— No, saitko tietää mitään? — kysyi ruukinpatruuna, äänessään hieman
ivallinen sävy. — Saitko tietää, miten hän voi, mitä hän tekee,
millaisia tuttavuuksia hän on hankkinut tai pikemmin karttanut? Eikö
tämä ole aivan samaa kuin emme olisi saaneet kirjettä ollenkaan!
— Ei suinkaan, ystäväni, sehän oli rakas pikku kirje! — tuumi rouva. —
Anna se minulle, jotta yksikseni jäätyäni saan sen lukea.
— Ylen mielelläni. Mutta tiedän kyllä, että hän olisi löytänyt
parempiakin aiheita. Sillä vaikka Grenna onkin pieni kaupunki, niin se
harjoittaa kuitenkin melkoista karjakauppaa, ja minä olisin halunnut
kuulla yhtä ja toista siitä!
Jo kahdeksan päivän kuluttua saapui uusi, Hjo'ssa päivätty, jonkun
verran pitempi kirje.
Kun ruukinpatruuna ei ollut sisällä kirjeen saapuessa, avasi
Agneta-rouva sen ja luki iltahämyssä seuraavat rakkaalta pojaltaan
saapuneet rivit:
"Taasen kirjoitan, ja nyt pienoisesta länsigötalaisesta Hjo'n
kaupungista, joka uittelee jalkojaan Vetterin kirkkaassa lähteessä,
mutta jolla ei ole niin erikoista asemaa kuin Grennalla. Senkin
ympärillä on luonto kuitenkin mitä kaunein. Eräs seikka minulla on
kuitenkin Hjo'ta vastaan: kiusallinen hieta kaduilla, jotka eivät
tiedä mitään kiveämisestä. [Tästä on tehtävä sama huomautus kuin
Grennasta. Ajatelkaammepa vain meidän aikamme monivuotista edistystä,
kun teollisuudella on siivet ja rautatiet kulkevat halki vuorten
ja laaksojen. _Tekijä_.] Täälläkään en tunne yhtään ihmistä; mutta
kaikkein kasvoilla, jotka kohtaan, on suopean hyväntahtoisuuden ilme.
Ne näyttävät siltä kuin tahtoisivat sanoa: Älä kulje kuin mikäkin
erakko; vaan kysy, niin annamme sinulle vastauksen! Mutta minun on
kuitenkin vaikea yhtyä heidän käsityskantaansa — enkä myöskään tiedä,
olisiko minulla sitten yhtä hauskaa kuin nyt yksikseni.
Joka aamu ylös noustuani — ja se tapahtuu varhain — menen jollekulle
sillalle katselemaan, miltä Vetter kunakin päivänä näyttää. Vetter on
järvistä kauneimpia, mutta myöskin oikullisimpia. Toisen kerran se
on peilityyni, niin läpinäkyvän kirkas, että voisi selvästi eroittaa
kalat syvyydestä, ja toisen kerran se taas varustautuu taisteluun
tavalla, joka saattaisi itse Itämerenkin suosionosoitukseksi päätänsä
nyökäyttämään. Silloin Vetter ei ole leikkisä; ja joskin se on
ainoastaan järvi, niin täytyy syvällä ihailulla katsella, miten
suurenmoinen se on raivossaan. Mutta — sitten tulee iltahetki. Jos
silloin seisomme sen rannalla, katselemme suoraan sen yli itään päin,
näemme taajaharjanteisen Ombergin, miten se kohottaa pitkälleulottuvan
ruumiinsa tuon sinertävän reunan yli; näemme valkoisina kimaltelevat
kirkot, ja vihdoin, auringon vaipuessa mailleen, vaalean juovan
vedenpinnalla — se jäi, sanoo kansa, pyhän Birgitan askelista, kun hän
kulki Vadstenaan — me näemme kaiken sen, ja silloin täytyy tunnustaa,
että Vetter kaikissa muodoissaan tarjoaa tauluja, joita mieli ei voi
koskaan unohtaa.
Hjo'n eteläisen tullin vieressä, aivan järven lähellä, minä seison
usein n.s. Kasakkamäellä, missä palautan muistiini mitä sattumalta
olen saanut siitä kuulla. Narvan tappelun jälkeen, kun joukko
venäläisiä vankeja tuotiin Ruotsiin, sijoitettiin tänne viisikolmatta
kasakkaa. He kuolivat täällä; ja kun kirkon hallintomiehet eivät
suoneet heille lepopaikkaa vihityssä maassa, haudattiin heidät toinen
toisensa jälkeen kaupungin eteläpuolella olevalle hietatöyräälle.
Mutta heillä ei ole siellä mitään rauhaa, ruotsalaisessa mullassa;
usein öisin, kun Vetter peittyy sumu- ja usvavaippaansa, nähdään
(tarujen mukaan), miten nuo viisikolmatta kasakkaa kuun kelmeässä
valossa pitkine keihäineen ja kevyessä asestuksessa ratsastavat järven
yli, kunnes vihdoin katoavat itään, kohti kotoista ilmansuuntaa.
Minustakin tuntui kerran, iltahetkenä, meren kajastellessa ylen
voimakkaasti, kuin olisin nähnyt heidän levottoman joukkonsa — — —
Lopetan kirjeeni tänään ja jatkan huomenna...
Vihdoinkin saatan sanoa solmineeni erään tuttavuuden. Joka päivä
olen turhaan tähystellyt laivoja ja merimiehiä: täällä on ainoastaan
muutamia vähäpätöisiä veneitä. Mutta eilisiltana tultuani rantaan näin
sataman edustalla hyvässä taklauksessa olevan kaljaasin, ja oikea
merimies hauskassa meritakissaan seisoi sillalla. Se teki minulle
oikein hyvää, ja me pääsimme pian juttusille. Hän valitti kalliita
luotsausmaksuja ja vaikeaa kanavamatkaa, joka oli ensimäinen mitä hän
koskaan oli tehnyt, ja armottomasti hän kiroili Vetterin merikorttia,
johon ei ole merkitty mitään maihinnousupaikkoja, ja niin muodoin
täytyy käyttää luotseja, vaikka muuten selviytyisi itsekin aivan
hyvin. 'Minulle, niin totta kuin tahdon olla kunniallinen mies, maksaa
enemmän kuin 50 pankkoriksiä se että olen saapunut tähän viheliäiseen
parranajovatiin. Mutta jos pääsen kunnialla pois, niin ei purteni
hevin tänne palaja!'
Ja siinä kaikki, mitä minulla tähän asti on kerrottavaa. Muuten voin
erinomaisesti ja matkustan huomenna, jos tuuli on suotuisa, Ombergiin.