Kärsimättömämpänä kuin koskaan ennen ruukinisäntä odotti sitten
seuraavaa kirjettä, joka tulikin kohdakkoin. Laajemmalti kuin kumpikaan
edellinen se sisälsi jotakin molemmista niistä asioista, jotka ukon oli
tapana jakaa terveeseen järkeen ja loruihin.
Kirje oli jälleen päivätty Hjo'ssa ja kirjoitettu iltaa jälkeen Karl
Augustin paluun Ombergista.
"Rakkaat vanhemmat!
Nyt saatan sanoa eläneeni — niin, eläneeni kokonaisen vuorokauden
täynnä sanomatonta iloa!
Mainitsin viime kirjeessäni aikovani Ombergiin. On niin houkuttelevaa
katsella läntiseltä rannalta itäiselle; sinne todellakin aivan ikävöi.
Vuokrattuani eräänä aamuna itselleni veneen ja saatuani pari
merimiehen-alkua hoitamaan purjeita tahi airoja — kumpia vain
tarvittaisiin — nousin puolelta päivin alukseen, mukanani
matkakarttani, näköputkeni ja pari mielirunoilijaani, kuluttaakseni
niiden seurassa aikaani järven yli kuljettaessa.
Tuuli, jota aluksi saattoi sanoa välttäväksi, tyyntyi vähitellen
siinä määrin, ettei purjeita tarvittu. Ja sen sanon: hyvä oli,
ettei käynyt päinvastoin. Sillä en tiedä, olisiko minua haluttanut
nähdä näiden hiljaisten merimiesten varustautuvan ankaraa myrskyä
vastaan. Valmistautuessaan irroittamaan purjeet tahi käärimään ne
kokoon, osoittivat he niin suurta tottumattomuutta vesilläoloon
ja niin suurta hentoutta airoja pidellessään, että uskalsin
hieman ilmaista tyytymättömyyttäni. Mutta he olivat hyvänahkaisia
rahjuksia ja vastasivat aivan levollisesti: 'No, jollei mene niin
nopeasti, niin meneehän sen verran hitaammin!' Eikähän siihen ollut
mitään vastaanväittämistä. Ja kun ei tullut mitään tuulenpuuskaa,
jonka avulla, kuten he lausuivat, tuntui kuin joku juoksisi ja
lykkäisi takaapäin, silloin vene lipui ylen hiljaa ryhdittömien
aironvetojen voimasta, niin että minulla oli hyvää aikaa tarkastella
miehistöni eleitä. 'Kas niin, Kalle, nyt otamme hieman vahvistusta!'
lausui toinen toveri ja kohotti viinapullon huulilleen, pienissä
sirrottavissa silmissään sellainen himon tuli, että tuskin luulin sen
sammuvan koko puolituoppisen sisällyksestä. 'Se on tietty', vastasi
Kalle ja tarttui vuorostaan pulloon. Mutta kun he sitten laskivat
pullon pois, huomattiin, että he olivat vain maistelleet sen verran
kuin hienoin neito. Heidän miehevyytensä puolustukseksi täytyy minun
kuitenkin mainita, että tätä maiskuttelemista uudistettiin ainakin
joka neljännestunti, josta myöskin seurasi, että pullon kärpäset pian
joutuivat kuiville. Mutta korppu, joka oli heidän välissään teljolla
ja aina naukun jälkeen kulki suusta toiseen, oli ainoastaan puoliksi
jyrsitty, meidän saapuessamme Hevossaaren majataloon, joka on aivan
vuoren eteläpuolella.
Siirryttäessä lännestä itään näkee koko ajan, miten suurenmoinen
Omberg vähitellen aukenee yhä selväpiirteisempänä, ja seisoessa
näiden pystysuorien vuoriseinämien edessä, jotka vaipuvat aina
neljänsadan jalan syvyydelle veteen, valtaa ehdottomasti hämmästys
ja ihailu mielen. Tämä syvyys — siinä on Vetterin syvin kohta — ynnä
se seikka, että Omberg on muutoin laakealla rannalla, on antanut
aihetta siihen rohkeaan oletukseen, että tällainen vuorijättiläinen
on jossakin maanmullistuksessa vedenpohjasta ilmoille singonnut. Oli
miten oli, siinä se nyt — valtavana muistopatsaana purjehtijoille —
majesteetillisesti kohottaa yli koko seudun maitten ja vesien tuon
mehevän metsän ja nuorteiden niittyjen seppelöimän päälakensa.
Päivänlaskun aikana saavuimme Hevossaareen; ja saatuani huoneen ja
hieman virvokkeita vuokrasin pienemmän veneen soutaakseni rotkoihin.
Tässä merkillisessä vuoressa on näet niin suuria onkaloja eli holveja,
että niistä mahtuu aivan hyvin sisään.
Sen kaltaista iltaa ei sieluni _koskaan_ unohda. Koskaan ei ole
silmäni yhdellä kertaa nähnyt eikä luultavasti ikänä saa nähdä
sellaista taivasta, sellaista vettä, niin sanomattoman suurta ja
runsasta suloa.
Veneen soljuessa vedenkalvoa, jota ei yksikään tuulenhenkäys saanut
väräjämään, hehkui läntinen taivaanranta veressä ja kullassa, ja veri
ja kulta virtasi veden pinnalla. Airot eivät ammentaneet vettä, vaan
purppuraa. Takaamme kumotti kuu suuresta punasinervästä pilvestä, joka
muodostui kevyiksi, haavemaisiksi olennoiksi, ja mikäli vene eteenpäin
vieri, kelluivat kuunsäteet perässä, saadakseen suudella pieniä
kristallimaisia kuplia, jotka iltarusko reunusti helmillä, kaikkia
meren koralleja kauniimmilla.
Ja tässä loisteliaassa yössä seisoivat — tämä vesi jalustanaan
ja taivas telttanaan — jättiläisvuoren harmaat seinät jyrkkine
varjoineen; ja mitä lähemmäksi me saavuimme, sitä valtavampana ammotti
meitä vastaan kuilun synkeä kita.
Pysähdyimme Rödgavelin rotkon eteen, joka on huomattavin kaikista.
Itse aukon eli holvikäytävän edessä, joka on melkein gootilaista
tyyliä — vuoren on luonto tältä kohdalta tosiaankin sellaiseksi
muovannut — ovat molemmat toisistaan jonkun matkan päässä olevat
murtuneet kallionlohkareet suurenmoisena verhona, joka ryhmyillään
varjostaa käytävää. — Sen ulkopuolelta, vasemmalta, pääsee päivänvalo
sisällekaartuvasta kulmaseinästä, joka on haljennut kahtia ja siten
muodostunut kahdeksi suunnattomaksi kaistaleeksi; näiden välitse
taivas pohjoisesta lähetti kelmeänkeltaisen valojuovansa, hälventäen
siten avaran eteisen hämärän.
Mutta yö peitti pian Ombergin ja sen maanalaiset asunnot; vain
vuorenhalkeamasta hohti illan viimeisen hehkun heikko kajastus.
Vuoresta kuului huokauksia; kenties vangitut vuorenhenget siellä
valittelivat tahi ehkäpä Omna-kuningatar, jonka mukaan muinaistarina
on antanut vuorelle nimen, silloin holvin hiljaisuudessa rukoili.
Minä tuskin hengitinkään, ainoastaan näin ja tunsin, kun vene hetkisen
pysähdyttyään soljui mustaan kuiluun. Vesi löi holvin louhia vasten,
airojen loiskeeseen vastasi kallioiden kumea kaiku. Huokaukset
kuuluivat yhä voimakkaampina ja tuntuivat tulevan milloin syvyydestä,
milloin yläpuolellamme olevista särmikkäistä reunuksista. Olimme
nyt Rödgavelin rotkossa. Mutta minä tahdoin sen vielä kauniimmaksi.
Nousin maihin 6—7 kyynärän pituiselle säikälle, johon tein tulen
rotkon syvennykseen lukemattomista merkillisennäköisistä pikku
kivistä muodostuneelle röykkiölle — olin näet ottanut mukaani risuja
— ja kun liekki hulmahti ilmoille, valaisten tämän vuorisataman,
korkeakaarisen katon suihkulähteestä poreilevat helminauhan kaltaiset
pisarat, kauempana välkkyilevän veden, veneen ja seurassani olevat
kaksi miestä, niin minut valtasi tunne, joka on liian suuri
kielin kerrottavaksi. Käännyin tuleen päin, katselin ylemmäksi
kallioseinämien syvennyksiin ja huomasin suureksi ihmeekseni ison
linnun, joka oli etsinyt suojansa eräästä halkeamasta. Haukka istui
siinä kuolleena komerossaan.
Miksi se oli sinne lentänyt? Miksi ilman vapaa asukas oli etsinyt
leposijansa maan syvimmistä uumenista? Oliko myrsky ajanut sen tänne,
vai oliko vesi noussut niin korkealle, että oli ahdistanut sen pimeään
vankeuteensa? Vai oliko se iän uuvuttamana täältä hakenut viimeisen
leposijansa, erakko-parka, joka väsyneenä vapauteen ja elämään, surren
kadotettua puolisoaan, oli tahtonut piillä veljiään? Kukapa sen
tietää? Ei kukaan... Otin kuolleen haukan: sen siivet tulevat mukanani
kotiin.
Nousin jälleen veneeseen ja soudin vesille. Ulkona oli kuu kohonnut
sammuvan iltaruskon sijalle. Vesi oli jälleen saanut luonnollisen
värinsä ja lepäsi siinä tummansinisenä. Rotkon nuotiosta liekki
loimusi yhä kirkkaampana, kipinät hyppelivät sinne tänne holvin
hämärässä, ja kauas vesille näkyi nuotion kajastus.
Jatkoimme matkaamme vuoren juuritse pohjoiseen, missä lukuisat muut
rotkot houkuttelivat meitä pysähtymään, mutta ainoakaan ei ollut niin
ihmeellinen kuin Rödgavelin rotko."
Niin pitkälle ruukinpatruuna ja Agneta-rouva olivat päässeet lukiessaan
tätä Karl Augustin kirjettä, jota ukko oli luvannut puolisolleen
olla minkäänlaisilla huomautuksilla keskeyttämättä, oli siinä mitä
oli. Mutta äkkiä hän rikkoi kaikki lupaukset ja hyvät aikeet; ja
voimakkaasti huutaen "siunaa ja varjele, jos olen milloinkaan kuullut
moista kuutamolorua" arvoisa ruukinpatruuna purki ilmoille kaiken sen
kärsimättömyyden, joka niin pitkän ajan oli kuohunut hänen mielessään.
— No, mitä nyt? — kysyi Agneta-rouva, joka oli huomannut rajusään
olleen tulossa.
— Lempo ties — minä en tiedä! Mutta sen ainakin saatan sanoa, että
ainoastaan rutihullu täyttää kokonaista kaksi taajaankirjoitettua
sivua pelkällä iltaruskolla, kuutamolla, purppurapilvillä ja
vuorenhaltioilla; että itse paholainen on mennyt poikaan! Eikös
hän aiota niin järkevästi, että luulisi kirjeen viisaan ihmisen
kirjoittamaksi — tunsin sydämeni aivan ilosta sykähtelevän. Mutta
sitten hän yhtäkkiä syöksyy virtaan, joka on pajan vieressä olevaa
koskea vuolaampi, ja millä hän sitten myllyään käyttää? Niin,
ainoastaan mielikuvilla, tunteilla, kuolleilla haukoilla ja muulla
lorulla, joka kyllä saattaa soveltua rakkautta kaipaavalle tytölle,
mutta ei koskaan _minun_ ruukkini ja...
— Ja sinun kahdenkymmenen tilasi perilliselle! — täydensi Agneta-rouva.
— Haa, juuri niin, kahdenkymmenen tilani! Niitä ei kylvetä eikä korjata
haukansiivillä ja purppuraviljalla! Mikä viheliäinen lörpöttelijä...
Anna minulle piippu ja lehdet!
— Silloin luen toisen puolen hiljaa.
— Sen saat jättää tekemättä — saatat kyllä odottaa huomiseen. Siinä ei
ole juuri mitään uteliaisuutta herättävää.
Mutta sanomalehdillä ei ollut mitään hauskempaa kertomista, tahi
ruukinpatruuna unohti pahastuksensa ja tosiaankin halusi kuulla kirjeen
lopun — lehdet yhtäkaikki heitettiin pois, ja sanoen "no annetaanhan
tulla loppukin", ruukinpatruuna jälleen otti esille Karl Augustin
kirjeen.
Hymähtäen äiti täytti lasin helmeilevällä oluella ja tarjosi ukolle. —
No; mitäs muuta tuo rakas poika sitten kirjoittaa?
— Ahaa, — vastasi isä pitkäveteisesti pyyhkien suutansa — sinä panet
mainiota olutta, Agneta! En luule Lindaforsissa enää valmistuvan mitään
sellaista sinun lähdettyäsi... Mutta kuulehan nyt!
... "Olin yön Hevossaaressa, ja seuraavana aamuna läksin hyvissä ajoin
maan puolelta katselemaan vuorta, mikäli jäi aikaa. Sen juurella on
luonto mitä rehevin, tie kiemurtelee halki aaltoavien viljavainioiden,
siellä on kukkivia niittyjä ja notkoja ja kokonaisia pyökkimetsiä;
eivätkä mieltä suinkaan vähimmän kiinnitä Alvastran luostarin jylhät
rauniot..."
— Luoja varjelkoon, — keskeytti ruukinisäntä, — kun hän nyt pääsee
isännöimään tuolla luostarinröttelössä, niin silloin saamme sanoa
kaikelle järjelle jäähyväiset.
— Rakas Johannes, olisi kylläkin parempi, että sinä olisit vaiti ja
lukisit, kuin että noin alinomaa keskeytät huomautuksinesi, jotka eivät
juuri ole niin erityisen viisaita. Luostarista saattanee nyt ainakin
sanoa: "Jumalan kiitos, ettei sellaisia enää ole olemassa!" ja se olisi
heti järkevää puhetta.
— Loruja — ole vaiti ja kuuntele!
... "Menin vanhaan luostarikirkkoon, jonka toinen holvi on puoleksi
säilynyt ja jota monien vuosisatojen vanhat valtavat pylväät vielä
tukevat. Kuuntelin miten puut suhisivat sen raunioiden ympärillä,
mistä muinoin niin moni rukoushuokaus lähetettiin ilmoille; ja minä
tunsin itse, että voisin tässä rukoilla anteeksi ja katua monta
erehdystäni, monta tekoani, monta mennyttä hetkeäni, ja sitte tunsin
mieleni niin ylentyneeksi, että melkein olisin ollut valmis yhtymään
kaikkiin ilman laulajiin, jotka puiden latvoissa visertelivät..."
— Hm, — sanoi ruukinpatruuna, — toivon että tuo todellakin lankeisi
hyvään maahan. Mutta jatketaanpa edelleen.
... "Olen katsellut koppien jäännöksiä ja huokaillut niiden kanssa,
jotka kerran täällä kaipasivat elämän iloja ja riemuja; olen nähnyt
holvin, jonka minä — koska se on osittain kirkon sisällä — kuvittelen
mielessäni olleen sen huoneen, missä nuori noviisi otettiin vastaan,
kun hän oli vaihtanut maallisen puvun nunnavaippaan, uhrautuakseen
kirkolle, luopuakseen maailmasta ja elämästä — — Mutta minä ajattelen
isää ja keskeytän..."
— Jumala siunatkoon sinua siitä, poikani — se oli parasta mitä
saatoit tehdä! Kuitenkin, rakas Agneta, minä olen nyt tyytyväinen
luostarissakäyntiin; luulenpa että hänellä todellakin tuolla holveissa
on ollut järkeviä ajatuksia.
... "Lähenin lähenemistäni vaellukseni keskipistettä. Minun piti vielä
varhain aamulla käydä katsomassa n.s. 'Päälakea', voidakseni oikein
nauttia näystä, joka minua odotti. Mutta päästyäni vuorelle täytyi
minun hankkia itselleni opas. Pysähdyin erään portin ääreen, josta
lähtevä lehtokuja vei matalaan, punaiseksimaalattuun, yksikerroksiseen
rakennukseen. Loistaessaan aamuauringon valossa se maalaisena
vaikutti hyvin puoleensavetävästä. En kuitenkaan tullut astuneeksi
sisään, sillä eräs torpparinpoika, joka samalla tuli kävellen,
tarjoutui minulle näyttämään tietä. Häneltä sain tietää, että se oli
ylijahtimestarin virkatalo. Lähdettyäni sieltä tunsin todellista
kaipuuta: en ole koskaan nähnyt mitään taloa, johon minulla olisi
ollut niin suuri halu astua sisälle..."
— Eikö hän ole peräti hullu? — kysyi ruukinpatruuna ja pysähtyi
vedotakseen vaimoonsa. Ja tällä kertaa Agneta-rouva tyytyi vain
vastaamaan: "mitäs joutavia!" mutta vastustava ääni oli niin laimea,
että ukko jo päätteli rakkaan Agnetansa ajattelevan asiaa juuri samoin
kuin hän itsekin.
... "Nyt en enää tahdo väsyttää isää ja äitiä kuvauksillani;
mainitsen ainoastaan, että minä, tehtyäni vaivattoman vaellukseni
vuoren erilaisten puiden latvojen alla, saavuin huipulle, missä
sain yli odotusteni nousevan palkinnon. Tuossa tuokiossa saatoin
kääntää katseeni Itä-Göötanmaasta Länsi-Göötanmaahan, Smoolannista
Nerikeen. Näin kuusi kaupunkia, lähes viisikymmentä kirkkoa, ja
loitoimpana läntisellä taivaanrannalla häämöitti Kinnekulle. Vetter
oli jalkojeni juuressa kuin suuri, pingoitettu kangas, ja tähän
kankaaseen kudottuina säteilivät auringon loistossa sen huomattavimmat
kaunistukset: Visingsö toisella puolella ja toisella ihmeellinen
Neitsyt pienine kalliosaarineen. Tosin kaikki tämä, etenkin idässä
aukenevan silminkantamattoman näköalan yhteydessä, oli varsin ihanaa
— mutta minun täytyy kuitenkin myöntää, ettei sieluni, enempi kuin
silmänikään, saanut mitään lepoa. Se oli liian aavaa.
Aamupäivä oli jo pitkälle kulunut, kun vaelsin alas, ohimennen
katseltuani salaperäisen Omna-kuningattaren hautaa peittäviä lukuisia
nimiä. En ole koskaan sietänyt tätä merkkipaikkojen tuhraamista, enkä
millään muotoa olisi tahtonut piirtää vähäpätöistä nimeäni kaikkien
niiden kenties yhtä vähäpätöisten joukkoon, joita siellä oli ennen.
Kulkiessani tummanvihreätä tietä alas ajattelin tosin yhtä ja toista —
mutta muistan, ettei isä erikoisesti rakasta tuollaisia haaveellisia
mietteitä, jonka vuoksi ne syrjäytän. Tahdoin käydä katsomassa
'Yhtätoista pyökkiä' ennenkuin sanoisin jäähyväiseni vuorelle —
ja täällä minua vihdoinkin kohtasi pieni seikkailu... Mutta mitä
näenkään, kello on kymmenen ja tunnin kuluttua lähtee posti täältä
Hjo'sta. En ehdi nyt muuta kuin sanoa, että jatkan ensi kerralla.
Jumala siunatkoon teitä, isä ja äiti! Teidän