Niilo Dacke oli arvossa pidettyä blekingeläistä talonpoikaissukua.
Hän asui Ruotsin ja Tanskan rajalla, talossa, jota sanottiin
Dackemålaksi.
Hän oli niitä miehiä, jotka usein olivat painiskelleet, mutta aina
jääden voittajaksi.
Säihkyvät silmät kertoivat rajua, taipumatonta rohkeutta.
Kasvonpiirteet olivat karkeat, mutta säännölliset. Hänen tanakka
ruumiinsa olisi voinut olla mallina Vulkania kuvattaessa.
Hän oli joutunut riitaan naapurinsa kanssa, joka oli haastanut hänet
käräjiin.
Vouti sanoi iloitsevansa siitä, että kerrankin sai hänet pinteeseen
ja tuomitsi hänet maksamaan suuret sakot.
Niilo selitti, että tuomio oli väärä ja löi vimmoissaan voudin
kuoliaaksi.
Hänet otettiin nyt kiinni ja pantiin vankeuteen Kalmarin linnaan,
odottamaan kuolemantuomiotaan.
Kuningas Kustaa lievensi rangaistuksen suuriksi sakoiksi. Ne nielivät
koko hänen omaisuutensa, joka ei kuitenkaan riittänyt.
Hänet tuomittiin suorittamaan loput vankeudella; silloin valtasi
hänet epätoivo.
Jättiläisvoimalla rikkoi hän kahleensa, karkasi vankeudesta ja pakeni
metsävarkaiden luo.
Näitä oli suuri joukko ja johtajakseen olivat he valinneet Jussi
Antinpojan.
Kun kuningas v. 1537 oli pitänyt tarkastuksen, oli Jussi saanut
jättää kotinsa ja kontunsa.
Hän oli silloin lähtenyt Lyypekkiin ja mennyt Berendt von Melenin
ja Eerik Hojalaisen, kreivi Juhanan veljen, puheille. He olivat
kohdelleet häntä ystävällisesti ja kehoittaneet ylläpitämään
kapinallista liekkiä.
Hän sai Lyypekissä suuria lahjoja, enimmäkseen aseita, mutta
kotimatkalla ajoi tanskalainen maaherra häntä takaa ja hänen täytyi
heittää lahjat tielle.
Metsissä Blekingen ja Skånen rajalla tapasi hän joukon irtonaisia
velikultia, ja heidän seuraansa yhtyi vielä toisia, joten Jussi pian
oli muodostanut kokonaisen rajujen metsävarkaiden liiton.
Näiden miesten turviin pakeni Niilo Dacke; he ottivat hänet ilomielin
vastaan ja Jussi Antinpoika, joka tunsi hänen kykynsä, luovutti
hänelle koko arvonsa ja valtansa.
Dacke otti vastaan luottamustoimen ja hänen johdossaan kävivät
metsävarkaat entistä hirveämmiksi.
Jottei hallitus huomaisi hänen toimenpiteitään, vetäytyi hän
Blekingeen, josta helpommin saattoi tehdä hyökkäyksiä Ruotsin
puolelle ja järjestää voimansa.
Blekingeläiset, jotka olivat ruotsalaisten vanhoja vihollisia,
ottivat hänet ystävällisesti vastaan ja auttoivat häntä ruokavaroilla.
Mutta Dacke ei aikonut pysyä halpana metsävarkaana. Hän hautoi suuria
tuumia.
Tähän aikaan kiertelivät karkoitetut munkit pitkin maata ja useat
heistä olivat paenneet rohkean seikkailijan, Niilo Dacken, turviin.
Muuan heistä, isä Klemens, soveltui erittäin hyvin Dacken nykyisiin
tarkoituksiin.
Niilo oli, kumma kyllä, hankkinut tietoja kaikellaisista ulkonaisista
asianhaaroista.
Hän tiesi, että sekä saksalainen pfalzkreivi Fredrik että herttua
Albrekt Meklenburgilainen tavottelivat Ruotsin kruunua. Tosin ei
hänen tarkoituksensa suinkaan ollut auttaa kumpaakaan, mutta hän
päätti ryhtyä kirjevaihtoon heidän kanssaan, saadakseen nähdä, missä
määrin heistä saattaisi olla hyötyä.
Ja juuri siinä suhteessa kelpasi munkki häntä auttamaan; hän
kirjoitti näille herroille ja he vastasivat omakätisissä kirjeissä
Niilo Dackelle. Yksin saksalainen keisari Kaarle V alentui
persoonallisesti kiihoittamaan rohkeaa tuumaa ja suosittamaan
pfalzkreivi Fredrikiä Ruotsin kuninkaaksi. Moni maanpakolaisuuteen
ajettu herra kirjoitti Dackelle, tarjoten hänelle apuaan ja
rohkaisten häntä niin suurilla lupauksilla, että Dacke itsekin tuli
siihen vakaumukseen, että kohtalo oli määrännyt hänet täyttämään
suuria, jopa korkeimpia päämääriä.
* * * * *
Kauniina kevätpäivänä v. 1542 seisoi Niilo Dacke mietteisiin
vaipuneena Blekingen vanhan linnan edustalla, jonka muurien takana
hänen väkensä tavallisesti asusteli.
Hänen takkinsa oli tummanvihreästä verasta, hihat halaistut ajan
tavan mukaan ja silkillä sisustetut; edestä oli takki auki, joten
kaula ja osa rintaa jäi paljaaksi. Väljät ruskeat polvihousut olivat
sarkaa; polvien kohdalta piteli niitä hopeanapit.
Sääret olivat aivan paljaat ja jalat pistetyt karkeisiin kenkiin.
Takin alla oli ohut, rautalangoista kudottu sotapaita, päässä
nahkainen ryntökypärä ilman silmikkoa, niinkuin sotamiehillä. Sen
harjana oli musta jouhitöyhtö, jonka juuressa välkkyi kallisarvoinen,
sinisistä ja valkeista kivistä tehty, kullalla juotettu, tähti.
Leveään nahkavyöhön oli pistetty lyhytvarsinen sotakirves sekä kaksi
leveäsäiläistä veistä.
Olkapään yli kulki miekanhankkilus, jossa riippui lyhyt, hiukan käyrä
miekka sekä kuparinen jahtitorvi. Pitkät, ruskeat hiukset valuivat
olkapäille ja tuuhea, kihara parta kaarsi leuan ja huulet, tehden
synkät kasvot hurjan näköisiksi.
Puku oli puoleksi aatelinen, puoleksi talonpoikainen, mutta kasvojen
ilme vaihteli lakkaamatta; tuli ehdottomasti ajatelleeksi pimeää
huonetta, jossa säilytetään paljon tavaraa.
Linnanraunioissa syntyi pian elämääpä liikettä; vuoroin kuului sieltä
raakaa naurua tai pilapuheita, vuoroin kirouksia, mutta Niilo Dacke
seisoi yhä liikkumattomana, tuijottaen tielle, jossa kaksi henkilöä
näkyi likenevän; toinen heistä oli mies, toinen näytti olevan lapsi.
Mies varjosti kädellä silmiään, huomasi Dacken ja huudahti ääneen,
sitte alkaakseen kömpiä ylös mäkeä.
Dacken kasvoista ei hetkenäkään olisi saattanut päättää, että hän
tunsi hänet; ne kuvasivat ainoastaan odotusta.
Vihdoin tuli mies likemmä; hänen kädessään oli miekka, jota hän
tällä haavaa käytti keppinä ja Dacke tunsi nyt hänet munkki Pietari
Erlandinpojaksi, jonka hän hiljan oli lähettänyt Smålantiin ottamaan
selkoa kansan mielialasta.
-- Hähä, nauroi Niilo, -- mikä jumalallinen olento on antanut teille
siivet, koska te jo olette täällä?
-- Intoni ja innostukseni!
-- Ne tunnen... mitä uutisia tuotte?
-- Mitä parhaimpia!
Enempää ei munkki saanut sanotuksi, hän läähätti palkeitten lailla,
rasitus oli hänelle ollut aivan liian suuri, hänen täytyi tointua.
Pietari Erlandinpoika oli kuin raaka sotamies, hänen karkea
villakaapunsa oli täynnä likapilkkuja ja reikiä, solmuinen
nuoranpätkä oli hänen vyöllään ja rukousnauha, joka oli siihen
kiinnitetty, näytti pitkän aikaa riippuneen käyttämättömänä; se oli
varmaan tarttunut pensaisiin ja aitoihin, sillä nappuloita oli jäänyt
jälelle tuskin niin paljon, että hän olisi voinut lukea kymmenen
isämeitää perätysten.
-- Minkä kapineen sinä toit kanssasi?
-- Siitä voi vielä olla hyötyä, sanoi munkki hymyillen.
-- Minä kysyn, mikä kapine se on?
Munkki vihelsi ja tuttavamme Aatami astui esiin. Hänen vaatteensa
olivat risaiset ja likaiset.
-- Mikä peto sinä olet?
-- Kääpiö, hyvä herra.
-- Ehkä vakoilija?
-- Sinun kimppuusi eivät vakoilijat uskalla käydä! vastasi pieni mies.
Dacke hymähti.
-- Sinäpä näyt osaavan asettaa sanasi; mistä tulet?
-- Etkö ole kuullut puhuttavan kuningas Kristianin kääpiöstä, joka
luopui hänestä?
-- Minä luulin sitä vielä vanhemmaksi.
-- Kiitoksia, mutta on sitä mullakin ikää.
-- Mitä sinä täältä haet?
-- Tahdon palvella sinua.
-- Luovuitko sinä herrastasi?
-- Hän luopui minusta; ruoka ei riittänyt kahdelle.
-- Todellako?
-- Hän tahtoi, että minä tulisin onnelliseksi...
-- Minun luonaniko?
-- Niin, herra, täällä ovat kaikki mahdollisuudet.
-- Kuinka sinä sen tiedät?
-- Luen sen silmistäsi.
-- Oletko tietäjä?
-- Kaikki jotka kuuluvat minun sukuuni ovat tietäjiä.
-- Menestyvätkö tuumani?
Aatami tarttui hänen käteensä.
-- Tuo karkea viiva tietää odottamatonta onnea.
-- Onni ei koskaan tule minulle odottamattomana!
-- Se seuraa sinua kauvan, kauvan!
Aatami tarkasteli yhä hänen kättään.
-- No heittääkö se minut vihdoin?
-- Ei ennenkuin viime hetkessä.
Aatami päästi hänen kätensä.
-- Elämän rajalla! Enempää en pyydä! Tahdotko jäädä minun luokseni?
-- Minä voin sekä huvittaa että palvella sinua.
-- Maata pannessani pitää sinun kertoa minulle kuningas Kristianista,
jotta voisin eläytyä kuninkaan ajatusten juoksuun; se on aina
hyödyllistä.
-- On kyllä, sanoi Aatami vilpittömästi, -- eihän sitä tiedä, miten
asiat voivat kääntyä.
Pietari Erlandinpojan vaaniva silmä kohtasi tänä hetkenä Niilo Dacken
silmän; hän tuli hiukan hämilleen, mutta naurahti sitä peittääkseen
ja lausui:
-- Kertokaappa nyt uutiset!
-- Kansa tahtoo seurata sinua!
-- Vai niin.
Sanat lausuttiin hitaasti ja polttava puna peitti Dacken kasvot.
-- Mutta minulla on toinen huonompi sanoma.
-- No mikä?
-- Arvid Vestgöte on hirtättänyt lähettilääsi.
Dacken kurkusta pääsi mylvinä.
-- Vai on hän uskaltanut!
-- Hän asuu niin kaukana teistä.
-- Pyhän Pietarin nimessä, kyllä minä etäisyyttä lyhennän. Hengellään
saa hän tekonsa maksaa.
Uteliaasti silmäili Aatami toisesta toiseen, hypistellen risaista
takkiaan.
Verkalleen asteli Dacke takaisin linnaan; munkki ja Aatami seurasivat
häntä.
Rosvojoukko asusti suuren rakennuksen sisimmissä suojissa.
Suljetulla linnanpihalla paloi suuria tulia. Joku mies oli
teurastamassa ryöstettyä karjaa, toiset kärvensivät tulessa
lihakappaleita, joita oli ripustettu pitkien seipäitten neniin.
Muutamat ratsastelivat pihamaalla, toiset huvittelivat sotaleikillä,
olivat miekkasilla, ampuivat jousella, koettivat tulipyssyjä, jotka
siihen aikaan vielä olivat sangen puutteelliset, tai harjoittivat
lingolla-heittämistä.
Toiset olivat heittäneet pitkäkseen maahan, toiset pelasivat
arpapeliä, tuontuostakin haukkuen toisiaan tai yltyen tappelemaan.
Muutamat hoilottivat rakkauslauluja tai sotaisia viisuja, useimmat
makasivat juopuneina.
Koko joukossa ilmeni hillitsemättömien, raakojen intohimojen leima.
Puvut olivat tehdyt eläinten nahoista tai karkeasta sarkavaatteesta.
Dacke asteli edestakaisin miestensä joukossa, vähääkään huomaamatta
mitä he tekivät.
Hän heittäytyi pitkäkseen rovion ääreen ja kutsui alipäällikkönsä
luokseen.
Nämä asettuivat paikalla hänen ympärilleen. He olivat: Thord Bonde,
Maunu Hane ja Pikku Jössi. Pietari Erlandinpoikaa ja Aatamia
käskettiin istuutumaan pelottavan Niilo Dacken taakse.
Hän kertoi nyt päälliköilleen miten miehen oli käynyt, joka
lähetettiin Arvid Vestgöten luo.
-- Kostoa, kostoa! huusi Thord Bonde.
-- Me hirtämme hänet! kirkui Pikku Jössi.
-- Tai teemme hänet nuoliemme maaliksi! huusi Maunu.
-- Minä pidätän hänet itselleni, sanoi Niilo Dacke, -- ja te voitte
olla varmat siitä, että hän kymmenin kerroin saa maksaa sen, että
meitä loukkasi.
He huusivat ja mylvivät kaikki yhtaikaa, mikä ehdotteli kiehuvaa
tervaa, mikä sulatettua tinaa; uusien kidutuskeinojen keksimistä
pidettiin siihen aikaan kunniana.
-- Johan minä sanoin, että itse pidän huolta siitä asiasta, huusi
Dacke vihoissaan.
Vihdoin vaikeni joukko.
-- Kuulkaa nyt miten aion menetellä. Minä kutsun Kongan ja Etelä
Mören kihlakuntien talonpojat käräjiin. Kansa odottaa, tyytymättömyys
on yleinen; me tahdomme elää niinkuin entisinä aikoina.
-- Niin, niin tahdomme!
He kalistelivat aseitaan, huusivat ja kirkuivat. Äkkiä pisti
Erlandinpoika esiin päänsä.
-- Minäpä sanon, että suuret verokuormat, mutta varsinkin
kerettiläinen usko on vieroittanut kaikkien mielet tyrannista, Kustaa
Eerikinpojasta.
He päättivät nyt ottaa selvää, mitä mieltä Thorsåsin, Elmbodan
ja Linnerydin pitäjien talonpojat olivat, sekä sieltä lähteä
herraskartanoihin ja voutien taloihin Smålannissa ja Itägötlannissa,
rosvoamaan ja polttelemaan.
Pietari Erlandinpoika kannatti ehdotusta voimiensa takaa; se oli
aivan hänen mielensä mukainen.
Isä Klemens, joka tähän saakka niin tehokkaasti oli ottanut osaa
yhteisiin pyrintöihin, ei tällä kertaa ollut saapuvilla; jokainen
tunsi hänen varovaisuutensa, sentähden tahdottiin kiireen kautta
ryhtyä leikkelemään sanakapuloita, jotta ne jo samana iltana
voitaisiin panna liikkeelle.
Keskustelun päätyttyä erosivat miehet.
Muurin ulkopuoliselle seinävierustalle oli sinne tänne tehty pieniä
multamajoja. Tällaiseen majaan läksi Dacke, käskien Aatamia tulemaan
mukaansa.
Suoja oli sangen suuri, mutta miltei tyhjä. Suden- ja karhuntaljoja
oli heitetty läjään lattialle. Dacke laskeutui niiden päälle.
Äänetönnä seisoi Aatami hänen vieressään, tuntien, että Dacken silmät
häntä seurasivat.
-- Miksi sinä tulit tänne? kysyi Dacke.
-- Saadakseni palvella sinua.
-- Tunnetaanko minua Tanskassa?
-- Kyllä, monet korkeat herrat puhuvat sinusta.
-- Minä tiedän sen, sanoi Dacke, oikoen jäseniään.
-- He sanovat, että sinä tulet suorittamaan suuria tekoja.
-- Vai niin he sanovat!
-- Niin sanoi Kristian kuningaskin.
-- Mitä hän sitte saattaa tietää minusta?
-- Hän saa nykyään tietää kaikki mitä tapahtuu.
-- No, mitä hän sanoi?
-- Että minä tein oikein, kun läksin sinua hakemaan.
-- Vai kehoittiko hän sinua lähtemään?
-- Kyllä, hän soi minut sinulle.
-- Mihin sinä kelpaat?
-- Mihin vain tahdot.
-- Käytätpä sinä suuria sanoja.
-- En liian suuria.
-- No minä koetan, mutta voi sinua, jos olet vakoilija!
-- Tällaisen raukan kuin minä, voit sinä näpäyttää kuoliaaksi sormesi
päällä.
-- Sen minä teenkin heti, kun vaan rupean epäilemään.
-- Siihen on sinulla täysi oikeus!
-- Osaatko ohjata hevosta?
-- Osaan.
-- Sinä pääset mukaan matkalle.
-- Saanko ratsastaa likellä sinua?
-- Miksi niin?
-- Sinun tähtesihän minä olen täällä.
-- Saammepa nähdä!... Saat nukkua jalkaini juuressa. Aatami totteli
käskyä. Hänen päässään liikkui moni uhrautuva ajatus; hän muisteli
vuoroin vanhaa ystävää, joka oli kuollut, vuoroin häntä, jota
oli luvannut uskollisesti palvella. Hänellä itsellään ei enään
ollut ainoaakaan omaista maan päällä, ja sentään hän tunsi, että
näkymättömät langat liittivät hänet moneen ihmiseen.
Nuori päällikkö hänen vieressään käänteli kauvan levottomasti,
vihdoin molemmat nukkuivat.
* * * * *
Östbon kihlakunnassa oli Växtorpin talo ja siellä asui kuningas
Kustaan vanha sotatoveri Arvid Vestgöte.
Hänen tiluksensa oli kuin tavallinen talonpoikaistalo, paitsi että
asuinrakennus oli suurempi, ja aitaus, joka ympäröi rakennusryhmää
ja tavattoman suurta pihamaata, oli erittäin vankkaa tekoa. Sitä oli
lisäksi vielä vahvistettu paaluilla.
Tämä aitaus oli oikeastaan rakennettu suojaksi susia vastaan, joita
usein suurissa laumoissa kierteli metsissä ja joita tallinhaju
houkutteli taloihin. Mutta samalla oli se hyvänä suojana ympäristön
metsävarkaiden varalta.
Asuinrakennus oli turpeilla peitetty; tallit ja ladot muodostivat
suljetun neliön.
Itse pihamaa oli paikoittain kivitetty, mutta yksi kulma oli kuokittu
ja multaan istutettu nuoria hedelmäpuita. Se oli siihen aikaan sangen
harvinaista Ruotsissa.
Istutusten ympärille oli tehty pieni kaalimaa.
Talossa vallitsi mitä suurin siisteys ja sinne tänne oli asetettu
maanviljelys- ja kalastustarpeita. Kaikki todisti, että isäntä
suuresti rakasti järjestystä.
Keväinen aurinko oli vasta sulattanut jääpeiton ja ruis- ja
ohravainioiden vihanta loisti kuin vihreä sametti etäisyydestä.
Sisäpuolelta oli asuinrakennus jaettu kahteen huoneeseen, joista
suurempi teki sekä asuinhuoneen että keittiön virkaa.
Arvid Vestgöte oli ylhäinen herra, jota pidettiin suuressa kunniassa,
mutta siitä huolimatta oli hän pysynyt uskollisena esi-isiensä
yksinkertaisille tavoille.
Hänen oma yksityinen huoneensa oli pitkä ja kapea, seinät laudoitetut
ja äärimäisellä seinällä suuri liesi; savu pääsi ulos rautapeltistä
tehdyn huikun kautta. Täällä paloi tavallisesti aamusta iltaan suuri
rovio.
Pihanpuoleisessa seinässä oli kolme suurta aukkoa eli akkunaa, joiden
päällitse oli pingoitettu ohutta, läpikuultavaa nahkaa; säästeliäästi
tunki sen läpi päivänvalo.
Lasiruudut olivat siihen aikaan ylellisyystavaraa, jota ainoastaan
kaupungissa käytettiin.
Pitkä, maalaamaton puupöytä seisoi keskellä huonetta, pitkin seiniä
kulki tamminen rahi, ilman patjoja ja selkänojaa. Sitäpaitsi oli
huoneessa muutamia kauniisti veistettyjä kaappeja ja arkkuja. Perällä
oli kaksi ovea, ne veivät Arvidin ja hänen tyttärensä makuusuojiin.
Nuoren Elsan vuoteessa oli höyhenpatjoja ja villapeitteitä, mutta
Arvid nukkui oljilla, eläinten nahkojen päällä.
Vielä on muistettava, että suuren asuinhuoneen seinillä kulki
valkeita hyllyjä, joilla kiilsi joukko kuparisia tai rautaisia
keittoastioita.
Arvid istui paraikaa takkavalkean ääressä, tuijottaen kirkkaaseen
tuleen.
Keväisestä ilmasta huolimatta oli vanhus vielä puettu avaraan,
nahalla vuorattuun takkiin ja lakki oli näädännahalla reunustettu.
Hänen rinnallaan riippui valkea parta ja valkeat hiukset kähertyivät
kaulalle.
Hän oli vanhan ja väsyneen näköinen. Muistot menneiltä ajoilta
väikkyivät vielä hänen silmissään, muistot niiltä ajoilta,
jolloin hän istui tepastelevan hevosensa selässä tai työnsi
metsästysveitsensä petoeläimen rintaan, tuntien sen lämpöisen veren
virtaavan käsivarsilleen, tai kun hän taisteli kuninkaansa rinnalla
rakkaan synnyinmaan edestä, tai ehkä oli hänen rakkain muistonsa
nuori morsian, jota hän oli painanut povelleen ja joka sittemmin oli
lahjoittanut hänelle hänen Elsansa. Nämä muistot leijailivat hänen
mielessään, kun hän liekkejä katseli, ja siksi ei hän tahtonut lakata
niihin tuijottamasta.
Ovi avautui ja Elsa astui huoneeseen. Hänet nähdessä tuli
ehdottomasti ajatelleeksi liljaa, joka on puhkeamaisillaan; hän oli
niin puhtaan ja viattoman näköinen, että miltei tuntui siltä kuin ei
pahuus ikinä saattaisi häneen kajota.
Hiljaa likeni hän vanhusta, istuutui hänen jalkainsa juureen ja
painoi päänsä hänen polveaan vastaan, alkaakseen, niinkuin hänkin,
tuijottaa tuleen. Mutta isän nähdessä menneitten päivien vaiheiden
liehuvan liekeissä, etsi tytär niistä selitystä tulevaisuutensa
arvoitukselle.
Hyväillen laski vanhus kätensä hänen päälaelleen ja lausui:
-- Sinä vanhuuteni lohdutus!
Elsa otti käden, suuteli sitä hiljaa ja vei sen takaisin päälaelleen.
Pitkän aikaa istuivat he ääneti.
-- Asiat eivät kauvan saa olla tällä kannalla, virkkoi Arvid
ikäänkuin voimanponnistuksella. -- Minun täytyy tehdä päätös.
-- Lähdetkö Tukholmaan, isä?
-- En nyt saata sitä tehdä! vastasi vanhus kiivaasti.
-- Sanotaan, että vaarat uhkaavat.
-- Olenko minä koskaan pelännyt vaaroja? Olen tosin jo vanha, mutta
käsivarressa on vielä rautaa.
-- Minä jään sinun luoksesi.
-- Sitä minä en salli... Kuningas kirjoittaa, että hän sinulle
valitsee sulhasen, joka on meidän molempien arvoinen.
-- Isä, anna minun jäädä luoksesi!
-- Sinun pitää seurata kutsumuksesi ääntä, mutta minä en ruotiukon
lailla saata paeta piiloon, kun tunnen vaaran likenevän; minun täytyy
kunnialla kantaa seitsemääkymmentä ikävuottani.
-- Mutta odottakaamme, isäni.
-- Kuningas kirjoitti, että sinun pian piti tulla, ja kääpiö... mutta
missä hän on?
-- Ollut poissa jo monta päivää.
-- Sanomatta hyvästi?
-- Hän sanoi palaavansa.
-- Kummallinen olento!
-- Hän sanoi ennenkuin läksi, että kuningas Kristianilla oli ollut
kääpiö ja että hän ehkä oli juuri sama olento, mutta että minun silti
piti luottaa häneen.
-- Toihan hän kuninkaan kirjeen?
-- Kyllä!
-- Se ei voi olla petosta.
-- Varsinkin kun Märta rouva Stegeborgista lähetti palvelijan
noutamaan hevosta takaisin.
-- Onko hän sitte nyt ottanut hevosen meidän tallistamme?
-- Ei, hän meni jalkaisin.
-- Sitä ei sinun olisi pitänyt sallia.
-- Imo ei pyydä lupaa keneltäkään.
-- Imoko hänen nimensä on?
-- Hän sanoi, että minä häntä kutsuisin Imoksi.
Samassa tuli vanha palvelija Matti ilmoittamaan, että vieraita,
aseellisia miehiä joka taholta, varsinkin idästäpäin näkyi rientävän
taloa kohti.
-- Kutsu kokoon kaikki palvelijani, käski päällikkö, -- ja anna
heille jouset ja nuolet.
-- Kyllä me metsävarkaat voitamme, jatkoi Matti. -- Päästän irti
koirat, jos niiksi tulee; isännän ei tarvitse vaivautua leikkiin.
-- Tulen, jos tahdon, vastasi vanhus reippaasti. Palvelija riensi
pois, ensin koetettuaan katseellaan rauhoittaa pelästynyttä tyttöä.
Raskaana lisahti tamminen ovi lukkoon hänen jälkeensä ja hetkisen
kuluttua soi hätäkello, kutsuen kokoon talon miehiä kiireiseen apuun.
Koiratkin päästettiin irti ja niiden iloiseen haukkuun sekaantui pian
raju ulvonta.
-- Sudet tulevat, virkkoi vanha Arvid, -- ne ovat haistaneet, että
syntinen riippuu hirsipuussa.
-- Raukka! huokasi Elsa, kätkien kasvot käsiinsä.
-- Sen täytyi tapahtua! Vero kuuluu kuninkaalle ja hänen
käskynhaltijanaan täytyy minun pitää huolta siitä, etteivät
velikullat ryöstä sitä itselleen... Mitä tämä nyt merkitsee?
Ulkoa kuului kamala melu, koirat haukkuivat vallan raivoissaan.
Arvid aukaisi oven etehiseen.
-- Mitä täällä tapahtuu? huusi hän jymisevällä äänellä.
-- Piru täällä elämöi, tuli vastaukseksi ja samassa kiipesi Pietari
Erlandinpoika aidan yli.
-- Älköön kukaan pääskö sanomaan, että vanha Arvid olisi paennut
vaaraa, huusi vanhus, vyötti itsensä miekallaan, ripusti kilven
käsivarrelleen ja otti raskaan sotakirveen seinältä.
Mutta Elsa oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen, sulkenut portin ja
heittänyt avaimen menemään.
Vanha päällikkö ei ollut sitä huomannut, hän luuli vastustuksen
tulevan ulkoapäin ja röykytti koko voimallaan raskasta tammiovea,
joka ei silti liikahtanut paikaltaan.
-- Minä menen sitte ikkunasta! huusi hän.
Villit huudot yhä likenivät; uhkauksiin ja kirouksiin sekaantui itkua
ja valitusta. Uhkausten tulva kävi yhä taajemmaksi ja kamalammaksi.
Kova isku kohtasi porttia.
Arvid Vestgöte painoi ryntökypärän valkeille hiuksilleen. Hänen
silmänsä säihkyivät.
-- Jumala meitä varjelkoon! lausui hän, luoden silmäyksen
tyttäreensä. Sitte hän, sotakirves oikealla olallaan, asettui
odottamaan uhkaavaa vihollista.
Tammiovi yhä kesti.
-- Nyt tulee Dacke! huudettiin.
-- Te hentosormiset raukat! kuului samassa voimakas ääni ja tammiovea
kohtasi niin kova isku, että se särkyi.
Oven takana seisoi vanhus, valmiina iskemään kirveellään kuoliaaksi
ensi tulijaa, ja hänen rinnallaan Elsa, kalman kalpeana, mutta
tyynenä, liikkumattomana, valmiina nöyrästi kuolemaan.
Mutta ryövärien käsistä vaipuivat aseet ja heidän joukossaan syntyi
äkkiä äänettömyys; hämillään katselivat he toisiinsa, kukaan ei
uskaltanut astua likemmä.
-- No, verenhimoiset pedot, huudahti vanhus hetkisen kuluttua, --
eikö ole joukossanne ketään, jota haluttaa lyödä kuoliaaksi vanhan
Arvid Vestgöten?
Mutta kukaan ei liikahtanut paikalta. Likinnä vanhusta seisoi Dacke,
katse tähdättynä Elsaan.
-- Eteenpäin, kelpo pojat! Tappakaa kerettiläisorja! Tappakaa hänen
sikiönsä! Tappakaa heidät Jumalan ja pyhimysten kunniaksi! Peseytykää
heidän veressään, jokainen pisara on taivaan valtakunnassa kantava
tuhatkertaisen sadon!
Näin mylvi kurja Pietari Erlandinpoika.
Mutta Dacke ei liikahtanut paikalta.
Silloin hiipi munkki hänen taaksensa, pääsi huomaamatta livahtamaan
vanhan soturin ohi ja iski häntä olkapäähän.
-- Kurja murhaaja! mutisi vanhus, kirves putosi hänen kädestään ja
hän vaipui maahan.
Elsa kietoi tuskallisesti käsivartensa hänen ympärilleen. Hän korotti
katseensa miehiin ja hänen rukoilevat silmänsä sattuivat Dackeen.
-- Tapa minutkin, niin siunaan sinua!
Dacke astui askeleen taaksepäin. Samassa huomasi hän munkin ja
katsahti häneen niin ylenkatseellisesti ja vihamielisesti, että
Pietari suinpäin läksi pakoon.
Dacke katseli ympärilleen, itse ei hän tahtonut eikä voinut mitään
tehdä.
-- Ilkeä teko, arvoisa isä, sanoi Hane munkille, -- Hullingsvin Nisse
ei ole sen arvoinen kuin ainoa pisara tuon miehen verta, jonka juuri
tapoitte.
Pihassa seisoi Dacke, rajun, kummallisen näköisenä.
-- Eikö täällä ole ketään, joka voisi tutkia vanhuksen haavaa? kysyi
hän kiivaasti.
-- Ehkä minä nyt hätätilassa voin, vastasi Aatami niin
välinpitämättömästi kuin taisi.
-- Mene sitte, pikkumies!
Kääpiö astui huoneeseen. Viereisissä huoneissa hakivat ryövärit
saalista.
Aatami lankesi polvilleen Elsan viereen.
-- Älä ole tuntevinasi minua, kuiskasi hän ja alkoi Elsan avulla
varovaisesti tarkastaa haavaa.
Se oli syvä ja ulottui aina käsivarteen asti; mahdotonta oli tietää,
paranisiko se milloinkaan. Vanhus vaikeroi hiljaa.
Aatami sitoi haavan niin hyvin kuin taisi, lainasi Häneltä Arvidin
oman karhuntaljan, jonka tämä oli ryöstänyt itselleen, ja pani sen
sairaan pään alle. Sitte riensi hän ulos.
Dacke oli seisonut pihassa jakelemassa käskyjä. Hän oli pitänyt
huolta siitä, että karja oli ajettu talosta ja että ryöstetyt tavarat
olivat asetetut kuormiin. Mutta hänen käskynsä olivat olleet lyhyet
ja varmat, hän ei ollut käyttänyt pilapuheita niinkuin tavallisesti;
miehet tuumailivat keskenään, että mikä päällikköä nyt vaivaa.
Aatami tuli samassa pihaan.
-- No, miten on? ärjäisi Dacke häntä vastaan.
-- Vielähän hänessä on henkeä.
-- Ja... ja entä se toinen?
-- Hän kyllä kuolee, jos isä kuolee.
-- Häntä pitää hoitaa niin huolellisesti kuin suinkin, huusi Niilo
Dacke miltei kuumeentapaisesti.
Aatami säpsähti. Näytti miltei siltä kuin hän olisi tehnyt keksinnön.
-- Tännekö he jäävät?
-- Ei, he ovat vietävät linnaan.
-- Tokkohan hän vaan kestänee kuljetuksen?
-- Tuohon, sanoi Dacke, osoittaen heinähäkkiä, -- tuohon hän on
pantava.
Vai oli Niilo Dacke ajatellut sellaisia asioita! Silloin oli varmaan
Aatami arvannut oikein!
Suurella varovaisuudella kannettiin vanhus ulos ja pantiin rattaille.
Samat taljat, joita hän tavallisesti käytti, pantiin hänen allensa.
Hänen rinnallaan, tukien häntä, istui hänen hurskas tyttärensä.
Hitaasti läksivät rattaat liikkeelle; Aatami oli saanut käskyn
seurata niitä.
Dacke jäi hetkiseksi taloon. Kun kaikki muut olivat lähteneet,
meni hän huoneisiin, jotka olivat miltei aivan tyhjät; hän asteli
huoneesta huoneeseen, hengittäen syvästi, raskaasti, ikäänkuin
imeäkseen keuhkoihinsa niiden ilmaa.
Hänessä oli totisesti tapahtunut ihmeellinen muutos. Elsa oli häneen
tehnyt vaikutuksen, jonka vertaista ei hän ikinä ollut tuntenut.
Oliko se rakkautta?
Monasti oli hän nähnyt ihmisiä, joiden sydän oli kiintynyt naisiin.
Narreja olivat hänen mielestään ne, jotka surivat onnetonta rakkautta.
Hän ei koskaan ollut kärsinyt naisia, ei milloinkaan hakenut heidän
suosiotaan.
Moni oli koettanut houkutella häntä hymyilyllä ja katseilla.
Hän oli vaan nauranut heitä.
Muuan tyttö tarjosi hänelle punaiset huulensakin.
Häntä hän löi.
Ja nyt oli kalpea, sureva tyttö pannut hänet kuin kahleisiin.
Se se oli hulluutta!
Niilo Dacke rakasti. Hän, joka ei koskaan ollut tietänyt mitä rakkaus
on, tunsi nyt mitä rajuimman intohimon meluavan rinnassaan... mutta
samalla hän pelkäsi, että hänen salaisuutensa tulisi ilmi... hän
vartioi sitä mustasukkaisuuden kiihkolla... se täytti hänen rintansa
aavistamattomalla riemulla.
Tyttö tulee olemaan hänen kodissaan, hän saa suojella ja varjella
häntä, kätkeä hänet muiden katseilta; vaikkei hän itse milloinkaan
uskaltaisikaan hänelle sanoa, miten hirveästi hän häntä rakastaa,
niin eivät ainakaan muutkaan saa sitä tehdä.
Palatessaan linnaan, huomasi Dacke, että kääpiö jo oli arvannut ja
täyttänyt hänen toivomuksensa; paras huone oli annettu vangeille ja
vanhus lepäsi tyynenä vuoteellaan.
Kertoessaan hänen terveytensä tilasta, esiintyi Aatami niin
levollisena, ettei Niilo Dacken päähän edes pälkähtänytkään, että hän
tiesi salaisuuden, jonka hän kaikilta tahtoi peittää.
Hän uskoi vangit "Imon" haltuun.
-- Minä tarvitsen vanhusta tuumieni toteuttamiseksi, selitti hän.
Aatami lupasi täyttää päällikön käskyt ja sai luvan viettää yönsä
vankien oven edessä.
Ja nyt keskitti Aatami koko huolenpitonsa Arvidiin ja hänen
tyttäreensä.
Tuntikausia käveli hän metsässä kokoilemassa yrttejä.
Sitte keitti hän lääkkeitä ja juomia, jotka vaikuttivat erinomaisen
hyvää.
Itse hän valmisti heidän ruokansa ja Dacken viinivarastosta oli
hänellä lupa ottaa miten paljon tahansa.
Vanha Arvid tointui silminnähtävästi.
Malttamattomasti kyseli Dacke, miten hän jaksaa. Varmaan hän hautoili
jotakin mielessään, sillä hän lähetti väkensä polttamaan kyliä ja
suurempia taloja, mutta pysyi itse kotosalla. Kerrottiin, että hän
miettii suurta yritystä, johon itse aikoo ottaa osaa, mutta ettei
aika vielä ole varmaan päätetty.
Eräänä päivänä kääntyi Dacke tavallista malttamattomammin Aatamin
puoleen ja kysyi, eikö herra Arvidia jo saa puhutella.
-- Toivoisin, että vielä odottaisit ainakin viikon, sillä hän on
hyvin heikko.
-- Entä... se toinen?
-- Aivan niinkuin isä.
-- Hyvä on. Viikon odotan, mutta en päivääkään enemmän.
Samana iltana virkkoi Aatami molemmille turvateilleen:
-- Hän tulee tänne.
-- Mitä hän tahtoo? kysyi Arvid.
-- Sitä hän ei sanonut.
-- Tulkoon vain, minä olen valmis.
Hetken kuluttua, kun vanhus oli nukkunut, kutsui Aatami Elsan suureen
etehiseen.
-- Sinua uhkaa mitä suurin vaara, virkkoi hän.
-- Minuako? kysyi tyttö hämmästyneenä.
-- Hän rakastaa sinua.
-- Uskaltaako hän?
-- Rakkaus ei koskaan pyydä lupaa... mutta pahemmin käy, jos sinä
unohdat, että te olette hänen vankejaan.
-- Mitä sinä pelkäät?
-- Että sinä ärsytät häntä.
-- Mitä sinä minulta pyydät?
-- Että pysyt tyynenä.
-- Koetan pysyä.
-- Älä jyrkästi kiellä.
-- Minun täytyy!
-- Ajattele isääsi.
-- Hän näkisi minut mieluummin kuolleena.
-- Mutta ethän sinä tahdo hänen kuolemaansa.
-- En, en!
-- Ole siis viisas ja viekas. Älä lupaa, mutta älä kielläkkään.
-- Sinä vaadit vaikeita asioita.
-- Mutta vaikeampia saattaisi sattua
-- Koska hän tulee?
-- Jos minä sen saan tietää edeltäkäsin, niin kyllä ilmoitan teille.
-- Sanonko kaikki isälleni?
Kääpiö vaipui mietteisiin.
-- Arvelen, että on parempi olla sanomatta, vastasi hän vihdoin.
-- Kiitos siitä että olet ystävämme!
-- Se on synninkatumusta.
-- Mitä syntiä olet tehnyt?
-- Olin kerran suuri narri, minulla ei ole mitään muita ansioita, ja
sitä saan nyt sovittaa.
-- Lausut ajatuksesi arvoituksina, Imo.
-- Ehkä... Sen vaan sanon, että jos sinä kohtelet Niilo Dackea
armollisesti, niin siitä on hyötyä itsellesi ja varsinkin vanhalle
isällesi.
Miettivänä palasi Elsa isänsä luo ja kun hän illalla jäi yksin,
niin hän levottomuudella ajatteli tulevaisuuttaan. Hän oli tähän
asti elänyt yksinäistä elämää, joutumatta tekemisiin nuorten
säätyläisherrojen kanssa. Sentähden ei hän koskaan ollut kuullut
rakkaudentunnustusta.
Nyt hän sen tulee kuulemaan ensi kerran, mutta miehen huulilta, jota
hän halveksii; eikä hän saa sitä sanoa hänelle... hänen täytyy antaa
hänen pysyä siinä luulossa, että se on mahdollista... Voi!
Tuntui miltei siltä kuin Imo olisi puhunut Niilo Dackesta
myötätuntoisuudella: ansaitsiko hän myötätuntoisuutta?
Elsan tulee olla viekas, hänen tulee valehdella, rikkoa pyhimpiä,
sisimpiä tunteitaan vastaan!
Se on mahdotonta. Hän ei saata sitä tehdä!
Eräänä päivänä astui päällikkö aivan odottamatta heidän huoneeseensa.
Hän oli pukeutunut harvinaisella huolellisuudella.
Vanha Arvid istui rahilla ja Elsa seisoi hänen takanaan sukien hänen
hiuksiaan.
-- Minä tulen äkkiarvaamatta, virkkoi hän hiukan hämillään, -- mutta
soturi ei ymmärrä hienoja tapoja.
-- Emme sellaisia pyydäkkään, vastasi vanhus.
-- Miten te jaksatte?
-- Paljon paremmin kuin vangin sopii odottaa
-- Imo on siis täyttänyt käskyni.
-- Imo osoittaa olleensa kuninkaan palvelija.
-- Siitähän hän ylpeilee... Entä te, kaunis neiti, oletteko tekin
häneen tyytyväinen?
Dacken ääneen tuli uusi sointu. Elsa punastui vasten tahtoaan.
-- Hän tekee kaikki, mitä saa ja voi, vastasi hän. Niilo Dacke
katseli häneen kummastuneena, mutta malttoi äkkiä mielensä ja lausui:
-- Herra Arvid Vestgöte, minä tulen teille esittämään tärkeää asiaa.
-- Puhukaa! sanoi vanhus.
-- Te olette suuresti rikkonut minua vastaan ja minä saattaisin
teille julmasti kostaa.
-- Minä olen vallassanne.
-- Aikomukseni ei ole väärinkäyttää valtaani, vastasi Niilo Dacke,
mutta älkää unohtako, että saatan lahjoittaa teille elämän ja
tuhatkertaisesti korvata sen, minkä olette kadottanut.
-- Entä millä ehdolla?
-- Sillä, että luovutte kuninkaasta ja autatte minua kokoamaan
smålantilaiset ja johtamaan heitä.
Elsa oli kietonut käsivartensa isän ympäri. Rukoillen pyysi hän häntä
pysymään tyynenä.
Sääliväinen hymy nousi Arvidin huulille ja tukahuttaen katkerat
sanansa lausui hän:
-- Jos olisit ottanut henkeni, niin olisin rukoillut Jumalaa
suomaan anteeksi pahat tekosi, mutta sinä ehdotat, että rupeaisin
kavaltajaksi ja sitä en ikinä suo sinulle anteeksi.
Dacke oli käynyt kalman kalpeaksi.
-- Ruotsin onni ja pelastus on tässä kysymyksessä, vastasi hän.
-- Jos Jumala olisi tehnyt minut mielipuoleksi, vastasi Arvid, --
niin ehkä kallistaisin korvani puheellesi; mutta nyt sanon sinulle
ainoastaan, että mieluummin annan käsivarteni kuivettua kuin nostan
sen jaloa Kustaa Vaasaa vastaan.
Hyväillen ja hiljaa pyytäen koetti Elsa rauhoittaa isänsä vihaa.
Dacke ei voinut riistää silmiään hänestä.
-- Saamme vastaisuudessa likemmin puhua asiasta, sanoi hän ja jätti
huoneen.
-- Mikä meitä nyt odottaa? lausui Elsa vavisten.
-- Jumala yksin sen tietää... Antautukaamme hänen haltuunsa.
Molemmat olivat levottomat; he tunsivat vaaran likenevän.
Sillaikaa syntyi linnassa elämää ja liikettä. Dacken sanansaattajat
olivat rahvaalle ilmoittaneet, että suuri yritys on tekeillä. Vanha
viha porvarien ja talonpoikien välillä oli leimahtanut ilmi tuleen ja
smålantilaisten herkkiin mieliin syöpyi syöpymistään se luulo, että
Kyösti kuningas tahtoo supistaa ruotsalaisten ikivanhaa vapautta ja
kahlehtia heidät saksalaisen ikeen alle.
Rahvas oli kutsuttu käräjiin. Dacke tahtoi nyt ottaa haltuunsa
johtajatoimen.
Hän käski miestensä valmistautua lähtöön ja pukeutui itse komeaan
pukuun, niinkuin johtajan sopii.
Sitte hän yksin asteli edestakaisin huoneessaan, vaistomaisesti
kuunnellen melua linnan pihassa, kun metsävarkaat pukeutuivat
aseihinsa. Suuret tuumat ja rohkeat toiveet liikkuivat hänen
mielessään.
Potrat pojat olivat asettuneet riveihin ja Dacke asteli tarkastellen
heidän joukossaan.
Häntä huvitti nähdä, että nuo villit, vastahakoiset miehet tottelivat
hänen pienintäkin viittaustaan.
Tarkastuksen loputtua lausui hän tyytyväisyytensä ja käski miehiä
olemaan valmiina varhain aamulla. Sitte jätti hän heidät ja palasi
huoneeseensa.
Hetkeä aikaisemmin oli Aatami mennyt vankien luo.
-- Ilma on niin ihana, sanoi hän, -- tie on auki ja neiti kulta
tarvitsee raitista ilmaa.
-- Minä en jätä isääni, sanoi tyttö.
-- Häntä ei uhkaa mikään vaara.
-- Mene, siunattu lapseni, sanoi vanha Arvid, -- raitis ilma tekee
sinulle hyvää.
Ihmeellinen kauhu oli vallannut Elsan; hän huomasi, että kääpiöllä
oli erityinen tarkoitus, ja syleiltyään isäänsä, seurasi hän häntä.
-- Mikä on, Imo?
-- Hän odottaa sinua.
-- Missä?
-- Huoneessaan.
-- Sinne minä en mene!
-- Hän käski.
-- Mutta jollen tottele?
-- Toivoisin että sen tekisit.
-- Tuletko sinä mukaan?
-- En saa, mutta annan sinulle paremman turvan... kas tässä!
-- Isänikö tikari?
-- Löysin sen teidän talonne lattialta.
-- Kiitos! lausui tyttö, suudellen asetta. -- Nyt en pelkää.
-- Mutta muista, että ainoastaan äärimmässä hädässä.
-- Minä olen ajatteleva isääni.
-- Niin, jos sinä kuolet, kuolee hänkin.
-- Hän toivoo kuolemaa.
-- Mutta sinä et tiedä mitä kidutuksia he saattavat keksiä.
-- Koetan olla viisas ja varovainen.
Samassa kuulivat he Dacken menevän huoneeseen.
-- Pian, pian, joudu! Hän tahtoi, että olisit huoneessa ennen häntä,
kuiskasi Imo.
... Jumala minua auttakoon! huokasi Elsa ja astui miltei ääneti
huoneeseen, jonka ovi oli auki.
Dacke seisoi ikkunan ääressä, malttamattomana, hiljaa kiroillen
itsekseen.
-- Sinä kutsuit minua, virkkoi tyttö. Mies säpsähti.
-- Joko sinä kauvan olet ollut täällä?
-- En kauvemmin kuin sinä itsekään.
-- Miksi sinä jätit oven auki?
-- Se oli auki ennen kuin tulin.
-- Sulje se!
Elsa totteli.
-- Ota pois avain ja anna se minulle!
-- Tässä, lausui tyttö, ojentaen hänelle avaimen. Dacke jäi
pitelemään hänen kättään.
-- Luotatko sinä minuun? kysyi hän.
-- Minä luulen sinua paremmaksi kuin itse tiedätkään.
-- Ehkä, virkkoi Dacke, -- ihminen sinun likeisyydessäsi tulee
hyväksi.
-- Mikset ota avainta?
-- Pelkäätkö minua, kaunis neiti?
-- En, vastasi Elsa, hymyillen kaunista hymyä. Dacke katseli häntä
silmiin, ikäänkuin koettaakseen lukea hänen sielunsa salaisimmatkin
ajatukset. Tyttö ei luonut katsettaan maahan, vaan kohtasi pelvotta
hänen katseensa.
-- Pidä sinä avain, sanoi Dacke. Elsa pani sen takaisin lukkoon.
-- Sinä olet sangen kaunis! lausui Dacke ihaillen.
-- Minä rukoilen joka päivä Jumalaa, että tulisin hyväksi.
-- Suo minulle suosionosoitus!
-- Sano ensin mikä.
-- Anna minun suudella kättäsi!
-- Sellaiseen ei siveä neitsyt saata suostua.
-- Jollei _ritari_ pyydä, huomautti Dacke katkerasti.
-- Se ei sittenkään auta.
-- Mitä siihen sitte vaaditaan?
-- Että mies on hänen kihlattunsa, vastasi tyttö, punastuen vastoin
tahtoaan.
-- Minä olen sinulle liian halpa... ajattele, ritari tai
talonpoika... kuinka heitä saattaa edes verrata toisiinsa!
Ääni oli kova ja uhkaava.
-- Urheus ja suuret ansiot nostavat miehen aateliuden rinnalle, sanoo
isäni.
-- Ehkä muista miehistä, mutta ei minusta.
-- Te olette vihamiehet.
-- Oletko sinäkin viholliseni?
-- Minä rukoilen joka päivä Jumalaa puolestasi.
-- Sinäkö, Elsa? huudahti Dacke säpsähtäen.
-- Minä rukoilen, että sinä huomaisit erehdyksesi ja luopuisit
hankkeistasi.
-- Sitä en tee edes sinunkaan tähtesi, Elsa, mutta kunniaa ja
mainetta olen minä voittava ja kun minä lasken kaikki voittoni
jalkaisi juureen, niin suostutko silloin seuraamaan minua, mihinkä
ikinä lähden?
-- Kuinka minä nyt saatan tietää sen?
-- Sinä olet niin varovainen kuin punnitsisit jokaista sanaasi
kultavaa'alla. Mutta kuuleppa: kun minä palaan matkaltani, niin
tahdon taaskin puhutella sinua ja silloin pitää sinun antaa minulle
vastaus, oikea vastaus, ymmärrätkö?
-- Ymmärrän.
-- Suora vastaus.
-- Niin suora, ettet enään ikinä epäile, lausui tyttö, kovasti
painaen tikarin vartta.
-- Kuinka sinä olet kummallinen olento, virkkoi Dacke; -- sanoissasi
tuntuu aina olevan kaksi tarkoitusta.
Dacke mittasi häntä kiireestä kantapäähän asti; peto mietti,
karkaisiko saaliin kimppuun. Tyttö seisoi liikkumattomana, ikäänkuin
hän katseellaan olisi tahtonut häntä hallita. Hetkisen ajan vallitsi
huoneessa sellainen hiljaisuus, että he saattoivat kuulla toistensa
hengityksen. Äkkiä kohtasivat he toistensa katseet. Sitte käänsi
Dacke päätään ja virkkoi lyhyesti, kovalla äänellä:
-- Mene tiehesi!
Kuin lentämällä katosi tyttö huoneesta. Dacke jäi silmäilemään hänen
jälkeensä.
-- Ymmärsikö hän vaaran? mutisi hän. -- Odota, me tapaamme toisemme
vielä kerran!
Aatami oli odottanut miltei kuoleman kauhussa.
-- Pelastettu! kuiskasi Elsa ja riensi isänsä luo.
-- Sinä viivyit kauvan... kävin jo levottomaksi, sanoi hän, syleillen
tytärtään.
Elsa ei kertonut mitä vasta oli saanut kärsiä. Se olisi vaan tehnyt
isän levottomaksi.
Seuraavana aamuna marssi Dacke pois, ottaen mukaansa suurimman osan
miehiään; he menivät Blekingen rajan yli Smålantiin. Päällikön
likeisimpänä miehenä oli luotettavuudestaan kuulu Pikku Jössi.
Dacke oli tavattoman huonolla tuulella; kaikki pahat voimat hänessä
näyttivät nousseen vastustamaan niitä inhimillisiä tunteita, jotka
nyt olivat alkaneet pyrkiä oikeuksiinsa. Hurjemmin kuin koskaan ennen
ryhtyi hän ryöstämään ja polttamaan.
Eräänä sunnuntaiaamuna, juuri kun messun piti alkaa, saapui tämä
yhteenhaalittu sotajoukko Väckelsångin kirkolle.
Vähää ennen oli kirkon sakaristoon paennut muutamia herrasmiehiä; he
luottivat siihen vanhaan tapaan, että kirkon pyhyys suojaa väkivaltaa
vastaan ja uskoutuivat Pikku Jössille, joka lupasi heille turvaa ja
varmuutta.
Dacken mielestä oli Jössi tehnyt oikein. Kai sitä keino keksitään,
kunhan he tulevat ulos.
-- Ei, huusi Jössi, -- jos sinä tahdot lyödä heidät kuoliaaksi, niin
tee se ennenkuin me uskomme ja kunniamme nimessä olemme antaneet
lupauksia; sillä muutoin käy meidän hullusti.
Sitte meni hän sakaristoon, lupasi herroille varmuutta sekä hengen
että ruumiin puolesta ja vei heidät kanssaan kirkkotarhaan.
-- Ha'at auki, mieheni! huusi Dacke rajusti. Silloin juoksi Jössi
miestensä luo.
-- Ha'at auki! huusi hänkin, sitte kääntyen Dacken puoleen. -- Jos
sinä tahdot, että sinua pidettäisiin rehellisenä miehenä, niin pysy
alallasi, sillä muuten saat takaisin.
Dacke vimmastui, mutta hänen täytyi hillitä itseään. Yksi herroista
meni Dacken puolelle ja, rupesi hänen kirjurikseen, toinen osti
suurella rahasummalla ja kalleuksilla henkensä.
Suuri joukko talonpoikia meni Dacken puolelle, joten hän nyt oli
oikean sotajoukon johtaja.
Hän piti ankaraa järjestystä ja järjestyksen rikkoja joutui armotta
kuoleman omaksi.
Henkivartiastoonsa valitsi hän nuorimmat ja parhaimmat talonpojat.
Menestyksen kanssa kasvoivat hänen vaatimuksensa ja suunnitelmansa.
Hän päätti syöstä kuninkaan valtaistuimelta ja lupasi, rahvaan mieltä
mairitellakseen, asettaa Svante Sturen valtakunnan etunenään.
Rakas Sture-nimi vaikutti nimittäin yhä vielä kaikkialla maassa.
Niilo Dacke lähetti nyt herra Svante Sturelle Stegeborgiin
kirjoituksen, jossa sanoi, että "kaikki Smålantilaiset ovat
kyllästyneet kuningas Kustaan kovaan ja ankaraan hallitukseen, ja
koska herra Svanten isä valtakunnan herrana oli ollut lempeä ja
hyvä hallitsija, niin tarjoavat he nyt hänen pojalleen valtakuntaa;
jos hän tahtoo ottaa sen vastaan ja ruveta heidän herrakseen ja
päämiehekseen, niin he, kaikki kruunun veronalaiset talonpojat,
tahtovat maksaa hänelle vuotiset verot ja muut ulosteot, kunhan hän
vain suojelee heidän lakejaan ja oikeuksiaan ja vanhoja hyviä tapoja,
niinkuin hänen isänsä teki". Tämän kirjoituksen alle pani Dacke
nimensä ja sinettinsä.
* * * * *
Herra Svante hämmästyi suuresti; tosin hän kyllä tiesi, että mielissä
vallitsi levottomuus; sillä hän oli hiljan yhdessä lankonsa Abraham
Eerikinpoika Lejonhufvudin kanssa kuninkaan puolesta keskustellut
Itägötlannin rahvaan kanssa ja silloin saanut kummallisia vastauksia,
jotka eivät ennustaneet hyvää. Säädyt olivat "täynnä paavillisuutta,
neitsyt Maarian maitoa ja Pyhän Pirkitan ilmestyksiä, joten eivät he
ollenkaan välittäneet kansan menettelystä".
Kaikki merkit osoittivat, että "koko Itägötinmaa riippui silkkilangan
päässä"; jos smålantilaiset pääsisivät tunkemaan sinne ja saisivat
itägötilaiset houkutelluiksi mukaansa kapinoimaan, niin saattoi
edellyttää, että koko maa leimahtaisi ilmi kapinaan.
Ei Svante sentään ollut odottanut, että hän persoonallisesti joutuisi
kapinoitsijain vehkeilyihin.
Eikä kiusaus häntä houkutellut nyt enemmän kuin Lyypekissäkään.
Hän ilmoitti emännälleen, että hänen paikalla täytyy lähteä
Tukholmaan.
-- Joko taas! huudahti Märta rouva hiukan epäluuloisena.
Svante ilmoitti hänelle syyn matkaansa.
-- Minun täytyy sanoa, että sinä olet merkillinen mies, virkkoi Märta
ihaillen. -- Jollei Margareeta olisi sisareni, niin en lupaisi olla
estelemättä.
-- Puolustaisitko sinä kansalaissotaa?
-- Johan se on ilmi tulessa. Mutta sitte saisivat talonpojat ainakin
kelpo johtajan.
-- Kiittäkäämme Jumalaa siitä miehestä, joka jo hallitsee maatamme.
Hänpä ei kulje kukkasilla.
-- Kuljetko sinä sitte?
-- Kyllä; jos oka joskus pistääkin, niin ei sen pistos tapa.
-- Kyllä tiedän, että sinun mielestäsi kohtelen talonpoikia liian
kovasti, mutta sinä oletkin liian leväperäinen.
-- Suurin iloni on nähdä onnellisia ihmisiä.
-- Toivottavasti ensi sijassa minut?
-- Mitä voin tehdä hyväksesi?
-- Anna minun hoitaa kotia ja taloa, sillä sellaisia asioita et sinä
ymmärrä.
-- Niinkuin tahdot... Minä lähden huomenna.
-- Panen siis tavarasi kuntoon. Mutta... toinen asia vielä, lisäsi
hän hellästi ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa. -- Olen
mustasukkainen!
-- Kenelle? kysyi Svante hämmästyneenä.
-- Margareetalle! kuiskasi Märta.
-- Kuningattarelle, puolisolle ja äidille! sanoi Svante, -- Nyt teet
väärin sekä hänelle että minulle.
-- Tiesinhän sen, mutta minun täytyi saada kuulla se omilta
huuliltasi!... Nyt menen järjestämään tavaroitasi!
Märta riensi ulos.
Svante Sture oli tottunut näihin pieniin kohtauksiin ja hän torjui
ne aina lempeydellä ja rakkaudella. Tällä kertaa häntä eninten
huolestutti se, että hänen kuninkaalle täytyi viedä paha sanoma;
kapinan kukistaminen kysyi ankaria keinoja.
Muutamien palvelijain saattamana läksi hän Tukholmaan.
Kuningas oli huolissaan ja levottomassa mielentilassa. Olihan hänellä
monta syytä levottomuuteen, mutta kiireellisimpiin toimenpiteihin
täytyi ryhtyä sodan vuoksi. Ja koskei hän enään uskaltanut luottaa
rahvaaseen, lähetti hän sanan Saksaan, että hänelle sieltä
pestattaisiin hyvää, sotakuntoista väkeä.
Sitte kehoitti Kustaa kaupunkeja lähettämään nuoria kelpo porvareja,
kauppapalvelijoita, renkejä ja merimiehiä, sekä varustamaan nämä
hyvillä aseilla.
Koko maan ritaristoa ja aatelia kehoitettiin panemaan kuntoon niin
suuri voima kuin suinkin. Osan rälssistä sekä kuninkaan omien
hovimiesten tuli jäädä Itägötlantiin pitämään kansaa kurissa ja
pelossa. Koko jalkaväen ja keveän ratsuväen piti yksissä voimin
lähteä Smålantiin.
Lauri Siggenpoika ja Juhana Turenpoika määrättiin johtamaan osaa
sotavoimasta.
-- Itägötlantiin jäävän sotaväen päälliköiksi määrättiin Abraham
Eerikinpoika Lejonhufvud, Svante Sture, Maunu Juhananpoika Natt- och
Dag, Aksel Eerikinpoika Bjelke ja Maunu Sveninpoika Some.
Kuningas itse antoi heille mitä parhaita ja viisaimpia neuvoja.
Heidän ei tullut hyökätä talonpoikien murrosten kimppuun, vaan
saartaa heidät ja pitää huolta siitä, etteivät he tapansa mukaan
asettuisi toiselle puolelle tietä, sieltä ampumaan jousillaan
ja nuolillaan; mutta silti ei kuninkaan miesten tulisi pelätä
joka pensasta, sillä se, joka niin tekee, ei saa mitään aikaan.
Vakoilijoita ja kirjeenkuljettajia tuli tarkasti pitää silmällä,
sekä, jos suinkin mahdollista, ottaa heidät vangiksi.
Kuningas Kristian ja Tanskan neuvosto oli luvannut lähettää
avuksi viisituhatta miestä, puoleksi hevos-, puoleksi jalkaväkeä.
Kutsuttaessa saapuikin Pietari Skram muutamien skånelaisten
herrasmiesten seurassa tuoden muassaan 200 hevosta ja 350
jalkamiestä, "sekalaista seurakuntaa", sanoo kronikka, "varustettuina
sangen huonoilla, vanhoilla, ruostuneilla kirveillä ja huonoissa
vaatteissa, kuten talonpojat ovat, kun heidät äkkiarvaamatta
riistetään auran kurjesta".
Monta päivää ei Svante herra saanut viipyä Tukholmassa. Stegeborg
saattoi odottaa piiritystä millein tahansa ja varokeinoihin oli
ryhdyttävä, jotka vaativat päällikön läsnäoloa.
Kustaa Olavinpoika Stenbock ja Severin Kihl Länsifgötlannista olivat
jo marssittaneet Smålantiin kuusikymmentä hevosta ja 10 ruotua
sotamiehiä. He luulivat, että heidän ainoastaan tuli kurittaa
metsävarkaita, ja Smålannin läntisten kihlakuntien rahvas rohkaisi
heidän mieltään niin, että he levollisesti päättivät jatkaa matkaansa
Vexiöhön.
Mutta siellä kohtasi heitä tieto, että Dacke johtaa tuhannen miehen
suuruista joukkoa ja että hän on kutsunut kokoon likitienoon rahvaan.
Kustaa Stenbock läksi silloin Bergqvaraan.
* * * * *
Niilo Dacke oli käynyt entistä ylimielisemmäksi; hänen joukkonsa
kasvoi päivä päivältä ja viime retkellä oli häneen liittynyt monta
herrasmiestäkin.
Hän järjesti väkensä ruotuihin ja fennikoihin ja valitsi parhaat
miehet johtajiksi.
Papit yllyttivät veristä yritystä, jakelivat kirkon siunausta,
vihittyjä lippuja, synninpäästöä y.m.
Kruununvero oli ennen kaikkea syynä talonpoikain vihaan. Dacke
oli voittanut heidän suosionsa pääasiallisesti senkautta, että
oli antanut heidän ryöstää ja polttaa suuria aatelistiloja; siten
saivat he sekä koston- että saaliinhimonsa tyydytetyksi. Nyt oli hän
luvannut heille Bergqvaran linnan ja säterin ja he riemuitsivat.
Vanha linna oli lujasti ja tukevasti rakennettu suurista harmaista
kivistä, se oli kuusikerroksinen ja muodoltaan neliskulmainen, siinä
oli neljä tornia ja lukuisat vallit ja haudat sitä suojelivat.
Mutta ennenkuin Dacke sinne läksi, antoi hän käskyn, että hänen
poissaollessaankin joka päivä oli pidettävä aseharjoituksia.
Sitte otti hän mukaansa pienen joukon miehiä, muiden muassa isä
Pietarin, ja palasi Blekingen rajan toiselle puolelle. Hän ei
sanonut kenellekään, mihin aikoi, mutta kaikki arvasivat, että retki
tarkoitti linnaa.
Tapansa mukaan oli hän lähettänyt vakoilijan edelle. Eräänä päivänä
palasi tämä kiireesti ja kuiskasi:
-- Vankisi ovat paenneet linnasta, he ovat kätkeytyneet tuonne
metsänlaitaan!
Dacke vimmastui niin, että hänen kasvonsa lensivät tulipunaisiksi.
Hän käski väkensä pysähtyä. Tuhannet ajatukset risteilivät hänen
aivoissaan, mutta yksi voitti kaikki muut ja hän kääntyi munkin
puoleen ja puhui ankarasti ja käskevästi.
Munkki ei näyttänyt erittäin ihastuvan tehtävästään, mutta hän
totteli nöyrästi.
Sekä hän että Dacke astuivat nyt hevosten selästä ja vakoilijan
seuraamina läksivät he hiipien astelemaan.
Vanha Arvid ja hänen tyttärensä nukkuivat, tytön pää vanhuksen
sylissä.
Kappaleen matkan päässä makasi kaksi sotamiestä, he olivat Dacken
omista joukoista.
Dacke näki ainoastaan tytön ja rajut intohimot hänen rinnassaan
alkoivat riehua, sitte vaipuakseen lepoon kuin lapset, kovan kurin
kestettyään.
Tätä ei saa kestää! Pois hellät tunteet, ne kuuluvat ainoastaan
rakastuneille narreille!
-- Herätkää! huusi hän kiivaasti, -- kostaja on täällä! Kaikki neljä
nukkujaa karkasi ylös.
Dacken nähdessään läksivät sotamiehet pakoon.
Arvoisa isä oli taaskin hiipinyt uhrinsa taakse ja ennenkuin vanha
Arvid oli ehtinyt nousta pystyyn, tunsi hän jo, että hänen kätensä
olivat sidotut.
Elsalta oli päässyt kauhistuksen huuto ja kiihkeästi oli hän kietonut
käsivartensa isänsä kaulaan.
-- Sinä käärme, virkkoi hänelle Dacke, -- tahdotko elävänä seurata
isääsi hautaan?
-- Tahdon mitä tahansa, kunhan ei minun tarvitse hänestä erota!
-- Tapahtukoon sinun tahtosi!... Tuo hevoset tänne! Rauhallisina
kulkivat hevoset metsässä, pureskellen heinää.
Vakoilija talutti ne esiin ja Dacke auttoi Arvid Vestgöten hevosen
selkään.
Elsa oli itse noussut hevosensa selkään.
He eivät vaihtaneet sanaakaan.
Dacke joutui vihan vimmoihin. Oli hän odottanut, että tyttö häneen
loisi edes rukoilevan silmäyksen, mutta hän ei kertaakaan häneen
katsonut.
-- Isä Erlandinpoika, virkkoi Dacke kovalla äänellä, -- te tiedätte
luolan Bråvallan nummella. Sulkekaa heidät sinne kunnes olette saanut
kaivetuksi kyllin syvän haudan; sinne ovat he molemmat elävältä
haudattavat.
Munkki nyökäytti myöntävästi päätään ja Dacke kutsui paikalle kaksi
ratsumiestä, joiden tuli seurata heitä.
Surullinen kulkue läksi liikkeelle. Dacke näki kyynelten kostuttavan
vanhan Arvidin ryppyisiä kasvoja. Hän ei ollut alentunut lausumaan
pyövelilleen ainoaakaan sanaa tai pyyntöä; varmaan hänen tuskansa nyt
oli herännyt sentähden, että hän ajatteli tytärtä.
Ja Elsa, Elsa ajatteli yksin vanhaa isäänsä. Kalpeana kuin kalma,
kauhun ilme suloisissa kasvoissa, tuijotti hän kuivin silmin isäänsä,
vain isäänsä.
Dacke jäi heihin katselemaan niin kauvan kuin heitä näkyi, sitte
ratsasti hän pois kuin raivotarten takaa-ajamana.
Kuka oli auttanut heitä pakenemaan? Hirveän rangaistuksen se saa!
Suuresti hämmästyi Dacke, kun hän tuli linnaan, sillä se näytti
olevan autio ja tyhjä.
Mutta suurista kellariholveista kuului melua ja huutoja ja Dacke
tapasi vahvat rautaovet salvoilla suljettuina.
Miehistö oli siis suljettu sinne... miten se oli tapahtunut?
Dacke avasi kiireesti ovet ja kansa alkoi paikalla rientää, häntä
vastaan.
Muiden muassa tuli kellarista Hane.
-- Sinäkö täällä! huudahti hän nähdessään Dacken. Nyt seurasi
kysymyksiä ja selityksiä tulvimalla. Istuessaan päivällispöydässä,
olivat miehet ruvenneet kuulemaan itkua ja valitusta kellarista;
pari miestä oli silloin, lähtenyt sinne katsomaan, mutta kun eivät
he koskaan palanneet, niin läksi sinne toisia ja yhä uusia, kunnes
he kaikki; vihdoin olivat siellä, mutta kun heidän piti kääntyä
takaisin, niin oli ovi suljettu.
Mitä siellä kellarissa sitte oli?
Siellä haisi niin kummalliselta ja muutaman hetken kuluttua rupesi
heitä pyörryttämään; he kaatuivat tajuttomina permannolle ja
makasivat siinä tuntikausia.
-- Kuka sulki kellarin ovet?
-- Liika, kummitus, joka tämän kaiken pani toimeen.
-- Näittekö te mitään?
Muutamat olivat nähneet, mutta kaikki olivat tunteneet että liika oli
läheisyydessä.
Ja kun muuan miehistä sitte rupesi kertomaan kummoinen liika oli
ollut, niin kaikki äänekkäästi todistivat hänen sanansa tosiksi.
Se siis oli auttanut vangit pakosalle.
Vangitko? Kukaan ei tietänyt, että he olivat poissa.
Entä kääpiö... missä kääpiö oli?
Häntä eivät he olleet nähneet senjälkeen kun Dacke läksi; he olivat
luulleet hänen olevan mukana matkalla.
-- Tässä piilee raaka petos, huusi Niilo Dacke ja iski nyrkkinsä
pöytään, -- mutta voitte olla varmat, että minä otan selkoa asiasta
ja rankaisen hirveällä tavalla!
Tällä kertaa ei tosin saattanut ryhtyä mihinkään, sillä piti vain
kiiruhtaa pois. Linna tyhjennettiin miltei kotonaan, miehet nousivat
hevostensa selkään ja kulkue lähti liikkeelle sovittua yhtymäpaikkaa
kohti.
Viha ja harmi kiehui Dacken sielussa, mutta hänen täytyi säästää
raivonsa toiseen kertaan; nyt tuli hankkia voittoja, menestystä,
kunniaa ja valtaa.
Kapinallisten lukumäärä oli noussut melkein kolmeentuhanteen ja he
likenivät nyt Bergqvaraa, pienemmissä tai suuremmissa ryhmissä.
Mutta helteinen kesäkuuma ja mahtava linna vahvoine varustuksineen
vaikutti miltei lamauttavasti talonpoikiin, ja kun Dacke heitä
puhutteli, huomasi hän pelon ja katumuksen ilmeen heidän kasvoissaan.
Hän antoi paikalla käskyn, että ruokaa ja juomaa, varsinkin simaa ja
olutta on jaettava kansalle, ja koska päivää jo oli kulunut jonkun
verran, niin käski hän munkkeja lukemaan rukouksia ja juttelemaan
miesten kanssa. Itse vaipui hän synkkiin ajatuksiin.
Munkkien joukossa oli jo ennen mainittu Klemens Pietarinpoika; hän
osasi hengelliseen arvokkaisuuteensa yhdistää sangen paljon nöyryyttä
ja peitti näillä ominaisuuksilla viisautensa ja viekkautensa. Hänen
pukunsa oli siisti, miltei siro; vyöllään käytti hän silkkivyötä ja
rukousnauhaa hän tuskin koskaan päästi käsistään.
Noin viisisataa talonpoikaa oli asettunut Helgajoen ympärille. He
puhelivat innokkaasti ja kaksi miestä nousi juuri, kun isä Klemens
astui paikalle.
-- Minne aiotte? kysyi hän lempeästi.
-- Täyttämään kristillistä tehtävää, arvoisa isä.
-- No mitä?
-- Menemme puhuttelemaan herra Kustaa Stenbockia.
-- Te kavaltajat! huudahti munkki.
-- Me emme ole Dacken orjia emmekä hevosia, joita mielin määrin
revitään suitsista! huusi ensimäinen talonpoika. -- Aiomme kysyä
herra Kustaa Stenbockilta, eikö kuningas tahdo kuulla kanteitamme.
-- Pelkäättekö muutamia satoja sotamiehiä? Jos Dacke kuulisi
puheenne, niin panettaisi hän paikalla teidät kahleisiin ja
kuljettaisi teitä pitkin leiriä kaikkien pilkkana.
-- Me olemme kaikki samaa mieltä, virkkoi toinen talonpoika.
-- Me tahdomme sovinnolla päästä oikeuksiimme! huusi koko joukko,
nousten seisomaan.
-- Menkää rauhassa linnanpäällikön luo ja olkoon Herra kanssanne!
lausui munkki nöyrästi.
Molemmat rauhantarjoojat läksivät viipymättä vihollisten leiriin.
Vahti kohteli heitä alentuvasti ja vei heidät päällikön luo.
Kustaa Stenbock otti heidät ystävällisesti vastaan, kuunteli heidän
kanteitaan ja lupasi puhua heidän puolestaan kuninkaalle, jos he
puolestaan nyt lupaisivat rauhallisesti lähteä kotiin ja jättää
johtajansa hänen haltuunsa.
Ensimainittuun vaatimukseen he kyllä lupasivat suostua, mutta toiseen
vastasivat he jyrkällä kiellolla.
-- Ainakin teidän täytyy luvata, että hän suostuu tulemaan
puheilleni, sanoi Stenbock, -- minä kyllä lähetän täysikelpoisen
panttimuksen hänen vakuudekseen leiriinne.
-- Sitte ei hänen sovi kieltää, sanoi toinen talonpojista.
-- Hän on vannonut, että hänen tekonsa tulevat tarkoittamaan meidän
parastamme, lisäsi toinen.
Miehet läksivät heti paluumatkalle.
Dacke oli jo papin kautta saanut tietää heidän aikeensa ja otti
heidät vastaan synkin katsein.
He kertoivat nyt miten oli käynyt ja talonpojat kuulivat ilomielin,
että heidän lähettejään oli kohdeltu ystävällisesti.
Dacke arvasi heidän ajatuksensa ja, peläten ettei hänen tuumansa
onnistuisi, kun joukossa viimeaikoina oli vallinnut alakuloisuus ja
epäilys, suostui heidän ehdotukseensa.
Kuuden "uskollisen" seuraamana lähti hän vihollisen leiriin.
Kaksi kuninkaallista upseeria antautui panttivankeina hänen
seuralaisilleen. Ja nyt vietiin hän yksinään linnanpäällikön
telttaan, jossa Stenbock odotti häntä.
Vihan vimmassa oli hän suostunut miestensä ehdotukseen ja miltei
itsetiedottomasti oli hän kasvoissaan säilyttänyt saman ylpeän ilmeen
ja äänessään saman uhkamielisyyden.
Stenbock hämmästyi nähdessään jättiläiskokoisen talonpoikaispäällikön
ja puhutteli häntä ystävällisesti.
Mutta syytösten tulvalla katkaisi Dacke hänen puheensa. Hän oli
ryhtynyt toimeen vaan sentähden, että oikeutta hänen kotipuolellaan
oli kohdeltu mitä suurimmalla huolimattomuudella ja rohkeasti lausui
hän, ettei kapina lakkaa ennenkuin talonpoikien vaatimukset ovat
tulleet täytetyiksi. Hän valitti liian suuria veroja, sietämättömiä
rasituksia, kuninkaan omavaltaista menettelyä ja vakuutti, ettei
sovinnosta tule mitään ennenkuin olot palautetaan entiselleen ja
talonpojille annetaan varma vakuutus siitä, ettei heiltä enään
vaadita uusia veroja ja ulostekoja.
Stenbock lupasi esittää kuninkaalle talonpoikien vaatimukset ja sanoi
toivovansa, että kaikki kääntyisi parhain päin.
Vielä keskusteltuaan päättivät he tehdä kolmen kuukauden aselevon.
Dacke lupasi kaksitoista tuntia päällikön ja hänen miestensä lähdön
jälkeen hajoittaa leirinsä, lähettää talonpoikansa ja sotamiehensä
kotiin ja itse lähteä Tanskan alueelle.
Kustaa Stenbock ihaili Dacken ajatusten selvyyttä ja erinomaista
esittämiskykyä; mies teki häneen mahtavan vaikutuksen. Hän ei tullut
edes ajatelleeksi, että Dacken mielessä piili petos, ja iloiten
siitä, että koko kapina päättyisi ilman ainoaa miekaniskua, lupasi
hän seuraavana päivänä kaikkine joukkoineen palata Länsigötlantiin.
Entistä ylpeämpänä ja voitostaan varmempana palasi Dacke leiriinsä.
Mutta viisaana ja varovaisena miehenä ei hän ilmoittanut ajatuksiaan
kenellekään, vaan sulkeutui paikalla telttaansa.
Varhain seuraavana aamuna alkoi sekä linnassa että kuninkaallisessa
leirissä vilkas elämä.
Bergqvaran omistaja Ture Trolle oli, todistaakseen uskollisuuttaan
ja rakkauttaan kuninkaaseen, lahjoittanut kuninkaallisille joukoille
paljon muonavaroja ja toivoi niiltä voimakasta apua.
Epäluulolla kuuli hän Stenbockin vakuuttavan, että kaikki vaara on
ohi.
Dacke oli jo monta kertaa lähettiläidensä kautta koettanut vaikuttaa
Ture Trolleen, mutta aina saanut ylpeitä ja halveksivia vastauksia.
Stenbock oli pelännyt tappiota siitä yksinkertaisesta syystä, että
hänen joukkonsa, suureen talonpoikaisvoimaan nähden, olivat sangen
pienet. Hän ei tullut edes ajatelleeksi, että Dacke häntä pettää,
vaan iloitsi siitä, että niin helpolla oli päässyt pälkähästä.
Kun talonpojat näkivät leiriä tyhjänä, heräsi heidän rohkeutensa.
Tuon kaiken oli Dacke saanut aikaan, hän oli nyt heidän mielestään
miltei puolijumala ja ihaillen kokoontuivat he hänen ympärilleen.
Dacke soi jo hengissä heille anteeksi kärsimänsä solvauksen, kun he
edellisenä päivänä olivat pakoittaneet hänet, käymään Stenbockin
puheilla. Nyt päätti hän oikein lujilla siteillä kiinnittää heidät
itseensä. Mutta edullisinta oli hänelle antaa joukon ryöstää ja
rosvota, sillä se vaikutti miehiin enemmän kuin hänen voimansa ja
munkkien puhe.
Muutamia tuntia Stenbockin lähdön jälkeen, kutsui hän kokoon väkensä
ja käski heidän ryöstää Bergqvaran, murhata ja rosvota mielin määrin.
Käsky herätti rajattoman riemun.
Ainoastaan muutamat varakkaat smålantilaiset talonpojat ja
tilanomistajat panivat vastaan.
Joku sanoi suoraan, että Dacke rikkoo sotalait. Stenbock läksi pois
luottaen hänen sanaansa, sen saattoi lapsikin ymmärtää. Mutta tätä
vastustusta ei kukaan kuunnellut.
Papit selittivät, etteivät Dacken sitoumukset velvoita mihinkään ja
lupasivat täydellisen synninpäästön jokaiselle, joka pitää syntini
ryhtyä rankaisemaan Ture Trollea, sitä pirua ja talonpoikaisvihaajaa,
tulella ja miekalla.
Tämä puhe auttoi, sillä rosvoamishalu eli jokaisessa ja nyt oli
heidän päätöksensä valmis.
Villin näköisiä miehiä pukinnahkatakeissa ja vasikannahkahousuissa
kulki joukon etunenässä.
Turhaan oli Ture Trolle sulkenut ovensa ja porttinsa, turhaan oli
hänen väkensä kätkeytynyt kaukaisimpiin soppeihin. Hänellä ei ollut
aseita, ei ampumavaroja eikä sotamiehiä. Talon täytyi armotta joutua
vihollisten käsiin.
Rosvojen rautakynsiä eivät kestäneet mitkään lukot ja ovet ja
portit murrettiin auki. Saisipa Trolle nähdä, kuka nyt on herrana
Bergqvarassa.
Ne onnettomat, jotka olivat kätkeytyneet aittoihin ja kellareihin,
vedettiin esiin piilopaikoistaan piestäviksi.
Naurua ja huutoja, valituksia ja voivotuksia, kirouksia ja sadatuksia
kuului sekaisin; oli kuin joukko helvetin henkiä olisi päässyt irti
ja joutunut riitaan saaliin jaosta.
Tämän hirveän sekamelskan vallitessa oli Ture Trolle sairaan vaimonsa
kanssa lähtenyt pakoon takaportin kautta; oman ja vaimonsa hengen hän
siten pelasti, mutta heidän omaisuutensa joutui ryövärien käsiin.
Linnanpihalla vilisi saaliinhimoisten talonpoikien joukko, rikkoen
ovia ja antautuen mitä hirveimpiin väkivaltaisuuksiin.
Joukko linnan väkeä oli noussut torniin soittamaan hätäkelloa,
kutsuakseen päällikköä takaisin; mutta turhaan kaikuivat hätähuudot:
Stenbock oli liian kaukana voidakseen niitä kuulla ja Dacke lähetti
paikalla miehensä syöksemään onnettomat alas tornista. Hänen käskyään
toteltiin ilohuudoilla ja nauraen.
Kaikki ruoka- ja juomatavarat, jotka olivat tavattavissa,
kuljetettiin linnanpihaan ja raivoisa joukko heittäytyi, petoeläinten
lailla, mitä vallattomimpaan ahmintaan.
Toiset kiertelivät huoneesta huoneeseen, suojasta suojaan ja
rääkkäsivät ja tappoivat vanhuksia ja lapsia; he eivät kohdanneet
vähintäkään vastarintaa. Toiset, juovuttuaan juovuksiin, etsivät
tyydytystä villeille himoilleen, ja toiset, jotka parhaasta päästä
halusivat saalista, nuuskivat nurkkia ja komeroja ja varastivat
tovereilta, jotka eivät olleet saattaneet ryöstösaalistaan varmuuteen.
Dacke pakoitti jälellejääneet talonväet tekemään uskollisuusvalan,
miehitti vanhan linnan ja piti itseään korkeana ja mahtavana herrana.
Kuullessaan että Kustaa Stenbock oli lähtenyt Bergqvaraan, riensivät
Maunu Juhananpoika ja Aksel Eerikinpoika Kindin ja Ydren kautta
hänen avukseen, Kuningas oli vasta lähettänyt heille kaksi fennikaa
ruotsalaisia ja saksalaisia sotamiehiä sekä sata ratsumiestä; nämä
he ottivat mukaansa. Mutta kun he saapuivat Kisaan, tuli heidän
puheilleen muutamia talonpoikia.
He käyttäytyivät sangen nöyrästi ja alamaisesti, kummastelivat, että
herrat tuovat mukaansa noin paljon sotamiehiä ja olivat pelkäävinään
heidän miekkojaan ja muita aseitaan. He tunnustivat, että olivat
tehneet suuren rikoksen ja rukoilivat herroja puhumaan puolestaan
kuninkaalle.
-- Tunnustatte siis tehneenne väärin? kysyi herra Maunu Juhananpoika.
Sen he kyllä tunnustivat, mutta he eivät olleet voineet toisin
menetellä, kun hätä oli käynyt niin ylenmäärin suureksi. Kummallista
sentään oli, että kuningas lähetti noin paljon sotaväkeä heidän
köyhään maahansa. Verot he aina olivat aikoneet maksaa ja jos herrat
vain viipyisivät täällä muutamia päiviä, niin he jo saisivat ne
mukaansa.
Herrat antoivat pettää itsensä, pystyttivät leirinsä Yxevallan
alueelle ja jäivät odottamaan veroja.
Mutta keskenään tekivät talonpojat aivan toisia päätöksiä. Silloin
tällöin he vain kuljettivat leiriin ruokatavaroita, vakoillakseen ja
lisätäkseen herrojen luottamusta.
Mutta kaikessa hiljaisuudessa olivat he lähettäneet sanan
likipitäjiin ja eräänä varhaisena aamuna herätti hirveä ryske koko
leirin. Tuhansia kirveitä välkkyi ilmassa ja ennenkuin miehet ehtivät
käsittää asemaansa, oli heidän leirinsä ympärillä murros ja sen
takana seisoi kokonainen talonpoikaisarmeija.
Varmaan olisi kuninkaallisen sotaväen täytynyt saada surmansa tai
antautua vangiksi, jollei muuan talonpoika olisi osoittanut salaista
tietä, joka heille avasi ainoan pelastuksen mahdollisuuden.
He läksivät paikalla astumaan tätä tietä, mutta olivat niin
varomattomat, että koko matkan pärryttivät rumpua; tämän huomasivat
talonpojat, läksivät ajamaan pakenevia takaa ja piirittivät
heidät. Nämä, ollen johtoa vailla, joutuivat pian mitä suurimpaan
epäjärjestykseen. Väkevät talonpojat tappoivat joukottain sotamiehiä,
kunnes kahakka vihdoin päättyi hurjalla paolla ja kuninkaan miehet
pelastuivat metsien salaisimpiin soppeihin ja vuorten luoliin.
Tuhannesta sotamiehestä palasi ainoastaan muutama takaisin
Itägötlantiin.
Talonpojat saivat saaliikseen suuren joukon pyssyjä, miekkoja,
piikkejä, kalpoja ja tapparakeihäitä.
Tämä saalis vietiin riemusaatossa suuren talonpoikaisjoukon leiriin
Vexiössä, Dacken omalla johdolla.
Kuninkaan sotajoukossa oli ainoastaan fennika saksalaista väkeä,
kuusisataa valittua miestä, "parhaat sotamiehet koko Saksassa".
Muuten olivat he kaikki samallaiset, huusivat palkkaa ja ylvästelivät
urhoollisuuttaan.
"Sitä puhetta kuului niin kauvan kuin sotaretkeä kesti", sanoo
Pietari Brahe, joka oli ylimpänä tarkastusherrana.
Unioninaikainen ylimielisyys vallitsi nykyisessäkin palkatussa
sotaväessä. Kronikka panee sen suuhun lauseen: "jos taivaasta vaikka
kokonaisen vuorokauden sataisi talonpoikia, niin meidän fennikamme
heidät kaikki voittaisi".
Mutta puhe muuttui niinkuin ennenkin.
"Ennenkuin leikki smålantilaisten kanssa loppui", lisää kronikka,
"tuli kelloon toinen ääni ja ylimieliset pojat myönsivät
smålantilaiselle talonpojalle saman sotilasarvon kuin itselleen".
Herrat Lauri Siggenpoika ja Juhana Turenpoika olivat sillaikaa
marssineet pääjoukon kanssa Smålantiin ja kutsuneet rahvaan
kokoukseen Jönköpingiin.
Tapansa mukaan lupasivat talonpojat katumusta ja parannusta, sanoivat
luopuvansa Dackesta ja tahtovansa pysyä kuninkaalle uskollisina,
mutta tuskin oli sotajoukko lähtenyt heidän seuduiltaan, kun he jo
rakensivat varustuksia metsään, siten katkaisten kaiken tuonnin
ja viennin. Valtiomarski ja herra Juhana kulkivat Värendeen asti
ja ylpeämpänä ja ylimielisempänä kuin koskaan ennen marssi Dacke
kahdentuhannen miehen kanssa Vexiöhön.
Hän oli yli kuukauden ajan pitänyt Bergqvaraa asuntonaan; sieltä
lähetteli hän joukkojaan reippaiden johtajain komentamina
sotaretkille ja siellä otti hän vastaan heidän tiedonantojaan,
tuontuostakin marssien Vexiöhön.
Mutta varsinaista suunnitelmaa ei hän tehnyt. Sinne minne
kuninkaallisia joukkoja odotettiin, lähetti hän parhaat väkensä,
kehoittaen heitä toimimaan viisaasti ja viekkaasti.
Munkit häntä suuresti auttoivat; he osasivat vaikuttaa raakoihin
talonpoikiin ja aina, kun oli kysymys salaviekkaasta juonesta, osasi
Dacke käyttää munkkeja hyväkseen.
Rosvoaminen ja murhaaminen olivat luvallista työtä ja mielellään
heitti talonpoika kotinsa ja kontunsa, sillä saattoihan hän näiden
asianhaarain vallitessa voittaa enemmän kuin oli kadottanut.
Dacke osasi houkutella kansaa luokseen myöskin iloisella elämällä ja
hurjilla kemuilla. Hän tarjosi monenlaisia houkutuksia.
Nyt oli hän lähettänyt kaksi päällikköään itägötlantiin ja nostanut
koko metsäseudun kapinaan; muuan joukko oli jo saapunut likelle
Linköpingiä.
13.