ASEIHIN, ASEIHIN!

Uusi sanoma saapui Suomesta: 8,000 venäläistä oli hyökännyt rajan yli.

Nyt päätti Kustaa kohdella väkivaltaa väkivallalla.

Muonavaroja hankittiin, asesepät pantiin työhön, laivasto kuntoon,

vierasta sotaväkeä tilattiin, oma sotaväki tarkastettiin ja suuri osa

siitä lähetettiin Suomeen.

Kustaa kirjoitti päälliköilleen, ettei heidän muuta kuin pakosta

pitänyt antautua taisteluun niin voimakkaan vihollisen kanssa.

Tammikuussa v. 1555 tuli Suomeen taas suuri joukko venäläisiä.

Mitä kamalimmalla tavalla he murhasivat ja kiduttivat ihmisiä sekä

valmistautuivat piirittämään Viipuria.

Tässä tarkoituksessa kokoontuivat he erään järven jäälle, mutta

suuren painon alla murtui jää ja suurin osa hukkui. Pelastuneet

riensivät saaliineen kotiin Venäjälle.

Maaliskuussa samana vuonna tuli 30,000 miestä Iivana Bibikoffin

johdolla.

Nämä jakaantuivat neljään joukkoon, joista suurin, 12,000 miestä,

kääntyi Viipuria kohti.

Heitä vastaan marssi suomalainen aatelismies Maunu Johanneksenpoika,

mukanaan tuhat miestä sekä muutamia tykkejä, joita kuljetettiin

reellä.

Venäläiset lähestyivät suurilla huudoilla, mutta nähdessään

ruotsalaisten seisovan liikkumattomina, seisahtuivat hekin kappaleen

matkan päähän.

Nyt otti venäläisten johtaja käteensä viinatuopin, joi Maunu

Johanneksenpojan maljan ja heitti sitte tuopin vierimään pitkin maata.

Mutta Maunu Johanneksenpoika vastasi maljaan laukaisemalla tykkinsä.

Parhaimmat venäläiset johtajat kaatuivat nyt ja syntyi suuri hämminki.

Ruotsalaiset käyttivät tilaisuutta hyväkseen, hyökkäsivät venäläisten

kimppuun ja karkoittivat heidät.

Koko joukko palasi Venäjälle. Aseensa, hevosensa ja muonavaransa

olivat he kadottaneet.

Kun muut venäläiset joukot saivat tietää miten viipurilaisen joukon

oli käynyt, läksi koko sotajoukko tiehensä.

Mutta rajalla jatkui sotaa: taloja poltettiin, ryöstettiin lehmiä,

hevosia, viljaa ja heiniä, meneteltiin aivan niinkuin villit kansat

tekevät.

Elokuussa läksi Kustaa itse kuningattaren ja prinssi Juhanan kanssa

Suomeen.

Eerik jätettiin kotiin hallitsemaan valtakuntaa.

Lokakuun alussa läksi Jaakko Bagge rohkealle retkelle. Ottaen

mukaansa ainoastaan neljäsataa miestä, karkasi hän Venäjälle ja tunki

aina Pähkinälinnaan asti.

Mutta linna oli niin lujasti varustettu, että Bagge huomasi parhaaksi

vetäytyä takaisin.

Silloin kohtasi hän moninkerroin väkevämmän vihollisen, jonka hän

viekkaudella ja viisaudella sai voitetuksi.

Syyskuussa läksi Kustaa Viipuriin, järjesti siellä kaikki sotaan

kuuluvat asiat ja määräsi päälliköt, ensinnä Jaakko Baggen.

Marraskuussa raivosi sotajoukossa tarttuva tauti, ja annettuaan

tarkkoja, helliä määräyksiä väen hoidosta, läksi Kustaa takaisin

Helsinkiin; sieltä lähetti hän neljätoista aarnia reiniläistä viiniä

sotamiehille, jotta he pysyisivät reippaalla mielin.

Mutta suurempia huolia oli vielä tulossa. Tammikuussa v. 1556

marssi maahan 150,000 venäläistä, jotka piirittivät Viipurin.

Ruotsalaisia oli tuskin kahdeskymmenes osa. Kustaalle oli luvattu

apua Liivinmaalta ja Puolasta, mutta sitä ei kuulunut.

Silloin kirjoitti hän prinssi Eerikille, että hän lähettäisi niin

paljon apua kuin suinkin.

Mutta suuri vaara voitettiin yhtä pian kuin se oli ilmaantunut.

Piirittäessään Viipuria eivät venäläiset olleetkaan huomanneet

ottaa haltuunsa ulkopuolella linnaa olevaa navettaa, jossa koko

heinävarasto säilytettiin.

Toisena yönä venäläisten tulon jälkeen saivat sotamiehet käskyn

kuljettaa kaikki heinät linnaan, johon työhön kului koko yö. Oli

kova pakkanen, mutta paljas maa, joten heinät olivat kuljetettavat

rattailla. Linnasta johti navettaan pitkä telasilta, sillä linna oli

saarella, mutta navetta mannermaalla.

Rattaiden räminä oli niin kova, että se tunki venäläisten korviin

asti.

He kuuntelivat kuuntelemistaan eivätkä voineet käsittää, mistä melu

tuli.

Kun ei siitä koskaan tullut loppua, niin alkoivat he kuvitella, että

suuri ruotsalainen sotajoukko, monta tuhatta miestä, marssii linnaan.

Hirveä pelko valtasi heidät ja koko suuri joukko läksi liikkeelle

keskellä yötä ja palasi Venäjälle. Ainoastaan muutamia tuhansia

miehiä jätettiin leiriin, jotta pako saataisiin peitetyksi.

Seuraavana aamuna teki Jaakko Bagge hyökkäyksen, huomasi, että suurin

osa vihollisia oli poissa ja ajoi jälellejääneitä takaa.

Koko suuri sotajoukko ei siis ollut saanut aikaan muuta kuin että se

hirveimmällä tavalla oli hävittänyt Viipurin ja rajan välillä olevat

pitäjät. Niin palasi se Venäjälle.

Tämä oli suurin sotajoukko, mikä koskaan on uhannut Ruotsin rajoja.

Nyt osottautuivat venäläiset taipuviksi rauhantekoon; Kustaa kuningas

oli aina suosinut rauhaa. Ryhdyttiin pian keskusteluihin.

Sten Eerikinpoika Lejonhufvud ja arkkipiispa Lauri sekä muutamat muut

herrat läksivät Moskovaan tekemään rauhaa suuriruhtinaan kanssa.

Muiden vaatimusten rinnalla esittivät venäläiset, että Kustaa

kuningas antaisi hakata pään poikki Jaakko Baggelta, jota he sekä

vihasivat että pelkäsivät.

Mutta kun heille sanottiin, ettei se käy päinsä, niin tyytyivät he

siihenkin.

Lähetystön vielä viipyessä Moskovassa, tahtoi suuriruhtinas kuulla

ruotsalaisen arkkipiispan ja venäläisen patriarkan keskustelevan

uskonopeistaan.

Hän tahtoi että keskustelu tapahtuisi venäjäksi tai saksaksi, mutta

Lauri ei osannut venättä eikä patriarkka saksaa. Silloin päätettiin

pitää keskustelu kreikaksi ja suuriruhtinaan tulkki sai käskyn

kääntää sen venäjäksi.

Tämä ei uskaltanut myöntää, että hänen kreikankielentaitonsa oli

heikonlainen.

Keskustelu alkoi ja tulkki käänsi niin hyvin kuin taisi.

Usein ei hän ymmärtänyt mitään, mutta selitti asiat sen mukaan kuin

hän luuli niiden olevan.

Ainoastaan patriarkka ja Turun piispa huomasivat kepposen, sillä he

ymmärsivät sekä venättä että kreikkaa.

Patriarkka vaikeni, sillä hänen oli vaikea selviytyä arkkipiispan

väitteistä.

Suomalainen piispa Agricola, joka myöskin oli läsnä, vaikeni kauvan,

mutta kerran kun tulkki taas puhui puuta heinää, hymähti hän.

Suuriruhtinas kysyi syytä siihen ja saatuaan sen tietää, käski hän

lopettaa keskustelun.

Sitte ripusti hän raskaat kultavitjat arkkipiispan kaulaan, sanoen,

että hänen arvokas käytöksensä suuresti on häntä miellyttänyt.

Kuninkaallisten oleskellessa Suomessa, oli prinssi Juhana matkustanut

Puolaan ja käynyt kuningas Sigismundin hovissa. Siellä tutustui

hän kuninkaan sisareen, nuoreen prinsessa Kaarinaan, ja molemmat

rakastuivat toisiinsa.

Palatessaan Helsinkiin kertoi hän kiihkeästi rakastavansa puolalaista

prinsessaa, mutta eihän hänellä ollut mitään tarjoamista kuningas

Sigismundin ihanalle sisarelle.

Kuningas antoi hänelle silloin koko Suomen, jotta hän saisi sitä

hallita ja siellä pitää hovia. Naimiskaupasta oli niin pian kuin

suinkin ryhdyttävä keskustelemaan.

Iloisena, ylimielisenä palasi Juhana Tukholmaan; suuresti oli hänen

arvonsa kasvanut.

Mutta Eerik vimmastui: Juhana on saanut valtakunnan, mutta mitä on

hänellä, Eerikillä?

Tätä oli Kustaa odottanut. Hän antoi hänelle sentähden Kalmarin

kaupungin läänineen, mutta ennenkuin Eerik otti ne vastaan, täytyi

hänen valalla vakuuttaa, ettei hän ryhdy mihinkään, joka voisi

vahingoittaa kuningasta ja valtakuntaa.

Eerik antoi vakuutuksen, mutta ilmoitti samalla isälleen aikovansa

mennä naimisiin.

-- Joko olet valinnut morsiamen? kysyi Kustaa.

-- Kyllä, Englannin prinsessan Elisabetin.

-- Eerik, oletko mieletön?

-- Hän on minulle suosiollinen.

-- Joko sinä sitte olet tiedustellut häneltä...?

-- Kyllä, hänellä on kuvani.

-- Onko hän sitte vastannut?

-- Toisen kautta, että hän on minulle suosiollinen.

-- Sitä en usko, mutta jos hän tulee Englannin kuningattareksi,

niin miten sinä aiot hallita kahta niin kaukana toisistaan olevaa

valtakuntaa?

-- Se oli helppo asia.

-- Minusta se on hulluutta.

-- Tahtooko teidän armonne sitte vastustaa onneani, vihaatteko

todellakin minua siihen määrään?... Oi, tämä vääryys huutaa taivaan

kostoa!

-- Punnitse sanasi, Eerik!

-- Isäni minua vihaa, minulla ei ole ainoaakaan ystävää, joka

tahtoisi minua auttaa!

-- Etkö tunne minua niin paljon, että tietäisit, miksen tahdo suostua

kaikkiin päähänpistoihisi: siksi, että onnesi on minulle rakas!

-- Onko avioliitto prinsessan kanssa sitte arvoton?

-- Ei suinkaan, mutta hän ei valitse sinua puolisokseen!

-- Eikö Ruotsin kuningas ole kyllin ylhäinen henkilö?

-- Sittenkin epäilen onnistumistasi.

-- Oi isäni ja kuninkaani, harvoin olen sinua vaivannut pyynnöilläni,

anna minulle varoja, että voin ryhtyä keskusteluihin. Ainakin tahdon

saada häneltä vastauksen.

-- Tätä tarkoitusta vartenko olet lähettänyt Beureuksen?

-- Niin, vastasi Eerik hiukan hämillään; -- hän kuvailee prinsessan

niin viehättäväksi, minä kannan alituisesti hänen kuvaansa rinnallani

ja olen vannonut, etten ikinä lahjoita uskollisuuttani ja rakkauttani

kenellekään muulle kuin suloiselle, viehättävälle Elisabetilleni!

-- No, kai minä sitte saan taipua, vastasi kuningas, -- kenen tahdot

lähettää Englantiin?

-- Sen jota isäni pitää sopivimpana. Olin ajatellut Niilo

Gyllenstjernaa.

-- Puhukaamme asiasta Sten Eerikinpoika Lejonhufvudille; hän on joka

suhteessa sopivampi.

-- Lähetänpä heti häntä noutamaan.

Sten herra tuli ja päätettiin, että hän niin pian kuin suinkin

lähtisi matkaan.

Kustaa huokaili ajatellessaan turhan matkan suuria kustannuksia.

Eerik säteili ilosta. Eräänä päivänä tahtoi hän riemunsa valtaamana

näyttää Maunulle, miten korkealle hän osaisi hypätä. Tuumansa pani

hän täytäntöön eräässä salissa, mutta loukkasi hypätessään päänsä

kynttiläkruunuun ja vaipui tajuttomana permannolle.

Kaikki pelästyivät suuresti, mutta Eerik tointui pian ja valitti

ainoastaan päänsärkyä.

Mutta tästälähtien uudistuivat omituiset kohtaukset, miltei

hulluudenpuuskat, jotka tuontuostakin ennen olivat vaivanneet

prinssiä, useammin ja rajumpina.

Hiukan myöhemmin läksi Eerik Kalmariin.

Sitä ennen oli Ruotsiin saapunut nuori oppinut Göran Pietarinpoika,

jonka Melanchton oli lähettänyt ja jonka sanottiin menestyksellä

harjoittaneen opintoja Wittenbergissä.

Kustaaseen teki mies epämiellyttävän vaikutuksen ja hän aikoi jo

lähettää hänet takaisin, kun Eerik pyysi saada ottaa hänet mukaansa

Kalmariin.

He läksivät ja heistä tuli mitä parhaat ystävät ja uskotut.

Göran Pietarinpoika ymmärsi voittaa nuoren ruhtinaan

suosion; ilomielin kallisti hän korvansa kuuntelemaan hänen

tulevaisuustoiveitaan ja epäilyksiä, jotka alati kalvoivat hänen

levotonta, pelonalaista sieluaan.

Mutta nyt päättivät he viettää hauskoja päiviä. Eerik piti iloista,

loistavaa hovia. Huvikseen antoi hän puhkaista silmiä ja hakata

poikki käsiä. Kukaan hänen ystävistään ei koettanut ohjata häntä

oikealle tielle. He tiesivät että vanha herra pian kuolee ja pyrkivät

uuden suosioon. He mairittelivat hänen ylpeyttään, yllyttivät häntä

isää vastaan ja ottivat osaa hänen irstaaseen elämäänsä, joka maassa

herätti paljon pahennusta.

Sanat eivät saata kertoa miten Kustaa kärsi, kuullessaan siitä

kerrottavan; kaikkina aikoina on löytynyt ihmisiä, jotka elinkeinoaan

käyttävät juorujen levittämistä ja sellaisia leipäsusia on joka

hovissa.

Ne imevät uhreistaan ilon ja elinvoiman, ne hivuttavat heidät

vähitellen kuoliaaksi.

Eerik tiesi, että isä häntä epäilee ja hänen vakoilijansa kertoivat

hänelle säntillisesti joka paheksuvan sanan, jonka kuningas lausui

rajusta elämästä Kalmarissa.

Herttuan juomapöydän ääressä puhuttiin kuninkaasta niin solvaavalla

tavalla, että kerrankin, kun Göran Pietarinpoika oli päättänyt

parjauspuheensa vanhuksesta, Björn Pietarinpoika (Båt) huudahti:

"Tietäkää, Göran Pietarinpoika, että teette väärin, kun soimaatte

Kyösti kuningasta; te olette häijy, te käyttäydytte kuin koira, joka

haukkuu kuuta; siinä on kyllä pilkkuja, joita te voitte osoittaa,

mutta silti on se Jumalan mestariteos!"

Mutta neuvot ja varoitukset eivät vaikuttaneet. Eerik piti, isänsä

tietämättä ja vastoin hänen tahtoaan, kansankokouksia ja vaati

aatelistolta erityisen uskollisuus- ja kuuliaisuusvalan.

Saadakseen enemmän arvoa Elisabetin silmissä, otti hän

perintökuninkaan arvonimen ja kirjoitti usein kiivaita kirjeitä

isälleen.

Kustaa kärsi siitä suuresti.

"Että sinä sallitkin kaikkien konnien kantaa luoksesi valheita",

kirjoitti hän; "me kyllä kohtelemme lapsiamme niinkuin tulee,

vaikkemme tunnekkaan latinankieltä yhtä hyvin kuin sinä". Viime

sanat tarkoittivat erästä kirjettä, jonka Englannin vastakruunattu

kuningatar Elisabet oli kirjoittanut kuninkaalle. Hän kehoitti siinä

Kustaata valitsemaan pojalleen toisen morsiamen, sillä hän aikoi

pysyä naimattomana.

Kirje oli kirjoitettu latinaksi ja Eerik väitti, että kuningas oli

väärinkäsittänyt sen. Tulisella kiihkolla antautui hän intohimonsa

valtaan; milloin sanoi hän valepuvussa ja valenimellä aikovansa

voittaa Elisabetin rakkauden, milloin tahtoi hän loistavalla

esiintymisellään lumota hänet.

Eräänä päivänä, kun hän tavallisella kiivaalla tavallaan oli sanonut

kuninkaalle, että hänen elämänsä onni riippuu tästä avioliitosta,

antoi Juhana hänelle salaa merkin, että hän tahtoo häntä puhutella.

Eerik aavisti heti pahaa, mutta seurasi kuitenkin veljeään,

saadakseen tietää, mistä oli kysymys.

Juhana sulki oven, jottei kukaan kuulisi keskustelua.

-- Tahtoisin tietää, mitä sinulla on sanomista, kysyi Eerik

ilkkuvalla hymyllä.

-- Tiedän, että sinä epäilet minua, virkkoi Juhana kyynelsilmin. --

Nyt tahdon näyttää, että olen ystäväsi!

-- Sen melkein luulen!

-- Tahdotko kuulla ehdotukseni?

-- Puhu!

-- Minusta kuningas tekee sinulle väärin. Eerik säpsähti.

-- Todellako?

-- Nähtyäni prinsessa Kaarinan, tiedän minäkin, mitä rakkaus on.

-- Vai tiedät!... Kannan Elisabetin kuvaa rinnallani... hän itse sen

minulle lähetti, minä sen tiedän, vaikka he koettavatkin minulta

salata sitä; minä suutelen tätä kuvaa, minä vannon ja vakuutan

sille... opittuani tuntemaan hänet, halveksin kaikkia muita naisia.

-- Sitä en minä sentään tee.

-- Sen minä tiedän; sinulla on useampia rakastajattaria kuin minulla.

-- Taitaa olla, vastasi Juhana nauraen; -- mutta sama se, kunhan ei

kuningas saa vihiä siitä, sillä silloin hän saisi halvauksen.

-- Eikö ihmisellä muka olisi oikeutta elää miten hän tahtoo, koska

kerran hän kuitenkin itse saa kärsiä tekojensa seuraukset?

-- Puhukaamme siitä toiste enemmän. Mitä sinä siitä sanot, jos minä

matkustaisin Englantiin toistamiseen kosimaan sinun puolestasi?

-- Tahdotko tehdä sen?

-- Kyllä minä olisin kaunopuhelias.

-- Juhana, se olisi suuri palvelus!

-- Tekisin sen sinulle hyvin mielelläni.

-- Mutta mistä me saamme rahaa?

-- Kuninkaan täytyy antaa.

-- Mutta hän ei anna.

-- Antaapa, kun minä pyydän.

-- Niin, sinä, suosikki!

-- Minä tulen nyt käyttämään vaikutusvaltaani sinun eduksesi.

-- Sano minulle, miksi sinä sen teet?

-- Minä pidän sinusta, Eerik.

-- Minusta ei kukaan pidä eikä ole pitänyt sitte kun äitini kuoli!

Kyyneleet tulvivat hänen poskilleen.

-- Minäpä näytän.

-- Tämä on käsittämätöntä... Ajatteletko niin, että jos minusta tulee

Englannin kuningas, niin sinä saat Ruotsin?

-- Sinä teet minulle väärin niinkuin tavallisesti, virkkoi Juhana

punastuen.

-- Se ei olisi ollenkaan mahdotonta. Eerik loi epäilevän katseen

veljeensä.

-- Voi, huokasi Juhana, -- jos minä vain saan Kaarinan, niin kyllä

tyydyn Suomeeni... nimittäin kyllähän minä tahtoisin hiukan lisääkin.

-- No mitä?

-- Sitä ei saa ilmoittaa kuninkaalle.

-- Oi, sinä voit luottaa minuun.

-- Olen luvannut Liivinmaan maamestarille summan rahaa, josta hän

antaa minulle muutamia linnoja ja linnoituksia.

-- Nyt minä ymmärrän; sinä et tyydy Suomeen yksin.

-- Se on vain unelma.

-- Hyvä, ajakaamme asiaa suurella varovaisuudella.

-- Luottakaamme ainoastaan toisiimme.

-- Tuohon käteen.

Nyt oli heidän pyhä liittonsa vahvistettu.

Rukouksilla ja kyynelillä sai prinssi Juhana todellakin kuninkaan

antamaan rahaa uuteen kosimaretkeen Englantiin. Seurueeseen, jota

Juhana johti, kuului useita ruotsalaisia herroja, muiden muassa

hienotapainen Niilo Gyllenstjerna, ja kuningas oli antanut heille

200,000 guldenia. Syyskuussa v. 1559 läksivät he matkaan.

Sillaikaa jatkoi Eerik rajua elämäänsä Kalmarissa. Kuninkaalle

kirjoitti hän, että koska hän on Ruotsin perintökuningas, niin ei

hänelle käy kirjoittaminen niinkuin tavallisille voudeille, sellaista

ei hän kärsi.

Tämä tuntui kuninkaan mielestä uhkaukselta, jonkatähden hän lisäsi

henkivartijastoaan saksalaisella ratsuväellä ja valitti haikeasti,

että Eerik on hänen Absalominsa.

Monasti suuttui hän niin, että päätti tehdä Eerikin perinnöttömäksi,

mutta kuningattaren rukoukset hänet aina tyynnyttivät.

Kohteliaasti otettiin Juhana vastaan Lontoossa, mutta milloin kertoi

Elisabet inhoavansa avioliittoa, milloin sanoi hän, ettei hän voi

päättää asiaa ennenkuin on nähnyt miehen, jonka kanssa hänen tulee

mennä naimisiin.

Juhana sai kuulla kauniita sanoja, mutta varmaa lupausta ei hänelle

annettu ja siihen hän sai tyytyä.

Sten Eerikinpoika Lejonhufvud läksi kotiin ja ilmoitti kuninkaalle,

ettei Englannin kuningatar ikinä suostu menemään naimisiin Eerikin

kanssa, jollei hänen oma persoonansa poista nuoren kuningattaren

epäilyksiä.

Kustaa koetti sanoa pojalleen, ettei Ruotsin perintökuninkaan

tarvitse kerjätä morsianta; mutta entistä kiihkeämmin pyysi hän, että

Kustaa sallisi hänen itsensä lähteä Englantiin.

Maassa vallitsi rauha ja kunnioituksella ja rakkaudella katseli kansa

vanhaa kuningasta, joka perhehuolien painamana levottomasti odotti

tulevaisuutta. Hän pelkäsi, että huolet, jotka nyt painoivat hänen

hartioitaan, hänen kuoltuaan lankeisivat tuhatkertaisella painolla

raskauttamaan rakasta synnyinmaata.

Helmikuussa v. 1559 tuli tieto, että venäläisten hävitettyä maan

Rigaan saakka, koko Liivinmaa oli tuhkana. Kalparitarit pyysivät apua

Puolalta, keisarilta, Tanskalta ja Ruotsilta. He kääntyivät keisarin

puoleen, vaikka viime venäläisen sodan aikana olivat luopuneet

hänestä. Siitä huolimatta tahtoivat he nyt houkutella hänet uuteen

sotaan.

Yhdessä ainoassa suhteessa huomasi Kustaa tämän sodan edulliseksi

Ruotsille. Tallinna oli v. 1558 tarjoutunut kuningas Kristian III:lle

ja nyt ilmaantui tilaisuus ehkäistä Tanskan vallan kasvamista.

Luultavasti siitä syystä hän vihdoin lupasikin auttaa ritarikunnan

maamestaria lainalla, jonka vakuudeksi hän pyysi Tallinnan kaupungin.

Vielä lienee Kustaaseen vaikuttanut toinenkin syy: hän huomasi

Juhanan hautovan salaisia tuumia ja sai tietää, että hän Suomessa

suojeli kaupungin kaappareja, samoja joita Kustaa kutsui

"tallinnalaisiksi merirosvoiksi", sekä että hän oli ryhtynyt

salaisiin keskusteluihin maamestarin kanssa. Herttua oli tähän

aikaan Lontoossa, joten ei hän saattanut olla peittelemässä salaisia

vehkeitään, ja saatuaan käsiinsä langanpään, ei Kustaa hellittänyt,

ennenkuin oli kerinyt koko vyyhdin.

Silloin selveni hänelle, että veljekset olivat sovussa, kun yhteinen

tarkoitus oli pettää isää.

Eerik oli antanut sihteerilleen käskyn, että tämä ryhtyisi

keskustelemaan maamestarin kanssa Sonnenburgin ja Padisin linnojen

luovuttamisesta 50,000 taalarista; niistä piti 10,000 kerättämän

Suomesta.

"Kun isämme, kuningas, saa tietää, että asia edistyy, kirjoitti

Eerik, ja että linnat ovat meidän käsissämme, niin hän varmaan

maksaa loput, tai saatamme me muulla tavalla hankkia ne".

Sitte sitoutui hän edistämään tuumaa lupauksensa mukaan, "vaikkapa

kuninkaan viha häntä kohtaisikin". Vielä antoi Eerik käskyn, että

Suomessa varustettaisiin useita laivoja.

Mutta nyt loppui kuninkaan kärsivällisyys, ja hän laati kirjoituksen,

jossa kielsi ketään tärkeämmissä asioissa noudattamasta "prinssi

Eerikin tai muiden lastemme meidän tietämättämme antamia käskyjä".

Pojat olivat liittoutuneet isää vastaan juuri samassa asiassa, joka

hänen kuoltuaan oli yllyttävä heidät keskinäiseen vihaan ja joka

vihdoin vei heidät molemmat perikatoon.

Vakavasti nuhteli kuningas prinssi Juhanaa.

"Sinä tiedät, ettei Suomi ole eroitettu Ruotsista, vaan että ne

yhdessä ovat kuin jäsenet samassa ruumiissa. Siksi ei sinun myöskään

pidä ryhtyä mihinkään, joka koskee valtakuntaa, kysymättä Ruotsin

oikean päämiehen ja valtakunnan säätyjen mieltä. Ja heiltä saat sinä

suostumuksen vaan siihen, mikä sopii yhteen sinun velvollisuutesi ja

Ruotsin lain kanssa."

Sangen huolestuneena ajatteli Kustaa Ruotsin tulevaisuutta, koettaen

korjailla kaikkia vammoja, joita näki syntyvän. Hän oli tahtonut

antaa valtaa kaikille pojilleen, jottei panisi alttiiksi koko

valtakuntaa antamalla sen Eerikin käsiin. Mutta tämäkin toimenpide

sisälsi suuria, ratkaisevia vaaroja.

Itämeren toiselle puolelle oli sotatie valmiiksi viitoittu.

Ojentaessaan kätensä Liivinmaan avuksi, oli hän viskannut

sotahansikkaan ja useammilla valtakunnilla näkyi olevan halu nostaa

se.

Muuallakin näytti taivas pimeältä. Kustaa oli saanut tiedon, että

vanhan Kristianin likeisimmät sukulaiset vielä kerran aikoivat

koettaa onneaan, ja Tanskan uusi kuningas, Fredrik II, näytti

hautovan niin sotaisia tuumia, että Kustaa piti sekä sotajoukkoa että

laivastoa alituisesti valmiina hyökkäykseen.

Levottomuutta lisäsi sekin, että Tanskan valtiovaakunassa yhä

ylvästeli kolme kruunua, vaikka Ruotsin perintöjärjestyksen kautta

Tanskan hallitsijoilta otettiin viimeinenkin mahdollisuus päästä

ehdokkaaksi Ruotsin kuninkaanvaalissa.

Ensinnä maalattiin nämä kolme kruunua tanskalaisen prinsessa Annan

häävaunuihin ja sitte suvaitsi kuningas Kristian panettaa ne

sinettiinsä.

Kustaa teki asiasta huomautuksen, mutta hänelle vastattiin, että

Tanska käyttää kolmea kruunua vain muistona siitä ajasta, jolloin

nämä kolme valtakuntaa olivat yhdistetyt.

Kustaa heitti asian sikseen, vaikka hän kyllä itsekseen epäili, että

tämän kauniin vaipan alle oli kätketty salaisia juonia.

Rauha pysyi sentään rikkomattomana, vaikkei kulunutkaan pitkää aikaa,

ennenkuin Tanskan tarkoitus kolmeen kruunuun nähden tuli ilmi.

Tähän aikaan oli Ruotsiin ja Tukholmaan saapunut paljon ylhäisiä

herroja ja ruhtinaita.

Kauneudestaan kuulut prinsessat ja täydet rahakammiot heitä tietysti

sinne houkuttelivat.

Linnassa elettiin iloista elämää. Suurista murheistaan huolimatta

tahtoi Kustaa nähdä ympärillään iloisia, onnellisia ihmisiä; nuoret

neidit tanssivat mielellään elämän ruusutarhassa ja jaloja herroja

ja ritareja oli yllin kyllin; kiihkeästi halusivat he pyytää neitejä

tanssimaan kanssaan halki koko elämän.

Mutta nuorisolla on huoliakin, vaikka ne usein helposti unohtuvat.

Ruusujen ja liljojen keskellä istui kukkasista ihanin, Cecilia neiti,

itkien.

Hänen vieressään seisoi mielenliikutuksen valtaamana, vaikka

ulkonaisesti levollisena, nuori Niilo Sture, hellästi häneen katsoen.

-- Rakas pikku Sissa!

-- Sinä tiedät, Niilo, etten voi elää ilman sinua, ja kuitenkin

tahdot minut jättää.

-- Minä en tahdo -- minun täytyy!

-- Kuka sinua pakoittaa?

-- Velvollisuus, Cecilia! Vasta sitte kun olen oppinut niin paljon,

että voin kohota korkeimpiin kunniapaikkoihin, uskallan kuninkaalta

pyytää sinua morsiamekseni.

-- Mutta minä rakastan sinua sellaisena kuin olet.

-- Lupaa minulle, että aina teet sen!

-- Epäiletkö?... En käsitä, miten saatan elää ilman sinua.

-- Ajatelkaamme toisiamme!

-- Koska sinä lähdet?

-- Huomenna.

-- Oi Niilo, Niilo, silloin minä kuolen!

Itkiessään hytki hän suonenvedontapaisesti. Niilo istuutui hänen

viereensä ja koetti häntä rauhoittaa.

Tyttö kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä.

Äkkiä nousi nuorukainen.

-- Ei, huudahti hän, -- ei näin! Suo minulle anteeksi, Cecilia!

-- Mitä? kysyi Cecilia kummastuen.

-- Minulla ei ole oikeutta suudella sinua ennenkuin teen itseni

sinun arvoiseksesi.

-- Mutta entä jos minä tyydyn sinuun tällaisena ja tahdon antaa

sinulle suudelmani, puhui tyttö hymyillen ja ojensi käsivartensa

häntä vastaan.

-- Niin en saa väärinkäyttää luottamustasi... Hyvästi sinä, joka olet

minulle rakkain maailmassa, oma Ceciliani, pysy minulle uskollisena,

sillä ilman sinua ei minulla ole onnea maailmassa!

Näin sanoen riensi hän pois, mutta pikku neiti jäi hillitsemättömästi

itkemään. Vihdoin hän vaipui uneen ja nukkui, kunnes kuningatar ja

Katarina, jotka olivat lähteneet häntä etsimään, hänet herättivät.

-- Täällä hän on! huudahti kuningatar.

-- Hän on itkenyt, sanoi Katarina.

-- Olen nukkunut, vastasi Cecilia.

-- Oletko sitte itkenyt unissasi.

-- Ehkä... näin niin pahaa unta.

-- Mitä unta?

-- Että minulta riistettiin jotakin, jota rakastin.

-- Sellaista kyllä tapahtuu monasti elämässä, vastasi kuningatar.

-- Minulle ei sellaista tule tapahtumaan, jollen itse tahdo.

-- Oletko tavannut Niilo Sturea? kysyi sisar.

-- Näin unta hänestä.

-- Hän lähetti sinulle terveisiä.

-- Eikö tänään tule vieraita?... Ja minä en vielä ole pukeutunut!

huudahti Cecilia ja riensi pois.

-- Kuinka hän on kaunis! huudahti sisar ihaillen ja jäi katsomaan

hänen jälkeensä.

-- Tule tänne, Katarina, istumaan, minun pitää kuninkaan puolesta

puhua sinulle pari sanaa.

-- Miksei hän itse puhu minulle?

-- Arvaappa! Kreivi Etzard Itäfrieslannista esitellään täällä tänä

iltana.

-- Tiedän sen.

-- Tiedät ehkä hänen asiansakin.

-- Taidan tietää, vastasi neiti punastuen.

-- Kuningas on ottanut selkoa hänen perheoloistaan ja tietää, että

hän on jalo ja ritarillinen herra; sinusta riippuu siis, tahdotko

vastaanottaa hänen tarjouksensa.

-- Mutta jollen minä tahdo?

-- Anna sitte minulle merkki, niin ilmoitan kuninkaalle vastauksesi.

-- Mitä hän sitte tekee?

-- Kieltää häntä palaamasta.

-- Vai niin, nyt minä ymmärrän.

-- Kreivin veli seuraa häntä; hän on nuori, kaunis herra, mutta

nuorempana veljenä ei hän omista mitään.

-- En minä häneen rakastu, virkkoi Katarina nauraen, mutta sitte

tarttui hän kuningattaren käteen. -- Voi, rakas ystävä, mahtaa tuntua

ikävältä olla niin monen lapsipuolen äitinä, kun itse on niin nuori.

Kyyneleet täyttivät jalon naisen silmät.

-- Sinä, Katarina, olet aina ollut minulle ystävällinen ja minä tulen

sinua paljon ikävöimään.

-- Mutta kun me sisaret jokainen toimimme oman päämme mukaan, niin

sinä koetat noudattaa jokaisen mieltä.

-- Teen sen kuninkaan tähden.

-- Sanoppa, eikö Maunu sinun mielestäsi ole omituinen?

-- Olisin tahtonut, että hän olisi saanut jäädä tänne.

-- Oma syysi, ettei hän saanut, sanoi Katarina nauraen.

-- Mitä siitä, jos hän hiukan haaveellisesti minusta piti.

-- Sekä Eerik että Juhana nauroivat häntä ja sentähden hänen täytyi

lähteä.

-- Toivon sydämeni pohjasta, että hän on joutunut hyviin käsiin,

mutta pelkään, että hän veljiensä lailla tekee kokonaan mitä tahtoo,

ja riippuuhan se taipumuksistakin.

-- Niin, niitä äitejä, paljon on heillä huolenpitoa! Ceciliaa varmaan

et kauvan saa pitää, mutta jäähän tänne sitte vielä kolme, jotka

sinua tarvitsevat.

-- Sinä olet siis päättänyt...

Katarina punastui.

-- Olenko minä sanonut sen?

-- Minä näen sen silmistäsi.

-- Ne voivat pettää; vastaukseni annan illalla.

* * * * *

Suuri vastaanottosali Tukholman linnassa oli juhlallisesti koristettu

ja tavallisen yksinkertaisuuden asemasta vallitsi kaikkialla nyt

kuninkaallinen loisto.

Seinille oli ripustettu kaikellaisia kallisarvoisia tapetteja ja

komeita peitteitä ja patjat olivat muodostetut pehmeiksi, mukaviksi

istumasijoiksi.

Joukottain saapui vieraita kallisarvoisissa puvuissa. Kruunuista ja

lampeteista levisi lempeä, miellyttävä valo ja iloinen puhe täytti

suojat.

Ovella otti Niilo Gyllenstjerna vastaan kreivi Etzardin sekä hänen

veljensä Juhanan; useat hovin herrat menivät heitä tervehtimään,

mutta toiset kuiskailivat keskenään, koettaen arvata, mitä varten

kreivi oli saapunut.

Äkkiä vaikenivat kaikki.

Hitain askelin, taluttaen kuningatarta, astui kuningas saliin.

Heitä seurasivat Katarina ja Cecilia.

Sitte tulivat nuorimmat prinsessat, Elisabet, Sofia ja Anna.

Komean vaikutuksen teki tämä kuninkaallinen perhe, eikä kukaan, joka

sen näki, saattanut olla tunnustamatta, että Kustaa oli aikansa

suurimpia miehiä.

Kukoistavien naisten joukko hänet ympäröi, jokainen heistä,

kuningattaresta alkaen, olisi erikseen ansainnut kauneuden palkinnon,

mutta loistavin tähti oli heistä sittenkin Cecilia.

Tänä iltana oli hän tavallistakin viehättävämpi, sillä hänen

kasvoissaan oli surumielinen ilme, joka teki hänet kerrassaan

lumoavaksi. Sitä mieltä olivat kaikki, mutta syvimmän vaikutuksen

teki hän Itäfrieslannin kreiviin, Juhanaan, joka näki hänet ensi

kerran.

Kreivi Etzard käänsi koko huomionsa Katarinaan; hän vietti miltei

koko illan hänen rinnallaan.

Kuningas ja kuningatar kiertelivät pitkin kaikkien vieraidensa piiriä

ja keskustelu salissa koski mitä erilaisimpia asioita.

Nyt alettiin soittaa. Kreivi Etzard osottautui erinomaiseksi

tanssijaksi, mutta hän tanssi ainoastaan Katarinan kanssa.

Nuori kreivi taas ei nähnyt muita kuin Cecilian ja niin tulinen oli

hänen katseensa, että Cecilian miltei koko ajan täytyi pitää silmänsä

maahan tähdättyinä.

Tämä juhla antoi tietysti paljon aihetta arveluihin ja vaikka

Katarina aivan hiljaa oli kuiskannut kuningattaren korvaan:

"antakaamme hänen jäädä tänne", niin kaikki vieraat jo tiesivät, että

hänestä tulisi Itäfrieslannin kreivitär.

Viime aikoina oli kuninkaalle käynyt mieluisaksi tavaksi jutella

ruotsalaisistaan ja luonnollisesti tämä puheaine hänelle olikin

rakkain. Nyt seisoi hänen rinnallaan Sten Lejonhufvud, veljenpoika

Pietari Brahe sekä useita ulkomaalaisia herroja.

Puhuttiin ruotsalaisten luonteesta ja kuningas lausui:

-- Ruotsalaiset ovat heti valmiit suostumaan, ennenkuin ovat ottaneet

selkoa siitä, mikä on hyödyllistä ja oikein.

-- Myönnän, että minäkin nuorena olin juuri sellainen, sanoi Sten

herra.

-- Minä puolestani, huomautti herra Pietari, -- olen luullut

huomanneeni, että pelkäämätön, miehekäs kuningas on heille

välttämätön.

-- Olet oikeassa, vastasi Kustaa; -- he eivät kärsi nahjusmiestä,

mutta eivät myöskään vääryyttä eivätkä orjuutta. Minun kokemukseni

mukaan ovat he voimakkaat, rohkeat ja notkeat sekä kelpaavat

melkein mihin tahansa; he ovat hyväluontoiset ja kekseliäät ja yhtä

opinhaluiset kuin mikä kansa tahansa, vaikka joskus ovatkin aika

pitkäpiimäiset.

Joku kysyi häneltä, kauvanko prinssi Juhana viipyisi Englannissa.

-- En tiedä, vastasi Kustaa, -- ilma on varmaankin siellä

terveellisempi kuin täällä.

Näissä juhlissa kestitettiin vieraita runsaasti ja erotessaan

olivat kaikki sitä mieltä, ettei kenenkään juhlissa ollut niin

hauskaa kuin kuninkaan kemuissa; häneltä aina oppi jotakin ja hänen

likeisyydessään viihtyi jokainen.

Seuraavana päivänä pyysi kreivi Etzard päästä kuninkaan puheille ja

silloin hän kosi sekä ilmoitti kuninkaalle varallisuussuhteensa.

Kustaa kysyi, oliko hän puhutellut prinsessaa.

Katarina oli kehoittanut häntä kääntymään isän puoleen.

Kihlausjuhla vietettiin perheen piirissä, mutta häät päätettiin

viettää suurellisesti, sukulaisia kutsuttaisiin likeltä ja kaukaa.

Sillaikaa elivät Cecilia ja kreivi Juhana onnensa huumauksessa.

Kuningatar kehoitti Ceciliaa olemaan avuliaana Katarinan myötäjäisten

valmistamisessa, mutta kreivi osasi kaikellaisilla keinoilla

houkutella hänet seuraansa.

Nuori kreivi sanoi suoraan, että hän on liian köyhä uskaltaakseen

pyytää prinsessaa puolisokseen, mutta hän rakastaa häntä

silmittömästi ja hän murhaa itsensä, jos hänen pitää erota naisesta,

jota hän rakastaa enemmän kuin elämäänsä.

Kreivi Etzardin ja prinsessa Katarinan häät vietettiin Tukholman

linnassa suurella loistolla ja kunnialla.

Kuningas antoi tyttärelleen suuret myötäjäiset: raskaita

hopeaharkkoja ja runsaasti kallisarvoisia vaatteita, jotapaitsi

sulhanen kuninkaan asesalista sai valita itselleen komeita

varustuksia ja aseita. Nuori kreivi Juhana vietiin talliin, jotta hän

itse saisi valita kuusi uljasta orhia. Mutta kun kaikki lahjat olivat

annetut, otti kuningas kallisarvoisiin kansiin sidotun raamatun,

ja parhaiten ilmaisemme hänen ajatuksensa, jos tähän lainaamme

Börjessonin sanat:

Mun aarrekammioni kalleus paras,

jot' ei voi kalvaa koi, ei ryöstää varas,

se sisarosas sulla olkohon,

sen aarre raamattuni rakas on.

Sen kautt' on Herran sana ilman salpaa

avoinna kansallein. Muu kaikk' on halpaa

sen rinnalla. Min rikkaass' armossaan

hän tehnyt onkin heikoll' aseellaan:

ett' oppins' on nyt julki puhdas, pyhä,

se valtikkani ylin maine yhä.

Täss' on se aarre. Pyhään helmaan tähän

nimenne rakkaat piirsin säilymähän.

Te siihen kiittäen myös piirtäkää

lyhyet vaiheenne ja pitäkää

alati itsellänne valpas selko,

ett' ainut perustus on Herran pelko,

sanalle Herran että raketaan

niin palatsi kuin tölli päällä maan.

Se kalleinnas sa, Katarina, kanna,

omaistes asua sen ääress' anna,

sit' usein äänin selkein heille lue

sen neuvoll' opeta ja ohjaa, tue,

vakaasti varoittele heitä myös,

se ompi perheenemon toimes, työs.

Papitar kodin olla äidin, naisen

on kutsumus, hän Jumalalta sai sen.

Itkien vaipui tytär isänsä syliin ja lupasi aina pitää mielessään

hänen sanansa ja neuvonsa.

Mutta lähtövalmistuksia tehdessä lausui Cecilia hartaasti haluavansa

lähteä saattamaan jonkun matkan päähän; eihän hän koskaan ollut

matkustanut ihanassa synnyinmaassaan, jota isä aina niin suuresti

ylisti.

Katarina pyysi hänen puolestaan.

Kreivi Etzard yhtyi hänen rukouksiinsa.

Kreivi Juhana seisoi kappaleen matkan päässä, uskaltamatta lausua

sanaakaan.

Kustaa epäili eikä tahtonut suostua, mutta samassa rupesi prinssi

Eerik vakuuttamaan, että hän pitää mitä hellintä huolta prinsessasta

ja saattaa hänet terveenä takaisin kuninkaan luo, kunhan kuningas

vain uskoo hänet hänen huostaansa.

-- Lähde sitte, siunattu lapseni! sanoi Kustaa ja sulki hänet

syliinsä.

Mutta koska kerran Cecilia, hänen sydänkäpynsä, aikoi matkalle, niin

piti hänen sekä pukujensa että kasvojensa kauneudella voittaa kaikki

muut. Margareetan vaateaitasta tuotiin nyt kallisarvoisia silkki-,

sametti- ja brokaadipukuja ja kuningas valitsi itse kauneimmat. Sitte

lähetti hän kutsumaan Ceciliaa luokseen, hänen piti heti tulla.

Jokohan kuningas oli muuttanut mielensä, eikö hän saisikaan lähteä

Katarinaa saattamaan.

Cecilia tuli kuninkaan luo aivan peloissaan.

-- Isä, sinä kutsuit minua.

-- Kyllä. Kas, kun sinä minulta houkuttelit luvan päästä matkalle,

niin et laisinkaan ottanut lukuun, että matkustaminen maksaa paljon.

Tässä saat matkarahaa.

Kuningas ojensi hänelle rasian.

-- Voi, miten raskas! sanoi hän ja nosti rasian kantta.

-- Se on kyllä tarpeen matkan varrella, mutta joko siinä nyt on

kaikki mitä tarvitset, pikku Sissa?

-- Kyllä, en ainakaan tiedä muuta!

-- Mutta entä puvusto?

-- Minähän olen saanut niin paljon pukuja häihin.

-- Eevan tyttäret tarvitsevat paljon viikunalehtiä ja sinun tulee

esiintyä prinsessana ja minun tyttärenäni. Södermanlannin ja

Östergyllenin aateli on rikasta väkeä enkä minä tahdo, että muut

esiintyvät komeampina kuin sinä.

-- Isä, sinä hemmottelet minut ihan pilalle!

-- Taidat jo olla valmiiksi pilattu! Kas tässä... Kustaa nosti suurta

vaatetta. Hämmästyneenä jäi Cecilia häneen katsomaan.

-- Kuinka kaunista! huudahti hän sitte ja karkasi isänsä kaulaan.

-- Joko nyt tyydyt? kysyi Kustaa.

-- Johan toki!

-- Etkö enään tarvitse mitään?

-- En ymmärrä mitä se olisi.

-- Katsoppa tätä rasiaa.

-- Voi mikä ihana helminauha!

-- Tässä rannerenkaat!

-- Entä tämä vyö! Cecilia kiersi sen kiireesti vyötärensä ympäri. --

Se sopii mainiosti!

-- Mahtaa sopia, se oli äitisi ja teidän vartalonne on ihan sama.

Tyttö kietoi kätensä hänen ympärilleen ja suuteli häntä.

-- Miten saatankaan sinua kiittää!

-- Minäpä heti sanon. Vanha isäsi on nyt koristanut sinut helmillä ja

jalokivillä, korista sinä häntä hyvillä tavoilla, arvokkuudella ja

sulolla. Muista, Ceciliani, että jota korkeammalla me seisomme, sitä

useampi meihin katsoo; luonto on jakanut sinulle runsaat lahjat, ne

voivat tuottaa sinulle suuria kiusauksia.

-- Ei ole vaaraa!

-- Tuo nuori kreivi!

-- Hänkö! pääsi miltei ylenkatseellisesti neidin huulilta.

-- Hän ei ole mitään eikä omista mitään.

-- Niin, minä en hänestä välitä.

-- Mutta hän välittää sinusta.

-- Välittääkö? kysyi tyttö hymyillen.

-- Etkö ole sitä huomannut?

-- En ole huomannut koko miestä.

-- Etkö huomaa matkallakaan?

-- En ainoaakaan kertaa!

-- Sitte olen levollinen, mene nyt nukkumaan.

-- Joko sinä nyt ajat pois minut?

-- Sinähän itse tahdot lähteä luotani.

-- En, en tahdo, anna minun olla täällä luonasi... pidä minua

kiinni... tyttö kietoi tuskallisesti käsivartensa hänen ympärilleen.

-- Älä päästä minua!

-- Pikku Cecilia, mikä sinun on?

Hän irroitti hänen käsivartensa ja asetti hänet polvelleen istumaan.

-- Mikä sinun on, lapseni?

-- Ei mikään, vastasi tyttö nyyhkyttäen.

-- Äskenhän itse tahdoit lähteä?

-- Mutta minä olen yhtä tyytyväinen, jos saan istua täällä luonasi.

-- Mutta, lapseni, miltä tämä näyttäisi?

-- Siitä en välitä!

-- Ihmiset työntäisivät syyn minun niskoilleni.

-- Sen sinä kyllä jaksaisit kantaa.

-- Ei, sinun pitää lähteä, lapseni, ja kun tulet kotiin, niin kerrot

minulle kaikki mitä olet kokenut; silloin tuntuu minusta kuin

hengittäisin vanhaan rintaani koko kesän ja sen lämmön ja valon.

-- Isä, isä!

-- Hyvää yötä nyt! Näe unta hurskaasta äidistäsi!

-- Ja sinusta!

-- Niin, mutta älä ainoastaan unissasi meitä ajattele, vaan muista

aina pitää Jumala silmäisi edessä ja meidät mielessäsi.

Vaihdettuaan hellän suudelman he erosivat.

Mutta tultuaan huoneeseensa, mietti Cecilia kauvan, mikä saattoi olla

syynä hänen mielenliikutukseensa... hän oli ikäänkuin aavistanut,

että jotakin pahaa tapahtuisi... mutta mitä saattaisi tapahtua?...

Kuningas oli varoittanut kreivi Juhanan tähden...

Jos hän olisi tietänyt...!

Mutta huoneessa ei ollut ketään, kun hän lankesi hänen jalkainsa

juureen ja sanoi jumaloivansa häntä.

Cecilia ei paljon välittänyt hänestä.

Niilo oli paljon kauniimpi ja miehekkäämpi.

Jos _hän_ olisi nähnyt!

Oi, se olisi ollut kamalaa!

Mutta mitä Cecilia sitte mahtoi! Hän oli rukoilemalla rukoillut

suudelmaa ja hän oli saanut vain yhden ainoan!

Nyt iloitsi hän siitä, että Cecilia lähtisi mukaan... mahtoiko

luulla, että hän lähtee hänen tähtensä?

Hän päätti, ettei hän puhu hänelle koko matkalla eikä kertaakaan

ojenna hänelle kättään. Aina hän sitä tahtoikin painaa.

-- Odota, odota, herra kreivi, ei vaasalainen neiti niin helposti

unohda, kuka hän on!

-- Hävetkää, herra kreivi!

Kuningaspa ilostuu, kun hän palaa kotiin!

Ja Cecilia karkaa hänen syliinsä ja kertoo, kertoo...

Niin, tärkeintä kohtaa ei hän kuitenkaan kerro.

Mutta entä jos hän ilmaisisi salaisuutensa äitipuolelle. Hän on niin

hyvä, hän on katsellut Ceciliaan niin lempeästi ja osaaottavasti,

aivan kuin sanoakseen: lapsi raukka, sinä jäit niin aikaiseen

äidittömäksi ja jouduit vieraiden hoitoon... kukaan ei ole

varoittanut sinua kompastumasta kiviin, joita on elämän tiellä...

sinä olet aina tehnyt mitä olet tahtonut, minä olen pyytänyt ja

houkutellut, mutta sinä käännyit aina pois luotani!... Tästälähin

en enään tule tekemään sillä lailla, tahdon pitää häntä äitinä ja

ystävänä... Oi, kuinka minä ikävöin takaisin kotiin!

Cecilia pani levolle ja nukkui rauhalliseen uneen.

Seuraavana päivänä lähdettiin matkalle.

Katarina itki katkerasti, mutta Cecilia iloitsi ja ajatteli

uteliaisuudella, mitä saisi nähdä. Ja pianhan hän palaisi kotiin!

Oltiin toukokuussa, koko luonto kukoisti, kukkaset availivat

umppujansa, linnut livertelivät lemmenlaulujaan ja ilma oli täynnä

suloista tuoksua.

Koko matka kului juhlan lailla, kaikki panivat toimeen kutsuja...

joka ritarikartanossa tahdottiin vielä kerran nähdä prinsessa

Katarinaa, toivottaa hänelle onnea ja lausua hänelle jäähyväiset.

Ja Ceciliaa ihailtiin, ylisteltiin, mutta hän ei nähnyt muuta kuin

kaksi surullista silmää, jotka lakkaamatta häntä seurasivat... Kuinka

hän mahtoi häntä rakastaa!

Cecilia käytti kaikkia komeita pukujaan, kuninkaalla oli syytä

iloita, sillä kukaan ei ollut niin kaunis kuin hän, sen hän itsekin

huomasi.

Katarinan olisi paremmin pitänyt vartioida häntä, hänen olisi pitänyt

huomata, että kreivi alituisesti viipyi hänen likeisyydessään.

Katarina kertoi kreivi Etzardin sanoneen, että jos Juhana puhuisi

Cecilialle muita kuin aivan tavallisia asioita ja kaikkien kuullen,

niin hän paikalla karkoittaisi hänet hänen seurastaan.

Vai siitä syystä. Nuori mies raukka!

Oikein hän suri, sen selvästi näki.

Entä jos Cecilia kysyisi häneltä syytä hänen surumielisyyteensä!

Mitä hulluja! Hänhän tiesi syyn.

Onneksi oli juhlia niin paljon, ettei hänellä ollut aikaa ajatella

häntä.

Nyt olivat he Vadstenassa ja siellä piti heidän erota, ensin

levättyään muutamia viikkoja.

Kuinka luostaripuutarhassa, puiden varjossa oli suloista viivähtää!

Satakieli lauloi; se oli eksynyt näin pohjoiseen.

Cecilia ei koskaan kyllästynyt kuulemaan sen kummallisia liverryksiä.

Mutta eräänä suloisena iltana -- niin suloisena kuin ilta ainoastaan

pohjolassa saattaa olla -- kuuli hän aivan vieressään äänen:

-- Cecilia, sallikaa minun puhua kanssanne!

-- En, en! vastasi tyttö peloissaan.

-- Ensi yönä nousen tikapuita myöten sisään ikkunastanne.

-- Onneton mies, minä en salli sitä! Nuorukainen vaikeni.

Cecilia odotti... vihdoin hän kääntyi, mutta kreivi oli poissa,

jäljettömästi kadonnut.

Oliko tämä unta?

Ehkä hänen pitäisi ilmoittaa Katarinalle.

Tai Eerikille tai Maunulle?

Mutta Eerik oli niin kiivas ja Maunu vielä lapsi, 17 vuotias...

Katarina taas ei välittänyt muista kuin miehestään... Osaisi Cecilia

toki itse pitää huolta itsestään. Sitäpaitsi oli hän kieltänyt häntä

tulemasta. Hän ei varmaankaan uskaltaisi...

Prinssi Maunu oleskeli tähän aikaan Vadstenan linnassa, ollen

rakkaiden vieraidensa isäntänä. Varsinkin mairitteli häntä Eerikin

vierailu, Eerik taas kohteli häntä alentuvalla ystävällisyydellä.

Kumma kyllä, olivat Kustaan lapset kehittyneet aivan päinvastaiseen

suuntaan kuin isä. He olivat kaikki kevytmieliset ja Maunu oli

alkanut aikaiseen.

Veljesten seurustelu ei suinkaan ollut ylevää laatua ja heidän

keskinäisen sopunsa perustana oli sangen arveluttava keskustelu.

Eräänä päivänä karkasi Eerik Maunun huoneeseen, kalpeana ja kovan

mielenliikutuksen valtaamana.

-- Mikä häpeä, huudahti hän, -- mikä kamala häpeä! ja heittäytyi

penkille istumaan.

-- Mitä on tapahtunut?

-- Etkö sitte tiedä mitään?

-- En mitään!

-- Aina minä olenkin onneton ja tulen...

-- Onko saatu vihiä siitä, että sinä...

-- Mitä minusta tai sinusta, mies saattaa menetellä miten tahtoo,

mutta Cecilia...

-- Mikä hänen on?

-- Etkö ole nähnyt, että Juhana...

-- On häneen silmittömästi rakastunut.

-- Mutta tyttö, tyttö!

-- Hänen kunniansa on meidän kunniamme!

-- Taidamme saada vaatia hänen kunniaansa kreiviltä. Eerik nauroi

rajusti.

-- Mitä sinä sanot?

-- Linnanvahti on monena yönä peräkkäin nähnyt, että tikapuut ovat

pystytetyt prinsessan ikkunaan ja että kreivi on kiivennyt hänen

huoneeseensa.

-- Mitä kuningas tulee sanomaan?

-- Sitä mitä koko Vadstenan kaupunki nyt sanoo, että häpeämme on

suuri!

-- Minä olen joskus tuntenut omantunnonvaivoja, virkkoi Maunu, --

mutta jos hän naisena sillä tavalla on saattanut unohtaa arvonsa,

niin...

-- Me kostamme heille kamalasti!

-- Tietysti, mutta millä tavalla?

-- Liian helppo rangaistus olisi tappaa hänet, hänen täytyy nöyrtyä,

masentua!

-- Mitä aiot tehdä?

-- Mietin juuri sitä; ensinnäkin aion äkkiarvaamatta yllättää heidät.

-- Saanko minä tulla mukaan?

-- Tulkoon kuka tahansa! Sitte on kreivi vangittava ja lähetettävä

kuninkaan luo.

-- Se on kamalaa!

-- Kaikki on pantava pöytäkirjaan.

Mutta Eerik ei pitänyt asiaa salassa, hän kertoi sen kaikille muille

paitsi Katarinalle ja hänen miehelleen. He olisivat tietysti estäneet

huhun leviämisen.

Eerik ja Maunu olivat päättäneet itse karata prinsessan huoneeseen,

mutta hoviherrat, peläten verenvuodatusta, saivat heidät luopumaan

aikeestaan.

Vihdoin päätettiin, että Kaarlo de Mornay muutamien muiden herrain

kanssa kävisi asiaan käsiksi.

Kolmantena yönä tuli tieto, että tikapuut ovat nostetut pois ja lintu

suljettu häkkiin.

Heti senjälkeen karkasivat herrat huoneeseen ja kreivin täytyi

antautua vihollistensa käsiin.

Eerik panetti hänet paikalla vankeuteen.

Mutta Cecilia, isänsä rakkain lapsi, nuori, kaunis, kaikkien ihailema

neiti...

Hän oli heittäytynyt permannolle pitkäkseen; häpeänsä, alennuksensa

kurjuuden valtaamana ei hän tahtonut paljastaa kasvojaan.

Hänen epätoivonsa oli niin ääretön, ettei Katarina uskaltanut ruveta

häntä nuhtelemaan; hän vain koetti rauhoittaa ja lohduttaa häntä.

Turhaan koetti kreivi Etzard lieventää Eerikin vihaa, hän raivosi

kuin mielipuoli.

-- Kuninkaan oikeutettu viha tulee minua kohtaamaan, jollen kosta

hänelle hänen rikoksensa mukaan! huudahti hän.

Kahleissa lähetettiin kevytmielinen kreivi Juhana halki koko maan

kuninkaan luo. Hänen mukanaan oli kirjeitä ja pöytäkirja, joissa koko

tapaus täydellisesti kerrottiin.

Kreivi Etzard siirsi matkansa tuonnemmaksi, voidakseen jäädä

auttamaan veljeään. Mutta koko maassa herätti häpeällinen juttu

suurta hämmästystä ja melua.

Saatamme käsittää miten se vaikutti kuninkaaseen.

Se iski kuin ukkosen nuoli kirkkaalta taivaalta.

Suru teki hänet mykäksi, hän istui tuntikausia eteensä tuijottaen ja

mahdotonta oli tietää, nukkuiko hän vai oliko hän valveella.

Kuningatar ei hetkeksikään poikennut hänen luotaan. Hän puheli

lempeitä lohdutuksen sanoja.

Ensi päivänä ei hän saanut kuninkaalta mitään vastausta ja lopulta ei

hän voinut muuta kuin itkien häneen katsella.

Mutta silloin nosti kuningas päänsä. Se oli käynyt niin harmaaksi ja

katse oli niin väsynyt.

-- Voi nuori nainen, Katarina raukka, joka koetat jakaa kanssani

suruni, virkkoi hän, -- miten sinun käy, kun minä vaivun hautaan ja

sinä jäät yksin?

-- Käy kai niinkuin köynnöskasvin, joka on kasvanut vahvaan puuhun

kietoutuneena: se kaatuu puun kanssa, vastasi kuningatar. -- Vähät

muusta, kunhan se vaan on täyttänyt tarkoituksensa.

-- Lähetä noutamaan Lauria. Arkkipiispa tuli.

-- Tässä näet murtuneen isän.

-- Niin, Jumala yksin voi teitä auttaa.

-- Kamalaa on juoda tämä kalkki, Lauri, kun omat lapset ovat sen

täyttäneet!

-- Kova on koetus, mutta se täytyy kantaa.

-- Että Cecilia, oma Ceciliani on tuottanut minulle tämän häpeän!

Kyyneleet alkoivat vieriä alas uurtuneita poskia.

-- Jumalan kiitos, että hän itkee! sanoi Katarina.

-- Niin, tyttärenne on rikkonut, mutta hän saattaa voittaa takaisin

kunniansa.

-- Naisen kadotettua kunniaa ei koskaan voiteta takaisin.

-- Mutta katuvaiselle annetaan anteeksi hänen syntinsä ja silloin

palaa kunniakin.

-- Kuinka minun vanhat aateliseni nyt mahtavat iloita: he totta

totisesti eivät kelpaa hyveen esikuviksi, mutta huonoa mainetta

pelkäävät he kuin kuolemaa... ja juorut, ne lentävät halki maiden ja

kaupunkien ja minun ja tyttäreni nimeä tahrivat he loalla!

-- Niin, sieltäpäin ette löydä lohdutusta, mutta nostakaa silmänne

rakastavaisen Luojanne puoleen: Hän ei tuomitse yksin sen mukaan,

mitä silmien edessä on.

-- Mielelläni antaisin pois päivät, jotka vielä saan elää, jos siten

voisin tehdä hänet tahrattomaksi, niinkuin hän oli.

-- Nyt puhuu isänsydän... riisukaa päähänne turhamaisuus, ylpeys,

purppuraryysyt; ojensihan pyhä Herrammekin kätensä syntiselle

vaimolle, täytyyhän toki heikon ihmisen antaa anteeksi ja unohtaa.

-- Olet oikeassa, Lauri, se on velvollisuuteni. Hartioilleni on

laskettu raskas taakka, mutta minun täytyy kantaa se kristityn lailla.

-- Nöyrän kristityn lailla.

-- Niin, olen aina mielestäni seisonut askelta ylempänä kuin muut,

mutta nyt on Herra lyönyt minut maahan ja minä taivun ristini alle

ja kiitän häntä siitä, että hän koettelemuksen kautta on minut

nöyryyttänyt.

-- Hän lähetti lohdutuksen kalkin Getsemanen yrttitarhaankin.

-- Minä tiedän, että hän sen minullekin lähettää; minä tahdon,

noudattaen korkean mestarini esimerkkiä, sortumatta kestää loppuun

asti.

Lauri painoi alas päätään.

-- Niin puhuu Kristuksen tosi seuraaja, lausui hän.

Ja Kustaa piti sanansa. Nurkumatta alistui hän nöyryytykseen ja

vaikka hän muutamassa viikossa vanheni kymmeniä vuosia, niin oli

hänen toimintansa yhtä reipas kuin ennen.

Hän olisi tahtonut pitää asian salassa, mutta Eerik oli

ajattelemattomuudessaan tehnyt sen kuuluisaksi koko valtakunnassa.

Kuninkaan täytyi sentähden toimia suurimmalla ankaruudella ja ilman

sääliä.

Cecilia vietiin heti Tukholmaan ja suljettiin huoneeseensa.

Pitkällinen tauti kytki hänet kolmeksi kuukaudeksi vuoteen omaksi.

Kreivi Juhanaa pidettiin kovassa vankeudessa, ankaran tarkastuksen

alaisena.

Katarina ja hänen miehensä eivät saaneet palata Tukholmaan, vaan

täytyi heidän jäädä Vesteråsin linnaan.

Kuningattaren rukousten tähden suostui Kustaa vihdoin ottamaan heidät

vastaan.

He heittäytyivät hänen jalkainsa juureen ja rukoilivat armoa kreivi

Juhanalle.

Mutta turhaan. Kuningas antoi heille jyrkän, kieltävän vastauksen.

Rikoksensa mukaan piti hänen saada rangaistus.

Loukkaantunut isä näytti miltei aikovan rangaista häntä kuolemalla.

Mutta vähitellen oli Eerikille alkanut selvitä, ettei hänen

menettelynsä ollutkaan ollut aivan järkevä.

-- Niin, sanoi hän Maunulle, -- aina käy hullusti, vaikka

tarkoittaisin kuinka hyvää!

-- Tarkoituksemme oli hyvä, vastasi Maunu, -- minä luulin meidän koko

ajan menettelevän kuninkaan tahdon mukaan.

-- Välistä on ihmisellä liian paljon kunniantuntoa, välistä liian

vähän, virkkoi Eerik katkerasti.

-- Koska on liian paljon?

-- Silloin kun tahtoo suojella omaa kuninkaallista kunniataan, vaikka

vallan ohjat ovat toisen käsissä.

-- No koska sitte on liian vähän?

-- Silloin, kun ihminen nöyrtyy rakastettunsa edessä ja tahtoo mennä

naimisiin oman halunsa mukaan.

-- Tarkoitat prinsessa Elisabetia!

-- Maunu, sinä et käsitä, miten minä rakastan häntä. -- Käsitän toki,

sillä kyllä minä ne asiat ymmärrän.

Mutta miten sinä, Eerik, hallitsisit kahta valtakuntaa, jotka ovat

niin kaukana toisistaan?

-- Toiseen pantaisiin varakuningas, ymmärrätkö?

-- Kuka siksi sitte tulisi?

-- Sinä esimerkiksi.

-- Kelpaisinko minä?

-- Kyllä, jos tottelisit käskyjäni.

-- Enkö minä aina tee niinkuin sinä tahdot?

-- Juuri siksihän minä eninten pidän sinusta.

-- Sanotaan että me luonteeltamme olemme toistemme kaltaiset.

-- Ehkä!

-- Ethän sinä siitä pahastu?

-- En suinkaan; tahdotko tulla Kalmariin?

-- Luuletko kuninkaan antavan lupaa?

-- Emme kysy häneltä.

-- Sinä vietät iloista elämää, Eerik!

-- Välistä oikein hurjaa! Jos minulla on hyvä hevonen, niin ratsastan

kunnes se sortuu, jos joku palvelija jotakin laiminlyö, niin

puhkaisutan hänellä silmän tai hakkautan poikki hänen käsivartensa ja

kun olemme juoneet juovuksiin, niin pitäköön vain syrjäinen varansa!

-- Ei kiitos, Eerik, en minä tule!

-- Pelkäätkö, raukka?

-- Älä luule, mutta minä tahdon mielelläni hallita valtakuntaa, jos

sinä sen toimen uskot minulle.

-- Ajatelkaamme nyt asiaa, mutta annappa minulle neuvo, miten

järjestää tämä Cecilian asia?

-- En tiedä.

-- Äh, sinä olet huono neuvonantaja!

-- Kuuleppa, jos piirustaisit hänet ihanana Susannana kylpemässä?

-- Mitä tyhmyyksiä?

-- Tarkoitan, että niinkuin häntä syyttömästi paneteltiin, niin

sisartammekin...

-- Ei kelpaa!

-- Ehkei!

-- Mutta ehkä tuumasta sentään jotakin voi tehdä.

-- No mitä?

-- Lyötän mitalin, jonka toiselle puolelle panetan Cecilian

rintakuvan, toiselle puolelle kylpevän Susannan.

-- Erinomaista!

-- Mitalin tarkoitus on osoittaa, että Ceciliaa panetellaan yhtä

syyttömästi kuin muinoin ihanaa Susannaa.

-- Erinomaista, Eerik! Sinä olet aika sukkela!

-- Kunhan kuningas olisi samaa mieltä.

-- Kyllä hän tulee olemaan.

Veljekset erosivat ja Eerik ryhtyi paikalla toteuttamaan sukkelaa

tuumaansa.

Kun Itäfrieslannin vanha kreivitär sai kuulla, että suuri vaara

uhkasi hänen rakkainta poikaansa, niin valtasi hänet sanomaton tuska

ja hän kääntyi paikalla kaikkien likiseudun saksalaisten ruhtinaiden

puoleen rukoilemaan, että he toimittaisivat hänen poikansa vapauteen.

Ja nyt saapui Ruotsiin joukottain lähettiläitä pyytämään, että Juhana

armoitettaisiin.

Kustaan täytyi vihdoin suostua; mutta ensin lähetti hän noutamaan

kreivi Juhanaa, ja kuninkaan ja valtakunnan neuvoston läsnäollessa

sai tämä juhlallisella valalla vannoa, että sekä hän että prinsessa

Cecilia olivat viattomat.

Prinssit Eerik ja Maunu olivat läsnä valaa tehdessä.

Eerik oli saanut valmiiksi näyterahansa ja toivoi sillä voivansa

lohduttaa kuninkaan vihaa.

Pidellen rahaa pienellä tyynyllä, teki hän syvän kumarruksen ja

lausui, että hän tunnustaa liian suurella innolla puolustaneensa

kuninkaan ja kuninkaallisen huoneen kunniaa... Nähdessään Cecilian

kyyneleet ja kuninkaan surun, on hän tullut siitä vakuutetuksi, hänen

sydämensä on heltynyt ja hän tahtoo nyt sovittaa, mitä on rikkonut.

-- Mitä tarkoittaa pitkä puheesi? kysyi kuningas pahaa aavistaen.

-- Olen tahtonut osoittaa, että Cecilia on viaton ja Pyhästä

Raamatusta olen tavannut hänelle vastakuvan.

-- Mistä? kysyi kuningas säihkyvin silmin. Eerik ojensi hänelle

tyynyn.

-- Kylpevän Susannan!

Kuningas otti rahan käteensä ja viskasi sen permannolle.

-- Vai ei mitta vielä ollut täysi? puhkesi hän puhumaan. -- Vieläkö

oli pohjalla sappea, jota et jo ollut juottanut onnettomalle

isällesi?... Oivallisesti suoritit viime retkesi! Minä uskoin

tyttäreni haltuusi ja sinä paljastit maailmalle hänen häpeänsä ja

häväistyksensä... Salaa olet sinä vehkeillyt kapinallisten alamaisten

kanssa, mutta mitä luulet siten voittavasi?... Minua et sinä syökse

valtaistuimelta; sinun aurinkosi ei nouse ennenkuin minun aurinkoni

on laskenut.

Eerik puri huultaan, mutta ei uskaltanut vastata.

Kuningas ilmoitti hänelle vielä, että hänen seuraavana päivänä piti

tulla neuvostoon, ja sitte hän, kuninkaan viittauksesta, jätti

huoneen.

Eerikiä täytyy pitää mielipuolena, muutoin on mahdotonta häntä

ymmärtää.

Mielipuoli saattaa usein olla lahjakas ja opinhaluinen. Eerikin

kehitystä seuratessa huomaa helposti, että häneltä puuttuu

ihmistekoja ohjaava järki. Siihen viittaavat hänen rajut, hurjat

leikkinsä, hänen villi elämänsä Kalmarissa ja vihdoin hänen tavaton

itserakkautensa ja ylimielisyytensä.

Hän antautui kokonaan hetken tunteen valtaan.

Dionysius Beureus, joka itse oli kalvinilainen, oli yllyttänyt häntä

kosimaan Elisabetia ja tästä tuumasta piteli hän kiinni kourin

kynsin, kunnes sen äkkiä kumosivat toiset päähänpistot.

Tätä kaikkea aavisti Kustaa hämärästi ja sentähden hän monasti

aikoikin eroittaa hänet valtaistuimesta, mutta sitte hän taas

luuli näkevänsä valonvälähdyksiä ja huomaavansa, että Eerik oli

ymmärtäväinen ja huolellinen. Ja tieto siitä, ettei hän koskaan

ollut rakastanut tätä poikaa niinkuin muita lapsiaan, esti häntä

ryhtymästä toimenpiteisiin, joiden perusteena pääasiallisesti oli

isänmaanrakkaus.

Hänen elämänsä viime aika oli surun aika, sillä hän tunsi, että

riidat ja eripuraisuudet tulisivat hävittämään paljon siitä, mitä

hän oli rakentanut, sekä johtamaan ulkonaisiin, ehkä sisällisiinkin

sotiin ja tappeluihin.

Tässä suhteessa ei hän luottanut Juhanaankaan. Juhana vehkeili salaa

sekä veljensä että puolalaisten kanssa. Vanha kuningas oli tiellä,

nuoret halusivat koettaa voimiaan.

Ainoa, jolle hän täydellisesti uskoi huolensa, oli hurskas, lempeä

kuningatar.

Viha ja nöyryys vaihtelivat Kustaan mielessä. Usein puhkesi hän

sadattelemaan lapsiaan, milloin Eerikiä, milloin Juhanaa tai Ceciliaa.

Seuraavana hetkenä koetti hän nöyrästi alistua kohtaloonsa.

Eräänä päivänä katseli hän taivaankaarta ja kiitti Jumalaa siitä,

että hänenkin ylpeä ja korskea mielensä nyt oli taipunut.

-- Ylpeät ja taipumattomat, lausui hän, -- eivät tunne taivaan armoa

ja laupeutta.

Tähän aikaan sai hän tiedon rouva Kristina Gyllenstjernan kuolemasta.

Monet, monet hänen rakkaistaan olivat menneet pois ennen häntä!

Ensin Margareeta, sitte Lauri Antinpoika ja Olavi Pietarinpoika;

v. 1554 oli Lauri Siggenpoika Sparre, mies, joka sekä myötä- että

vastoinkäymisessä oli osoittautunut uskolliseksi ystäväksi, kuollut.

Sitte Maunu Juhananpoika Natt och Dag, Aksel Bjelke ja vihdoin rakas

Juhana Turenpoika Roos.

Miltei yksin oli Kustaa jäänyt, vanhana honkana keskelle kasvavaa

viidakkoa.

Huolet ja lakkaamaton työ olivat vieneet hänen voimansa, ehkä ennen

aikojaan.

Hänen muistinsa heikkeni, hän unohti nimiä ja peruutti antamiaan

käskyjä.

Tämä teki hänet vieläkin levottomammaksi ja pian sairastui hän

tautiin, josta tosin tointui, mutta joka sittemmin kuitenkin vei

hänet hautaan.

Ceciliaa ei hän vielä ollut kysynyt eikä kukaan uskaltanut mainita

hänen nimeään.

Nuori kreivi Juhana oli tehnyt vaaditun valan; hänen kasvoissaan oli

silloin ollut sellainen kauhun ja epätoivon ilme, ettei kukaan, joka

hänet näki, saattanut häntä unohtaa.

Raudat otettiin sitte pois sekä hänen käsistään että jaloistaan ja

hän otti ne mukaansa sekä läksi kiireesti kotiin Itäfrieslantiin.

Kevytmielinen, huoleton nuorukainen muuttui vakavaksi, miettiväksi

mieheksi. Hän pysyi koko ikänsä naimattomana, ja vältti naisten

seuraa niin paljon kuin suinkin.

Kun Cecilia, naimisissa ollessaan, tuli sisartaan Katarinaa

tervehtimään, niin matkusti hän pois, jottei hänen tarvitsisi häntä

nähdä.

Hän eli hiljaista, vaatimatonta elämää ja suojeli mielellään

henkilöjä, joita vainottiin heidän uskonsa tähden.

* * * * *

Syksyllä v. 1559 läksi kuningas hovineen Upsalaan, viettääkseen

siellä joulun.

Mutta Katarina ei, niinkuin tavallisesti, saanut ottaa osaa

juhlavalmistuksiin.

-- Ole sinä minun luonani, sanoi Kustaa, -- tämä on viimeinen jouluni

ja virkistävää on minulle katsella suloisia kasvojasi. Olethan sinä

niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan ole pettäneet minua.

Katarina ei koskaan vastustanut hänen tahtoaan, elihän hän ainoastaan

häntä varten.

Kolme nuorinta prinsessaa ja kohta kymmenvuotias Kaarle seurasivat

heitä Upsalaan.

-- Mitähän tuosta pojasta tulee? sanoi Kustaa monasti

kuningattarelle. -- Hän ei ole missään suhteessa noiden toisten

kaltainen.

Omituisella ihailevalla rakkaudella kohteli hän isää. Saadakseen olla

hänen luonaan, heitti hän mielellään leikkinsä, ja vaikka kuningas

puheli asioista, joita ei hän laisinkaan ymmärtänyt, niin hänen

silmänsä vilkkumatta seurasivat häntä.

Kaarle oli luonteeltaan hiljainen ja umpimielinen, mutta jos Kustaa

rupesi kyselemään hänen opintojaan, niin saattoi huomata, että hän

teki parastaan, voidakseen antaa tyydyttäviä vastauksia rakkaan isän

kysymyksiin.

Usein sattui hän kuulemaan kiivaan sanakiistan Kustaan ja Eerikin tai

Juhanan välillä.

Silloin hän tarkkaavasti seurasi vivahduksia jokaisen kasvoissa

ja kuninkaan jäätyä yksin, laski hän kätensä hänen polvelleen tai

silitteli sitä rauhoittavasti, ikäänkuin sanoakseen: "tapahtukoon

mitä tahansa, mutta minä pysyn aina puolellasi".

Hänen leikkinsä eivät olleet laisinkaan niin rajut kuin veljien

leikit, mutta ruumiinharjoituksissa osoitti hän tavatonta voimaa ja

kestävyyttä.

Tapansa mukaan kokosi kuningas tänäkin jouluna ympärilleen vieraita,

mutta tällä kertaa olivat he kaikki joko vanhempia, kokeneita ystäviä

tai aivan nuoria, nimittäin hovin nuorten ikäisiä, ja Kaarle lupasi

pitää heidät kurissa, jotteivät he teuhaisi ja huutaisi liiaksi.

Kuningas viihtyi niin hyvin, että hän viipyi Upsalassa helmikuun

loppuun asti, jolloin hän läksi Strömsholmaan. Sinne oli

hän rakennuttanut uuden säterikartanon ja sieltä läksi hän

Ulfvesundiin, joka sittemmin sai nimen Kungsör. Tänne kutsui hän

useita valtioneuvoksiaan. Oli saapunut monta kirjoitusta, joissa

ilmoitettiin, että Kristian II sukulaiset ja ystävät nyt ovat saaneet

paljon liittolaisia, jotka aikovat sotavoimalla hyökätä Ruotsiin,

voittaakseen sen takaisin, jos mahdollista.

Uudenvuodenpäivänä v. 1559 oli Tanskan kuningas Kristian III kuollut

ja hänen poikansa Fredrik kohteli Ruotsia nurjamielisyydellä, joka

ei ollenkaan ollut sopusoinnussa kauniiden vakuutusten kanssa hyvän

naapuruussovun ja rauhan säilyttämisestä molempien maiden välillä.

Kustaa piti sekä sotajoukkoa että laivastoa sotakunnossa.

Hän lähetti kirjeitä sekä voudeille että muille käskynhaltijoilleen

Södermanlannissa ja Nerikessä, että koska nyt liikkuu niin pahoja

huhuja, niin on parasta, että he antavat panna olutta ja leipoa

leiviksi niin paljon viljaa, varsinkin ylivuotista, kuin jokaiselta

liikenee.

Huhtikuun alussa läksi hän Julitaan, jonka luostari oli valmistettu

kuninkaan asunnoksi.

Täällä sairastui Kustaa äkkiä kovaan kuumeeseen, joka piti hänet

vuoteen omana muutamia päiviä.

Katarina ja Kaarle olivat miltei alituisesti hänen luonaan ja heidän

hellän hoitonsa ansio oli, että hän niin pian parani. Syynä hänen

sairastumiseensa oli nyt, kuten aina, Eerikin uhkamieliset kirjeet.

Kaikkiin isän nuhteisiin ja varoituksiin vastasi hän kovin,

kiivain sanoin, aina muistuttaen, ettei isän sovi kirjoittaa

perintökuninkaalle niinkuin hän kirjoittaa voudeilleen.

"Rakas poikani Eerik", kirjoitti kuningas maaliskuun 25 päivänä

1560, "sinä lähetät meille paljon kirjoituksia, mutta Jumala tietää,

ettemme ilolla ole niitä lukeneet, vaan suurimmalla mielikarvaudella

ja sydämen surulla. Me varoitamme sinua Kristuksen piinan ja kuoleman

tähden sekä sen rakkauden ja kuuliaisuuden nimessä, jolla kaikkien

hurskaiden lasten tulee kohdella vanhempiaan, että luopuisit siitä

kidutuksesta, jolla vanhaa isääsi raskautat ja vaivaat."

Näitä kirjeitä kirjoittaessa vierivät tavallisesti kyyneleet alas

hänen poskiaan.

Ja ainoastaan Katarinan hellät sanat ja hyväilyt houkuttelivat taas

hymyn hänen huulilleen.

Tultuaan terveeksi, palasi hän perheineen Ulfvesundiin. Tämä

tapahtui toukokuun 7 päivänä. Ulfvesundissa oli laivoja ja veneitä

odottamassa; vanhan tavan mukaan läksi kuningas koko hovinsa kanssa

soutelemaan Mälarin kauniiseen saaristoon. Toukokuun 25 päivänä tuli

hän Eskilstunaan.

Samana iltana saapui prinssi Juhana kotiin ja otettiin vastaan

erittäin ystävällisesti.

Hän palasi Englannista, veljensä kosimaretkeltä ja hänen

kertomustensa mukaan näyttivät Eerikin naimapuuhat alkavan onnistua.

Muutamia päiviä aikaisemmin, toukokuun 18 päivänä oli kuningas

laatinut kirjoituksen, jossa hän kutsui valtakunnan säätyjä kesäkuun

16 päivänä kokoontumaan Tukholmaan, "sillä", sanoo kuningas, "me

olemme heikko ja iällinen ja kovat, tärkeät ajat ovat käsissä".

Kesäkuun 16 päivänä illalla palasi kuningas Tukholmaan. Valtakunnan

säädyt sekä hänen poikansa olivat silloin jo siellä koolla.

Kaikki saivat käskyn kesäkuun 25 päivänä iltapäivällä saapua linnaan,

suureen valtiosaliin.

Saapui paljon kutsumatontakin kansaa. Tuli maalaisia, kaukaa,

kaikilta haaroilta, Taalaista ja Smålannista, Itä- ja

Länsigötlannista, Södermanlannista ja Uplannista; joukossa kulki

vanhoja sotamiehiä, sekä yhdellä että kahdella jalalla, porvareita ja

kauppakaupunkilaisia, kuparivuoritilallisia ja merimiehiä, naisia,

lapsia, nuoria ja vanhoja sekaisin.

Sama magneetti veti puoleensa heitä kaikkia.

Kyösti kuningas tahtoi lausua jäähyväiset kansalle.

Viimeistä kertaa korottaisi hän kirkkaan, sointuvan äänensä ja

jokainen oli rientänyt paikalle, saadakseen kuulla edes jonkun sanan.

-- Isoa tietä valtiosaliin! huusi muuan linnasotamies.

-- Sisään minä vaan tahdon! sanoi vanha taalalaisukko. -- Kyösti

kuningas ja minä olemme monta kertaa paiskanneet kättä.

-- Mitä siihen tulee, niin on hän taas monta kertaa syönyt minun

vaatimattomassa pöydässäni, virkkoi lihava eukko.

-- Minun tyttäreni, huomautti muuan talonpoika, -- naitti hän

papille, ja lieneekö sitte tyttäreni ansio vaiko kuninkaan, mutta

miesten mies siitä pojasta on tullut.

-- Me taas olimme köyhiä kalastajia...

-- Niin, Vernanäsista!

-- Onko siellä tuttua väkeä?

-- Lauri Niilonpojan emäntä.

-- Herranen aika!

-- No, miten teillä nyt jaksetaan?

-- Ei ole valittamista!

-- Teitä taitaa olla aika monta?

-- Kyllä kaloja riittää.

-- Minä olin ihan ensimäisiä.

-- Vai niin!

-- Mieheni otti rahat kuninkaan omasta siunatusta kädestä.

-- Todellako!

-- Yhden lantin otin minä ja sitä olen säilyttänyt; se saa seurata

minua hautaan asti.

-- Muistaako kukaan sitä Margareetaa, jonka kuningatar otti suojiinsa?

-- Tottakai... elääkö hän?

-- Elää ja elää oikein hyvin.

-- Toisiaanko?

-- Kuningatar lähetti hänet Gripsholman karjakartanoon ja opetti

hänelle lehmänhoidon niin hyvin, että hän sitte sai opettaa muita;

ja kyllä hän siellä pitikin sellaisen siisteyden ja puhtauden,

että korkea herrasväki aina Gripsholmassa käydessään pyysi häneltä

lypsymaitoa juodakseen.

-- Tyttö hänellä myöskin oli.

-- Kyllä, ja korea olikin kasvoiltaan. Joku korkea herra iskikin

häneen silmänsä, mutta kuningas teki niistä kaupoista lopun

naittamalla tytön hänen vertaiselleen.

-- Mitä te akat siinä rupattelette, huusi vanha sotamies, -- eihän

tuollaiset merkitse mitään sen rinnalla, mitä hän valtakunnan hyväksi

on tehnyt.

-- Minä olen suuren Kraavelin miehiä! huusi vanha, ahavoitunut

merimies.

-- Ei taitanut lopulta laivalla olla montakaan henkeä.

-- Niinpä niin, joka mies kaatui kunniansa puolesta!

-- Siinä taisi saksalainen saada selkäänsä.

-- Ja tanskalainen kanssa!

-- Ovat samaa maata!

-- Ankara herra on Kyösti kuningas ollut, virkkoi eräs vanha porvari,

-- mutta mies arvollensa, ja sellaisista sitä ruotsalainen sittenkin

pitää.

-- Vanha hän jo on, mutta paljon hän on saanut aikaan.

-- Mitenkähän olisikaan käynyt, jollei hän olisi ajanut

lyypekkiläisiä satamistamme!

-- Entä tanskalaista!

-- Nyt olemme unionista vapaat.

-- Mikä hätänä, jos tanskalainen pitäisi rehellistä peliä, mutta se

vehkeilee aina niinkuin pensaan takaa kurkottaen.

-- Loikoilee pensaassa vakoilemassa.

-- Mutta Kyösti kuningaspa raivasi pois pensaat ja aukealle ei

tanskalainen koskaan antaudu.

-- Kuuletteko jo hänen ääntään salista? sanoi vanha bergslagilainen

talonpoika.

-- Toimitus ei vielä ole alkanut.

-- No sitte voin tässä kertoa, että olin halpa renki, kun hän tuli

meille käymään... korea hän oli katsella...

-- Eikö prinssi Juhana vaan ole yhtä lempeä ja korea?

-- Poikakukko hän on!

-- Hannun Kaisa taisi vähän ihastua, nauroi toinen bergslagilainen.

-- Sellainenhan akkaväen tapa on, virkkoi ensimäinen talonpoika,

punastuen korvia myöten, -- mutta pian hän siitä taudista parani.

-- Kyösti herra ei koskaan ole juossut akkaväen perässä.

-- Mutta sillä kertaa hän oli sitä tekemäisillään.

-- Kuinka niin?

-- Kertokaa, kertokaa!

-- Olettepa te nyt olevinanne uteliaat, nauroi talonpoika. -- Kas,

asianlaita oli sellainen, että hän oli meillä riihellä ja ja Kaisa

tuli tuomaan olutta.

-- No, joiko hän?

-- Joipa kyllä ja minä myös, sillä tyttö tarjosi minulle vasta sitte

kun hän oli saanut.

-- Olisiko pitänyt tarjota teille ensiksi?

-- Tietysti, sillä meillä oli jo silloin niinkuin yhteisiä kauppoja.

-- Entä kuningas?

-- Hän ei silloin ollut kuningas, vaan halpa riihimies, huomaa se!

-- Tyttö oli tarkkasilmäisempi.

-- Taisi olla, koska hän takin alta huomasi kultakauluksen.

-- Näkikö todellakin?

-- Mitä hän sanoi?

-- Ei mitään, tarjosi vaan aina ensinnä hänelle.

-- Niin minäkin olisin tehnyt.

-- Ja minä.

-- Tytöt ovat kaikkina aikoina olleet toistensa kaltaiset, mutta

minä, joka en tietänyt, kuinka asianlaita oli, suutuin suuttumistani.

-- Entä sitte?

-- No niin, eräänä päivänä näin, että hän...

-- Mitä, mitä?

-- Kietoi kätensä tytön vyötären ympäri.

-- Suuteliko kanssa?

-- Ei, mutta silitti poskea.

-- Oliko se sitte niin pahoin tehty?

-- Minä suutuin niin että sanoin hänelle, että jos hän sen vielä

kerran tekee, niin isken kirveeni hänen kalloonsa, jotta se hajoaa

kaikkiin ilmansuuntiin.

-- Senkin karhua!

-- Mitä hän sanoi?

-- "Ole huoleti, Antti", sanoi hän, "en tee sitä toista kertaa".

-- No, pitikö sanansa?

-- Kyllä, ensimäisenä päivänä.

-- Joko toisena suuteli?

-- Tai kävi kiinni vyötäreen?

-- Ei, hän läksi tiehensä.

-- Suuttuiko?

-- En tiedä.

-- Mitä Kaisa arveli?

-- Oli vihoissaan neljätoista päivää.

-- Minäkin olisin suuttunut.

-- Minä en ikinä olisi suonut anteeksi.

-- Kaisa sai markkinoilla silkkihuivin ja sitte unohti hän koko asian.

-- Sitä en usko.

-- Kysy häneltä, tuossahan hän seisoo.

Kaikki kääntyivät nyt katsomaan rotevaa, noin viidenkymmenen vanhaa

naista. Hän oli hyvissä vaatteissa ja sangen miellyttävän näköinen.

Seisoen miehensä takana, oli hän tuontuostakin tuupannut tätä

käsivarteen, mutta saamatta häntä taukoamaan. Äkkiä punastui hän

korviin saakka ja kääntyi pois.

Kukaan ei uskaltanut häntä puhutella. Talonpoikaa, joka oli aika

veitikka, huvitti keskustelu suuresti.

-- Sano sinä heille, muoriseni, että aikoja sitte olet unohtanut koko

harmin.

-- Sepä olisikin ilmeinen valhe. Kaikki nauroivat.

-- Et ainakaan koskaan ole kertonut mitään.

-- Mitä minä siitä olisin kertonut, tiesin mitä tiesin.

-- Et tietänyt mitään!

-- Tiesinpä, koska kerran näytin hänelle tietä. Miehen silmät menivät

selälleen.

-- Sitä et koskaan ole kertonut.

-- Pitäisikö minun sitte kaikki kertoa.

-- Mitä hän sanoi?

-- Kehui kelpo tytöksi ja antoi minulle...

-- Antoiko jotakin? kirkasi talonpoika.

-- Antoipa kyllä, tämän kultaisen sydämen.

Se riippui nauhassa kaulalla ja nainen otti sen esiin ja näytti sitä.

-- Tuota on hän pitänyt salassa kolmekymmentäviisi vuotta, puhui

talonpoika.

-- Hänen on kai pitänyt varoa sinun mustasukkaisuuttasi!

-- No mitä annoit sinä hänelle? huusivat useat.

-- Kai suudelman? virkkoi talonpoika vihoissaan.

-- Olisinpa mielelläni antanut sen.

-- Minä en ollut estämässä!

-- Hän ei pyytänyt suudelmaa. Kaikki nauroivat.

-- Se se vasta on kuningas, huudahti merimies, -- joka ei jahtaa

naisiamme! Eläköön hän sata, kaksisataa, kolmesataa, ei, tuhat vuotta!

Taas purskahtivat kaikki nauruun.

-- Tahdotteko tulla tänne, täällä kyllä kuulee, vaikkei näe, sanoi

linnasotamies, avaten oven ahtaaseen käytävään, josta viiston kulman

ohi saattoi nähdä valtiosaliin.

Kysyi vielä, tahtoivatko he!

Koko joukko ryntäsi käytävän suulle, sulloutuen niin tiheään kuin

suinkin.

Komea näky heille avautuikin.

Koko suuri sali oli täynnä ihmisiä. Tuolla istuivat valtakunnan

herrat ja neuvosto, tuolla kuningatar, suloisena, ihanana, mutta

vakavana ja kalpein kasvoin; hänen rinnallaan istuivat prinsessat

Anna, Sofia ja Elisabet, kukoistavina, kauniina.

Heidän takanaan olivat kaikki hovin naiset.

Arkkipiispa, piispat, pappeja ja virkamiehiäkin oli läsnä.

Sitäpaitsi oli maaseudulta saapunut joukko ylhäisiä ja korkeita

rouvia.

Mutta näiden takana aaltoili, hirveästi ähkyen ja tuuppiellen

kansanjoukko; jokaisen kasvoilta tippui hiki, mutta senhän ilolla

kesti, sillä viimeisen kerranhan rakastettu kuningas oli esiintyvä

kansansa keskuudessa.

Siellä ylenivät bergslagilaisten ja taalalaisukkojen päät muita

korkeampina, siellä vilkuttelivat smålantilaiset silmiään, antamatta

niiden hetkeäkään tähdätä samaan kohtaan; tuossa seisoivat hartevat

itägötlantilaiset, tyyninä, liikkumattomina, antautuen aaltoilevan

joukon vietäviksi. Ja sieltä täältä pisti esiin naisen pää, milloin

korkealta, milloin alempaa, keskeltä miesten parvea, hikisenä ja

helakkaposkisena.

Oli salissa myöskin joukko uteliaita tai innokkaita ulkomaalaisia,

jotka hoveihinsa tahtoivat viedä tietoja Europan senaikuisesta

suurimmasta hallitsijasta, satumaisesta Kustaa Vaasasta, jonka

kummallisista elämänvaiheista koko maailma puhui.

Äkkiä täytti hyminä suuren salin.

Kuningas astui sisään ja häntä seurasivat hänen neljä poikaansa.

Kuinka valkeiksi hänen hiuksensa olivat käyneet!

Hän nousi ja istuutui valtaistuimelle. Vanhemmat pojat asettuivat

hänen vasemmalle puolelleen, nuorin, kymmenvuotias Kaarle, jäi isän

jalkojen juureen.

Vilkkumatta katselivat kaikki kuninkaaseen.

Vanhanakin oli hän vielä kookas ja komea kuninkaallisessa puvussaan,

kruunu painettuna valkeille kiharoille, pitkä, hopeankarvainen parta

riippumassa alas rinnalle.

Ja kaunis oli nuorten poikien parvi hänen vieressään. Mutta kuka

heistä on seuraava isän jälkiä, kuka tuottava maalleen kunniaa ja

siunausta?

Onneksi ei kuningas eikä hänen kansansa saattaneet nostaa

tulevaisuuden huntua, he eivät saaneet tietää kuinka Kustaan työtä

järkytettäisiin ja kuinka vihdoin, kun vaara olisi saavuttanut

huippunsa, nuorin poika, hän, joka nyt seisoi isän jalkain juuressa,

lapsellisen viattomasti katsellen suurta seuraa, olisi perikadosta

pelastava isän elämäntyön.

Terävästi katseli kuningas, niinkuin hänen tapansa oli, ympärilleen,

joka taholle.

Sitte rupesi hän puhumaan.

Alussa hänen äänensä hiukan vapisi, mutta pian paisui se täyteen

voimaansa.

Hän kiitti säätyjä siitä, että ne olivat noudattaneet hänen kutsuaan,

muistutti niille, missä sorrossa ja kurjuudessa vieraat kuninkaat,

varsinkin viime aikana julma tyranni kuningas Kristian, olivat

pitäneet valtakuntaa ja että Jumala hänen, Kustaan, kautta, oli

katsonut hyväksi vapauttaa maan hänestä.

"Sentähden tulee meidän, sekä ylhäisten että alhaisten, herrojen ja

palvelijoiden, vanhojen ja nuorten, aina muistaa hänen jumalallista

apuaan. Sillä kuinka olisin minä saattanut karkoittaa sellaisen

mahtavan herran, joka hallitsi kolmea valtakuntaa ja jonka likeisiä

sukulaisia olivat keisari ja Europan mahtavimmat ruhtinaat! Sellaista

kunniaa en edes uneksinut, kun metsiin ja autioihin erämaihin

pakenin vihollisen veristä miekkaa. Mutta Jumala ryhtyi työhön,

otti minut aseekseen, jonka kautta hänen kaikkivaltaisuutensa oli

tuleva ilmoitetuksi, ja syystä saatan minä verrata itseäni kuningas

Davidiin, jonka Jumala pienestä paimenpojasta korotti koko kansan

kuninkaaksi."

Tässä nousivat kyyneleet hänen silmiinsä, mutta pian alkoi hän taas

syvällä lämmöllä:

"Minä kiitän teitä, uskolliset alamaiset siitä, että olette tahtoneet

korottaa minut kuninkaalliseen korkeuteen ja kuninkaallisen

huoneenne kantaisäksi. Vielä kiitän teitä siitä uskollisuudesta ja

avuliaisuudesta, jota olette minulle osoittaneet hallitukseni aikana."

"Jumala on tänä aikana antanut puhtaan ja selkeän sanansa tulla

maahan, niinkuin hän myös ajallisilla lahjoilla runsaasti on

siunannut valtakuntaa, kuten jokainen näemme. Sentähden tulee

meidän, hyvät miehet ja alamaiset, suurimmalla nöyryydellä ja

kiitollisuudella antaa Jumalalle kunnia."

"Tiedän kyllä, että monen mielestä olen ollut ankara kuningas.

Mutta aika on tuleva, jolloin Svean lapset tahtoisivat nostaa

minut haudastani, jos voisivat. En kuitenkaan häpeä tunnustaa

inhimillistä heikkouttani ja puutteellisuuttani, sillä eihän kukaan

ole täydellinen ja nuhteeton. Sentähden pyydän teitä uskollisina

alamaisina Kristuksen tähden antamaan anteeksi puutteet, jotka

hallituksessani ovat olleet. Tarkoitukseni on aina ollut valtakunnan

ja sen asujainten onni. Harmaat hapseni ja uurtunut otsani kyllä

todistavat, että neljäkymmenvuotisen hallitukseni aikana olen saanut

nähdä paljon vaivaa, huolta ja kärsimystä."

"Tiedän, että ruotsalaiset ovat taipuvaiset pian suostumaan, mutta

myöhään punnitsemaan. Aavistan myöskin, että tulevaisuudessa monet

harhahenget ovat nousevat. Sentähden pyydän ja varoitan teitä:

pysykää lujasti kiinni Jumalan sanassa ja hyljätkää kaikki mikä

sotii sitä vastaan. Olkaa esivallalle kuuliaiset ja keskenänne

yksimieliset. Minun aikani on pian loppuva, tunnen sen kaikkinaisista

merkeistä. Sentähden olen antanut laatia testamenttini, joka tässä

teille luettakoon."

Kun testamentti oli luettu ja säädyt olivat sen hyväksyneet, ynnä

valalla vahvistaneet, nousi kuningas ja lausui:

"Pian olen ylimäisen kuninkaan jalkain juuressa tekevä tiliä Svean

valtakunnan ihanasta, katoavaisesta kruunusta. Seuratkaa minua

silloin uskollisilla esirukouksillanne, ja kun olen ummistanut

silmäni, niin antakaa tuhkani levätä rauhassa!"

Sitte nosti hän kätensä ja siunasi viimeisen kerran kansansa.

Tuo iäkkäisyydessäänkin mahtava olento, hänen voimakas,

mielenliikutuksesta hiukan värisevä äänensä, tieto siitä, että

rakastettu kuningas viimeisen kerran on kansansa joukossa, kaikki

vaikutti, että kansan valtasi syvä mielenliikutus.

Ihmiset itkivät ja nyyhkyttivät niin, että tuskin saattoi kuulla mitä

puhuttiin.

Monasti oli tuo sointuva ääni vallan ja voiman päivinä puhutellut

Ruotsin miehiä. Talonpojista muisti moni, kuinka, kun kuningas

valtiopäivillä oli pannut virkamiehensä esittämään asioita, kansa

yksimielisesti oli ruvennut huutamaan ja pyytämään, että kuningas

itse puhuisi. Ja kun hän sitte täytti heidän pyyntönsä, niin tulivat

sanat niin keveästi hänen huuliltaan, että jokainen huomasi, ettei

puhuminen tuottanut hänelle vähääkään vaivaa.

Nojautuen molempiin vanhimpiin poikiinsa oli kuningas hitaasti

alkanut poistua huoneesta.

Ovella hän kääntyi, hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä ja

viimeisen kerran hän nyt tervehti rakasta ruotsalaista kansaansa.

Itkien ja lausuen tuhansia siunauksia seurasi joukko niin kauvan kuin

suinkin hänen harmaata päätään.

Kuninkaan noustessa oli kuningatarkin noussut ja rientänyt pois,

voidakseen olla kuningasta vastassa hänen huoneissaan.

Mutta siellä oli sillaikaa sattunut aivan toisellainen kohtaus.

Kolme kuukautta oli prinsessa Cecilia häilynyt elämän ja kuoleman

välillä. Ainoastaan kuningatar oli joskus salaa käynyt häntä

tervehtimässä, muuten ei kukaan kuninkaallisen perheen jäsenistä.

Kuningas oli kieltänyt heitä menemästä.

Cecilia oli uskottu lääkärinsä ja imettäjänsä hoitoon, muuten oli hän

usein yksin.

Ensi aikoina ei lian huomannut juuri mitään, mutta ruvetessaan

paranemaan, alkoi hän ihmetellä ja kysellä, miksei kukaan tule häntä

katsomaan.

Hän sai kysymyksiinsä vältteleviä vastauksia.

Vihdoin heräsi muisti ja senjälkeen ei hän pitkiin aikoihin puhunut

eikä syönyt.

Mutta nuoruuden voima voitti hänen vastustuksensa ja jota

terveemmäksi hän tuli, sitä enemmän hän alkoi vaatia.

-- Te kiusaatte ja kidutatte minua, huudahti hän, -- minä en enään

kärsi tätä!

Hädissään kääntyi imettäjä kuningattaren puoleen. Kuningatar tuli

kuninkaan tietämättä. Ja hän ilmoitti Cecilialle, että häntä

kuninkaan käskystä pidettiin muista erillään.

-- Kuinka kauvan tätä kestää? kysyi Cecilia hämmästyneenä.

Sitä ei kukaan tietänyt, sillä kukaan ei ollut uskaltanut edes lausua

Cecilian nimeä.

Cecilia lyyhistyi läjään.

Eräänä päivänä näki hän suurten kansanjoukkojen likenevän linnaa ja

kuuli niiden äänten hyminän. Mitähän tämä tiesikään?

Hän kysyi hoitajattareltaan, eikä päästänyt häntä rauhaan, ennenkuin

sai vastauksen.

Kuningas oli lähettänyt sanan, että hän valtiosalissa tahtoo lausua

kansalle jäähyväiset.

-- Jäähyväiset, miksi tahtoo hän lausua jäähyväiset?

-- Hän tuntee olevansa vanha ja väsynyt!

-- Vanha! Vanhana ei Cecilia koskaan ollut häntä nähnyt, eikä

väsyneenäkään. Hän ei koskaan ollut kuullut hänen valittavan.

Hetkiseksi jäi hän seisomaan, ikäänkuin hän olisi siihen paikkaan

kivettynyt, mutta sitte pääsi häneltä läpitunkeva huuto... -- Minäkö

olen siihen syynä!

Ja vaikeroiden heittäytyi hän permannolle.

-- Siunattu lapseni, ole toki järkevä, menen paikalla noutamaan

lääkäriä.

Imettäjä riensi pois ja Cecilia, nähden oven jääneen auki, karkasi

myrskytuulen lailla alas portaita, kautta käytävien ja huoneiden;

sattumalta ei hän tavannut ketään, vaan pääsi suoraan kuninkaan

huoneeseen. Kuinka joka esine siellä oli tuttu... ja samalla tuntui

kaikki niin oudolta ikäänkuin hän ainoastaan unissaan olisi täällä

käynyt... Tuossa isän tuoli, jossa hänen aina oli tapana istua.

Monta, monta kertaa oli Cecilia siinä ollut hänen polvellaan,

käsivarret kietoutuneina hänen kaulaansa!

Tai hänen jalkainsa juuressa kosketellut luutun kieliä... Tuossa oli

luuttu, rakas vanha luuttu, mutta aivan tomuisena. Varmaan ei hän

ollut siihen koskenutkaan senjälkeen kuin Cecilia läksi.

Eikö hän enään koskaan saisi kuulla "Pikku Kaaria", tai laulua "neiti

se tahtoi kirkkohon mennä", tai Lutherin ihanaa virttä "Jumala ompi

linnamme!" Kyyneleet tulvivat hänen silmiinsä. "Voi minua kurjaa,

kurjaa lasta, isäni ei koskaan suo minulle anteeksi, suoneeko

Jumalakaan!" Ja epätoivon tuskissa heittäytyi hän lattialle.

Siinä tapasi hänet kuningatar.

-- Nouse Jumalan tähden ylös, Cecilia, virkkoi hän, -- kuningas tulee!

-- Antakaa minun vaikka vain vilahdukselta nähdä hänen rakkaat

kasvonsa, kuulla vaikka ainoan sanan hänen suustaan, rukoili hän

tuskallisesti.

Katarina talutti hänet kiireesti syrjemmälle. Ovi avautui ja kuningas

poikineen astui sisään. Kuningatar astui heitä vastaan ja tarjosi

hänelle tukeaan.

-- Kiitos, mieleni virkistyy aina, kun sinut näen. Väsyneenä vaipui

hän tuoliin.

-- Ota pois kruunu, se painaa päätäni. Katarina teki sen paikalla.

Prinssit olivat huomanneet Cecilian, hänen kalpeat, surun kalvamat

kasvonsa melkein pelästyttivät heitä. Kuningattaren viittauksesta

katosivat he viereisiin huoneisiin.

-- Ota manttelikin! Kuningatar riisui sen kevein käsin.

-- Onko nyt helpompi?

-- Kiitos. Nyt olen riisunut yltäni kaiken maallisen kunnian ja

loiston, nyt en maailman silmissä ole suurempi kuin vähäpätöisin

alamaisistani. Mutta mikä on suhteeni Jumalaan, ansaitsenko hänen

suuren armonsa ja laupeutensa?

-- "Jolla mitalla me mittaamme, pitää meillekin naitattaman ja

niinkuin me anteeksi annamme, pitää meillekin anteeksi annettaman!"

Näin lausuen talutti kuningatar esiin Cecilian, joka heittäytyi

kuninkaan jalkain juureen.

-- Cecilia! huudahti kuningas, kätkien kasvot käsiinsä.

-- Hän on kärsinyt paljon, suo hänelle anteeksi, pyysi kuningatar

liikutetuin mielin.

-- Minä olen syntiä tehnyt Jumalan ja sinun edessäsi enkä ansaitse

anteeksiantoa. Anna minun kuolla tähän jalkaisi juureen! rukoili

tyttö.

Pitkän aikaa istui Kustaa vaiti, taistellen kovaa sisällistä

taistelua. Vihdoin hän syvällä hellyydellä lausui:

-- Cecilia!

-- Isä! vastasi tyttö, nostaen silmänsä.

-- Onneton lapsiraukkani! lausui Kustaa, avaten hänelle sylinsä.

-- Oi Jumala, Jumala!

Tyttö vaipui hänen syliinsä.

-- Emme enään ajattele menneisyyttä, puheli Kustaa hyväillen, --

kuinka sinä olet kalpea, lapseni!

-- Pääasiallisesti siksi, että niin olen kaivannut sinua!

-- Emme enään eroa!

-- Sitte palaa kyllä terveys ja elämänhalu, mutta miksi on partasi

käynyt niin valkeaksi, isä?

-- Elonaika on käsissä, ilta joutuu.

-- Ei, ei, älä mene luotani, sinun kanssasi vaipuu hautaan minunkin

elämäni aurinko, sitte ei enään ole ketään, joka rakastaisi minua

ja jota minä rakastaisin, siipeen ammutun linnun lailla olen minä

hyppelevä oksalta oksalle, etsivä pesää, mistään löytämättä kotoa,

joka minulle sopisi ja jossa viihtyisin, ilman sinua ei ole minulle

missään kotia eikä rauhaa, oi isä, isä, älä mene pois luotani!

Hän väänteli käsiään hyljätyn, epätoivoisan lailla. Kuningatar koetti

häntä lohduttaa ja huomautti hänelle, että hän tekee kuninkaan

levottomaksi.

Äkkiä astui Eerik malttamattomana huoneeseen, ikävä, että hänen

täytyi katkaista keskustelu, mutta hän piti velvollisuutenaan

ilmoittaa säädyille, että hän pian aikoo lähteä Englantiin; jos

kuninkaan tila sillaikaa huononisi, niin voisihan Juhana ottaa

käsiinsä hallituksen ohjat.

-- Missä sinä säädyille aiot esittää asiasi?

-- Suurkirkossa, huomenna.

-- Joko he ovat saaneet käskyn saapua?

-- Jo, minusta tuntui tarpeelliselta antaa se.

Kustaa tukahdutti huokauksensa.

-- Tee niinkuin hyväksi näet, sanoi hän.

Seuraavana päivänä pidettiin todellakin aiottu kokous Suurkirkossa.

Eerik kertoi aikovansa mennä naimisiin Englannin kuningattaren

Elisabetin kanssa ja huomautti, että hänen persoonallisesti täytyy

olla läsnä, kun asia lopullisesti ratkaistaan.

Poissaolonsa ajaksi määräsi hän valtionhoitajaksi veljensä Juhanan,

joka vilkkaasti avusti veljeänsä, tämän esittäessä asiaa säädyille.

Kuningas oli koko ajan vastustanut tätä retkeä, nyt oli hän antanut

suostumuksensa. Ensin oli Eerikin sentään pitänyt allekirjoittaa

kuningas Kustaan laatima avoin kirje, jossa turvattiin muutamat

Ruotsin valtakunnalle tärkeät kohdat, siltä varalta, että naimakaupat

onnistuisivat.

Elokuun neljäntenätoista päivänä jätti Eerik hyvästi isänsä,

lähteäkseen Elfsborgiin; laivasto, joka oli vievä hänet Englantiin,

odotti siellä.

Sinä päivänä tunsi kuningas olevansa hyvin heikko, ero

kiittämättömästä pojasta koski häneen kovasti.

Itse sanoi hän taudistaan, että se oli seuraus paljoista huolista ja

liiasta puhumisesta.

Seuraavana päivänä piti hänen panna vuoteen omaksi.

Alussa oli tauti sama kuin ennen, mutta sitte se paheni, eikä sitä

enään saatu hillityksi.

Kahdentenakymmenentenäviidentenä päivänä kutsutti hän luokseen

poikansa, kehoitti heitä yksimielisyyteen, muistuttaen, kuinka Maunu

Latolukon pojat keskinäisellä kateudellaan syöksivät valtakunnan

onnettomuuteen ja kuningashuoneen perikatoon.

-- Jos te tahdotte pysyttää kruunun sukunne hallussa, lausui hän, --

niin kunnioittakaa ja totelkaa sitä, joka sitä kantaa ja katsokaa

aina toistenne parasta.

Kuninkaan sairastuessa oli hänen lääkärinsä, Le Palu, matkalla;

kuningas kutsutti sentähden luokseen rippi-isänsä, mestari

Johanneksen, mutta tämä rupesi paikalla saarnaamaan, että kuninkaan

tulee pysyä kärsivällisenä.

Kuningas keskeytti hänen puheensa ja pyysi, että hän mieluummin

antaisi lääkkeitä hänen kipeälle vatsalleen ja polttavalle päälleen.

Maisteri teki mitä taisi, mutta mikään ei auttanut.

Seuraavana päivänä tuli Le Palu, mutta hänkään ei onnistunut paremmin.

Kuningas lasketteli sellaisia pilapuheita heidän

taitamattomuudestaan, että läsnäolijoiden täytyi nauraa.

Sairautensa aikana oli kuningas usein kiivas ja epätasainen

mieleltään.

Katarina ei koskaan jättänyt häntä, yöt päivät vietti hän hänen

vuoteensa ääressä.

Cecilia ja hänen sisarensa tulivat usein huoneeseen, mutta kuninkaan

tyytymättömyys karkoitti heidät pian, kukaan ei osannut olla hänelle

mieliksi.

Eräänä päivänä turhaan odotettuaan heitä, lausui hän:

-- Lapseni pelkäävät minua!

-- Älkää puhuko niin, herra, sanoi kuningatar, -- he kyllä mielellään

olisivat täällä, mutta teidän armonne vihastuu heti ja lausuu heille

kovia sanoja; silloin he itkien pakenevat, peläten, etteivät saata

olla isänsä mielen mukaan.

Ennen sairastumistaan oli hän itse määrännyt, kuinka maisteri

Johanneksen tulisi valmistaa häntä kuolemaan.

Syyskuun 23 päivänä yllätti hänet kova taudinpuuska ja hän tahtoi

ripittää itsensä.

Kauvan ja vakavasti kuvaili Johannes silloin hänelle hänen

inhimillistä epätäydellisyyttään.

-- Nyt, keskeytti hänet kuningas äkkiä, -- olet jo tarpeeksi kauvan

teroittanut minulle lakia, ehkä jo evankeliumilla lohduttaisit

kärsivää omaatuntoa.

Sitte otti hän ehtoollisen, armahti vangit, jotka olivat tuomitut

velkavankeuteen ja kehoitti poikiaan lujasti pysymään uskossa ja

keskinäisessä rakkaudessa, sillä se oli hänestä pääasia.

-- Muistakaa, lausui hän lopuksi, -- että ihminen on ihminen, kun

näytelmä on lopussa, niin olemme kaikki yhden vertaiset.

Myöhemmin kertoi hän herttua Juhanalle tehneensä synnintunnustuksensa.

Tämä pyysi häntä lujasi pysymään siinä.

Nyt viittasi kuningas, että hänelle annettaisiin kynä, ja hän

kirjoitti:

"Kerran puhua ja sanassaan pysyä on parempi kuin sata kertaa puhua."

Käsi ei enään jaksanut kirjoittaa loppuun tuttua sananpartta.

Herttua Juhana otti paperin talteensa, mutta opin hän unohti.

Lääkärit, Upsalan kirkkoherra Martti, valtioneuvos Sten Lejonhufvud,

rippi-isä Johannes ja arkkipiispa Lauri Pietarinpoika olivat

vuorotellen kuninkaan huoneessa; kuningatar Katarina oli lakkaamatta.

Hän kesti aivan ihmeteltävällä voimalla. Kaikki pelkäsivät että hän

sairastuisi.

Kun hän syyskuun 27 päivänä kysyi lääkäriltä miten kuninkaan oli, sai

hän vastauksen, että nyt on kaikki toivo turha.

Tämä tieto koski häneen niin, että hän sairastui, mutta kuninkaan

huonetta ei hän millään ehdolla tahtonut jättää, hän antoi nostaa

vuoteensa hänen huoneeseensa ja lepäsi siinä, silmät lakkaamatta

seuraten kuningasta.

28 päivänä lepäsi hän äänetönnä, liikkumattomana eikä tahtonut

nauttia mitään lääkkeitä. Vihdoin viittasi hän rippi-isälleen, että

tämä puhuisi.

Seuraavan yön oli hän horrostilassa ja liitti usein kätensä ristiin

kuin rukoillakseen. Tuontuostakin kumartui maisteri Johannes

kuiskaamaan hänelle lohdutuksen sanoja Pyhästä Raamatusta.

-- Turha on, virkkoi aamupuoleen Sten Lejonhufvud, -- puheenne. Ei

armollinen herramme enään kuule.

-- Minä puolestani luulen, että hänen armonsa aivan hyvin ymmärtää

minut.

Samassa kumartui hän kuninkaan puoleen ja lausui:

-- Uskotteko Jesukseen Kristukseen ja kuuletteko puheeni? Antakaa

meille joku merkki.

Kaikkien hämmästykseksi vastasi kuningas korkealla, selvällä äänellä:

-- Kyllä.

Hetkisen perästä, kello 8 aamulla, P. Mikon päivänä, sunnuntaina

syyskuun 29:nä vuonna 1560 veti hän viimeiset hengenvetonsa.

Joulukuun 21 päivänä laskettiin kuningas Kustaan ruumis ynnä hänen

molempien puolisovainajiensa ruumiit hänen oman määräyksensä mukaan

Upsalan tuomiokirkon ylimpään kuoriin, pääalttarin luo; siinä olikin

arvokas lepokammio kuninkaalle, jonka nimi, hänen inhimillisistä

heikkouksistaan ja puutteistaan huolimatta, kuitenkin on pysyvä

kuolemattomana, sentähden että kuningas Kustaa uhrasi koko elämänsä

ja kaikki voimansa Ruotsin maan ja kansan hyväksi.

Hän täydensi ja kruunasi Engelbrektin ja Sturein työn. Hänen

laskemalleen perustukselle ovat vuosisadat rakentaneet ja voi meitä,

jos joskus laskemme toisia perustuksia, sillä, sanoo Geijer Kustaa

Vaasalle:

Kansalle kiihtyneelle

sa rauhan toit, sen kahleet katkoit.

Sua vaikka pelkäs ruotsalainen

kuin isää ankaraa,

niin vapahana miesnä

hän kättäs suuteli.

Näihin sanoihin tuntuu suuri kuningas itse vastanneen:

Kuningas kova vaikka

ma olinkin, niin muistot sentään jäävät

minusta rakkahat.

Ja tuleva on aika,

kun Svean lapset nostaa tahtois haudastain

mun, jos vaan voisivat.