Puolen penikulman päässä Lindaforsista sijaitsi ihana Rosenlund, jota
toiselta puolen syleili tuuhea metsä ja toiselta suurehko järvi.
Sen lehtevät saaret, joita Karl August lisäksi kaunisti pienillä,
viehättävillä luolilla ja huvimajoilla, kehystivät vihreänä vyönä
kaunista rantaa.
Mitä parhaalla tuulella oli vanha ruukinpatruuna noussut vaunuihin
lähteäkseen katsomaan Karl Augustin "paratiisia", joksi hän itse sitä
nimitti; mutta tuskin oli tie kiertänyt rannan ympäri ja jättänyt
näköalan vapaaksi, kun jo ilmeni jotakin katsastelemisen aihetta.
— Mitä hittoa, Agneta, — sanoi vanha ruukinpatruuna, viitaten erääseen
mainituista pikku saarista, — mikä kumman porraskaappi tuossa on —
tuleeko hän nyt niin hulluksi, että rakentaa vielä tähtitorninkin!
— Jo nyt jotakin, ukkoseni, — vastasi Agneta-rouva, joka monta kertaa
mitä syvimmällä harrastuksella ja mielenkiinnolla oli katsellut kaikkia
poikansa laitteita, — sehän on uusin huvimaja, josta kerroin sinulle!
Siinä on näköala, jota kelpaa katsella; kaukoputkella hallitsee sieltä
koko Lindaforsia.
— Hitto vieköön, niinkö! — huudahti ruukinpatruuna liikutettuna
ajatuksesta, että Karl August oli pystyttänyt "kaapin" lapsellisesta
hellyydestä, vain sen vuoksi, että hänellä olisi jokin paikka, mistä
saisi nähdä vanhan kodin. — Jos niin on asia, ei minulla ole mitään
sanomista!
Mutta kun nyt kelpo vanhemmat olivat päässeet jonkun matkaa eteenpäin,
kohtasi heitä toisella saarella uusi näky: kivestä ja sammalesta
rakennettu temppeli. Hetkisen ruukinpatruuna katseli ääneti tuollaista
"laitosta", jossa ei näyttänyt olevan ei sisään- eikä uloskäytävää.
Senjälkeen hän huudahti ponnekkaasti: — Tuolta ei ainakaan, vieköön
minut se ja se, kukaan saata uskotella minulle näkyvän Lindaforsista
puutakaan. Etkö usko, muoriseni, sen mitään maksaneen, että tänne on
laahattu kiviä ja multaa ja sen semmoista — ja eikös nyt tehtaat ja
huvilat riitä, pitääkö järveenkin pystyttää huvitemppeleitä, portaita
ja kaappeja! Tiedätkö, minä olen ihan huolissani, muoriseni!
— Eikö sinullakin ole ollut pikku mielihalujasi, ukkoseni? Ajatteleppas
vain vesilaitteita ja jumaliasi ja jumalattariasi, jotka seisovat
suurten kummitusten kaltaisina kotona puutarhassa.
— Siinä on aistia, siinä — se on suurenmoista. Mutta tämä, tämä on
vain...
Samassa aukeni koko Rosenlundin näköala, esittäen kaikkea, mitä sillä
oli näytettävänä luonnon ja taiteen alalta.
Karl Augustin uutishuvila itse puistossa oli pienehkö
kahdeksankulmainen rakennus, jonka ylikerran keskessä oli pieni,
samanmuotoinen lasikupukattoinen salonki; tämän joka puolella oli mitä
siroimpia pieniä huoneita. Niille Karl August oli antanut kaikenmoisia
romanttisia nimiä, jotka viittasivat osittain seudun erilaisiin
näköaloihin ja osittain vastaisiin autuudenpäiviin, kun "enkeli" oli
muuttava pitämään valtikkaa.
— Kas, tässä meillä on itse lintuhäkki! — huudahti ruukinpatruuna
kierrettyään tehdasrakennusten ohi ja pysähdyttyään sanotun rakennuksen
eteen. — Se ei ole ollenkaan hullummasti rakennettu. Mutta kumma on,
ettei hän kuule meidän saapumistamme ja tule alas!
— Älä ole pahoillasi, Johannes-kulta — hän on kai jossakin hommassa
eikä voi aavistaakaan sellaisen ilon häntä odottavan!
Eräs työläinen oli heti valmis juoksemaan ylös; mutta ruukinpatruuna
ilmaisi haluavansa ilmoittautua itse. — Meneppä edeltäpäin, muoriseni,
— sanoi hän, — sinä joka tunnet tien!
— Hänellä on ainoastaan yksi kamari oikein kunnossa; siellä hän
varmaankin on! — Ja Agneta-rouva kiiruhti pitkin askelin ylös portaita.
Mainitusta huoneesta kuului vilkasta melua, ikäänkuin jotakin
kiireellistä olisi ollut tekeillä; ja katsoessaan ovesta isä ja äiti
huomasivat rakkaan Karl Augustinsa vetävän edestakaisin pöydän- ja
lipastonlaatikoita: puoleksi sullottu matkalaukku oli kahden tuolin
välissä.
Mutta heti ovelle silmättyään Karl August singautti uuden, mustan
hännystakin, joka hänellä juuri oli kädessään, kauaksi luotansa. Ja
levittäen molemmat käsivartensa suureksi, sydämelliseksi syleilyksi,
huudahti hän iloissaan: — Eläköön, minä läpäisen, — eläköön, minä
läpäisen!
— Olen, Herran nimessä, kauan sitä pelännyt! — mutisi ruukinpatruuna
vetäytyen takaisin, kasvoillaan sellaisen miehen ilme, joka on luullut
tehneensä hyvin surullisen huomion.
— Mitä ihmettä sinä tarkoitat, isä? — kysyi Agneta-rouva yhä hellästi
ja sydämellisesti hymyillen.
— Sanon, että olen kauan odottanut tätä! — vastasi ruukinpatruuna
luoden merkitsevän silmäyksen poikaansa.
Mutta silloin Agneta-rouva puhkesi nauruun. — Lopeta jo riemuitseva
huudahtelusi, rakas lapsi! — sanoi hän. — Sillä totta tosiaankin, näen
isän katseista, että hän luulee sinun menettävän järkesi!
— Voi, isä! — huudahti Karl August ojentaen tälle kätensä, — kenties
todellakin olen hieman hulluna, mutta se tapahtuu ainoastaan ilosta,
pelkästä autuaallisesta ilosta. — Kuuleppa vaan... minussa on jo monta
päivää kytenyt halu, joka taaskin tahtoi viedä minut — joskin liian
varhain — matkalle. En kuitenkaan saattanut mitenkään hillitä itseäni;
ja senvuoksi olen nyt aamupäivällä päättänyt lähteä taipaleelle,
ensiksi illalla Lindaforsiin ja sitten aamulla edelleen. Mutta juuri
kun epäröin, menettelisinkö kuitenkaan hyvin ja viisaasti ja seisoin
tässä kääntäen kaikkityyni ylösalaisin, sälyttääkseni matkalaukkuni,
huomaankin taakse kääntyessäni teidät, isä ja äiti! Isä, joka ei ennen
koskaan ole käynyt täällä, tuli juuri tänään — oliko ihme, että katsoin
sen onnelliseksi enteeksi, pidin päivän oikeana ja käynnin merkitsevän
samaa kuin: "ota meidän siunauksemme mukaasi, se turvaa varmimmin
onnesi!"
— Hm, hm! — sanoi patruuna puolittain nolona, puolittain liikutettuna.
— Tein varsin tyhmän erehdyksen, mutta sen sinä varmaankin suot
anteeksi vanhalle miehelle, joka ei ymmärrä uudenaikaista iloa! Mutta
sinun aikomuksestasi — jos se on oikea, jota en epäile, sanon täydellä
sydämellä: matkusta meidän siunauksemme evästämänä... ja sitä varten,
ettei uusi kotisi sitä kaipaisi, tulin tänne!
— Eikä koskaan, — sanoi Karl August sydämellisesti, — ole kiitollisempi
poika vastaanottanut hellempiä vanhempia. Vanhassa kodissa, —
lisäsi hän, ja voimakas puna leimahti poskille hänen ajatellessaan
menneisyyttä, — olin usein uppiniskainen ja itsepäinen; mutta täällä,
tässä kodissa, jonka isäni hyvyys minulle antoi, sitten kun järki
ja paremmat tunteet opettivat minut tuomitsemaan sekä sen väärän
aseman, jossa minä ennen olin, että sen sekä tietojen että kokemuksen
vajavuuden, joka minua vielä haittaa, ei minulle mikään saata olla
ilahduttavampaa ja rakkaampaa kuin vielä kerran nähdä sinut ohjaamassa
minua niissä monissa tapauksissa, joissa uuden kokemuksen täytyy pitää
itseään onnellisena, saadessaan vanhasta tukea.
Agneta-rouvan kasvoilla virtasivat ilonkyyneleet, kun taas
ruukinpatruuna koettaen tukahduttaa kyyneltä, joka tahtoi hiipiä hänen
silmästään, sanoi: — Nyt, Karl August, poikani, ymmärrän sinua. Jumala
siunatkoon sinua tästä hetkestä, parhaasta, minkä olen elänyt! Jos jäät
pois pitkäksi aikaa, niin minä kernaasti kurkistan tänne ja ohjaan
halusi mukaan sinun puolestasi... Ja katselkaamme nyt hieman huvilaa,
tahi kuten minä sanon suurta huvimajaa — sillä joka tapauksessa se on
nyt sellainen, — lisäsi hän hymyillen.
— Minä käsitän sen myöskin aina sellaiseksi, — vastasi Karl August
opastellessaan onnellisia vanhempia puoleen ja toiseen. — Saatuani
kaiken kuntoon arvelen, että Lindafors kaikissa olosuhteissa jää
lämpimäksi talvikodikseni.
Nämä sanat riittivät tekemään onnen täydelliseksi, etenkin kun Karl
pani erikoisen painon tärkeimmille sanoille "kaikissa olosuhteissa".
Tämän perhejuhlan jälkeen — joka sulatti ruukinpatruunan sydämen siinä
määrin, ettei hän saanut moitteen sanaa huulilleen, joskin jokunen
jäi niiden sisäpuolelle, Karl August läksi matkalle. Hän saapui pian
Hevossaareen, asettuen sinne asumaan juuri samana päivänä, jona majuri
ja Alma tekivät retkensä Rödgavelin rotkoon.
Eräästä puiston tuuheasta kohdasta, johon hän oli umpimähkään hiipinyt,
oli hän nähnyt ja kuullut heidät; ja huomattuaan, että Kultakäpälä
jätettiin jälkeen, turvautui hän ohimennen keinoon, joka tosin oli
ylen uskalias, mutta ainoa, jolla hän voi saada sanan Almalle; hän
kirjoitti muutamia rivejä lyijykynällä ja pisti pienen kokoonkierretyn
paperilipun Kultakäpälän kaulanauhan alle.
Toisesta piilopaikasta hän sitten odotti heidän palaamistaan; ja
sykkivin sydämin ja hehkuvin poskin hän katseli, miten Alma keksi pikku
kirjeen ja otti sen haltuunsa.
Syvästi henkeään vetäen hän vetäytyi syrjään, jottei kukaan häntä
yllättäisi; ja niinmuodoin hänen täytyi kieltäytyä ilosta katsella
enemmän rakastettuaan.