J.K. Myöhemmin illalla luotsivanhus jälleen käy ikkunasi ohi. Pidä
silloin pikku kirje valmiina! Taivas, miten kaipaan!"
Alma pisti kirjeen ompelulaatikkonsa salalokeroon, kun se ensin sinne
mennessään oli saanut ne ujot ja hellät hyväilyt, jotka hän kaiketikin
uskalsi suoda _paperille_. Mutta nyt luodessaan katseensa kelloon, näki
hän kauhistuksekseen, että onneton minuutinosoitin oli määräkohdassa.
Hän tiesi, että viipyminen vieläkin enemmän ärsyttäisi hänen isäänsä;
kykenemättä tekemään ainoatakaan selvää päätöstä, paitsi sitä, että
antaisi Jumalan ja asianhaarain ohjata, sekä (saamansa neuvon mukaan)
ilmaisisi ahdinkonsa majurille, astui hän isänsä huoneeseen.
— Kas tässä morsian, — sanoi ylijahtimestari tarttuen tytön käteen. —
No, anna majurille toinen, lapseni. Et löytäisi parempaa miestä, vaikka
valittavanasi olisi ollut koko Ruotsin miehinen väestö.
— Isä! — Alma kohotti katseensa, mutta sai silmäyksen, joka heti sulki
hänen huulensa.
— Saanko puhua kahden kesken Alman kanssa? — lausui majuri äänellä,
joka ilmaisi päättäväistä toivomusta.
— Tee tahtosi, mutta älä latele mitään joutavanpäiväisiä juttuja.
Sillä ota heti huomioon, että jos veljen päähän pistää näytellä mitään
romaanimoraalia luopumisineen j.n.e., niin minä jo edeltäkäsin tahdon
sanoa, ettei sellainen mitään pyhitä, mikäli sen pitäisi auttaa Alman
toiveitten toteuttamista muulla tavalla. Niin kauan kuin minun pääni
on pystyssä, ei hän kuitenkaan saa sitä, joka on turmellut parhaat
suunnitelmani. Veli tekee nyt mitä haluaa! — lisäsi hän lähtien
huoneesta.
— Hyvä kuin kulta, mutta syttyväinen kuin ruuti, — virkkoi majuri
ohjaten Alman tuolille, jonka viereen hän veti omansa.
— Ah, niin, — vastasi Alma suuresti rauhoittuneena lempeästä,
sydämellisestä sävystä. — Isä on tosiaankin hyvä, mutta suuttuessaan
hän saa minut pelästymään.
— Mutta minua ei Alma pelkää? Olen varma, ettet voi pelätä, sillä
olethan vakuutettu, etten voi koskaan tahtoa mitään muuta kuin sinun
onneasi?
— Sen uskon — — mutta jollei se nyt tee minua onnelliseksi...
— Vaimokseni tuleminen, tarkoitat?
— Niin, — sanoi Alma hiljemmin, — jos minä uskallan vakuuttaa, etten
voi sitä, etten tahdo, niin eikö herra majuri silloin tulisi pahoilleen
ja suuttuisi minulle?
— Tosin tulisin pahoilleni, Alma, pahoilleni, hyvin pahoilleni, sillä
et voi uskoa, miten usein yksinäisyydessäni sinun kuvasi on ollut
edessäni ja luvannut minulle enemmän kuin sinä tahdot täyttää — mutta
ole varma, Alma, että minä _en koskaan_ voi suuttua sinulle: sinä
tuotat minulle tuskaa, jolle et itse mahda mitään.
— Niin kyllä on, — jatkoi Alma yhä miehuullisempana, — ei voi auttaa,
että tuntee vetovoimaa _yhteen_, ja vastahakoisuutta, kun on kysymys
toisesta, joskaan ei silti välinpitämättömyyttä.
— Viime sana olisikin liian kova: sinä olet ollut toisenlainen!
— Varemmin olin varma, että pidin majurista niin paljon kuin saattaa
pitää henkilöstä, josta ei _oikein_ pidä... jota ei _rakasta_,
tarkoitan! — lisäsi tytöt ujosti punastuen.
— No, ja sitten? — tiedusti majuri.
— Niin, sitten, saatuani tietää majurin tahtovan minua vaimokseen, tuli
tuo vastahakoisuus.
— No, ajattele vähän, Alma; eikö sinulla ollut mitään muuta tunnetta
minua kohtaan?
— Tunsin vielä jotain muutakin... mutta se oli niin ilkeä tunne, etten
uskalla siitä puhua.
— Ah, koeta, anna kuulua — mitä tunsit?
— Syvää pelkoa: minusta tuntui kuin kernaammin tahtoisin kuolla.
— Ymmärrän, — lausui kidutettu mies. — Mutta mitä ajattelet juuri tällä
hetkellä?
— Tällä hetkellä, — jatkoi Alma, — on herra majuri minulle niin
hyvä, etten saata olla kyllin kiitollinen, kyllin vakuutettu majurin
todellisesta arvosta. Ja kuitenkin minun täytyy olla rehellisen suora:
on toinen, jolle yksin tahdon kuulua.
— Kiitos tästä luottamuksesta, hyvä Alma — tiedän ketä tarkoitat.
Mutta annappa nyt minun puhua hieman omasta puolestani. Saat tulla
tuntemaan, että minä rakastan sinua liian suuresti, voidakseni nähdä
sinua onnettomana. Mutta kysymys on siitä, tulisitko sellaiseksi
minun kerallani vai etkö. Olen aikoja sitten lakannut olemasta
itserakas, mutta jotakin itsetuntoa minulla on kuitenkin jäljellä, ja
minulla on epäilyni, tokko kilpakosijani luonee sinun tulevaisuuttasi
onnellisemmaksi kuin minä saattaisin.
— Voi, — huudahti Alma avomielisesti, — me sovellumme toisillemme,
_hän_ on nuori — ja herra majuri...
— Ei niin vanhakaan, Alma, ettei nuoren miehen talvi voisi joutua yhtä
pian kuin minunkin. Hän on nuoruuden, minä miehuuden iässä: mutta
vuodet eivät vaikuta paljoa tunteiden elämään: niin kauan kuin ne ovat
terveet, saattavat vuodet vieriä — me emme silti vanhene.
— Mutta minä itse olen niin nuori! — lisäsi Alma.
— Naisen nuoruus ja kukoistus — se on usein nähty — kuihtuu niin pian,
että tuskin muutamaa vuotta tarvitaan ennenkuin hänen kauneutensa
häviää. Silloin nuori, vilkas mies kylmenee; sellaisia esimerkkejä on
nähty paljon. Jos tyttö sensijaan on joutunut naimisiin vanhemman,
vakiintuneen miehen kanssa, ei kauneuden menettäminen merkitse paljoa:
_miehelle_ hän on kuitenkin aina nuori, sillä hänet kiinnittää sielun
ja sydämen parempi kukoistus. Kaiketi hänkin kernaasti näkisi miten
runsaina ruusut kukkivat, mutta lehtien pudottua hän sulkee hänet
hellemmin sydämelleen ja suojelee häntä rakkaudella jokaiselta kylmältä
tuulelta, joka tahtoo häntä vastaan puhaltaa.
Silloin Alma istui sanatonna. Mistä majuri, levollinen, vakava majuri,
oli saanut kaiken tämän? Se helähti, se teki vaikutuksensa, mutta
ei suinkaan viehättävää. — Miten kauheata olisikaan tulla rumaksi,
vanhaksi ennen aikojaan ja rakastettunsa hylkimäksi! Silloin, oi
silloin, — mutta miksi täytyisi juuri niin käydä!...
— Mitä minulle vastaat, hyvä Alma? — kysyi majuri vetäen hänen
käsivartensa lähemmäksi itseään.
— Olen liikutettu, — kuiskasi tyttö, — mutta en voitettu. Olen
sitäpaitsi jo lahjoittanut sydämeni ja uskollisuuteni sen arvoiselle
miehelle... Voi, paras majuri Kling, pelastakaa minut isästä. Jos minut
pakotetaan antamaan myöntävä vastaus, niin vakuutan, etten koskaan
lausu sitä muutoin kuin huulillani.
— No, hyvä, olet kenties oikeassa! Mutta sinä et pääse ilman koetusta.
Sadat tytöt ovat harhaluulossaan syrjäyttäneet miehen, jonka kanssa,
jollei ohimenevä intohimo olisi ollut järkeä voimakkaampi, he olisivat
tulleet onnellisiksi. Alma, sinun täytyy olla _nimellisesti_ minun
morsiameni, ei niin paljoa minun kuin oman itsesi tähden. Jos sinä
nyt kieltäydyt tänä hetkenä tahi jos minä luovun kädestäsi sinun
tunnustuksesi vuoksi, niin tiedät itse, mitä saat odottaa isältäsi,
jonka hartain toivomus — — liittyy minun toivomukseeni.
Jos sinä sensijaan et asettaudu hänen tahtoaan vastaan ja pyhästi
lupaat minulle vilpitöntä luottamusta, niin minä lupaan sinulle
juhlallisesti, että saat varmasti olla vapaa, jos vielä tunnet samaa
vastahakoisuutta minua kohtaan.
— Ah, — sanoi Alma, puoleksi huoaten, puoleksi ihastuksissaan, —
se on vaikea, hyvin vaikea ehto — mutta siihen liittyy myöskin varma
toivo! Ja jos minä nöyrästi suostun siihen, niin tehän lupaatte
minulle, että minua ainoastaan _sanotaan_ morsiameksi ja että minä saan
ilmoittaa sekä ehdot että palkinnon... hänelle...
— Hänelle, joka tästä päivästä alkaen lakkaa omistamasta vähintäkään
oikeutta sinuun! Niin, kernaasti! Vaadin kuitenkin, että hän
kunniallisena miehenä ei koeta läsnäolollaan, kirjeillään eikä
salaisilla viesteillä muistuttaa itsestään. Mutta tämän vuoden jälkeen
on hänellä oikeus kuulustaa asiaa, ja jos sinä silloin olet vakuutettu
voivasi tulla ainoastaan hänen kanssaan onnelliseksi, niin saat silloin
mennä hänelle!
— Entä isä? — virkkoi Alma hiljaa.
— Hän saa tietää olevasi kihlattu sillä ehdolla, että se ei tapahdu
julkisesti ja että häistä ei puhuta vuoteen. Muu jää minun asiakseni.
Luota minun rehellisyyteeni ja hienotunteisuuteeni.
— Kokonaan, — vastasi Alma. — Jos minä yhtään epäilisin, niin pitäisin
sellaista sitoumusta syntinä ja se rikkuisi ennen aikojaan, mutta
tapahtukoon nyt koetus. Tämän vuoden olen _sydämessäni_ kihloissa
kahden kanssa — tahi kenties oikeammin _en yhdenkään_.