VI.

Kymmenen päivää Ombergista paluunsa jälkeen Karl August oli vielä

Hjo'ssa.

Joka päivä hän sanoi itsekseen: "Huomenna pitää ajatella matkaa",

mutta huomispäivän tultua hän istui jälleen lempipaikallaan lehtevän

rannan turvepenkillä, luoden silmänsä vastakkaisella rannalla olevalle

vuorelle.

Herra ties eikö paikkakunnalla yleinen sananlasku: "ken on saanut Hjo'n

hietaa kenkäänsä, ei hevin sieltä erkane", vihdoin olisi toteutunut

Karl Augustissakin, jollei hän itse eräänä päivänä, aivan omatta

syyttään, olisi joutunut erään arvoisan porvarin tuttavuuteen, joka

kauan oli kiinnittänyt huomionsa yksinäiseen muukalaiseen ja nyt

lähestyi häntä ainoastaan ystävällisestä halusta mahdollisesti tehdä

hänelle jonkun palveluksen.

Puhe kääntyi ensiksi Vetteriin, sitten Visingsöhön sekä vihdoin

Ombergiin ja sen ihmeellisyyksiin, vaikkakin Karl August salaisesta

vastenmielisyydestä koetti sitä karttaa. — No, — sanoi kohtelias

kaupunkilainen, — mitä piditte, herraseni, vuorihahmoista; eivätkö ne

olleet luonnollisia — etenkin Neitsyt?

— Neitsyt? — toisti Karl August; ja jollei hän olisi muistanut

vanhaa herraa, jolla oli salamoivat silmät ja harmahtava pörröinen

tukka, olisi hän melkein ollut valmis lukemaan "Yhdentoista pyökin"

ilmestyksen niiden utukuvien joukkoon, jotka silloin tällöin

liihoittelivat hänen mielikuvituksessaan. — Mikä kumman neitsyt? —

kysyihän tyyntyneempänä. — Onko se saari?

— Ei suinkaan, mutta itse vuoressa, meren puolella, n.s. "Läntisten

seinäin" kohdalla riippuu tahi kurottautuu järven yli kumman näköisiä

kallioita, jotka erilaisten muotojensa mukaan ovat saaneet enemmän

tahi vähemmän sattuvia nimiä, kuten Neitsyt, Munkki, Saarnastuoli

j.n.e. Niitä kalliohahmoja minä tarkoitan. Mutta Neitsyt ei ole mikään

kivikuva, vaan kellertävä piirustus sileällä kallioseinämällä.

— Silloin tahdon matkustaa Ombergiin vielä kerran! — huudahti Karl

August hänelle aivan harvinaisella vilkkaudella. Ja ylen tyytyväisenä

siihen, että oli keksinyt niin hyvän verukkeen, jonka nojalla saattoi

uudistaa käyntinsä, hän kohteliaasti hyvästeli uuden tuttavansa,

kiitti tiedoista ja kiiruhti pois, laittaakseen kaikki matkakuntoon

auringonnousuksi.

Sinä päivänä oli ilma hiostava sekä mailla että vesillä. Vetter oli

niin levollinen ja tummansininen, että vene väkineen kaikkineen

selvästi kuvastui sen kalvoon. Purjeiden käyttäminen ei tullut

kysymykseen; ja päivä oli jo kulunut melko pitkälle Karl Augustin

lähestyessä Hevossaarta.

Mutta ilman syytä ei Vetter ole tullut tunnetuksi oikullisesta

vaihtelevaisuudestaan. Tuskin oli pieni tuulenpuuska alkanut pullistaa

lerpallaan riippuvia purjeita, kun myrsky äkkiä puhkesi, ja Vetter oli

kuin kiehuva pata.

Näemme kuitenkin Karl Augustin vakavan ponnistelun jälkeen nousevan

maihin; ja iloisena siitä, että selviytyi onnellisesti vaarasta,

sijoittuvan Hevossaaressa vanhaan asuntoonsa.

Kohta päivällisen jälkeen myrsky taukosi. Tuli jälleen täysin tyven,

vieläpä mitä suloisin ja viehättävin ilma.

Sydän lämpöisenä ja avoimena luonnon vaikutelmille Karl August kulki

lukuisain pyökki- ja lehmusholvien alitse Alvastraan päin, lakkaamatta

harkiten keinoa, millä pääsisi ylijahtimestarin virkataloon. Mutta

vaivasipa hän aivojaan miten hyvänsä, asia ei sittenkään hänelle

selvinnyt. Sillä tuo peräti yksinkertainen keino, että menisi sisälle

pyytämään lasillisen vettä, tuntui hänestä jokseenkin narrimaiselta,

kun hän kerran tuli kuuluisalta luostarilähteeltä. Mutta kuitenkin,

jollei mitään muuta ilmenisi, hän päätti voittaa ujon saamattomuutensa,

joksi hän sitä itse nimitti: päätti astua ainakin portista

puistikkokäytävään. Kaikki muu sai jäädä sattuman varaan.

Samalla kun sankarimme kuljeksi näissä ajatuksissa ja silloin tällöin

koetti tutkiskella niitä käytöstään ja ulkomuotoaan koskevia pikku

etuja, joita Herra oli hänelle suonut, oli taivas alkanut tummua, ja

ilma tuli jälleen painostavaksi. Siitä hän teki sen johtopäätöksen,

että rajuilma ukkosineen, sateineen paremmin kuin mikään muu auttaa

häntä hänen pulastaan. Mutta ylijahtimestarin virkatalo oli vielä

pitkän matkan päässä, ja yhteenkasaantuvat mustat pilvipatsaat

osoittivat kyllin selvästi, ettei tien päähän ehtinyt ennen rajuilman

tuloa.

Ukkosenjyrähdys, jota seurasi voimakas pyörretuuli, antoi merkin, ja

tuossa tuokiossa taivas oli musta kuin yö. Mutta salamat saivat sen

liekehtimään; ne lensivät sihisten halki avaruuden; hieta tuprusi

tomupyörteinä maantietä pitkin; ukkonen jylisi ja sade valui virtanaan.

Karl August joudutti askeliaan ja oli iloinen saadessaan suojaa

Alvastran luostarinraunioista.

Tässä hän hämmästyksellä kuunnellen ukkosen kaikua vuoressa oli

viettänyt suunnilleen neljännestunnin ajan. Välähtipä silloin kirkas

salama, valaisten kaukaisemman holvin, niin että hän sen loistossa

oli tuntevinaan vaalean hameen hulmahduksen. Mutta kun muuri osui

eteen, ei hän nähnyt kyllin selvästi, menemättä avoimelle paikalle.

Siksi hän kurottautui sen ulkopuolelle mahdollisimman pitkälle, ja —

kiivaasti sykkivin sydämin, henkeänsä pidättäen, huomasi kauniin Alman

kasvonpiirteet, "Yhdentoista pyökin" luona näkemänsä unohtumattoman

ilmestyksen — tuon tytön, johon hänen ajatuksensa aina kohdistuivat.

Olkihatun asemesta, joka oli hänen jalkojensa juuressa, hän oli sitonut

nenäliinan päänsä ympäri ja istui näin kivellä nojaten otsaansa käteen.

"Pelkääkö hän vai rukoileeko hän Jumalaa?" kysyi Karl August. Mutta

oli miten hyvänsä, esittäytyminen tuntui hänestä yhtä sopimattomalta.

Silloin tyttö kuitenkin kohotti päätänsä: kasvoilla oli hento kalpeus,

silmät olivat kyynelissä ja kädet ristissä. Hän katseli ihmeisesti

pelokkaana ympärilleen, mutta silloin Karl August ei muistanutkaan

vetäytyä takaisin — Alma huomasi hänet ja huudahti hiljaa.

Nyt oli aivan mahdotonta jäädä paikoilleen, ja se olisi myöskin ollut

sopimatonta ja anteeksiantamatonta. Hänen ensimäinen velvollisuutensa

oli rauhoittaa tyttöä. Ja juuri sen vuoksi, että nuori tyttö näytti

niin pelokkaalta, niin kauhistuneelta, sai Karl August rohkeutta.

Reippaasti hän astui tytön eteen, ja huomatessaan hänen vapisevan sanoi

syvään kumartaen ja äänellä, jonka piti herättää ja joka myös herätti

luottamusta: — Suokaa anteeksi, että matkustava vieraskin on hakenut

turvaa täältä!

Alma vastasi hymyllä, joka ilmaisi avointa, lapsellista hämin sekaista

ilahdusta.

— Jos uskaltaisin tarjota palvelustani, — jatkoi Karl August, — niin

juoksisin noutamaan hevosen ja ajopelit — ja jos saisin luvan...

— Ei, ei, älkää tehkö niin! — huudahti tyttö hieman kiivaasti. — Asun

aivan lähellä; sade kai pian taukoo, ja minä menen kotiin.

— Ylijahtimestarin asuntoon! — lisäsi Karl August ja punastui samalla

ajatellessaan, että oli ilmaissut salaisuutensa.

— Niin, isäni asuu siellä.

— En tahdo vaivata! — lausui Karl August hetkisen vaitiolon jälkeen. —

Minun on kenties mentävä takaisin kirkonholviin?

Alma kohotti katseensa: hänen hienoille kasvoilleen, joissa niin

selvästi näki veren jokaisen ailahduksen, lehahti lievä puna. — Pelkään

kovin! — sanoi hän sekä viehättävällä että kainolla suoruudella.

Tuntien itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan ennen elämässään,

onnelliseksi sen johdosta, että oli saanut oman itsensä vuoksi

sellaisen katseen niin viehättävältä olennolta, joka ei saattanut

aavistaa, ei välittänyt siitä, että hän oli suuren ruukin ja

kahdenkymmenen tilan omistaja, kumartui Karl August enemmän kauniiseen

naapuriinsa päin.

He olivat jälleen ääneti, ainoastaan silloin tällöin lausuen yksinäisiä

sanoja ukkosenilmasta ja sateesta, joka lakkaamatta virtasi maahan.

Joskus he yht'aikaa silmäilivät luostariin päin, jolloin tapahtui, että

heidän katseensa kääntyessään yhtyivät ja arasti karttoivat toisiaan.

Mutta silloin leimahti salama, niin terävä ja häikäisevä, että rauniot

näyttivät kokonaan olevan tulessa ja liekissä, ja salamaa seurasi

räjähdys, jonka kauhea jyry kuului kauaksi ympäristöön.

Muutamia minuutteja Karl August oli aivan huumaantunut. Mutta kun

äärettömän suuri pilvipatsas kohosi raunioista aivan läheltä sitä

paikkaa, missä hän tytön kanssa seisoi, tuli hän sen verran tajuihinsa,

että otti hänet syliinsä ja kantoi savun ja tulen läpi tielle. Siihen

hän ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan riensi eteenpäin mikäli omat

voimansa kestivät.

Sanaakaan sanomatta ja ääntä päästämättä Alma lepäsi hänen sylissään.

Silloin Karl Augustin valtasi kauhea pelästys, että salama kenties oli

iskenyt tyttöön, ja hän laski taakkansa nurmikolle.

Tyttö oli pyörtynyt. Juuri kun Karl August avasi nauhoja ja siteitä,

joita löysi käsiinsä, hän kuuli liiaksikin tutun äänen huutavan:

— Antakaa tytön olla, antakaa tytön olla, hyvä herra! Jos jotakin on

tekeillä, niin olenhan minä saapuvilla.

Nopeammin kuin jos olisi saanut kannullisen vettä tahi sangollisen

hajuvettä heräsi Alma pelkästään siitä, että kuuli tuon äänen. Ja

syrjästäkatsojalle olisi varmaan ollut varsin mielenkiintoista nähdä,

miten erinomaisen reippaasti vanha mies keppi kädessä ja piippu suussa

köpitti paikalle.

— No, no, mitä nyt? — olivat ensimäiset sanat, jotka hän lausui jonkun

verran tyrmistyneelle Karl Augustille. — Mitä herralla on tekemistä

minun lapseni kanssa? Ja mitä se merkitsee, että Alma maantiellä

pyörtyy kiertävien ritarien huviksi?

— Isä, — vastasi tytär änkyttäen ja katseli hellästi isäänsä, — ukkonen

iski raunioihin, minä olisin palanut sisälle, jollei — —

— Loruja, palanut sisälle — joutavia. Mitä tekemistä nuorella miehellä

oli raunioissa samalla kertaa kun tyttäreni oli siellä? En pidä

tuollaisista romaanimaisista vehkeistä!

— Olisiko herra ylijahtimestari pitänyt enemmän siitä, ettei olisi enää

löytänyt tytärtään? — vastasi Karl August ärtyisästi.

Mutta tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun kuumaverinen ukko

kimmahti niin korkealle ilmaan, että tuskin yksikään nuori mies olisi

voittanut häntä joustavuudessa ja ketteryydessä. — Mitä, herraseni,

— huudahti hän ja teki muutamia käsittämättömän hauskoja eleitä, —

silläkö tavalla sitä nykyaikana puhutellaan minun ikäistäni miestä!

Kiitän Jumalaa, ettei minulla ole poikaa, ja niin olisi teidänkin

isänne tehtävä, jos — tuota, tuota — jos häntä ei olisi koskaan

kohdannut tuo vähemmän hauska huvi, että häntä sanotaan herran isäksi!

Nyt ei Karl August oikein tiennyt, pitikö hänen nauraa vai suuttua.

Mutta hän tahtoi ylen kernaasti saavuttaa ylijahtimestarin suosion ja

katsoi sen vuoksi hyväksi kohteliaasti vastata, ettei hänen isänsä

tosin olisi menettänyt mitään sellaisessa tapauksessa, mutta että hän

itse silloin olisi menettänyt tuttavuuden, joka hänen toivoakseen —

silloin Karl August rohkeasti käytti hetkeä hyväkseen — ei päättyisi

alkuunsa.

— Ahaa, suur'kiitos, miksi ei? — vastasi ylijahtimestari, joka ei

suinkaan näyttänyt olevan halukas mihinkään rauhanhieromisiin.

— Kenties kuvittelette mielessänne, että minä esittäisin pikku

näytelmän tässä maantiellä, syleilisin ja suutelisin teitä ja pitäisin

liikuttavan puheen, kun olette sattunut pelastamaan tyttäreni. Ei,

älkää luulko, älkää luulko! En ole vielä niin vanha, etten aivan

hyvin muistaisi omaa nuoruusaikaani; ja mitähän luulettekaan, herra,

että olisin antanut tällaisesta harvinaisen suloisesta seikkailusta:

pelastappa tyttö, kaunis kuin minun Almani, Alvastran raunioista

jyrinän, ukkosen ja salaman keskeltä — tuli ja leimaus, olen tuskin

kuullut puhuttavan sen veroisesta onnesta! _Minä_, herra, olisin

saadakseni pitää tuollaista kaunotarta käsivarsillani — (tässä vilkkaan

miehen silmät säihkyivät vielä tulisemmin) — olisin kernaasti kantanut

hänet, jos niin olisi tarvittu, vaikka läpi hornan kuilun!

— Isä, isä! — kuiskasi Alma, nykien ukkoa takinhihasta. — Herran

nimessä, isä!

— Kas niin, karitsani, pikku kukkani, ole sinä vaiti ja kiitä

Jumalaasi, että sinulla on isä, joka ymmärtää vartioida

kahdeksantoista-vuotiasta tyttöä! Mutta, — ja silloin hän jälleen

kääntyi Karl Augustiin — minun täytyy nyt viedä hänet kotiin. Vielä

kerran saan, hyvä herra, toivottaa teille onnea seikkailunne johdosta.

Jääkää hyvästi!

Ja ennenkuin Karl August oli ennättänyt ajatellakaan, oli onnellinen

hetki mennyt, ja ylijahtimestari, koko paikkakunnan hyvin tunnettu ja

omituinen ilmiö, oli tytär kainalossaan lähtenyt läheistä pikku taloa

kohti.

Karl August seisoi hetkisen mietteissään ja poistui vasta kun Alma

käänsi päätänsä ja vakavana sanoi hänelle hyvästi.