Pari viikkoa oli kulunut Karl Augustin lähdöstä.
Ruukinpatruuna tähysteli turhaan postilaukustaan luvattua ensimäistä
kirjettä ja purki sitten aina rajuilmat vaimolleen. Agneta-rouva
elähdytti mieltänsä yksinäisyydessään puhdistamalla pojan huonetta
ja harjaamalla rakkaita linnunkuvia, jotka kaikessa tuttavuudessa
seurustelivat muutamien todelliseen lintusukuun kuuluvien täytettyjen
kuuluisuuksien vieressä, seinällä Karl Augustin sohvaa vastapäätä
olevien metsästysaseiden yläpuolella ja sivussa.
Patruunattarella ei ollut koskaan tapana valittaa kovaa kohtaloaan,
sillä hän, mikäli itse sanoi, oli saanut sen kokemuksen, että naiset
ilmeisesti olivat luodut vahinkoja eivätkä vahingot naisia varten.
Tämän johtopäätöksensä sekä lisäksi levollisen ja ymmärtäväisen
mielenlaatunsa vuoksi ei Agneta-rouvalle luonnollisesti koskaan
pälkähtänyt päähän ääneen huokailla Karl Augustin vaitiolon
johdosta tahi antaa aviomiehen rahtuakaan huomata tuntemaansa
rauhattomuutta. Miehen raivotessa hän oli ääneti, ja tämän ollessa
vaiti hän taas hyräili pientä laulunpätkää, jota oli laulanut
ensimäisessä nuoruudessaan siihen suloiseen aikaan, jolloin sininen
kosinta-hännystakki näki päivänvalonsa ja sittemmin saavutti niin
suuren menestyksen. Tämä laulunpätkä lämmitti ja innostutti ukon
sydämen siinä määrin, että hän eukon laulaessa hymyili ja sanoi usein:
— Alappa uudestaan, Agneta!
— Alappa uudestaan, — nyökäytti hän eräänä päivänä sohvan kulmasta, kun
Agneta-rouva sukankudoksen ääressä viritti säkeistön laulusta:
"Nään silmistäsi sun
toist' että rakastat..."
Mutta maantieltä kuuluva kärryjen ratina tiesi postilaukun tuloa, ja
silloin laulu lakkasi.
Ruukinpatruuna nousi ja sanoi ponnekkaasti: — Nyt on lähes kolme
viikkoa kulunut — tänään, Herran nimessä, täytyy tulla kirje.
Ja kirje tulikin.
— Luetko ääneen? — kysyi vaimo ja näytti niin levolliselta kuin suinkin
se voi näyttää, joka on tottunut hillitsemään tunteitaan.
— Miten tahdot, eukkoseni... Paksuudesta päättäen se tuntuu olevan
varsin sisältörikas. Kunpa se nyt vain sisältäisi jotakin järkevää,
joka olisi lukemisen arvoista!
— Et ansaitse mitään kirjettä, ukkoseni, kun noin puhut! — huudahti
Agneta-rouva, joka ei sietänyt tuollaisia purkauksia. Ja aivan kuin
hänen huomautuksensa olisi täytynyt toteutua, olikin asian laita
ruukinisännän suureksi pahastukseksi ja hämmästykseksi se, että paksu
kirje oli sanalla sanoen paljasta paperia. Karl August oli näet
kirjoittanut suurelle kirjoituspaperiarkille, mutta itse kirjettä oli
vain neljännessivun verran. Se kuului seuraavasti:
"Rakkaat vanhemmat!
Kymmenen päivää olen ollut Grennassa, ja sen ihana asema on saattanut
minut aivan haltioihini. Täällä se piilee korkean, pikku viidakon
peittämän vuorenharjanteen juurella; joka hetki tämä näyttää uhkaavan
romahtaa pienten puutalojen päälle. [Nuori matkustajamme ei käynyt
Grennassa eilispäivänä. Monia vuosikymmeniä on siitä kulunut.
_Tekijä_.] Pidän tästä kaupungista. Sillä on ainoastaan yksi katu,
niin että melu ei paljoa häiritse, ja suuresti nautin sydämessäni
nähdessäni, miten kullakin on kotinsa edessä sirot ja siistityt pikku
puutarhansa..."
— Kaikkia loruja! — keskeytti ruukinpatruuna.
— Tuota ei kai kukaan tiedä entuudestaan! Eiköhän hän ole käynyt
pormestarin luona — minä olen Grennan pormestarin vanha tuttu; ja
olisinpa tiennyt hänen matkustavan sinne, niin olisin antanut hänelle
suosituskirjeen.
— Ehkä siitä kerrotaan jotakin etempänä, isä — ethän ole vielä lukenut
loppuun.
— Niinpä kaiketikin! Ei, ehei, ei mitään vierailuja! — Ja
ruukinpatruuna jatkoi:
"Muuten ei minulle näinä päivinä ole mitään merkillistä tapahtunut..."
— Sen uskon helkkarin hyvin! — mutisi ukko ja lykkäsi silmälasejaan
ylös ja alas. — Mitäpä sellaisille tapahtuisi, jotka eivät kiinnitä
huomiotaan mihinkään — ... "Minä en ole onnistunut pääsemään kenenkään
ihmisen tuttavuuteen..."
— Tuollainen, tuollainen...
— Ole nyt vaiti ja lue loppuun! — keskeytti Agneta-rouva hänen
huudahduksensa. — Eihän hänkään saata juosta yltympäri kaupunkia
ventovieraiden ihmisten perässä — hänen kaltaistaan ei ole tekeytyä
tuttavaksi sillä tavalla!
— Aivan totta, ystäväni. Ja koska se ei ole hänen kaltaistaan, niin
ei hänen tarvitsisi liikahtaa paikoiltaan, sillä hän ei näe kylässä
enempää kuin kotonakaan.
— Mutta oletko nytkään oikeudenmukainen, hänhän kirjoittaa, että siellä
on sieviä pikku puutarhoja?
— Sieviä pikku puutarhoja, niin, — matki ukko suurella taitavuudella
eukkonsa herkkää puhetta. —. Sepä tosiaankin ansaitsee mainitsemista.
Mutta lukekaamme loppuun:
... "Ja miten hauskaa ja turvallista onkin tuntea olevansa näin yksin
itsensä kanssa"... — Vai niin, sekö on hauskaa ja turvallista!...
"Sitten olen käyttänyt aikaani katsellakseni täällä lähistöllä olevia
nähtävyyksiä. Tarkoitan etusijassa Visingsötä, sen aikakauden elävää
muistomerkkiä, jolloin aatelismiehellä oli laajempi valta kuin monella
entisajan pikkukuninkaalla, ja sitten manterella vastapäisellä
kallionkielekkeellä olevaa Brahe-rakennusta, tuota vanhaa kummitusta,
joka melkein lahoavassa kaavussaan kenties vielä kestää vuosisatoja
ennen hautaansa vajoamista.
Matkustan nyt nauttimaan Vetterin ympäristöistä. Enemmän toiste — nyt
vain ehdin vakuuttaa olevani edelleen isän ja äidin altis