— Olen kyllä, olen kyllä, — liitti ylijahtimestari — mutta juuri sen
vuoksi olisi pitänyt käyttää paremmin aika, joka tuhoaa parhaatkin
suunnitelmat, vaikkakaan se, hitto vieköön, ei saa tätä turmella!
"... ja minä toivon, että veli hyväksyy sen tunteen, jota minä
yhtäkaikki en itse uskalla hyväksyä, koska pelkään, ettei se ole
mieleen tämän tunteen herättäjälle.
Minulla ei ole mitään kykyä ilmaista ajatuksiani suullisesti tahi
kirjallisesti siten, että ne saavuttaisivat sen soinnun, joka hivelee
nuoren tytön korvaa. Sen vuoksi minä en myöskään rohkene millään
tavoin esittää hänelle toivomustani, vaan pyydän veljeä isällisellä
rakkaudella, ilman kiivautta — sillä sellainen olisi minulle peräti
vastenmielistä — kysymään Almalta, luulisiko hän voivansa tulla
onnelliseksi miehen keralla, joka siinä tapauksessa tulisi uudelleen
nuorukaiseksi. Kenties hän kuitenkin antaa kieltävän vastauksen;
ja silloin minä pyydän, ettei veli millään tavalla rupeaisi
houkuttelemaan! Mitä muutamain vuosien onni merkitsee minulle, jos
Alman täytyy siitä kärsiä! Ei, ei mitään pakkoa!
En määrää mitään aikaa vastaukselle. Pysyttäydyn pari viikkoa kotona,
jollen sillä aikaa saa mitään tiedonantoa. Mutta ellei silloin
ole tapahtunut mitään sellaista, niin tulen aina, ainakin vanhana
tuttavana, veljen luokse käväisemään.