Jälleen oli kevätaurinko siroittanut kultiansa Ombergin rikkaihin
puistoihin. Vetter oli aikoja sitten irroittanut kahleensa ja
keinui jälleen ylpeänä ja itsenäisenä; vedenneito oli linnoineen ja
palatseineen palannut pitkältä muuttomatkaltaan; ja ilman, maan ja
veden asukkaat tunsivat uuden elämän riemuisaa vaikutusta.
Eräänä tällaisena aurinkoisena, kauniina päivänä majuri pyysi
morsiantaan kävelyretkelle viehättävälle Stocklycken niitylle, josta
hän tahtoi soutaa tytön vuoren rantoja ympäröiville vesille.
Iloisena Alma haki hattunsa ja päällysnuttunsa: vähinkin vaihtelu oli
hänelle mieleen.
— Niin tulee olla, — sanoi ylijahtimestari; — sulhanen ja morsian
nauttikoot täydellä luottamuksella, mitä rattoa taivas tarjoaa!
— Mutta eivät he kai saata lähteä kahden kesken? — huomautti
Neta-neiti, jolla aina oli mielessä sopivaisuuden vaatimukset ja kansan
arvelut.
— Mitä ihmettä? — nauroi ylijahtimestari. — Eivätkö he pian vietä
häitänsä?
— Onko kihlaus jo julkaistu? — kysyi Neta-neiti pisteliäästi, samalla
luoden voitonriemuisen katseen ylijahtimestariin. — Kuka on velvollinen
tietämään, että he menevät naimisiin?
— Kautta sieluni, kyllä he pian saavat tietää kaikkityyni!
Kihlajaiskemut tulevat sitä kirpaisevammat... Mutta menkää, menkää,
hyvät ystävät! — Ja tyytyväisenä muhoillen ylijahtimestari katseli
majuria ja Almaa, vakuutettuna siitä, että majuri tällä kävelyretkellä
— ensimäisellä, mitä hän oli koskaan ehdottanut pyytämättä tulevaa
appeansa seurakseen — varmasti käyttäisi tilaisuutta hyväkseen ja
päättäväisesti pyytäisi hääpäivän määräämistä.
Alma hengitti yhä helpommin joka päivä, joka lähensi merkitsevän
koetusvuoden loppua. Aikoja sitten hän oli tekemällä luotsivanhukselle
pari "satunnaista" kysymystä, saavuttanut sen varmuuden, jota hänen
sydämensä kaipasi, ja sitten hän ei ollut laisinkaan epäillyt, että
samana päivänä, kun majuri antamaansa lupausta pyhänä pitäen soisi
hänelle vapauden, Karl August ilmestyisi esittämään jälleen hänen
isälleen vanhat vaatimuksensa.
Tämä päivä oli juuri viimeisen kuukauden ensimäinen. Ja tuskin
kuunnellenkaan viittausta, jonka isä äsken oli tehnyt vastaisista
häistä, oli Alma kaikesta sielustaan antautunut toivon valtaan;
kuitenkin hän piti omina tietoinaan kaikki iloiset viestit, joita se
hänelle kuiski. Hän tahtoi odottaa, kunnes majuri puhuisi...
Alma oli kuvitellut mielessään, että majuri heti ja suoraan alkaisi
puhua heidän välisen suhteensa vaikeudesta ja siitä vielä suuremmasta
pulasta, jota tuotti asian oikea esittäminen ylijahtimestarille. Mutta
majuri oli ääneti ja näytti vaipuneen heidän edessään ja ympärillään
leviävän kauniin näköalan katselemiseen. Ja kumpaisenkaan mitään
hiiskumatta vene liiti vuoren rantoja ja lähestyi yhä enemmän niitä
kohtisuoria seinämiä, joiden sisällä ihmeelliset rotkot olivat. Ilta
ei kaikenkaan ollut niin sanomattoman kaunis kuin se, jona Karl August
kävi Rödgavelissa, mutta oli joka tapauksessa houkutteleva, ihana
iltapäivä, ja suloisena kaikui majurin korviin Alman ehdotus, että
soudettaisiin noihin vuorenpoukamiin.
Hänen sydäntänsä riemastutti, että Alma, joka matkan alussa ensiksi
näytti leikilliseltä ja sitten aralta, nyt niin suurella luottamuksella
antautui hänen seuraansa, vaikkakin he olivat yksin. Mutta, voi,
milloinkaan ei kelpo majuri ollut hullaantunut siinä määrin kuin nyt;
milloinkaan ei Alma ollut tuntenut itseään vähemmän yksinäiseksi kuin
tänä hetkenä hänen kanssaan. Unohtaen, että majurilla täytyi olla
jotakin sanottavaa, Alma oli kaikkine ajatuksineen ja tunteineen
rakastettunsa luona; jokainen häämöittävä esine loihti näkyviin hänen
kuvansa: hänen kanssaan hän teki huviretken Stocklycken tuoksuville
niityille, hänen kanssaan hän istui vuoren pienessä huvimajassa, hänen
kanssaan hän juuri nyt souti Rödgavelin pimeään holviin — eikö hän
ollutkin niin runollisesti kuvannut Almalle ensimäistä sinne tekemäänsä
matkaa.
Nauttien täysin siemauksin ja sulkien silmänsä kuunnellakseen,
miten Vetterin vellovain vesien kaiku murtautui sisustan runsasta
kivikerrostumaa vasten, antoi hän päänsä painua rinnalle. Hän ei edes
muistanutkaan majuria. Mutta toinen huomautti pian läsnäolostaan.
— Mitä pikku morsiameni niin syvämietteisenä ajattelee?
Morsian, — kuinka pahasti tuo sana sorahtikaan Alman korvissa! Majuri
ei ollut koskaan ennen käyttänyt sitä; ja Alma luuli, ettei sitä
nytkään olisi tapahtunut, jollei tarkoituksena olisi ollut käyttää
sitä jonkunlaisena keinona keskustelun alottamiseksi kuin itsellään
syntyvänä.
"Niinpä minun tehtäväni on alottaa!" ajatteli hän, ja kohottaessaan
silmänsä ja nähdessään majurin katseen sanomattoman tuskallista
levottomuutta kuvastavana vastassaan, sai hän enemmän rohkeutta.
Hänestä tuntui kuin Karl Augustin henki olisi Rödgavelin rotkossa
liihoitellut hänen ympärillään, ja hän oli iloissaan siitä, että vaikea
selvitys olisi tapahtuva paikalla, missä joku salainen ääni sanoi
hänelle, ettei majurilla ollutkaan sitä ylivaltaa, jonka hän niin usein
oli tahtonut omaksua.
— Mitäkö ajattelen? — hän vastasi. — Niin, pian joutuvaa ajankohtaa.
— Miten tarkoitat, Alma? — kysyi majuri hämmästyen siitä autuaallisesta
mahdollisuudesta, että hän saattoi tarkoittaa heidän liittoaan.
— Voisinko tarkoittaa muuta kuin yhtä: meillähän on vain kuukausi
jäljellä vuodesta, joka määrättiin minun koetusajakseni.
— Ja sinä, — sanoi majuri, äänessään epävarma sävy, jota tyttö ei
ollut koskaan ennen kuullut, — pidät sitä vielä koetusvuotena — et
kihlausaikanasi?
— En ole hetkeäkään lakannut pitämästä sitä muuna kuin saamani
kunniasanan mukaisena: 'Jos', niinhän oli sopimus, 'jos vielä vuoden
kuluttua...'
Majuri viittasi kädellään Almalle. — Hiljaa, hiljaa, Alma. Sinun ei
tarvitse toistaa niitä sanoja, jotka minä varsin hyvin muistan, ja
niitä en tänäpäivänäkään peruuta, joskaan sinä et ole täydellisesti
pitänyt omaa sanaasi.
— Mitä — mitä olisin rikkonut?
— Olet nähnyt hänet jälleen; hän on vaikuttanut sinuun: se ei kuulunut
sopimukseen!
— Se jälleennäkeminen — jos sitä edes siksi saattaa sanoa, ei ollut
vapaaehtoinen! — sanoi tyttö hiljaa.
— Yhtäkaikki — sillä on ollut vaikutuksensa, kenties ratkaisevakin.
— Oi, ei, ei!
— Minulle on tehnyt enemmän kipeätä kuin sanat voivat ilmaista,
että olen huomannut turhaksi vuosikauden lakkaamattoman auliuden ja
huolehtimisen, väsymättömän ponnistelun edes pienen tilan voittamiseksi
sydämessäsi; enkä kiellä, että katsomatta menetelleen! itsekkäästi tahi
epärehellisesti, olen lämpimästi rukoillut ja toivonut, että Alman
mieli — vieraan kanssa syntyneen lyhyen tuttavuutesi jälkeen en saata
sanoa: sydän — kääntyisi hänestä.
Majuri oli puhunut niin voimakkaan mielenliikutuksen vallassa, että
Almaa oli vapisuttanut pelottava levottomuus. Mutta viime sanat
muuttivat hänen tunteensa säälistä pahastukseksi, ja vahvasti punastuen
hän vastasi:
— Minä en tunne, mitä eroa rakkaudessa on mielen ja sydämen välillä,
mutta yhden seikan tiedän varmasti: etten voi enää rakastaa muuta
kuin yhtä ainoata, ja että, jos minulla on jotakin kaduttavaa,
niin saan katua sitä lapsellista taipuvaisuutta, johon olen tehnyt
itseni syylliseksi, kun minä isän vihastusta välttääkseni suostuin
kokonaiseksi vuodeksi kieltämään sen, jolle yksin kuulun.
Majurin kasvot vaalenivat huomattavasti, hänen kuullessaan nämä
ratkaisevat sanat. Mutta tottuneena hillitsemään itseään vastasi
hän ainoastaan tekemällä sanattoman liikkeen, joka kuitenkin riitti
vakuuttamaan Almalle, miten syvästi hän oli loukkaantunut. Silloin
tyttökin kalpeni. Mitä hän oli uskaltanut — mihin hänen kiihtynyt
tunteensa oli hänet vienyt? Eikö riittänyt, että hänellä oli isänsä
vastassaan? Jos hän nyt teki nurjamieliseksi majurinkin, joka sentään
oli hänen ainoa varma tukensa — mitä silloin tapahtuisikaan!
Hetkiseksi kaikki keskustelu taukosi, ja ainoastaan veden loiske kivien
välissä ja pisarain yksitoikkoinen tipahtelu holvista keskeyttivät
Rödgavelin rotkon hiljaisuutta.
Silloin lausui Alma, jonka hento sydän ei kauemmin kyennyt kestämään
tietoisuutta, että hän oli loukannut sitä, joka oli aina osoittautunut
niin yleväksi häntä kohtaan:
— Suokaa minulle anteeksi — olin kiittämätön, olin ajattelematon ...
oi, älkää olko minulle pahastuksissanne. — Ja lempeät, hymyilevät sanat
hiipivät majurin sydämeen, joka Jumala paratkoon oli liiankin heikko
rukoilijatarta kohtaan.
— Et ole ollut oikeamielinen minua kohtaan, Alma, — sanoi hän vakavan
säveästi. — Luuletko, että kertaakaan olen asettanut sinun onneasi
oman onneni edelle? Mutta minä olen ihminen, enkä saata auttaa, että
minua kirveltää, kun minun tuskaani pidellään kuin se ei olisi minkään
arvoinen, — kun minun ponnistuksiani autuuteni korkeimman päämäärän
saavuttamiseksi pidetään jonakin sellaisena, johon minulla ei edes ole
oikeutta... Mutta nyt kylliksi minusta — meidän kohtalomme eivät ole
vielä erossa! Älä kuitenkaan pelkää: tämä surullinen leikki, josta
uskalsin uneksia kerran totta tulevan, lakkaa kuitenkin pian.
Alma painoi päänsä alas; hänen silmänsä sanoivat enemmän kuin hänen
huulensa olisivat voineet. Majuri tarttui airoon, ja pian jäi heidän
taakseen Rödgavelin rotko, johon aurinko loi purppurahehkuaan.
Polkien ja kärsimättömänä tempoen nuoraansa Kultakäpälä seisoi odottaen
rannalla. Alma astui sen luokse, taputti ja hyväili hemmotellun
lemmikin kaulaa, samalla kun majuri irroitti solmun. Mutta miten
sattuikaan Alman käsi Kultakäpälän leveän kaulanauhan alle ja oli
tunnustelevinaan siellä paperia. Vapisten koetteli hän kahdella
sormella tarkemmin — ja keksi pikku kirjelmän.
Nopeasti vaihdellen ajelivat ruusut ja liljat toisiansa hänen
poskillaan. Mutta olipa onni, että majurilla oli puuhaa solmun
avaamisessa. Sillä aikaa Alma leikki jonkunlaista "sokkosillaoloa"
Kultakäpälän kanssa, heittäen huivinnipukkansa sen päähän, ja onnistui
tekemällä tämän liikkeen saamaan vaarallisen salakuljetustavaran —
(joka varmaankin heidän ollessaan vesillä oli uskottu Kultakäpälälle) —
varovasti siirretyksi hansikkaaseensa.