Vuonna 1543 palasi rauha ja järjestys Smålantiin. Tämä kapina oli
vaikein, mutta myöskin viimeinen, jota vastaan Kustaan täytyi
taistella.
Osa aatelia ja ritaristoa, jonka talot ja omaisuudet dackesodan
aikana olivat rosvotut ja ryöstetyt, rupesi kapinan jälkeen
suurimmalla ankaruudella vaatimaan talonpojilta korvausta kärsitystä
vahingosta.
Mutta kuningas huomautti heille ankarin sanoin, ettei hän saattanut
sietää sellaista. Heidän oli kohteleminen kansaa niin, etteivät saisi
aikaan uutta rauhattomuutta maassa; "uusi hätä saattaisi herättää
eloon uuden Dacken".
Mutta samaan aikaan hän kirjoitti Kustaa Stenbockille, ettei tämä
sallisi rahvaan vaatia liikoja, vaan pitäisi kiinni oikeudesta ja
kohtuudesta.
Lujitettu valta ja lujitettu valtaistuin olivat Kustaalle jääneet
tuloksiksi näistä sisällisistä taisteluista.
Vanhan ajan hengen rohkeimmat, toimellisimmat ja mahtavimmat miehet
olivat kaatuneet.
Rahvas oli oppinut pelkäämään "taistelua oman ovensa edustalla" ja
sen huonoja kokemuksia vahvistivat vielä kuningas Kustaan neuvot ja
varoitukset; talonpojat eivät ainoastaan pelänneet häntä, vaan he
kunnioittivat ja rakastivat häntä ja pitivät hänen valtaansa niin
lujana ja järkähtämättömänä, ettei kukaan enään uskaltanut lähteä
painimaan kuningas Kustaan kanssa.
Myöskin se uusi uskonoppi, jota hän mitä suurimmalla huolella oli
koettanut istuttaa kansaansa, oli omiaan jalostuttamaan tapoja ja
mielipiteitä sekä taivuttamaan mieliä yhteiskuntajärjestykseen ja
kuuliaisuuteen esivaltaa kohtaan.
Mutta samalla huomasi Kustaa selvästi erehdyksensä. Hän oli ottanut
palvelukseensa useita ulkomaalaisia, sillä hän oli luullut heitä
taitavammiksi, mutta he olivat kerran toisensa perästä pettäneet
hänet. Ja kokemustensa varoittamana kutsui Kustaa sittemmin ani
harvoin valtakuntaan ulkomaalaisia; vielä vähemmin uskoi hän tärkeitä
asioita heidän toimitettavakseen tai antoi heille sijan neuvostossa.
Vanhaksi tultuaan sanoi hän pojilleen: "nämä raa'at koulukarhut eivät
ole saaneet aikaan mitään, mutta koska he nyt meidän huolenpitomme
kautta ovat tulleet ymmärtäväisiksi, niin saavat he toimekseen
ainoastaan vähäpätöisempiä asioita. Eivätkä ruotsalaiset mielellään
kärsi ulkomaalaista maan toimissa; sillä nenäkäs hän onkin."
Tammikuun 9 p:nä kokoontui valtakunnan ritaristo ja aateli, yhteensä
sataneljäkymmentäviisi henkeä, piispoja, kauppakaupunkilaisia,
vuoritilallisia ja rahvaan valtuutettuja valtakannan kaikista
tuomiokunnista, yleiseen valtiokokoukseen Vesteråsiin ja täällä
vahvistettiin perintöoikeus, joka neljä vuotta aikaisemmin oli
säädetty Örebrossa, jolloin prinssi Eerik oli tunnustettu Ruotsin
valtakunnan perintöruhtinaaksi.
Tämä tapahtui taivasalla, Stellhagen nimisessä haa'assa, joka linnan
länsisyrjäitä ulottuu Mälariin asti.
Kokouksen kestäessä ilmestyi taivaalle komea sateenkaari, "mutta
juuri sen päälle lankesi syntipilvi", kertoo kronikka, ja ympärillä
seisova kansa ravisteli päätään.
-- Tuo ei tiedä hyvää, virkkoi muuan vanha vaimo.
-- Kuka sellaisista välittää? vastasi nuori sotamies. -- Kauniimpaa
prinssiä saa etsimällä etsiä.
-- Ja kuinka hänellä on kummalliset silmät, huudahti muuan nuori
tyttö, -- ne ihan lävistävät ihmisen!
-- Pahallakin voi olla kaunis nahka, huomautti vaimo, -- minä tiedän,
mitä tiedän.
-- No mitä tiedät, muori kulta? kysyi tyttö.
-- Että silloin kun prinssi syntyi, taivaalla oli niin pahoja
merkkejä, että hiukset nousevat pystyyn sitä ajatellessakin.
-- Eivätpä teidän hiuksenne näy nousevan, keskeytti hänet nuori
sotamies nauraen.
-- Senkin nulkki, tosin ne nyt ovat lähteneet, mutta aikoinaan olivat
ne sangen kauniit ja tiedän minä, kuka niistä piti, vaikken sitä
kerro.
-- Mitä tapahtui hänen syntyessään? kysyi tyttö uteliaasti.
-- Voinhan minä sen kertoa, sillä eihän se mikään salaisuus ole,
että kuninkaan tähtientutkija tuli perähuoneeseen ja puhui: "koskei
lapsi vielä ole syntynyt, niin langetkaa, kaikki jotka täällä olette,
polvillenne ja rukoilkaa kanssani, ettei se syntyisi tänä hetkenä,
sillä taivaalla on niin pahoja merkkejä, että jos se nyt syntyy, niin
siitä tulee surun lapsi koko Ruotsin valtakunnalle".
-- No, kuinka kävi?
-- Samassa kuulivat he jo lapsen huutavan.
-- Voi, taivaan pyhät!
-- Minä en luota koko juttuun, sanoi sotamies ja läksi tiehensä.
-- Ole luottamatta, sama se, vastasi nainen.
Nuori prinssi herätti jo tähän aikaan suurta huomiota; hän oli
kasvoiltaan kaunis ja terve, ruumiiltaan notkea ja väkevä.
Hänen nykyinen opettajansa, ranskalainen Dionysius Beureus oli nuori
oppinut, joka omisti sangen laajat tiedot, mutta pahaksi onneksi oli
hän tähtienselittäjä. Tähtitiede rupesi voittamaan yhä enemmän alaa
ja ranskalainen uskoi nuorelle prinssille sen salaisuudet.
Hän oli tavattoman reipas ja urhea herra. Pelonsekaisella ilolla
katselivat ihmiset kuinka hän ajoi hevostaan; kilpajuoksussa,
uinnissa, tanssissa, pallonlyönnissä ja turnauksessa voitti hän
miltei kaikki ikäisensä.
Opintoaineistaan piti hän eninten matematiikasta eikä aikaakaan, kun
hän tähdiltä tahtoi kysyä neuvoa kaikkien aikeidensa onnistumisesta.
Mutta nuori prinssi oli luonteeltaan oikullinen ja huikentelevainen;
milloin vaipui hän raskasmielisyyteen, milloin oli hän kiivas ja
epäluuloinen.
Luultavasti ei hän koskaan täysin tutunomaisesti ollut puhunut
isälleen tai äitipuolelleen.
Yleensä lapset helposti huomaavat, kuka heitä rakastaa.
Eerik oli tavallaan ulkopuolella perheen piiriä, vieraana seisoi
hän keskellä omaistensa joukkoa; luultavasti korvaankuiskuttajat jo
varhain rupesivat hänelle supattelemaan, että häntä syrjäytetään,
ettei kukaan häntä rakasta.
Raskasmielisyytensä hetkinä hän sitä suri, mutta useimmiten kävi hän
ylpeäksi ja ynseäksi; alentavaa olisi hänen arvolleen ollut nöyrtyä.
Hän on parempi kuin luulevatkaan, he eivät häntä tunne; hän rakastaa
heitä kaikkia... paitsi Juhanaa; häntä ei hän kärsi. Kerran oli Eerik
purrut häntä käteen, mutta sitte pyytänyt anteeksi ja lahjoittanut
hänelle parhaimmat leikkikalunsa, jotta hän pitäisi suunsa kiinni;
ja Juhana lupasikin vaieta, mutta piteli kättään sillä tavalla, että
kaikki huomasivat sen kipeäksi, ja kun häneltä kysyttiin, mikä hänen
oli, niin täytyi hänen tietysti puhua totta.
Juhana osasi mielistellä ihmisiä; hän koetti kaikin tavoin vieroittaa
isää vanhemmasta veljestään, Ruotsin perintöruhtinaasta... Täytyihän
Eerikin häntä vihata!
Joskus valtasi hänet halu heittäytyä äidin syliin ja hän tiesi, että
jos hän menee Margareetan luo ja sanoo: "rakasta minua niinkuin
rakastat omia lapsiasi", niin hän paikalla avaa sylinsä ja suutelee
häntä niinkuin noita toisiakin. Mutta tämän ajatuksen tullessa tuntui
äkkiä siltä kuin joku olisi käynyt kiinni hänen takkinsa liepeeseen,
ja virallinen hymy huulilla jäi hän katselemaan kuinka Margareeta
hyväili pienokaisiaan, kunnes juoksi pois painiskelemaan toveriensa
kanssa tai soittamaan luuttua. Sitä ei Juhana voinut oppia, sillä
hänellä ei ollut musikaalista korvaa, mutta sen oli Eerik perinyt
isältään ja sitä ei kukaan voinut häneltä riistää.
Näin itivät hänen nuoressa sielussaan siemenet, joista oli kasvava
epätoivoa ja surua hänelle itselleen ja monelle muulle.
Omituinen piirre oli Eerikissä se, että hän mieluinten seurusteli
lasten kanssa, jotka kuuluivat alhaisempaan säätyyn.
Nuori Niilo Sture ei ollut kuin hiukan nuorempi Juhanaa, mutta
hänestä ei Eerik välittänyt vähääkään. Hän ei antanut Beureukselle
rauhaa, ennenkuin tämä hankki nuorelle oppilaalleen seuraa, jossa
hän, perintöruhtinas, saattoi esiintyä arvonsa mukaisesti.
Ylpeys oli hänessä synnynnäinen, sukulaistensa ja toveriensa kesken
ei hän sentään uskaltanut päästää sitä näkyviin; mutta aatelittomille
saattoi hän näyttää mahtiaan, heidän täytyi nöyrtyä hänen edessään --
jolleivät tahtoneet, niin hyvästi sitte! Hän kyllä tiesi, miten heitä
oli kohdeltava; rahalla saa ja hevosella pääsee, ja Eerik tuhlaili
rahaa. Aina hän tarvitsi lisää ja kun isä hänelle selitti, että pitää
oppia säästämään, niin sulki hän korvansa hänen puheiltaan.
Pallonlyönnistä hän varsinkin piti ja määräsi palkintoja
taitavimmille. "Eerikin palloja käyttävät vielä kerran hänen
suosikkinsa kultaomeninaan", sanoi Kustaa, ajatellessaan hänen
tuhlaavaisuuttaan.
Kuninkaan suurimpia huveja oli talvi-iltoina koota omaisensa
ympärilleen loimottavan lieden ääreen. Hän kertoi heille silloin
yksityisiä tapahtumia vaiherikkaasta elämästään tai keskusteli heidän
kanssaan yleishyödyllisistä asioista.
Margareetan piti istua hänen vieressään, jotta hän sai pidellä hänen
kättään kädessään.
Lapset istuivat ympärillä, kuinka kukin tahtoi, mutta tavallisesti
joutuivat Juhana ja Cecilia likelle isää, Cecilia miltei aina hänen
syliinsä, leikkimään hänen parrallaan.
Katarina istui aina äidin vieressä, joka tavallisesti piti sylissään
pientä Maunua.
Kuningas tahtoi Eerikiäkin tulemaan; kerran hän tulikin, mutta
huoneessa ei sattunut olemaan hänen arvoistaan istuinta; hän jäi
sentähden seisomaan, eikä enään toista kertaa palannut.
Erittäin mielellään puheli Kustaa uskonpuhdistuksesta ja usein,
varsinkin vieraiden läsnäollessa, rupesi hän siitä keskustelemaan,
saadakseen kuulla muiden mielipiteitä.
Eräänä päivänä, kun mestari Olavi ja Kustaa Stenbock olivat
saapuvilla, virkkoi jälkimäinen:
-- Varma on, että uskonpuhdistus maallisessakin suhteessa on
tuottanut paljon hyötyä.
-- Minä olen kuullut väitettävän, vastasi Olavi reippaasti, -- ettei
sillä muuta ole tarkoitettukaan.
-- Sellaisiin väitteisiin saamme alistua, sanoi Kustaa hymyillen; --
ihmiset tuomitsevat sen mukaan, mikä silmiin pistää.
-- Mutta, huudahti Olavi, -- hirveältä tuntuu ajatella, että
jalointen sanojen ja ajatusten päämäärä olisi ainoastaan maallinen.
-- Te käsititte minut väärin, huomautti Stenbock, -- minä en kiellä
uskonpuhdistuksen hengellistä vaikutusta, mutta se on silti saattanut
vaikuttaa muussakin suhteessa.
-- Olette oikeassa. Aurinko lämmittää asuntojamme, se on kaiken
kasvullisuuden lähde, mutta tämä kaikki ei ole sen ylin tarkoitus.
-- Mikä se sitte on?
-- Valon antaminen, Kyösti kuningas.
-- Oikein puhuttu, Olavi.
-- Tällaiseksi valoksi on uskonto aiottu; katolisuus oli kaivanut
tämän aarteen kätköön ja kiskoi sen nojalla veroja käyttääkseen niitä
omiin tarkoituksiinsa. Luther kaasi aitauksen ja Jumalan sanasta tuli
jokaisen ihmisen yksityisomaisuus. Uskonpuhdistuksen suuri ansio on,
että se ajatukselle on antanut vapauden; henki, joka ennen voihki
orjuuden kahleissa, saattaa nyt vapaasti tutkia, sillä pyhä kirja
avautuu jokaiselle, joka sitä vain tahtoo lukea.
-- Sen tiedän, lausui Kustaa. -- Kristuksen oppi ja totuus,
jommoisina ne Pyhässä Raamatussa ovat ilmoitetut, kiinnittivät
ensinnä huomioni siihen pimeyteen ja harhauskoon, jossa paavin oppi
pitää ihmiset.
-- Tiedän kyllä, että luostareilla ja munkeillakin kerran oli
tehtävänsä, mutta se aika on ollut ja mennyt; nykyään ei autuutta
enään _osteta_ eikä saada sen mitan mukaan kuin voidaan maksaa; vaan
nyt saa jokainen sopia asiasta _oman_ Jumalansa kanssa, olkoon hän
sitte ylhäällä taivaassa tai alhaalla helvetissä.
Niitä etuja, puuttui Kustaa Stenbock puheeseen, -- jotka
niinsanoakseni ovat kouraantuntuvimmat, voidaan kyllä pitää
sivuseikkoina, mutta vähäpätöinen asia ei suinkaan ole, että kirkon
varoilla saatettiin panna kuntoon koko maan vammat.
-- Älkää unohtako, puuttui kuningas puheeseen, -- että kirkon varat
ovat kansan hiellä ja työllä koottuja rahoja; niillä olivat he
tahtoneet ostaa itselleen autuutta. Pietarinraha on siis kuitenkin
tullut käytetyksi heidän hyödykseen ja he tulevat kerran ymmärtämään,
etteivät laiskat munkit ole Herran apostoleita, vaan kuokkavieraita
Jumalan vainiolla.
-- Minä palaan vieläkin vertaukseeni auringosta, puhui Olavi. -- Kun
sen kirkkaat säteet valaisevat huoneen, niin tulee ilmi paljon, joka
oli aiottu yksin pimeyttä varten; sentähden ei uskonpuhdistuksen
ainoa tehtävä ole rakentaa siltaa ihmisen ja hänen Jumalansa välille,
vaan sen tulee valaista kaikki ihmiselämän olosuhteet ja opettaa
ihmiselle, miten hänen tulee niissä menetellä.
-- Miten hyvin muistan, virkkoi Kustaa, -- kun Lauri Antinpoika
ensin minulle huomautti luterilaisten opinkappaleiden sovittamista
meidän kirkkoomme. Minä miltei pelästyin; kumous tuntui minusta niin
äärettömältä, että ensin tahdoin nähdä, miten se Saksassa leviäisi.
Mutta hän ja Olavi käänsivät silloin yöt päivät raamattua ja minä
luin sitä senmukaan kuin se valmistui... me keskustelimme sisällöstä
ja vähitellen teki evankeliumeista henkivä rakkaus ja oppi minulle
raamatun niin rakkaaksi, että minun joka päivä täytyi ammentaa siitä
lohdutusta ja virvoitusta. Ja tämän kirjan nojalla päätin minä tuoda
maahan niinkutsutun uuden opin; minä tosin näin, että se maalle
tulisi tuottamaan suuria maallisiakin etuja, mutta vaikka nämä
edut olisivat olleet vieläkin suuremmat, niin olisin työntänyt ne
syrjään, jollen omasta kokemuksesta olisi ollut vakuutettu siitä,
että paavisuus on pimeyttä ja henkistä orjuutta, kun sensijaan
luterilaisuus toisi valoa ja vapautta Ruotsin kansalle.
-- Saksassa ovat mielipiteet jo jakaantuneet ja puolueita on
syntynyt, virkkoi Stenbock.
-- Tietysti näiden täytyy taistella, vastasi Olavi. -- Täälläkin on
paljon eri mieliä, mutta juuri sehän todistaa elämää; Luther itse
sanoi: "minä olen ainoastaan ihminen, työni ei ole täydellinen; olen
tehnyt mitä olen voinut, mutta uudet ajat tuovat uutta valoa, joka
pääsköön oikeuteensa, sillä mikään oppi ei pysy paikallaan, kaikki
elämässä menee eteenpäin".
-- Nyt en sinua oikein ymmärrä, sanoi Kustaa; -- tarkoitatko, että
Jumalan valtakunta muuttuu?
-- Minä toistan vanhan ajattelijamme Lauri Antinpojan sanat:
"maailmassa ei ole mitään seisahdusta eikä sellaista siis saata olla
taivaassakaan; ensimainittu on ainoastaan heijastus viimemainitusta.
Jokainen ajatus maailmassa on syntynyt taivaassa ja se tulee
joka ihmiselle, joka sen voi ottaa vastaan. Ihmiskunta menee
eteenpäin samassa määrin kuin taivaan enkelit edistyvät valossa ja
valistuksessa."
-- Tästä johtuisi, että taivaan enkelejä elähyttäisivät inhimilliset
pyrinnöt, huomautti Stenbock.
-- Toivomme kaikki kerran tulevamme enkeleiksi, sanoi Olavi. -- Mutta
kysyn teiltä, eikö tuo katolinen mielipide, jonka mukaan ihmisten
ainoa tehtävä enkelinä on kiittää ja ylistää Herraa, sellaisenaan
hiukan peloita käytännöllisiä mieliämme.
-- Olette oikeassa, vastasi Stenbock.
-- Lutherin mielipide on paljon todempi ja kauniimpi: kiitos ja
ylistys ilmenevät taivaassa tekojen suurempana täydellisyytenä. Me
suremme, kun lahjakas ihminen kuolee; me tiedämme itse ajatuksia
ja viettejä, jotka eivät koskaan elämässä täydellisesti kehity.
Olisivatko ne turhaan istutetut meihin? Sitä ei kukaan tosi
luterilainen usko; hän tietää, että kehitys yhä menee eteenpäin, että
työ on jatkuva kirkkaudesta kirkkauteen ja että taivaallisen autuuden
suureksi osaksi vaikuttaa se tunne, että parhaimmat ajatuksemme ja
tunteemme taivaassa tulevat saavuttamaan kauneimman, aavistamattoman
kehityksensä.
-- Olen kuullut Lauri veljesi lausuvan saman ajatuksen, sanoi Kustaa.
-- He ovat monessa suhteessa samaa mieltä.
-- Mutta, virkkoi Stenbock yhä kasvavalla mielenkiinnolla, -- tämä
edellyttää vastakohtia.
-- Ja tarkoittaa kuolemaa, jota meidän on pelättävä. Kerrotaan,
että taivaan enkeli, joka kalvavasti kadehti Jumalan majesteettia,
syöstiin helvettiin; ei sanota missään, että Herra hänet olisi
syössyt, vaan hänen oma syntinsä sen teki.
-- Viha on kateuden kaksoisveli ja silloin alkoi se taistelu, joka on
yhtä vanha kuin maailma.
-- Ihmisen himot ja halut vetävät häntä alaspäin; ne johtuvat
kiusauksiin, mutta Jumalan ääni puhuu omassatunnossa, se varoittaa,
kehoittaa ja viittoo ylöspäin.
-- Ihminen on vapaa ja saa itse valita.
-- Hänen suuruutensa, lausui Kustaa, -- siis juuri voi tuottaa
hänelle lankeemuksen.
-- Tahtoisin mielelläni, virkkoi Stenbock, -- tehdä kysymyksen, mutta
te ette saa pitää minua pakanana.
-- Kysy vaan mitä tahdot.
-- Mikä meille takaa, etteivät kaikki nämä asiat ole syntyneet
muutaman vikkelän velikullan aivoissa?
-- Mikä sinulle takaa, että elät?
-- Totta minä toki sen tiedän.
-- Saattaahan se olla mielikuvitusta... mutta jos edellytämmekin
että olemassaolosi todistetaan todellisuudeksi, niin miten selität
elämisesi?
-- En ole tiedemies.
-- Jumala on antanut ihmiselle taidon selittää paljon asioita,
huomautti Olavi, -- mutta muutamien asioiden selittämisen on hän
pidättänyt itselleen; niihin kuuluu elämisen olemassaolo. Monella
tavalla koettaa ihminen tutkia tätä suurta salaisuutta, mutta kaikki
hänen kokeensa kohtaavat aina kallioseinän: "tähän asti pääset, mutta
et kauvemmaksi!" Kaikkiallahan näemme Jumalan mahtavan käden tekoja.
Miten pysyisi maailman-rakennus pystyssä ilman häntä? Monasti näyttää
siltä kuin suuri mullistus olisi tulossa, mutta sitte selviytyvät
asiat vallan luonnollisella tavalla entiselleen.
-- Me ylistämme suuria miehiämme ja omaa kuningastamme, mutta minä
kysyn häneltä, itsestäänkö hän on tehnyt tekonsa vai Jumalaltako hän
on voimansa saanut.
-- Niin, niin, huudahti Kustaa, -- ja ainoastaan silloin olen
vaeltanut oikealla tiellä, kun olen kuullut omantunnon äänen soivan
hyväksyvänä.
-- Edellyttäkäämme, lausui Olavi vilkkaasti, -- että ihminen
voisi puhaltaa eloa savipalaseen, niin saisiko hän siitä muuta
kuin liikkuvan nuken? Mahdotonta! Hän ei saisi siihen ainoaakaan
niistä ajatuksista, jotka liikkuvat ihmissielussa! Me saatamme
ajatella taivasta ja tuntea taivaallisten ilojen esimakua, vaikka
itse elämmekin maan päällä. Saattaisiko tuo kurja saviastia, joka
luonnottomalla tavalla on saanut elämän, tuntea sellaista?
-- Sitä en usko, sanoi Stenbock, -- mutta useimmat ihmiset uskovatkin
Jumalan olemassaoloon.
-- Tämän uskon hengittävät he mieliinsä ilman mukana; persoonallista
Jumalaa eivät he tahdo tunnustaa.
-- Onko se sitte niin välttämätöntä?
-- On sille, joka ei ole pakana.
-- Mutta kun minä tunnustan Jumalan olemassaolon?
-- Kukaan ei saata käsittää häntä ilman persoonallisuutta, joka
ilmestyi maan päälle, käveli keskellämme, osoitti tien meille, jätti
meille kalliin testamenttinsa, äärettömässä rakkaudessaan avasi
katuvaiselle sovituksen sylin, poisti katoovaisuudelta kauhun ja
lausui syntiselle rinnallaan: "tänäpänä pitää sinun olla kanssani
paratiisissa".
-- Sokea on se ihminen, lausui Kustaa, -- joka ei näe ja rukoile.
-- Varma on, sanoi Stenbock, -- että uskonpuhdistus on aikaansaanut
suuria muutoksia.
-- Sen vaan tiedän, jatkoi kuningas, -- että ryöstettäköön minulta
vaikka tavarani ja taloni, joka seiväs, jonka Ruotsissa omistan,
vaimoni ja lapseni -- ja Jumala tietää, että heitä rakastan, --
elämäni ja henkeni, mutta Jumalan pyhästä ja puhtaasta sanasta
sekä siitä varmuudesta, jonka se minulle suo, ei heidän pidä minua
eroittaman niinkauvan kuin sydämeni on eheä ja vereni lämmin.
-- Me seuraamme sinua, kuhunka ikinä menet, kuiskasi Margareeta.
-- Sen tiedän, rakkaani.
-- Minä myöskin, virkkoi Katarina, painaen pienen päänsä äidin rintaa
vastaan.
Juhana ja Cecilia olivat nukkuneet.
-- Katsokaa miten hän on kaunis, sanoi Kustaa. Pieni punaposkinen
tyttö vaaleine kiharoineen lepäsi todellakin viehättävänä kuninkaan
sylissä.
Ihaillen kaikki häntä katselivat.
Silloin avasi hän suuret, tummansiniset silmänsä, katsahti
veitikkamaisesti läsnäoleviin, kätki sitte päänsä isän kainaloon ja
kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.
Stenbock ja Olavi eivät voineet olla ilmaisematta ihastustaan.
-- Hemmoittelu on jo häneen vaikuttanut, virkkoi äiti. -- Anna
pienokainen tänne, niin kannan pois hänet.
Mutta Cecilia rupesi hyväilemään ja suutelemaan isäänsä, pyytäen:
-- Anna minun olla täällä luonasi.
Margareeta otti pienen itsepintaisen tytön syliinsä ja muut lapset
seurasivat häntä.
-- Olen onnellinen isä, lausui Kustaa.
-- Ja onnellinen kuningas, lisäsi Stenbock.
-- Olet oikeassa; näyttää todellakin siltä kuin sopu ja rauha
palaisivat maahan.
-- Työmies saa palkkansa, lisäsi Olavi.
-- Täällä tarvittaisiin paljon parannuksia; koulut ovat hyvien
opettajien puutteessa.
-- Mistä ottaa leipää erämaassa?
-- Sentähden olen lähettänyt pitäjiin käskyn, että talonpoikien
tulee panna lapsensa kouluun ja auttaa köyhiä teinejä, kuten heidän
esi-isänsä tekivät, sillä muutoin heittävät nämä koulun ja ryhtyvät
toisiin elinkeinoihin.
-- Koulumestareilla täytyy olla vakinainen palkka, sanoi Olavi.
-- Minä olenkin Tukholmassa lahjoittanut kaupungille yhdeksän eri
taloa sillä ehdolla, että kaiken mitä ne tuottavat, tulee langeta
koulumestareille. Ja niin aion tehdä kaikkialla.
-- Eikö Wittenbergiin ole mennyt paljon ruotsalaisia? kysyi Kustaa
Stenbock.
-- Olenhan minä lähettänyt heitä sinne noin neljäkymmentä, sanoi
Kustaa tyytyväisellä hymyllä. -- He kehoittavat minua kirjeissään
perustamaan yliopistoa koko valtakunnan yhteiseksi hyödyksi, mutta
täällähän on ollut niin paljon riitoja ja sotia, ettei ole tahtonut
saada rauhaa; sitäpaitsi täytyisi ottaa kaikki opettajat ulkomailta,
ja sen minä mieluinten heittäisin tekemättä.
-- Sen vaan tiedän, sanoi Olavi, -- että moni ruotsalainen
nuorukainen, oleskeltuaan Wittenbergissä kaksi vuotta, on palannut
kotiin maisterina.
-- Hyvä tietää; minä en hätäile.
* * * * *
Tässäkin, niinkuin kaikissa muissa asioissa, saatamme huomata Kustaan
persoonallisen vaikutuksen.
Muuan nuori talonpoika oli vahingossa tappanut toisen ja tämän
sukulaiset vaativat henkeä hengestä.
Silloin meni äiti kuninkaan luo valittamaan suurta hätäänsä.
Kuningas rukoili nyt murhatun veljiä, "että he armahtaisivat hänen
henkeään".
Nämä puolestaan antoivat hyvän vastauksen.
Silloin kirjoitti kuningas murhatun äidille ja muille omaisille:
"Meidän käsityksemme mukaan teette te siten hyvän työn ja
palveluksen, sillä onhan parempi että hän elää ja tekee hyötyä
sekä omasta puolestaan että kuolleen puolesta; harras rukouksemme
on siis, että te Jumalan tähden armahtaisitte hänen henkeään. Ja
kun tilaisuus ilmaantuu meidän palvella teitä tämäntapaisissa
armahtavaisuusasioissa, tai muissa tilaisuuksissa, niin tahdomme
suosiollisena herrananne sen mielellämme tehdä, jota älkäät epäilkö."
Kamarivirastoa piti hän tarkasti silmällä. Siellä piti olla hyviä
arkkuja ja vahvoja lukkoja ja kamarineuvosten tuli aina sekä
päivällisajaksi että illalla itse panna pois kirjat ja ottaa avaimet
mukaansa.
Aamulla piti heidän taas määräaikana saapua virastoon, jolloin kirjat
olivat otettavat esille.
Itse ohjasi kuningas sekä kamarineuvoksia että kamarikirjureita.
Gripsholmassa hän v. 1547 kutsui luokseen erään Rasmus Niilonpojan,
"koska meillä nyt on aikaa opettaa sinulle kirjanpitoa mielemme
mukaan, kuten muillekin kamariherroille ja kamarikirjureille
opettaneet olemme".
Toisen kerran kirjoitti hän Itägötlannin maaherralle, että koskei
saata tietää, kummoinen sato tänä vuonna tulee, niin ei kruunun
viljaa saa myydä, sillä jos sattuisi tulemaan kallis aika, nälkä ja
hätä, niin sillä vastaisuudessa voitaisiin auttaa rahvasta.
Kuninkaan yksityisistä kirjeistä näemme, miten hän paikalla voimiensa
takaa riensi auttamaan, kun vaan hätä ja puute kutsui. Kymmenyksensä
sai jokainen silloin maksaa, kun jaksoi. Voudit saivat käskyn auttaa
talonpoikia, jotteivät pellot jäisi kylvämättä.
Kustaan hallitus oli persoonallinen sanan täydessä merkityksessä.
Se riippui tietysti sekä aikakauden hengestä että hänen omasta
luonteestaan.
Kansan silmissä lankesi hänen niskoilleen sekä tehdyt että
laiminlyödyt velvollisuudet; hän oli siten sekä Ruotsin herra että
sen ensimäinen, raskainten kuormitettu palvelija.
Ei ollut mitään niin pientä, ettei hänen mielestään siitä olisi
kannattanut ottaa selkoa, kaikkialle ojensi hän auttavan kätensä,
_miltään_ ei hän sulkenut silmiään ja hänen lempilauseensa oli, ettei
ihmisen koskaan pidä heittää huomispäivään sitä, mitä heti saattaa
tehdä. Aina huomautti hän palvelijoilleen, sekä ylhäisemmille että
alhaisemmille, mitä heidän tuli tehdä. Miltei joka asiassa kysyivät
voudit häneltä neuvoa ja pyysivät ohjeita. Jos linnanmuuria oli
korjattava, paja tai sauna rakennettava, niin piti kuninkaalta kysyä
neuvoa.
Lääniherroille jaeltiin varoituksia, uhkauksia ja kiitoksia, aivan
niinkuin voudeillekin.
Kustaa käsitti asemansa kuninkaana kuten huoltapitävä perheenisä
asemansa suuren maatilan isäntänä: hänelle ei mikään saa olla
vierasta; hän on vastuunalainen kaikesta, mitä tapahtuu. Mutta hän
tahtoi että hänen alamaisensakin ajattelisivat hänen onneaan, kuten
hän ajatteli heidän onneaan. Kerran kirjoitti hän eräälle voudilleen:
"Epäilemättä olet saanut kuulla, että me miltei kokonaisen
vuosineljänneksen Jumalan tahdosta olemme olleet heikkona ja
sairaana, ja olisimme me sentähden odottaneet, että sinä ja muut
hyvät miehet jollakin lailla olisitte meitä ajatelleet, lähettämällä
meille jotakin hyvää, jota paikkakunnallanne on saatavissa; varsinkin
olemme halunneet saada tynnyrillisen hyvää emsiläistä olutta,
mutta sitä ei tähän asti ole kuulunut. Meidän mielestämme tulisi
sinun pitää sitä kunniana ja vähäisenä vahinkona, että joskus, ja
varsinkin tämän sairautemme aikana, ajattelisit meitä, koska sinulla
on tarpeeksi hyvät varat ja koska kai itse tiedät, että sinun koko
onnestasi on kiittäminen Jumalaa ja meitä."
Hän kääntyi suoraan kansansa puoleen samalla tavalla kuin
palvelijoidensa puoleen.
Valtiopäivillä, maakuntakokouksissa ja kaikellaisissa tilaisuuksissa
oli hänellä jotakin sanomista, aina hän tahtoi varoittaa, selittää ja
neuvoa kansaansa.
Oli tuskin ainoita markkinoita, joissa ei yleisö jollakin lailla
olisi saanut kuulla kuninkaan ääntä.
Jollei hän itse saattanut tulla -- ensi aikoina oli hän miltei aina
läsnä -- niin lähetti hän sinne jonkun valtioneuvoksen tai muun
rälssimiehen viemään kirjoituksia; mutta hänen ei pitänyt lukea
niitä sanasta sanaan, vaan valita ainoastaan ne kohdat, joita piti
rahvaan miehille hyödyllisimpinä ja ne hänen aina tuli esittää
suusanallisesti.
Jos taas joku vaara uhkasi, varsinkin jos jossakin maakunnassa oli
ollut levottomuuksia, niin lähetti kuningas paljon kirjoituksia.
Usein hän myös sai muut kaupungit ja maakunnat uhkauksilla ja
vakavilla varoituksilla nousemaan kapinallisia vastaan.
Siten työskenteli kuningas Kustaa väsymättömällä innolla, vaivoja
kysymättä Ruotsin valtakunnan hyväksi.
Ensi aikoina teki hän sen pakosta, sitte se tapahtui tottumuksesta,
vaikka hänestä tuontuostakin tuntui raskaalta yksin kantaa koko
taakkaa; viime vuosina hän usein valittikin olevansa "työn kuluttama
herra" ja pyysi, ettei kaikkia töitä työnnettäisi hänen niskoilleen.
Mutta vaikka vaiva olikin suuri ja työ raskas, niin paljon saatiin
aikaan.
Syystä saattoi kuningas Kustaa v. 1539 kirjoittaa eräälle voudilleen:
"on täällä nyt toinen maailma kuin ennen oli". Hän oli katkaissut
unionin viimeisetkin siteet, poistanut paavin vallan, särkenyt
Hansan vuosisatoja painaneen ikeen ja sitte perustanut kansallisen
kuningasvallan, joka on vapaan, vahvan ja itsenäisen valtakunnan
uudestasyntymisen välttämätön ehto.
Köyhänä herrana tuli hän lamaantuneeseen, autioon valtakuntaan;
hallituksensa ensi aikoina sai hän aamusta iltaan taistella
kaikellaisen puutteen ja kurjuuden kanssa, kunnes hänelle vuoden
1524 valtiopäivien kautta avautui uusia tulolähteitä. Kruunun tulot
kasvoivat nyt kolme kertaa suuremmiksi kuin ennen reduktionia.
Vielä lakkautti hän sen keskiaikaisen tavan, jonka mukaan suurin
osa kruunun läänejä joko ilman veroja tai aivan vähäisestä maksosta
annettiin korkeille herroille, jotka niistä ottivat toimeentulonsa.
Jo v. 1530 oli paljon enemmän kuin puolet lääneistä hänen oman
välittömän hallintonsa alla. Osan tuloista piti hän itse ja
läänitysmiehiltä vaadittiin ankarasti määrätty palvelus heidän
tulojensa suuruuden mukaan.
Veronalaisilta talonpojilta vaadittiin paljon suurempia maksoja
kuin ennen oli ollut tapana ottaa, ja verojen suuruus määrättiin
kaikkialla maan suuruuden perustuksella, joten talonpojat maksoivat
veroja maatilansa ko'on mukaan. Verojen maksamista vaati Kustaa
ankarasti ja luultavasti hän siitä syystä muistutti talonpoikia
viljelemään maata huolellisesti ja levitti uhkaavia kirjeitä, joissa
sanottiin, että se talonpoika, joka ei huolellisesti viljele maataan
ja maksa verojaan, kadottaa oikeutensa maatilan omistamiseen. Tämä
uhkaus välistä pantiinkin täytäntöön. Mutta syynä raha-asiain
parantumiseen Kustaan hallituksen aikana ei ollut ainoastaan tulojen
suureneminen, vaan yhtä paljon Kustaan suuri säästäväisyys sekä se,
että verojen kanto tapahtui järjestyksessä ja tarkastuksen alaisena.
Mutta nämä toimenpiteet eivät estäneet häntä pitämästä huolta
kotoisistakin askareista ja Geijer sanoo, että kuninkaan valtiollisia
asioita koskevat kirjoitukset ja määräykset usein muistuttavat suuren
talouden muistiinpanokirjaa.
Kuninkaalla oli pitkin maata karjakartanoja, joissa hän usein
oleskeli ja joissa viljeltiin maata ja hoidettiin karjaa hänen omien
määräystensä mukaan ja suureksi osaksi hänen omalla johdollaan.
Kuninkaan likeistä huolenpitoa suuren taloutensa yksityisseikoistakin
todistaa muuankin kirje tammikuun 14 päivältä v. 1548, joka on otettu
itse valtioregistraturaan.
Se on kirjoitettu eräälle Smålannin voudille.
"Rakas emäntämme Margareeta on valittanut, etteivät ne lehmät, jotka
Sigfrid Jönsinpoika lähetti Gripsholmaan, ole niin hyvät kuin olisi
sopinut odottaa. Sentähden tulee hänelle vakavasti huomauttaa, ettei
sellainen menettely ole meille mieleen, ettei hän paremmin täytä
käskyjä, joita hänelle annetaan."
Gripsholman ja Svartsjön puutarhurit tekivät kuningattarelle tiliä
vihanneksista ja hedelmistä, joita oli myyty Tukholmaan ja eräässä
tällaisen tukholmanretken jälkeen tehdyssä tilissä tavataan ostetun
tavaran joukossa "norsuluinen kampa hänen armolleen kuningattarelle".
Joulun v. 1545 vietti kuningas omaistensa kanssa Gripsholmassa.
Paljon oli linnassa silloin puuhaa, sillä valmistettiin suuret määrät
olutta ja komeaa jouluruokaa. Kuningas aikoi nimittäin samaan aikaan
pitää häitä muutamille miehilleen ja kuninkaan ja kuningattaren
kutsumuskirjeet näihin häihin ovat säilyneet meidän päiviimme asti.
He pyytävät ystäviään ja sukulaisiaan näkemään sen vaivan, että
tulisivat heille ja tyytyisivät lahjoihin, jotka Jumala heille oli
suonut.
Kuningatar Margareeta pyysi sisartansa, Märta rouvaa asettamaan
kirkonkäyntinsä niin, että he voisivat saapua jouluaatoksi.
Sellaisissa tilaisuuksissa työnnettiin tavanmukainen säästäväisyys
syrjään ja vakavuus vaihdettiin iloiseen leikkiin. Elettiin
rikkaasti ja komeasti, kaikkien piti tietää, että he vierailivat
kuninkaallisessa talossa ja juhlaa kesti viikkokausia.
Tällaiset kemut vietettiin Gripsholmassakin v. 1548; ne kestivät
neljätoista päivää.
Kuningas naitti viisi miestään maan jalointen neitien kanssa; ilo
oli ylimmillään, kuningatar Margareeta tarjosi itse vierailleen
kaikellaisia konvehteja ja kuningas kantoi omin käsin sisään juomat,
joi hyvien herrojen maljan ja kehoitti heitä pitämään hauskaa.
Koko tämän ajan vallitsi maassa rauha, niin onnellista aikaa ei
ruotsalainen talonpoika vielä ollut nähnyt. Monasti oli Kustaan
käsi raskaasti kurittanut, nyt rakasti sitä jokainen, sillä kaikki
tiesivät, että se toimi lain ja oikeuden mukaan.
Itse nautti Kustaa terveellistä rauhaa; eninten huolta tuotti hänelle
kruununprinssi.
Eerikin kiivas luonne ei kärsinyt minkäänlaista kuria. Välistä
tulivat vain hänen hyvät ominaisuutensa näkyviin, silloin laati hän
kirjoituksia, jotka kerrassaan ihastuttivat kuninkaan, ja kirjoitti
runoja, jotka itse sävelsi.
Mutta hänen mielensä muuttui aivan äkkiarvaamatta. Hän saattoi
seuraavassa hetkessä toimia kokonaan vastoin kuninkaan tahtoa
ja kun Kustaa häntä silloin soimasi, niin kuunteli hän häntä
liikkumattomana, uhkamielisenä, rientääkseen pois niin pian kuin
suinkin.
Sensijaan ei Cecilia koskaan rikkonut kuninkaan tahtoa vastaan ja
häntä rakasti Kustaa enemmän kuin kaikkia muita.
Kustaa rakasti kauneutta, ja tämä lapsi oli viehättävän kaunis;
sulavat ja pehmeät olivat hänen liikkeensä ja jokaisen, joka hänet
näki, täytyi hänestä pitää.
Leikkitovereistaan rakasti Cecilia eninten Niilo Sturea; kummallinen
tenho näytti vetävän näitä lapsia toistensa puoleen.
Joskus, kun ei Cecilia välittänyt Niilosta, jäi poika ääneti,
valittamatta tuijottamaan hänen jälkeensä.
Mutta kun Cecilia palasi, säteilivät pojan kasvot ilosta.
-- Harras toivoni on, sanoi Margareeta usein, -- että noista
kahdesta tulisi pari. Cecilia ei tule onnelliseksi muuta kuin Niilon
morsiamena.
-- Eipä tiedä mitä pojasta tulee.
-- Puhutteleppa häntä, niin huomaat, että hänen luonteessaan ilmenee
harvinainen rehellisyys.
-- Hän on Sten Sturen pojanpoika.
-- Ja Märtan poika.
-- Tapahtukoon Jumalan tahto, Margaretaani!
Nyt saivat lapset usein olla yhdessä ja onnellisilta kiitää aika kuin
siivillä, ties minne se menee. Se luisuu kuten vesi näkymättömästi
virtaa tyynessä järvessä, ihminen näkee sen pakenevan, mutta ei tiedä
minne se pakenee.
Mutta alituista onnea ei maailma anna. Syksyllä v. 1550 synnytti
Margareeta kymmenennen lapsensa, pojan, joka sai nimen Kaarle.
Silloin murtuivat hänen voimansa ja samalla päättyi kuninkaan ilo.
Hän vietti jokaisen vapaahetkensä puolisonsa luona, koetti
leikkipuheilla reipastuttaa häntä ja soitteli hänelle luuttua.
-- Margareeta on ainoa, virkkoi hän, -- joka saa kuulla, että olen
kadottanut ääneni.
Margareeta hymyili hänelle kuten ennenkin ja hänen laihoille,
kalpeille kasvoilleen tuli punaa; tosin hänen silmiinsä usein nousi
kyyneliä, mutta samalla loistivat ne entistä kauniimmin.
Hänellä oli niin paljon puhumista heidän lapsistaan, Kustaa ei saisi
liiaksi hemmotella Ceciliaa; Katarinasta hän oli vähinten levoton,
sillä häntä hän niin usein oli varoittanut ja hänelle hän oli
puhunut; mutta miten kävisi molempien nuorinten tyttöjen ja Maunun
ja Kaarlen? Hän kiitti Jumalaa siitä, että hän jo oli kutsunut pois
muutamia heidän lapsistaan.
-- Margareeta, sinä kasvatat heidät kaikki.
-- Tietysti, jos Jumala tahtoo!
-- Tietysti hän tahtoo... Miten minä muuten tulisin toimeen... kesä
sinut parantaa, me muutamme aikaiseen Gripsholmaan, sinun pitää
paljon olla järvellä, se vahvistaa voimiasi.
-- Ehkä! lausui Margareeta hymyillen.
Kesä tuli ja kuninkaallinen perhe muutti Gripsholmaan.
Keväinen ilma näytti todellakin tekevän sairaalle hyvää, hän
voimistui ja kuninkaan ilo nousi ylimmilleen.
Mutta heikkous palasi eikä Margareeta olisi jaksanut ottaa osaa
soutoretkiin, vaikka hän suostui tehdäkseen kuninkaalle mieliksi.
Elokuun keskivaiheilla tehtiin taas tuollainen retki Mälarille, mutta
kuningatar rupesi voimaan niin pahoin, että hänet oli vietävä saareen
ja sieltä likeisimpään linnaan, Tynnelsöhön.
Lähetettiin paikalla sanaa kaikille lapsille, sillä Margareeta tunsi
loppunsa lähestyvän.
Sanomaton tuska oli vallannut Kustaan; hän ei hetkeksikään jättänyt
puolisoaan.
Kaikellaisia keinoja koeteltiin, mutta mikään ei auttanut.
Koitti elokuun 26 päivä.
Koko yön oli kuningatar ollut horroksissa, nyt hän äkkiä avasi
silmänsä. Hän oli täydessä tajussa. Hänen ensi katseensa etsi
kuningasta, hymy lensi huulille, hän tarttui Kustaan käteen ja
suuteli sitä.
-- Kiitos, herrani ja kuninkaani, lausui hän, -- sinä korotit
minut valtaan ja kunniaan... suo anteeksi, jollen naisellisessa
heikkoudessani ole toiminut niinkuin minun olisi pitänyt.
Kustaa oli langennut polvilleen vuoteen viereen, nyyhkytyksiltään ei
hän saanut lausutuksi sanaakaan, mutta hän suuteli hänen kättään ja
kasteli sen kyynelillään.
-- Pidä huolta lapsistamme, minä heitän heidät ensinnä Jumalan ja
sitte sinun huomaasi!
-- Olen tekevä mitä ikinä voin, Margareetani, vastasi Kustaa
kyynelten vieriessä.
Margareeta antoi katseensa kierrellä pitkin itkevien omaistensa
piiriä.
-- Hyvästi ja kiitos kaikesta rakkaudestanne! Itkien olivat lapset
kerääntyneet isän ympärille. Heikolla äänellä kehoitti Margareeta
heitä keskinäiseen rakkauteen ja siunasi heitä.
Sitte pani hän kätensä ristiin ja lausui:
-- Jumala, siunaa ja varjele kuningasta, anna hänen vielä elää monta
vuotta maansa ja kansansa onneksi!
Vielä kerran tarttui hän kuninkaan käteen, painoi sitä hiljaa ja veti
syvältä henkeään.
Sitte hän sammui.
Oli iltapäivä, kello kahden ja kolmen välillä. Kaikki itkivät, syvän
surun valtaamina. Silloin pimeni äkkiä aurinko ja ihmiset sanoivat,
että taivaskin otti osaa Kustaa kuninkaan suureen suruun.
Katkerasti suri hän rakasta Margareetaansa. Miten monasti hän oli
viihdyttänyt hänen kiivaan luonteensa purkaukset, rukoillut armoa
erehtyneille, taivuttanut hänet sovinnollisuuteen, kun hän olisi
tahtonut rangaista ja saanut hänet unohtamaan ja antamaan anteeksi,
katkeruutta ja kaunaa kantamatta.
-- Kuka nyt varoittavana, rakastavaisena henkenä seisoo rinnallani!
huudahti hän kyynelten virtana vuotaessa, -- kuka minua tästälähin
tukee ja lohduttaa!
Kuningattaren ruumis vietiin Tukholmaan.
Juhlalliset hautajaiset toimitti Suurkirkossa arkkipiispa, mutta
ruumissaarnan piti seurakunnan kirkkoherra, Olavi Pietarinpoika.
Kyyneleet ja nyyhkytykset keskeyttivät monta kertaa pyhän toimituksen.
Kustaa määräsi, että arkku jätettäisiin Suurkirkkoon kunnes kuningas
kuolisi. Ja niin tapahtuikin.
Kustaa ei tahtonut erota lapsistaan, hän hankki heille niin hyvän
hoidon kuin suinkin ja vietti joka päivä monta tuntia heidän luonaan,
puhellen heille äitivainajista; hän sanoi, etteivät he koskaan saa
häntä unohtaa ja että äiti lakkaamatta heitä ajattelee, rukoillen
Jumalaa heidän puolestaan.
Mutta usein kalvoi häntä ikävän ja hyljättyyden tunne; ensi kerran
huomasi hän työkykynsä vähenneen. Margareeta oli usein tullut hänen
huoneeseensa, hän oli hänelle kertonut töistään, nyt tunsi hän
hirveää tyhjyyttä.
Eräänä päivänä puheli hän asiasta Juhana Turenpojan kanssa. Tämä
huomautti, ettei kuningas näytä terveeltä ja että hän viettää liian
hiljaista ja yksinäistä elämää.
-- Ikävä voittaa minut, sanoi kuningas, -- minä en saata sitä hallita.
-- Siihenkin löytyy lääke!
-- No mikä?
-- Se, että teidän armonne menee uuteen avioliittoon.
-- Minun ikäiseni mieskö?
-- Kustaa Vaasa!
-- Minun sydämeni kiintyy ainoastaan nuoruuteen ja kauneuteen!
-- Onhan sitä Ruotsissa yllin kyllin!
-- Luuletko sinä...?
-- Kuningattaren kruunu, teidän armonne!
Kustaa vaikeni ja vaipui mietteisiin. Sitte ojensi hän hänelle
kätensä ja lausui:
-- Tahdon ajatella asiaa.
Juhana herra aikoi lähteä, mutta kuningas pidätti hänet.
-- Oletko tavannut perintöprinssiä?
-- Minä olen käynyt hänelle liian vanhaksi.
-- Olet oikeassa, hän tahtoo nähdä ympärillään ainoastaan poikia ja
imartelijoita.
-- Hän on nuori ja erittäin lahjakas.
-- Beureus häntä aina kehuu, mutta kun minä puhun hänen kiivaasta
luonteestaan, sanoo hän, että ainoastaan aika ja oma tahto sen
saattaa tasoittaa.
-- Hän on ehkä oikeassa.
-- Eninten minua huolestuttaa hänen suhteensa Juhanaan.
-- Eikö se ole käynyt paremmaksi?
-- Ei, ja minä pahoin pelkään, että vastenmielisyys on
molemminpuolinen. Juhana tahtoo kyllä lohduttaa minua vakuuttamalla,
ettei niin ole, mutta ajattelemattomuuden hetkinä luen minä totuuden
hänen silmistään ja mikä tästä on oleva seuraus?... Nämä ajatukset
seuraavat minua aamusta iltaan ja karkoittavat yön unen vuoteeni
äärestä! Sano minulle sinä, jos taidat, mitä minun tulee tehdä?
-- Eroittaa heidät, mikäli mahdollista, toisistaan.
-- Niin minäkin olen ajatellut... Hyvin suojeltuna olisi Suomi yhtä
hyvä kuin kuningaskunta.
-- Tietysti!
-- Hän voisi mennä naimisiin hyvin nuorena.
-- Jotta saisi muuta ajattelemista, tarkoittaa teidän armonne?
-- Sinä et saata käsittää miten kamalaa minusta on ajatella, että
maan turvallisuutta ehkä uhkaa poikieni riidat: he ehkä jonakin
päivänä rupeavat tappelemaan kruunun omistamisesta.
-- Mutta jakaahan teidän armonne molemmille osansa.
-- Kyllä, ja oikeudenmukaisesti minä sen teen, mutta mistä tiedän,
että se auttaa?
-- Herra kyllä ohjaa asiain kulun!
-- Siihen minäkin luotan, sillä ihmisviisaus ei mitään voi. Juhana
herra kysyi eikö kuningas tahtoisi viettää joulua hänen luonaan,
koska kotona varmaan tuntuisi kolkolta ja yksinäiseltä.
Kustaa kiitti häntä, mutta hän oli luvannut lapsilleen jäädä kotiin;
sitäpaitsi olisi ehkä vielä vaikeampaa matkustaa pois; mutta keväällä
oli hän päättänyt lähteä tervehtimään ystäviä ja sukulaisia ja
silloin hän ilolla tulisi tervehtimään jaloa Kristina rouvaa.
Nyt läksi Juhana herra pois, mutta kuningas jäi kotiin ja levottomat
ajatukset valtasivat hänen mielensä. Varsinkin ajatteli hän poikiaan,
mutta sitäpaitsi saapui Suomesta huolestuttavia tietoja. Venäläiset
tekivät sinne hyökkäyksiä ja taistelu rajoilla oli leimahtanut ilmi
liekkiin.
Kustaa, joka mielellään tahtoi säästää ruotsalaisia, oli kirjoittanut
ja kysynyt syytä riitoihin, mutta vastausta ei vielä ollut tullut.
Joulu kului tavattoman hiljaisesti ja rauhallisesti. Kuningas oli
ryhtynyt kaivattamaan kuparia Fahlunin luona ja sen johdosta tehtiin
hänelle kaikellaisia kysymyksiä, joihin hänen itsensä täytyi vastata.
Huhtikuussa sai hän tietää, että kansleri Lauri Antinpoika oli
kuollut Strängnäsissä huhtikuun 26 päivänä ja kaksi päivää myöhemmin
saapui surusanoma, että Olavi Pietarinpoika oli seurannut häntä.
Syvästi koskivat nämä sanomat Kustaaseen, hän katui ettei ollut
lähtenyt Strängnäsiin, mutta iloitsi sentään siitä, että oli sopinut
vanhan ystävänsä kanssa.
Hänen rakas, kiivasluontoinen Olavinsa oli taaskin pari vuotta sitte
tapansa mukaan soimannut kuningasta saarnatuolista, mutta silloin
oli Kustaa lähettänyt noutamaan häntä ja sanonut, että kahdenkesken
heidän kyllä sopi kiistellä, mutta saarnatuoli oli liian pyhä
paikka: sieltä ei sopinut nuhdella yksityistä hänen vioistaan,
varsinkin koska ei tämä voinut esiintyä puolustamassa itseään. Olavi
oli tunnustanut tehneensä väärin ja heidän ystävyyssiteensä oli
senjälkeen käynyt entistä lujemmaksi.
Ketä oli Kustaan kiittäminen siitä, ettei hänen kiivautensa tässä
tilaisuudessa ollut noussut yli äyräidensä?
Ketä muita kuin hurskasta, rakastettua Margareetaansa! Hän oli
osannut viihdyttää myrskyn ja johtaa lempeät, anteeksiantavat sanat
hänen huulilleen! Siunatkoon Herra häntä!
Nyt olivat he kaikki kolme poissa, rivit harvenivat, mutta Kustaa
tunsi, että he ajattelivat häntä ja rukoilivat hänen puolestaan.
Kaivaten tulisi hänkin heitä ajattelemaan aina siihen autuuden
päivään asti, jolloin saisi heidät kohdata.
Mutta hän ei saa antautua surun valtaan! Niin kauvan kuin Jumala
suo hänen elää, täytyy hänen tehdä työtä ja siihen vaaditaan lujaa
luottamusta, rohkeutta ja elämänhalua.
Hän antoi heti tarpeelliset määräykset ja toukokuun keskivaiheilla
läksi hän matkaan.
Hänen halunsa paloi Torpaan, jossa hän nuoruudessaan oli viettänyt
monta onnellista hetkeä. Siellä asui hänen rakas ystävänsä ja
asetoverinsa Kustaa Stenbock puolisoineen ja lukuisine lapsineen.
Heidän luonaan tahtoi hän vierailla muutamia päiviä. Paikalla
lähetettiin Torpaan postitieto.
Hiukan myöhemmin saapui kuningas itse pienen saattojoukon seuraamana.
Suurella kunnioituksella otettiin hänet vastaan.
Brita rouva, jonka kuningas ensimäisenä hääpäivänään kihlasi herra
Kustaa Stenbockille, oli nyt kunnianarvoisa emäntä, kahdentoista
lapsen äiti.
Kuninkaan tullessa olivat kaikki lapset vanhempiensa ympärillä.
Kustaan katse sattui heti kahdeksantoistavuotiaaseen Katarinaan, hän
oli "suloinen kukka, ihana jokaisen katsoa", mutta sitte tarjosi hän
Brita rouvalle käsivartensa ja kaikki astuivat nyt sisään, Torpan
rakkaisiin, vanhoihin saleihin.
Nyt oli Kustaa Margareetansa sisaren luona, nyt he saattoivat puhella
hänestä ja yhdessä itkeä.
Kustaa oli pyytänyt ettei muita vieraita kutsuttaisi, joten hänellä
olisi tilaisuutta jutella kenen perheenjäseneni kanssa tahtoi.
Nuori Katarina ei ollut yksin kaunis, vaan hän oli tunnettu erittäin
älykkääksi ja kelpo tytöksi.
Jo ensi kertaa puhutellessaan häntä ilostui kuningas hänen suorista
vastauksistaan ja hänen katseensa tyynestä luottavaisuudesta.
Mutta jo toisena päivänä oli hän käynyt araksi: kuninkaan liketessä
punastui hän ja vastaukset olivat ujot.
Nyt ymmärsi kuningas, mihin oli tultu.
Uteliaana, veitikkamaisin katsein seurasi siskoparvi asiain kulkua.
Kuningas keskusteli nyt pitkän aikaa rakkaiden sukulaistensa kanssa.
Hän kertoi miten tyhjältä elämä tuntui Margareetan kuoltua, hän
tarvitsi jonkun, jolle saattoi uskoutua, jonka kanssa saattoi jakaa
ilonsa ja surunsa. Hän oli sentähden päättänyt mennä uusiin naimisiin.
Hän oli päättänyt valita Katarinan ja hän kysyi, tahtoivatko
vanhemmat antaa hänet hänelle.
Hän kyllä huomasi, että he jo olivat arvanneet hänen salaisuutensa.
Kustaa Stenbock puuttui ensinnä puhumaan. Hän kiitti kuningasta siitä
suuresta kunniasta, jota hän osoitti heidän talolleen valitsemalla
juuri heidän tyttärensä ja toivoi, että Katarina osottautuisi onnensa
arvoiseksi.
-- Pidän kuitenkin velvollisuutenani ilmoittaa teidän armollenne...
alkoi Brita rouva hämillään.
-- Mitä? Puhukaa suoraan!
-- Että Katarina jo lapsena rakastui.
-- Niinhän Margareetakin teki.
-- Niin, ja omituista on, että hän on Svante Sturen velipuoli.
-- Juhana Turenpojan ja Kristina Gyllenstjernan poikako?
-- Heidän ainoa poikansa!
-- Sepä ikävää, sanoi Kustaa, -- mutta hän on nuori ja saa niinkuin
Sturekin... annattehan te hänelle jonkun toisista tyttäristänne?
-- Kyllä, jos hän tahtoo, vastasi Stenbock, -- eikä tyttö pane
vastaan.
Tämän keskustelun kestäessä oli joukko sisaruksia kokoontunut
likeiseen huoneeseen.
-- Kas nyt hän kosii! huudahti muuan nuorempi veli.
-- Ajatelkaa, kun Katarina tulee kuningattareksi! säesti toinen.
-- Hei vaan, silloin pääsen minä linnaan! virkkoi kolmas.
-- Te olette häijyt Katarinaa kohtaan, selitti likinnä vanhin sisar,
-- ei hän tahdo mennä naimisiin kuninkaan kanssa.
-- Jollei hän tahdo, niin hänen täytyy!
-- Siitä koituu kunniaa koko suvulle!
-- Hei vaan, minä pääsen kuninkaan langoksi!
-- Minä en välitä teidän puheistanne, huudahti Katarina, peittäen
silmänsä nenäliinalla, -- minä en ikinä petä rakastettuani!
-- Katarina! kuului samassa äidin ääni.
-- Nyt tulee isä sinua noutamaan!
Nuolen nopeudella karkasi tyttö huoneesta, alas portaita, ja katosi
puutarhaan.
-- Missä Katarina on? kysyi Kustaa Stenbock.
-- Tuolla hän juoksee! vastasi eräs pojista, -- piiloutuu juuri
pensaikkoon.
Kustaa Stenbock palasi kuninkaan luo.
-- Hän on ujo, virkkoi hän, -- teidän armonne luvalla lähden paikalla
noutamaan häntä.
-- Minne hän meni?
-- Hän on tuolla pensaikossa, kaistale hänen vaaleasta hameestaan
näkyy tänne asti.
-- Menen itse häntä noutamaan, puhui kuningas. -- Puhukaa te hänelle
ja lähettäkää hänet sitte luokseni vierashuoneeseen.
Nyt läksi kuningas puutarhaan, mutta joka ikkunasta seurasivat häntä
uteliaat katseet.
Kustaa asteli hitaasti, katse tähdättynä vaalean hameen
kaistaleeseen. Hän tiesi kulkevansa uutta ajanjaksoa kohti, tiesi,
että ihmiset nauraisivat hänelle, 62 vuotiaalle miehelle, joka menee
naimisiin kahdeksantoistavuotiaan tytön kanssa. Mutta voidakseen
jatkaa uutteraa työtään tarvitsi hän rinnallaan sopusointuista
kauneutta, hän tarvitsi uskotun, naisen joka tyynnyttäen estäisi
vaasalaista verta kiehumasta yli äyräidensä ja joka hyväilisi hänen
päätään, kun se työn rasittamana oli painumaisillaan alas.
Hän seisahtui vaalean hameenkaistaleen eteen, mutta se katosi äkkiä.
-- Katarina, lausui hän lempeästi. Tyttö ei liikahtanut paikalta.
-- Tule, lapsi, en tahdo tehdä sinulle pahaa.
Posket punassa, katse tähdättynä maahan, seisoi tyttö hänen edessään.
Hymyillen Kustaa häntä katseli. Hän oli todellakin suloinen
kevätkukka.
-- Ojenna minulle kätesi, Katarina. Pelästyen loi tyttö häneen
silmänsä.
-- Niin menemme vanhempiesi luo.
Tyttö laski pienen, vapisevan kätensä kuninkaan käteen ja he läksivät
astumaan taloa kohti.
-- Pidätkö kukkasista, Katarina?
-- Kyllä, paljon!
-- Näethän vasta-auenneet orvokit tuolla?
-- Saanko? kysyi hän ujosti.
-- Se olisi minulle hyvin mieluisaa.
Tyttö riensi pois ja poimi kauneimmat kukat. Sitte tarjosi hän ne
kuninkaalle.
-- Sinun pitää kiinnittää ne rinnalleni. Katarina pisti ne hänen
napinläpeensä.
-- No miltä ne näyttävät?
-- Ne ovat hyvin kauniit,
-- Ovatko kauniimmat kuin ennen?
-- Ne ovat nyt kuninkaan rinnalla.
-- Lahjoittamassa minulle suloista tuoksuaan. Me sovimme siis yhteen,
kukkaset ja minä?
Nyt ymmärsi Katarina hänen tarkoituksensa. Hän kävi kovin hämilleen,
mutta onneksi ei kuningas enään sanonut mitään.
Kustaa jätti hänet vanhempiensa seuraan ja meni huoneeseensa.
Isä ja äiti selittivät nyt tytölle, että hänelle on tapahtunut suuri
kunnia, jota ei hänen sovi työntää luotaan.
-- Kustaa Roos! nyyhkytti tyttö.
-- Oletko antanut hänelle lupauksia?
-- Eihän sellaisia tarvittu.
-- Sinun käy nyt niinkuin rakkaan sisareni Margareetan kävi.
-- Hän saattoi olla iloissaan.
-- Niin sinäkin saatat! puhui Kustaa Stenbock, -- ajattele, että
sinä, tuollainen pikku tyttö, tulet Ruotsin kuningattareksi!
-- Orvokki! ajatteli Katarina.
Hetkisen kuluttua hän ujona, poskilla puna, astui kuninkaan luo.
Hän istui huoneen toisessa päässä odottamassa.
-- Katarina, lausui hän lempeästi, -- tule tänne! Hiljaa likeni tyttö.
Kustaa tarttui hänen käsiinsä.
-- Tahdotko ruveta orvokikseni?
-- Jos kuningas käskee!
-- Ei, sen täytyy tapahtua vapaehtoisesta Kas, minä olen vanha mies
ja minulla on paljon suuria huolia, minä tarvitsen jonkun, joka pitää
minusta huolta ja rakastaa minua oman itseni tähden, jotta voisin
antaa viimeisetkin voimani rakkaalle isänmaalleni! Tahdotko sinä
uhrata nuoren lempesi, leikkisi ja huvisi vanhan kuninkaan tähden,
keventääksesi hänen taakkaansa ja levittääksesi valoa hänen elämänsä
viime aikoihin?
Kyyneliä vieri tytön poskille.
-- Minä tahdon, virkkoi hän hiljaa.
Silloin sulki Kustaa hänet syliinsä ja painoi isällisen suudelman
hänen huulilleen.
-- Älä luule, että tarkoitukseni on ryöstää sinulta ikäsi huvituksia,
puhui hän, -- päinvastoin kaikukoon taas tanssi ja laulu Tukholman
linnan saleissa!
-- Kyllä minä voin elää ilman niitä!
-- Mutta sitä sinun ei pidä tehdä, siunattu lapseni! Ilolla olen
minä näkevä suloiset kasvosi tanssivien joukossa, olen pitävä niitä
kauneimpina ja rakkaimpina ja olen iloitseva siitä, että juuri sinä
olet kuningatar, jota kaikki kunnioittaen katselevat.
-- Älkää tehkö minua itserakkaaksi!
-- Ole huoleti, sanoi kuningas reippaasti, -- minä nautin orvokin
tuoksusta, mutta kannan sitä rinnallani, jotta kaikki saisivat
iloita sen kauneudesta. Juuri samalla tavalla tahdon kohdella sinua,
suloinen orvonkukkani!
He palasivat nyt vanhempien luo, jotka malttamattomasti odottivat
kihlatuita.
Sitte seurasi syleilyjä ja onnitteluja. Päätettiin vastaiseksi pitää
asia salassa. Tosin likeistä sukulaisuutta tavallisesti pidettiin
esteenä, mutta Kustaa arveli, että se helposti olisi poistettavissa.
Niin pian kuin suinkin, viimeistään elokuussa, tahtoi hän viedä
nuoren morsiamensa Tukholmaan.
-- Lähden täältä herra Juhana Turenpojan ja Kristina rouvan luo,
sanoi kuningas, -- ainoastaan heille tahdon ilmoittaa salaisuuteni.
Seuraavana päivänä läksi kuningas.
-- Hyvä, että Kustaa Roos on vieraalla maalla eikä palaa ennenkuin...
ennenkuin...
-- Juuri näin kävi Margareetan, sanoi Brita rouva, -- mutta hän
mieltyi paikalla kuninkaaseen; kuinkahan sinun käy, rakas Katarina?
-- Kyllä minä luulen, että tulen hänestä pitämään, pidän nyt jo,
mutta aivan toisella tavalla.
-- Kuin Kustaa Roosista?
Katarina nieli kyyneleensä.
-- Tahdon olla kuninkaan tottelevainen ja rakastavainen tytär, lausui
hän; -- hän sanoo tarvitsevansa minua, tietysti on velvollisuuteni
noudattaa hänen mieltään.
Brita rouva syleili häntä, mutta sisarukset kohtelivat häntä miltei
kunnioituksella. He olivat, lupaamalla vaieta, saaneet tietää
salaisuuden.
Sydämellisesti ottivat Juhana Turenpoika ja hänen jalo puolisonsa
vastaan kuninkaan; huhun kautta olivat he jo saaneet tietää
odottamattoman uutisen ja ensi hämmästyksestä tointuneina, olivat
he tulleet siihen johtopäätökseen, että Katarina arvokkaasti tulee
täyttämään Margareetan sijan sekä että heidän tulee tukahduttaa
ikävänsä toivotun miniänsä kadottamisesta.
-- Kustaa raukkamme! lausui Kristina rouva, -- hän saa noudattaa
velipuolensa esimerkkiä.
Säästääkseen Kustaan mielipahalta, onnittelivat he häntä heti. Häntä
tosin hiukan harmitti, ettei mikään saanut pysyä salassa, mutta
samalla hän sentään ilostuikin ja joutui paikalla hyvälle tuulelle.
Kustaa osasi olla tavattoman rakastettava ja kun hän nyt koko
tunteellisuudellaan kuvasi ilotonta elämäänsä, niin oli Juhana herra
aivan samaa mieltä kuin hän.
Kristina rouvakin iloitsi sydämensä pohjasta ja vakuutti olevansa
varma siitä, että Katarina Stenbock kaikin puolin koettaisi tehdä
hänet onnelliseksi.
Näin iloinen ja toivorikas ei Kustaa ollut pitkiin aikoihin ollut ja
lausuen isäntäväelleen "näkemiin asti" läksi hän.
Mutta pahin este oli vielä edessä.
Kuningas esitti papistolle kysymyksen: saako mies ottaa entisen
vaimonsa sisarentyttären avioksi?
Arkkipiispa ja muut piispat vastasivat kieltäen.
Silloin ilmoitti kuningas, että asia koski häntä itseään.
Lauri ei siitä heltynyt, vaan kehoitti kuningasta kaikella muotoa
luopumaan tuumastaan.
Neuvosto, joka oli tottunut tottelemaan, antoi paikalla
suostumuksensa ja kirkonkokous päätettiin pitää Vadstenassa.
Siellä meni Linköpingin piispa ja suurin osa papistoa hovin puolelle.
-- Tällainen avioliitto, sanoivat he, -- lienee tosin vasten Jumalan
käskyä, mutta valtakunnan onnen säilyttämiseksi lienee siihen tällä
kertaa suostuttava.
Arkkipiispa ja sekä Strängnäsin että Skaran piispat pysyivät
sanassaan.
"Se mikä on kielletty kaikilta muilta", kirjoitti arkkipiispa Lauri,
-- "älköön olko luvallista ylhäisille ja mahtaville henkilöille.
Muiden kristittyjen lailla täytyy heidän alistua rehellisyyden
ja sopivaisuuden käskyihin. Parempi on sitte sallia likeisten
sukulaisten mennä avioliittoon, niin saadaan aikaan laki eikä
tarvitse tehdä poikkeuksia."
Sitäpaitsi meni Lauri itse kuninkaan luo ja kehoitti häntä luopumaan
aiotusta avioliitostaan.
Kaksi tuntia he keskustelivat, mutta kuninkaan kovista sanoista ja
soimauksista huolimatta selitti Lauri, että tällainen avioliitto
sotii kirkon lakia vastaan sekä ettei hän saata antaa siihen
suostumustaan.
Molemmat puolustivat kynsin hampain vakaumustaan ja sellaisessa
mielentilassa he erosivat.
Kustaa saattoi tulla toimeen ilman hänen suostumustaan, sillä olihan
muu papisto antanut suostumuksensa.
Elokuun 22 päivänä vietti hän neiti Katarinan kanssa häänsä
Vadstenassa.
Linköpingin piispa Klas Hvit toimitti vihkimisen. Lauri kieltäytyi
sitä tekemästä.
Kustaa sai kärsiä paljon pilkkaa, mutta osaksi ei Katarina koskaan
antanut hänelle aihetta katua kolmatta avioliittoaan, osaksi oli hän
niin tottunut taivuttamaan vastustajansa oman tahtonsa alle, että hän
nytkin odotti, että he nöyrtyisivät.
Ja hänen tahtonsa mukaan lopulta kävikin. Katarina kohteli puolisoaan
mitä hellimmällä, puhtaimmalla rakkaudella.
Tosin oli hän enemmän kuninkaan tyttärenä kuin puolisona, mutta
koko tahtonsa voimalla pyrki hän arvokkaasti täyttämään paikkaansa
kuninkaan rinnalla.
Hän tahtoi olla Margareetan sijaisena; tosin se oli mahdotonta,
sillä eihän hän niin hyvin tuntenut olosuhteita eikä hänellä ollut
Margareetan kokemusta, mutta koko avioliittonsa ajan hän rehellisesti
pyrki tätä päämäärää kohti.
Nuoruutensa rakkautta ei hän sentään kokonaan saattanut unohtaa; hän
kätki sen sydämensä pohjaan, eikä koskaan lausunut siitä sanaakaan.
Kerrotaan nuoren kuningattaren usein puhuneen unissaan. Kerran kuuli
kuningas hänen lausuvan: "Kuningas Kustaata kyllä rakastan, mutta
Roosia en ikinä unohda."
Kustaa Roos noudatti Svante Sturen esimerkkiä ja meni naimisiin
kadotetun morsiamensa sisaren, Cecilia Stenbockin kanssa. He elivät
sangen onnellisessa avioliitossa.
Arkkipiispalle ja piispoille tahtoi kuningas kostaa sen, että he
olivat asettuneet hänen tahtoaan vastaan.
Heidän arvoaan vähentääkseen oli hän piispannimen asemasta antanut
heille arvonimen "ordinarius". Nyt hän lisäksi jakoi useat
hiippakunnat.
Tapansa mukaan tyyntyi Kustaa jonkun ajan kuluttua ja teki
arkkipiispan kanssa sovinnon.
Hän oli mahdollisesti huomannut, että arkkipiispa oli ollut oikeassa,
sillä v. 1560 antoi hän, arkkipiispan pyynnöstä, määräyksen, "ettei
pappi saa vihkiä eri-ikäisiä ihmisiä, vanhaa ja nuorta".
Margareetan aikuisia tapoja koetti hän kaikella muotoa pitää voimassa.
Mielellään hän illoin kokosi lapset takkavalkean ääreen, opettaakseen
ja varoittaakseen heitä esi-isäin tavoin lujasti pitämään kiinni
uskonnosta, pysymään sovussa, yksimielisyydessä ja rauhassa.
Pieni Kaarle seisoi aina silloin isän polvien välissä, katsellen
häneen viisailla lapsellisilla silmillään, ikäänkuin kätkeäkseen
mieleensä joka sanan.
-- Ryhtykää pakosta sotaan, puhui kuningas usein, -- ja
vapaehtoisesti rauhantekoon, mutta jos naapuri uhkaa, niin lyökää
hänet, älkääkä koskaan unohtako, että olette ruotsalaisia!
-- Lapsuudesta asti olen sotinut ja tapellut ja haarniskassa olen
harmaantunut, mutta uskokaa sanani: rauha on kaikista tärkein.
-- Kootkaa ympärillenne niin rehellisiä miehiä, ettei kenenkään
tarvitse kysyä, kummoiset he ovat.
-- Karttakaa ylpeyttä, mutta kunnia on ruotsalaiselle sellainen
ylpeys, ettei hän salli soimata vanhaa valtakuntaansa, jonka väet
voitollisesti ovat sotineet sekä itäistä, läntistä että eteläistä
vihollista vastaan.
-- Rakastakaa ja edistäkää maanviljelystä, vuorityötä ja kauppaa
samoinkuin kirjallisuutta ja taidetta, sillä tietäkää, että
alamaisenne tekevät samoin: he matkivat aina teitä.
-- Rakastakaa alamaisia ja kehoittakaa heitä pysymään Jumalan
puhtaassa sanassa ja rukouksessa sekä käymään kirkossa! Se on sielun
rauhalle yhtä välttämätöntä kuin maan onnelle.
-- Rakastakaa alamaisia, niin oikeudentekijät rakastavat teitä ja
heidän avullansa voitte te ohjata muita. Niin olen minä tehnyt.
-- Rakkaat lapset, Jumalan armosta olen minä ahkeroiden koettanut
pitää teitä kurissa, pysykää sellaisina, omaksi ja muiden onneksi!
Tietäkää, ettei kuninkaan muiston kuoleman jälkeen tule kadota
kellonsoiton siivillä, vaan sen tulee säilyä hänen kansansa
kiitollisissa sydämissä.
Välistä tuntui siltä kuin kuningas olisi puhunut ainoastaan
nuorimmalle pojalleen; lapsen tarkkaavaisuus hämmästytti isää ja
monasti lausui hän Katarinalle:
-- Mahtaako hän ymmärtää minua paremmin kuin nuo toiset?
Juhana kyllä aina ilmaantui näihin illanviettoihin, mutta helposti
saattoi huomata, ettei hän ilolla sitä tehnyt.
Eerik ei koskaan tullut.
Nuoret neidit katselivat äitipuoltaan hiukan nurjin silmin. Hän oli
nuori ja kaunis niinkuin hekin, mutta hän oli aina ensimäinen, sillä
hän oli kuninkaan ja maan kuningatar.
Mutta ei hän usein ollut heidän tiellään, sillä Kustaa tahtoi
aina hänet huoneeseensa ja merkillisen pian hän tutustui kaikkiin
kysymyksiin, jotka likinnä liikkuivat kuninkaan mielessä.
15.