V.

Vihdoinkin, jonkun ajan kuluttua, saapui jälleen kirje. Tällä kertaa

ruukinpatruuna luki kirjeen ensiksi ja yksin! Sitten ei myöskään

seurannut minkäänlaisia selvittelyjä.

Ukko jätti Agneta-rouvan yksikseen, ja äiti luki kiivaasti tykyttävin

sydämin:

"Rakkaat vanhemmat!

Lopettaessani viime kirjeeni piti minun vaeltaa eräälle Ombergin

paikalle, jota sanotaan 'Yhdeksitoista pyökiksi'.

Täällä kasvaa, kuten nimitys ilmaisee, pyökki, ja ylen ihmeellinen

pyökki, jonka ikää ei tiedetä. Yhteisestä kannosta kohoaa kyynärän

korkeudelta maanpinnasta useita jättiläismäisiä runkoja, joita ennen

aikaan lienee ollut kaksitoista; ja sen vuoksi puu onkin saanut

'Apostolien pyökin' nimen. Mutta eräs haaveellinen talonpoika — niin

kertoo tarina — piti pilkkana ja häpeänä sen, että Juudaksella oli

paikkansa toisten opetuslasten joukossa, ja sen vuoksi hän hakkasi

yhden rungon; sen jälkeen puu sai saman nimityksen, joka sillä on

vielä tänäkin päivänä, nimittäin 'Yksitoista pyökkiä'. Nyt nämä

yksitoista pyökkiä ovat kuitenkin lahonneet yhdeksäksi, joista

kaiketikin kolme pian seuraa tovereitaan. Mutta kuusi jäljelläolevaa

yhdessä muodostavat pienen kammion, johon voi mahtua 8—10 henkilöä, ja

ne saattavat vielä kestää muutamia vuosisatoja.

Menin nyt katsomaan tätä paikkaa, jonka näkemistä yksikään matkustaja

ei lyö laimin... Mutta kadun, että viime kirjeessäni nimitin

seikkailuksi sitä, mikä oli ainoastaan mitä yksinkertaisin sattuma;

senpä vuoksi saan nyt liittää sen 'oikaisujen' joukkoon."

— Ahaa, ajatteli Agneta-rouva vetäen syvälle henkeään, — tuleeko vanha

ujous jälleen esille!

... "Ei, en joutunut siellä mihinkään seikkailuun: sattui ainoastaan,

että minä lähtiessäni 'Yhtätoista pyökkiä' ympäröivästä puistosta

katsahdin puuhun ja huomasin silloin tuossa pikku komerossa aivan

nuoren tytön — niin, siinä kaikkityyni! En puhunut hänen kanssaan,

hän ei edes huomannut minua; mutta paikalta, jolla seisoin, saatoin

nähdä hänen jokaisen kasvonpiirteensä, ja saatanpa todellakin sanoa,

etten koskaan ennen ole nähnyt niin kauniita kasvoja, niin hienoja,

niin kirkkaita, niin lempeitä. Hän teki jotakin käsityötä, mutta antoi

sen usein vaipua polvilleen silittääkseen pientä vaaleankeltaista

vuohta, joka seisoi pystyssä puuta vasten ja siveli päällänsä

hänen pikku jalkaansa. Väliin hän istui kuunnellen, miten muutamat

siivekkäät ystävät puunlatvasta hänelle lauloivat. Hän alkoi itsekin

laulaa, ja minusta tuntui kuin tuulenkannel olisi soinut hiljaisessa

huminassa, ja tunsinpa, etten olisi väsynyt, vaikka olisin pysynyt

piilopaikassani iltaan asti. Mutta katselinpa häntä miten paljon

tahansa, en kykene sanomaan, oliko hänellä tumma vai vaalea tukka,

oliko hänellä siniset vai mustat silmät, oliko hän pieni vai suuri,

näin ainoastaan kokonaisuuden, ja tämä kokonaisuus minusta muistutti

vestaalin kuvaa, joka ujona ja peläten kosketusta maan kanssa oli

paennut sen ja taivaan välille.

Mutta äkkiä minua mitä epämiellyttävimmällä tavalla häiritsi räikeä

ääni: 'Alma, Alma, mitä nyt, mitä tämä on — onko kello seisahtunut,

mitä?'

En kykene kertomaan, miten minua kiusasi nähdessäni nuoren tytön

sävähtävän kuin sähköiskusta! Tuossa tuokiossa hän lensi puusta;

mutta ennenkuin oli saanut irti oksaan tarttuneen hameenpoimun, tuli

eräs mies esille pensaista — ja noiden kasvojen, koko tämän henkilön

veroista en ole myöskään milloinkaan nähnyt.

Huomasin hänet vanhahkoksi mieheksi, vieläpä melko vanhaksi, mutta

hänen kasvonpiirteensä kuten koko käytöstapansakin osoittivat

ihan harvinaista vilkkautta. Hän oli keskinkertaista pitempi,

vankkarakenteinen ja kuitenkin solakka. Teräväpiirteiset kasvot

osoittivat rohkeutta ja päättäväisyyttä, ja eloisat, tummat silmät,

jotka loistivat ja säkenöivät kuin tuli ja liekki, osoittivat

vireän sieluntoiminnan säilyneen vielä tällä iällä. Hänen yllään

oli lyhyt tumma arkinuttu ja päässä vihreä kokardilakki. Toisessa

kädessään hänellä oli piippu — ja kainalossa ruokokeppi [piirretty

todellisuudesta. _Tekijä_.] — toisessa kello, jonka hän heti tulonsa

jälkeen kiivaasti ojensi tyttöä kohti, samalla kun hän peräti

ärtyisesti ääntäen ja elehtien komensi: 'näytä kelloasi!'

'Ah, isä', vastasi tyttö, 'en ymmärrä, miten saatoin noin unohtua!' Ja

kumartuen hän painoi pikku huulensa vanhan herran käteen, joka — herra

nimittäin — ei silti suinkaan sulanut ystävälliseksi, vaan hypähti

syrjään, ikäänkuin tätä heltymistä peläten. 'Sinä olet tunteellinen

hanhi, Alma, oikein sietämätön pikku hanhi, tuhat tulimmaista, joka

et sovellu ylijahtimestarin tyttäreksi enempää kuin minun huonoin

pyssyni... minun huonoin pyssyni, — etkö luule, että siitä on enemmän

hyötyä kuin sinusta? Mitä? No vastaa, äläkä tuijota ruohoon noilla

lemmikkisilmilläsi sensijaan että katsoisit isääsi!'

'Voi, isä!'

'Voi, isä — niin, siinä on kaikki mitä kykenet sanomaan, luulen

ma! Toista oli äitisi, autuaasti nukkunut vaimo-vainajani: hän sai

minut ärtymään kymmenesti päivässä. Hän oli oivallinen nainen, itse

järjestys. Kylläpä hän olisi hävennyt sinua, jos vaan olisi elänyt

ja nähnyt, ettet ollut muistanut tulla päivällispöytään etkä pitänyt

ruokarauhaa; ja hän olisi hävennyt silmät päästään, jos sitten olisi

nähnyt sinun seisovan tuolla tavalla kuin mikäkin madonna, sensijaan

että vähän kieltäsi liikuttaisit.'

'Mutta mitäpä sanoisin, isä-kulta, kun olen näin hairahtunut?' kysyi

tyttö ja koetti huomattavasti ponnistaen katsoa isäänsä silmiin.

'Mitäkö? Mitä hyvänsä — kun et vain ole vaiti!... Ah, minun autuas

vaimoni! Söin kaksi kertaa niin paljon hänen eläessään: suutahdukset

ärsyttivät ruokahalua — sellaista naista ei ole enää tässä maailmassa.

Mutta mene nyt kotiin, ja pidä silmäsi auki: täsmälleen kello kolme

sinulla on kahvi pöydällä!'

Juuri kun tyttö oli rientämäisillään pois, huusi isä hänet takaisin

— ja minä olisin halunnut puristaa tuon kummallisen vanhan herran

kättä, kun hän yhtä karkealla äänellä, joskin silmät olivat saaneet

aivan toisen ilmeen, komensi: 'suutele minua!' Ja silloin tytär

kavahti hänen kaulaansa, ja hänen hienot poskensa hehkuivat ilosta ja

punastuksesta, kun isä laskien kätensä hänen leukansa alle suuteli

häntä otsaan, jonka jälkeen hän nopeasti katosi metsätietä, ja tytär —

pikku kili mukanaan — laskeusi mäkeä alas.

Kas, siinä koko seikkailuni! Olin nähnyt ylijahtimestarin tyttärineen.

Illalla menin Hjo'hon, missä viivyn vielä pari päivää silmäilläkseni

takaisin suloiseen Ombergiin ja iltausvissa nähdäkseni, miten

kasakkani ottelevat Vetterin ulapalla...

Teidän

Karl August."

— Ja siinä koko seikkailu, — sanoi Agneta-rouva kiertäen kirjeen

moniin poimuihin. — Hän matkustaa kyllä näkemättä vestaaliaan. Voi

minun yksinkertaista poika-parkaani, sinusta ei tule koskaan oikean

seikkailun sankaria!

Mutta jätämme nyt Lindaforsin ja seuraamme Karl Augustia.