Joskaan tätä ei suinkaan saattanut sanoa onnentoivotukseksi enempää
kuin anteeksipyynnöksikään, oli Karl August kuitenkin sydämensä
pohjasta tyytyväinen, sillä hän piti sellaista kirjettä, kun se oli
tuollaisen miehen lähettämä, oikeana sovinnontarjouksena. Mutta nyt
hänen täytyi hillitä ilonsa ajatellessaan vastausta.
Mihin tapaan hän sen kirjoittaisi vai riittäisikö suullinen kiitos?
Ei, se ei käynyt päinsä, kirjoittaa hänen täytyi! Ja ensi kerran
eläissään Karl August tunsi olevansa pulassa sen johdosta, ettei
hänellä ollut mitään _arvonimeä_. Kuuluihan "Karl August Kemner" kovin
tyhjältä, varsinkin kun ylijahtimestarin oli mahdoton tietää, että
sille antoi merkityksen ruukki ja kaksikymmentä tilaa. Ja pelko, että
hän vielä kerran joutuisi epäedulliseen asemaan, sai hänet ottamaan sen
arvonimen, joka hänelle jo kotona kohteliaisuudesta ja hänen kiusakseen
oli annettu: _ruukinpatruuna_ Kemner ei kuulunut niinkään hullulta;
ja vaikkakin Karl August punastui korviaan myöten siitä, että vasta
_tänään_ oli tehnyt sen keksinnön, mukautui hän kuitenkin siihen.
Ruukkihan oli joka tapauksessa joutuva hänelle, ja niinpä vastaus oli
seuraava:
"Koska olen päättänyt oleskella tällä paikkakunnalla viikon ajan, saan
mitä nöyrimmin kiittää Teitä, herra ylijahtimestari, kohteliaasta
kutsustanne ja ilmoittaa, että minä suurimmalla ilolla olen saapuva.
Karl August Kemner,
ruukinpatruuna."
Kirjelipun ohella sai lähetti, jonka tuli jättää kirje tai oikeammin
joka oli tuonut kutsukortin, juomarahaa kaksi pankkoriksiä,
jotka sivumennen sanoen pojan palatessa selvästi ilmenivätkin
ylijahtimestarille.
Tärkeän postin lähdettyä Karl August koetti kuluttaa aikaansa
mietiskelyllä — kirjettä vanhemmille ei nyt kannattanut ajatella —
mutta hänellä ei ollut mitään rauhaa sisällä eikä ulkona; koskaan hän
ei ollut vielä tuntenut sellaista sielunjännitystä.
Yöllä, saman levottomuuden pitäessä häntä valveilla, tuotti hänelle
suuria huolia keksimänsä ruukinpatruunan arvonimi ja ne ikävyydet,
joita se saattoi hänelle tuottaa, jos ylijahtimestari, kuten oli varsin
luultavaa, tekisi hänelle kaikenlaisia pulmallisia kysymyksiä ruukin
oloista, jotka hänen luonnollisesti arveltiin tuntevan — _hänen_, joka
ei tiennyt juuri mitään, ei edes raudan nykyisin käypää hintaa. Mitä
Karl August, joka niin usein oli ollut kuuro isänsä perinpohjaisille
esityksille, olisikaan tahtonut antaa saadakseen vielä tämän yön
keskustella hänen kanssaan! Karl August olisi nyt ollut isänsä
tarkkaavaisin kuuntelija. Minkä riemun se olisikaan tuottanut!
Uneton yö auttoi häntä ainakin aamu-unella lyhentämään osan seuraavassa
aamupäivästä. Loppuosan hän käytti pukemiseen, ja kello yhdeltä hän
läksi matkaan majatalon parhailla rattailla.
Samassa kun hevonen rattaineen oli kääntynyt takaisin ylijahtimestarin
virkatalon portilta ja paraikaa hölkytti kotiin, avasi Karl August
varsin hiljaa kaipaamansa Edenin pääsytien.
Hän sekä toivoi että pelkäsi, että Alma olisi hänen ensimäinen
vastaantulijansa. Mutta siinä hänen sekä toivonsa että pelkonsa
oli turha, sillä ylijahtimestari itse seisoi kuistilla, hienona,
muhoilevana ja kumarrellen.
— Päivää, herra ruukinpatruuna, tervetuloa arkiaterialle! En tiedä mitä
hyvää Neta-neiti — hän on kotihirviöni... kodinhoitajattareni piti
minun sanoa — aikoo meille antaa; mutta sen verran voin jo edeltäkäsin
kavaltaa, että hän ei koskaan tee itseänsä syypääksi ylellisyyteen.
— Yksinkertaisinkin ateria, — vakuutti Karl August sillaikaa kun
hänellä oli kunnia pudistaa ylijahtimestarin kättä, — on ylellisyyttä
minulle: en suurestikaan harrasta pöytänautintoja.
— Vai niin, vai ette — herra ruukinpatruuna on sitten kenties sitä
suurempi muitten huvien harrastaja, mitä, häh? Niin, niin, tunnen kyllä
nykyaikaiset nuoret herrat... Mutta astukaa sisälle, astukaa sisälle,
minulla on täällä eräs, joka tahtoo sanoa herralle jonkun ystävällisen
sanan eilispäivän tapauksen johdosta.
Karl August tunsi veren kiivaasti kuohahtavan suonissaan. Oi, miltä
hän näyttäisikään, tuo viehättävä Alma, — tulisiko hän ujona ja arkana
vaiko kohotetuin katsein häntä vastaan?
Itse uskalsi Karl August tuskin silmiänsä nostaa seuratessaan isäntää
vierashuoneeseen. Hän ei kyennyt eroittamaan yhtään esinettä. —
Ruukinpatruuna Kemner! — esitteli ylijahtimestari. Vasta silloin Karl
August rohkaisi mielensä ja avasi silmänsä, mutta punastui ja nolostui
sanomattomasti, kun tytön sijasta kookas, vanhahko soturi reippaasti
ojensi kätensä ja esittelyn jälkiosa suhisi hänen korvissaan: — Majuri
Kling, naapurini ja paras ystäväni!
— Minua ilahduttaa, — sanoi majuri äänellä, jossa oli mitä
hyväntahtoisin sävy, — että saan lausua herra ruukinpatruunalle
ottavani osaa mitä lämpimimmin siihen kiitollisuuteen, jonka tämä hyvä
ystäväni arvatakseni jo aikaa sitten on lausunut.
— Kas niin, kas niin, — keskeytti ylijahtimestari, — emme puhu enää
viimevuotisesta lumesta: älköön koskaan vatvottako samaa asiaa niin
kauan, että se käy väsyttäväksi! Pakisin eilen pari sanaa kahden kesken
ylä-ilmojen isälle — (ylijahtimestari viittasi taivaalle) — ja pöydässä
juomme maljan: olen sanonut Neta-neidille, että hän saattaa kustantaa
meille pullollisen oikeata vanhaa madeiraa!
— Kelpo isännällämme on omat pikku omituisuutensa, mutta jospa, herra
ruukinpatruuna, tuntisitte hänet niin hyvin kuin minä ja...
— Ohoh, ei, ei, — puuttui ylijahtimestari innokkaasti päätään
nyökytellen puheeseen, — älkäämme huoliko tehdä anteeksipyyntöjä
isännän puolesta — mitä, häh, majuri, enkö osaa itse puhua puolestani?
No, herra ruukinpatruuna, rautaako vai paperia vai mitä hyvää teidän
ruukissanne valmistetaan?
— Rautaa, herra ylijahtimestari.
— No, sehän on käypää tavaraa — ja missä on ruukki?
— Södermanlannissa. Vanhempani asuvat siellä. Maatila on kauan kulkenut
sukuperintönämme, ja korkein toivomukseni on, että olisi vielä kaukana
se aika, jolloin se siirtyy minulle. Olen iloinen siitä, että isäni
hallitsee kaikkea — olen pikemmin oppilas kuin hänen täydellinen
auttajansa, ja pidän sen vuoksi arvonimeä enemmän turhanpäiväisenä
koristeena, jonka kernaammin unohdan, milloin en käytä sitä
ilmoituksena.
— Se on miehekäs ja avoin huomautus meidän aikamme nuorison lausumaksi.
Oletteko ainoa lapsi, herra Kemner?
— Olen ainoana elossa neljästä sisaruksesta.
— Aivan samoin kuin minun tyttäreni. Vaimo-vainajani — oivallisin
nainen, mitä maa on koskaan kantanut — lahjoitti minulle neljä tytärtä.
Juuri siinä kohden hän teki enimmin minun mieltäni vastaan. Minä sanoin
joka kerta, etten hyväksynyt mitään tytön tynkiä, vaan tahdoin pojan;
mutta hän niskuroitsi, ja niin sain pitää hyvänäni pelkkiä hameita —
no, enpä olisi pahoillani, jos ne olisivat minulla nyt kaikkityyni.
Mutta hinkuyskä, tulirokko ja mitä hittoja ne kaikki ovatkaan, poimi
pois toisen toisensa perään, kunnes minulla vihdoin oli ainoastaan Alma
jäljellä. Ja minä pelkäsin kuin jänis, että hänenkin kävisi samoin;
mutta Herra näki, miten kaduin entistä nurinaani, ja antoi minun pitää
tyttölapsen, joka puhuakseni suuni puhtaaksi on minun silmäteräni...
— Näin sanoen ylijahtimestari veti kellon taskustaan, — Kello on
nyt kolme minuuttia vailla kaksi, on aika katsoa, totellaanko minua
talossani!
Herrat astuivat saliin, missä Neta-neiti niiaillen seisoi toisessa
päässä pöytää, tulenvärisillä nauhoilla somistetussa myssyssä ja musta
bomaseehame yllänsä. Mutta ketään muuta ei näkynyt, ja luodessaan
pöytään nopean silmäyksen Karl August huomasi ihmeekseen, että se oli
katettukin ainoastaan neljälle hengelle.
— Puuttuuko mitään? — kysyi ylijahtimestari, ja mustat silmät loivat
veitikkamaisen katseen nuoreen vieraaseen. Perin nolona tämä tarttui
vesikarahviin, ja ylijahtimestari kuvasi kaunopuheisesti viinapöydän
ääressä Ombergin veden oivallisuutta;! siitä hän sai taas aihetta
kertoa jutun metsänneidoista, joiden sanottiin joka aamu hautelevan
pienoisia jalkojaan herttaisessa lähteessä, mistä vesi noudettiin.
— No, veli on kai käynyt heitä tervehtämässä pukeutumishetkellä? —
kysyi majuri pöytään istuttaessa.
— Olen kyllä lähtenyt ulos epälukuisina aamuina, mutta noilla
viehkeillä neitosilla on omat tähystäjänsä, jotka ovat huomanneet
seitsemänkymmentä ikävuottani, ja näin vanhalle eivät metsän-, veden-
tahi maanneidot enää juuri välitä keimailla. En ole silti menettänyt
ryhtiäni, vaan lohdutan sensijaan itseäni viehättävällä ystävälläni,
kotoisella Neta-neidollani, joka myöskin puolestaan osoittaa minulle
kaikkea sitä myötätuntoisuutta, mitä olen ansainnut.
— Ylijahtimestari on aina leikkisä sekä sopivaan että sopimattomaan
aikaan, — vastasi Neta-neiti säilyttäen kaiken mahdollisen
mielenmalttinsa, mutta käsi vapisi kuitenkin, niin että lihaliemi, jota
hän oli ammentamassa lautasille, oli vähällä läikkyä pöytäliinalle.
— Luulen totisesti lihaliemen joutuneen lainehtimaan, — sanoi
ylijahtimestari tekeytyneen ystävällisellä äänellä. — Onkohan ruuvi
irtautunut liemikauhan varresta?
Neta-neiti ei vastannut sanaakaan, varoessaan vastaamasta liian paljoa.
Ylijahtimestari siirtyi toiseen aineeseen: hän alkoi jutella
metsästyksestä ja kertoi, miten hän kerran itse oli tehnyt matkan
Tukholmaan, mukanaan pari ammuttua hirveä, joilla hänen entisaikaisen
sukkeluutensa mukaan oli aivan yhtä komeat sarvet kuin...
Kaikeksi onneksi Neta-neidillä oli se hyvä ymmärrys, että hän
joudutti paistia, jota ukko aina itse leikkasi, ja siten tarina
keskeytyi alkuunsa, Karl Augustin mielihyväksi, hän kun ei pitänyt
eräänlaatuisista väljähtyneistä kaskuista.
Paistin mukana tuli luvattu madeira, jonka näkeminen elähdytti isännän
pitämään hilpeän puheen; sen loppuna oli kuitenkin muutamia vakavia,
sydämestä lähteneitä sanoja vieraalle.
Mutta Alman poissaolosta ei puhuttu; ja turhaan Karl August
odotti saavansa iltapäivällä jotakin valaistusta asiaan. Hän ei
enää ollenkaan pelännyt tytön tapaamista. Ylijahtimestari kävi
sillävälin yhä kohteliaammaksi ja kohteliaammaksi. Herrat kutsuttiin
hänen yksityishuoneeseensa juomaan kahvia ja tupakoimaan. Kaikki
harvinaisuudet katseltiin, jokaisella esineellä oli vaiheensa, jotka
omistaja muisti kertoa. Kun oli tehty retki vuorelle, päättyi viimein
ilta, — eikä Almaa vieläkään näkynyt.
Karl Augustin oli mahdoton kysyä. Hänen täytyi vihdoin sanoa hyvästi
ja ilman paluun toivoa, sillä joskin hän pari kertaa oli maininnut
oleskelevansa vielä viikon paikkakunnalla, ei ylijahtimestari ollut
sitä kuulevinansakaan, vaan portilla erottaessa muitta mutkitta
toivotti vieraalleen onnellista matkaa, ilmaisten ilonsa tämän
lyhyen tuttavuuden johdosta ja pyytäen, että herra ruukinpatruuna
palauttaessaan mieleensä Ombergin matkan myöskin muistelisi vanhaa
ylijahtimestaria.
— En koskaan, — sanoi Karl August jonkun verran kiihkeästi, — en
koskaan saata unohtaa Ombergissa käyntiäni enkä... enkä tapausta
Alvastrassa. — — Toivoakseni ei mikään pahoinvointi...
— Ei, ei, ei, ainoastaan vähän säikähdyksen jälkivaikutusta, joka ei
merkitse sen enempää... Mutta harvoinpa näkee taivasta tuollaisena!
Tiedättekö, herra ruukinpatruuna, minä olen aina väittänyt: missään
muualla ei saa nähdä niin ihanaa iltaruskoa ja niin kirkasta vettä kuin
täällä. Omberg on paratiisi.
— Ja herra ylijahtimestari vartioi itse sen porttia, — uskalsi Karl
August lausua.
Ylijahtimestari nauroi ja näytti olevan huomautuksesta hyvillään: hän
siveli leukaansa ja veti kokoon suupielensä, kuten aina hyvällä päällä
ollessaan, ja sanoi leikillisesti: — Portinvartijan tehtävä ei olekaan
ihan helppo. Mutta tulkaa vuoden kuluttua, niin kaikki paratiisin
portit ovat selkoselällään.
— Mitä se merkitsee? — kysyi Karl August huonosti salaten kiivauttaan.
— Oh, ei mitään muuta, — sanoi ylijahtimestari, — kuin että
paratiisilintu lienee silloin muuttanut majaa... Mutta minä viivytän
herra ruukinpatruunaa — kiitos vielä kerran hauskasta seurasta!
Ja paiskaten voimakkaasti kättä ukko kääntyi takaisin, jättäen Karl
Augustin portille, mihin hän hetkiseksi jäi seisomaan haluttomana
lähtemään paikasta, johon hän jo oli niin suuresti kiintynyt. Mutta
pelko, että hänet huomattaisiin, voitti lopullisesti viipymishalun;
portti sulkeutui hiljaa — ja Karl August seisoi karkoitettuna Edenistä.