— Olisiko neuvottelu jo loppunut? — kysyi ylijahtimestari naputtaen
ovelle.
— Loppunut ja loppunut toivomuksen mukaan! — vastasi majuri, samalla
kun hän hymyillen, joskin se lähemmin katsoen näytti kylmältä ja
keinotekoiselta, avasi oven ja kutsui malttamattoman miehen sisään.
Alma seisoi keskellä lattiaa, ihmeellisen levollisena, eikä edes
silmänluonnillakaan vastustanut majurin väitettä.
— Onko se mahdollista? — huudahti ylijahtimestari ja teki iloissaan
erään kaikkein vallattomimpia ilmahyppyjään. — Sanonpa että ottakoot
minut kaikki ylienkelit, jollei Kling ole Luojan kaikkein uskotuin
mies! Sillä jollei hän olisi sellainen, niin ei hän vajaassa puolessa
tunnissa olisi saanut oikullisinta pikku letukkaa, mikä koskaan on
astunut päivänvarjon suojassa, tanssimaan oman pillinsä mukaan. Hei,
lapset, olkaamme nyt hilpeät ja iloiset ja tietäkäämme, että Ombergiin
tulee morsian — tule suutelemaan minua, tyttöni!
Silloin Alma painautui isänsä rinnalle; ja ottaakseen hänet paremmin
vastaan ja saadakseen hieman tilaa kelpo majurille, ukko paiskasi
molemmat uskolliset seuralaisensa, piipun ja espanjanruo'on, kauas
sohvannurkkaan. Sydämellisen ilon ilme, joka kuvastui vilkkailla
kasvoilla, kiusasi kuitenkin Alman omaatuntoa: hän tiesi, että
asianlaita olisi ollut toisin, jos ukko olisi tuntenut totuuden; ja se
puoleksi moittiva katse, jonka tyttö loi majuriin, sanoi hänelle sen,
mitä hän halusikin nähdä, nimittäin että tytön hieno ja lapsellinen
tunne kärsi siitä, että hän näki olevansa suhteessa, joka — mikäli
majuri hiljaisuudessa uskalsi toivoa — kerran mahdollisesti tulisi
luonnollisemmaksi.
— Kas niin, kas niin, — huudahti ylijahtimestari puristettuaan
hetkiseksi molemmat rintaansa vasten, — älkäämme nyt enää olko
narrimaisia! — ja hän pyyhki pois pari ilonkyyneltä, jotka olivat
sattuneet harhaantumaan hopeoituneelle poskiparralle. — Mutta mikä
kumma hautajaiskatse teillä on? — Ahaa, kyllä ymmärrän, ymmärrän...
No, lapset, en tahdo olla suuriääninen enkä aluksi myöskään toivo,
että sinäkään esiintyisit paremmin. Kautta sieluni, nouseehan jo yli
ymmärrykseni, Almaseni, että olet mukautunut näin arvokkaasti. Nuori
mies-parka, hänellä oli kyllä rohkeat ajatukset. Alman tulee kirjoittaa
hänelle — vai mitä, veli?
— Niin, se on jo sovittu. Ja meidän täytyy olla hyvin sääliväisiä.
— Luonnollisesti, äläkä luule, vaikka se onkin asia, joka ei siedä
paljoa puhumista, ettei isäsi ole sinulle kiitollinen uhrauksestasi,
joksi sinä sitä sanot. Mutta kerran olet tunnustava todeksi sanani,
että siitä tulee sinun korkeimman onnesi lähde... No, no, tyttöseni,
ei enää mitään kyyneliä! Mutta minä tiedän niiden kuuluvan asiaan —
meneppä siis yksiksesi hetkiseksi!
Kamarinsa yksinäisyydessä Alma lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti
Jumalaa, ettei tämä koetusvuosi kävisi hänelle ylen pitkäksi ja että
pian tulisi joku sopiva tilaisuus ilmaista isälle majurin varma lupaus.
Hetket kuitenkin riensivät, ja ennen pitkää täytyi kirjeen olla valmis.
Alma otti paperin ja kynän, mutta käsi vapisi, eivätkä ajatukset
tahtoneet selviytyä. Hän ei ollut koskaan kirjoittanut kellekään muulle
miehelle kuin isälleen; ja hänelle kirjoittaminen, joka piti häntä
omanaan — miten erilaista ja miten paljoa vaikeampaa se olikaan, kun
hän nyt julkisuudessa kävi toisen kihlatusta!
Mutta kirjoittaa hänen täytyi; ja saadakseen tietää "rakkauskirjeen
kaavan" avasi hän uudelleen sen, minkä äsken itse oli saanut, ja luki
otsikon "oma Almani" monta kertaa peräkkäin.
Sana "_oma_" nimen edessä kuului kuitenkin liian tuttavalliselta, jonka
vuoksi hän päätti jättää otsikon kokonaan pois. Itse alkua oli joka
tapauksessa vaikea keksiä; ja kun monta alustelua oli revitty rikki ja
poltettu, näki seuraava kirje vihdoin päivänvalon:
"Olen kyhännyt kymmenen kirjettä kykenemättä käsittämään, miten
minun tulee kirjoittaa. Olen saanut kirjeesi ja painanut jok'ikisen
sanan mieleeni, — sekä sydämeeni että ajatuksiini. En saa kuitenkaan
lukea sitä kokonaiseen vuoteen, jolla aikaa minua _sanotaan_ majurin
morsiameksi; mutta minä osaan sen ulkoa, ja niinpä kertaan sitä
aamusta iltaan ja illasta aamuun. Sitte vuoden kuluttua pääsen jälleen
vapaaksi: majuri on luvannut sen kunniasanallaan, jos minä silloin
— mistä ei ole ollenkaan epäilemistä — pysyn siinä vakaumuksessani,
etten voi löytää onneani hänen kanssaan. Isä ei tiedä tästä mitään,
mutta se oli ainoa keino, joka nyt oli käytettävissä hänen mielensä
rauhoittamiseksi. — Ja joskin majuri mahdollisesti, huolimatta
siitä, että minun suoruuteni oli täydellinen, jonkun verran toivoo
koetusvuoden kuluessa, niin minulla on kuitenkin hänen kunniasanansa,
että tulen hänen morsiamekseen _ainoastaan_ nimellisesti ja että hän
selvittää kaiken isän kanssa. Mutta voi, tällä ajalla me emme saa
nähdä toisiamme emmekä olla missään yhteydessä! Oi, se on kauheata!
Mutta, jalo ystävä, minä olen kuitenkin aina, aina
sinun
Almasi.
J.K. Jollei tämä kirje ole sellainen kuin sen pitäisi olla, niin anna
se anteeksi, — minä olen niin äskettäin johtunut rakastamaan, että
minun on mahdoton ilmaista ajatuksiani siten kuin sydämeni käskee.
Sinun _oma_ Almasi minä kuitenkin olen, ja siksi jään kaikissa
vaiheissa... Äläkä sure sitä, mihin olen suostunut _järkevyydestä_,
en heikkoudesta. Sinun tulee uskoa, että se oli meidän ainoa
pelastuksemme. Ja että majuri on poikkeus miehistä..."
Kohta kun kirje oli sinetillä lukittu, asettui Alma ikkunan ääreen,
levottomana odottaen luotsivanhimman tuloa. Mutta tämä viipyi niin
kauan, että Alma pelkäsi tulevansa kutsutuksi pois, ennenkuin hänen
"rakkaudenpostiljooninsa" näkyisi, ja meni itse puutarhan takaportille
häntä tapaamaan.
Oli puolihämärä, ja suuret pyökit varjostivat niin täydellisesti sitä
paikkaa, missä Alma seisoi, että hän tuskin saattoi eroittaa mitään
edessään. Mutta hänen kuulonsa oli sitä terävämpi, ja pian hän kuuli
lähenevien askelten äänen.
Luotsivanhin saapui, ja hänen sukkelat, pimeään tottuneet silmänsä
huomasivat Alman heti aidan takaa. Mutta viittoilipa hän miten hyvänsä,
ei mies ollut näkevinään, vaan jatkoi matkaansa kantaen suurta
kalavasua niskassaan.
Sekaannuksissaan Alma astui pari askelta portin taakse juostakseen
hänen jälkeensä, mutta samassa joku toiselta puolen tarttui nopeasti
hänen hameeseensa — ja seuraavassa silmänräpäyksessä voimakkaat
käsivarret sulkivat hänet.
— Almani, Jumala kai itse suosii meitä, koska tähän aikaan tulit ulos!
— Nuori mies veti hiljaa kirjelipun toisen puoleksisuljetusta kädestä,
kuiskaten: — Tämä jää sitten minun lohdutuksekseni — kerro minulle
kaikki, mitä on tapahtunut!
— Oi, en uskalla jäädä! — huokasi Alma vavisten auvosta ja
levottomuudesta.
— Mitä, Alma, rakastettuni — et uskalla vain muutamia hetkiä lohduttaa
sitä, joka monta päivää on kärsinyt sinun tähtesi ja vielä useampia
päiviä saa kärsiä! Oletko puhunut majurin kanssa?
— Se on kaikki kirjeessä — pyydän sinua, hyvä, kallis Karl August,
anna minun mennä, sillä vuoteen, kokonaiseen vuoteen, en saa kuulua
sinulle... lue, lue!
— Vuoteen? — huudahti Karl August ja kavahti kiivaasti taaksepäin. —
Oi, Alma, mitä olet tehnyt?
Karl August avasi kirjeen, ja viime kajastuksessa, jonka aurinko
oli jättänyt taivaalle, hän luki tuomionsa ja sai muutamilla
lisäkysymyksillä täydellisen tiedon kaikesta, mitä oli puhuttu ja
sovittu.
Näiden lyhyiden hetkien kuluessa oli Karl Augustin kasvoissa tapahtunut
voimakas muutos; niissä ei palanut ainoastaan rakkauden, vaan myöskin
epätoivon, raivon hehku sen johdosta, että täytyi lähteä ja jättää
jumaloimansa olento kokonaiseksi pitkäksi vuodeksi toiselle. — Mutta
ei, — huudahti hän lopuksi, — se ei saa käydä niin helposti! Tässä
saattaa piillä joku ilkeä suunnitelma. Sinun isäsi, Almani, _täytyy_
saada tietää kaikki — menen tällä hetkellä hänen luokseen, tuli mitä
tuli.
— Ei, Herran nimessä, minun tähteni, Karl August, älä tee sitä, älä
seuraa kiivauttasi — saamme sitä tuhansin kerroin katua. Isä on jo
sanonut, että vaikka majuri kieltäytyisikin minusta, minä en... mutta
pyydän sinua kaikesta sydämestäni, luota minuun, äläkä luule, että
minä koskaan menen majurin vaimoksi! Etkö itse sanonut: "meidän tulee
voittaa aikaa"?
— Mutta silloin en aavistanut, että kysymyksessä olisi vuoden pituinen
ero... Kuitenkin, — Karl August koetti hillitä kiihtynyttä mieltään,
— sinun tähtesi, sieluni, kaikkeni, tahdon syytöksiä tekemättä jättää
hänelle sijan täksi vuodeksi, ja luottaa kaikessa, ymmärrätkö,
_kaikessa_ hänen kunniaansa; mutta tämän kauhean vuoden jälkeen —
silloin minä tulen takaisin ja vaadin sinut. Ja nyt Alma, minä en tahdo
pyytää sinua vannomaan uskollisuuttasi; sillä jos minä tarvitsisin
muuta takuuta kuin minkä sinun huulesi minulle antavat, niin olisin
rajattoman onneton: suudelmasi on valaa kalliimpi. Yhtä tahdon
kuitenkin polvillani pyytää sinulta: älä suo hänelle mitään vapauksia,
älä vähintäkään, sillä silloin tulen hulluksi; älä anna hänen koskaan
suudella itseäsi, paitsi otsalle ja isäsi läsnäollessa.
— Älä pelkää, — vastasi Alma puolittain hymyillen, puolittain
kyynelissä, — minä kyllä osaan pitää varani! Sitäpaitsi hän kyllä pysyy
varsin isällisenä, jommoinen hän on ollutkin — siihen olen lapsuudesta
alkaen tottunut. Ja nyt jää hyvästi! Luota kaikessa minuun!
— Jää hyvästi, sieluni rakastettu, elämäni, kaikkeni... Oi, älä unohda
minua!
Alma kiertäytyi irti hänen käsivarsistaan. Mutta toinen veti hänet
vielä kerran takaisin, ja sekunti kenties olisi muuttunut minuuteiksi,
jollei ylijantimestarin ääni puutarhasta olisi huutanut Alman nimeä.
Karl August riensi pois, ja Alma oli pienen takaportin turvissa, kun
isän käsivarret aivan paraiksi koppasivat hänet kiinni.
— Tiedät kai, — sanoi ylijahtimestari äänensävyllä, joka melkolailla
erosi siitä, millä hän viimeksi oli tytärtään puhutellut, — että isä on
liian vanha metsämies petettäväksi: kuka kiiruhtaa puiston läpi?
— Karl August, isä — majuri itse oli luvannut, että saisin ilmoittaa
asian hänelle — ja sinähän hyväksyit sen myöskin, isä.
— Ahaa, vai niin, — keskeytti ylijahtimestari hieman mustasukkaisena,
— tässä puhutaan jo majurista _itsestään_, Mutta tiedätkös, pikku
ruusunnuppuni: on paras katsoa, ettei isä näe itseään velvolliseksi
pitämään huolta sinun kunniastasi. Jos _minä_ keksin lemmenkohtauksia,
nyt — no niin, minun ei tarvitse sanoa enempää: näen, että me
ymmärrämme toisemme! Mutta oli kysymyksessä soveliaan kirjeen
laatiminen, jossa aioin auttaa sinua.
— Oli parasta, että kirjoitin sen yksin, isä — ja aivan sattumasta sain
sen jättää hänelle omakätisesti.
— Oliko se vain selvä?
— Se oli minun ja majurin sopimuksen mukainen, isä.
— Ja nuori herra piti hyvänään... viheliäisiä nykyajan rakastajat! Vain
suuria sanoja. Minun nuoruudessani...
— Ah — hän tulee jälleen vuoden ja päivän kuluttua.
— Hyvä. Vuoden ja päivän kuluttua arvelen että — mutta menkäämme nyt
sisälle!