— Isäsi on jo kolmasti kysynyt sinua! — sanoi Neta-täti, joka jo
kappaleen matkan päässä talosta tuli Almaa vastaan hänen palatessaan
kukkulalle tekemältään aamukävelyltä.
— Kysynyt minua? — toisti Alma. — Enhän ole laiminlyönyt aamiaistuntia!
— Et, kello on vielä kymmentä vailla kymmenen, mutta mitä sinä näin
varhain aamusella juoksentelet?
— Ei tätä voi sanoa varhaiseksi, täti! Tahdoin nähdä pienen luolan,
jonka luotsivanhus teki minulle eilen.
— No, senhän näki pian... Mutta tuossa ylijahtimestari itse seisoo
portailla — hän heiluttelee ja viittailee ja nyökyttelee päätänsä
niinkuin henki olisi kysymyksessä. En voi ymmärtää mitä hän sinusta
tahtoo.
— En minäkään, — vastasi Alma, joka nyt pelkäsi, että isä oli saanut
tiedon hänen kohtauksestaan ruukinpatruunan kanssa. Kuitenkin hän
joudutti askeliaan sellaisella kiivaudella, että melkein hengästyneenä
saapui eteisen portaille.
— Kas niin, kas niin, ei meidän silti tarvitse juosta itsellemme
pikaista keuhkotautia — hoo, ei, ei se ole niin vaarallista,
ei suinkaan, meillähän on vielä viisi minuuttia jäljellä! — Ja
ylijahtimestari astui edellä kaikkein pyhimpään työhuoneeseensa, jonne
Almakin noiden viiden määräminuutin kuluttua saapui.
— No, tyttöseni, — lausui ylijahtimestari seisoen keskellä lattiaa ja
tehden muutamia kierroksia, joiden joustavuus ja sulavuus ilmaisivat,
ettei asia suinkaan ollut surullista laatua, — no, tyttöseni, luulen
että olemme aivan säikähtyneen pikkulinnun kaltaisia. Mitä pelkäämme —
mitä, häh — pikku tutkintoa?
— Pikku tutkintoa? — vastasi Alma kalveten.
— No niin, ei sitä nyt ole pantava niin pahaksi. Jos minä nyt
esimerkiksi alotan tekemällä kysymyksen: miksi sinä kalpenit?
niin sinä vastaat: "isä" — nyt ylijahtimestari puhui hienoimmalla
diskanttiäänellään — "isä-kulta, en tiedä kalvenneeni".
— Ei, isä, niin en olisi vastannut, sillä minä tunsin vereni
vaihtelevan jollakin tavoin.
— Ja miksi niin tapahtui?
— Siksi että pelästyin — en tiedä mitä tahdot minulta tutkia, isä!
— Sen saat pian kuulla. Mutta sinähän näytät pikemmin jäniksen kuin
ylijahtimestarin tyttäreltä! Mene kamariisi ja rohkaise mieltäsi sillä
aikaa kun syön aamiaista — ja tule jälleen luokseni puolen tunnin
kuluttua.
— Kyllä, isä, — lupasi Alma ihastuen siitä, että sai hieman hengähtää.
Mutta tultuaan huoneeseensa hän alkoi kiusata itseään monenlaisilla
kuvitteluilla, niin että hänen lopuksi täytyi pitää helpotuksena
totuuden tietämistä; eikä kellonosoitin näyttänyt vielä täyttä
puoltakaan, kun hän jälleen tuli isänsä huoneeseen, katseessa tosin
hieman kiusaantunut ilme, mutta yhtäkaikki vähän rohkeampana kuin äsken.
— No, olemmeko nyt toipuneet? — kysyi ylijahtimestari asettuen sohvaan,
kun Alma taasen sai luvan istuutua vastapäiselle tuolille.
— Olen, isä hyvä.
— Olemmeko koettaneet arvata jotakin?
— Ei, isä, minä en ole voinut arvata...
— Kiinnitä huomiosi: en kysynyt, oletko osannut arvata mitä aioin
sanoa. — Eh, en, vaan kysyin, oletko _koettanut_ arvata?
— Olen, isä, olen kylläkin.
— No, mihin sinun arvaamiskykysi kohdistui?
— Isä!
— Kas niin, älkäämme olko sokkosilla, vaan jos jonkunlainen leikki
on kysymyksessä, niin kätkekäämme kernaammin sormusta — etkö pidä
sormuksista, pikku heilakka?
— En, isä, — vastasi Alma kovin punastuen, — minä en pidä sormuksista!
— Mitä kummaa, minä luulen, että me valehtelemme? Sellaiseen emme
ryhdy! Tytöt ovat tyttöjä: sinä pidät sormuksista!
— En pidä niistä ollenkaan, isä! — vastasi Alma vielä päättäväisempänä
ja katsoi samalla isäänsä niin sanomattoman rukoilevin ilmein, että
toisen täytyi puhaltaa savu piipustaan ja täyttää se uudelleen,
voittaakseen aikaa.
— No, olkoon: sinä et siis pidä sormuksista. Mutta mitä sinulla on
niitä vastaan?
— En saata sanoa sitä selvästi, isä: siinä on jotakin, mitä en voi
selittää.
— Se on toinen asia. Silloin saatamme lukea tämän asian
yliluonnollisiin; mutta siihen asti kunnes se selkenee, emme vaivaa
sormiamme noilla inhoittavilla koristuksilla: anna koreasti tänne
sormuksesi, jok'ikinen! — Viimeiset sanat lausuttiin päättäväisemmällä
äänellä.
Hämmästyneenä Alma kohotti ylös valkoiset pikku kätösensä. Hän koristi
itseään kernaasti kauneilla sormuksilla; eikä hän ollut tuntematta
kaipausta nähdessään isän aivan levollisena vetävän näppiinsä
sormuksen toisensa perästä; sitte kaikki pistettiin rasiaan, jonka
ylijahtimestari lukitsi lipastoonsa.
— Kas niin, kas niin, nyt olemme päässeet noista kiusankappaleista ja
saatamme puhua jostakin muusta! Mitä pitäisit kauniista, valkoisesta
hevosesta, tulisesta, mutta kuitenkin lauhkeasta kuin lammas, selässään
pieni englantilaiskuosinen naistensatula, ja sen päällä komea
ratsastuspuku, sopiva sinun ikäisellesi ja kokoisellesi tytölle?
— Oi, isä-kulta, hevonen, satula ja ratsastuspuku, — huudahti Alma, ja
ilo säteili hänen silmistään — sehän olisi hurmaavaa!
— Niin, niin, mutta, mutta! En suinkaan epäile sitä, mutta tahtoisitko
myöskin antaa jotakin siitä lahjasta?
— Mitäpä minä saattaisin antaa _isälle_?
— Isälle? Mitä kuvitteletkaan — luuletko että minä tahdon haaskata niin
paljon rahaa sinun huviksiisi? Jumala varjelkoon, en ollenkaan, en
ollenkaan; sellaisen jätän sen tehtäväksi, joka tahtoo hankkia kauniin
tytön suosion!
Alma vaikeni. Ilon ruusut pakenivat nopeasti. Hämmentyneenä hän katsoi
lattiaan.
— No, älä nyt istu tuolla tavoin allapäin, silloin kun sinulla on syytä
pitää pää pystyssä. Sanalla sanoen: täällä on kosija, joka aikoo antaa
sinulle hevosen satuloineen ja kaikkineen morsiuslahjaksi.
— Voi, Herran nimessä... isä! Mutta... puoli lausetta tarttui hänen
huulilleen siinä hetkessä, jona isän silmä osui häneen.
— Ei mitään "muttaa" — en ole koskaan sellaista kärsinyt. Erinomaisesta
hyvyydestä tahdon kuitenkin sallia sinun selittää, mikä sillä
"mutta"-sanalla oli tarkoituksena.
— En tahdo vielä mitään morsiuslahjoja, isä! — kuiskasi tyrmistynyt
tyttö painaen päänsä isän polvelle.
Ylijahtimestarin kasvot saivat merkillisen ilmeen. Hän ei karjaissut
kovasti, kuten hänen kiivastuessaan tavallisesti tapahtui, mutta hänen
äänensä olisi kuitenkin kuulunut pitkän matkan päähän, kun hän kysyi: —
Mistä ajasta alkaen _sinä_ siis olet saanut tahdon?
Alma vaikeni, mutta uuteen kehoitukseen hän vastasi ujolla
avomielisyydellä: — En tiennyt ennenkuin nyt, että minulle oli
sellaista!
— En minäkään, — vastasi ylijahtimestari; — mutta koska asia joka
tapauksessa on niin uusi, ettei se ole voinut ehtiä vakaantua, niin
luulen, että me ilman erikoista vaaraa saatamme vieraantua siitä — vai
mitä?
— Voi, isä, puhu hellästi, minä pelkään, kun haastat tuolla tavalla!
— Varsin kernaasti, lapseni: minä aion naittaa sinut! Ensi vuonna
pidämme häät, ja toivonpa, että kaikki ihmiset, jotka häissä tanssivat,
kertovat kauniista ja iloisesta Ombergin morsiamesta.
— Entä sulhanen? — änkytti Alma.
— Paras mies, jolla on koskaan ollut ruotsalainen nimi, joka on
kantanut Ruotsin terästä ja kyntänyt ruotsalaista maata: kuninkaan
uskottu majuri ja ritari, jalosukuinen herra Svante Kling, Svanvikin
säteritalon ja useiden kiliseväin kultatynnyrien omistaja — ja
kuitenkaan ei mikään se ole hänen sydämensä ainoankaan veripisaran
arvoinen, kun se sydän on kunniallisin ja uskollisin mitä koskaan on
laskettu tytön jalkojen juureen!
— Hän niin vanha, niin kauhean vanha, — nyyhkytti Alma.
— E-eei, e-ei, ei suinkaan hän ole vanha, hänellä on mitä nuorekkain
sielu, ja muutoin hän on vikkelä kuin orava. Etkös häpeä: nuori mies,
ainoastaan vähän yli neljänkymmenen.
— Pian viisikymmentä, isä, ja minun on mahdoton mennä naimisiin vanhan
majurin kanssa. — Alma ummisti silmänsä, jotta hänen ei olisi tarvinnut
nähdä rohkeiden sanojensa vaikutusta.
Mutta ylijahtimestarin luonne ei ollut tänään niin kuohahteleva kuin
tavallisesti. Hän vastasi ainoastaan: — Saammepa nähdä, — nousi
senjälkeen ylös ja huomasi, että hänen oli aika lähteä eläintarhaan
kävelemään.
Alma hengähti helpommin. Hän sai vapauttaa ajattelemiseen. Mutta tämä
vapaus ei ollut erittäin kadehdittava, koska se jätti hänet alttiiksi
niitä erilaisimmille tuskille.
Naimisiin menoa majurin kanssa, johon hän oli oppinut katsomaan yhtä
suurella kunnioituksella kuin omaan isäänsäkin, tuntui hänestä yhtä
mahdottomalta kuin todellisuudessa asettua isänsä tahtoa vastaan.
Tosin oli ensimäinen vastustusyritys käynyt helpommin kuin hän oli
luullutkaan, mutta siitä ei seurannut, että toinen onnistuisi yhtä
hyvin. Oi, ei, Alma tunsi liian hyvin, ettei isä sallinut itseään
ohjata, olipa kysymyksessä niinkin uusi asia kuin "oma tahto"
henkilöllä, jolla ei koskaan saanut olla sellaista, ei vähimmässä pikku
asiassakaan.
Kuitenkin, niin tärkeä kuin se asia olikin, joka nyt valtasi Alman
mielen, jätti se hänelle aikaa väliin palauttamaan mieleensä luolassa
tapahtuneen aamuisen näytelmän. Ja joka kerta kun hän muistissaan
näki sen hetken, jona hän ensiksi huomasi Alvastran tapahtuman nuoren
sankarin hänen peittäessään sammalella permantoa, kohosi purppurapilvi
hänen kasvoilleen, ja huulilla oli kaikesta hänen sisäisestä
levottomuudestaan huolimatta hymy, joka kertoi, miten neitseellisessä
veressä riemu ja tuska liittyivät yhteen.
Sillä aikaa ylijahtimestari käveli huulet tiiviisti yhteen
puristettuina puiston käytävää; ja määrätyllä paikalla, johon hän
väliin heittäytyi lepäämään, nimittäin milloin kukaan ei nähnyt
— ylijahtimestarin heikkous oli se, että hän aina tahtoi näyttää
nuorelta, ei koskaan vanhuuden vaivaamalta — otti hän povitaskustaan
kirjeen, avasi sen ja silmäili toisen kerran sen rakasta, kylläkin
kauan odotettua sisällystä:
"Arvoisa veli!