Tämä aika oli kuningas Kustaan hallituksen levottomin.
Kaikilta tahoilta saapui tietoja, jotka osoittivat, että kapina
levenemistään leveni.
Tivedenissä piiloittelivat metsävarkaat ja Uplannissa liikkui pahoja
huhuja.
Taalaissa näytti joka sorkka nousseen liikkeelle ja saaristossa
vakoilivat kapinoitsijain liittolaiset, ottaen takavarikkoon
silliveneitä ja muita aluksia.
Sekä Tanskasta että muualta ulkomailta saapui huolestuttavia sanomia.
Kuningas Kristian pyysi Kustaalta apua keisaria ja muita saksalaisia
ruhtinaita vastaan, jotka taaskin alkoivat toimia valtaistuimelta
syöstyn kuningas Kristian II hyväksi. Ja saksalaisten ruhtinaiden
luo kokoontui joukko ruotsalaisia pakolaisia, jotka vielä toivoivat
voivansa syöstä Kustaan valtaistuimelta.
Viisivuotinen rauha Lyypekin kanssa oli loppumaisillaan ja luultavaa
oli, että Hansakaupungit nykyisten asianhaarain vallitessa
asettuisivat vihollisen kannalle.
Venäjältäkin saapui pahoja sanomia; rajalla oli tapahtunut murhia ja
ryöstöjä.
Silloin valtasi syvä alakuloisuus Kustaan mielen.
Margareetakaan ei saattanut häntä lohduttaa.
Eikä hän tähän aikaan uskaltanut kertoa hänelle huoliaan, sillä hän
oli sairaana ja kuningas pelkäsi tekevänsä hänet levottomaksi, jos
kertoisi mitä kaikkia oli tapahtunut.
Kahta vaikeampi on meidän kärsiä niitä vastoinkäymisiä, jotka
tiedämme johonkin määrin itse ansainneemme. Kustaa ei voinut eikä
edes tahtonut salata itseltään, että syynä tähän smålantilaisten
kapinaan suurimmaksi osaksi olivat ne uudet määräykset, muutokset ja
verot, jotka hän hiljan oli säätänyt.
Olipa hän antanut tuon von Pyhyn pettää itseään!... Hän oli
lahjoittanut hänelle koko luottamuksensa, täysin käsin osoittanut
hänelle suosiotaan, uskonut hänen sanoihinsa, puolustanut hänen
tekojaan ja vihdoin huomannut, että koko hänen toimintaansa johti
omanvoitonpyyntö ja vallanhimo.
Vuoden alussa olivat von Pyhy, Yrjö Norman sekä muutamat muut herrat
saaneet toimekseen lähteä Ranskaan sopimaan eräästä kauppayrityksestä
ja jonkun ajan perästä osoittivat selvät laskut, että kansleri oli
varastanut kruunun omaisuutta.
Syvästi asia koski kuninkaaseen. Mutta ei siinä kyllä, vaan muuan
porvari Tukholmasta pyysi eräänä päivänä päästä kuninkaan puheille,
vaatiakseen kostoa miehelle, joka salaa oli mennyt naimisiin hänen
tyttärensä kanssa, vaikka hänellä Saksassa jo oli vaimo; sama mies
oli sitäpaitsi kaikellaisilla verukkeilla houkutellut häneltä
suurimman osan hänen omaisuuttaan.
Nyt oli mitta kukkurallaan! Tätä roistoa oli Kustaa pitänyt
ystävänään ja valtakunnan ensimäisenä miehenä!... Hän lupasi
Ulmanille, että oikeuden kouriin mies on joutuva ja otatti
takavarikkoon koko von Pyhyn omaisuuden; mutta suurimman osan tämä
jo oli ehtinyt pelastaa; itseään ei hän sentään ollut toimittanut
varmuuteen... Porvari itki; hänen tyttärensä oli häväisty ja syösty
epätoivon partaalle, itse oli hän miltei kerjäläinen.
Kuningas lohdutti häntä sillä, että omaisuutensa hän kyllä saa
takaisin... enempää ei hän saattanut luvata.
Mutta porvarin mentyä sanoi hän kuningas Davidin kanssa: "Sinä panet
minut häpiäksi minun läsnäasuvaisilleni, pilkaksi ja nauruksi niille,
jotka minun ympärilläni ovat."
Kun von Pyhy palasi matkalta, joutui hän tutkinnon ja tuomion
alaiseksi; hänet tuomittiin menettämään virkansa ja pantiin
vankeuteen Vestårisin linnaan. Normanille annettiin vähäpätöinen
toimi. Kaikki heidän uudenaikaiset puuhansa hyljättiin ja Kustaa
sanoi von Pyhystä, "että hän kyllä oli saanut aikaan paljon, mutta
meille ja Ruotsin valtakunnalle enemmän pahaksi kuin hyväksi".
Tietysti Kustaan täytyi kärsiä siitä mitä oli tapahtunut ja tapansa
mukaan otti hän raamattunsa, etsiäkseen sieltä lohdutusta; muualtahan
ei ollut sitä saatavissa.
Eräänä päivänä, kun hän luki raamattua, muistui hänen mieleensä
keskustelu hänen, Lauri Antinpojan ja mestari Olavin välillä siltä
ajalta, jolloin he yhdessä käänsivät raamattua. Olavi oli sanonut,
että synti, jota ihminen katuu, jo on anteeksiannettu, ja Lauri
Antinpoika oli lisännyt: "kun ihminen sydämensä pohjasta suo
anteeksi, niin Jumalakin sen tekee".
Kustaa vaipui mietteisiin. Vihdoin alkoi kuumia kyyneliä valua kirjan
lehdille.
Hetkisen hän vielä epäili... sitte hän soitti.
Palvelija astui sisään.
Se oli vanha mies, jopa se, jolle Kustaa mieluinten tahtoi uskoutua.
-- Kuuleppa Maunu, virkkoi hän, -- tiedätkö missä mestari Olavi
nykyään on?
Maunun kasvot kirkastuivat.
-- Tiedänkö minä sen? puhui hän, tuumien miten kysymys on käsitettävä.
-- Niin, ethän sinä toki pelänne ilmaista sitä minulle?
-- En suinkaan.
-- Voitko toimittaa hänet tänne?
-- Voin kyllä.
-- No tee se sitte niin pian kuin suinkin.
-- Varhain aamullako tai myöhään illalla?
-- Vaikkapa keskellä päivääkin.
Maunu läksi, mutta kuningas tunsi, että hän ensin suuteli hänen
viittansa äärimäistä lievettä.
Kustaa oli saanut taistella ennenkuin teki tämän päätöksen, mutta sen
tehtyään hän iloitsi.
Seuraavana päivänä astui Maunu huoneeseen.
-- Nyt hän on täällä, virkkoi hän.
Kustaa oli sattumalta yksin.
-- Päästä hänet sisään!
Kustaa kyllä tunsi Olavin äkkipikaisuuden, mutta hän pysyi lujana
päätöksessään.
Olavi astui sisään, mutta pysähtyi hämillään oven suuhun.
Silloin meni kuningas hänen luokseen ja ojensi hänelle kätensä.
-- Suo anteeksi! virkkoi hän.
Olavi heittäytyi polvilleen ja peitti kuninkaan käden suudelmillaan
ja kyynelillään.
Kustaankin silmät kyyneltyivät.
-- Nouse ylös, sanoi hän, -- tahdon puhua kanssasi.
Olavi nousi ja istuutui kuninkaan osoittamalle paikalle.
-- Miten vanha Laurini jaksaa?
-- Hän asuu Strängnäsissä ja varmaan näkisi nälkää, jollei hyvä
haltija lähettelisi hänelle hyviä viinejä ja kirjoja, joita hän
rakastaa.
-- Vai niin, sanoi kuningas, miettien itsekseen, eikö hän mahtanut
tietää, mistä viini tuli.
Hyvä haltija oli varmaankin hänen oma Margareetansa, _hänen_ hyvä
enkelinsä.
-- Alundan palkkapitäjä Upsalan hiippakunnassa on vapaana, sanoi
Kustaa; -- minä annan sen sinulle.
Olavin mieli heltyi äärimmilleen. -- Teidän armonne! virkkoi hän.
-- Kai sinä otat sen vastaan?
-- Suurimmalla kiitollisuudella.
-- Kyllä minä silti taas ensi vuonna tahdon sinut takaisin
Suurkirkkoon; seurakuntalaisesi kaipaavat sinua, muiden muassa
Margareeta rouva.
Olavi nieli kyyneliään.
-- Kuule, tulitko sinä valituksi seurakunnan kirkkoherraksi?
-- Kyllä, teidän armonne.
-- No, se on siis tehty... Sanoppa, voinko minä tehdä jotakin hänen,
tuon toisen, hyväksi?
-- En luule...
-- Voithan kuulostella.
-- Kyllä.
-- Ja vie hänelle minulta terveisiä... sano, että soisin välimme
tulevan entiselleen.
-- Hän tulee siitä suuresti ilostumaan.
-- Sinun pitää välistä tulla minua tervehtimään, Olavi; tästälähin ei
välimme enään saa rikkoutua.
-- Jumala siunatkoon teidän armoanne!
Olavi läksi.
Mutta ilomielin loi Kustaa silmänsä kirkastuvaa taivasta kohti;
hän tunsi nyt jaksavansa kantaa vastoinkäymiset, sillä hän oli
saavuttanut sisällisen rauhan.
Margareetan ei tarvinnut kysyä, sillä hän näki muutoksen hänen
katseestaan ja kuuli sen hänen äänestään. Hän laski pienen,
vastasyntyneen poikansa Kustaan syliin ja osoitti kaksivuotista
Ceciliaa, joka tyytymättömänä ja juron näköisenä katseli vanhempien
sisarusten leikkiä, he kun eivät ottaneet häntä kanssaan leikkimään.
-- Tule tänne, Cecilia, sanoi kuningas.
Lapsi loi häneen hymyilevän katseen ja ojensi käsivartensa häntä
vastaan.
Silloin juoksivat vanhemmatkin lapset isän luo, kietoakseen
käsivartensa hänen ympärilleen.
-- Onnellinen isä minä olen, puhui Kustaa; -- tuottakoot lapset iloa
vanhuuteni päiville!
-- Varmaan he tuottavatkin, jos tulevat sinuun.
-- Siitä ei ole takuuta, vaikka olisinkin paljon parempi ihminen
kuin olen; minussa on pahojakin ajatuksia ja taipumuksia, lapseni
saattavat periä ne yhtä hyvin.
-- Ne ovat pienet hyviin ominaisuuksiisi verraten.
-- Katsoppa Eerikiä.
-- Hän ei ole sinun kaltaisesi.
-- Totta on, että lapset äidiltään perivät yhtä paljon. Katarina
esimerkiksi on aivan kuin sinun kuvasi; hän rakastaa kaikkia kotoisia
toimia.
-- Niin, aina hän seuraa minua, kun menen leipomaan tai olutta
panemaan, aina hän tahtoo olla mukana.
-- Se on hänen tulevan herransa onni.
-- Mutta Juhana ei muistuta sinua eikä minua.
-- Juhana on oma sydänkäpyseni, hän ymmärtää minun ajatukseni
niinkuin minäkin ymmärrän hänet.
-- Minua huolestuttaa, että hän ja Eerik aina riitelevät.
-- Siksi, että Eerik on niin vallanhimoinen.
-- Niin hän varmaan on, sillä Juhana tulee joka päivä valittamaan
hätäänsä.
-- Pidätkö sinä heitä erossa?
-- He tapaavat toisensa ulkona, tänne ei Eerik koskaan tule kuin
pakosta.
-- Ja kuitenkin kohtelet sinä, Margareeta, häntä hyvyydellä?
-- Teenhän minä mitä voin, mutta tietysti rakastan omia lapsiani
enemmän.
-- Se on luonnollista.
-- Hän on käynyt niin jäykäksi ja kylmäksi senjälkeen kuin
perintösopimus tehtiin.
-- Kuinka niin?
-- Hän tahtoo, että häntä kutsuttaisiin kuninkaaksi ja ...
-- Kymmenvuotista poikaa?... Tekeekö joku sitä?
-- Hänen palvelijansa ja ehkä opettajansa.
-- Puhunpa Beureuksen kanssa asiasta; hän antaa pojasta mitä parhaita
arvosteluja.
-- Eerik lukee ahkerasti.
-- Toivokaamme parasta ja jättäkäämme toiveiden täyttyminen Jumalan
haltuun... Tiedätkö, Margareeta, huomenna lähden Itägötlantiin
pitämään käräjiä itägötlantilaisteni kanssa. Ehkä samalla matkalla
käyn tervehtimässä sukulaisiamme Stegeborgissa.
-- Märta tulee suuresti ilostumaan.
-- Ehkei ensinkään! Mitä sinä sanoisit, jos ehdottaisin, että me
lapsinemme ja kaikkine kalleuksinemme lähtisimme pois Ruotsista,
ostaisimme Saksassa tai jossakin muualla kreivikunnan ja asettuisimme
sinne asumaan?
-- Sanoisin, että tahdon seurata rakasta herraani, mihinkä hän ikinä
menee.
-- Sen arvasin, puhui Kustaa liikutetuin mielin, -- mutta sinä et
kysy syytä sanoihini.
-- Sinä kyllä tiedät, mikä on paras.
-- Ja mitä viisaus vaatii, Margareeta. Sekä talonpojat että kaupungit
ovat niin hullut, että tahtovat tavotella kaikkea uutta; minä olen
väsynyt hallitsemaan tätä uppiniskaista kansaa, jonka joka mies
tahtoo olla oma herransa. Vihamiesteni luku enenee päivä päivältä,
kohta en enään saata tulla toimeen heidän kanssaan.
-- Levollisemmaksi elämäsi tosin tulisi, mutta etkö pelkää, että
katuisit ja kaipaisit?
-- En tiedä.
-- Ja jos täältä taas alkaisi tulla surusanomia, niin etköhän palaisi?
-- En, en... Mutta en tahdo tehdä mitään päätöksiä; riippukoon päätös
siitä, mimmoinen mieliala Itägötlannissa vallitsee.
Se ei suinkaan ollut hyvä, päättäen niistä kirjeistä, jotka kuningas
kirjoitti Tukholman linnanpäälliköille. Hän pyysi, että he kaikessa
hiljaisuudessa, herättämättä kansassa huutoa ja melua, linnasta ja
Mälarin ympärillä olevista taloista veisivät kaikki ruokatavarat,
joita ei välttämättömästi tarvittu Tukholmaan, mutta että he samalla
pitäisivät silmällä tätä kaupunkia, jotteivät lyypekkiläiset siellä
panisi toimeen mitään melua.
Kirjeet olivat kirjoitetut Stegeborgista. Uskollisen ystävänsä ja
lankonsa Svante Sturen kanssa neuvotteli Kustaa maan tilasta, hän
uskoi hänelle aikeensa ja jätti hänen päätettäväkseen, tahtoiko hän
viedä kalleutensa säilytettäviksi Tukholman linnaan vai muualle.
Päivän viivyttyään Stegeborgissa läksi hän takaisin Tukholmaan.
-- Miten käy, jos Kustaa heittää valtakunnan oman onnensa nojaan.
-- Toivokaamme ettei hän tee sitä.
-- Mutta silloin olet kai sinä likinnä?
Märta ei koskaan ollut nähnyt Svanten suuttuvan, mutta nyt hän
suuttui, ja äänellä joka vapisi mielenliikutuksesta, virkkoi hän:
-- Älä koskaan enään puhu tästä, muista se!
Sitte hän läksi.
Märta putosi istualleen, siihen määrään hän hämmästyi. Sellaisia
sanoja käyttää Svante hänelle!... Hyvä. Kyllä hän vaikenee, vaikka
tarjoisivat kruunun jollekin hänen torppareistaan. Tosin hän on sitä
mieltä, että hänen Niilonsa yhtä hyvin voisi tulla kuninkaaksi kuin
tuo Eerik tai Juhana, mutta eihän asia häneen koske... kyllä hän osaa
pitää suunsa kiinni.
Tukholmasta kirjoitti kuningas koko maan ritaristolle ja aatelille,
kehoittaen heitä saattamaan parhaimmat tavaransa sekä ruokavaroja
niin paljon kuin suinkin likeisimpään linnaan, mutta varovaisuudella,
jotteivät talonpojat saisi vihiä asiasta. Markkina-aika oli pian
käsissä, ei saattanut tietää, mikä melu silloin syntyisi.
Hän kirjoitti sotavoiman päälliköille, huomautti, että rahvas koko
maassa on ikäänkuin järjiltään, että se aatelistoa ja koko esivaltaa
vastaan on käynyt niin kiihkeäksi, että hän pelkää, kuinka se saadaan
tyynnytetyksi. Sentähden tulee päällikköjen paikalla kaikkine
joukkoineen lähteä liikkeelle ja marssia Tukholmaan.
Hän huomautti, että hän on kestänyt monet kovat ja vaaralliset
kahakat sekä valtakunnan vihollista vastaan että kotimaassa,
niin salaisia kuin julkisiakin kavaltajia vastaan, mutta että
hän tästä kaikesta saa palkakseen ainoastaan kiittämättömyyttä,
vastahakoisuutta ja kapinallisuutta omilta alamaisiltaan.
Nyt on hän väsynyt ja aikoo heittää kaiken tämän kurjuuden.
Mutta saatuaan tämän kirjeen keskustelivat Lauri Siggenpoika ja
Juhana Turenpoika kotvasen aikaa.
He tulivat siihen johtopäätökseen, että kapina tarkoitti ritaristoa
ja aatelistoa yhtä paljon kuin kuningasta, sekä että ainoastaan
Kustaan suuri miehekkyys, hänen kykynsä taivuttaa kansan mieltä,
hänen johtava viisautensa ja erinomainen onnensa kaikissa
yrityksissä, saattaisi torjua ja kukistaa vaaran, joka nyt uhkasi
koko Ruotsin valtakuntaa.
He kirjoittivat paikalla kuninkaalle, että talonpojat aina Kaarle
kuninkaan ajoista asti ovat ottaneet tavakseen käyttää väkivaltaisia
keinoja ennenkuin tottelevat; nyt ovat he ryhtyneet äärimäisimpään ja
voimakkaimpaan keinoon; toisen kerran he kyllä tulevat huomaamaan,
että Jumala, joka tähän asti niin ihmeellisellä tavalla on suojellut
Kustaa herran kuninkaallista hallitusta, eteenkinpäin on sen tekevä.
Ennen kaikkea kielsivät he häntä lähtemästä liikkeelle
sotajoukkoineen, koska talonpojat siten tulisivat vielä rohkeammiksi
ja seuraisivat häntä ehkä Tukholman portille asti. Koskaan ei
saattaisi käydä hullummin kuin jos he saisivat haltuunsa meren
puolen ja sitä tietä tulisivat kuninkaan luo, jos maantiet heiltä
suljettaisiin.
Kustaa epäröi. Hän ilmoitti epäilyksensä sisarensa pojalle Pietari
Brahelle, joka häntä hartaasti rakasti, ja tämän pyyntöjen ja
rukousten tähden päätti hän jättää asian ratkaisematta.
Hiukan myöhemmin marssi eteläänpäin noin kaksituhatta taalalaista,
kaikki täysissä aseissa, jouset ja nuolet olalla.
He olivat kuulleet, että eteläisemmissä maakunnissa vallitsi meteli
ja olivat neuvotelleet keskenään. He olivat myöskin ottaneet
huomioonsa kuningas Kustaan oikeutta harrastavan hallituksen ja
että hän isällisellä huolella hoiti valtakuntaa. He olivat itse
oikeudenmukaisesti saaneet rangaistuksen kapinallisesta mielestään
ja he tahtoivat nyt vuorostaan olla apuna rankaisemassa muita, jotka
olivat saaneet aikaan melua ja epäjärjestystä.
Kuningas tuli sangen liikutetuksi ja iloiseksi, hän kiitti
talonpoikia ja jakoi heille lahjoja. Hän pyysi heitä olemaan
valmiina silloin kun hän kutsuisi heitä; tällä hetkellä ei hän heitä
tarvinnut. Talvi oli tulossa ja hänen päällikkönsä olivat tehneet
aselevon smålantilaisten kanssa.
Juhana Turenpoika ja Lauri Siggenpoika olivat leiriytyneet Vexiön
edustalle ja tiheässä metsässä, aivan heidän likellään, oli Dacke
joukkoineen, jotka olivat jaetut kahteen osaan. Toista niistä johti
Pikku Jössi. Tällä miehellä oli kuusi sormea kummassakin kädessä ja
kuusi varvasta kummassakin jalassa. Hän oli rohkea veitikka ja muita
etevämpi. Hyökätessään kuninkaan väen kimppuun, menetti hän koko
joukkonsa ja kaatui itse.
Talonpoikain kesken kävi huhu, että paljon sotaväkeä oli tulossa
Saksasta ja tämä ynnä talven läheneminen sai talonpojat taipumaan
aselepoon. Dackekin suostui siihen vihdoin ja yhden vuoden välirauha
tehtiin, jonka aikana talonpoikain tulisi suorittaa veronsa
kuninkaalle ja rangaista pahantekijöitä ja kavaltajia; kaikki mitä
rahvas oli rikkonut kuningasta vastaan annettaisiin sille anteeksi ja
unohdettaisiin.
Dacke jätti rahvaan puolesta luettelon kaikista heidän valituksistaan
ja niiden johdosta lupasivat herrat hankkia parannuksia. Senjälkeen
jätti sotaväki Smålannin ja osa marssi Länsigötlantiin, mutta suurin
joukko meni Itägötlantiin.
Kiihko oli niin suuri, että talonpojat useimmissa kihlakunnissa
kokoontuivat hävittämään sotaväkeä, mutta päälliköt jouduttivat
marssia ja Holavedin luona, jossa noin 70 talonpoikaa tervehti
sotaväkeä terävillä nuolilla, saivat nämä kaikki surmansa.
Dacke oli nyt, kuten aina, hetkeksi alistunut joukon tahdon alle.
Niinpian kuin talonpojat kerran olivat saaneet tahtonsa läpi,
myöntyivät he taas hänen vaatimuksiinsa ja nyt hän kokosi heidät
hyökätäkseen sotajoukon selkään. Se leiriytyi Linköpingiin ja sen
ympäristöön; Dacke ja hänen miehensä sijoittuivat varustettuun
asemaan noin puolen penikulman päähän siitä.
Tällä tavoin saattoi hän estää kaiken avun ja ruokavarain tuonnin
sotajoukolle. Jos tämä marssi eteenpäin, niin jäi Itägötlanti
vihollisen haltuun ja sitä olisi katsottu sotajoukon paoksi.
Sotapäälliköt ryhtyivät siis keskusteluihin.
Sanansaattaja lähetettiin talonpoikaisjoukon luo kysymään Dackelta,
oliko tällä jotakin neuvoteltavaa valtakunnan neuvoston kanssa, sillä
sotaväki ei muuten saattanut käsittää, miksi talonpojat seurasivat
sitä, kun kuitenkin hyvin tiesivät Vexiössä tehdyn aselevon.
Talonpoikaispäällikkö oli valmis vastaamaan. Kopealla ja röyhkeällä
tavallaan sanoi hän, että hänellä todellakin oli puhuttavaa herroille
valtakunnan neuvoksille ja toivoi, että muutamat heistä alentuisivat
tulemaan talonpoikaisjoukon luo jonakin päivänä, hän puolestaan
takaisi heidän turvallisuutensa.
Maunu Juhananpoika (Natt och Dag), Jaakko Bagge ja muutamat muut
lähtivät sinne.
Dacke otti heidät vastaan melkein armollisesti; sanoi olevansa valmis
laskemaan aseensa sekä tahtovansa mennä kuninkaan palvelukseen
kahdentuhannen jousimiehensä kanssa, jos hän ja talonpojat saisivat
lujan vakuutuksen kuninkaan suosiosta ja armosta sekä jollei heitä ja
rahvasta rangaistaisi tästä kapinasta.
Mutta kun herrat lupasivat parhaimmalla tavalla sovittaa heidän
asiansa, niin neuvoi hän kuningasta, ettei tämä antaisi voutiensa
niin ankarasti vaatia sakkorahoja viimeiseen ropoon asti. Itse
puolestaan ei hän koskaan olisi ryhtynyt tähän työhön, jollei kova
köyhyys ja kurjuus olisi pakoittanut häntä siihen. Lisäksi valitti
hän naineiden pappien ahneutta, arvellen, että asiain näin ollen
kuningas ei saattanut odottaa ilmenevän muuta kuin tyytymättömyyttä
ja mielipahaa kaikissa maakunnissa järjestään.
Herrat lupasivat uudestaan välittää, mutta keskenänsä tulivat he
siihen johtopäätökseen, että Niilo Dacke oli "ilkeä kavaltaja".
Kuitenkin vahvistettiin tehty aselepo ja Niilo Dacke marssi takaisin
Smålantiin.
Tapansa mukaan lähetti Kustaa kirjeitä ja avoimia kirjoituksia
rahvaalle, erittäinkin Smålannissa, sanoen niissä, että jos vääryyttä
oli tehty, niin se oli tapahtunut vastoin hänen tahtoansa. Hän oli
pannut hallitukseen valtakunnassa syntyneitä miehiä "ja tulkaa te,
hyvät talonpojat, jos joku vääryys tai hätä teitä kohtaa, pelotta
meidän luoksemme puhumaan, niin tahdomme me mielellämme jokaiselle
hankkia hänen oikeutensa".
Ritaristo ja aateli sai ankaria nuhteita; rahvasta pitää kohdella
hyvyydellä, sen niskoille ei saa panna suurempia verokuormia kuin se
jaksaa kantaa ja on velvollinen maksamaan.
Voutien tulee käyttäytyä niin, että he samalla pitävät kruunun
oikeuksien puolta ja pysyvät hyvissä väleissä hyväntahtoisen ja
uskollisen rahvaan kanssa.
Melkein kaikilta tahoilta esitettiin kuninkaalle valituksia niistä
uusista tavoista, joita maahan oli tuotu, eikä Kustaa koskaan väsynyt
todistamaan, ettei kaikki vanha ole hyvää. Verot olivat nyt tosin
suuremmat kuin ennen, mutta nyt oli valtakuntaan hankittu kelvollista
sotaväkeä ja kauniita sotalaivoja eikä hän mielestään ollut ansainnut
kiittämättömyyttä sellaisista toimenpiteistä.
Sitäpaitsi saatiin kaikista tavaroista nyt parempi hinta kuin ennen.
Silloin maksettiin hyvästä härkäparista 6 markkaa, voinaulasta 2
äyriä, lihavasta lampaasta 2 vanhaa aurtuaa, kauniista varsasta 8 tai
10 maikkaa, pannista ohria 1 äyri, heinäkuormasta 2 äyriä, ja siihen
tapaan. Nyt olivat tällaiset tavarat melkoisesti kallistuneet, vaikka
viime vuoden sadot olivat olleet hyvät.
Alussa vuotta 1543 kutsui kuningas valtakunnan neuvoston ja osan
aatelistoa kokoukseen Örebrohon; hän kehoitti heitä väkineen ja
aseineen saapumaan Vadstenaan helmikuun 22 p:nä.
Samaan aikaan tuli Itägötlannin, Smålannin ja Dalin rälssin ja
voutien saapua Jönköpingiin, tuoden muassaan sekä hevos- että
jalkaväkeä niin paljon kuin suinkin. Näiden molempien kaupunkien tuli
sitte lähettää toisilleen viestejä ja ilmoittaa toisilleen tuumansa.
Piankin huomattiin, että nämä varokeinot olivat sangen tarpeelliset.
Palattuaan Smålantiin mietti Dacke yhtämittaa mihin hän nyt ryhtyisi.
Häntä tavallaan houkutteli tuuma päästä kuninkaan mieheksi, joka
tuomitsisi lain ja oikeuden mukaan.
Mutta saattaisiko hän todellakin kiivetä niin korkealle, että voisi
vaatia haluamansa palkan?
Hän päätti vastaiseksi pysyä sanoissaan ja lupauksissaan.
Avoimien kirjeiden kautta kielsi hän ryöstämisen ja julisti
aateliskartanoille rauhan.
Mutta omia määräyksiään noudatti hän suuremmalla ankaruudella kuin
hänen olisi pitänyt.
Eräs hänen parhaimmista päälliköistään, mahtava ja suurisukuinen
smålantilainen talonpoika, sama mies, jonka Dacke määräsi päälliköksi
linnaan silloin kun Arvid tyttärineen sieltä pakeni ja jota ei Dacke
sittemmin saattanut kärsiä, sama kelpo mies, Maunu Hane, joutui hänen
kanssaan kiivaaseen kiistaan ja sai kuolemanrangaistuksen. Muita
arvossapidettyjä porvareja kuljetutti hän kahleissa pitkin kyliä,
saadakseen talonpojat pelkäämään ja päästäkseen kuninkaan ja herrojen
suosioon.
Tämä oli talonpojista liikaa ja kun hän sitte piti käräjät Bergassa
ja kysyi heiltä, paljonko apua heiltä oli odotettavissa, niin
vastasivat he aikovansa pysyä kotona, he eivät aio totella hänen
käskyjään.
Keskenään päättivät he tappaa kaikki miehet, jotka heidän luoksensa
saapuisivat kehoittamaan heitä ryöstämään ja rosvoamaan.
Nyt kutsui Dacke Värendin talonpojat Vexiöhön ja puhui heille ylpeää
kieltä.
Tästälähin palautettaisiin vanhat hyvät tavat, sentähden antaa hän
anteeksi vuoden (1542) veron ja lupaa, että tästä päivästä alkaen
jokainen saa pitää hankkimansa saaliin, luovuttaen hänelle, Dackelle,
ainoastaan pienen osan. Sitte kehoitti hän heitä veljien lailla
auttamaan toisiaan; jokaisen, joka tahtoi yhtyä liittoon, piti nostaa
kätensä.
Talonpojat noudattivat kehoitusta ja nyt kertoi Dacke heille, että
hän odottaa kirjettä kuningas Kustaalta; jos sen sisältö on hänelle
mieliksi ja maalle hyödyksi, niin aikoo hän pysyä uskollisena
pakkosopimukselle, muussa tapauksessa hän kyllä vielä muistaa entiset
temput ja ryhtyy sotaan.
Korkeana herrana eli hän nyt Bergqvarassa ja sai tähän aikaan
vastaanottaa kirjeen Meklenburgin herttualta, joka tarjoutui
rupeamaan talonpoikien kuninkaaksi.
Ylenkatseellisesti viskasi Niilo kirjeen luotaan; hän odotteli
joka päivä lähetystöä keisarilta ja pfalzkreivi Fredrikiltä, jotka
molemmat koettivat voittaa häntä puolelleen.
Hiukan myöhemmin kirjoitti hän valtakunnan neuvostolle, että
hänelle on tarjottu Smålanti läänitykseksi, jos hän auttaa keisaria
valloittamaan Ruotsin ja Tanskan. Mieluummin hän sentään palvelee
kuningas Kustaata, jos herrat auttavat häntä saavuttamaan kuninkaan
ystävyyden ja niin suuren läänityksen, että hän saattaa katsoa
tulevansa sillä toimeen.
Kuningas Kustaalle kirjoitti hän, että jos kuningas tahtoo täyttää
hänen toivomuksensa, niin hän uhraa elämänsä jakamattomana kuninkaan
ja valtakunnan palvelukseen.
Sitte pyysi hän, että kirjureita lähetettäisiin kaikkiin Smålannin
kihlakuntiin. Sotaväkeä lupasi hän itse hankkia, kuninkaan tulisi
ainoastaan pitää huolta heidän vaatteistaan ja rahoistaan.
Kirje osoitti tavatonta rohkeutta ja itseluottoa ja Kustaassa heräsi
halu nähdä ja puhutella tuota talonpoikaa, jonka kanssa keisari ja
useat Saksan ruhtinaat olivat neuvotteluissa. Hän kirjoitti siis
hänelle ja pyysi häntä, varmaa turvaa vastaan, tulemaan Tukholmaan
joko maa- tai meritietä.
Mutta Dacke pelkäsi petosta ja tahtoi ensin herättää enemmän pelkoa.
Ja niin alkoivat rettelöt uudestaan.
Kronoborgin linnassa joi hän jouluoluensa ja esiintyi kaikkialla
ankarana ja mahtavana herrana.
Kalmarin linnanpäällikkö, Germund Sveninpoika Some, urhean
merisankarin veli, tahtoi puhutella Niilo Dackea ja kirjoitti
hänelle siitä. Dacke saapuikin tuhannen miehen etunenässä ja vastasi
kirjeeseen, että nyt sopii Germundin tulla puhuttelemaan häntä.
Parin aatelismiehen ja Kalmarin pormestarin seuraamana tuli Germund
talonpoikaisleiriin ja koetti kehoittaa Dackea luopumaan koko
kapinasta.
-- Mistä te luulette saavanne apua? kysyi hän.
Dacke vastasi, että keisari, herttua Albrekt, lyypekkiläiset ja monet
Ruotsista karanneet herrat saapuvat ensi avoveden tullessa.
Germund neuvoi häntä pysymään levollisena siihen asti, sillä soturien
on tapana pitää annetut lupaukset.
Dackea suututti ja hän vastasi, ettei hän muuta ole aikonutkaan.
Sitte marssi hän pois.
Mutta Dacken sanoihin ei ollut luottamista. Hän läksi Ölantiin ja
kielsi talonpoikia maksamasta kuninkaalle veroa, ryösti Germundin
omia taloja sekä kaikkia seudun aatelistiluksia.
Kiireen kautta poltatti silloin Germund kaikki kaupungin
likeisyydessä olevat kylät; kansa joutui suureen kurjuuteen, mutta
hän sanoi talonpojille, että syyttäkööt itseään kaikesta mitä
tapahtuu.
Kaikki karja ajettiin kaupunkiin ja portit suljettiin.
Pian saapui kahdeksansataa talonpoikaa, jotka pystyttivät leirinsä
kaupungin ulkopuolelle, tämä tapahtui tammikuun 31 päivänä.
Nyt teki Germund hyökkäyksen, löi heidät ja otti kolmekymmentä
talonpoikaa sekä heidän johtajansa, Pietari Spännaren vangiksi.
Heidät teilattiin Kalmarin pohjoispuolella olevalla mäellä, jota
vieläkin kutsutaan Spännaremäeksi.
Jonkun ajan päästä tuli Dacke itse ja pystytti kaksi leiriä, toisen
etelä-, toisen pohjoispuolelle kaupunkia.
Taas läksi Germund liikkeelle ja löi sata talonpoikaa; silloin olivat
talonpojat saaneet tarpeekseen ja marssivat pois.
Mutta ruton lailla levisi kapinanhenki pitkin kyliä ja vuoden alussa
marssi suuria joukkoja Holaveden poikki Itägötlantiin. Kaikkialla,
varsinkin metsäkylissä, saavutti heidän yrityksensä suurta
myötätuntoisuutta, varsinkin pappien puolelta.
Herra Simon huusi Sundissa saarnatuolistaan:
"Tahdon tänään messuta ja huutaa taivaan kostoa julmalle kuninkaalle
ja hänen sikiöilleen ja kaikille hänen palvelijoilleen. Seuratkaa
esimerkkiäni, te kaikki, sekä miehet että naiset, jotta häntä
kerrankin kohtaisi niin suuri lankeemus, ettei hän ikinä voisi
nousta."
Vi'n pappi, mestari Antero, käytti sanakapulana lautaa, jonka
hän värjäsi verellä ja jonka molempiin päihin hän kiinnitti
messinkirenkaan ja rautarenkaan ja johon hän kirjaili käden, jalan ja
naisen nisän.
Sanakapula lähetettiin kiertämään kihlakunnasta kihlakuntaan
seuraavalla kirjoituksella: "Rientäkää joutuun kindiläisten avuksi,
sillä julma kuningas saapuu pian suuren sotajoukon kanssa; hän antaa
hakata jokaiselta Smålannissa asuvalta miehenpuolelta käden ja jalan
ja kaikilta naisilta leikkauttaa hän nisän."
Kauhun huuto kajahti halki syrjäisten metsäseutujen, jonne sanakapula
saapui.
Helmikuussa marssi suuri joukko miehiä Itägötlantiin ja toinen joukko
tuli Eerik Laurinpoika nimisen miehen johdolla samaan maakuntaan,
marssiakseen Stegeborgia vastaan.
Svante Sture oli jo kauvan odottanut heidän tuloaan ja ryhtynyt
tarpeellisiin varokeinoihin.
Joulun edellä oli Märta rouva luvannut suojaa ja turvaa eräälle
munkille, joka kertoi, että häntä hänen uskonsa tähden vainottiin.
Svante oli liittynyt evankeliseen opin tunnustajiin, mutta hänen
emäntänsä oli, äitinsä esimerkkiä noudattaen, pysynyt vanhalle
opilleen uskollisena.
Tämä munkki, nimeltään Klemens Pietarinpoika, oli erittäin taipuisa
ja miellyttävä mies.
Sekä puvullaan että koko käytöksellään oli hän siihen määrään
ymmärtänyt voittaa Märta rouvan suosion, että Märta rouva sangen
mielellään olisi tahtonut tehdä hänelle synnintunnustuksensa. Hän
luopui aikeestaan ainoastaan herransa hartaiden pyyntöjen tähden.
Arvoisa isä sai vapaasti liikkua linnassa. Asunnokseen oli hän
pyytänyt ainoastaan pienen tornikamarin linnan äärimäisessä päässä.
Mutta Stegeborgissa oleskeli eräs toinenkin tuttavamme, nimittäin
kääpiö Aatami. Hän ei tehnyt kenellekään tiliä retkistään, olihan
kuningas antanut hänelle luvan kulkea, kunne halutti. Eräänä aamuna
oli hän, kaikkien hämmästykseksi, tavattu makaamassa linnan porttien
ulkopuolella, väsymyksestä nääntyneenä ja puolikuolleena; mutta pian
oli hän tointunut ja ystävällisesti oli hänet otettu vastaan.
Klemens Pietarinpoika ei, kumma kyllä, koskaan sattunut näkemään
häntä Dacken luona; olihan hän kyllä kuullut puhuttavan Imo
kääpiöstä, mutta tämän nimi oli Aatami ja tämä näytti kovin
yksinkertaiselta, kun sensijaan Imoa oli kehuttu oikein pirullisen
viekkaaksi. Imo oli tullut Kristian II luota, tämä tuli Kustaa I
luota -- tästä ei Klemens välittänyt vähääkään!
Mutta Aatami oli kuullut puhuttavan isä Klemensistä. Hän alkoi
paikalla aavistaa, että nyt on pahoja tekeillä. Märta rouvaa ei auta
varoittaa, sen hän tiesi; sensijaan päätti hän itse puolestaan pitää
silmät auki.
Paras tilaisuus vakoilemiseen tarjoutui leikkiessä Märta rouvan
esikoisen, pikku Niilon kanssa. Poika piti kääpiöstä, sentähden suosi
häntä äitikin.