— Miten pikku tyttöseni tänä iltana jaksaa, — onko hän niin reipas,
että saatamme tehdä pienen kävelyretken? — kysyi ylijahtimestari
astuessaan Alman huoneeseen.
— Minähän voin erinomaisesti, isä, — vastasi Alma. — Ja olenhan
makuulla ainoastaan sen vuoksi, että sinä käskit minun levätä!
— Eikä isä käske mitään muuta kuin minkä hänen viisautensa hyväksyy.
Vuoteesta ei nousta äkkiä aamulla, kun illalla on juonut pari kuppia
juhannuskukka-teetä, — sellaista on kartettava, jos tahtoo säilyttää
terveytensä ja poskiensa ruusut.
— No, nyt saan siis nousta ylös, isä-kulta? Minun on ihan ikävä
Kultakäpälää — (tämä oli Alman pikku vuohen nimi) — ja olenpa varma,
että sekin on ikävissään, kun ei ole nähnyt minua eilisestä saakka.
— On toinenkin, joka sinua kaipaa, nimittäin kunnon majurimme täällä.
Niin, ja tosiaankin, olin vähällä unohtaa sanoa, että vieras, joka
auttoi sinut raunioista, on myöskin ollut päivällisellä.
— Eihän — lasket leikkiä, isä?
— Miksi niin? Lähetin hänelle eilis-iltana kirjelipun ja kutsuin hänet
yksinkertaiselle päivälliselle.
— Onko hän vielä täällä?
— Ei, hän läksi äsken. Hän on ruukinpatruunan poika Södermanlannista.
— Ja miksi minä en saanut tietää, että hän oli täällä, — miksi en
saanut pukeutua mennäkseni sisälle häntä kiittämään?
Eikä Alma saattanut pidättää mielipahansa ilmettä: se ilmeni hänen
äänensä harvinaisesta noususta ja poskiensa väristä.
— Mitä nyt? — huudahti ylijahtimestari ällistyneenä. — Tahtooko neiti
pitää kotikuulustelua isänsä kanssa, jos tämä uskaltaa kutsua luokseen
vieraan, kysymättä neuvoa tyttäreltään, tahi unohtaa kutsua häntä
mukaan milloin se ei ole tarpeellista!
— Mutta miksi, isä, se tänään oli vähemmän tarpeellista kuin muulloin?
Olethan, isä, usein sanonut, että pöydästä puuttuu jotakin, milloin
Almasi ei ole läsnä!
— Niinpä kyllä, niinpä kyllä; mutta ei liene liian aikaista totuttautua
siihen kaipuuseen. Eiväthän tytöt ole luodut iän kaiken olemaan kotona
isiensä huvitukseksi: he ovat muuttuvaista tavaraa, joka kulkee kädestä
käteen — luonnollisesti isän kädestä aviomiehelle... Mutta nouse ylös,
lapseni — me odotamme sinua!
Ylijahtimestari jätti tyttärensä, ja neljännestunnin kuluttua oli Alma
isänsä huoneessa, jossa majuri Kling istui sohvalla sanomalehtien
ympäröimänä.
Majuri oli viisikymmen-vuotias mies. Nuoruudessa oli kolme ominaisuutta
tehnyt hänet kuuluisaksi: hän pelasi korttia, vaihtoi hevosia eikä
koskaan viihtynyt kotona. Mutta miehuudeniässään hän kammosi näitä
nuoruudenhuvituksiaan: nyt hän ei koskaan pelannut korttia, ei koskaan
vaihtanut hevosia ja rakasti intohimoisesti kotiaan, josta vaimoa
lukuunottamatta ei puuttunut mitään.
Majurilla ei ollut ylijahtimestarin halua seurata aikaansa kaikessa,
paitsi pakinoimisessa ja juttujen kertomisessa. Sanomalehdille hän
antoi kolmannen tahi neljännen sijan, ja muita kirjoja hän ei lukenut
kuin maataloutta koskevia. Mutta joskaan majuri ei halunnut lukea
kirjoista ihmisten suruja ja kärsimyksiä, niin hän sitä useammin etsi
niitä tosielämästä, antaakseen apua hyväntahtoisesta sydämestä. Ja
siinä ylijahtimestari ja hän usein kohtasivat toisensa, niin että he
vihdoin olivat tulleet aivan välttämättömiksi toisilleen.
Ylijahtimestarin ja majurin kesken ei tähän asti ollut tapahtunut
mitään lähempää selvittelyä Almasta. Mutta ylijahtimestari tunsi, että
majurin kaikkein korkein toivomus oli saada sanoa tyttöä vaimokseen,
samaten kuin majuri tiesi, että ylijahtimestari — juuri nähdäkseen
tämän avioliiton toteutuvan — pidätteli kaikkia nuoria miehiä talostaan.
Ja tässä molemminpuolisessa levollisessa vakaumuksessa he antoivat
asian mennä tavallista menoaan. Almahan oli lapsellinen, vaikkakin
Neta-neidin huomautuksen mukaan jo täysi kahdeksantoista-vuotias
ihminen; ja sen vuoksi hänen piti vielä saada nauttia riemuaan
rauhassa: maailma oli hänet kyllä ajoissa löytävä! "Kun ei vaan".
puheli joskus ylijahtimestari itsekseen, — "joku onnenonkija tulisi
ennen sitä ja nipistäisi sydämeen."
Kohta kun Alma oli astunut kynnyksen yli, nousi majuri kiiruhtamaan
häntä vastaan. Vanhan tavan mukaan, joka oli juurtunut tytön
lapsuudesta saakka, suuteli majuri nuorta tyttöä otsalle, samalla kun
tämä kumartui tavallista syvemmälle ja nyt omaksi levottomuudekseen
tunsi punastuvansa.
Miksi hän punastui? Vuoden toisensa jälkeen majuri oli tervehtänyt
häntä samalla tavalla, hänen edes sitä ajattelemattaan; niin, olipa
hän usein ojentanutkin otsansa, kun majuri myöhempinä aikoina
jonkinmoisella kömpelyydellä oli tahtonut suudella hänen kättään. Mutta
nyt Alma tiesi sen, mitä hän ennen ei ollut aavistanut, nimittäin että
majurin matkoilla oli "tarkoitus". Se säikytti ja punastutti häntä,
vieläpä sai hänet vapisemaankin, kun kunnon majuri tavallista hellemmin
ilmein katsoi häntä silmiin.
— Jumalan kiitos, — sanoi hän lämpimästi, — että Alma pelastui
uhkaavasta vaarasta. Oli onni, että nuori matkustavainen oli siellä.
— Hm, hm, hm, — mutisi ylijahtimestari, ja tämähän merkitsi suunnilleen
samaa kuin: "Hitto ties, oliko suurikaan onni, että mies oli nuori!"
— Niin, niinpä kylläkin, — vastasi Alma. — Mutta juuri senvuoksi olen
kovin pahoillani, etten saanut virkkaa hänelle yhtään sanaa.
— Isäsi on lausunut hänelle sitä useampia, — kiiruhti ylijahtimestari
lisäämään. — Hän oli erittäin tyytyväinen, vai mitä, majuri, — velihän
näki itse?
Majuri myhäili eikä sanonut olevansa siitä niin perinpohjin vakuutettu.
Hän oli Alman puolella; tytön itsensä olisi pitänyt saada kiittää.
— Vai niin, vai niin, tässä on kysymys kapinasta, kyllä ymmärrän! —
lausui ylijahtimestari ja vilkui niin vikkelästi mustilla silmillään,
että Alma tuskin tiesi, puhuiko hän piloillaan vai tosissaan. — Veli
yllyttää tyttöä: hän tulee uppiniskaiseksi kuin... kuin...
— Kuin kyyhkynen, joka vähimmästä tuulenpuuskasta pistää päänsä siipien
suojaan, — täydensi majuri.
— Siunaa ja varjele, — huudahti ylijahtimestari, — onkohan todellakaan
pahempaa kuin kyyhkysmäinen haikailu, olkoonpa se untuvissa tai
hameessa! No, nosta silmäsi, Alma, näytä että olet sellaisen miehen
tyttö, joka saattaa katsoa ihmisiä ja itse paholaistakin silmiin. Sano
suoraan, ettet ole mikään _kyyhkynen_, sillä silloin, vieköön minut se
ja se, saattaisit yhtä hyvin olla harakka, varis tahi... tahi... Mutta
sanalla sanoen, minä en tahdo tietää mistään kyyhkysistä talossani!
Mutta silloin Alma nauroi ja kapsahti isänsä kaulaan. — Minä en ole
mikään kyyhkynen, en ollenkaan, isä-kulta — kun vain olisin rahtusen
rohkeampi! Mutta vanhemmaksi tultuani kai asia muuttuu, ja silloin
saattaa tapahtua, että minulla on oikea _oma_ tahto.
Alma tuli lausuneeksi nämä sanat lapsellisen ilon puuskauksena. Vasta
myöhemmin hän huomasi, mitä ne saattoivat merkitä, ja hämmästyi
ajatellessaan, että hänen tahtonsa todellakin kerran voisi joutua
ristiriitaan isän tahdon kanssa.
Mutta neitonen ei ehtinyt ajatella enempää. Ylijahtimestari sanoi:
— Veli huomaa, että tyttö alkaa luontua... Mutta ota nyt hattu, ja
menkäämme puutarhaan katsomaan, ovatko kukat kasvaneet paljon sateen
jälkeen! — — —
Ylijahtimestari teki kävelyretken toisaanne, ja majuri ja Alma jäivät
kahden kesken.
— Meidän ei olisi sopinut lähteä näin pitkälle — sanoi majuri; —
pelkään Alman vilustuvan.
— En suinkaan. Tänä iltana on niin suloista. En luule koko maan
pinnalla olevan paikkaa, jota saattaisin rakastaa yhtä paljon kuin tätä!
— Kenties kuitenkin, — virkkoi toinen erityisellä äänenpainolla, — jos
Almaa kerran kiinnittävät toiseen paikkaan yhtä hellät siteet kuin
tähän!
Alma katseli poispäin pyökkilehtoihin ja vastasi hiljaa: — Silloin
täytyy monen asian muuttua!