Linnanpäällikkö käski paikalla nostaa sillan ja sulkea portit.
Sitte riensi hän torniin katsomaan vihollisten tuloa.
Lukuisia joukkoja likeni.
Hän kiiruhti alas toimittamaan aseita miehilleen; kaikkialta kuului
melua ja aseiden kalsketta.
Pelko ja levottomuus olivat saattaneet Märta rouvan aivan
suunniltaan. Turhaan koetti hänen herransa häntä lohduttaa.
Kaikki väki kokoontui linnanpihalle, muutamat käyskelivät
edestakaisin valleilla; pelko oli suuri, mutta uteliaisuuttakaan ei
puuttunut.
-- Paljonkohan noita vihollisia saattaa olla?
-- Vähinten kaksituhatta.
-- Meitä ei ole viittäsataakaan.
-- Mutta meitä ympäröivät lujat muurit.
-- Ja meillä on niin jalo päällikkö.
-- Oletko tavannut munkkia?
-- Hän on täynnänsä saatanan juonia.
-- Kuuleekohan kukaan häntä? Samassa kuului Svante herran ääni:
-- Joka mies asehuoneeseen!
Siellä jaeltiin keihäitä, jousia, nuolia, pyssyjä, kaikkea mitä vaan
löytyi.
Mahdolliset puutteet puolustuslaitoksissa pantiin vielä kuntoon.
Kaikkialla vallitsi elämää ja toimintaa.
Mutta vihollisetkaan eivät viettäneet aikaansa toimettomuudessa, he
olivat asettuneet järven toiselle puolelle, vastapäätä linnaa, sinne
rakentaneet telttoja ja majoja, joten selvästi saattoi huomata,
etteivät he aikoneet pitää kiirettä.
Tuli kova pakkanen, vesi jäätyi. Siten menetti linna suojan, jonka
sitä ympäröivä avovesi ennen oli suonut.
Mutta vihollisille tarjoutui siten helppo pääsy linnaan.
Matkalla Stegeborgiin olivat talonpojat Söderköpingissä ryöstäneet
useita kuninkaallisia makasiineja ja koonneet likiseudun karjan
suureen laumaan.
Nyt he levollisesti odottivat jään vahvistumista, valmistivat
tikapuita ja muita kapineita, joita mahdollisesti saattaisi tarvita
rynnäkössä, söivät ja joivat kaikessa rauhassa.
Muuan uskollinen palvelija, Sten Olavinpoika, huomautti Sturelle,
että tuonne mäelle he ovat koonneet aika suuren karjalauman; eiköhän
sopisi koettaa pienellä rynnäköllä vähentää heidän ylellisyyttään?
Sture suostui mielellään ehdotukseen, varsinkin koska linnassa löytyi
vähän ruokavaroja.
Tuli yö. Vihollisten leirissä vallitsi täydellinen hiljaisuus,
ainoastaan siellä täällä loimotteli vartiotuli ja uninen vahti seisoi
tapparakeihääseensä nojaten. Äkkiä avautui linnan läntisessä päässä
pieni portti ja linnasotamies sadan miehen seuraamana astui ulos,
ulkovarustusten yli.
Taivas oli pilvessä, ei näkynyt ainoaakaan tähteä.
Hiljaa kulki pieni joukko lumisen jään poikki, kohti mäkeä, jolle
talonpojat olivat koonneet varustuksensa.
Tosin niitä vartioimassa oli useita vahteja, mutta miehistö nukkui
sikeää unta eikä herännyt, ennenkuin Sten Olavinpoika miehineen jo
oli karannut heidän niskaansa.
Suuri osa talonpoikia haavoittui pahasti, useat saivat surmansa.
Hevoset, nautaeläimet ja runsaat ruokavarat otettiin takavarikkoon ja
kiireesti käännyttiin kotimatkalle.
Sillaikaa oli leiri päässyt jalkeelle ja kiivaasti ryntäsivät
talonpojat nyt Olavinpojan pienen joukon kimppuun.
-- Pelastakaa kiireen kautta saalis! huusi linnasotamies, -- kyllä
minä pidän huolta kotimatkasta.
Vaikea oli pimeässä tietää, kuka oli ystävä, kuka vihollinen. Vihan
vimmassa, kiroten ja sadatellen karkasivat talonpojat eteenpäin.
Kaikkialla kuului ulvontaa ja huutoa, ikäänkuin jos metsänpedot
olisivat olleet mukana tappelemassa. Yön pimeyttä valaisivat
ainoastaan pyssynlaukausten salamat, kun valleilta ammuttiin
talonpoikia.
Vihdoin oli saalis saatu turvaan, mutta hyökkäävä joukko oli niin
lukuisa, että Sten Olavinpoika pelkäsi talonpoikien tunkeutuvan hänen
kanssaan linnaan.
Linnaväki sai vihdoin talonpojat ajetuiksi takaisin ja nyt vasta
saatettiin sulkea linnan portit.
Usea heistä oli haavoittunut ja Aatami sitoili uupumatta heidän
haavojaan.
Seuraavana aamuna tehtiin linnasta uusi hyökkäys Mogatan luona olevaa
jäätä myöten. Sturella oli silloin kaksi falkonettitykkiä muassaan ja
niillä karkoitti hän vihollisen.
Mutta talonpojat olivat jakaantuneet kahteen joukkoon, joista toinen
vetäytyi Vikbolandiin ja pani kirkonkellot soimaan kutsuakseen kansaa
kokoon. Kun ei se kuitenkaan onnistunut, kääntyi joukko takaisin ja
tunkeutui Svante Sturen ja linnan välille.
Svante oli siten aivan vihollisten keskellä. Hänen onnistui
kuitenkin, kadotettuaan kaksi falkonettiaan ja kymmenen hevosta,
raivata itselleen tie linnaan, mutta talonpojat ajoivat häntä takaa
ja asettuivat lujaan asemaan pienelle saarelle, josta linnanherra oli
heidät karkoittanut kaksi kertaa.
Silloin anoi talonpoikien johtaja Eerik Laurinpoika aselepoa; hän oli
luultavasti saanut tietää, että Juhana Turenpoika oli tulossa.
Hiukan myöhemmin pyysi hän salaa saada keskustella linnanpäällikön
kanssa; hän sanoi tahtovansa päästä koko tästä sekamelskasta,
voidakseen antautua kuninkaan palvelukseen.
Sture suostui antamaan hänelle turvakirjeen, mutta ainoastaan sillä
ehdoin, että piiritys paikalla lakkaisi ja että molemmat falkonetit
toimitettaisiin hänelle takaisin.
Eerik Laurinpoika piti sanansa ja suurin osa talonpoikia marssi pois
Stegeborgista. Noin 150 miestä sentään jäi vihollisen leiriin.
Kierrellessään linnan suojissa oli Aatami monasti käynyt isä
Klemensin pienessä huoneessa.
Munkki vietti siellä tavallisesti ainoastaan yöt, sillä päivänsä hän
enimmäkseen kulutti linnassa, jutellen ja rukoillen, tai sotamiesten
luona, joihin hän kaikin tavoin koetti vaikuttaa.
Sinä iltana jolloin talonpoikaisjoukko läksi, sattui Aatami olemaan
ulkona; hän huomasi silloin, että pienen tornikamarin ikkunassa
riippui nuoratikapuut; vahti, joka tavallisesti asteli ikkunan alla,
oli nyt poissa. Aatamin pienet, vilkkaat silmät kiertelivät pitkin
pihaa ja pian huomasi hän olennon, joka likeni vihollisten puolelta.
Aatami kätkeytyi paikalla lumikinosten taa ja näki sieltä, kuinka
olento likeni, tarttui nuoratikapuihin ja alkoi kiivetä ylös.
"Hän menee tuota tietä, jottei kohtaisi ketään linnanväkeä", mutisi
Aatami itsekseen ja vikkelänä kuin orava hiipi hän sisään, kiiti
linnan läpi tornikamariin ja avasi hiljaa oven.
Viime aikoina oli Aatamilla aina ollut mukanaan jousi, jota hän osasi
käyttää sangen taitavasti.
Kun hän avasi ovea, näki hän kiipeävän olennon ulkoapäin ojentavan
kätensä tarttumaan ikkuna pieleen; yhä korkeammalle nousi olento,
väsymyksestä läähättäen.
Silloin pani Aatami jouseen nuolen, pimeästä huolimatta saattaisi
hän varmaan osata maaliinsa, ja pian lensi nuoli läpi huoneen,
kohti olentoa, joka istuen ikkunalaudalla, juuri aikoi vetää ylös
köysitikapuita. Kirkaisten kaatui mies suinpäin permannolle.
Aatami riisti kaavun hänen yltään. Tietysti se oli isä Klemens!
Kiireesti juoksi kääpiö noutamaan väkeä; nuoratikapuut ja kadonnut
vahti todistivat selvästi asiain tilan.
Pappi laskettiin vuoteelle. Hän kirkui ja vaikeroi miltei kuoleman
tuskissa.
Kääpiön pyynnöstä kiirehti Svante Sture vaikeroivan syntisen luo.
-- Tunnusta syntisi, virkkoi linnanpäällikkö, -- muista, että viime
hetkesi on käsissä.
-- Ottakaa pois nuoli! kirkui munkki. Sture teki Aatamille merkin.
-- Armollinen herra, huudahti kääpiö, -- ensin hänen täytyy tunnustaa.
-- Puhu siis, onneton!
-- Linnanavaimet...
-- Ovatko ne vihollisten käsissä?
-- Ovat! Ottakaa pois nuoli! Ja väännellen kamalissa tuskissa, toisti
hän: -- ottakaa Jumalan tähden pois nuoli!
Samassa tarttui Aatami hänen käteensä.
-- Ei ennenkuin sinä minulle ilmoitat, vieläkö Arvid Vestgöte ja
hänen tyttärensä elävät?
-- Elävät!
-- Odotappa!
Nyt Aatami otti pois nuolen. Haavasta purskahti verivirta.
-- Missä he ovat?
Munkki mutisi jotakin, jota ei kukaan saattanut ymmärtää, hänen
päänsä horjahti taappäin ja -- hän kuoli.
Svante Sture oli paikalla rientänyt antamaan käskyjä.
Vihollisten tarkoitus oli tietysti tehdä äkillinen hyökkäys.
Sen onnistumisesta oli luultavasti riippuva, palaisiko
talonpoikaisarmeija. Uusia vahteja asetettiin linnan ympärille eikä
sinä yönä kukaan linnassa nukkunut. Luultavasti oli munkki luvannut
antaa jonkun merkin ja kun ei sitä kuulunut, niin ei vihollinen
uskaltanut ryhtyä mihinkään. Yö kului siis rauhallisesti.
Seuraavana aamuna alkoi Vikbolandista päin kuulua rummun pärinää ja
valtava sotajoukko marssi linnaa kohti.
Se oli Juhana Turenpojan joukko; hän toi muassaan 400 jousimiestä
sekä Södermanlannin rälssin. Jälelle jääneet talonpojat saivat
surmansa, paitsi kolmekymmentä miestä, jotka otettiin vangiksi.
Mutta Stegeborgissa vallitsi suuri ilo. Harvoin lienevät isäpuoli ja
poikapuoli olleet täydellisemmässä sopusoinnussa.
Persoonallisuutena oli Juhana Turenpoika paljon etevämpi, mutta
sydämen lämmössä ja mielen uskollisuudessa vei Svante Sture häneltä
voiton. Molemmat ihailivat toisissaan niitä ominaisuuksia, joita
kumpikin piti suurimmassa arvossa.
Paljon heillä oli keskustelemista, mutta Märta rouva tahtoi olla
heidän kanssaan; eihän kukaan niin ollut kärsinyt ja pelännyt kuin
hän; olipa tuo munkkijuttu aika ikävä, varmaan vielä syytettäisiin
häntä, ehkä hänen vaan tulevaisuudessa oli kääntyminen herransa
uskoon... olihan hän tottunut mukaantumaan.
Talon parhaimmat herkut hän kantoi herrojen eteen, mutta kun Juhana
herra sitte kiitteli hänen ruokiaan, valitteli hän, etteivät ne
olleet onnistuneet niin kuin hän olisi suonut.
Molemmat herrat läksivät sitte kokoukseen Örebrohon. Maunu
Sveninpoika Some oli sillaikaa käskynhaltijana Stegeborgissa, eihän
sitäpaitsi enään ollut mitään vaaraa.
Örebrossa päätettiin, että kuninkaan sotaväki Lauri Siggenpojan
johdolla kokoontuisi Vadstenaan.
Äkkiä levisi huhu, että Dacke itse on tulossa, ja hiukan myöhemmin
saapui monta tuhatta talonpoikaa, jotka pystyttivät leirinsä
puolentoista penikulman päähän Vadstenasta.
Kuninkaalliset päälliköt päättivät tehdä äkkiarvaamattoman
hyökkäyksen ja lähtivät liikkeelle yön aikaan.
Skrukebyn ja Mjölbyn pitäjien rajalla oli metsän laidassa niitty,
jonka talonpojat olivat varustaneet valleilla.
Päälliköt päättivät paikalla tehdä hyökkäyksen ja antoivat ratsuväen
kulkea niitylle. Jalkaväki, joka jaettiin kahteen joukkoon -- toista
johti Arvid Trolle, toista Pietari Brahe, marssi kahta eri tietä
metsään. Niin alkoi taistelu.
Dacke löi ensin toisen joukon ja sitte toisen, joten kuninkaan väen
täytyi vetäytyä takaisin.
Mutta kalliisti oli voitto maksettu: yli tuhannen talonpoikaa oli
kaatunut ja suuri tyytymättömyys vallitsi eloon jääneiden mielissä,
siksi että heitä oli houkuteltu näin syvälle tasankomaahan.
Niilo Dacke ei ollut mikään Engelbrekt, hän ei taistellut korkean,
pyhän asian puolesta eikä hänessä ollut voimaa, joka olisi vetänyt
kaikkien sydämet hänen puoleensa, ei myöskään sitä etevämmyyttä, joka
oli suuressa taalalaispäällikössä.
Sentähden sai Dacke usein kuulla soimauksia ja vihan vimmoissa täytyi
hänen mukautua talonpoikien tahtoon, mutta nyt odotti hän suurta apua
Saksasta.
Herttua Albrekt ja pfalzkreivi Fredrik olivat palkanneet kolmesataa
ratsumiestä ja yksitoista fennikaa sotamiehiä lähetettäväksi Ruotsiin
auttamaan smålantilaisia ja hankkimaan viimemainitulle herralle
kruunun.
Keisarin kansleri, Granvalla, oli kirjoittanut asiasta Dackelle,
kehoittanut tyytymättömiä vapautumaan kuningas Kustaan orjallisesta
ikeestä ja ottamaan kuninkaakseen pfalzkreivin.
Maanpakolaisuuteen ajettu piispa Maunu Haraldinpoikakin oli
kirjoittanut Dackelle, vakuuttaen että keisari toimittaisi tehokasta
apua.
Miksi Dacke sitte epäili? Pois se! Mitä harmeista ja pilkasta! Onnen
aurinko hymyilee häntä vastaan, ainoastaan pieni pilvenhattara
on tiellä ja sen hän pian haihduttaa!... Muuan aarre on hänellä
kätkössä... miten monasti se jo onkin vetänyt häntä puoleensa, mutta
hän on aina vastustanut... sillä hän tarvitsee rauhaa, voidakseen
nauttia "unelmiensa onnea", ja tiesihän tyttö nyt, että hänen
rakkaudellaan tuli maksaa isän elämä!
Hän oli saanut pitkän ajatusajan, paljon pitemmän kuin Dacke oli
aikonut antaa.
Sillävälin oli kuningas kirjoittanut päälliköilleen, että asiaan
on käytävä käsiksi oikein voimakkaasti, jo ennenkuin "pensas
viheriöitsee".
Hän antoi käskyn, että ne talot, "jotka kiivainten ovat ottaneet osaa
smålantilaisen rosvojoukon hankkeisiin", armotta ovat ryöstettävät,
mutta että vähemmin rikollisille tulee osoittaa armoa.
Naapurimaakuntia kiellettiin myymästä viljaa smålantilaisille,
paitsi voudin luvalla ja silloinkin korkeimpaan hintaan, jotta
"smålantilaiset oppisivat tietämään, mitä sota ja riita aikaansaavat".
Näiden käskyjen johdosta marssitettiin sotavoima kolmelta taholta
Smålantiin. Pääjoukkoa komensivat Lauri Siggenpoika ja Juhana
Turenpoika. Se kulki tietä Vadstenasta suoraan Kindiä kohti.
Svante Sture läksi 2,000 sekä ratsu- että jalkamiehen kanssa
Stegeborgista Tjustiin.
Kustaa Stenbock vei koko Länsigötlannin sotavoiman Sunnerbon ja
Vestbon kihlakuntiin, joissa 1,000 tanskalaista sotamiestä liittyi
hänen joukkoihinsa.
Stegeborgin linnanpäällikkö saavutti Tjustissa suurta menestystä:
koko kihlakunta meni kuninkaan puolelle, talonpojat katuivat ja
lupasivat parantaa tapansa sekä ottaa kiinni Dacken liittolaisia.
Kustaa Stenbock'kin pääsi kulkemaan miltei esteettömästi Smålannin
kaakkoisten kihlakuntien -- Finvedin -- läpi; otettuaan kaikista
kolmesta kihlakunnasta panttivangiksi kaksitoista mahtavimpaa
talonpoikaa, marssi hän Värendin kautta Etelä Möreen.
Täällä oli kapinallisten pääpesä ja täällä kulki Stenbockin joukko
ryöstäen ja polttaen.
Varsinkin kunnostivat itseään tässä työssä tanskalaiset ja kun he
saaliskuormineen saapuivat Kalmariin, rupesivat he uhaten vaatimaan
palkkaansa, huomauttaen, että he tahtovat auttaa Kustaa kuningasta
puhdistamaan hometta hopeataalereista.
Kronikat eivät kiitoksella mainitse sitä tanskalaista sotaväkeä, joka
lähetettiin kuninkaan avuksi.
Lauri Siggenpoika ja Juhana Turenpoika marssittivat itse pääjoukon
Vadstenasta Linköpingin ohi Kindiin, jossa he ryöstivät ja polttivat
talonpoikien tiloja. Mutta ainoastaan kolme pitäjää meni kuninkaan
puolelle, kaikki muut pakenivat metsiin, joissa suuri joukko
aseellisia miehiä vaimoineen, lapsineen, elusteli, koko matkan
kulkien rinnan sotajoukon kanssa. Yhtämittaa tavattiin tiellä
murroksia, väjyvää väkeä piili pitkin pensaita ja kaikki sillat
olivat revityt.
Ei kulunut päivääkään jolloin ei olisi tapeltu ja vuodatettu verta.
Talonpojat seurasivat ennen kaikkea kuormastoa, mutta eivät
uskaltaneet ryhtyä avonaiseen taisteluun; he väittivät, että ihmiset
taistellessaan heinäsirkkalaumaakin vastaan saattavat väsyä, saatikka
sitte kun on kysymys suuresta sotajoukosta.
Kindistä oli sotajoukko hyökännyt Seveden kihlakuntaan ja sieltä
Asbolandiin.
Högsbyssä seisoi Dacke itse parhaimpine miehineen. Hän oli asettunut
niin vahvaan asemaan, etteivät sotapäälliköt uskaltaneet käydä hänen
kimppuunsa.
Saksalaisten palkkasoturien suureksi iloksi vetäytyivät he takaisin.
Nämä luulivat jo, että nyt mentäisiin tuohon luvattuun maahan
Itägötlantiin, mutta marssi suunnattiinkin Östran kihlakuntaan.
Täällä oli runsaasti kaikellaista tavaraa joka talossa, sanoo Pietari
Brahe; minne vain poikkesi, niin pitoihin pääsi.
Dacke lähti myöskin Högsbystä ja marssi Kindiin, jossa laittoi
itselleen lujan aseman.
Sotapäälliköt päättivät nyt hyökätä Dacken kimppuun ja kielsivät
väkeänsä ampumasta ainoatakaan laukausta sinä päivänä, jotteivät
talonpojat tietäisi olla varuillansa.
Mutta kapinanjohtaja oli itse mennyt loukkoon. Metsää, jonne
talonpojat olivat tehneet leirinsä, vartioivat ankarasti kahdelta
puolen kuninkaallisten joukkojen parhaimmat miehet, jotka paloivat
taistelunhalusta ja odottivat hyökkäyskäskyä, tehdäkseen yhdellä
kerralla lopun koko sodasta.
Dacke huomasi vaaran suuruuden, hän tiesi, että hänen vihollisensa
olivat kokeneita sodassa sekä joukoltaan lukuisammat. Vaikka epätoivo
karkaisikin talonpoikien mieltä, ei hän kuitenkaan uskaltanut luottaa
heihin.
Jos taistelu menetettäisiin, niin hänen kohtalonsa olisi ratkaistu.
Synkkänä ja umpimielisenä käveli hän rivien välillä, ei ainoakaan
kehoituksen sana päässyt hänen huuliltaan, puoleksi tukahutetulla
äänellä hän vaan vannoi ja kiroili.
Oli pimeä talviyö, tuuli ulvoi korkeiden kuusten latvoissa ja
tuiskutti lunta puiden oksilta, mutta kaikkialla leirissä oli hiljaa
ja ääneti kuin hautajaisissa.
Päällikön teltassa oli pimeä, loimuava soihtu valaisi ainoastaan yhtä
nurkkaa. Dacke nukkui.
Silloin kajahti kaksi laukausta.
Hän hypähti ylös ja herätti lähimmät miehensä.
Pian oli koko leiri liikkeellä.
Muutamat vallattomat palkkasoturit olivat kiellosta huolimatta
ampuneet, siitä olivat talonpojat havahtuneet ja Dacke varustautui
nyt tulisella kiireellä taisteluun.
Hän nousi hevosen selkään. Hänen mielensä kuohui ja harhaileva katse
osoitti, että hän valmistautui viimeiseen ratkaisevaan tappeluun,
taisteluun elämästä ja kuolemasta.
Munkit tulivat kantaen pyhimysten kuvia ja vihittyjä lippuja. He
uhmivat vaaroja ja lupasivat jumalallista apua. He puhuivat kuninkaan
hirmuhallituksesta ja marttyrikuoleman onnesta.
Mutta samalla kuvailivat he rangaistuksia, hirsipuita, teilauksia ja
kidutuskapineita, jotka uhkasivat niitä, jotka joutuisivat sotaväen
kynsiin.
Silloin kajahti jylhä kuolonulvona kautta koko talonpoikaisjoukon,
tumma puna kuvastui johtajan kasvoilla. Hän viittasi kuninkaallista
joukkoa kohden, joka läheni nientä, ja heilautti raskasta
sotakirvestään.
Taalalaiset hyökkäsivät toiselta puolen, kiväärimiehet karkasivat
nientä kohti.
Syntyi hirveä ottelu, armahdusta ei pyydetty eikä annettu.
Talonpojat taistelivat vimmoissaan, kalliisti maksoivat he
pienimmästäkin maatilkkusesta, joka kummun kastelivat he verellään,
joka notko täyttyi kaatuneiden veljien verellä, ennenkuin pelätty
vihollinen sen sai haltuunsa.
Joka puuta käyttivät he rintavarustuksena, joka pensasta muurina ja
ainoastaan harjaantuneiden sotamiesten ylivoiman onnistui vihdoin
pitkän taistelun jälkeen ja kun miltei kaikki talonpojat olivat
kaatuneet, saada haltuunsa heidän hyvin varustettu leirinsä.
Mutta pienemmissä joukoissa taisteltiin vielä; niin kauvan kuin
käsivarsien jänteissä vielä oli joustavuutta, taistelivat talonpojat
kuin villin raivon valtaamina. Kiihkeästi karkasivat he painimaan
vihollisen kanssa, saadakseen hänet suistetuksi samaan kuolemaan,
joka heitä itseään väjyi.
Sankarin lailla oli Dacke johtanut taistelua, jättiläisvoimalla
kaatoi hän allensa kokonaisia ruumisläjiä. Mutta turhat olivat hänen
ponnistuksensa, sillä yhä uusia joukkoja karkasi kapinallisia vastaan
ja joka taholta kaikui vastustajien villit voittohuudot.
Hän oli saanut monta haavaa, jotka vuosivat verta, mutta iskien
kannukset hevosen kylkiin, ajoi hän täyttä laukkaa pienelle kummulle,
jossa vielä oteltiin. Murhaenkelin lailla ryntäsi hän voitollisten
sotamiesten keskelle, joiden oli helppo taistella väsyneitä
talonpoikia vastaan; vinkuen halkaisi hänen sotatapparansa ilmaa ja
joukottain kaatui sotamiehiä sen iskusta.
-- Pois tieltä kurjat palkkasoturit! huusi hän, -- tai saatte minun
kädestäni surman.
Samassa singahti ilman halki kuula, se sattui hänen polvensa
yläpuolelle, mennen hevosen ja hänen toisen säärensä läpi. Komea
hevonen kaatui ja Dacke jäi sen alle.
Kaksi miestä, Pietari Djup ja Sven Haka sattuivat seisomaan aivan
likellä sitä paikkaa, missä onnettomuus tapahtui.
Taistelua yhä jatkui, toinen ei ehtinyt ajatella, mitä toinen teki,
sentähden onnistui miesten huomaamatta kantaa Dacke taistelupaikalta
rantaan. He laskivat hänet veneeseen ja sousivat hänet järven
poikki Etelä Vi'hin, jossa, metsässä Flakan talon luona oli varmoja
piilopaikkoja.
Taistelu loppui, talonpojat pakenivat vuorille ja metsiin. 500 miestä
oli kaatunut.
Tämän voiton perästä näytti kamala sota vihdoin päättyneen.
Mutta turhaan etsittiin johtajaa kuolleiden ja kaatuneiden joukosta;
tuntui miltei siltä kun tuuli olisi hänet vienyt.
Talonpojat kuljeskelivat yhä vielä syvissä metsissä, paeten kuninkaan
väkiä, jotka ryöstivät ja polttivat kyliä, etsien joka sopesta
pelättyä Dackea.
Mutta savu palavista kylistä sytytti rajun epätoivon kansan mieleen
ja päivä päivältä lisääntyi metsissä piilevien pakolaisten joukko;
siellä oli yllin kyllin ruokatavaraa, kun sitävastoin kylissä
vallitsi nälänhätä, koska niihin oli kielletty kuljettamasta muonaa.
-- Koskemme me voi estää kuninkaan sotamiehiä hävittämästä ja
polttamasta talojamme, sanoivat talonpojat, -- niin eivät hekään
saata kieltää meitä ottamasta ravintoamme, mistä voimme jotakin saada.
Eräänä päivänä oli Aatami ilmestynyt Flakan taloon; kukaan ei osannut
hoitaa haavoja niin hyvin kuin hän ja hän esiintyi sellaisella
varmuudella, että Sven vihdoin Dacken luvalla vei hänet Dacken luo.
-- Missä olet ollut? kysyi päällikkö kolkosti.
-- Piilossa.
-- Pelkäsitkö?
-- Ehkä.
-- Et ainakaan pelännyt silloin, kun autoit pakolaisia pakenemaan
linnasta.
-- Minut oli pantu salpojen taa.
-- Kuka sen teki?
-- Maunu Hane.
-- Senkin kavaltaja! Mutta hän on saanut palkkansa! Haavat vaivasivat
Dackea ja Aatami hoiti niitä hellällä kädellä, keitellen voiteita,
jotka vaikuttivat hyvää.
Mutta saatuaan tietää, mitä oli tahtonut, pysyi Dacke enimmäkseen
vaiti.
Aatami oli taitava lääkäri; haavat paranivat hänen hoidollaan ja pian
saattoi jättiläinen nousta ja liikkua kuten ennenkin.
-- Millä minun nyt tulee palkita sinua? kysyi hän eräänä päivänä,
luoden Aatamiin epäluuloisan katseen.
Kääpiö oli luultavasti odottanut juuri sitä kysymystä, koska hän
empimättä vastasi:
-- Anna minun seurata itseäsi!
Tätä vastausta ei Dacke ollut odottanut. Hän vaikeni. Aatami oli
juuri sitomassa hänen haavaansa eikä puhunut mitään.
-- En minä huoli sinua aina riippumassa kintereilläni.
-- Etkö siis ota minua?
-- Etköhän sinä vaani kuolemaani?
-- Mitä hyötyä minulla siitä olisi?
-- Etkö sinä tahdo tietää jotakin?
-- Eikö joku muu sitte saata minulle ilmoittaa, mitä tahdon tietää?
-- Ei kukaan muu; ja jos minä sen sinulle sanon, niin hukka perii ne,
jotka sinä tahdot pelastaa!
Aatami ei pyytänyt selitystä synkkään arvoitukseen. Hän puuhaili
siteiden solmimisessa.
Eivätkä he sen enempää kajonneet asiaan. Kevätpuoleen parani Dacke
täydellisesti ja läksi taas liikkeelle.
Kulovalkeana levisi sanoma Dacken tulosta ja metsien kätköstä
riensivät hänen päällikkönsä ja suuret talonpoikaisjoukot hänen
johdettavikseen.
Mutta siitä ei koitunut paljonkaan hyötyä.
Sillä kaikki kihlakunnat, nekin, joihin Dacke eninten oli luottanut,
olivat tehneet kuninkaalle uskollisuusvalan.
Kuninkaan soturit vetäytyivät takaisin. Sotamiehiä ei millään ehdolla
saatu ottamaan kiinni metsässä risteileviä talonpoikaisjoukkoja.
Näytti siis olevan vallan otollinen aika uusien kapinayritysten
toimeenpanemiseen.
Mutta onni oli kääntynyt. Kun Dacke taaskin näyttäytyi joukkojensa
etunenässä, niin keräsi Jaakko Bagge kiireesti sotaväkensä ja läksi
häntä vastaan, sillä varmalla päätöksellä, että nyt on kapinasta
tehtävä loppu.
Tämä kelpo sotaherra ajoi kapinanjohtajaa pitäjästä pitäjään, yhtenä
yönä kokonaista seitsemän penikulmaa, hajoitti hänen soturinsa ja
otti hänen etevimmät päällikkönsä vangiksi, muiden muassa Aatamin.
Edelliset suostuivat tarjottuun aselepoon ja kääpiö kuiskasi muutaman
sanan päällikön korvaan, jonka jälkeen hän sai jatkaa matkaansa.
Dacke itse pakeni salaisia teitä Blekingen metsiä kohti.
Joukko sotamiehiä, useat hänen entisiä miehiään, ajoi häntä takaa.
Rödebyn metsässä he vihdoin hänet saavuttivat ja ampuivat hänen
selkäänsä nuolen, joka hänet tappoi.
Hän kaatui ja kun hän silmänsä avasi, seisoi Aatami hänen rinnallaan.
Kamala hymy lensi hänen kalpeille kasvoilleen.
-- Takkiini on neulottu kirje -- Bråvallan nummella -- läähätti hän
ja heitti henkensä.
Pian löysi Aatami kirjeen ja riensi pois.
Dacken ruumis vietiin Kalmariin ja pantiin, kuparikruunu päässä,
neljään teiliin ja rattaaseen.
Kääpiö kätki kirjeen, hyppäsi hevosen selkään ja läksi täyttä laukkaa
ajamaan Bråvallan nummelle päin.
Sinne päästyä riisui hän hevosen ja laski sen metsään syömään. Hänen
piti nyt löytää tie sinne, missä hän varmaan luuli onnettomien olevan.
Metsä oli suuri, pieniä polkuja kulki sinne tänne, mikä niistä oli
oikea?
Tuli ilta ja pimeä, silloin hän äkkiä näki valon vilkkuvan.
Kuin siivillä riensi hän sitä kohti. Nyt näki hän kaksi kumpua ja
niiden juurelle oli tehty maja.
-- Täällä! kuiskasi Aatami itsekseen. -- Ole Jumala kanssani!
Kuolonhiljaisuus vallitsi kaikkialla.
Rohkeasti astui Aatami ikkunan luo ja koputti ruutuun.
-- Kuka siellä? kysyi karkea ääni.
-- Teidän ystävienne ystävä! tuli vastaukseksi.
-- Minulla ei ole ystäviä. Mene tiehesi!
-- Eikö Dacke ole ystäväsi? Hetkisen vaikeni ääni, sitte kysyäkseen:
-- Onko Dacke sinut lähettänyt?
-- Kyllä, tuomaan tärkeitä sanomia.
-- Odota vähän.
Salpa työntyi syrjään, ovi avautui ja jo näkyi pitkä, laiha ukko,
puettuna sudennahkaisiin vaatteisiin; valkea parta riippui rinnalla
ja palavan soihdun valossa näyttivät hänen ryppyiset kasvonsa miltei
aaveentapaisilta.
Nähdessään kääpiön jatkoi hän:
-- Jos Dacke todellakin käyttää lähettiläinään tuollaisia
epäsikiöitä, niin mahtavat hänen asiansa olla huonolla kannalla.:
-- Minä luulin täällä tapaavani korkea-arvoisen isän, Pietari
Evaldinpojan, virkkoi Aatami, silmäillen ympärilleen.
-- Hän laulaa paraikaa enkelein kanssa pyhän neitsyen istuimen
ääressä, vastasi mies. -- Jo minä muutamia kuukausia sitte ilmoitin
Dackelle hänen kuolemastaan.
-- Kirje ei varmaankaan ole tullut perille, puhui Aatami näennäisen
tyynenä.
-- Minä muutin tänne hänen kuoltuaan, mutta jos Dacke sinut on
lähettänyt, niin kai sinä tuot häneltä kirjeitä.
Aatami ojensi hänelle kirjeen. Munkki luki sen.
-- Tätä olen kauvan odottanut, virkkoi hän innokkaasti. -- Hän lupaa
käyttää lähettinään luotettavaa miestä. Sinuun saatan siis luottaa?
-- Herrani edestä heitän vaikka henkeni, vastasi Aatami omituisella
äänensoinnulla.
-- Istuppa tähän, sanoi munkki, -- ennenkuin nyt käymme noudattamaan
Dacken käskyjä, niin syökäämme ja juokaamme hiukan.
Aatami istui rahille seinän vieressä ja katseli ympärilleen.
Seinät olivat savuttuneet mustiksi, siellä täällä näkyi pyhänkuva
sekä kalaverkkoja ja metsästysaseita. Hyllyllä oli pari kirjaa
ja seinällä riippui papinkaapu. Vielä näkyi majassa muutamia
yksinkertaisia talousastioita, kaikkialla oli paksulta tomua,
ainoastaan alttari oli kirjailtu sametilla ja kullalla.
Munkki avasi oven pieneen kaappiin, otti sieltä leipää ja kuivattua
kalaa ja asetti tämän ynnä pari pikarillista simaa pöydälle.
Sitte hän istuutui pöydän taa, vastapäätä Aatamia, luki pitkän
rukouksen ja pyysi Aatamia tyytymään vaatimattomaan ateriaan.
Aatami oli nälkäinen kuin susi ja kävi paikalla ruuan kimppuun.
Munkki kehoitti häntä juomaan ja joi itse hänen terveydekseen.
Aatami söi hyvällä ruokahalulla, mutta juoma maistui hänen mielestään
karvaalta ja asettaessaan pikaria pöydälle, loi hän epäilevän
silmäyksen munkkiin, joka hymyillen häneen katseli.
Mutta kun munkki toistamiseen korotti pikariaan, töytäsi Aatami niin
varomattomasti omaa pikariaan, että se putosi maahan ja neste valui
permannolle.
Munkki hämmästyi ja tahtoi noutaa toista, mutta Aatami vakuutti
juoneensa tarpeeksi ja rupesi puhumaan muista asioista.
-- Nyt työhön! huudahti hän äkkiä ja nousi.
-- Työhönkö? Tiedättekö siis?
-- Kaikki! Olin Dacken uskottu!
-- Tässäkin suhteessa?
-- Sanoinhan teille, että kaikissa suhteissa!
-- Se oli kummallisen heikko kohta hänelle.
-- Niin, sangen kummallinen!
-- Mutta miksei hän paikalla sitä tehnyt?
-- Kaikellaisista syistä...
-- Häntä pidätti intohimo...!
-- Menkäämme! sanoi Aatami, jonka ruumista pöyristytti.
-- Minun täytyy ensin rukoilla.
-- Rukoilkaa sitte!
-- Te himoatte verta, kuiskasi munkki.
-- Niin, vastasi Aatami. -- Himoan verta!
Munkki meni kaapille, otti sieltä pullon, jonka sisältöä kaatoi
pikariin, käski Aatamin ottaa soihdun ja tulla perässään.
Sitte astui hän alttarille, lankesi hetkeksi polvilleen ja painoi
alttaripöydässä olevaa pontta. Pöytä kiertyi nyt syrjään ja sen alta
aukeni näkyviin pimeä porraskäytävä. Munkki astui edellä, Aatami
perässä.
Hetkisen perästä tuli heitä vastaan rautaovi.
Oikealle ja vasemmalle vei myöskin käytäviä; nekin olivat ainoastaan
muutaman askeleen pituiset ja veivät rautaoville.
Munkki työnsi ensimäisen oven edestä salvan ja kiersi sen auki
avaimella, joka riippui nuorassa hänen vyöllään.
He tulivat pieneen, kurjaan huoneeseen ja munkin viittauksesta vei
Aatami tulisoihdun syrjemmälle.
Olkivuoteella lepäsi vanha Arvid Vestgöte.
Kuinka valkeiksi hänen hiuksensa olivat käyneet!
-- Ylös, kerettiläinen! huusi munkki, -- nyt on vihdoinkin koittanut
viimeinen hetkesi!
-- Kiitän siitä Jumalaa, vastasi vanhus. -- Saat valita, tahdotko
myrkkyä vaiko tikarista! Munkki piteli tikaria kädessään, sen terä
välkkyi soihdun valossa ja vanhus katseli sitä tarkkaan.
-- Tikarisi näyttää terävältä, huomaan... iske se rintaani.
Armollinen Jumala on kanssani!
-- Soihtu tänne, soihtu tänne! huusi munkki, painuen onnettoman
vangin puoleen.
Tähän saakka oli Aatami ollut kuin huumeessa, nyt palasi hänen
tavallinen tarmonsa ja hurjalla voimalla työnsi hän palavan soihdun
munkin silmiin.
Mylvien vaipui munkki maahan, kiireesti vetäisi Aatami tikarin hänen
kädestään ja syöksi sen perätysten kolme kertaa hänen sydämeensä.
-- Herra, sinä autat! huudahti Aatami.
-- Helvetin tuskat! vaikeroi munkki heittäessään henkensä.
Vanha Arvid oli noussut.
-- Untako tämä on?
-- Ei, herra, pelastuksen hetki on tullut, antakaa minun johtaa
itsenne pois täältä.
Ovesta tulevan heikon valosäteen johtamina löysivät he ulos kopista.
-- Missä Elsani on?
-- Pian me hänet löydämme, kunhan saamme tulta. Tässä soihtu!
Vihdoin saivat he tulta soihtuun ja Aatamin piti vielä kerran mennä
takaisin ottamaan avainta munkin vyöltä.
-- Elämä elämästä, kuiskasi Aatami. -- Tämä oli sinulle oikein!
Malttamattomana odotti Arvid hänen tuloaan. He avasivat oikealla
olevan oven, mutta pieni huone oli tyhjä.
-- Voi minua, jos ovat vieneet pois tyttäreni! vaikeroi Arvid
Vestgöte tuskissaan.
Mutta sitte avasi Aatami vasemmanpuolisen oven ja siellä seisoi Elsa.
Hän oli kuullut ääniä, luullut tuntevansa isänsä äänen ja odotti nyt
tuskallisessa jännityksessä. Siinä jo isä astuikin hänen eteensä.
Hän peitti kasvot käsillään. Joko hän oli taivaassa?
-- Isä! kuiskasi hän.
-- Elsa, lapseni!
He vaipuivat toistensa syliin ja tunsivat esimakua taivaan autuudesta.
-- Olemme pelastetut!
-- Kuka meidät pelastaa?
-- Aatami!
-- Siinä nyt näkee, huudahti Aatami, tekeytyen iloiseksi, -- ettei
hyvä Jumala ole luonut yhtään niin mitätöntä olentoa, ettei se voisi
palvella Luojansa tarkoituksia.
-- Rakas Aatami, lausui Arvid liikutetuin mielin, -- miten me nyt
saatamme sinulle kaiken palkita...?
-- Jumala sinua siunatkoon! kuiskasi Elsa, kietoi kätensä hänen
ympärilleen ja suuteli häntä.
Aatami meni vallan ymmälle, sitte punastui hän korvia myöten.
-- Olen saanut suuremman palkan kuin ikinä olen ansainnut, virkkoi
hän.
-- Lähdemmekö paikalla täältä?
-- Kaikki minä unohdankin!... Tietysti, tulkaa, tulkaa paikalla!
Aatami avasi oven ja juoksi edelle osoittamaan tietä. Hevonen oli
vielä metsässä. Aatami taputti sitä.
-- Jalomman kuorman saat kantaa kotiin kuin tänne, virkkoi hän ja
auttoi Arvidin selkään. Nuori neiti istuutui hänen eteensä ja nyt
osoitti Aatami heille tien likeisimpään kylään.
-- Tuletko pian perässä, Aatami? kysyi Elsa.
-- Muutamien tuntien kuluttua; lähettäkää kylästä joku tänne
noutamaan muutamia tavaroita.
He lupasivat täyttää hänen pyyntönsä ja läksivät. Aatami jäi hetkeksi
katselemaan heidän jälkeensä, sitte hän paneutui maahan pitkäkseen.
-- Voi, ettei hän suonut minun elää! Olisin niin mielelläni tahtonut
nähdä heidän ilonsa. Mutta Kustaa kuningas ilostuu ja muistelee
joskus kääpiötänsä, joka sentään lopulta tuotti hänelle vähänkin
hyötyä.
* * * * *
Suurella ilolla tervehdittiin Arvid Vestgöteä ja hänen tytärtään
kaikkialla. Kaikki olivat kaivanneet arvossapidettyä päällikköä ja
talonpojat olivat paikalla valmiit hankkimaan heille hevosia, jos he
tahtoisivat lähteä Kalmariin.
Siellä tapasivat he ylipäällikön, Juhana Turenpojan, joka suurella
ilolla otti heidät vastaan ja paikalla rupesi puuhaamaan heidän
menoaan Tukholmaan.
Mutta ilo ei koskaan pysy eheänä ja kun Elsa sai tietää, että Aatamin
ruumis oli löydetty metsässä Bråvallan nummen luona ja että joku oli
hänet myrkyttänyt, niin itki hän katkerasti ja vanha Arvidkin puhkesi
liikutetuin mielin puhumaan:
-- Henkensä hän meidän tähtemme heitti emmekä me koskaan saa osoittaa
hänelle kiitollisuuttamme.
Sitte matkustivat he Tukholmaan ja avosylin ottivat Kustaa kuningas
ja Margareeta rouva heidät vastaan.
14.