Alman posket hehkuivat kuin tulessa. Häntä kauhistutti rakastettunsa
rohkea ehdotus: salainen tapaaminen — entä jos hänen isänsä saisi sen
tietää! Mutta toiselta puolen, mitä Karl August muutoin tekisi? Tulisi
tänne kotiin ja kenties sitten aiheuttaisi liian aikaisen ratkaisun,
jota isän tekemänä ei kenties koskaan saattaisi peruuttaa! Ujous kielsi
häntä menemästä luotsivanhuksen luo ja lähettämästä kirjelippua hänen
mukanaan; ukko luuli hänen olevan kihloissa majurin kanssa, ja mitä
hän silloin ajattelisikaan, sanoisikaan — luultavasti kieltäytyisi!
Niinpä... Tässä Alman ajatukset harhailivat kauheassa sekamelskassa;
mutta tuloksena oli kuitenkin, että hän päätti mennä kohtaamaan
rakastettuansa hetkiseksi, ainoastaan voidakseen silloin käyttää
vaikutusvaltaansa ja saadakseen kärsimättömän miehen heti lähtemään
Ombergista.
Palattuaan puolen tunnin kuluttua ylijahtimestari oli jonkun verran
paremmalla tuulella kuin lähtiessään. Sentähden Neta-neiti, jolla
ei ollut ikinä mitään parempaa huvia kuin puupekka, ehdotti että
herrat huvittelisivat sillä itseään. Ehdotukseen suostuttiin sitäkin
kernaammin, kun sekä isäntä että vieras juuri tänä iltana tunsivat
tarvitsevansa Neta-neidin läsnäoloa, jotteivät joutuisi jonkinmoisen,
vastenmielisen alakuloisuuden valtaan.
Hetkisen Alma istui työssään ikkunan ääressä, mutta kun kukaan ei
puhutellut häntä tai edes ollut huomaavinaan hänen läsnäoloaan, arveli
hän, että häntä tänä iltana ei ollenkaan kaivattaisi. Ikäänkuin ei
aikoisikaan lähteä pitemmälle hän meni kamariinsa, missä vielä hetkisen
harkitsi itsekseen. Rakkaus kuitenkin voitti ja — kuten Almasta tuntui
— järkikin; ilman hänen väliintuloaanhan Karl Augustin päähän voisi
pistää ruveta, kuten talvella, kummittelemaan ikkunain takana.
Huivi heitettiin hartioille, olkihattu päähän, ja samassa
ylijahtimestarin talo oli hänen takanaan.
Nopeammin kuin itse Kultakäpälä olisi kyennyt hän riensi Alvastraan
vievää tietä...
Luostariholvien salaperäisessä suojassa Karl Augustin ja Alman sydämet
löivät jälleen toisiaan vasten. Mutta mihin katosivat kaikki ne tärkeät
neuvot, joita molemmin puolin oli annettava? Ne häipyivät ennenkuin
olivat ehtineet huuliltakaan.
Silloin kuului kolme kertaa kahden vahvan käden paukahdus, jonka täytyi
tulla raunioista. Karl August kohottautui nopeasti, Alma vetäytyi kauas
taaksepäin; samassa näkyi musta pää kohoavan muurin takaa. — Tyrskyjä
edessäpäin, herra patruuna! — kuului luotsivanhuksen ääni.
— Kelpo ukko, oletko omin neuvoin pitänyt tähystystä? Kiitos, kiitos
varoituksestasi! — vastasi Karl August varmalla äänellä. Ja painaen
vielä kerran Alman rintaansa vasten kuiskasi hän:
— Jätän sinut, rakkaani, niin ajoissa, ettei kukaan aavista sinulla
olleen seuraa. Joku on varmaan kohta täällä: luotsivanhus on meitä
varoittanut.
— Kiiruhda, kiiruhda Herran nimessä, — pyysi Alma hädissään, — ja minä
rukoilemalla rukoilen sinua: älä tule takaisin ennen kuukauden loppua
— ennen sitä ei tapahdu mitään, minkä vuoksi sinun täytyisi olla
saapuvilla.
— Pitää kääntää, patruuna! — kuului jonkun verran kärsimätön ääni
ylhäältä. — Jollei se käy sivaan, niin ajamme karille!
— Rohkeutta, rakkaani! Vaarojen jälkeen tulee tyven!
Karl Augustin notkea vartalo katosi ajatuksen nopeudella raunioiden
lomaan. Hetkisen kuluttua luotsivanhus jälleen pisti päänsä esille
viitaten Almalle, joka vielä seisoi samalla paikalla, ja sanoi tytön
lähestyessä:
— Nyt on ukko tehnyt velvollisuutensa luotsina ja jatkaa matkaansa
suoraan eteenpäin. Ylijahtimestarin takki vilahtelee tuolla puiden
välissä: hän on pian täällä. Mutta, pikku Alma-neiti, ajatelkaa majuria
älkääkä tehkö toistamiseen tätä: aina ei väylällä satu olemaan hyvää
ystävää!
Alma ei ehtinyt vastata ennenkuin ukon vanha nuttu oli jo alhaalla, ja
pian hän näki hänen jatkavan kulkuaan niin levollisena kuin ei mitään
olisi tapahtunut.
Joka hetki Alman kauhistus kasvoi. Hänen isänsä silmät olivat aina
olleet terävät. Jo se seikka, että hän oli seurannut tytärtään, osoitti
hänen epäluuloaan — entä jos hän todellakin olisi nähnyt Karl Augustin!
Hän istuutui puun juurelle etäisimpään holviin eikä ollut huomaavinaan
keveiden askelten asteettaista lähenemistä. Mutta äkkiä askeleet
tulivat nopeammiksi, ja isä seisoi hänen edessään ilmeisesti
hämmästyneen näköisenä.
— Mitä sinä täällä teet, tyttö? — kysyi hän karskisti, luoden samalla
raunioihin pitkän, viipyvän katseen, joka näytti tunkevan jokaiseen
sopukkaan.
— Istun mietiskelemässä, isä-kulta, — sai Alma sanotuksi.
— Hiiteen moiset mietiskelyt! Minä mietiskelin myöskin hieman
tullessani sattumalta eteiseen ja nähdessäni sinun livistävän rakkaille
raunioillesi. Mutta katso, ettet mieti sellaista, joka saattaa sinulle
käydä liian kalliiksi — ja kavahda, ettet vastedes tee niin pitkiä
kävelyretkiä paitsi isäsi ja sulhasesi seurassa!
— Et ole kieltänyt minulta sellaista ennen!
— Teen sen siis nyt — mene!
Onnellisena päästessään näin vähällä Alma kiiruhti edeltäpäin; ja
huulet yhteenpuristettuina, rypistäen kulmakarvojaan, keppi kainalossa
ja piippu hyvää vauhtia heiluen edestakaisin ylijahtimestari tuli
reippain askelin perässä, katsoen silloin tällöin taakseen ja pari
kertaa mutisten: — Hitto tuota poikaa — juuri hän se oli, jonka minä
iltapäivällä näin vilahtavan puistossa. Mutta odotahan, odotahan, kyllä
olet turhaan heittänyt koukkusi!
Siitä hetkestä alkaen vakoilevat silmät vartioivat Almaa niin
ankarasti, että hän pelosta tavata Karl Augustia ei uskaltanut mennä
ovesta ulos. Mutta Karl August oli aikoja sitten kiinnittänyt itsensä
Hjo'hon, missä hän joka ilta istui Vetterin rannalla, katsellen milloin
valtavaa Ombergia, jonka helmaan hänen vastainen onnensa oli kätketty,
ja milloin loistavaa juovaa, jonka pyhän Birgitan jalanjälki oli
jättänyt sekä venäläisten kasakkain varjoja, jotka mustilla hevosillaan
kiitivät yli Vetterin sinisen kalvon.
Siten vähitellen lähestyi ratkaiseva päivä...