XI.

Rauhoittaakseen ylijahtimestaria, joka pelkäsi Karl Augustin käyvän

hänelle vaaralliseksi, muutti nuori mies mainitun viikon jälkeen

päätöksensä siten, että matkustaisi pois vähäksi aikaa.

Hän oli kuitenkin toivonut, että hän näiden kuuden päivän mittaan saisi

jonkun tilaisuuden tavata Almaa. Mutta vedenneito ei ollut suinkaan

suotta muuttanut linnaansa ja palatsiansa: oli noussut ankara myrsky

sateineen ja usvineen, ja sitä kesti kokonaisen viikon. Ja sellaisissa

oloissa oli jotenkin luonnollista, ettei mikään sattuma tahtonut

ojentaa Karl Augustille auttavaa kättänsä.

Samana aamuna, jona Karl Augustin piti matkustaa, teki hän kävelyretken

vuorelle vielä kerran tavatakseen uutta ystäväänsä luotsivanhinta, jota

edellisenä päivänä ei ollut näkynyt veneenrakennuspaikalla.

Sade ja myrsky olivat kokonaan lakanneet, mutta taivas oli vielä

usvan peitossa, ja kummallisia pilvihahmoja liiteli sinne ja tänne

puunlatvojen yläpuolella.

Karl August kulki mietteissään huomaamatta läheneviä askelia ennenkuin

luotsivanhuksen kumea ääni lausui hänelle tervehdykseksi: — Jumalan

rauha, nuori herra!

— Tulin sanomaan sinulle hyvästi! — virkkoi Karl August. — Miksi et

ollut eilen venerakennuksella — olitko sairas?

— En, mutta minulla oli ansiota toisaalla. Ylijahtimestari käski minut

luokseen; hänellä oli pikku työ, jonka hän arveli minun kenties tekevän

yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin.

— Ja mikä se oli? — kysyi Karl August, jonka mieltä kiinnitti

vähäisinkin siltä taholta kuuluva tieto.

— Eipä muuta kuin että Alma neiti tahtoi itselleen tänne pikku majan,

jossa hän saattaisi huvikseen istuskella ja katsella järvelle; ja

sitten hän itse oli pyytänyt — me näet olemme vähän niinkuin ystävykset

— että minä saisin auttaa häntä.

— Vai niin, — sanoi Karl August ja pakottautui näyttämään ainoastaan

kohtalaisesti asiaan kiintyneeltä, — olet siis hyvissä kirjoissa

ylijahtimestarin tyttären kanssa?

— Niin, kehumatta sanoen, hän pitää minusta: häntä ei pelota olla

ukko-rähjän seurana, ja monasti hän on tullut mökkiini ruokalaukku

esiliinassaan. Eilen hän istui varmaankin pari tuntia luonani.

— Pari tuntia, ja eilen — eilen! — Ah, miten Karl Augustia kiusasikaan,

ettei hän juuri eilen ollut tullut lähteneeksi ukon luokse! Keskustelun

kestäessä hän kyllä koetti saada ääneensä suuremman tasaisuuden, mutta

ukko oli kyllä ymmärtänyt, mitä syytä sillä, joka jo oli moneen kertaan

nähnyt Ombergin puolelta ja toiselta, oli viipyä vielä niin kauan.

— Milloin herra matkustaa takaisin Vetterin yli? — kysyi vanhus.

— Olen aikonut lähteä tänään Visingsöhön, mutta näyttää siltä kuin usva

ei alkaisi hälvetä.

Luotsivanhus myhähti. — Usva ei kyllä tee mitään haittaa, — sanoi hän,

— se haihtuu pian aamupäivällä. Mutta jollei ukko erehdy suunnasta,

niin ei herra ole vielä toimittanut kaikkia asioitansa.

— Asioitani! — virkahti Karl August punastuen. — Minulla ei ole täällä

mitään muuta asiaa kuin katsella seutua.

— No, miten herra tahtoo! En voi moittia sitä halua, vaikkakin arvelen,

että haluatte nähdä jotain muutakin, mikä kenties ei ole juuri niin

helppoa ilman väylälle ohjaavaa hyvää luotsia... Mutta taidan viipyä

liian kauan! Jos tahdotte nähdä työni, hyvä herra, niin kääntykää

oikealle — ja tultuanne kukkulalle kenties saatte päivän keretessä

nähdä kauniin näyn, jollei usva tule nykyistään sankemmaksi.

Hämmästyksissään siitä, että huomasi salaisuutensa jo tulleen toisen

tietoon, ei Karl August pidättänyt vanhusta. Mutta vasta sitten, kun

paikattu nuttu oli kadonnut pyökkilehtoon, jatkoi hän matkaansa kulkien

ukon osoittamaan suuntaan.

Noustuaan mäen puoliväliin Karl August pysähtyi nojautuen tammen

runkoon. Hän käytti muutamia hetkiä harkintaan ja koetti selvittää

itselleen, mikä halu häntä vei eteenpäin. Oliko se todellakin

rakkautta? Saattoiko hän pohjaltaan rakastaa naista, jota hän oli

nähnyt vain kaksi kertaa ja puhutellut ainoastaan kerran? Tähän

kysymykseen voi ainoastaan hänen oma sydämensä antaa vastauksen; ja

vastaus oli sellainen, että hän vieläkin nopeammin kiiruhti eteenpäin.

Pian hän saapui sille paikalle, missä puut alkoivat harventua, ja näki

jo melkoisen matkan päässä kivistä, oksista ja kaarnoista rakennetun

pikku luolan.

Tässä merkillisessä huvimajassa oli pitkin seiniä matala turvepenkki,

josta vuoriharjanteen laskeutuneelta kohdalta näki vapaasti Vetterille;

pari purjevenettä juuri viilsi sen kelmeätä pintaa.

Karl August istuutui penkille, — samalle penkille, jolla Alma kenties

levähtäisi tunnin, parin kuluttua. Hänelle pisti äkkiä päähän kaunistaa

Alman koti tuoreilla lehvillä ja kukilla ja päällystää rosoinen lattia

pehmeällä sammaleella.

Päätös pantiin toimeen. Mutta vielä ei hän ollut ehtinyt asettaa

paikoilleen viimeistä sammaltukkoa, kun heikko huudahdus osui hänen

korviinsa. Äkkiä hän nousi ja näki vieressään Alman, iloa säteilevä

ilme nuorteilla kasvoillaan. Hän piti nauhasta kiinni Kultakäpälää,

joka polki jalkaansa ja pärskytteli hienoilla sieraimillaan; eläin ei

tahtonut perehtyä vieraaseen.

— Pyydän anteeksi, — änkytti Karl August, — olin todellakin varsin

rohkea. Sain — sain sattumalta nähdä... en tiennyt...

— Miksi olisitte ollut rohkea? — sanoi Alma toipuen siitä

hämmästyksestään, että näki jälleen vieraan, jonka luuli aikoja sitten

matkustaneen takaisin järven toiselle puolelle.

— Koska tiesin, — vastasi Karl August, nolona silittäen Kultakäpälän

selkää, — että pikku luola kuului henkilölle, joka kenties ei pitänyt

tällaisesta tuntemattoman ottamasta vapaudesta.

— Miksi sanotte _tuntemattoman_? — lausui Alma hiljaisemmalla äänellä.

— Herra ruukinpatruunaa ei voine pitää vieraana se... mutta ei kai

tarvita mitään vakuutuksia siitä, että minä en voi tahi en _tahdo_

unohtaa Alvastran ukkosilmaa!

Itsessään ujon Alman olisi ollut mahdotonta lausua kaikkea tätä,

jollei hänen isänsä esiintyminen vierasta kohtaan olisi saanut häntä

vakuutetuksi siitä, että hänen velvollisuutensa oli hyvittää se, mitä

isä oli rikkonut. Kuitenkaan ei Alma ollut ehtinyt lopettaa puhettaan

ennenkuin veri kohosi korkealle hänen poskilleen.

Karl August kuuli ihastuksella jokaisen sanan. — Ja minulle, — sanoi

hän, — on noilla raunioilla, joilla olen käynyt sen jälkeen joka päivä,

pyhempi merkitys: ne säilyttävät minulle häipymättömän muiston — olen

täällä elänyt käännekohdan, joka vaikuttaa koko elämääni.

Alma seisoi sanattomana: hän ei edes tiennyt, että hänen pieni

jalkansa sysäsi syrjään kaunista sammalkerrosta, jota toinen juuri oli

asetellut. Mutta hän lykkäsi sen nopeasti paikoilleen, kun nuori mies

osoittaen sammaleeseen lausui: — Kas vain, sehän revittiin, ennenkuin

edes oli ehtinyt juurtua — se ei ole mikään kadehdittava enne!

— Ah, anteeksi! — Ja ennenkuin ajatteli mitä teki, miten suuri tahi

pieni merkitys sillä saattoi olla, oli Alma kumartunut maahan ja

kädellään asettanut sotketun sammalen paikoilleen.

Tämä näky, joka Karl Augustille merkitsi heräävän tunteen viatonta

tiedottomuutta, sai hänen kasvonsa, samoin kuin hänen sielunsa ja

sydämensäkin leimahtamaan. Mutta kaukana siitä, että olisi tahtonut

lisätä hämiä, jota tyttö ilmaisi kääntyessään luolan suulle, kiiruhti

Karl August äänellä, jolle hän antoi kaiken mahdollisen tyyneyden ja

tasaisuuden, kertomaan pikku jutun toisensa jälkeen, kunnes lähes

tunti oli kulunut, ja Alma kelloa katsoen lausui, että oli pian isän

aamiaisen aika, jolloin hän ei saanut olla poissa.

Karl August nousi jättäen hänelle tien vapaaksi. — Saanko, jos tapaan

vanhan luotsin, sanoa hänelle, että luola on saavuttanut valtiattarensa

suosion?

— Ah, miten hauskaa — tunteeko ruukinpatruuna mökissään asuvan

luotsivanhuksen? Pidän hänestä hyvin paljon, kuulen niin mielelläni

hänen kertovan meriseikkailuistaan ja sydämensä valitusta!

— Niin, minäkin olen saanut osani hänen surustaan ja hurskaasta

taikauskostaan. Mutta sellainen rakkauden tulee olla: vahva uskossa ja

uskollinen kuolemassa!

Hieno puna oli Alman vastaus, kun hän ojensi kätensä tarttuakseen

Kultakäpälän talutusnuoraan, joka hetkisen oli ollut Karl Augustin

kädessä.

Hän seurasi tyttöä mäkeä alas; sitte molemmat pysähtyivät, ikäänkuin

hiljaisesti sopineina, että tässä erottaisiin.

— Saan toivottaa onnellista matkaa, jollemme enää... Tyttö päätti

lauseen hieman kumartamalla.

— Se ei ollut _minun_ ajatukseni! — vastasi Karl August ja katsoi

häneen merkitsevästi. — Mutta jos näihin sanoihin sisältyisi toivomus,

niin silloin lähden Ombergista jo tänään!

Alma ei rohjennut antaa selvästi kehoittavaa vastausta. — Miten, —

lausui hän astuessaan pari askelta eteenpäin, — miten olisin tullut

sellaista toivoneeksi! Minä... minä en ajatellut mitään.

Karl August kumarsi ääneti. Ja epävarmana, oliko toinen loukkaantunut

siitä, mitä hän oli sanonut, niin että hän tosiaankin näki vieraan

viimeisen kerran, Alma kääntyi vielä kerran takaisin, nähdäkseen

katseliko nuori mies häntä. Hienosti hymyillen hän vastasi Karl

Augustin uuteen jäähyväistervehdykseen ja täysin tyytyväisenä

näkemäänsä riensi kilpaa Kultakäpälän kanssa pyökkilehdon läpi.

— Mikä viehättävä olento! Millainen viaton lapsenmieli! — ihaili ääni

Karl Augustin sydämessä.

Samana iltana, kun hän koko päivän oli ollut huumaavan autuuden

vallassa, siinä taivaallisessa uskossa, että oli muuttanut Edeniin,

kirjoitti hän kotiin seuraavat rivit:

"Pyydän teitä, rakkaat vanhemmat, olemaan aivan rauhassa, jollette

pitempään aikaan kuule minusta mitään! Olen terveempi ja tyytyväisempi

kuin olen koskaan ollut. Mutta koska minun on mahdoton sietää, että

niitä vaikutelmia, joiden vallassa olen nyt kokonaan tässä Jumalan

ihanassa luonnossa, sekoittaisi aineellinen ajatus: tänään sinun tulee

kirjoittaa kirje, ajatus, joka kenties uutena moitteena palaisi joka

päivä, niin pyydän Teiltä edeltäkäsin, rakkaat vanhemmat, anteeksi,

että minä joksikin aikaa kokonaan jätän kirjoittamisen — josta

seikasta isä, jos oikein muistan, joka tapauksessa minua kiittää ja

äiti — kaikista äideistä hellin — varmankin antaa anteeksi pojalleen

Karl Augustille.

J.K. Sensijaan lupaan kautta kunniani, että palattuani isä huomaa,

etten enää ole mikään toimeton uneksija; aion nyt alkaa elää, elää

mukana elämässä ja antaa isälle välttämättömän korvauksen kaikista

niistä vuosista, jotka isä on kärsivällisenä odottanut."

Tämän kirjeen Karl August vei samana yönä Hjo'hon, missä hän ei

kuitenkaan viipynyt kauemmin kuin tarvittiin kapineiden kokoamiseen

ja sälyttämiseen, jotka hän seuraavana päivänä muutti mukanaan

Hevossaareen. Sieltä hän nyt vuokrasi itselleen kunnollisen huoneen

seuraavaksi kuukaudeksi, aikoen toistaiseksi oleskella paikkakunnalla —

kasvien tutkimista varten.