VII.

Siihen aikaan, jossa tämä pieni kertomus liikkuu, oli Ombergin

kruununpuiston ylijahtimestarin virkatalo ainoastaan yksikerroksinen

eikä yhtä komea kuin nykyisin. [_Nyt_ tarkoittaa tämän kertomuksen

kirjoittamisaikaa eli vuotta 1845, jolloin tulin Ombergissa tuntemaan

useimmat kertomuksessa esiintyvät henkilöt ja samalla sain peräti

omituisen jahtimestari M——n suostumuksen siihen, että aikomaani

kertomusta varten esittäisin hänet itsensä ilmi elävänä ja samalla

kuvaisin hänen kotinsa sisustuksen. Kirjan valmistuttua painosta sai

hän sen eikä ilmaissut sen johdosta vähintäkään tyytymättömyyttä.

_Tekijä_.] Mutta vanhan jahtimestarin luja tahto, järjestystä rakastava

luonne ja nuorekas sielu ilmeni kaikkialla, alkaen sirosti siistitystä

pihasta aina hänen omiin huoneisiinsa saakka, jotka kuvastivat kaikkein

uskollisimmasti hänen luonnonlaatuaan.

Tilavaan eteiseen tultaessa oli vasemmalla keittiö — jolla tässä

talossa oli melkoinen tehtävänsä — oikealla vierashuoneet ja aivan

sisäänkäytävää vastapäätä ylijahtimestarin omat huoneet, joihin kuului

iso sali ja sen takana oleva suuri huone, hänen kaikkensa.

Salin oikea seinä oli kaunistettu vanhanaikaisilla pyssyillä ja

kivääreillä. Niiden alla riippui ruutisarvia, hylkeennahkaisia

metsästysreppuja ja linnunsiipiä sekä haulipusseja ja luodinmittareita,

jotka kaikki olivat järjestetyt mitä suurimmalla huolella ja aistilla.

Ja saman seinän peränurkassa seisoi kaksin jaloin suuri, täytetty karhu

todistamassa nuorempien päivien urotöistä. Lukuisat metsästyskompeet

ja pari pienehköä kirjahyllyä, joissa oli romaaneja ja vanhoja

runoteoksia, täyttivät muut seinät. Huonekaluina, jotka olivat raskaita

ja vanhanaikaisia, oli korkeareunaisia nahkapäällyksisiä tuoleja ja

ikkunan ääressä iso pöytä täynnä ruukkuja, joissa kaikenlaiset kasvit

kukoistivat.

Astuessamme nyt kynnyksen yli itse pyhäkköön, saavumme valoisaan

ja hauskaan huoneeseen. Uunin vieressä, sen ja telttasängyn

välisellä ahtaammalla paikalla, näkyi muutamia valiopyssyjä, ja

niiden alla taas ne metsästysreput ja ruutisarvet, jotka olivat

onnistuneet saamaan suosion, sekä matkalaukku, näköputki, kaksi

hattua, ryhmysauva, jahtitorvi, pari pistoolia ja muutamia piiskoja.

Asiaanperehtymättömästä tämä kokoelma kenties tuntuu hieman

kokoonhaalitulta, mutta se, joka tunsi omistajan jokapäiväiset tavat,

tiesi että jokaisella esineellä oli — hänen makunsa ja tarpeensa

mukaan — määrätty paikkansa, sama tänään kuin eilenkin, ja eilen

sama kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Vastapäätä, uunin toisella

puolella, riippui muutamia harvinaisia keppejä piippuhyllyn vieressä.

Toisen ikkunan edessä oleva ylijahtimestarin pöytä sekä tilava hylly,

jonka jokaisella paperikimpulla oli oma otsikkonsa, olivat vanhan

herran kapineiksi harvinaisen pölyttömät ja puhtaat. Toisen ikkunan

kohdalla olevalla avatulla pöydällä oli vierekkäin kaikkein uusimman

kirjallisuuden tuotteita, kirjoja ja lentolehtisiä, jotka siinä saivat

olla aikansa: määrättyjen ajanjaksojen kuluttua, — kenties tapahtui

se myöskin määrätyllä kellonlyönnillä — vietiin ne joko ulompaan

huoneeseen "romaaniroskan" joukkoon tahi pistettiin kauniiseen

kirjakaappiin, jossa oli kaikenlaisia aineita käsitteleviä tieteellisiä

valikoimia; ylijahtimestari oli tietorikas mies, joka seurasi aikaansa

ja piti arvonsa mukaisena tuntea etenkin oman maansa kirjailijat,

suurimmasta nimestä kaikkein vähäpätöisimpään. Ja erikoisen pöydän

taakse asetetulla pehmeällä sohvalla — ukko rakasti mukavuuttaan — sai

hän päivällislevollaan sanomalehdistä uneksia päivänuutisista, joita

hän kernaasti seurasi.

Sohvan yläpuolella oli maalaus, vanhan herran ihastus. Se kuvasi

kaunista naista, joka aamupuvussaan sitoi sukkanauhaansa.

Ylijahtimestari, joka nuoruudessaan oli ollut ja oli vieläkin suuri

naistenihailija, oli — niin hän itse kertoi — kerran Medevin lähteellä,

vuosikausia sitten, nähnyt naisen, jonka ulkomuotoon hän siinä määrin

ihastui, että houkutteli erään siellä samalla kertaa oleskelleen

taiteilijan salaa valokuvaamaan hänet, mutta 'kainon soveliaassa'

asennossa, jonka maalari itse sai valita. "Se riippui tässä juuri

samalla paikalla", sanoi ukko, "kun hänen miehensä vuoden kuluttua,

tehdessään retken vuorille, pistäytyi luokseni. 'Hitto vie, miten tuo

on vaimoni näköinen', huudahti hän luotuaan ensi silmäyksen tauluun.

'Niin, niin, saattaa olla', vastasin minä." —

— En tiedä, tunsiko hän siinä ruudinsavua. Ja silloin ukko siveli

välinpitämättömänä leukaansa, mutta veitikkamainen hymy leikki hänen

mustissa silmissään.

Ylijahtimestari oli vasta vähän varttuneemmalla iällään mennyt

naimisiin, mutta silloin tehnyt niin onnellisen valinnan, ettei hän

koskaan lakannut kaipaamasta autuaasti nukkunutta vaimoaan, joka nyt

oli kaksi vuotta levännyt haudassa. Ja arvon hän ansaitsikin siitä

hellyydestä, siitä erinomaisesta hienoudesta, jolla hän ymmärsi

arvioida miehensä omituisuuksia, sekä siitä huolellisuudesta, jolla

hän, vastoin luontoaan, koetti muodostaa itseänsä sellaiseksi, että

osasi miellyttää miestään, kun tämä ei koskaan olisi kyennyt nauttimaan

kotoista onnea vaimonsa kanssa, jollei tämä olisi antanut hänelle

tilaisuutta väittelemään ja suuttumaan ainakin viidesti päivässä.

"Juuri erilaiset luonteet ovat kodin sopusointu ja höyste!" oli hänen

lausepartensa.

Kävi kasku — vieläkin tunnettu — että heidän hääpäivänsä

viidennenkolmatta vuosipäivän lähestyessä ja vaimon ilmaistessa

halunsa viettää hopeahäitä, ylijahtimestari oli vastannut: "Ei,

muoriseni, odottakaamme vielä viisi vuotta, niin saamme viettää

kolmikymmenvuotisen sodan muistoa!..." Mutta kelpo emäntä ei saanut

viettää hopeahäitänsä ja vielä vähemmin kolmikymmenvuotisen sotansa

muistopäivää: hän kuoli vuotta ennen ensinmainittua; ja ukko suri

häntä niin syvästi, ettei ensimäiseen puoleen vuoteen ollut edes

entisensä varjokaan. Mutta leskivuoden umpeen mentyä hän oli — väkisin

voittamalla surunsa — saavuttanut entisen voimansa; ja joskin hän yksin

metsissä vaeltaessaan silloin tällöin tunsi kaipaavansa Mariaansa, niin

ei hän kuitenkaan puhunut vainajasta useammin kuin surkutellessaan

kaikkea sitä, mikä hänen kuoltuaan oli joutunut epäkuntoon.

Vaikka Alma, hänen silmäteränsä, siihen aikaan olisi saattanut ottaa

huostaansa kodin sisäisen hoidon, ylijahtimestari ei kuitenkaan

millään muotoa siihen tyytynyt. Netta-neiti oli laajalti tunnettu

ripeäksi kaikissa naisten tehtävissä, jonka vuoksi hänet valittiin

kodin johtajattareksi.

Mutta palatkaamme nyt kertomukseemme ja siihen päivään, jona Karl

Augustilla oli seikkailunsa Alvastrassa.

Tehtyään iltapäivä-kävelynsä eläintarhaan ylijahtimestari oli

ukkosilman vuoksi rientänyt kotiin tavallista nopeammin ja saanut

tietää Alman pari tuntia sitten lähteneen "raunioille".

— Siunaa ja varjele, — karjaisi ylijahtimestari, kiihdyksissään

siitä, että tiesi lemmikkinsä olevan vaarassa, — siunaa ja varjele,

mikä onnettomuus sentään miehelle, että on menettänyt vaimonsa! Äiti

ei olisi varmaankaan päästänyt ulos tyttö-riepuaan siksi hauteisessa

ilmassa, että sen, jolla on tavallinen järki, olisi pitänyt ymmärtää,

mitä oli tulossa!

Se tila, missä vanha herra näki Almansa, ynnä miehisen seuralaisen

läsnäolo olivat syynä hänen nyrpeyteensä Karl Augustia kohtaan. Ukko

ei säästänyt mitään vaivoja estääkseen nuoria herroja saapumasta

taloon, sillä hänen lempiajatuksekseen oli muodostunut naittaa tyttö

vanhalle, rikkaalle majurille, jonka rehellinen luonne, mikä oli

ylijahtimestarille perinpohjin tuttu, takasi hänelle Alman vastaisen

onnen varmemmin kuin minkään nuoren miehen valat ja vakuutukset.

"Rakkaudenhuuma", sanoi ukko itselleen ja Netta-neidille, joka

sai osansa hänen isällisestä huolenpidostaan, "rakkaudenhuuma on

maljallinen sokerijuomaa, ainoastaan löyhää vaahtoa. Mutta ystävyys,

kunnioitus ja uskollisuus, kas siinä on itse elämänmehu; ja avioliitto,

joka siihen perustuu, kukkii ja kukoistaa aina, jollei nimittäin" —

tästä edellytyksestä johtui, että ylijahtimestari koetti karkoittaa

kaikki nuoret miehet talostaan — "jollei aikaisemmin ole maistellut

tuota sokerijuomaa ja mieltynyt siihen!"...

— No, lapseni, miten se juttu oikeastaan oli? — kysyi vanha herra

myöhemmin illalla ajaessaan Alman keralla talonpoikaistalosta

lainatuilla rattailla — et kai ollut raunioilla yhdessä muukalaisen

kanssa?

— Olin hetkisen, isä. Hän oli myöskin hakenut suojaa raunioista; ja

nähdessään vilahdukselta minut ja huomatessaan pelkääväni tuli hän

varsin kohteliaasti luokseni. Heti senjälkeen salama löi maahan —

enempää en tiedä.

— Enempää siinä ei ollutkaan tietämistä! — vastasi ylijahtimestari

jonkun verran rauhoittuneena. — Mutta sepä oli nokkaviisas poika!

— Ah, isä, ei hän sellainen ollut! — uskalsi Alma lausua, ensi kerran

vastustaen isäänsä.

— Häh? — kivahti ukko singauttaen tyttäreensä pari säkenöivää silmäystä.

Mutta Alma oli samassa menettänyt rohkeutensa kaikkeen puolustukseen.

Hänellä oli kuitenkin eräs ase: — Minä voin niin pahoin, — sanoi hän, —

minua viluttaa!

— Lapsi-parka. — Ja hellästi hän kietoi toisen käsivartensa Alman

vyötäisten ympäri, hoputtaen samalla hevosta oikealla. Mutta nyt,

samalla kun sade yhtämittaa valui virtanaan, ilmestyi kaikeksi onneksi

lohdutuksen enkeli, itse Netta-neiti, joka pikkuvaunujen ajopukilla

istuen tuli vinhaa vauhtia heitä vastaan; ja jo pitkän matkan päästä,

heti toisensa huomattuaan, alkoivat hän ja ylijahtimestari päätä

nyökyttämällä keskinäisen sähköttämisen, merkiksi että kaikki oli

kunnossa.

Alma työnnettiin vaunuihin, ja niin ajettiin kotiin. Jäätyään yksin

siksi aikaa, kun isä pukeutui ja Neta-täti keitti juhannuskukkateetä,

ajatteli Alma yksinomaan vierasta ja miten tämä ilmestyi raunioille

juuri siinä hetkessä, kun hän oli menehtymäisillään levottomuudesta ja

hämmästyksestä ja ennen kaikkea toivoi juuri sitä, että joku ihminen

olisi hänen seuranaan. Hän koetti kyllä, kuten kainolle neidolle

sopiikin, karkoittaa mielestään nuoren miehen kauniin ulkomuodon ja

sen kohteliaan hienon tavan, millä toinen häntä puhutteli (hänhän

tahtoi muistaa vierasta ainoastaan pelastajanaan), mutta ajatellessaan

jälleen, miten isä kohteli henkilöä, joka oli tehnyt hänelle niin

suuren palveluksen, vapisi hän tuskasta. Mitä mahtoikaan vieras

ajatella moisesta kiittämättömyydestä! Ja hän toivoi sydämensä

pohjasta, että kerran — mutta se oli kaiketikin turha toivo — saisi

itse tilaisuuden kiittää häntä.

Tämän johdannon jälkeen Alma alkoi mietiskellä, missä nuori mies mahtoi

paikkakunnalla majailla. Oliko hän tullut maanteitse ja ainoastaan

ohimennen käynyt Alvastrassa, vai oliko kenties saapunut vesitse ja

oleskeli vielä Hevossaaressa? Miten sanomattoman mielellään Alma

olisikaan tahtonut tietää kaiken tämän, mutta hän ei nähnyt mitään

uteliaisuuden tyydyttämiskeinoa, jonka vuoksi hän korvasi vahingon

mielikuvissaan.

— Rakas Alma-kulta, tiedätkö kuka tänne on tullut sateessa? — kysyi

Neta-täti pitäen saunamoteekuppia lähellä Alman huulia. — Arvaappa!

Mutta Alma ei uskaltanut arvata. Päättäen siitä, mitä oli tapahtunut,

ei se voinut olla tuo vieras nuorukainen. Mutta miksi täti yhtäkaikki

näytti niin veitikkamaiselta?

— Etpä saata arvata, pikku huitukka, mutta minä näen silmistäsi, että

olet kuitenkin arvannut!

— Laskette leikkiä, täti.

— Kas niin, — minä en laske leikkiä — juopa nyt pohjaan asti, niin saat

kuulla, että itse majuri on täällä!

— _Majuri?_ — toisti Alma verkalleen eikä suinkaan ihastuneena. — Vai

niin, majuriko vain —

— No onko kuultu kummempaa! Sinäkö et ihastuisi majurin tulosta —

majurin, joka on niin komea, että ehkä näyttää komeammalta kuin

kuningas itse!

— Pidän kyllä hyvin paljon majurista, mutta eihän ole kovinkaan kumma,

että hän tuli tänne; olihan hän täällä viime viikollakin!

— Juuri sitä merkillisempää se on. Se, joka käy niin usein samassa

paikassa, ei käy asiatta.

— Ette kai, täti, tahdo sanoa, että hän matkustaa minun tähteni?

— Oletko hullu, tyttö; kenenkäs tähden sitten? Saatan sanoa sinulle,

— jos sitä asiaa millään tavoin epäilet, että hän kulkee juuri sinun

tähtesi, ja sinä kyllä pian, jos muuten ymmärrän ajan merkit, kuulet

sen hänen omasta suustansa.

Alma oli vähällä huutaa: "Luoja moisesta varjelkoon!" mutta muisti

Neta-neidin juoruamistaipumuksia ja hillitsi itsensä. Sellaisen

mielenilmaisun voisi täti lennättää isälle; ja isä, jollei hän ennen

ollut ajatellut sinne päin — Alma ei tiennyt, että isä jo aikoja

sitten oli ajatellut ja päättänyt — juuri silloin innostuisi asiaan

ja katselisi sitä sen kaikkein edullisimmalta puolelta. Ottaen avuksi

hieman naisviekkautta hän sen vuoksi vastasi, ettei hän koskaan uskoisi

hänenlaisensa vähäpätöisen tytön vetävän puoleensa majurin huomiota.

Tyytyväisenä vastaukseen, joka niin hyvin soveltui ujolle neidolle,

läksi Neta-täti keittiöstä.