XIII.

Muutamia viikkoja oli kulunut.

Ylijahtimestari oli tehnyt matkansa, mutta aivan turhaan, mikäli sen

tarkoituksena oli saada majuri itse kirjoittamaan tytölle. — Ei, veli,

— oli tuo suoraluontoinen mies vastannut, — hän tietää kyllä, millainen

minä olen, minun tarvitsemattani asettaa omia pikku ansioitani hänen

silmiensä eteen, — Ja jos hän tahtoo tehdä minut onnelliseksi sekä

sydämellä että kädellä, niin hän kyllä tekee sen ilman kirjettäkin.

Suuttuneena ja mutisten jotakin tyhmyydestä ja naistuttavuuksien

puutteesta, ylijahtimestari lähti paluumatkalle, pyytäen majuria

saapumaan neljäntoista päivän kuluttua.

Koko tällä ajalla Alma ei kuullut sanallakaan puhuttavan majurin

kosinnasta, jonka vuoksi hän pian alkoi uskoa, että isä kenties, kun

oli kysymys hänen vastaisesta onnestaan, oli luopunut omasta tahdostaan

— ja yhä raikkaampina kukoistivat nyt ilon ruusut hänen poskillaan.

Sillä Almalla oli vielä toinen autuuden lähde, jonka hän kuitenkin

huolellisesti kätki omaan rintaansa; hän oli näet monta kertaa —

luonnollisesti aina sattumalta — nähnyt jälleen vieraan, eikä hän

enää saattanut epäillä, joskaan siitä ei ollut tullut mitään varmaa

sanotuksi, että vieras pysytteli paikkakunnalla yksinomaan hänen

tähtensä.

Usein hän kuitenkin koki ennen tuntematonta tuskaa, pieniä

tunnonvaivoja sen johdosta, että hänellä oli isältä salattavaa. Oli

kyllä totta, ettei hän koskaan ollut sopinut nuoren herra Kemnerin

kanssa näistä tapaamisista, mutta yhtä totta oli sekin, ettei hän

koskaan niitä karttanut, vaikkei se olisi ollut erittäin vaikeaa,

jos hän olisi rajoittanut kävelyretkensä puistoon tai virkatalon

lähimpiin seutuihin. Mutta jollei hän pariin päivään ollut kulkenut

kauemmaksi, niin kolmantena päivänä hän ei saanut pikku jalkaa enää

ollenkaan tottelemaan: se oli saanut vastustamattoman halun käydä

katsomassa luolaa, Yhtätoista pyökkiä, Stocklycken niittyä ja muutamia

muita kaukaisia paikkoja, jolloin kohtalo aina satutti niin, että

_hän_ — tyttö oli jo ajatuksissaan ruvennut vaihtamaan hänen nimeänsä

paljonmerkitsevään "_hän_"-sanaan, sattui tulemaan samaan aikaan.

"Mutta jos isä jonakuna päivänä sattuisi" — Alma häpesi lausua

itsekseen: "yllättämään minut": hän muutti — "huomaamaan, että minä

noin vaan, sille mitään mahtamatta, tapaan jonkun kävelyilläni!

Suuttuisikohan hän kovin?" Ja joka kerta kun hän teki itselleen tämän

kysymyksen, ilmaisi hänen kiivaasti sykkivä sydämensä, että niin oli

tapahtuva... He puhuivat kuitenkin viattomista asioista. Vieras kertoi

kodistaan, äidistään, tähänastisesta onnettomasta haaveilustaan, joka

tuotti surua toimeliaalle isälle, ja miten hän vihdoin oli päättänyt

matkustaa löytääkseen jonkun parantavan yrtin. Oli onnellista, että hän

silloin ajatteli Ombergia. Tyttöhän varmaankin kernaasti auttoi häntä.

* * * * *

— Oletko kuullut, miten harakat tänään katolla nauravat? — kysyi

Neta-täti eräänä aamuna astuessaan Alman luo.

— En, ja mitä se merkitsisi? — vastasi Alma, joka silmättyään kelloon

alkoi joutuisasti pukeutua.

— Merkitsisikö, rakas lapsi? — toisti Neta-täti ja otti niin runsaan

hyppysellisen nuuskaa rasiastansa, että enemmät puolet ripisi äsken

silitetylle esiliinalle. — Mitäpä muuta kuin vieraita tahi uutisia! Jos

ne nauravat ainoastaan yhden ainoan aamun, niin tulee vieraita, mutta

jos ne nauravat kolmena peräkkäin, niin se merkitsee jotakin tärkeää

uutista.

— Rakas täti, mitä se saattaisi olla?

— Ymmärrät kai, etten minä ole kaikkitietävä, mutta arvata saatan

kuitenkin hätätilassa, kun saan ensin säikeen päästä hieman kiinni.

— Ja onko tädillä nyt sellainen säie?

— Miltä kannalta asian ottaa — oletko kuullut, että meillä on

sunnuntaina suuret kekkerit, oikein suuret kekkerit soittoineen ja

tansseineen?

— Soittoineen ja tansseineen? — toisti Alma hämmästyksissään.

— No miksi siitä näytät niin armolliselta? Oletko unohtanut, että muuan

pikku neito silloin odottaa kaunista seppelettä?

— Tiedän kyllä, että sunnuntaina on minun syntymäpäiväni; mutta sitä ei

ole koskaan ennen sillä tavalla juhlittu.

— Kerta ensimäinen. Sinä täytät kahdeksantoista vuotta — kenties isä

tahtoo, että juhla saa kaksinkertaisen merkityksen!

Tähän viittaukseen Alma ei uskaltanut vastata sanaakaan. Hänen

päätään huimasi, valtimo löi kuumeisesti. Sunnuntaihin oli ainoastaan

kolme päivää: ja juuri niinä päivinä hänellä oli tapana "kävellä

puutarhassa". Nämä kävelyretket sattuivat säännöllisesti joka

kolmanneksi tai neljänneksi päiväksi, niin että hän, jos olisi

muuttanut järjestystä ja tänään mennyt vuorelle, ei olisi tavannut

_ketään_.

Ja miksi Alman mielessä liihoitteli tuo toivo, että hän juuri _ennen_

sunnuntaita saisi tavata nuorta kasvientutkijaa? Niin — koska hän —

tämä ei ollut kuitenkaan vielä aivan selvää — sitä ennen mahdollisesti

lausuisi jotakin, johon oli annettava vastaus, tahi ainakin

puolittaisen ajatuksen siihen suuntaan. Ja se oli suojeleva hänet

kaikesta pahasta, mitä sunnuntaina saattoi tapahtua, jotavastoin, jos

mitään, yhtään mitään ei tapahtuisi, jos hän ei tapaisi ketään, niin

hän kenties ei hirviäisi asettua isän tahtoa vastaan...

Alma tuli alas, suuteli isää kädelle ja kaatoi hänelle kahvia. Mutta

viimeksimainittu tehtävä ei onnistunut ollenkaan yhtä vakavasti kuin

tavallisesti.

— Miksi kätesi vapisee? — kysyi ylijahtimestari ottaen piipun suustansa

ja katsellen vakavasti tyttöä.

— En minä vapise, isä! — änkytti Alma, mutta sitten hän tosiaankin

vapisi niin rajusti, että pannun sisällyksestä läikähti kupin yli

lumivalkoiselle liinalle. — Anteeksi, isä!

Ylijahtimestari yskähti, tarttui jälleen piippuunsa ja puhalteli

kiemurtelevia savupilviä ulos ikkunasta.

Alma vaikeni kaataen muutamia pisaroita omaan kuppiinsa, mutta

kasteltava korppu sai juoda kaiken kahvin; Alma vei ainoastaan kupin

huulilleen.

— Sepä merkillistä kahvinjuontia, — sanoi ylijahtimestari harvinaisen

pitkän vaitiolon jälkeen, ja "sepä" lausuttiin terävällä äänenpainolla.

Almalla ei ollut vastausta valmiina: hän katsoi nolona kuppiin ja loi

jälleen aran katseen isäänsä.

— Etkö ole nukkunut hyvin yöllä?

— Olen, isä.

— No, olemmeko kuunnelleet jotakuta aamupöllöä — onko neitsyt

lohikäärme tänään tehnyt kierroksensa tyttökammioon?

— Neta-täti — niin, isä, hän oli luonani aamulla!

— Sen saattoi uskoa, kyllä väinkin. Ja onko hän hämmentänyt sinulle

niin voimakkaan liemen, että sinun on pitänyt saada hermoväristys

ensimäisestä annoksesta?

— En luule, isä, hänen arvanneen oikein!

— Ja siksi olet pahoillasi? Kas niin, älä näytä niin hämmästyneeltä: me

kenties toteutamme hänen ennustuksensa!

— Mutta juuri se, isä...

— Ilahduttaa sinua, ymmärrän, ymmärrän — se on aivan luonnollista. Hän

on kai juorunnut, että me aiomme pitää hieman hauskaa?

— On, mutta minä en siitä niin ihastunut.

— Mitä, sinä itsepäinen, kiittämätön pikku hupakko — et ihastu siitä,

että isäsi panee sinulle toimeen tanssiaiset! Etkö häpeä?

— Tahtoisin olla niin iloinen, niin onnellinen, ettei kukaan olisi

nähnyt iloisempaa tyttöä, jollet vaan...

— Kas niin, kas niin, jätä nuo tyhmät, ikävät keskeytykset! Emme kai

istu täällä kuin teatterissa odottamassa, että kuiskaaja täyttää loput,

milloin itse sekoamme. Puhu aina avoimesti ja suoraan. Miten oli:

jollet vaan...?

— Pane toimeen mitään muuta, — änkytti Alma.

— Ahaa, — huudahti ylijahtimestari ja kavahti tuolilta tulisen

tapansa mukaisesti. — Olemmeko hautoneet sellaisia mielijohteita?

Tahdon kaikella luottamuksella sanoa pienelle nirppaliisalleni, ettei

nuoren tytön mitenkään sovi omin neuvoin hautoa päässään tuollaisia

ajatuksia! Kun minä sanon: täällä tulee kihlajaiset, niin täällä tulee

kihlajaiset; ja minä sanon sen kyllä siksi ajoissa, että sinä ehdit

tavata tah... don, se on tahdon.

Näin sanoen ylijahtimestari kiiruhti ulos, ja kohta senjälkeen Alma

kuuli hänen äänensä ullakolta, missä Neta-neiti paraikaa levitti

kuivamaan koiranputkia ja peltominttuja. Mutta joskin Alma astui

eteiseen, ei hän tajunnut yhtään selvää sanaa, — siinä määrin

kysymykset, vastaukset, päivittelyt seurasivat toisiaan, että

kaikkityyni oli kuin virran kohinaa...

Alma teki kävelyretkensä puutarhaan, mutta ei ollut koskaan huomannut

sitä niin ahtaaksi; hetkisessä hän kiersi kaikki käytävät. Pienen

Alma-paran sydän kenties oli siksi täysi, että hän tarvitsi ulkona

suurempaa tilaa. Ja niinpä hän kuljettuaan viistoon puutarhan läpi

tuli vihdoin puistoon vievälle pienelle takaportille. Mutta ikäänkuin

hänellä olisi ollut jotain väärää mielessä, astui hän jälleen sisälle

sulkien sen — ja se avaaminen ja sulkeminen uudistui vähintäänkin

neljännestunnin ajan. Silloin portti ei oikein tahtonut mennä uudelleen

kiinni, koska jotakin oli tullut saranain väliin. Alman täytyi

senvuoksi astua ulkopuolelle — ja kun hän nyt kerran oli siellä, olivat

hänen mielestään niityt ja kukat niin houkuttelevia, että hän ei

hennonut olla lähtemättä niitä hieman katselemaan.

Merkillistä kuitenkin oli, että mitä pitemmälle Alma ehti, sitä

kauniimmilta ja houkuttavammilta kauempana olevat puut, niityt ja kukat

näyttivät. Ja niinpä puut, niityt ja kukat, ryhmä toisensa jälkeen,

veivät hänet lopuksi niin loitolle, että sittenkin itse asiassa "olisi

hiukan hupsua, jollei samalla menisi uudelle luolalle katselemaan

näköalaa järvelle, joka tänään ja tällä ilmalla varmaankin oli

sanomattoman ihana". Ja Almahan saattoi mennä sitä levollisempana, kun

tiesi että "hän" ei ollut siellä tänään.

Ja Alma läksi.

Mutta oliko se sattuma vai tapahtuiko joka päivä samoin — pieni

huvimaja oli kaunistettu lehvillä ja sammaleiselle permannolle

siroitetuilla tuoreilla: kukilla. Siellä ei kuitenkaan näkynyt ketään.

Alma istuutui. Hän ei päässyt selville kaikista toivomuksista, kaikista

tuhansista peloittavista ja levottomista ajatuksista, jotka hänessä

heräsivät.

Puoleksi huoahtaen hän sanoi itsekseen: "Minun täytyy lähteä", mutta

jäi kuitenkin paikoilleen. Luola oli kuin lumottu.

Mutta äkkiä hän kavahti pystyyn: hyvin tuttuja askelia kuului ulkoa

— hän olisi tahtonut piiloutua, hän tunsi punan polttavan poskista

sydämeen asti, hän oli aivan suunniltaan tuskasta. Olihan kovin

vaarallista, jos hänet tavattaisiin siellä juuri sellaiseen aikaan,

jolloin hänellä ei ollut koskaan tapana siellä käydä, ja puolittain

epätoivoisena hän rukoili, ettei nuori mies huomaisi häntä. Hän

hyrskähti itkuun.

Mutta Alma ei ehtinyt toivoa, pelätä eikä rukoilla, ennenkuin toinen jo

seisoi luolassa, aivan tytön edessä; nenäliina itkettyneillä silmillään

ja hehkuvilla poskillaan tämä ei tiennyt, mihin piiloutuisi hädässään

ja sydämensä ahdistuksessa.

— Alma! — huudahti Karl August yllätyksensä huumauksessa unohtaen

kaiken väkinäisyyden.

Pelkkä ristimänimi, jota tyttö ei ennen ollut kuullut luiskahtavan

hänen huuliltaan, täytti hänet sanomattomalla onnella; koskaan ei

hänestä nimensä ollut kaikunut niin kauniilta. "Ah", ajatteli hän

ujosti, "sanoisipa hän sen vielä kerran!" Ja se toive täyttyikin heti.

— Alma, Alma, — toisti vieras tytön edelleen pitäessä kasvonsa

peitossa, — Alma itkemässä!

— Pääni on varmaankin kipeä, — lausui Alma ja katseli hyvin

hajamielisen näköisenä järvelle. — En aikonut tulla tänne nyt — mutta

täällä ylhäällä on niin raitista ja kaunista.

— Olen varma, — alotti Karl August jälleen rohkeana siinä varmuudessa,

ettei häntä nähnyt kukaan muu kuin se, joka oli melkoisesti häntä

itseään ujompi, — olen varma, ettei Alma itke päänkivistyksestä: jokin

on koskenut sydämeen?

— Ei... mikään, — vastasi tyttö hapuillen ja koetti näyttää

levolliselta.

— En uskalla kiusata, — sanoi Karl August ja tarttui miehuullisesti

tytön käteen, toisen vetämättä sitä pois hämmennyksessään, — mutta

te _olette_ itkenyt, ja yksi ainoa näitä kyyneliä riittää tuottamaan

minulle kärsimystä kaksin verroin... On olemassa sympatioja, joita on

mahdoton selittää; joku aavistus sanoi minulle, että luolassa käydään

tänään, ja sen vuoksi minä olen sen kaunistanut.

Aivan ajattelematta Alma vastasi: — Sen arvasinkin sisään tullessani.

— Hän keskeytti ja tempasi kiivaasti kätensä takaisin: hän ei voinut

antaa itselleen anteeksi sitä, että oli paljastanut niin suuren

heikkouden.

Mutta samassa hetkessä Karl Augustin käsi oli jo hänen vyötäisillään,

ja mitä lämpimin ja pyhin rukous oli hänen silmissään. — Alma, —

kuiskasi hän, — elämäni, rauhani riippuu sinusta — — en saata elää,

ellet rakasta minua ja tule puolisokseni.

Alman sydän paisui niin että hän ei saanut puhutuksi.

— Sano miten vähän, miten vähän hyvänsä! — pyysi toinen polttavassa

tuskassa.

— En saata, — vastasi Alma, mutta antoi kuitenkin purppuraisen poskensa

painua toisen olalle. — Minä niin pelkään, pelkään!

— Ainoastaan _pelkäät_, kallis, rakas tyttö, et muuta? Minä rukoilen

sinua, luota siihen, joka ei koskaan omista uskoaan, sydäntään,

elämäänsä, kenellekään muulle kuin sinulle! Pelkäätkö ainoastaan?

— Olen onnellinen! — kuiskasi Alma ja tunsi samassa hetkessä liiton

vahvistetuksi... — Mutta, hyvä Jumala, mitä isä sanoo!

— Ei mitään pelkoa taivaassa. Menkäämme nyt heti, tuossa tuokiossa,

häntä tapaamaan.

— Ei, ei, meidän ei tarvitse lähteä mihinkään sitä onnea nauttiaksemme!

— kuului ylijahtimestarin ääni, hänen säkenöivin silmin saapuessaan —

taivaaseen. — Hän on täällä, herra! Niin, herra, tuhat tulimmaista,

eikö tässä olekin todistaja siihen, että te olette menetellyt lurjuksen

tavoin — älkää kalvetko, herra — juuri riivattu lurjus ja pelkuri te

olette, — paneppa isän tietämättä toimeen salaisia kohtauksia ja hiivi

tytön sydämeen! Hyi, hitto, minua ihmetyttää, etten tee teille muuta

kuin sanon, että menkää helv...

Ylijahtimestarin vimmaisen vihanpurkauksen aikana Alma oli piiloutunut

luolan perimpään nurkkaan, kuitenkin siten, että hän sillä

mielenmaltillaan, mikä hänellä vielä oli jäljellä, saattoi tarkata,

miten hänen kosijansa käyttäytyisi hänen isäänsä kohtaan. Hän mietti

mielessään, uskaltaisiko Karl August _vastata isälle_, ja vaikkakin

hän piti parhaana, ettei hän sitä tekisi, tunsi hän kuitenkin itsensä

enemmän tyydytetyksi nähdessään Karl Augustin kalpeat kasvot ja

niissä melkein yhtä tuikean ilmeen kuin itse isällä; hänen silmänsä

säkenöivät, hänen huulensa vapisivat ja hän kuuli toisen äänellä, joka

oli hämmästyttävän erilainen kuin se, jolla hän äsken oli häntä itseään

puhutellut, terävästi lausuvan:

— Hiljaa, hiljaa, herra ylijahtimestari. Olkaa suosiollinen ja

muistakaa, ettei yhdelläkään isällä ole oikeutta sanoa lurjukseksi ja

pelkuriksi miestä, joka kaikessa kunniassa ilmoittautuu tyttärelle

ennenkuin isälle. Ja nyt, joskin minulta mielenliikutuksessa puuttuu

sovelias ilmaisumuoto, pyydän saada esittää herra ylijahtimestarille

sen anomuksen, joka ilman tätä keskeytystä olisi hienommalla tavalla

tullut herra ylijahtimestarin korviin!

— Oo, kautta sieluni, saatatteko vielä valittaa, että teiltä puuttuu

rohkeutta ja ilmaisumuotoa, — huudahti ylijahtimestari hilliten

itseään ja vihastaan huolimatta hyväksyen nuoren miehen maltillisen ja

miehekkään vastauksen, — jos sananne eivät olisikaan niin valikoituja

kuin tulisi olla kosijan, josta ei tunne muuta kuin mitä hän itse

on suvainnut ilmoittaa! Mutta oli sen asian laita miten hyvänsä, se

jää vähemmän tärkeäksi, kun liitto ei tule kysymykseenkään. Olen jo

luvannut tyttäreni eräälle kosijalle, joka — viisaammin kuin te, herra,

— on tiennyt alottaa oikeasta päästä!

— Mitä, herra ylijahtimestari — luvannut tyttärenne hänen tietämättään!

— E-en herra, en hänen tietämättään... Tule tänne, heilakka, ja vastaa,

etkö tiedä, että isäsi on aikonut sinut toiselle kosijalle? No, anna

tulla — puhu suusi puhtaaksi, jotta ritarisi ymmärtää sinut. Tämä on

oikeastaan minun puoleltani liiallinen hyvyyden osoitus, mutta yhtä

kaikki — sallin sen.

— Mutta kehoitus, — lausui Karl August, — tapahtuu niin kaksipäisessä

muodossa, että Alma-neiti pelästyy — ja vastatkoon hän silloin mitä

hyvänsä, niin uskon ainoastaan hänen edellisiä sanojansa. — Ja sitten

hän kääntyen Almaan lausui muuttuneella ja hennolla äänellä: — Sano,

rakas, kallis Alma, onko isäsi luvannut kätesi sinun tietäessäsi sen?

— _Rakas, kallis Alma!_ — matki ylijahtimestari hirveästi virnistäen.

— Rakastakaa ketä hittoa haluatte, mutta tehkää hyvin ja olkaa

rakastamatta _minun_ tytärtäni ja puhutelkaa häntä vähemmän

tuttavallisesti, jos herra ruukinpatruuna suvaitsee... No, etkö saa

sanaa suustasi, tyttö?

Arasti vilkuen isästä siihen mieheen, jolle oli antanut sydämensä,

vastasi Alma: — Olen kyllä tiennyt isän toiveen, mutta olen toistanut,

että en tahdo majuria!

— Mikä, — lisäsi ylijahtimestari, — ei merkitse! mitään! Ja tule nyt ja

lähde kotiin, sillä me olemme, mikäli ymmärrän, puhuneet kaiken mitä

tarvitaan.

— Emme, paras ylijahtimestari, kaukana siitä! — lausui Karl August,

joka piti parhaana hillitä itseään. — Älkäämme Herran nimessä näin

erotko! Olen vakuutettu siitä, että te, herra ylijahtimestari, olisitte

tyytyväinen oloihini, jos saisin niitä lähemmin esittää ja Alma-neiti

kulkisi edellä. Sillä kykenemättä täysin huolehtimaan vaimosta en olisi

koskaan uskaltanut esittää pyyntöäni.

— Kas niin, kas niin, älkäämme puhuko puuta heinää! Uskon kyllä, että

ruukinpatruuna on kunniallinen mies ja olisi kyennyt elättämään hänet,

jos olisitte hänet saanut, mutta sehän teidän olisi pitänyt alusta

alkaen huomata, ettei se naula vetänyt: minä osoitin olevani jyrkästi

vastaan heti ensi hetkestä.

— Juuri se seikka, että isän talo oli minulta suljettu, pakoitti minua

tapaamaan Alma-neitiä puistikossa. Mutta sopisikohan minun kysyä,

mistä niin voimakas vastenmielisyys aivan tuntematonta kohtaan saattaa

johtua? Se ilmeni jo tavatessamme Alvastrassa.

— Se, — sanoi toinen tarttuen tyttärensä käteen, — johtui siitä,

että minä heti huomasin kasvoistanne jo olevanne rakastunut tyttöön,

ja koska en saattanut ottaa kahta vävyä, niin tyydyin siihen, jonka

paraiten tunsin ja johon enin luotin, nimittäin majuri Klingiin, jonka

kanssa Alma ensi sunnuntaina menee kihloihin!

— Mutta minulla on hänen sydämensä ja — uskollisuutensa, ja se tuottaa

vaatimuksia, joista en aio luopua! Olen tekevä kaikkeni säilyttääkseni

ne!

Ja vastausta odottamatta Karl August kohteliaan jäähyväistervehdyksen

jälkeen ja luoden Almaan palavaa hellyyttä uhkuvan katseen kääntyi

vastakkaiselle käytävälle.

— Vai niin! Siinäpä hitonmoinen mies, — mutta minun asiakseni jää

sovittautua ajoissa vastaan,— mutisi ylijahtimestari ja vaelsi alas

tyttärensä keralla.

Alma koetti katsahtaa isäänsä kasvoihin. Hän odotti kauheaa

vihanpurkausta, mutta ylijahtimestari sanoi tavattoman hiljaisella

äänellä: — En ymmärrä, miten sinä, pieni yksinkertainen letukka, olet

saanut itseesi niin paljon rohkeutta, että vastoin isäsi tahtoa ryhdyt

rakasteluun ihan hänen nenänsä edessä; niin, niin, et sinä sentään

olekaan aivan yksinkertainen!

Ja enempää ei sinä iltana asiasta puhuttu. Mutta mistä ei puhuttu, sitä

ajateltiin; ja Alma tiesi kyllä, että kullakin päivällä on oma huolensa.