Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1916.
Ruukinpatruuna Kemner oli perinyt ruukin tiloineen isältänsä, jolle
omaisuus oli siirtynyt esi-isiltä. Niin pitkälle kuin muistettiin ja
kuultiin puhuttavan olivat Kemnerit aina saaneet sen tunnustuksen,
että he eivät toimineet uutterasti ainoastaan omaksi hyödykseen, vaan
myöskin paikkakuntansa hyväksi.
He olivat, isästä poikaan, olleet hyviä ihmisiä, hyviä
maanviljelijöitä, hyviä isäntiä ja myöskin, kuten sanottiin,
hyviä taloudenpitäjiä. Heitä oli sitäpaitsi alettu pitää erittäin
ymmärtäväisinä ihmisinä, joilla ei ollut koskaan mitään sellaisia
aatteita, mitä jokainen ei ymmärtäisi, ja jotka harvoin ajattelivat
syvälti muita asioita kuin heidän omaansa, pitäjän, paikkakunnan tahi
läänin taloutta. Tosin he politikoivat rahtusen, mutta itse asiassa
se oli ainoastaan viatonta ajankulua totilasin ja tammipelin ääressä.
Ja kun oli kirjoitettava nimi ensimäiseksi johonkin avustuslistaan,
jolla kerättiin varoja hyväntekeväiseen tarkoitukseen, kuten koulutalon
rakentamiseen tai uuteen tientekoon, silloin piirrettiin sukunimi
Kemner korkealla ja leveällä käsialalla, jotta pitäjä, paikkakunta ja
maa saivat tietää, että Kemnerit eivät koskaan vetäytyneet syrjään,
milloin asianharrastus ja anteliaisuus oli kysymyksessä.
Mennessään naimisiin oli nykyisellä ruukinpatruunalla, Johannes
Kemnerillä, se toivomus, että hänen jälkeläisensä olisivat joka
suhteessa hänen ja esi-isiensä kaltaisia. Mutta ensiksikin hänellä oli
se kova onni, että hän menetti molemmat vanhimmat poikansa, joilla
näytti olevan paljon hyviä taipumuksia ja joista kaikin puolin näytti
tulevan oikeita "isänsä poikia"; ja toisekseen hänelle tapahtui se
merkillinen kiusa, että kolmas eli Karl August, joka pian jäi ainoaksi
lapseksi, ainoaksi perilliseksi, mahdollisimman suuressa määrin
erosi siitä luonteesta, luonnonlaadusta ja niistä aatteista, jotka
Kemnereille siihen asti olivat olleet ominaisia. Jo lapsena poika
osoitti itsepäisyyttä, joka nosti isän sotajalalle häntä vastaan ja
jonka parantamiseksi hän vuorotellen käytti patukkaa, nälkää ja pimeätä
arestia, nimittäin kellarinporstuassa.
— Tämä ei mitenkään käy päinsä! — sanoi Agneta-rouva varoittaen. — Sinä
teet hänet hulluksi. Hän puree pikemmin kielensä poikki kuin huutaa
patukkaa tuntiessaan; hän kuolee kernaammin nälkään kuin pyytää ruokaa,
milloin koetat häntä nälällä parantaa, ja pelkäänpä, että hän pikemmin
lyö päänsä kellarinholviin kuin pyytää jälleen päästä ulos.
Karl August ei kuitenkaan tehnyt mitään kaikesta siitä; hän läpäisi
onnellisesti jokaisen parannustavan, mutta parannusta ei juuri
huomannut.
Silloin ruukinpatruuna alkoi saarnata järkeä. Mutta Karl Augustin mieli
oli aivan kuin suljettu _sille_ viisaudelle, joka läksi isän huulilta.
Kuitenkin tuli koko paikkakunnalle uutuutena tieto, että rikkaan
ruukinpatruunan kummallinen poika lähetetään pois saamaan tietoa ja
opetusta. Mutta kaikki ennustivat, että hänet pian lähetetään takaisin
kotiin, koska hänet tunnettiin aivan liian hyvin, ja surkuttelivat
sitä, että kunnon isä koettaessaan häntä kasvattaa sai niin huonon
vaivojensa palkan.
Matkan päättäminen oli kuitenkin Karl Augustille mitä suurin onni.
Kotona, isän nurinkuristen menettelytapojen ja äidin yhtä nurinkurisen
hemmoittelun vaikutuksesta, hänestä helpostikin olisi saattanut
muodostua aivan sellainen, jollaiseksi herra Kemner tyrkytyksillään
tahtoi hänet kasvattaa. Karl Augustin mieleen jäi kuitenkin pitkäksi
aikaa muutamia okaita varhaisimmasta lapsuudestaan saamansa
nurinkurisen kohtelun johdosta.
* * * * *
Vuodet vierivät. Ja hämmästyksellä, joskin alussa hieman epäilevällä,
ruukinpatruuna otti vastaan tiedot, että hänen poikansa oppilaitoksessa
edistyi edistymistään; ja sensijaan, että Karl Augustin opettajat,
kuten odotettiin, olisivat lähettäneet kuvauksia ja valituksia pojan
uppiniskaisuudesta ja hurjapäisyydestä, valittivat he ainoastaan sitä,
että hän umpimielisyydessään ja vakavuudessaan ei tahtonut ottaa osaa
ikäistensä iloihin ja huvituksiin, ja että hän terveytensä uhalla
liiaksi rakasti opintojaan.
— Kas vaan, enköhän sittenkin ymmärtänyt houkutella kultaa esille, —
sanoi ruukinpatruuna tyytyväisenä sellaisiin tiedonantoihin. — Niin,
niin, näin kyllä, miten asianlaita oli, vaikkakaan en tahtonut ennustaa
ennen aikojaan. Mutta mitä, Agneta, luuletkaan, että hänestä olisi
tullut, jos olisin antanut hänen kasvaa yli olkainsa? Nyt hän, Jumalan
kiitos, osaa käyttäytyä, ja minä toivon, että hän kiittää minua siitä!
Virkamiehen ura ei tullut nuorukaiselle koskaan kysymykseen: siinä
asiassa sekä poika että isä olivat yhtä mieltä. Ja yhdenkolmatta
vuotiaana, yliopisto-opinnot päätettyään, Karl August palasi alkaakseen
auttaa isää ruukin hoidossa ja tilan viljelyksessä.
Aluksi kaikki meni hyvin. Karl August hillitsi makuaan, ja seurasi
isän tahtoa uskollisesti kaikessa. Ja kaikkialla ruukinpatruuna
Kemner kehui poikansa laajoja ja syviä tietoja ja puhui lakkaamatta
Englannin-matkasta, jonka Karl August vastaisuudessa oli tekevä
syventyäkseen maanviljelykseen. Siitä matkasta varmaan olisi tullut
tosikin, jos se yksinomaan olisi riippunut isästä. Karl August ei
kuitenkaan osoittanut mitään matkustushalua: tosin hän tutkiskeli
kaikkia maataloutta käsitteleviä kirjoja, joita isä hänelle määräsi ja
antoi, mutta meren yli ei kannattanut lähteä tietojaan täydentämään
— sen hän uskoi ja sanoi. Mikä väsyttävä tutkinto hänellä sitten
olisikaan kestettävänä!
Hän olisi kyllä ilomielin matkustanut, niin, maailmankin ympäri,
mutta ei siten, että sielu ja mieli oli sidottu vanhaan ruukkiin ja
jokaiseen turvepalaan. Ei, vaan _vapaana_. Mutta joskin isä nyt antoi
pojalle hänen mieheniälle kuuluvan arvonsa ja ennen kaikkea hänen
läsnäollessaan hillitsi entistä kiivauttaan, niin oli kuitenkin itse
_perintökahleissa_ jotakin, mikä esti nuoren miehen tuntemasta itseään
vapaaksi.
Neljä vuotta oli nyt kulunut hänen kotiinpalaamisestaan; mutta
tätä aikaa ei likimainkaan kaunistanut toimelias elämä, joka olisi
erikoisesti soveltunut tulevalle ruukinisännälle. Se halu ja tahto
ottaa osaa isän toimiin, joka hänessä oli alussa kytenyt, oli
vähitellen kadonnut, ja Karl Augustin alinomaisena ja rakkaimpana
tehtävänä oli nyt metsästäminen ja kalastaminen — tarjosihan Kemnerin
tila, joka oli Itämeren viljavimmilla rannoilla, runsaasti tilaisuutta
siihen.
Isän suhde poikaan oli vuosien kuluessa melkolailla muuttunut. Jokin
hänen sisimmässään oli kuitenkin sanonut, että hänessä itsessäänkin
oli syytä siihen hitauteen, joka ilmeni Karl Augustin luonteessa.
Jos ukko siis joskus nurisi, niin nurisi hän ainoastaan vaimolleen;
Karl Augustin kotiin tultua hän oli leppoisa ja kysyi aina, miten
metsästys tahi kalastus oli onnistunut. Tosin hän silloin tällöin
puhui Englannin-matkasta ja kaikista "ulkona maailmassa" olevista
oivallisista laitoksista, kuten ruukinpatruunalla oli tapana sanoa;
mutta huomattuaan ettei Karl August erittäin innokkaasti puuttunut
haasteluun, lopetti hän vähitellen tämän puheenaiheen.
Eräässä asiassa ukko kuitenkin teki lakkaamatta muistutuksia: ne
koskivat pojan vastahakoisuutta seuraelämään. Ruukinpatruuna oli
aina ollut sitä mieltä, että mies, jolla oli suuri rautasulattimo ja
laajat tilukset, oli tavalla tai toisella velvollinen esiintymään. Hän
tahtoi, että hänen rakas Lindaforsinsa, jossa hän itse, hänen isänsä ja
isoisänisänsä olivat eläneet ja olleet, olisi kaikkina aikoina tunnettu
vieraanvaraisuudestaan, rikkaudestaan ja hyvinvoinnistaan — kuitenkin
kaikki _viisaasti_ järjestettynä — ja sanalla sanoen, että Lindaforsin
tulisi olla paikkakuntansa ensimäisiä kartanoita.
Mutta sekä tätä asiaa koskevat luennot että yksityiset huomautukset
luisuivat Karl Augustin korvien ohi. N.s. "vierailuilla" hän oli
harvoin tai ei koskaan, ja jos taloon tuli "vieraita", niin hän näytti
hyvin kiusaantuneelta, varsinkin jos tulijat olivat nuoria neitosia.
Jos vain hänen äitinsä sanallakaan mainitsi, että joku neitonen oli
"tähystellyt häntä", saattoi olla varma, että asianomainen neiti,
mikäli Karl Augustista riippui, ei sen koommin saanut enää häntä nähdä.
Agneta-rouva tiesi kuitenkin varsin hyvin, milloin hän sellaista
puhui: silloin näet olivat kysymyksessä sellaiset tytöt, joita hän ei
sietänyt, — jotka olivat köyhiä ja kauniita ja joiden hän sen vuoksi
pelkäsi laskevan verkkonsa — kietoakseen hänen poikansa. Mutta parissa
muussa tilaisuudessa, kun kaksi rikasta neitiä tuli vierailulle,
sanoi viekas äiti vastoin todellisuutta: "Nuo ylpeät hanhet eivät
vilkaisseetkaan sinuun — eivät näyttäneet edes tietävän, olitko
huoneessa vai et!" Ja samojen neitien tultua toistamiseen Karl August
istui ujostelematta paikoillaan.
Mutta mitäpä Agneta-rouva sillä voitti — niin, sen että Karl August
sitten selitti, ettei hän ollut koskaan nähnyt surkeampia tytönkasvoja
eikä koskaan kuullut sellaista hölynpölyä.
Rouva Agneta pudisti epätoivoisena päätänsä: hän ei tiennyt, miten
hän koskaan saisi vaimoa rakkaalle Karl Augustilleen — hänelle, jolle
linnunhoukutuskuva oli paikkakunnan jokaista naismuotoa kauniimpi.