Jo hyvän matkan päässä portin ulkopuolella ylijahtimestari tuli
majuria ja tytärtään vastaan. Mutta turhaan vilkas katse etsi iloista
ja tyytyväistä ilmettä tulevan vävyn piirteistä: ne olivat tavallista
vakavammat — ja keksinnön seurauksen sai Alma hyvittää.
— Näkyy, että olet ollut hilpeässä ja hauskassa seurassa! — sanoi hän
iskien säkenöivän katseen tyttöön. — Enpä ihmettele, että majuri ei
pyytele hääpäivän määräämistä! Mutta minä sanon: kun asia pitkästyy,
niin se sitkistyy — ja niinpä, jos veljeä miellyttää, matkustamme
perjantaina ottamaan kuulutuksen. Saatamme silloin pitää häät juuri
Alman yhdeksäntenätoista syntymäpäivänä. Tämä äkillinen ehdotus,
lausuttuna äänellä, joka selvästi ilmaisi, että majurin epäröimiset
pidettäisiin loukkauksena, oli saada Alman sydämen pakahtumaan. Mihin
hänen rohkeutensa nyt katosi, mihin tuo iloinen kaipuu, jolla hän oli
odottanut tämän kuukauden loppua? Tässä hetkessä hän, isä silmiensä
edessä, olisi välttääkseen pelottavaa selontekoa toivonut ainoan
kuukauden pitkittyvän kolmeksi.
— Kiitän mitä sydämellisimmästi veljeä ehdotuksesta, joka todistaa,
että veljen ajatustapa aina on muuttumaton, — vastasi majuri, — mutta
minä...
— Mitä nyt? — keskeytti ylijahtimestari, hämmästyksessään unohtaen
kaikki kohteliaisuuden säännöt, — mitä tämä merkitsee? että minun
ajatustapani ei ole muuttunut, se ei kai tarkoita sitä, että on
olemassa joku toinen, joka on muuttanut omansa — sillä silloin,
silloin... en tahdo sanoa enempää! Toivoakseni veljen sanat saivat
ainoastaan sattumalta niin kummallisen muodon!
— Olen pahoillani, — lausui majuri kartellen, — että veli otti ne
niin pahaksi! Tarkoituksenani oli oikeastaan sanoa, että Alma saisi
valittamisen aihetta, jos rikkoisin hänelle antamani varman lupauksen.
Veli muistanee: vuoden kuluttua syntymäpäivästään hänen piti...
— Piti olla morsian, niin — ka, niin, siunaa ja varjele, sen muistan
aivan hyvin, ja kaikki vanhurskaus on varmaankin täytetty, jos hän
tulee morsiameksi juuri sinä päivänä!
— Ei aivan niin, veli, minun täytyy pitää lupaukseni sanasta sanaan!
— Majuri näki varsin hyvin, että tässä tarvittiin mitä suurinta
varovaisuutta, ja tällä hetkellä hän toivoi sydämensä pohjasta, ettei
hän koskaan olisi hullautunut tuohon väärään toivoon, että vuosi
poistaisi sen vaikutuksen, minkä vieras oli tehnyt Alman sydämeen
— niin, sydämestään hän toivoi, että hänellä samalla olisi ollut
tarpeeksi rohkeutta luopua tytön omistamisesta, koska sydän ei
saattanut seurata kättä.
Alma uskalsi tuskin hengittää. Mutta pieni kirjelippu tiviisti käteensä
puristettuna hän kuunteli isänsä vastausta, päättäen ainoastaan
suurimmassa hätätilassa sekaantua taisteluun.
Hetkisen ylijahtimestari tuntui harkitsevan. Senjälkeen hän sanoi,
rypistäen kokoon tuuheat kulmakarvansa niin tuimasti, että Alman täytyi
luoda katseensa toisaalle: — Toteutukoon tahtosi, majuri, ja vasta
kuukauden kuluttua palaamme asiaan! Mutta silloin, jos veli haluaa,
odotan veljeä aamulla... Päivä on perjantai — niinmuodoin sovelias
sen asian suorittamiselle, jonka olin tahtonut toteuttaa ylihuomenna.
Veljellä ei kai ole mitään sitä vastaan?
— Saavun kenties aikaisemmin! — sanoi majuri, joka arveli vähittäin
valmistamista jyrkkää iskua paremmaksi.
— Ei, ei, minulla on myöskin tahtoni: me lykkäämme, kuten veli on
pyytänyt — eikä nyt hiiskaustakaan asiasta ennen määräämääni päivää! —
Näin sanoen ylijahtimestari nosti lakkiaan keveästi kumartaen ja katosi
puistoon.
— Ja sinä päivänä, — huokasi Alma, — olisi kaiketikin parempi olla
maan alla kuin päällä — sitä syntymäpäivää en varmaankaan ole koskaan
unohtava!
— Luota minuun, lapseni! — sanoi majuri, ja hänen äänessään oli vanha
isällinen sävy. — Kun olet saanut tämän neuvon minulta, niin pääset
ainakin vapaaksi, maksoipa viimeisestä toivosta erkaneminen mitä
hyvänsä.
Heidän palattuaan kotiinsa Alma, jonka kättä pieni kirjelippu poltti,
kiiruhti kamarinsa rauhassa avaamaan ja lukemaan sen. Ja Karl August
kirjoitti:
"Levottomuus, lemmittyni, on vetänyt minut tänne kuukautta liian
varhain. Mutta älä pelkää: aion asettua Hjo'hon ja ainoastaan
silloin tällöin muutamiksi tunneiksi matkata toiselle puolelle,
voidakseni liihoitella sinun lähistössäsi. Oi, suloinen Almani, millä
rajattomalla kärsimättömyydellä laskenkaan päivät! Mitä hyvänsä isäsi
tehnee ja sanoneekin, niin sinä joka tapauksessa pääset vapaaksi
tuosta vihatusta siteestä, joka kokonaisen vuoden on meitä eroittanut!
En uskalla sanoa enempää. Sinun pitää suostua erääseen rukoukseeni:
tule tänä- tai huomis-iltana Alvastran raunioille — odotan sinua. Jos
kieltäydyt, niin en tiedä mitä saattaisin tehdä — en voi elää, jollen
saa nähdä sinua!