hillitsi ylijahtimestarin rinnassa riehuvaa myrskyä,
— tämä on liikaa! Älä tee minulle uhria vaikeammaksi kuin se on,
vaan kuule minua kärsivällisyydellä — tee se meidän monivuotisen
ystävyytemme tähden!
— Juuri sen vuoksi ei tämän hetken olisi pitänyt koskaan tulla.
— Sitä ei saattanut estää. Se on kuitenkin minun oma syyni, ainoastaan
minun... veli muistaa varmaankin vuosi sitten vallinneet suhteemme?
En saata antaa itselleni anteeksi, etten silloin heti päättävästi
vetäytynyt takaisin. Mutta heikkous, heikkous — enkö silloin koettanut
uskotella itselleni, että Alma uusissa olosuhteissa pian unohtaisi
mieltymyksen, jota pidin ohimenevänä kuumeena. No, niin, veli: sillä
hetkellä, jolloin pyysin saada olla kahdenkesken Alman keralla,
houkuttelin hänet vuodeksi... koevuodeksi... tekemään sitoumuksen
kerallani, ja jätin hänelle kunniasanallani oikeuden saada jälleen
vapautensa siinä tapauksessa, että hänellä vielä tämän ajan jälkeen
olisi silloin tuntemansa taipumus. Ehdotukseni näytti minusta silloin
viisaimmalta — koska... koska, — lisäsi hän verkalleen, — olin hullu
saattaessani uskoa, että vanhemman miehen rehelliset ja hellät
huolehtimiset saattaisivat hävittää sen vaikutuksen, minkä nuoruus,
kauneus ja rakkaus kerran ovat tehneet.
— Leikkiä niinmuodoin, ainoastaan leikkiä, — sanoi ylijahtimestari
verkalleen, katkerasti, — leikkiä minun kerallani! Ja onko _minun_
tyttäreni, jonka pidin lunta valkoisempana, onko hän vuoden, kokonaisen
vuoden saattanut valehdella isälleen, joka kuitenkin niin lämpimästi,
yli kaiken mitä kieli voi kertoa, on häntä rakastanut! — Hänen näin
lausuessaan herahti kyynel hänen silmäänsä ja tuiman tuskan piirre
kuvastui hänen ryppyiselle otsalleen.
— Herran nimessä, veli, — pyysi majuri hellyttävällä äänellä. — Älköön
veljen viha, veljen suru kohdistuko häneen! _Minä_ olen ohjannut
hänet harhaan; _minä_ olen nähnyt hänen suuren tuskansa, hänen
vastahakoisuutensa, hänen ahdistuksensa ja — sanonko sen, veli... anna
anteeksi, veli, että tuotan vielä enemmän kipua... sanonko sen suoraan,
_pelko_, tuo kauhistava tunne, joka on niin arvoton olemaan lapsen ja
isän sydämen välillä, se antoi Almalle rohkeutta mihin hintaan hyvänsä
ostamaan itsensä vapaaksi isänsä vihasta.
— Heikkoutta se oli, viheliäistä, halveksittavaa heikkoutta! — huudahti
ylijahtimestari; mutta hänen äänessään ei ollut tuota kiivasta
kuohuntaa, joka tavallisesti ennusti myrskyä: siinä oli kumeasti
suhisevan tuulen ääni, joka katkee kesken kaikkein raivokkainta
rynnistystään.
— Veli, minä houkuttelin, syy oli minun!
— Niin oli, — lisäsi ylijahtimestari, verkalleen saavuttaen tavallisen
määrätyn mielenmalttinsa, — ja veljen velvollisuus on korjata paha.
— Juuri sitä minä sydämestäni ja sielustani toivon!
— Toivo siten, kuin miehelle sopii! Teemme leikistä toden; hänen täytyy
vielä, niin, hänen _täytyy_ tulla veljen puolisoksi!
— Heitä tämä mieliharha! — pyysi majuri lämpimästi ja hartaasti. —
Se on mahdotonta: hänen sydämensä on peruuttamattomasti luovutettu.
Veli ei saata tahtoa hänen onnettomuuttaan. Ja ajatteleppa
vastuunalaisuutta... ajatteleppa sitä niin kauan kun on aika!
— Minä teen sen! Minä tiedän mikä on hänen onnensa ja onnettomuutensa,
paremmin kuin hän itsekään... Jätä minut, majuri, jätä minut! Tahdon
selvittää ajatukseni; tahdon puhua tytön keralla; tahdon nähdä
saattaako hän katsoa minua silmiin!
— Veli, veli!
— Veli, veli — hiton pitäisi olla veljen veli eikä minun, kun veli
panee toimeen tuollaisia hulluinhuoneseikkailuja! Mutta jollen minä
tule veljen apeksi kaikella asianmukaisella kunnialla, niin — on
mennyttä sekä vanha ystävyys, että myöskin se kunnioitus, jonka
olen lahjoittanut veljelle... mene nyt, mene ja salli minun koota
ajatuksiani!
Ylijahtimestari kulautti pari viinilasillista, hieroi otsaansa,
heittäytyi sohvalle, mutta nousi jälleen ylös ja asettui keskelle
lattiaa odottaen tytärtään.