— Vierashuoneessa on vieraita, — huusi Agneta-rouva Karl Augustille.
— Ja sinähän olet kiltti poika etkä juokse tiehesi heti, kun tuolit
lykätään pöydästä. Etkö kuullut, että vaunut vierivät pihalle?
Karl August vain hymyili ja meni mukana seurusteluhuoneeseen.
Siellä Agneta-rouva esitteli hänet kahdelle vanhalle tuttavalle
naishenkilölle, jotka eivät kuitenkaan olleet yksin, vaan mukanaan
äsken kotiin saapunut sisarentytär, kaunis tyttö, molempien rikkaiden
tätien perijättäreksi sanottu.
Siitä voimakkaasta punasta, joka levisi tytön kasvoille Karl
Augustin tehdessä hänelle kumarruksensa ja lausuessa hänelle
muutamia kohteliaita sanoja, teki hän sen johtopäätöksen, että
lapsiparka varmaankin aavisti joitakin tätien ja hänen rakkaan
äitinsä suunnitelmia hänen poikamies-vapauttaan vastaan ja että nämä
suunnitelmat sisältyivät myöskin nuoren neitosen viattomiin mietteisiin.
Arvaamalla vain puolittain kaiken tämän sai Karl August heti
täydellisen selvyyden siitä, miten kaikki oli tapahtunut. Ja
vilkkaudesta, millä Agneta-rouva ja hänen molemmat vanhemmat vieraansa
aterian jälkeen kuiskuttelivat, äiti nuoren neidon ja toiset nuoremman
Kemnerin kaikista ansioista, hän saattoi päättää tällä kertaa
arvanneensa aivan oikein.
Karl August oli jäänyt sisälle ja jutteli todellakin nuoren tytön
keralla, mutta niin hitaasti ja vakavasti, ettei toisen tarvinnut
erehtyä.
Ruukinpatruuna näytti puolueettomalta ja pysytteli konttorissaan.
Hyvästeltäessä Lindaforsin perhettä pyydettiin mitä nopeimmin
tulemaan vastavierailuille. Ja niin kauan Agneta-rouva vatkutti asiaa
rakkaalle pojalleen, että hän vihdoin tuli mukaan. Mutta se vierailu
tulikin sekä ensimäiseksi että viimeiseksi. Sillä nyt äidilliset
tarkoitusperät ilmenivät niin selvinä, että Karl August kotimatkalla
näki tarpeelliseksi selittää, ettei hän vielä koskaan ollut tavannut
sellaista tyttöä, jota hän halusi vaimokseen tai edes saattaisi sietää.
— Se johtuu siitä, ettet sinä, rakas poikani, tahdo oppia tuntemaan
ketään. Mutta jos vain koettaisit, niin... Niin, niin, älä näytä niin
epäluuloiselta ja hämmästyneeltä. Olen nähnyt sinunkin vertaisesi
naisvihaajan rakastuvan korviaan myöten.
— En ole mikään naisvihaaja, äiti! Tahtoisin päinvastoin tarinoida
noiden nuorten naisten keralla, jollei heillä olisi sitä tyhmää luuloa,
että minä muka olen heihin ihastunut.
— Vai niin, luuletko siis heidän antavan niin suurta merkitystä
muutamille vaivaisille sanoille?
— Jolleivat he, niin ainakin heidän äitinsä, isänsä ja tätinsä ovat
siihen valmiit. Juuri sen vuoksi minä olen niin haluton lähentelemään.
— Mutta, hyvä Jumala, sittenhän sinä et koskaan saa tilaisuutta
lähestyä nuorta tyttöä, vaikka pitäisitkin hänestä — sillä varmaankaan
et koskaan saa käsiisi mitään romaania, tarkoitan tyttöä, jolla ei ole
tukea eikä turvaa ja on köyhä kuin kirkonrotta.
— Niin, melkeinpä sellainen se saisi olla.
— Ahaa, miksipä ei. Sinulla on mielijohteesi, ja silloin saattaisit
paljoa varmemmin saada myöntävän vastauksen ruukkisi ja tilojesi
tähden. Sen, jolla itsellään ei ole mitään, täytyy aina katsoa, että
hän tekee hyvän naimiskaupan.
Se nuoli ei mennyt aivan harhaan päämäärästään.
Karl Augustille ei mikään ajatus olisi saattanut tuottaa suurempaa
kiusaa kuin se, että joku tahtoisi hänet hänen isänsä rikkauksien ja
laskelmoimansa perinnön vuoksi. Se nainen, johon hän mahdollisesti
joskus sattuisi rakastumaan, kenties valehtelisi hänelle rakkautta,
päästäkseen rikkaaksi ja arvossapidetyksi rouvaksi.
Äidin tekemistä huomautuksista hänen sydäntään jo paisutti pahastus:
olihan äiti, joka tarkoin tunsi naiset, avoimesti lausunut sen, mitä
hän itse salassa pelkäsi.
— Sinä vaikenet, — sanoi Agneta-rouva katsellen poikaa, joka
miettiväisenä tuijotti avaruuteen.
— Minusta tuntuu tuskalliselta, että te, äiti, olette riistänyt minulta
ainoan tyydyttävän ajatukseni: nimittäin sen, että saattaisin löytää
köyhän tytön, joka rakastaisi minua itseni vuoksi.
— Loruja, lapseni, turhia haaveita. Eivätkö muut kuin köyhät tytöt
saata rakastaa sinua itsesi vuoksi... Tiedätkö, rakas poika,
mistä olet saanut sairaalloisia mielijohteita? Niin, juuri noista
filosofia-kirjoista, joita veit mukanasi metsään. Hyi, millaisia oppeja
niissä olleekaan! Isä ei koskaan vilkaissutkaan sellaisiin.
— Sen kyllä uskon — ja tämä nuori neiti on teille, äiti, hyvin
mieluinen.
— Niin, paras Karl Augustini, hänen kanssaan tekisit oikein
hyvän naimiskaupan; mutta — lisäsi Agneta-rouva vaatimattomassa
viekkaudessaan, — sanotaan, ettei hän halua mennä naimisiin.
— Se on ikävä uutinen _niille_, jotka mahdollisesti häntä katselevat.
Mutta niihin minä en kuulu, sillä vaimoa, jolla on kaksi tätiä, en
koskaan ota, olipa hän vaikka taivaan enkeli!
Agneta-rouva ei enää uudistanut keskustelua. Mutta tämä naimisehdotus,
paras kaikista, mitä hän oli tehnyt, oli hänen sydämellään siinä
määrin, että hän lopuksi pani isänkin liikkeelle. Hänen lähetystyönsä
ei kuitenkaan onnistunut sen paremmin: Karl August antoi jyrkästi
kieltävän vastauksen eikä muuttanut päätöstänsä sittenkään, kun äiti
kaikkein syvimmässä salaisuudessa uskoi hänelle, että neito oli häneen
onnettomasti rakastunut, ei syönyt eikä nukkunut, yöt päivät vain itki,
kun eivät hänen tunteensa herättäneet vastakaikua.
Päästäkseen kaikesta tästä kiusasta, jokapäiväisistä saarnoista,
murheellisista muodoista ja vetistetystä, päätti hän tehdä ripeän
ratkaisun, joka vapauttaisi hänet koko avioliitto-kurjuudesta.
— Olen aikonut, — hän eräänä päivänä alotti, mentyään omasta
alotteestaan isänsä luokse pajaan ja seurattuaan häntä sieltä, — olen
aikonut mennä hieman katselemaan maailmaa, jollei isällä ole mitään
sitä vastaan?
— Eihän, herran nimessä, minulla ole mitään sitä vastaan, rakas
poikani. Lähinnä oivallista ja viisasta avioliittoa, joka on sinut
muuttava, et saattaisi koskaan tehdä mitään parempaa. Mutta itse
asiassa olen tyytyväisempi, että ensiksi teet matkan; kehoittaisin
sinua käymään Englannissa!
— Ei mitään ulkomaanmatkaa tällä kertaa. En kuitenkaan vastaa
kieltävästi siihen ehdotukseen, mutta nyt aion joka tapauksessa omaksi
huvikseni hieman katsella omaa maatani.
— Yhdistämällä siihen samalla hyödyn — ainakin jos niin sopii, — väitti
ruukinpatruuna vastaan.
— Niin, tuottakoon se molempia — minulla ei ole mitään sitä vastaan!
— Mutta sinä kenties et myöskään tee mitään sen tarkoitusperän
saavuttamiseksi! Matkalla tulee nähdä asiat selvästi ja juuri
sellaisina kuin ne ovat eikä sellaisina miksi ne nurinkurinen
mielikuvitus tekee; sillä silloin muodostuu ainoastaan vääriä kuvia,
joita yksikään viisas ihminen ei tunne.
— Ymmärrän tarkoituksenne, isä: minun on jätettävä runollinen aines
syrjään ja katsottava paljain silmin?
— Luoja varjelkoon katsomasta mitenkään muutoin, ja terävin silmin
lisäksi... Kuuleppa, poikani, ehdottaisin sinulle, että pitäisit
päiväkirjaa!
— Päiväkirjaa, — toisti nuori mies, kasvoissaan selvä vastenmielisyyden
ilme. — Varjelkoon, isä, minä en suinkaan aio pitää mitään päiväkirjaa!
— No, sepä kumma. Mutta miksi et?
— Koska minusta tuntuu hullunkurisimmalta ja vastenmielisimmältä,
mitä saatan ajatella, että joka päivältä merkitsisin ajatukset ja
vaikutelmat, joita minulla on ollut, ja sitten monien päivien kuluttua
lukisin: Kesäkuun 21 p. ajattelin, sanoin ja tein niin, 22 p. tein
sen, ja sitten jälleen sen ja taaskin sen — ja sitä samaa koko matkan.
Tulisin ikäänkuin pimeänaraksi nähdessäni kaikkien näiden kuolleiden
ajatusten kummittelevan vastassani paperilla ja muistellessani, mitä
hullutuksia on ollut mielessäni tahi olen tehnyt.
— Mutta, rakas poikani, sinä olet nyt, kuten useimmiten, eri mieltä
isäsi kanssa ymmärtämättä häntä. Tarkoitukseni ei suinkaan ole, että
sinun pitäisi kirjoittaa muistiin kaikki hullu... kaikki ne asiat,
joita _sinä_ ajattelet, sillä silloin olen varma, että siitä tulisi
päiväkirja, jota minä en ymmärtäisi — ja se ei ole päiväkirjan
tarkoitus.
— No, mikäs isästä on sen tarkoitus?
— Niin, päiväkirja, muistelo, on muitta mutkitta selostus, ei kuten
sinä sanot ajatuksista ja vaikutelmista, vaan tapauksista, oikein
todellisista, joita me elämme, ja sitä lähinnä paikoista, joiden ohi
matkalla kuljemme. Niinpä sinä esimerkiksi tulet kaupunkiin. Jos se
on merikaupunki, niin saatat aina laskea saavasi hyvän vastaanoton,
sillä meidän rautamme on tunnettu ja saavuttanut suosion kaikkialla,
mistä sitä voi laivalla lähettää, ja sellaisille lankuille, joita
Lindaforsista saadaan, saa etsiä vertaa! No, hyvä; tultuasi kaupunkiin
katselet satamaa, kirkkoa, raatihuonetta ja muita merkillisyyksiä,
joista sitten on hauska kertoa, ja käydessäsi kaupunginasukkaiden luona
saatat aina jollakulla sanalla ohimennen mainita meidän tuotteittemme
suunnattomasta vaihdosta, — eihän se haittaa. Liikeasioita ei
ole koskaan syrjäytettävä! No, maalla sinä taas kohtaat kaikkein
suurimmat hauskuudet, jos vaan _tahdot_ huvittaa mieltäsi: toisella
tilanhaltijalla on joku laitos aina erilainen kuin toisella, ja jos
huomaat jotakin, millä on erityinen arvo ja merkitys, niin yhtäkkiä
sinulla on päiväkirjasi esillä, ja sinä panet sen muistiin. Etkö nyt
ymmärrä päiväkirjan tarkoitusta?
— Ymmärrän, mutta se lisää vain minun vastenmielisyyttäni sellaisen
pitämiseen, sillä niin ikävää kuin onkin nähdä vaikutelmiaan
kirjakaapeissa vankoissa kansissa, niin vieläkin paljoa
sietämättömämpää olisi katsella tuollaisia rihkamoitsijalaskelmia!
Mutta minä kirjoitan sensijaan kirjeen silloin tällöin, ja mikäli
kykenen, teen selkoa näkemistäni ja siitä mitä minulle tapahtuu.
— No, kiitos siitä — onhan sekin tyhjää parempi. Mutta lupaa minulle,
ettet kirjeissäsi, joiden tiedät olevan niin rakkaita sekä äidille että
minulle, kovin paljoa esitä tuollaista kamaa, minkä tiedät minulle
vastenmieliseksi.
— Koetan muistaa sen, isä. Mutta minä en määrää mitään aikaa: kirjeet
saavat tulla silloin kun minulla on halu kirjoittaa.
— Hyvä, hyvä. No, mihin aiot lähteä?
— Sitä en tiedä, enkä tahdokaan tietää. Hevonen saa määrätä matkan
maantielle saavuttuamme. Ensi taipaleelle otan kyydin kotoa.
— Hm, hm! — mutisi ruukinpatruuna. — Mitähän jos minäkin olisin ollut
samanlainen nuorena!
Matkapäivänä ruukinpatruuna puolisoineen seurasi lähtevää poikaa
tienristeykseen, nähdäkseen kumpaan suuntaan hevonen lähtisi.
Tehdäkseen valinnan vieläkin vapaammaksi Karl August heitti ohjakset
käsistään ja liittyi isän ja äidin seuraan.
Näyttää kuin nuoren herran oma hevonen olisi johonkin määrin tottunut
omin neuvoin ratkaisemaan asiat, sillä määräystä odottamatta se
jyrkällä päättäväisyydellä kääntyi vasempaan, vaikkakin lähin kaupunki
oli oikealla...
— No, mitä ennustat tästä alusta, äiti? — kuiskasi ruukinpatruuna
paremmalle puoliskolleen.
Ja Agneta-rouva vastasi hurskaasti: — Ihminen päättää ja Jumala säätää,
ja sentähden en tahdo mitään ennustaa.
Poika hymähti vastaukselle. Ja hellästi syleillen hän erosi
vanhemmistaan, joita hän mielestään ei koskaan ollut rakastanut ja
kaivannut siinä määrin kuin nyt, eron hetkellä. Ja jotakin tästä oli
kirjoitettu siihen lippuun, jonka renki toi mukanansa, palatessaan
hevosineen ensimäisestä majatalosta.