X.

Eräällä Hevossaaren rannan viereisellä kalliolla seisoi Karl August

samana iltana, luoden miettivän katseen Vetterin yli.

Hän ajatteli menneen päivän pettyneitä toiveita, haluttomuutta jatkaa

alottamaansa kirjettä vanhemmille, mahdollisuutta nähdä jälleen Alma,

mahdollisuutta keksiä onnellista keinoa siihen, lyhyesti sanoen:

hän pohti kaikkea tuollaista vähäpätöistä, joka vihdoin muodostuu

varmaksi taipumukseksi. Mutta silloin hänen huomionsa kiintyi mitä

merkillisimpään ilmestykseen. Hän alkoi tuijottaa vesille ja luuli

näkevänsä unta.

Autereessa näkyi kokonainen voimallisen jättiläisen kuva, ainakin

kahdenkymmenen kyynärän korkuinen, ja jotakin sanomattoman kamalaa

oli tuon harmaankalpean ilmaolennon edestakaisessa liitelyssä. Se

oli ollut näkyvissä noin viisi minuuttia ja kolme tahi neljä kertaa

muuttanut asentoaan, milloin kohottaen käsivarsiaan ja milloin, kuten

näytti, nyökäyttäen päätänsä; ja sitten hirviön takaa vähitellen

kohosi punertava muuri päätyineen ja torneineen, jotka kuitenkin pian

muuttuivat korkeiksi puiksi ja tuuheiksi lehdoiksi. Koko tätä näytelmää

kesti noin neljännestunnin, jonka jälkeen se katosi. Jättiläinen jäi

paikoilleen viimeiseksi, mutta hävisi äkkiä, kun kova vihuri kiiti

pitkin vedenpintaa ja lakaisi pois koko haavekuvan.

Sanattomassa hämmästyksessään Karl August seisoi kauan paikoillaan;

mutta käännyttyään vihdoin lähtemään vetäytyi hän äkkiä taaksepäin:

jättiläinen seisoi aivan hänen edessään! Mutta pian hän huomasi tällä

kertaa olevansa tekemisissä veren ja lihan kanssa, joskin olento oli

laatuaan harvinainen.

Aivan Karl Augustin edessä seisoi tavattoman kookas mies suureen

ryhmysauvaansa nojaten. Hänen pikimusta tukkansa riippui tuuheana,

leveänä ja tasaiseksi leikattuna tupsuna aina kulmille asti. Syvällä

kuopissaan olevat silmät tuskin näkyivät harjamaisten kulmakarvojen

alta. Hänen ihonsa väri vivahti oliivinkeltaiseen ja kuparinruskeaan,

ja tuuhea parta alkoi poskipäiltä ja ulottui hyvän matkaa leuan

ja merimies-kaulaliinan alapuolelle, joka viimeksimainittu sekä

hurstinuttu osoittivat, että hän oli merimies tai oli ollut siinä

ammatissa.

— Hyvää iltaa, — sanoi Karl August nyökäyttäen päätänsä miehelle, jonka

kasvoilla oli hiljaisen raskasmielisyyden ilme.

— Iltaa, — oli miehen lyhyt vastaus; ja ääni, jolla tämä yksinkertainen

sana lausuttiin, kuului kumealta kuin haljenneen kellon.

— Huomasitko kangastusta, kummitusta tuolla? — kysyi Karl August

viitaten Vetteriin päin.

— Huomasin kyllä, — vastasi vanhus, — senlaisia olen täällä nähnyt

usein. Hän varoitta myrskyn tullen.

— Kuka? — kysyi Karl August.

— Vedenneito tietysti! Hän kohottaa sille ylös muureja ja valleja ja

torneja ja mitä kaikk hänen valtaansa kuuluu.

Hämmästyksissään siitä, että kuuli tämän jättiläisolennon puhuvan aivan

lapsen tavoin kysyi Karl August: — Oletko tältä paikkakunnalta kotoisin?

— Olen kyllä, olen syntynyt täällä Vetterin rannalla; mutta suureksi

tultuani läksin kirvesmieheksi merille, ja sitten olen ollut sekä

tuulessa että tuiskussa ja ohjannut päivinäni monta alusta. Mutta

tultuani vanhaksi heräsi minussa halu päästä jälleen kotiini, sillä

Vetterin kaltaisella järvellä ei ole vertojaan!

— Mikä on nimesi? — kysyi Karl August, yhä enemmän kiintyen uuteen

tuttavaansa.

— Johannekseksi minut ristittiin, mutta sitten, — lisäsi hän ylpeyden

ja ujouden sekaisella äänellä, — minua on sanottu luotsivanhimmaksi.

Olen nyt täällä veneenrakennustöissä; muuten asun yksikseni pienessä

mökissä vuorella tästä pohjoiseen.

— Käykäämme istumaan, — sanoi Karl August istuutuen itse kivelle. —

Kerro minulle jotakin seikkailuistasi.

— Minun seikkailuni ovat liian vähäisiä, voidakseen huvittaa hienoja

herroja! vastasi luotsivanhin jäykästi.

— Mutta sanoppa edes ensiksi, uskotko tosiaankin vedenneitoon ja hänen

mahtiinsa?

— Ah, älkää kysykökään sellaista! — vastasi ukko varsin vakavana. —

Kangastus ja vedenneito — pitääkö ihmisen nyt olla niin uppiniskainen,

ettei voi pitää hyvänään, mitä Luoja itse tahtoo hänelle ilmaista,

vaan etsii itse sille nimiä ja tekee sen niin luonnolliseksi, että

siihen aivan saattaisi käsin koskea! Ei, ei nuori herra, tuo joka

näkyy ilmassa ei ole mikään kangastus enempää kuin sekään mikä vesillä

kuvastelee on mitään utukuvia, jommoisiksi epäusko tahtoo sen tehdä.

Ja vedenneidon olemassaolon ja sen, että papit ja profeetat ovat sitä

kunnioittaneet, osoittaa paraiten suojeluskirja, minkä se pappi, joka

ensiksi tahtoi mitata Vetterin, antoi laatia niille, joiden piti lähteä

samalle asialle, jottei mikään paha saisi heitä valtoihinsa. Se mies

tiesi mitä teki!

— Niin, ellei se vaan ollut viekas keksintö heidän pelkonsa

voittamiseksi, — huomautti Karl August hymyillen.

Mutta silloin luotsivanhin kavahti pystyyn, pudisti paksun mustan

hiustupsun otsaltaan ja huudahti syvällä äänellä: — Mikä villitys!

Tiedän kyllä, että kirjoihin on siten painettu, mutta ne valehtelevat

sen kuten paljon muutakin! Hyvää yötä, herra! Sen, joka tulee

Vetterille, pitää tulla uskossa eikä esittää kaikenlaisia rikkiviisaita

hairahduksia, muutoin hän aivan hyvin saattaa olla tulematta, sillä

_usko_, kuten Kristus on itse meille opettanut, tuottaa maailmaan

kaiken ilon.

Hän nyökkäsi lyhyeen, pisti päähänsä lakin, joka kaiken aikaa oli ollut

maassa, ja poistui.

Mutta Karl August kiiruhti jälkeen ja lyöden ukkoa olkapäälle sanoi: —

Odotappa, ystäväni — ei kiirettä! Sano minulle ennen eroamme, oletko

varma siitä, että _usko_ vaikuttaa niin paljon onnen saavuttamiseen

tässä maailmassa?

— Tietysti, senhän herra tuntee kristinopistaan! josta äsken mainitsin,

— vastasi ukko ja katsoi Karl Augustiin, kasvoissaan lempeämpi ilme. —

Usko, ajatelkaapa sitä, on Luojan paras lahja: se mitä minä kaikesta

sielustani uskon ja tahdon, toteutuu myöskin, sillä tahto yhtyy uskoon,

jollei molemmilla ole syntinen tarkoitus.

— Oletko itse kokenut, mitä kaikkea usko vaikuttaa, kun sillä on hyvä

tarkoitus?

— Olen montakin kertaa, mutta kerran aivan varmasti! Minä uskoin, että

eräs herttainen nainen, jonka puolesta — no, se on kai samantekevää,

rakkaus lienee sama ylhäisessä kuin alhaisessakin — jonka puolesta

olisin tahtonut antaa sydänvereni... Uskoin, sanoin minä, että

ainoastaan katsomalla häneen voittaisin vastalahjaksi hänen sydämensä.

Mutta koskaan ei olisi saattanut ajatella suurempaa ylimielisyyttä:

hän oli rikas ja kaunis, ja minä olin köyhä ja ruma. No, joka ilta

hänen saapuessaan rantaan kohdistin katseeni häneen, kunnes hän

kiinnitti huomionsa minuun. Kun olin päässyt siihen asti, kävi kaikki

kuin itsestään, minä katselin häntä, ja lopuksi hän antoi myöntävän

vastauksen. Sitten en nähnyt paljoa pitkään aikaan, sillä onnellisten

ei tarvitse nähdä. Mutta minä matkustin maailmalle hakeakseni kultaa

meriltä, ja palasin taskut täynnä. Vierailla mailla minulla ei ollut

varoja tuhlata penniäkään, ainoastaan sen vuoksi, että saisin säästää

rahat kotiin ja laskea ne hänen eteensä, jotta hän näkisi, mitä saatoin

tehdä sen hyväksi, jota rakastin!

Tässä ukko pysähtyi ja keskeytti hieman kertomustaan.

— Tultuani kotiin ei sydämeni valittua enää ollut olemassa. Isä

oli koettanut pakottaa häntä antamaan toiselle sen uskollisuuden,

jonka hän oli luvannut minulle... mutta tyttöpä pelasti sen. Eräänä

sunnuntaiaamuna hän katosi, senjälkeen kun he viimeksi olivat nähneet

hänet Storlycken niityn rannalla. Vetterin vesi virtaa kirkkaana ja

houkuttelevana suruiselle mielelle. Hän uskoi, että me tapaamme jälleen

ja että minä en koskaan rakasta toista; ja niin hän läksi asumaan

vedenneidon palatseihin, kunnes minä ylösnousemuksessa olen valmis

hänen seuralaisekseen. No, näettekös, herra, kun minä sitten olin

kuljeksinut ja tuuminut, menisinkö hänen perässään, sai usko minussa

vallan jälleen. "Jos sen teet", sanoi se, "niin ette tapaa toisianne

taivaanvaltakunnassa!..." Läksinpä sitten jälleen merille, missä

antauduin luotsinammattiin. Monta alusta saatan sanoa pelastaneeni,

ja monesti olen pannut henkeni alttiiksi. Mutta uurrettuani ja

puurrettuani, kunnes minulla ei enää ollut yhtään voimia jälellä, vaan

itsekseni saatoin ajatella: loppu kyllä rupeaa lähenemään, muutin

jälleen tänne ja rakensin pienen tuvan, jonka nyt omistan, ja asun

siinä iloisena uskoen, että me pian jälleen tapaamme.

— Kiitos kertomuksestasi! — sanoi Karl August osaaottavaisena. — Se on

tehnyt oikein hyvää sydämelleni.

— Niin, juuri sen vuoksi, että huomasin teillä olevan sydäntä, hyvä

herra, puhuin siitä mitä en suinkaan lorua kenelle hyvänsä... Mutta nyt

olemme luotsivanhuksen tuvan ovella. Astukaa sisään, herra, jollette

halveksi!

Karl August ei suinkaan halveksinut. Mutta jos majan ulkopuoli jo

oli köyhyyden ja kieltäymyksen esikuva, niin sisäpuoli todisti sitä

vieläkin selvemmin: ainoastaan olkikupo lavalla, karkeatekoinen pöytä

ja rahi ynnä muutamia seinällä riippuvia työkaluja — siinä koko

sisustus.

— Ja tämä riittää sinulle? — kysyi Karl August istuutuen rahille.

— Aivan hyvin, herra. Vetter antaa minulle kalaa ja juotavaa.

Päivärahat, ryhdyttyäni rakentamaan veneitä, tuottavat minulle myöskin

talvileivän.

— Entä vaatteet?

— Vaatteet, — sanoi luotsivanhin, viitaten paikattuun takkiinsa,

— tässä on kesäpukuni. Ja tässä — hän viittasi vielä kuluneempaan

karvanuttuunsa, — tässä on minun talviystäväni! Se kestää kyllä minun

aikani, sillä ihmiset täällä eivät ole ilkeitä, naiset antavat minulle

paikkatilkkuja ja lankaa, ja niin kauan kuin minulla on paikka paikan

päällä, ei takki koskaan mene hajalle.

— Mutta, — lisäsi Karl August, — mainitsit nuorena koonneesi matkoilla

kultaa; mihin olet kaiken sen hukannut?

— Jokaisella, hyvä herra, — sanoi ukko rypistäen tuuheita

kulmakarvojaan, — on salaisuutensa, ja minullakin on omani — älkäämme

puhuko kullasta.

— Herätät ihmettelyäni! Ja hyvin mielelläni kuulisin, mitä olet sillä

tehnyt — äänesi sanoo minulle, ettet ole sitä käyttänyt tavalliseen

tapaan.

— Kenties en, ja kenties minä juuri sen vuoksi ikäänkuin hieman

häpeisin kertoa, miten asianlaita on. Monet asiat, joita toinen ei

käsitä, ovat toiselle selviä. Älkäämme enää puhuko siitä!

Mutta Karl August ei päässyt irti tästä aiheesta, ja vihdoin ukko sanoi:

— No, olkoon menneeksi... Olin saanut äidiltäni uskon, joka varmaankin

on synnillinen, koska se on tuottanut minulle suurta piinaa, ja

se oli usko, ettei päiviensä päättäjä koskaan tuli autuaaksi. No,

herra, kun minä sitten aikani olin mietiskellyt, miten kauheaa kerran

tulisi minulle ja sydämeni valitulle, jos me ikuisesti erkanisimme

toisistamme, niin mieleeni muistui, että katolisissa maissa olin

kuullut ja nähnyt luettavan sielumessuja, joiden piti auttaa

vainajia autuuteen. En juuri uskonut lukemisen sitä vaikuttavan,

mutta ajattelin: Luoja kyllä tietää, miksi sen teet, ja Hän katsoo

tarkoitukseen, tapahtukoon se katolisessa tahi kristityssä maassa.

Läksinpä, kuten sanottu, jälleen merille, ja ensimäisessä katolisessa

kirkossa, johon saavuin, puhuin papille, että hän lukisi ja rukoilisi

niin paljon edestä kuin aarteestani riitti. Hän lupasi tehdä sen ja

sanoi minulle, että siinä oli kylliksi, olipa se, jonka puolesta annoin

kullan, tehnyt miten suuren synnin hyvänsä. Sydän keventyneenä jatkoin

matkaani: tunsin näet, että oli olemassa Yksi, joka näki, miten olin

tehnyt itseni köyhäksi, pelastaakseni hänen sielunsa.

Sanaakaan virkkamatta, mutta silmissään katse, joka sanoja paremmin

ilmaisi, että hän täydellisesti oli käsittänyt vanhuksen tunteen,

puristi Karl August hänen kättänsä.

Hiljaa he jälleen molemmin menivät pienen tuvan edessä kohoavalle

mäelle.

Siinä oli vanha tammi, ja luotsivanhus sanoi latvaan viitaten: — Tässä

asuu minun ainoa seurani, joka minulla on ollut monet vuodet!

Karl August kohotti kysyväisenä katseensa. Latvassa oli tavattoman

suuri linnunpesä.

— Merikotkapari, — kertoi vanhus, — on rakentanut sinne pesänsä.

Linnut ovat toisten kauhu, minun iloni. Milloin minulla on joku liika

ruuanmuru, annan siitä niillekin.

Poistuessaan Karl August koetti pistää muutamia riksejä ukon taskuun;

mutta hän otti ne käteensä ja sanoi vakuuttavasti, antaessaan rahat

takaisin: — Mitä niillä tekisin? En tahdo parempaa; olen näet vieläkin

siinä uskossa, että mitä enemmän täällä kieltäydyn, sitä varmempi

saatan olla siitä, että tapaan rakkaani siellä, missä meillä kaikilla

on hyvä olla... Mutta hyvää yötä nyt, nuori herra... Kiitos seurasta —

vanhuksella ei ole pitkään aikaan ollut sellaista rauhaa!

Ihastunein mielin Karl August palasi kotiinsa Hevossaaresta. Hänestä

tuntui kuin keskustelu vanhan luotsin keralla olisi vahvistanut

hänen omia voimiaan ja uskoaan. Ja se teki, että hän vakaasti päätti

oleskella Ombergin seuduilla, kunnes näkisi Alman ja saisi puhua hänen

kanssaan — täytyipä hänen olla siellä vaikka vuosi ja vuorokausi.