RISTIRIITOJA.

Viemme nyt lukijan pieneen, nykyajan vaatimusten mukaan sangen

yksinkertaiseen huoneeseen. Siellä ei ollut kuin pöytä ja kuusi

puutuolia, mutta pöydällä oli valkealla liinalla pieni savinen pikari

täynnä tuoksuvia keväisiä kukkia.

Ikkunassa riippui lintuhäkki, jossa pieni sirkkunen viserteli täyttä

kurkkua.

Suuren pöydän ääressä istui mies ahkerassa työssä; joskus nosti hän

malttamattomasti päätään, ikäänkuin harmitellen linnun kirkuntaa,

mutta vaipui samassa taas kirjoittamaan.

Äkkiä raoitti joku ovea ja nuoren naisen kauniit, kalpeat kasvot

tulivat näkyviin. Ensin katsahti hän mieheen, mutta sitte kierteli

hänen katseensa tarkastellen pitkin huonetta.

Miltei ääneti avasi hän oven ja astui huoneeseen. Me hänet

kyllä tunnemme, hän on Martti Skinnaren tytär, Kristina, joka

neljätoista vuotta sitte meni naimisiin mestari Olavin kanssa. Hänen

suupielissään on kärsivä ilme, mutta silmässä säteilee lämmin rakkaus.

Hän astuu pari askelta likemmä, mutta joko ei mies häntä huomaa, tai

ei hän hänestä välitä, koska hän vaan jatkaa kirjoittamistaan, ehkä

entistä kiihkeämmin.

Mutta samassa pärskähtää hanhenkynä, sillä ei enään voi kirjoittaa.

Hän viskaa sen malttamattomasti kädestään ja virkkaa lyhyesti:

-- Mitä sinä tahdot?

-- Rakkaani, tuolla ulkopuolella on niin paljon ihmisiä.

-- No, etkö voi antaa heille ruokaa?

-- Olen antanut heille kaikki mitä meillä on.

-- Tulkoot sitte sisään.

-- Toiset tahtovat tavata sinua.

-- Onko heillä tärkeää asiaa?

Olavi oli ottanut uuden kynän ja kirjoitti jo täydessä vauhdissa,

päätään kääntämättä.

Äkkiä alkoi lintu visertää.

Kristina loi siihen hymyilevän katseen.

Mutta silloin nousi Olavi. Ja nyt saatamme häntä tarkastaa: hänen

pitkähköt kasvonsa olivat kalpeat ja laihat, mutta silmissä välkkyi

elämä ja intohimo.

Hän kietoi käsivarret vaimonsa ympäri.

-- Näetkö kuinka kevätaurinko paistaa! lausui hän ja viittasi

kädellään ikkunaan.

-- Siksi sirkkunenkin niin visertää, vastasi Kristina ja loi häneen

rakastavan katseen.

-- Eipä, se kirkuu epätoivoaan!

-- Etkö sinä pidä siitä?

-- Mitä minusta, mutta etkö ymmärrä, että vanki valittaa kaivatessaan

vapautta?

-- Kyllä minä ymmärrän.

-- Lintu on sinun ja sinulla on valta menetellä niinkuin tahdot!...

Kutka tahtovat minua tavata?

-- Siellä on kaksi miestä ja yksi nainen.

-- Minä menen paikalla. Ja hän riensi pois.

Hetkiseksi jäi Kristina epäillen katselemaan hänen jälkeensä. Hän

tahtoi nähtävästi, että Kristinan piti päästää irti lintu, jota hän

niin rakasti. Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. Hitaasti astui

hän häkin luo ja avasi oven; seuraavana hetkenä istui lintu hänen

kädellään, viserrellen ja käännellen pientä päätään. Keveästi

kosketti hän sitä huulillaan, yhä se vielä viipyi siinä istumassa.

-- Sinä pääset vapauteesi, jos tahdot! Hän avasi akkunan.

Ja lintu levitti siipensä, lensi kerran huoneen ympäri, istuutui

hetkiseksi ikkunalaudalle ja liiteli sitte ulos huoneesta, lensi yli

korkean kirkontornin ja katosi hänen näkyvistään.

Mutta Kristina vaipui tuolille istumaan ja purskahti katkeraan

itkuun. Lintu oli kahden vuoden aikana ollut hänen ainoa ilonsa ja

seuranpitäjänsä. Sitä ennen oli hänellä ollut kanarialintu, mutta se

oli kuollut. Hän oli luullut sirkkusen niin rakastavan itseään, että

se hänen tähtensä olisi valmis uhraamaan vapautensa. Mutta pois se

lensi!

Kristinalla oli kaksi lasta, poika ja tytär. Poika oli kymmenen

vuoden vanhana lähetetty Wittenbergiin kasvatettavaksi ja tytär asui

arkkipiispan luona, jossa hän arkkipiispan lasten kanssa nautti

opetusta. Kristina oli miltei aina yksin, sillä mestari Olavilla oli

paljon työtä. Nyt tuntui elämä hänestä niin kovin tyhjältä!

Ulkoa kuului ääniä, varmaankin Olavi jo palasi takaisin. Kiireesti

pyyhki Kristina silmänsä, hän tahtoi näyttää, että hän ilomielin oli

tehnyt uhrauksensa.

Mestari Olavi tuli erään porvarin seurassa; tämä valitti kaikellaista

vääryyttä: kuningas suosi ainoastaan herroja eikä välittänyt

porvareista ja rahvaan miehistä.

Olavi loi Kristinaan silmäyksen ja Kristina ymmärsi paikalla sen

tarkoituksen: hänen piti lähteä tiehensä.

Huoaten hän meni; hän olisi niin mielellään tahtonut nähdä,

hämmästyisikö Olavi, kun huomaisi, että häkki oli tyhjä.

Mutta Olavin ajatukset eivät näyttäneet johtuvan sinnepäinkään; hän

käski porvaria istumaan, kuunteli hänen valituksiaan ja myönsi, että

kuningas Kustaa on itsevaltias.

-- Onko nyt säädyllistä, huomautti porvari, -- että hän määrää hinnan

meidän elukoillemme?

-- Minun ei pitäisi puuttua siihen asiaan, kosken sitä ymmärrä,

vastasi mestari Olavi, -- mutta omituiselta se tuntuu.

-- Herroja vaan suositaan, he saavat ryöstää itselleen oikeuksia

miten paljon tahansa!

-- Kuningas saa itse siitä hyvän voiton!

-- Niin juuri, mestari Olavi, aina kun papinpaikka jää auki, on hän

mukana perinnön jaossa.

-- Pappien jalkavaimot saavat tavallisesti osan!

-- _Ilman_ heitä harvoin on jätetty, mutta entisinä aikoina lankesi

perintö kirkolle.

-- Olkoon kirkko vaan meidän aikoinamme varuillaan.

-- Kuningas tekee ihan niinkuin tahtoo; kukaan ei uskalla lausua

hänelle totuutta!

Olavin rinnassa kiehuivat tunteet, hän näkyi taistelevan itseänsä

vastaan.

-- Minä sen teen! huudahti hän vihdoin.

-- Silloin hän ajaa ulos teidät!

-- Eipä saarnatuolista, ja sieltä minä hänelle aion julistaa totuuden.

-- Uskallatteko?

-- Minä palvelen toista herraa ja tottelen hänen tahtoaan ja

käskyjään.

-- Mutta te voitte saada sen kalliisti maksaa!

-- Siihen en saa katsoa!

-- Niin, te olette todellinen pappi; hänen ainoa ansionsa onkin, että

hän asetti teidät virkaanne.

-- Sydäntäni on jo kauvan vihlonut, kun kuulen hänen yhtämittaa

mainitsevan Jumalan nimeä ja Kristuksen kärsimysten ja veren kautta

vannovan kaikkien jokapäiväisten harmien sattuessa.

-- Pahahan se on!

-- Minä aion sanoa sen hänelle julkisesti!

-- Koska?

-- Ensi sunnuntaina.

-- Silloin menen minä kirkkoon!

Miesten keskustellessa istui Kristina pienessä makuuhuoneessa

keittiön takana.

Hänen vieressään istui kaunis nuori tyttö, ommellen käsityötä.

Hän oli rikkaan kultaseppä Ulmanin tytär, seitsentoistavuotias Åsa.

Kristina, joka itse oli nauttinut opetusta Örebron luostarikoulussa,

opetti nyt vuorostaan muutamia nuoria tyttöjä, ja Åsa oli hänen

etevin oppilaansa.

Pikemmin oppiakseen tuli hän joka päivä Kristinan luo ja ommellessaan

kertoi hän hänelle tuhansia asioita ja kyseli kiihkeästi Kristinan

kokemuksia.

Kristinalla ei ollut tuttavia. Monet häntä halveksivat eivätkä

tunnustaneet lailliseksi vaimoksi ja usein oli häntä kutsuttu mestari

Olavin "forsiaksi".

Alussa ei hän edes tietänyt, mitä tuo sana merkitsi, mutta mutta pian

sen merkitys hänelle selitettiin.

Ja kun hän oli sen ymmärtänyt, alkoivat hänen poskensa kalveta, mutta

mestari Olaville ei hän siitä hiiskahtanut sanaakaan.

Hänen hurskas, vaatimaton käytöksensä herätti sentään huomiota,

varsinkin koska Olavi voitti yhä enemmän ja enemmän suosiota

seurakunnassa.

Sitäpaitsi tiesi jokainen, että papinväen anteliaisuus meni niin

pitkälle, että he usein itse saivat kärsiä puutetta. Mutta he eivät

koskaan valittaneet eivätkä kehuneet.

Olisihan Kristina voinut pyytää apua isältään, mutta tämä oli

muuttanut Örebrohon ja hänen mielestään Olavin tulot kyllä olivat

tarpeeksi suuret.

Olavin äiti, joka vielä eli, oli rikas eukko, mutta hän lahjoitteli

omaisuuttaan munkeille ja korvaankuiskuttajille.

He olivat siis kokonaan riippuvaiset itsestään ja seurakunnan

myötätuntoisuudesta.

Todisteena siitä oli nuori Åsa.

Hänen äitinsä oli hiljan kuollut ja isä arveli, että Kristinan seura

saattaisi olla hänelle hyödyllinen, jotapaitsi hän saisi häneltä

oppia käsitöitä.

Pian tuli heistä hyvät ystävät; Kristina pääsi Åsan kautta

tutustumaan maailmaan, joka tähän saakka oli ollut hänelle aivan

tuntematon, ja se haihdutti hänen omia surullisia ajatuksiaan.

Eräänä päivänä tuli Åsa hehkuvin poskin Kristinan luo.

-- Minä en ikinä mene naimisiin! virkkoi hän.

-- Niin nuoret tytöt aina sanovat! vastasi Kristina hymyillen.

-- Minulla on erityiset syyni!

-- Ne eivät paljon merkitse!

-- Minulle ne merkitsevät sangen paljon!

Tyttö nosti päänsä pystyyn ja näytti loukkaantuneelta.

-- Kerroppa nyt minulle.

-- Heti paikalla. Tiedäthän, että isäni on hyvin rikas?

-- Sen hän kyllä on minulle osoittanut.

-- Mutta hän osoittaa sitä sellaisillekin, jotka eivät ole tuottaneet

minulle muuta kuin harmia.

- Miksi sinä sitte kärsit sellaista?

-- En kärsikkään!

-- No mutta kai sinä sitte valitat?

-- Se ei auta.

-- Minä luulin, että kaikki tahtoisivat olla sinulle mieliksi.

-- Mutta juuri sitähän minä en kärsi!

-- Vai niin, nyt minä alan ymmärtää.

-- Niinkuin tiedät, Kristina, virkkoi tyttö, työntäen käsityön

syrjään, -- on meillä neljä kisälliä.

-- Ja joukko oppipoikia.

-- He eivät tule kysymykseen, mutta nyt on sellainen vanha tapa, että

yksi kisälleistä, nimittäin se, jonka kanssa tytär menee naimisiin,

saa verstaan.

-- Vai niin.

-- Isä kulta ei suinkaan aio luopua vanhoista tavoista.

-- Ja sentähden...

-- On minulla neljä kosijaa, jotka eivät ajattele mitään muuta kuin

verstasta!

-- Kuinka sinä tiedät, etteivät he pidä sinusta itsestäsi?

-- Frans, joka on nuorin, sen ehkä tekee, mutta ei kukaan noista

muista!

-- No, ota sitte hänet!

-- Kuuleppa nyt. Aamuisin -- tyttö veti syvältä henkeään -- tahtoo

isä aina, että minun pitää sanoa hänelle hyvästi, ennenkuin

lähden. Tänä aamuna, kun minä valmistuin, oli hän jo ehtinyt mennä

verstaaseen ja minun piti mennä perässä. Hui!

-- Oliko se sitte niin kauheaa?

-- Kun minä sanoin hänelle hyvästi, niin suuteli hän minua!

-- Näkivätkö muut?

-- Siitä minä viis, mutta juuri kun nojauduin isän korkeaa tuolia

vastaan... tällä tavalla... ja suutelin häntä, niin samassa --

ajattele! -- uskaltaa tuo pitkä roikale Joel -- tiedäthän tuon

kalpeakasvoisen miehen -- suudella kättäni!

Tyttö rupesi löyhytellen liikuttamaan käsityötään.

-- Mutta minä hänelle annoinkin aika korvapuustin.

-- Mitä isäsi sanoi?

-- Hän kysyi mitä oli tapahtunut. "Minä vaan tapoin ilkeän sääsken",

vastasin minä; ja aika korvapuustin minä olinkin antanut, sillä

Joelin toinen poski oli tumman punainen ja toinen tavallista

kalpeampi!

-- Åsa kulta, sinähän aivan tärvelet työsi! Kristina irroitti

varovasti työn hänen käsistään.

-- Luuletko sinä asian tähän loppuvan? Ei, kuuleppa nyt lisää! Kun

minä sitte silmäni avasin, näin edessäni hajasäärisen, rokonarpisen

Antonin ja hän minuun tuijotti ikäänkuin siinä paikassa nielläkseen.

Mutta minä katsoin takaisin ja koetin pysyä niin tyynenä kuin suinkin.

-- No saatoitko pysyä tyynenä?

-- Olisin kyllä saattanut, jollei isä samassa olisi kysynyt, joko

kaulavitjojen lukko oli valmis.

-- Kuka niitä sitte juoksi noutamaan?

-- He juoksivat kaikki neljä! Minä poljin jalkaa, niin vihastuin,

mutta isä nauroi ja sanoi: "siinä näet!"

-- "Näen tarpeekseni!" vastasin hänelle ja riistin heidän käsistään

sekä vitjat että paperin, joka oli kiedottu niiden ympäri.

-- Kuka ne sitte sinulle ojensi?

-- Se hävytön Anton!

-- Eihän hän ollut tehnyt mitään!

-- Paperissa oli runo...! En ikinä olisi sitä ottanut, jos olisin sen

aavistanut!

-- Hänkö sen oli kirjoittanut?

-- Joko hän tai Frans; luulenpa melkein Frans.

-- Eikö hän sanonut mitään?

-- Ei, mutta lähtiessäni seisoi hän ovella, käsi sydämellä. En ollut

häntä näkevinäni, vaan pakenin pois minkä pääsin.

-- No, entä runo?

-- Odotahan nyt!

Ja tyttö kääri auki paperin.

"Tahdotko sä tyttö kulta

Sydämes antaa mulle,

Muuta en mä pyydä sulta,

Kaikki annan sulle!"

-- Sinun täytyy antaa hänelle vastaus, sanoi Kristina.

-- Sen olen jo aikoja sitte tehnyt!

-- Joko?

-- Enhän minä muutoin olisi saanut rauhaa!

Tyttö otti povestaan pienen paperiliuskan ja luki:

"Vieköön teidät kaikki hiisi,

Teistä välitän mä viisi.

Jos ken teistä mua haukkuu,

Selässä sen keppi paukkuu!"

Sitte hän voitonvarmuudella piiloitti paperipalasensa.

-- Mutta et sinä, Åsa, tuota kirjettä voi lähettää!

-- Se on jo lähetetty!

-- Kenelle?

-- Kas, minä läksin takaisin verstaaseen. "Tässä paperi, joka oli

kaulavitjojen ympärillä", sanoin. "En tiedä, kenen se on!" Heitin

paperin pöydälle ja läksin tieheni, mutta ennenkuin olin ehtinyt

sulkea oven, näin että he kaikki neljä karkasivat paperin kimppuun!

-- Sinäpä olit julma!

-- Minkä minä sille voin!

-- Pidätkö sinä sitte jostakin toisesta?

-- En, mutta minulla on aikaa odottaa.

-- Ketä sinä sitte odotat, Åsa.

-- Oikeaa ritaria!

-- Sinulla on suuret vaatimukset.

-- Olenhan minä niin rikas, että voin vaatia.

-- Mutta kai sinä toki tahdot häntä rakastaa?

-- Ensimäinen ehto on, että hänellä on ylhäinen nimi.

-- Se ei tee sinua onnelliseksi, Åsa!

-- Minä tulen onnelliseksi, jos saan mitä tahdon. Minun pitää päästä

ylenemään; tahdon, että herrani kantaa kaulassaan kultavitjoja ja

että minua kutsutaan rouvaksi!

-- Se onni ei ole suuri, Åsa.

-- Mutta minä en suurempaa pyydä.

-- Mitä isäsi sanoo?

-- Hän saa mukaantua! vastasi tyttö.

Kristina jäi ihmeissään miettimään hänen sanojaan. Mielellään hän

olisi keskustellut asiasta Olavin kanssa. Mutta Olavilla ei ollut

aikaa.

Seuraavana sunnuntaina huomautti Kristina aikovansa kirkkoon,

niinkuin tavallisesti, mutta hän huomasi, että Olavi mieluinten olisi

tahtonut jättää hänet kotiin.

Kerran ennen oli hän niinikään tahtonut estää häntä menemästä

kirkkoon ja jälkeenpäin oli Kristina muilta saanut kuulla, että Olavi

oli pitänyt kummallisen saarnan, joka ei miellyttänyt kaikkia.

Olavin mentyä läksi Kristina kirkkoon ja sai paikan juuri

saarnatuolin alla.

Hän tahtoi, että Olavi astuessaan saarnatuoliin ja alas

saarnatuolista, näkisi hänet.

Kirkko oli, niinkuin tavallisesti, täynnä väkeä.

Täällä, erossa kaikista muista ihmisistä, likellä sitä jota hän

rakasti ja jonka rukouksiin hän niin hartaasti yhtyi, oli Kristina

onnellinen.

Olavi alkoi saarnansa melkein tavallista komeammin, ainakin Kristinan

mielestä, joka voitonriemulla näki kaikkien kuulijoiden katseet

naulattuina miehensä kasvoihin, ikäänkuin he olisivat pelänneet

kadottavansa ainoankin sanan. Monen silmiin herui kyyneliä.

Kristina näki kasvojen ilmeitten vaihtelevan, ihmiset näyttivät

hämmästyneiltä, rupesivat katselemaan toisiinsa; miehet hymähtelivät.

Mitä Olavi sitte sanoi? Kristina oli vaan katsellut, kuuntelematta.

Hän puhui kuninkaasta, kutsui häntä tyranniksi, saituriksi!... Nyt

hän kehoitti kuulijoitaan katsomaan taulua, jonka hän oli antanut

ripustaa kirkkoon. Se kuvasi päivänsappea, jonka ihmiset olivat

nähneet taivaalla ja joka muka ennusti, että maata kuninkaan syntein

tähden, oli kohtaava suuri rangaistus.

Kirkossa syntyi hälinä, toiset nousivat. Mielet olivat kuohuksissa

kuin meri myrskysäällä.

Mutta samassa loppui saarnakin, hän päätti sen muutamalla värssyllä,

jota ei Kristina koskaan ollut kuullut. Sanat vaikuttivat mahtavasti,

ne toivat mieliin hartauden.

Kristina hiipi pois kirkosta, hiljaa kuin rikollinen, ja läksi

kotiin; hän ei uskaltanut katsoa ketään ihmistä silmiin, vaikka hän

muutoin niin mielellään oli kuunnellut miestään kiitettävän ja vaikka

moni kiitollinen kuulija hänen kauttaan oli lähettänyt Olaville

kiitoksensa... Nyt, nyt hävetti Kristinaa.

Hänen täytyi päästä kotiin itkemään. Tuntui siltä kun sydän olisi

ollut särkymäisillään.

Olavin huoneessa odotti kansleri Lauri Antinpoika.

-- Olitteko kirkossa? kysyi hän.

-- Olin. Se oli kamalaa!

-- Hänen ei olisi pitänyt antaa teidän mennä sinne.

-- Eikö minun, hänen vaimonsa, sitte pitäisi saada tietää kaikkea,

mikä häntä koskee? huudahti Kristina.

-- Mutta se koskee teihin liiaksi.

-- Ettekö sitte luule, että se muihin koskee? Miksi, miksi teki hän

tämän?

-- Siksi, että hän piti sitä velvollisuutenaan.

-- Hyökätä kuningasta vastaan, joka hänelle on tehnyt niin paljon

hyvää, jota hänen on kiittäminen koko onnestaan!

-- Omanvoitonpyynnön takia ei ihminen saa sulkea silmiään paheilta ja

vääryydeltä.

-- Mitä kansa tulee sanomaan?

-- Ettei mestari Olavi katso arvoeroitukseen, ja se tulee nostamaan

häntä vielä korkeammalle kansan silmissä.

-- Mutta kuningas, kuningas!

-- Hän on huomaava vikansa.

-- Ketään ei vielä ole soimattu sillä tavalla!

-- Paha tauti vaatii voimakkaita lääkkeitä; toivottavasti tämä kaikki

vaikuttaa hyvää.

Samassa saapui Olavi kotiin. Nähdessään Lauri Antinpojan, heittäytyi

hän hänen syliinsä.

-- Oletteko tyytyväinen? huudahti hän.

-- Sinäpä et arastellut!

-- Totuus oli lausuttava puhtaasti ja selkeästi.

-- Jumala johtakoon seurauksia!

-- Kristina, olitko sinäkin kirkossa?

-- Olin, vastasi Kristina, luoden silmänsä toisaalle.

-- Tietysti sinä minua moitit?

-- En ymmärtänyt sinua.

-- Mitä sinä et ymmärtänyt?

-- Minä luulin, että saarnatuolista tulisi julistaa ainoastaan

rakkauden ja Jumalan evankeliumia.

-- Mutta seurakunnan täytyy kunnioittaa saarnaajaansa ja luottaa

häneen; sentähden ei hän saa ruveta tinkimään omantuntonsa kanssa.

-- Mutta esivaltaa pitää kunnioittaa.

-- Ei sillä tavalla, että suljen silmäni sen vioilta ja puutteilta;

sillä sitenhän kieltäisin kaikkien herrojen Herran, jonka käskyjä

minun ensi sijassa tulee noudattaa.

-- Toivoisinpa, että olisit oikeassa, lausui Kristina.

-- Saatan sanoa, että Kustaa meidän molempien avulla on tuonut

uuden opin tänne Ruotsiin, puhui kansleri; -- me rohkaisimme hänen

mieltään, autoimme häntä niin paljon kuin taisimme ja sanoimme monta

monituista kertaa: "en tahdo herättää pahennusta, en ryhtyä liian

äkillisiin toimenpiteisiin!"

-- Menestys yllytti rohkeutta, huomautti Olavi.

-- Myönnän mielelläni, että hätä pakoitti ryhtymään laittomiin

keinoihin; velka Lyypekille oli maksettava ja varat siihen olivat

hankittavat mistä tahansa.

-- Sinä sanoit sen hänelle.

-- Siihen aikaan me teimme työtä yhdessä. Ensimäinen erimielisyytemme

johtui siitä, että huomasin kuninkaan karsain silmin katselevan

kaikkea vanhaa.

-- Hän kyllä mieluinten tahtoisi taivuttaa kirkon kruunun alle.

-- Mutta minäpä kaikin voimin taistelen sitä vastaan. Kirkko ei

saa olla tuuliviiri, joka heiluu kuninkaan oikkujen mukaan, vaan

laillinen mahti, joka vankkana, vahvana kestää kaikki mullistukset.

-- Niin, sellaiseksi se on tehtävä.

-- Monasti tapahtui, kun me yhdessä teimme raamatunkäännöstä, että

Kustaa viehättyi ihailemaan pyhän kirjan kauneutta. "Miten pieni

tunnen olevani tuon tai tuon suuren jumalanpalvelijan rinnalla!"

huudahti hän vilkkaasti. "Jos teidän armonne vaan pysyy nöyryydessä",

uskalsin minä vastata, "niin olette kaikissa suhteissa heidän

kaltaisensa". "Lupaa, että oikaiset minua, jos yrittäisin siitä

poiketa!" sanoi hän. Sen olen tehnyt ja tulen aina tekemään, ihmisiä

pelkäämättä, lisäsi kansleri varmalla äänellä.

-- Olisihan se vähäpätöinen asia, puuttui Olavi puhumaan, -- jos hän

ottaisi henkeni, kunhan hän vain senkautta kadottaisi edes hiukan

itseluottoaan ja huomaisi erehdyksensä.

-- Mutta unohdatko sinä kokonaan minut? huudahti Kristina.

-- En, mutta sinä et saa olla minulle esteenä.

-- Esteenä! toisti Kristina.

-- Älkää ottako hänen sanojaan tosiksi! Hän liioittelee!

-- Toivottavasti, lausui Kristina ja jätti huoneen.

-- Nyt hän istuutuu itkemään, virkkoi Olavi pahoillaan.

-- Sinä häntä loukkasitkin.

-- Eihän ihminen aina voi punnita sanojaan.

-- Se riippuu siitä, mitä tunteita sydämessä liikkuu.

-- Kun on paljon ajattelemista, niin ei siedä, että mikään häiritsee.

Minua vaivaa esimerkiksi se, että minun työtä tehdessäni, täytyy

kuulla linnun laulua.

-- Ulkoako? kysyi Lauri herra.

-- Ei... mitä... lintu ei enään olekkaan täällä!

-- Hän on päästänyt sen irti.

-- Sitä en usko, sillä se oli hänelle hyvin rakas.

-- Mutta sinun toivomuksesi oli vielä rakkaampi. Hetkisen vaikenivat

molemmat. Sitte jatkoi Olavi kiivaasti.

-- Olen vielä aikonut pitää saarnan kiroilemista vastaan.

-- Mutta mainitsematta kuninkaan nimeä?

-- Sitä en lupaa.

-- Tähän asti olet toiminut hyvän asian vuoksi, mutta jos jatkat,

niin tulee menettelysi näyttämään ilkeydeltä.

-- Minä tahtoisin pakoittaa hänet toimintaan.

-- Mutta hyödylliseen toimintaan tarvitaan vakaumusta; se ei synny

ärtyneessä mielentilassa.

Samassa palasi Kristina, kasvoilla iloinen hymy.

-- Tahdotteko tyytyä vaatimattomaan ateriaamme, pyysi hän, kääntyen

Laurin puoleen.

-- Mielelläni, vastasi kansleri.

-- Mutta voitko sinä, Kristina...?

-- Kaikessa yksinkertaisuudessa! lausui Kristina lempeästi.

-- Sanoppa, mihin lintu on joutunut?

-- Nyt vastako sinä sitä kaipaat?

-- Onko se jo kauvan ollut poissa?

-- Kolme viikkoa.

-- Mitenkä se tapahtui?

-- Kevät oli niin kaunis ja lintu kaipasi vapauttaan.

-- Etkö sinä päästänyt sitä minun tähteni?

-- Sekä sinun että sen itsensä tähden.

-- Kristina, välistä tuntuu siltä kuin sinä menisit minulta piiloon.

-- Hae häntä sitte, kunnes löydät! sanoi Lauri. Lauri Antinpoika eli

naimattomana miehenä, kokonaan antautuneena valtion ja yleishyvän

palvelukseen, ja tämä työ vei häneltä niin paljon aikaa, ettei

seurustelemisesta koskaan tullut mitään. Kristinan vaatimaton käytös

häntä miellytti, hän noudatti ilolla hänen kutsuaan ja vakuutti,

ettei hän moneen aikaan ollut viettänyt niin hauskaa päivää.

Illemmalla tuli Åsa; hän oli myöskin ollut kirkossa ja hän tahtoi

muka likemmin katsoa miestä, joka oli lausunut niin kamalia asioita.

Olavi kehoitti häntä tarkastamaan, eikö hänellä jalkojen asemasta

olisi sorkkia, ja Åsa vastasi nauraen, että se kyllä on luultavaa,

vaikkei hän sitä näytä.

Sitte kertoi tyttö, että muuan ylhäinen ulkomaalainen herra oli

käynyt hänen isänsä kaupassa; hän oli kertonut olleensa kirkossa

edellisenä sunnuntaina ja sanonut, että saarnaaja oli erinomainen,

vaikkei hän hänen saarnastaan ollutkaan ymmärtänyt paljon.

-- Ehkä se on tuo Yrjö Norman, joka on otettu prinssi Eerikin

opettajaksi, huomautti kansleri. -- Luther on taitanut häntä

suosittaa.

Uusiessaan menneiden aikojen muistoja sattuivat miehet puhumaan

murhayrityksestä kuningas Kustaata vastaan.

-- Kumma kyllä, sanoi Olavi, -- tunnusti Antero Hannunpoika minulle

aikeensa.

-- Murhayritykseenkö?

-- Niin, mutta minusta tuntui siltä kuin ei mies olisi ollut aivan

viisas ja minä kehoitin häntä luopumaan syntisistä ajatuksistaan.

Sitte unohdin koko asian.

-- Samaan aikaan, virkkoi kansleri, -- kävi taas tuo saksalainen

Hannu Bökman usein minun luonani.

-- Hän varmaan oli yrityksen johtajana.

-- Hän oli vasta myöhemmin tullut Lyypekistä.

-- Mitä hän sitte tahtoi?

-- Kaikellaisia tietoja. En laisinkaan ymmärtänyt hänen kysymystensä

tarkoitusta ennenkuin salaliitto ja kaikki muut vehkeet tulivat

paljastetuiksi.

Kristina ja Åsa pysyivät äänettöminä kuulijoina, mutta kun ilta tuli

ja oli aika erota, tunsi jokainen viettäneensä erinomaisen hauskan

päivän.

Heidän jäätyään kahdenkesken, virkkoi Olavi:

-- Kristina, minä en ole tehnyt sinua onnelliseksi.

-- Olenko minä valittanut? kysyi Kristina.

-- Et sanoilla, mutta koko esiintymisessäsi on jotakin niin hyljättyä

ja avutonta.

-- Minä tunnen välistä olevani hyvin heikko.

-- Enkä minä sinua tue, sillä minä olen itsekäs ihminen.

-- Sinulla on niin paljon muuta!

-- Mutta tämän tulisi olla minua likinnä; mies ja vaimo ovat yhtä,

sanotaan sanassa.

-- Minä olen niin mitätön.

-- Minun ei olisi pitänyt eroittaa sinua lapsistasi.

-- Sehän on meille kaikille hyödyksi.

-- Elisabethin olisi ainakin pitänyt jäädä luoksesi.

-- Hän on onnellisempi kummitätinsä luona, hänen lastensa seurassa.

-- Sinä ajattelet ainoastaan muita.

-- Onhan se velvollisuuteni.

Kristina ei lausunut mitä hän ajatteli: "minä en tahdo antaa lapseni

kuulla niitä kovia sanoja, joita joskus lausutaan hänen äidilleen,

sentähden luovun ilosta pitää häntä luonani."

-- Sinä olet totisesti paljon jalompi kuin minä, jatkoi Olavi, --

sillä sinä elät ainoastaan tehdäksesi minut onnelliseksi, ja minä,

voi hyvä Jumala, mitä teen minä sinun hyväksesi?

-- Mitä sinun sitte pitäisi tehdä?

-- Sinä et aavista, Kristina, miten minuun on koskenut tuo lintu...

tiesinhän minä miten sinä siitä pidit ja minä ryöstin viattoman ilosi.

-- Suurin iloni on palvella sinua.

Olavi sulki hänet syliinsä.

-- Suo minulle anteeksi, Kristina! Lupaan tulla toisellaiseksi!

Seuraavana päivänä kutsuttiin Olavi sairaan luo. Kristina jäi yksin

kotiin. Mutta kaikki hänen surulliset ajatuksensa olivat poissa,

hän asteli kuin tanssien. Lähtiessään oli Olavi suudellut häntä ja

sanonut: "minä ikävöin takaisin luoksesi, olemme liian kauvan olleet

erossa!"

Kristina puhalteli huolellisesti pois tomuhiutuoita hänen

papereiltaan ja laski suojellen kätensä niiden päälle.

-- Te pahat paperit, kuiskasi hän, -- te olette vieroittaneet hänen

sydämensä minusta, mutta tästälähin tahdon rakastaa teitä hänen

tähtensä.

Hän astui ikkunan luo, avasi sen ja loi katseensa sinnepäin minne

lintu oli lentänyt.

-- Ja sinua, pikku karkulainen, en enään kaipaa, sillä nyt olen

voittanut sen, joka on minulle paljon rakkaampi!

Päätään nyökäyttäen heitti hän lentosuudelman ulos ikkunasta.

Sinä hetkenä oli hän sama nuori, onnellinen tyttö, kuin se, joka

neljätoista vuotta sitte ujona, punastuen oli ojentanut mestari

Olaville kätensä.

Samassa koputettiin oveen.

Kristina säpsähti. Ettei nyt koskaan saanut olla rauhassa!

Ensin täytyi hänen sulkea ikkuna ja pyyhkiä silmänsä.

Taas koputettiin oveen, mutta paljon lujemmin.

Kuka siellä saattoi olla?

Hän kiirehti avaamaan. Ja samassa henki häntä vastaan jäinen kylmyys.

Huoneeseen astui Kristina rouva, Olavin äiti, jonka talossa hän oli

viettänyt monta vuotta.

Vanha rouva ei ollut häntä tuntevinaan, vaan lausui käskevällä

äänellä:

-- Mene kutsumaan mestari Olavia!

-- Hän ei ole kotona.

-- No, tuleeko hän pian?

-- Kyllä, luulen. Mutta ettekö tahdo hiukan levätä?

Rouva istuutui Olavin kirjoitustuoliin.

-- Eikö hän pane pois paperejaan, kun hän lähtee ulos? kysyi hän

ärtyisästi.

-- Se ei ole tarpeellista, sillä eihän talossa ole muita kuin minä.

-- Taloudenhoitajatarko?

-- Ei, vaan vaimo.

-- Pappi ei mene naimisiin... se sotii lakia vastaan.

-- Se on julma laki, jota ei Olavi tottele.

-- Sentähden hän onkin kadotettu.

-- Ajatelkaa toki, että hän on poikanne!

-- Luopio hän on!

Vanha rouva oli hirveän näköinen. Ryppyiset, pergamentinkarvaiset

kasvot vääntyivät suonenvedontapaisesti ja pienet silmät säkenöivät

pidätetyn vihan vimmassa.

Sanomaton sääli valtasi Kristinan mielen. Olihan hän tänä hetkenä

niin onnellinen ja tahtoihan hän tehdä mitä ikinä taisi Olavin äidin

hyväksi. Heittäytyen polvilleen hänen eteensä, virkkoi hän:

-- Äiti, älkää enään kiduttako meitä ja itseänne... me saattaisimme

elää niin onnellisina yhdessä!

-- Sinä käärme, sinä hylky, sinä hänet viettelit!

-- Mihin? kysyi Kristina hämmästyneenä.

-- Avioliittoon, joka on häpeä!

Tämä oli Kristinalle liikaa.

-- Te ette tiedä, mitä sanotte, huudahti hän ja nousi.

-- Enkö tiedä! huusi äkäpussi. -- Kirottu olkoon se päivä, jolloin

poikani synnytin, mutta kaksinkerroin kirottu olkoon se päivä,

jolloin otin talooni sinut, sinä heittiö, joka olet myrkyttänyt koko

elämäni!

Kristina oli käynyt kalpeaksi kuin vaate.

-- Suokoon teille Jumala anteeksi, niinkuin minä sen teen, lausui hän

ja liitti kätensä lujasti ristiin, ikäänkuin siten lieventääkseen

henkistä tuskaansa.

-- Tekö suotte minulle anteeksi, te, jonka pitäisi madella jalkaini

juuressa ja suudella tomua niiden alla!

-- Te ette tiedä, mitä sanotte, toisti Kristina ja aikoi lähteä

huoneesta.

-- Enkö tiedä? kirkui vanhus.

Samassa tuli Olavi.

-- Tuo väittää, etten tiedä, mitä sanon! jatkoi eukko, kääntyen

poikansa puoleen.

-- Kristina, virkkoi Olavi, -- hän on äitini.

Kristina ymmärsi, että hänen miehensä häntä nuhteli ja kyyneleet

alkoivat valua hänen silmistään.

-- Hän on lausunut minulle kovempia sanoja kuin koko elämäni aikana

olen kuullut, virkkoi hän. -- Minä kärsin niitä niin kauvan kuin

taisin, mutta sitte koetin lohduttaa itseäni sillä, ettei hän

tietänyt, mitä sanoi.

-- Luota sinä vaan häneen ja halveksi äitiäsi, joka astelee haudan

partaalla! huusi eukko.

-- Jätä meidät kahden, pyysi Olavi lempeästi.

Kristina läksi paikalla.

-- Äiti, sinä kohtelet häntä kovuudella.

-- Tällaisia sanojako minun täällä pitää kuulla! Vanha rouva peitti

kasvot nenäliinalla.

-- Rauhoitu hiukan!

-- Mitä sinä minusta?

-- Voi vanhaa äiti raukkaani!

-- Nyt lausuit ensimäiset todet sanasi... Kuinka minä olen

rakastanut sinua ja Lauria ja mitä surunlapsia teistä on tullut!

Luuletko sen minua lohduttavan, että Lauri on arkkipiispana ja sinä

kirkkoherrana Tukholmassa, kun molemmat olette antautuneet saatanan

palvelukseen?... Parempi olisi ollut, jos kumpikin olisitte ottaneet

taloonne jalkavaimon kuin että menitte avioliittoon; äpäriä ovat

lapsenne ja jalkavaimoja niinkutsutut vaimonne, kuiskasi eukko

ilkkuen.

-- Erehdytpä suuresti, vastasi Olavi suuttumustaan hilliten; --

Kristina on laillisesti vihitty vaimoni.

-- Saatanan, mutta ei Jumalan edessä.

-- Huomaan, ettei sinun uskoasi millään saa horjumaan.

-- Tulin tänne kertomaan sinulle, että kaikki omaisuuteni lankeaa

luostarille, virkkoi vanha rouva, luoden poikaansa terävän silmäyksen.

-- Tee niinkuin tahdot, äiti. Kyllä minä tulen toimeen.

-- Lauri ei myöskään saa mitään.

-- Hän on samaa mieltä kuin minä.

-- Minä pysyn sanassani, ymmärrätkö! Taaskin iski äiti terävät

silmänsä Olaviin.

-- Niinkuin tahdot, äiti.

-- Vähät sinä siitä, mitä minä tahdon!

Samassa koputettiin oveen.

Olavi meni avaamaan.

-- Odota, huudahti äiti, -- minä lähden samalla.

-- Onko sinulla niin kiire?

-- Tuolla naisellahan on kiire!

Eukko heristeli nyrkkiään ovea kohti.

-- Kenen sinä luulet siellä olevan?

-- Tiedänhän minä... hän on siellä kuunnellut koko ajan.

-- Ei se ole hän.

-- Mutta jos se sittenkin on hän, niin lupaatko ajaa pois hänet?

-- Minä tiedän, ettei se ole hän.

-- Kas nyt olet antanut minulle lupauksesi! Äiti riensi avaamaan.

Oven ulkopuolella seisoi mies, kädessään kirje.

Vanha rouva työnsi hänet syrjään ja läksi pois, lausumatta sanaakaan

jäähyväisiksi.

Olavi epäili rientääkö hänen perässään; mutta sitte otti hän kirjeen

ja astui huoneeseen.

Se oli hänen veljeltään, arkkipiispalta.

Tämä oli saanut kuninkaalta kirjeen, joka kuului: "Me pidämme

sellaista saarnaa enemmän yllytyksenä kapinaan ja levottomuuksiin

kuin kristillisenä opetuksena. Meitä vastaan on nyt täällä

Tukholmassa saarnatuolista lausuttu sellaisia solvauksia ja

moitteita, ettei hallituksemme muka ole lempeä; mutta Kristus on

opettanut, että saarnaajan kerran tai kolmasti tai neljästi on

kahdenkesken kehoittaminen erehtyvää parannukseen, eikä, niinkuin nyt

on tapahtunut, heti lausuminen hänen vikojaan julkisuudessa."

Arkkipiispa kehoitti veljeään ajattelemaan, miten paljon pahaa

tuollaiset saarnat vaikuttavat, tuottamatta mitään hyötyä.

Olavi tuskin uskoi silmiään. Hän oli ollut niin varma siitä, että

Lauri veli ihailisi sitä rohkeutta, millä hän oli lausunut totuuden

ja ehkä ainoastaan olisi huolissaan veljensä teon seurauksista; mutta

nyt ei hän maininnut niistä sanaakaan, puhui ainoastaan itse Olavin

teosta. Sitä ei Olavi ymmärtänyt.

Hän vaipui niin syviin ajatuksiin, ettei hän huomannut Kristinaa,

joka oli astunut huoneeseen ja joka vanhan tapansa mukaan ei

uskaltanut häntä häiritä.

-- Olavi! virkkoi hän vihdoin.

-- Mitä sinä tahdot?

-- Oletko sinä pahoillasi minulle?

-- Anna minun olla rauhassa!

-- En tehnyt väärin, lausui hän nöyrästi, -- mutta en saattanut

kestää sellaisia solvauksia.

-- Äiti raukkani!... Hyljättynä kulkee hän niinkuin minäkin!

-- Sinäkö, Olavi?

-- Kuka minua ymmärtää?... Sinä et! Olavi loi häneen rajun katseen.

-- Kuka antaa töilleni tunnustusta?... Ei kukaan muu kuin vanha,

rehellinen Lauri Antinpoikani!

-- Onko jotakin tapahtunut? kysyi Kristina säikähtyen.

-- Mitä sinä niistä ymmärrät!... Minä lähden hänen luokseen ja viivyn

poissa koko päivän!

Mestari Olavi oli toiminnan mies. Rajun hevosen lailla karkasi hän

keskelle taistelun tulta, vähääkään välittämättä itsestään. Mutta

samaa ystävää, jonka edestä hän eilen olisi ollut valmis heittämään

henkensä, katseli hän tänään vihollisena, jollei hän kaikissa

suhteissa vastannut hänen toivomuksiaan.

Sentähden oli hänen merkityksensä ensi taistelussa arvaamaton; hän

ei katsonut oikeaan eikä vasempaan, hän näki ainoastaan päämäärän;

omasta elämästään ei hän välittänyt vähääkään. Uskonpuhdistuksen

edistäminen oli hänelle _a_ ja _o_.

Raamatunkäännöstä tehdessä syntyi hänen ja kansleri Lauri Antinpojan

välillä ystävyysside, jota tuskin kuolemakaan katkaisi. He oppivat

molemmat tämän jokapäiväisen seurustelun aikana kunnioittamaan ja

tuntemaan toisiaan. Kuninkaan kansleri oli tosin sekä vanhempi

että omisti laajemmat tiedot kuin nuori kaniikki, mutta molempia

innostutti rakkaus samaan uskoon ja vanhurskauteen, jota heidän

työnsäkin tarkoitti.

Niin kauvan kuin Kustaa askel askeleelta asteli heidän rinnallaan,

eivät he huomanneet hänessä mitään vikoja, vaan ainoastaan hyveitä.

Mutta kun ei hänen mielestään heidän työnsä kantanut niitä hedelmiä,

joita hän oli toivonut, niin alkoi hän miettiä, eikö kirkollisia

asioita ehkä voitaisi järjestää tanskalaiseen tai saksalaiseen

malliin, ja sentähden viipyivät piispannimitykset. Nyt huomasivat

molemmat uskonpuhdistajat, etteivät he enään kulkeneet samaa tietä

kuin kuningas ja etteivät he voineet poiketa hänen tielleen.

Lauri Antinpojalla oli aivan yhtä hyvä pää kuin Kustaallakin, mutta

paljon enemmän tietoja. Hän käsitti, ettei Ruotsin oloihin saattanut

sovittaa kaikkea mikä ulkomailla kävi päinsä, ja nämä mielipiteensä

hän lausui ääneen.

Mutta kun ei hänen huomautuksiaan otettu kuuleviin korviin, niin

vetäytyi hän syrjään ja liittyi entistä lujemmin mestari Olaviin.

Ja jota kauvemmaksi molemmat herrat etenivät Kustaasta, sitä

selvemmin huomasivat he hänen inhimilliset vikansa ja heikkoutensa.

He eivät ottaneet huomioon, että valta tuo myötänsä suuria

kiusauksia, vaan ne vaativat, että Kustaa seisoisi kiusausten

yläpuolella.

Mielet olivat kuohuksissa, kaikkialla vallitsi levottomuus ja siitä

syytti Kustaa uskonpuhdistajiensa leväperäisyyttä. He taas väittivät

siihen olevan syynä, että kuningas oli ryöstänyt kirkolta kaikki

rahavarat ja usein antanut papinpaikkojen olla vuosikausia ilman

sielunpaimenta, jona aikana kruunu oli kantanut tulot.

He vaativat, että arkkipiispa ryhtyisi nuhtelemaan kuningasta, mutta

tämä lempeä, sävyisä mies ei milloinkaan käyttänyt pakkokeinoja. Kun

kuningas vihan vimmoissa moitti pappeja hengellisten tietojen ja

ohjauksen puutteesta, niin antoi Lauri hänelle tyyniä, määrättyjä

vastauksia. Usein lausui hän ankariakin totuuksia, mutta ei hän

milloinkaan kiivastunut eikä unohtanut vannomaansa uskollisuusvalaa.

Lauri Antinpoika ja Olavi Pietarinpoika saivat siis tulla toimeen

omin voimin. Sekä yksityiselämässään että saarnatuolista tekivät he

kyllä ankaria syytöksiä Kyösti kuningasta vastaan, mutta tämä ei

näyttänyt niistä paljon välittävän.

* * * * *

Niinkuin jo mainittua, oli nuoren prinssin opettajaksi otettu muuan

saksalainen, Yrjö Norman.

Mutta pian sai Ruotsi onnen vastaanottaa toisenkin saksalaisen

seikkailijan, nimittäin Konrad von Pyhyn eli Peutingerin.

Oman tiedonantonsa mukaan oli hänellä ollut paikka roomalaisen

keisari Ferdinandin hovissa. Mutta sieltä hänen oli pitänyt paeta

erään kaksintaistelun tähden ja nyt oli hän tullut Ruotsiin hakemaan

virkaa.

Hän oli vielä nuori herra, tunsi erittäin hyvin Europan olot ja

omisti ikäänsä nähden harvinaisen työkyvyn.

Mielihyvällä otti Kustaa hänet palvelukseensa. Tämä mies oli varmaan

tuottava maalle hyötyä.

von Pyhy sai asua linnassa, aivan likellä maamiestään Yrjö Normania.

Viimemainitun oli onnistunut voittaa prinssi Eerikin, nuoren

oppilaansa rakkaus, ja hän vakuutti kuninkaalle, että nuori

prinssi on nero, joka voi oppia miten paljon tahansa, mutta jätti

mainitsematta, oliko syynä siihen luonnollinen kehitys vaiko mainio

opetus.

Tietysti tämä odottamaton uutinen suuresti ilahutti Kustaata.

Molemmat saksalaiset viettivät täydellistä perhe-elämää Tukholman

linnassa.

He aterioitsivat kuninkaallisten kanssa ja ottivat joka iltapäivä

osaa heidän tanssiinsa; sitäpaitsi saivat he olla läsnä

kuninkaallisten pienissä illanvietoissa, joissa usein keskusteltiin

mitä tuttavallisimmistakin asioista.

Niissä ilmaisi Kustaa sisimmätkin ajatuksensa, puhui suunnitelmistaan

maan kehitykseksi ja lausui tyytymättömyytensä kirkolliseen

hallitukseen, joka ei hänen mielestään laisinkaan vastannut hänen

toiveitaan. Vihdoin hän myöskin ilmaisi olevansa hyvin suuttunut

siitä, että henkilöt, joiden onnestaan oli kiittäminen häntä,

saarnatuolista ahdistivat hänen persoonaansa.

Saksalaiset kuuntelivat henkeä pidätellen. Tämä puhe vasta oikein oli

heidän mieleensä.

Molemmat herrat saivat olla läsnä myöskin aamu- ja iltarukouksissa,

jotka Kustaa itse parhaasta päästä toimitti.

Sitte työskenteli von Pyhy kuninkaan kanssa hänen yksityisessä

huoneessaan. Kustaa oli nyt vihdoin tavannut miehen, joka tunsi

kieliä, ja hän tiesi käyttää häntä hyväkseen.

Mutta von Pyhylle jäi paljon joutilastakin aikaa. Ratsastusretkiin

hän harvoin otti osaa, vaikka hän osottautui taitavaksi

ratsastajaksi, sillä hän valitti olevansa heikkorintainen ja heitti

vähitellen ratsastamisen kokonaan.

-- _Me_ ymmärrämme toisemme, virkkoi von Pyhy Normanille, pitemmän,

salaisen keskustelun jälkeen.

-- Täydellisesti! vastasi Norman.

-- Jos tuumamme toteutuvat, niin joutuu koko kirkollinen valta meidän

käsiimme.

-- Ensin meidän täytyy toimittaa vaarallisimmat vastustajat pois

tieltä.

-- Välttämättömästi, virkkoi von Pyhy miettiväisenä.

-- Mutta kuningas vaatii todisteita heidän syyllisyydestään.

-- Niitä ei liene mahdoton hankkia.

Kun ihminen antautuu paholaisen palvelukseen, niin saattaa hän

ainakin alussa luottaa hänen apuunsa, von Pyhy oli kerran,

sattuessaan käymään kultaseppä Ulmanin myymälässä, kuullut

mainittavan mestari Olavin nimeä tavalla, joka edellytti, että

kultasepän väet likemmin olivat tutut saarnaajan kanssa, ja tälle

perustukselle rakensi saksalainen tuumansa.

Hän läksi myymälään toistamiseen ja näki siellä silloin

seitsentoistavuotiaan Åsan.

Hän mieltyi häneen paikalla; hänen täytyy saada tyttö omakseen,

maksoi mitä maksoi.

Hetkiseksi unohti hän kokonaan varsinaisen asiansa.

Eräänä iltana asettui hän odottamaan Åsaa, kun tiesi hänen olevan

kotimatkalla, ja puhutteli häntä silloin.

Tyttö antoi nokkelan vastauksen ja tahtoi jatkaa matkaansa.

-- Pysähtykää! lausui saksalainen. -- Minä käsken!

-- Minua ei kukaan käske, vastasi Åsa, mutta pysähtyi kuitenkin ja

jäi herraan katsomaan.

-- Tunnetteko minut?

-- Kyllä, vastasi tyttö punastuen.

-- Olen käynyt kaksi kertaa teitä tapaamassa.

-- Minuako?

Åsa punastui entistä enemmän.

-- Minulla on tärkeä asia, asia, jonka tahdon uskoa yksin teille.

-- No, sanokaappa.

-- En täällä... joku saattaisi meidät nähdä.

-- Minä en pelkää.

-- Tulette pelkäämään, kun kuulette salaisuuteni.

Tyttö kävi uteliaaksi.

-- Saatatte toki käsittää, virkkoi hän, -- etten aio lähteä

tapailemaan vierasta miestä.

-- Ottakaa mukaanne kuinka monta henkeä hyvänsä, kunhan otatte

sellaisia, joihin täydellisesti voitte luottaa.

Yhtymäpaikaksi määräsi hän kauniin pienen lehdon Eteläportin

ulkopuolella ja käski Åsan tulla sinne kello kuusi seuraavana iltana.

Tehden kohteliaan, miltei kunnioittavan kumarruksen, läksi hän,

päätään kääntämättä.

Mutta sensijaan kääntyi Åsa ja jäi taakseen katsomaan. Tuo oli

ylhäinen herra, sen saattoi paikalla huomata... Mutta mitä hän

hänestä tahtoi?... Ja mennäkö häntä tapaamaan?... Keitä ottaa

kanssaan?

Åsa mietti päänsä halki, mutta läksi vihdoin -- yksin.

Kokeneella silmällään huomasi von Pyhy heti, että tyttö oli

pukeutunut erityisen huolellisesti.

Hän kohteli häntä, niinkuin viimeinkin, suurella kunnioituksella.

Tyttö oli tullut yksin, täytyihän hänen herättää hänessä luottamusta.

Saksalainen pyysi häntä istumaan sammalmättäälle, jonka hän kiireesti

oli valmistanut istuinpaikaksi, levittämällä sille peitteen.

Tämä miellytti Åsaa suuresti ja hän istuutui.

von Pyhy otti nyt pensaasta esiin tarjottimen, joka oli kukkurallaan

kaikellaisia herkkuja sekä pienen pullon ja kaksi lasia.

Sitte istuutui hän hänen jalkainsa juureen.

-- Tehkää minulle se ilo, virkkoi hän, -- että maistatte näitä

kotimaani hedelmiä.

Tyttö oli sekä hämillään että ihastuksissaan. Verenkarvainen

mandariini häntä houkutteli, ja vieden sitä huulilleen, kysyi hän:

-- Mikä on kotimaanne?

-- Italia, vastasi mies kaihomielin; -- ja sinne minä kyllä pian

palaan.

-- Vai niin, virkkoi tyttö pettyneenä.

"Joko nyt!" ajatteli saksalainen. "Naiset ovat kaikkialla

samallaiset." Sitte kehoitti hän häntä juomaan viiniä. Åsa vakuutti,

että se on taivaallista, mutta hirveän vaarallista, jonkatähden ei

hän tahdo tyhjentää lasia.

"Varovainen", mietti von Pyhy, "sitä parempi!"

He leikkivät ja lavertelivat kuin lapset. Mies osasi mainiosti

asettua tytön mielentilaan; tytön lapsellinen suoruus häntä vaan

hurmasi.

Oli jo kulunut hyvän aikaa, kun tyttö äkkiä huudahti:

-- Mutta mitä teidän pitikään sanoa minulle?

-- En tänään saata sanoa sitä.

-- Miksette?

-- Sanon sen seuraavalla kerralla... Luvatkaa, että vielä kerran saan

teidät tavata! pyysi hän tuskallisesti.

-- Mikä teidän on? Oletteko sairas?

-- Älkää kysykö! Sanokaa ainoastaan, koska taas saan teidät nähdä.

-- En tiedä, vastasi tyttö epäillen.

-- Minä toistan vielä sanani: ottakaa mukaanne keitä tahdotte, kunhan

täydellisesti voitte luottaa heihin.

-- Siinä tapauksessa tulen yksin, sanoi tyttö, salavihkaa luoden

häneen silmäyksen.

Mies pysyi varsin vakavana ja vihdoin lupasi Åsa, että hän -- ehkä --

tulee kahden päivän perästä, jos hänellä on aikaa.

He erosivat, keveästi painettuaan toistensa kättä.

von Pyhyn täytyi hillitä itseään. Olipa se tunteeton, tuo kaunis

tyttö, joka kylmänä oli kestänyt hänen katseensa. Toisin olisi

menetellyt etelän tytär.

Åsa oli joutunut aivan suunniltaan. Että hänelle olikin sattunut

tällainen seikkailu!... Mutta herra ei ollut puhunut sanaakaan

rakkaudesta ja sitä olisi Åsa miltei odottanut.

Mutta odotetaanpahan hiukan, kyllä hän hänet vielä siihen pakoittaa.

Vihdoin tuli odotettu päivä.

Åsa oli iloinen ja vapaa käytöksessään.

von Pyhy tarkasteli häntä, mutta pysyi yhtä huomaavaisena kuin

edelliselläkin kerralla. Herkut otettiin nytkin esille ja hänen

pyynnöstään tyhjensi Åsa viinilasin. Se vaikutti häneen miltei kuin

taikajuoma. Hänen rintansa alkoi kohoilla ja huulet paloivat.

-- Sanokaa se minulle nyt, juuri nyt! kuiskasi hän.

Ja mies teki intohimoisen, tulisen rakkaudentunnustuksen, ja tyttö

kuunteli sitä nauttien. Hän painui petturin syliin ja otti vastaan

hänen tuliset, aistilliset suudelmansa ja hyväilynsä.

Samassa kuului pitkä valitushuuto.

Molemmat hypähtivät istualtaan ja näkivät varjon katoavan puitten taa.

-- Kuka se saattoi olla? huudahti Åsa.

von Pyhy yltyi vihan vimmoihin. Hän karkasi ilkiön jälkeen,

ottaakseen hänet kiinni, mutta ei löytynyt ketään, ja kun hän palasi,

oli Åsakin kadonnut.

Hän kiroili ja sadatteli! Hän ei voi eikä tahdo luopua tytöstä. Juuri

nyt hän häntä tarvitsee!

Yöt päivät mietti hän, mihin keinoihin ryhtyä. Hän vartioi häntä,

mutta ei nähnyt hänen lähtevän kävelemään kuin ainoan kerran ja

silloin oli hänen kanssaan nuori mies, joka näytti vartioivan sekä

Åsaa että jokaista vastaantulijaa.

Åsa oli valittanut voivansa pahoin ja sentähden pysynyt sisällä monta

päivää. Voi, miten hän kärsi. Eikä ollut ketään, jolle hän olisi

voinut, tai jolle hän olisi uskaltanut kertoa salaisuutensa.

Siitä hän oli aivan varma, että ritari tulisi häntä tapaamaan. Mutta

mitä hän sanoisi ja mitä tulisi Åsan vastata hänelle? Hänen ihanin

unelmansa oli aina ollut päästä ritarin rouvaksi! Vaihtuisiko unelma

todellisuudeksi?

Samassa tuli joku kaupustelija tarjoamaan hänelle helyjä; sanoi

kauppaavansa ainoastaan ulkomaalaisia tavaroita.

Suuresti tyttö hämmästyi, kun hän pisti paperipalasen hänen käteensä!

Hän ei uskaltanut ruveta sitä lukemaan ennenkuin omassa huoneessaan.

"Pidä ovesi auki tänään kl. 8!" oli siihen kirjoitettu. Ei mitään

muuta!

Onpa hänessä rohkeutta!... Ja vaatimuksia!... Entä jos Åsa

ilmoittaisi isälleen!

Mutta silloin täytyisi hänen tunnustaa, että jo kahdesti oli käynyt

häntä tapaamassa.

Ja sitä ei hän voinut tehdä.

Entä jos hän menisi Kristinan luo ja olisi siellä yötä.

Mutta silloin ei hän saisi tavata häntä.

Hän tahtoi tietää kuinka hän uskalsi kohdella häntä sillä tavoin...

Aivan toisin kuin hänen entiset ihailijansa, kisällit! Miten syvästi

hän sinä hetkenä halveksi heitä!

Ei, hän päätti jäädä kotiin ja ottaa hänet vastaan niinkuin morsian

sulhasensa, hän päätti pukeutua kauneimpiin vaatteisiinsa ja sytyttää

pienen huoneensa täyteen tulia, niinkuin hänen sydämensä oli täynnä

iloa.

Hän ei varmaan tietänyt, pyytäisikö häntä jo tänä iltana

puhuttelemaan isää. Ainoastaan siitä hän oli varma, että kaikki hänen

kauniit unelmansa nyt vaihtuisivat todellisuudeksi. Ja onni teki

hänet ylimieliseksi ja rohkeaksi.

Hän käski Fransin ostaa niin paljon kukkasia kuin suinkin sekä

kaksikymmentä vahakynttilää, mutta kenenkään tietämättä. Ja tavarat

olivat kannettavat Åsan kamariin.

Nuorukainen lupasi, mutta Åsa ei huomannut kuinka epäluuloisesti hän

silmäili ympärilleen.

Monasti oli tyttö miettinyt, hänkö... mutta olihan se mahdotonta!

Frans toi kotiin mitä ihanimpia kukkia ja auttoi Åsaa pistelemään

niitä ikkunapieliin ja seinille, joten huone oli kuin kukkatarha.

Åsa taas oli hankkinut lampetteja, joihin pantiin kynttelejä ja

joiden ympäri kiedottiin seppeleitä. Kokonaisuus teki viehättävän

vaikutuksen.

-- Sytytänkö kynttilät? kysyi Frans.

-- Ei, sen teen itse. Frans ei ole kysynyt miksi minä näin

koristelen! virkkoi hän sitte, itsekseen miettien, miksi poika oli

niin vaitelias ja alakuloinen.

-- Odotatte kai vieraita!

-- Kyllä, harvinaisia vieraita, Frans.

-- Haluaisinpa heidät nähdä, virkkoi nuorukainen ilkkuen.

-- Kyllähän Frans heidät aikoinaan saa nähdä. Menee nyt vaan pois.

Frans läksi -- itkien.

Mutta oli jo niin myöhäistä, että Åsan piti pukeutua. Hän puki

ylleen valkean, silkkikukkasilla kudotun villahameen. Käsivarret ja

kaula olivat paljaat, kaulassa kiilsi rubiinikoriste, käsivarsilla

hohtokivillä koristetut rannerenkaat, ruusuja piteli hiuksissa

kiiltävä timanttineula. Nuorekkaassa kauneudessaan oli hän

vedenneidon kaltainen.

Jo kuului askeleita. Nyt hän varmaan tulee. Tyttö asettui

kynttiläkruunun alle... Miten hänen sydämensä sykki!

Ovi avautui... kynttilän valo häikäisi; ovi sulkeutui, hetkisen

perästä pistäytyi raosta sisään pää... hänen päänsä! Valaistus

vaihteli niin omituisesti... ritari ei uskonut silmiään; mutta sitte

heittäytyi hän neidon jalkojen juureen.

-- Sinä ihanista ihanin! huudahti hän. Tyttö pelkäsi Fransia.

-- Sulkekaa ovi! virkkoi hän.

Vieras noudatti paikalla hänen kehoitustaan; mutta nyt ei hän enään

heittäytynytkään hänen jalkainsa juureen, vaan kietoi rohkeasti

kätensä hänen ympärilleen, katseli häntä kauvan ja huudahti sitte:

-- Kuinka sinä olet kaunis!

Tyttö pelästyi ja koetti vetäytyä pois, mutta hän sulki hänet

syliinsä.

-- Sinä roisto! kuului samassa heidän takaansa ja nuijan isku sattui

von Pyhyn olkapäähän.

Hän vaipui maahan.

-- Isä, isä, hän on kihlattuni! huusi Åsa, -- ja sinä tapat hänet!

-- Kyllä, jos hän tällä tavalla kosii, jatkoi vanha Ulman,

toistamiseen nostaen nuijaansa.

-- Tapa minut ensin! pyysi Åsa ja tarttui isänsä käsivarteen.

von Pyhy oli yhä pitkänään permannolla, hän näki timanttien

kiiltelevän Åsan kaulalla ja käsivarsilla, hän rakasti häntä

hurjasti. Mutta jos kuningas saisi vihiä hänen seikkailustaan, niin

olisi hänen tulevaisuutensa mennyttä; tässä ei ollut muuta neuvoa

kuin alistua ja nöyrtyä, mutta viisaasti ja suurella varovaisuudella.

Hän nousi, vaikka olkapäähän pahasti koski. Siihen ei nyt auttanut

katsoa.

-- Minä olen tämän kaiken ansainnut, virkkoi hän; -- saanko nyt sanoa

pari sanaa puolustuksekseni?

-- Ehkä ensin saan kysyä, mikä on nimenne?

-- Konrad von Pyhy, Dubbenitzin perillinen! Olen tullut Ruotsiin

keisari Kaarle V asioissa. Ruotsin kuningas kunnioittaa minua

luottamuksellaan ja minulla on syytä toivoa, että täällä voin kohota

korkeimpiinkin kunniapaikkoihin.

Ulman teki vaistomaisesti kumarruksen. Hämmästys oli miltei

lamauttanut Åsan.

-- Heti kun Åsan näin, jatkoi seikkailija, -- valtasi minut mitä

kiihkein rakkaus; minä olen jo kahdesti saanut hänet houkutelluksi

metsään tapaamaan itseäni ja hän saattaa todistaa, että kourin kynsin

olen taistellut intohimoa vastaan, joka päivä päivältä on käynyt

minulle voittamattomammaksi.

-- Tämä taisteluko teidät tänään tänne johti? kysyi Ulman katkeralla

ivalla.

-- Ei, tänään olin päättänyt ottaa ratkaisevan askeleen; tulin tänne

kosimaan tytärtänne.

-- Kosimaanko tytärtäni? toisti Ulman.

-- Sanoinhan minä sen, isä!

-- Mutta oletteko ajatellut, puhui Ulman epäillen, -- että mies, joka

on niin korkeassa asemassa kuin te...

-- Myönnän, etten tähän saakka ole ajatellut muuta kuin rakkauttani,

mutta olenhan minä vapaa ja riippumaton mies, eihän kukaan voi

pakoittaa minua kantamaan taakkaa, jota en tahdo kantaa.

-- En tahdo asettua teidän onnenne tielle, puhui Åsa, -- erotkaamme

mieluummin!

-- Hyvän maineesi olet menettänyt! huudahti Ulman; -- teidät nähtiin

Eteläportilla.

Huudahtaen kätki Åsa pään käsiinsä.

-- Kuulkaa nyt mitä minä ehdotan, virkkoi von Pyhy.

-- Me menemme nyt naimisiin, mutta pidämme avioliittomme salassa

kaksi vuotta; silloin on asemani täällä varma ja siksi olen ehtinyt

hankkia naimaluvan niiltä, joista perintötilani Pommerissa ovat

riippuvaiset.

Ihaillen katseli Åsa rakastettuaan. Ulman epäili; tällaista onnea ei

hän ollut saattanut edes uneksiakaan, mutta kuitenkin...

-- No, joko olemme selvillä asiasta?

-- Ei kai sillä niin kiire ole?

-- On kyllä; mikä estää meitä heti menemästä vihille?

-- Ruotsin laki; ensin on kolme kertaa kuulutettava.

-- Ei minun maani lakien mukaan, ja sitenhän kaikki, joka on

pidettävä salassa, tulisi tiedoksi!

Keskustelun aikana oli olkapää ruvennut paisumaan ja kipu nähtävästi

kasvanut, koska kiihkeä rakastaja äkkiä kalpeni ja pyörtyneenä kaatui

maahan.

Åsa heittäytyi itkien hänen viereensä ja koetti kaikin voimin saattaa

häntä tointumaan.

Välskäri noudettiin paikalle, takinhiha leikattiin auki ja sairas

laskettiin pehmeälle rahille.

Herättyään pyysi hän, että hänet vietäisiin kotiin linnaan ja että

Ulman seuraavana päivänä tulisi häntä tervehtimään.

Kaikki hänen toivomuksensa täytettiin.

Mitä saksalainen lieneekään puhunut Ulmanille, mutta kun hän palasi

kotiin linnasta, niin ilmoitti hän, että kuulutuksen piti tapahtua

syrjäisessä maalaiskirkossa, jossa kävi hyvin vähän kansaa. Kolmen

viikon kuluttua piti Åsan isänsä kanssa matkustaa sinne, sillä ennen

ei sulhanen saattaisi tulla terveeksi; hän tulisi sitte perässä

ja vihkiäiset olisivat paikalla. Kahdeksan viikkoa viipyisivät he

siellä. Sitte palaisi Åsa isänsä luo ja von Pyhy linnaan. Senjälkeen

saisivat he ainoastaan harvoin tavata toisensa.

Åsan mielestä näytti tämä onni sangen kurjalta, mutta isä lohdutti

nyt vuorostaan häntä; kaksi vuotta täytyisi heidän kärsivällisesti

odottaa, sinä aikana saisi hänkin varastonsa myydyksi.

-- Etkö sinä aio jatkaa ammattiasi?

-- En, minäkin aion tästä kiivetä korkeammalle.

-- Mihin, isä?

-- En oikein tiedä, mutta kallis lysti siitä tulee, sillä se maksaa

20,000 guldenia.

-- Miten hyvä hän on, kun pitää huolta meistä molemmista!

-- Mutta nyt emme saa tästä asiasta hiiskahtaakaan; muista, ettei

yksikään elävä sielu saa sitä tietää.

-- Kyllä minä puolestani vaikenen.

Kolmen viikon perästä solmittiin todellakin kummallinen avioliitto;

kukaan ei siitä aavistanut mitään, paitsi rakastunut Frans, joka

mustasukkaisen tarkkuudella vaanieli, arvaili, itki ja suri, mutta

vaikeni, vaikeni ja vakoili.

Kun he palasivat matkaltaan, tiesi hän Åsan yhä elävän nuoren

rakkautensa huumeessa, kaivaten ja ikävöiden puolisoaan; Frans

huomasi hänen kasvoistaan, koska hän salaa oli käynyt hänen luonaan

ja kärsi hänen kanssaan, kun hän kauvan oli tulematta.

von Pyhy oli kertonut tehneensä pienen matkan sisämaahan, oppiakseen

tuntemaan mimmoinen mieliala siellä vallitsi papistoa kohtaan.

Palatessaan kertoi hän kuninkaalle, että Antero Hannunpoika

salaisessa ripissä oli ilmaissut mestari Olaville aikoneensa murhata

kuninkaan.

-- Se ei ole mahdollista! huudahti Kustaa.

-- Hannu Bökman on uskonut salaisuutensa kansleri Lauri Antinpojalle.

-- Tiedätkö sen varmaan?

-- Eivät he sitä salaa.

-- Hanki todistajia!

-- Koetan hankkia.

Niitä sai sangen helposti.

Sillä nuo vilpittömät ihmiset eivät salanneet tekojaan.

* * * * *

Ja nyt seuraa sankarimme elämässä ajanjakso, jolloin hänen

inhimilliset heikkoutensa parhaiten tulivat ilmi.

Suurta menestystä seuraa aina suuret kiusaukset.

Tähän aikaan oli Kustaa mahtinsa ja kunniansa kukkuloilla; hän oli

nyt mielestään kuningas Jumalan armosta, joten hänellä oli oikeus

vaatia ehdotonta alamaisuutta ja kuuliaisuutta.

Hän ei saattanut antaa noille molemmille uskonpuhdistajille anteeksi,

että he "olivat hänestä eronneet". He taas väittivät ainoastaan

"pysyneensä vakaumukselleen uskollisina". Varsinaisia syytöksiä heitä

vastaan ei kuningas saattanut tehdä. Hänen moitteensa perustuivat

epäilyksiin ja luuloihin, ilman varsinaista syytä.

Ensimäinen todellinen syy oli se, että Olavi saarnatuolista nousi

häntä vastaan, mutta Kustaa tukahutti kiukkunsa. Parasta oli olla

tulta sytyttelemättä.

Mutta nyt saattoi hän tehdä todellisen syytöksen heitä vastaan: he

olivat tietäneet, että murhayritys oli tekeillä.

Hän ei siis ollut väärässä: he olivat hänen, kuninkaan, vihollisia.

Vihamieliset tunteet, jotka kauvan olivat kyteneet hänen povessaan,

olivat täysin oikeutetut.

Ja jos he olivat kyenneet tähän, niin saattoi heiltä odottaa mitä

tahansa.

Ehkä viha ja nurjamielisyys olivat olleet johtamassa kaikkia heidän

toimiaan.

Kun tämä oli tapahtunut ystävyyden varjon alla, niin mitä saattoikaan

silloin odottaa julkisesta vihollisuudesta!

Kustaa käytti von Pyhyä apunaan ja tämä osoitti aivan ihailtavaa

virkaintoa.

Yrjö Normankin sai ottaa osaa asioihin. Molemmat tarjosivat Kustaalle

hyvää tukeaan.

Pian oli yritys toteutettava, ukkosnuolena tuli sen iskeä syyllisiin.

Joulun aikana kutsuttiin herrainpäivät kokoon Örebrohon ja syytetyt

saivat käskyn tulla sinne.

Tyynesti ottivat he vastaan sanoman.

Mutta Kristinan valtasi levottomuus.

-- Oi, huudahti hän, -- minä olen tuntenut sen jo ilmassa! Nyt se

hirveä tapahtuu!

Mestari Olavi oli viime aikoina kirjoittanut kronikkaansa, joka

sisälsi Ruotsin historian vuoteen 1521 ja joka vasta hänen kuolemansa

jälkeen piti painettaman.

Hän lukitsi sen huolellisesti laatikkoon.

-- Kristina, virkkoi hän, -- se on minun testamenttini. Jätä se

veljelleni, arkkipiispalle, kun olen kuollut.

-- Aiotko sinä todellakin minut jättää? kysyi Kristina, purskahtaen

itkuun.

-- Minä olen, vastasi Olavi, -- uudenvuodenpäivänä aikonut pitää

saarnan, joka varmaan...

-- Miettisit mieluummin keinoa, joka voisi sinut pelastaa, puhui

Kristina. -- Se olisi parempi!

Samassa tuli kansleri.

-- Tätä olen minä odottanut aina siitä asti, kun saksalaiset tulivat

maahan, sanoi hän.

-- Mitä heillä on tekemistä tämän asian kanssa?

-- Me olemme heidän tiellään. Saammepa nähdä, että he laativat

kanteen.

-- En käsitä mistä he aikovat meitä syyttää.

-- Aina ihminen kiven tapaa, jos tahtoo toisen kivittää!

-- Luuletko asian päättyvän sillä tavalla?

-- Luulen!

-- Ja kuolet mielelläsi?

-- Olen yhä useammin viime aikoina tuntenut halua päästä näkemään,

miltä haudan toisella puolen näyttää.

-- Minä tulen mielelläni mukaan, sanoi Olavi.

-- Olemme paljon kulkeneet käsi kädessä tässä elämässä, puhui

kansleri. -- Yhdessähän me pyhän kirjan kautta katselimme autuaitten

majoja; ehkä me nyt käsi kädessä saamme muuttaa niihin!

-- Sinun seurassasi on se retki minulle rakkaampi kuin kenenkään muun

seurassa.

-- Mutta jos, jatkoi kansleri, -- toinen tai toinen meistä sattumalta

saisi armon, niin eikö ihminen lujalla tahdolla voisi odottaa toista

joko täällä tai siellä?

-- Sitä mahdollisuutta en koskaan ole ajatellut; saattaisikohan käydä

sillä tavalla?

-- En tiedä; se ajatus juolahti äkkiä mieleeni.

-- On ainakin hyvä, että yhdessä saamme lähteä Örebrohon.

Kristina tunsi kuinka vähäarvoinen hän oli heille molemmille! Mutta

hän ei saanut häiritä heitä kyynelillään ja tuskallaan. Ainoastaan

ensi hetkessä oli tunne näyttänyt voittamattomalta, sitte päätti hän

pysyä väkevänä, kunnes he olisivat lähteneet.

Hän ei edes pyytänyt saada seurata heitä Örebrohon; saattoihan hän

lähteä perässä, jos tahtoi.

He läksivät, lausuen jäähyväisensä hymysuin, ystävällisin sanoin.

Yksin jäätyään saattoi Kristina itkeä niin paljon kuin häntä halutti.

Mutta Tukholman linnassakaan ei joulu sinä vuonna ollut niin hauska

kuin tavallisesti.

Ja kuitenkin olisi iloitsemiseen ollut täysi syy.

Svante Sture ja hänen nuori rouvansa olivat nimittäin ensi kertaa

vieraina sukulaistensa luona.

Märta rouvan pienen pojan nimi oli Niilo ja hän oli hänestä

tavattoman ylpeä.

Se oli niin erinomainen lapsi, äiti ei koskaan voinut kylliksi kehua

hänen hyveitään.

Mutta ollessaan kahdenkesken Margareetan kanssa, virkkoi hän:

-- Näin meidän kesken sanoen, sovin minä paljon paremmin Svanten

emännäksi kuin sinä.

-- Sen minä kyllä uskon, vastasi Margareeta.

-- Hän ei pidä huolta mistään, metsävarkaat saavat vapaasti mellastaa

ja metsävartiat vaan katselevat hävitystä.

-- No mitä sinä sitte heille voit?

-- Minä komennan heitä kaikkia; metsävartijat, piiat ja rengit,

kaikki pelkäävät minua!

-- Oletko saanut pitää vanhan nimesi?

-- "Märta kuningas"!... Olen kyllä!

-- Mitä miehesi siitä sanoo?

-- Ei hän nyt siitä oikein pidä, mutta jos hän saisi vallita talossa,

niin menisi kaikki päin seinien!

-- Eikö hän välitä mistään?

-- Kyllä hän lukee, ja kirjoittaa myöskin; luullakseni siitä tulee

jotakin talousohjeita jalosukuisia nuorukaisia varten, ja sellaista

hän mielellään saa kirjoittaa; minä en rajoita hänen vapauttaan,

kunhan hän vaan pysyy poissa talouspuuhista, sillä niistä hän ei

ymmärrä mitään.

Mutta paitsi Svante Sturea oli kuningas pyytänyt myöskin herra Kustaa

Stenbockin ja Niilonpoika Gripin rouvineen ja lapsineen viettämään

juhlia Tukholmassa.

Sitäpaitsi oli hän pyytänyt herra Juhana Turenpojan ja Kristina

rouvan, mutta he pyysivät että saisivat tulla toisen kerran, sillä he

olivat päättäneet tällä kertaa viettää joulun kotona.

Mutta Ebba rouva ja hänen ainoa naimaton tyttärensä, Anna, saapuivat.

Lieneekö syy ollut Anna neidin vai herra Bjelken, mutta häitä ei

kuulunut.

Linnaan tuli vielä muitakin vieraita sekä likeltä että kaukaa.

Kronikka sanoo, että vieraat aina mielellään saapuivat kuningas

Kustaan kutsuihin, vaikkapa monen penikulman päästä, sillä jokainen

tiesi, että juhlat linnassa aina olivat iloiset ja hauskat. Kyösti

kuninkaan kutsumuskirjeissä seisoi aina, että ritarien piti saapua

vaimoineen, lapsineen ja palvelijoineen pitämään hauskaa hänen ja

hänen hyvien ystäviensä kanssa.

Tällaisia kutsumuskirjeitä oli tänäkin vuonna lähetetty ja

kuninkaalliset suojat olivat täynnä iloista väkeä, naurua ja riemua.

Pelimannit soittivat sydämensä pohjasta ja nuoret tanssivat.

Tähän vuodenaikaan olivat tanssit vanhan tavan mukaan enimmäkseen

joulutansseja, ja tanssiessa laulettiin ja parien lomitse pujotteli

pieniä poikia, jotka käsissään kantoivat täytettyjä kannuja ja

varoittelivat tanssivia törmäämästä kannuja vastaan. Varoitukset

eivät auttaneet, mutta jos tapaturma sattuikin, niin nauru ja huudot

pian saivat valitukset vaikenemaan. Ja entistä reippaammin kaikui

laulu: "anna kätes mulle, minä tahdon antaa sydämeni sulle". Niin

liehui tanssivien joukko poikki permannon. Ja sitte lauloivat kaikki

miehissä: "hei, nuoret tanssimaan, laulamaan". Käsiä taputettiin,

tehtiin piiri ja pyöriteltiin, anturat polkivat permantoa, kynttilät

loimottivat miltei sammumaisillaan, pilvenä nousi tomu kattoa kohti

ja soitto soi epämääräisenä vinguntana. Naurettiin, huudettiin, ilo

oli ylimmillään.

Herrojen von Pyhyn ja Normanin mielestä, jotka eivät koskaan olleet

nähneet mitään tämäntapaista, olivat pidot "ganz famos"; keskenään he

tosin nyrpistelivät nenäänsä, mutta ääneen ilmaisivat he ainoastaan

korkeinta tyytyväisyyttään, ottaen osaa iloon, minkä taisivat.

Pikku prinssi Eerik oli myöskin mukana. Hän näytti kehittyvän

kauniiksi pojaksi eikä hän enään ollut ujo, umpimielinen lapsi,

niinkuin ennen. Joskus vaan painui hänen nuorteille kasvoilleen

varjo, mutta tavallisesti se pian hälveni.

Hän tanssi sydämensä pohjasta ja valitsi aina toverikseen nuorimman

ja kauneimman tyttöjen parvesta.

Pikku Juhana viipyi mieluinten äidin luona tai leikkimässä Aatamin

kanssa.

Kääpiö oli viime aikoina käynyt sangen raihnaaksi ja Kustaa oli hänen

työkseen uskonut lastensa hoidon.

Tämä luottamustoimi miellytti Aatamia suuresti; oikeastaan tuli hänen

pitää silmällä lasten hoitajattaria ja hän täyttikin tehtävänsä

erittäin huolellisesti Margareetan suureksi iloksi.

Pikku Niilo Sture kiintyi kääpiöön siihen määrään, että Kustaa eräänä

päivänä lausui Märtalle:

-- Niilo saa viedä Aatamin mukaansa Stegeborgiin.

-- Sepä hauskaa, vastasi Märta.

-- Mutta hän ei saa viipyä teillä kauvan; hänen pitää lähteä

tervehtimään vanhaa ystävääni Arvid Vestgöteä ja viemään hänelle

terveisiä minulta.

-- Våxtorpiin on Stegeborgista pitkä matka, virkkoi Märta.

-- Antakaa Aatamille hyvä hevonen, niin hän kyllä pian pääsee perille,

-- Saako hän sieltä palata Niilon luo?

-- Se riippukoon kokonaan hänestä itsestään; Aatami on metsän lapsi,

hän tarvitsee vapautta.

-- Hän mahtaa jo olla sangen vanha?

-- Noin kolmenkymmenen, luullakseni.

-- Hän näyttää paljon vanhemmalta.

-- Metsä tulee häntä nuorentamaan, hän on liian kauvan ollut

suljettuna huoneeseen.

Oli jo kulunut pari päivää tästä keskustelusta. Aatamin käytöksestä

saattoi selvästi huomata, että hän iloitsi tulevasta vapaudestaan.

Mutta tuontuostakin jäi hän pitkäksi aikaa tuijottamaan kuninkaaseen

ja kasvojen ilme näytti sanovan: "kaikki muut kestän, mutta ero

sinusta on vaikeinta".

Mutta palatkaamme juhlivaan linnaan.

Siellä syötiin, juotiin, naurettiin ja leikittiin, siellä puhuttiin,

laulettiin, soitettiin ja tanssittiin, kaikkien kasvoilta loisti ilo

ja tyytyväisyys.

Oli sentään joukossa yksi, joka harvoin hymyili eikä koskaan laskenut

leikkiä, nimittäin kuningas; hän oli kerran verrannut itseään

Moosekseen, joka vei Israelin kansan Egyptin maalta luvattuun maahan,

mutta hän unohti, ettei Mooses, syntiensä tähden, koskaan päässyt

sinne, sekä että hän itse asettui varjoon siitä valosta, jonka hän

oli saanut tuoda kansalleen.

Omatunto on kova kurittaja ja Kustaa tunsi tehneensä väärin,

syyttäessään vanhinta ystäväänsä, kansleria, joka uskollisesti oli

auttanut häntä työssä, josta hän ylpeili elintehtävänään.

Mutta hän ei kuunnellut tätä salaista, nuhtelevaa ääntä, hän kääntyi

pois Margareetansa kysyvistä, levottomista katseista ja iloitsi

siitä, että sukulaiset ja ystävät antoivat hänelle niin paljon

puuhaa, ettei ollut tilaisuutta puhua työstä, johon kuningas uusien

ystäviensä avulla oli ryhtynyt.

Nämä kuiskuttelivat hänen korvaansa pahoja asioita, kaivoivat

esiin kaikellaisia pikkuseikkoja, joita vääntelivät ja muodostivat

kamaliksi aaveiksi! Pieninä pisaroina tippui myrkkyä yhtämittaa

hänen korvaansa. Oli sangen mukavaa syyttää vanhoja ystäviä kaikesta

epäjärjestyksestä, joka vallitsi maan kirkollisissa oloissa.

Kustaa oli luullut, että uskonpuhdistus taivaallisena mannana

lankeaisi maalle ja kansalle ja sitte hän huomasikin, että se

pääasiallisesti ryhtyi poistamaan vanhoja kirkollisia tapoja eikä

opettamaan kristinopin oikeaa henkeä.

Hän ei tullut ajatelleeksi, että rikkaat hiippakunnat ja hyvät

papinpaikat houkuttelivat ihmisiä yhtymään kuninkaan mielipiteisiin;

näiden ihmisten virkainto oli tietysti samallainen kuin heidän

käsityksensä papin velvollisuuksista.

Tanskassa oli uskonpuhdistus pantu toimeen ilman vaikeuksia,

ainoastaan kuninkaallisen käskyn kautta; piispat olivat saaneet eron

virastaan ja heidän sijallensa oli pantu superintendenttejä.

Miksei Ruotsissa saattaisi käydä samoin, jollei salaisilla keinoin

edistettäisi vanhaa järjestystä ja kirkon entistä valtaa?

Mutta juuri kun haettiin aihetta pelättyjen mullistusten

toimeenpanemiseen, määräsi Kustaa uusien ystäviensä neuvosta, vastoin

Vesteråsin resessiä, kaikki kirkon kymmenykset kruunulle, sekä

lähetti samaa tarkoitusta varten miehiä ottamaan takavarikkoon miltei

kaikki kirkkojen jäljellä olevat kalleudet.

Viisaina, voiton- ja kunnianhimoisina, uhkarohkeina ja armottomina

olivat saksalaiset onnenonkijat yhdessä tehneet suunnitelman,

miten Ruotsin kirkko olisi uudesta järjestettävä ja miten he itse

pääsisivät kiipeämään korkeimpiin kunniavirkoihin. Mutta näiden

tuumien toteuttamiseksi oli tieltä raivattava pois kaikellaisia

esteitä.

Suurinta haittaa teki ehkä vanha kansleri, joka nautti yleistä

kunnioitusta, mutta vaarallinen oli myöskin suurisuinen Olavi;

nämä molemmat olivat siis toimitettavat pois tieltä. Senjälkeen

oli vaarallisin arkkipiispa; häntä vastaan ei ollut mitään

muistuttamista, hänen elämänsä ja hänen työnsä olivat kaikkien

nähtävissä. Kuningas puhui hänestä aina suurimmalla kunnioituksella

ja rakkaudella, vaikka hän tosin joskus saattoi vimmastua, kun

Laurilta saapui vastaus hänen ärtyisiin syytöksiinsä kirkon vikoja ja

puutteita vastaan.

Lauri osoitti aina syyn vikoihin ja kun ne tavallisesti johtuivat

jostakin kuninkaan määräyksestä tai olivat luonnollinen seuraus

asiain uudesta kulusta, niin kadottivat syytökset merkityksensä.

Kuningas vastasi silloin vihan vimmoissa, että älköön papisto

luulkokaan saavansa miekkaa uudestaan käsiinsä, mutta pian unohti hän

harminsa ja piti arkkipiispasta yhtä paljon kuin ennenkin.

Tämän miehen lankeemus oli mahdollinen ainoastaan hänen veljensä

kautta; siten saataisiin hänen ja kuninkaan väli rikkoutumaan, ja

jotta kaikki kävisi pikemmin, viekoittelivat saksalaiset Kustaan

määräämään arkkipiispan veljensä tuomariksi.

Kustaa ei tahtonut suostua, mutta saksalaiset huomauttivat, että

nythän tarjoutui erinomainen tilaisuus koetella, oliko arkkipiispan

uskollisuus isänmaata ja kuningasta kohtaan niin suuri kuin miksi

sitä ylistettiin.

Tuomareiksi määrättiin, paitsi arkkipiispaa ja Strängnäsin ja

Vesteråsin piispoja, kymmenen herraa kuninkaan neuvostosta sekä von

Pyhy ja hänen hengenheimolaisensa Yrjö Norman.

Yleisön huomion välttämiseksi haastettiin syytetyt tuomioistuimen

eteen vastaamaan teoistaan itse uudenvuoden aattona 1539.

Syytökset sisälsivät, että Lauri Antinpoika, johdattaessaan kuninkaan

uskonpuhdistusasiaan, pyhästi oli luvannut aina uskollisesti ja

kaikin voimin auttaa häntä. Kustaa herra, siihen aikaan vielä

kokemattomana ja nuorena, oli suuresti epäillyt ryhtyä asiaan, koska

hänellä oli muita huolia ja koska hän pelkäsi, että yritys tuottaisi

enemmän vaaraa kuin hyötyä.

Kun sitte talonpojat rupesivat kapinoimaan, niin unohti kansleri

lupauksensa ja vetäytyi syrjään. Hän kuljetti kuninkaan, ikäänkuin

pitäen hiuksista kiinni, aavalle merelle ja sinne hän hänet heitti,

välittämättä siitä, jaksaisiko hän uida maihin vai eikö.

Ensimmältä oli Lauri ylvästellen lausunut, ettei piispoilla tarvitse

olla enemmän valtaa kuin kuningas heille suo, mutta sitte hän kravun

lailla oli ryöminyt taaksepäin, tahtoen että he saisivat takaisin

entisen mahtinsa.

Laimeat olivat kaikki mestari Laurin toimet olleet. Ainoastaan

silloin, kun tuli kysymys lampaitten keritsemisestä, silloin oli hän

ollut ensimäisenä.

Hän oli aina kehunut, että hän evankeelisine joukkoineen on yhtä

väkevä kuin kuningas ja että hän kyllä puolustaa itseään vetämällä

muita puoleensa, jollei kuningas häntä puolusta.

Siihen aikaan, jolloin kuninkaalla oli sangen vähän kelpo väkeä

ja koirat häntä ajoivat takaa kuin ahdistettua hirveä, oli hänen

täytynyt kantaa myllynkivenpainoisia huoliaan sydämessään, jottei

Lauri matkaansaattaisi vielä suurempia petoksia, koska hänen

pääpyrintönään oli hänen herransa ja kuninkaansa tuho.

Salaviekkaalla vakuutuskyvyllään oli hän johdattanut kuninkaan

gottlantilaissotaan, jotta hän kokonaan menettäisi kuninkaallisen

arvonsa ja onnensa.

Kuninkaan oleskellessa Smålannissa oli hän yhdessä mestari Olavin

kanssa ruvennut hävittämään alttareja, kirkkoja ja luostareja, kunnes

heidän aikaansaamansa kiihko jo oli puhkeamaisillaan ilmi kapinaksi.

Sittemmin he linnanvouti Pietari Hårdin kanssa vielä olivat

ryöstäneet kirkkoja ja hävittäneet alttareja, muka siten poistaakseen

messun jumalanpalveluksesta. Eivät he myöskään olleet tehneet tiliä

verosta, jonka olivat kantaneet.

Kun kuninkaan kamreeri Olavi Broms epärehellisesti oli hoitanut

kuninkaan kamaritiluksia, niin Lauri suoraan oli kysynyt, mitä

kuningas tekee niin paljolla rahalla -- hyvät ystävät olisivat muka

hänelle paljon hyödyllisemmät.

Lauri ja Olavi olivat jo aikoja sitte salaisten rippien kautta

hankkineet tiedon siitä hirveästä salaliitosta, joka v. 1536 uhkasi

kuninkaan henkeä ja valtakunnan onnea. Ja vaikka he tiesivät, että

teurastus odotti kuninkaallista, persoonaa, niin eivät he ajoissa

olleet varoittaneet häntä.

Taivaan Jumala oli suuren armonsa ja voimansa kautta ilmoittanut

murhan ja salajuonet, joiden vertaa tuskin tavataan missään

historiassa, kuninkaalle, joten paha saatiin ehkäistyksi.

Lisäksi olivat Lauri ja Olavi vielä kehoittaneet kuningasta

vapauttamaan petturit rangaistuksesta.

Varsinkin syytettiin mestari Olavia siitä, että hän tämän johdosta

oli vedonnut Pyhään sanaan, mutta väärentämällä sen merkitystä.

Vielä oli hän selittänyt, että muutama päivänsappi, jonka hän näki

taivaalla, ennusti rangaistusta esivallan synneistä.

Nämä olivat pääasialliset syytökset.

Monet niistä olivat aivan väärät, toisissa ilmeni selvä vääristely,

kaikista henki katkeruus ja kiukku. Ne todistivat selvästi, että

syyttäjä syytettyjensä kustannuksella toivoi pääsevänsä suureen

asemaan.

Kaikesta saattoi huomata, että von Pyhy, kuninkaan nykyinen kansleri,

oli laatinut kanteen.

Mestari Olavi vakuutti, tavalliseen huolettomaan tapaansa, sekä

Jumalan että omatuntonsa edessä, ettei hän julkisesti eikä salaa

ollut tahtonut vahingoittaa. Päinvastoin oli hän aina tahtonut

puolustaa kuninkaan etuja ja hyötyä.

Lauri Antinpoika pysyi merkillisen tyynenä; syytökset eivät

loukanneet häntä niin paljon kuin ne häneen koskivat.

Saattoiko kuningas Kustaa todellakin soimata häntä työstä, jota hän

itse piti toimintansa kruununa?

Selvästi saattoi huomata, että syytökset olivat alleviivatut.

Kuningas joko ei tuntenut niitä, tai oli hänestä tullut tyranni, joka

mistä hinnasta tahansa tahtoi päästä vanhoista ystävistään.

Lauri vastasi, että koska syytöksiä oli niin paljon eikä hän saata

muistaa niitä kaikkia, niin hän pyytäisi jäljennöksen asiakirjoista.

Sitte hän kirjallisesti vastaisi niihin kaikkiin.

Syytetyt vietiin nyt asuntoon, jossa heitä pidettiin vankeudessa.

Myöhään illalla tuli arkkipiispa salaa heidän luokseen.

Hän huomautti heille, että kirkon olemassaolo on vaarassa. Kuningas

luottaa noihin molempiin hävyttömiin onnenonkijoihin ja Lauri

Antinpojan aiottua kirjallista vastausta tulevat he käyttämään

ainoastaan aseena, jolla he vielä enemmän ärsyttävät kuningasta.

-- Mutta entä neuvosherrat? huudahti Olavi.

-- He ovat tällä hetkellä suosikkien tottelevaisia palvelijoita.

-- Oikeutta ei siis enään ole olemassa! huudahti kansleri.

-- Tyranni! mutisi Olavi.

-- Hän kutsuu itseään kristityksi!

-- Luulee olevansa väkevä ja kulkee toisten talutusnuorassa!

-- Olette oikeassa, aivan oikeassa, virkkoi arkkipiispa. -- Mutta

jos ajattelemme mitä hän on tehnyt maamme hyväksi, että me, jollei

häntä olisi ollut, luultavasti nyt tottelisimme Tanskan käskyjä,

että meidän pääasiallisesti on kiittäminen hänen persoonallista

vaikutustaan siitä, että meidän silvottu, levoton maamme sai

järjestetyt olot, niin emme tuomitse häntä hänen inhimillisten

heikkouksiensa tähden; niilläkin on ehkä selittävät syynsä.

-- Saattaa olla.

-- Miksi hän tuo tänne ulkomaalaisia?

-- Olen kauvan miettinyt sitä asiaa ja luulen syyn siihen olevan sen,

että ruotsalaiset niin vähän taitavat kieliä. Kuningas ei itsekään

ole kielentaitava ja siksi, ettei hän voi luottaa kehenkään, täytyy

hänen ponnistaa voimiaan äärimmilleen.

-- Käyttäköön hän hyväkseen ulkomaalaisia, mutta älköön silti tehkö

heitä uskotuikseen.

-- He kertovat hänelle, että olot heidän maassaan ovat juuri

sellaiset, jommoisiksi hän tahtoisi Ruotsin olot.

-- Nyt tulevat seuraukset.

-- Tiedämme kaikki, jatkoi lempeä Lauri,-- Kristuksenkin esimerkistä,

että elämässä sattuu pimeyden hetkiä... Joka ihminen saa niitä kokea.

Nyt ovat pimeät hetket kuningas Kustaalla, pahat voimat ovat saaneet

hänet pauloihinsa ja minä olen varma siitä, että hän suuresti kärsii.

-- Itserakkauden ja ylimielisyyden henget ovat kietoneet hänet

pauloihinsa.

-- Sentähden tulee miekan lävistää hänen sielunsa ja muisto siitä,

vaikkakin katkerana, on opettava hänelle nöyryyttä; mutta eikö

meidän, hänen vanhojen ystäviensä, näinä hetkinä tule auttaa häntä

niin paljon kuin taidamme?

-- Tällaisissa asioissa täytyy jokaisen auttaa itseään.

-- Eikö enkelikin taivaasta tuonut kalkkia lohdutukseksi?

-- Me emme ole enkelejä

-- Te tulette enkeleiksi, jos kuljette samoja teitä.

-- Mikä on tarkoituksesi, veli Lauri? kysyi vihdoin Olavi, jonka

mielenliikutus oli vallannut vastoin hänen tahtoaan.

-- Kuningas on tehnyt teille väärin, mutta paljon enemmän on hän

rikkonut itseään vastaan, sillä hän on astunut ansaan, josta

ainoastaan te saatatte hänet pelastaa.

-- Sanasi sietävät selitystä! huudahti Olavi.

-- Minä alan ne ymmärtää, puhui kansleri, -- mutta älä vaadi meiltä

liikoja.

-- Löytyykö mitään liikoja, kun voitto on kysymyksessä?

-- Kunniastaan ei kukaan luovu.

-- Suurin kunnia on velvollisuuksien täyttäminen ja velvollisuuksia

ovat kaikki keinot, jotka johtavat suureen päämäärään.

-- Älä enään kiusaa meitä, sano, mitä pyydät!

-- Että te ehkäisette tuuman, joka on täyttymäisillään. Tarkoitus

on tietysti jatkaa oikeudenkäyntiä ja rettelöimällä teitä vastaan

pakoittaa minut luopumaan virastani, joten taistelukenttä jäisi

tyhjäksi eikä kukaan enään jaksaisi vastustaa.

-- Se on totta! huudahti kansleri.

-- Meidän kanssamme ei kukaan saata rettelöidä, huomautti Olavi.

-- Veli raukkani!... Entä jos teitä vaaditaan polvillanne

tunnustamaan, että olette tehneet itsenne syypäiksi rikokseen

kuningasta ja isänmaata vastaan sekä rukoilemaan armahdusta

ansaitusta ankarasta rangaistuksesta.

-- Sitä eivät he uskalla!

-- Mieluummin kärsin minä kidutusta.

-- Ja sitte teidät tuomitaan teilattaviksi... Sanokaa, rakkaat

ystävät, mitä tällä voitatte?

-- Se vasta olisi alennus.

-- Ehkä maailman silmissä, mutta Jumalan edessä siitä saattaa tulla

ylennys. Mutta minä en ole tullut pyytämään teiltä tätä, vaan sitä,

ettette kiellä syyllisyyttänne; minä ja piispat sekä muutamat

valtakunnan neuvoksista annamme sitte toisille selityksen asiasta.

-- Mitä tällä sitte voitetaan?

-- Ensi katsannolla sangen vähän; teidät tuomitaan kuolemaan ja minä

ynnä muut allekirjoitamme tuomion, puhui Lauri, luoden kyyneltyneet

silmänsä veljeensä ja Lauri Antinpoikaan.

-- Mitä siten on voitettu?

-- Se, että kun pyydetään armoa, niin kuningas saattaa antaa.

-- Mutta entä jollemme me huoli armoa?

-- Huolittehan toki, voidaksenne jatkuvasti edistää mestarinne ja

herranne asiaa.

* * * * *

Tammikuun toisena päivänä oli tuomioistuin taaskin koolla ja silloin

esitettiin asiakirja, jossa syylliset tunnustivat syyllisyytensä,

ynnä todistus, jonka useimmat tuomioistuimen jäsenet olivat

allekirjoittaneet.

Tuskin saattoivat saksalaiset salata harmiaan; nyt oli käynyt aivan

vastoin heidän laskujaan.

Tuomio julistettiin ja allekirjoitettiin.

Kiireen kautta palasivat alkuunpanijat Tukholmaan. Nyt piti heidän

karaista kuninkaan mieltä.

Matkalla teki von Pyhy joukon hajanaisia muistiinpanoja, osaksi

saksan osaksi ruotsin kielellä, näyttääkseen ne kuninkaalle. Ne ovat

säilyneet meidän päiviimme asti.

Mutta samaan aikaan etsi Margareeta tilaisuutta saada puhutella

kuningasta kahdenkesken.

Hän tapasi hänet salakammiossa, niin vaipuneena ajatuksiin, ettei hän

huomannut hänen tuloaan.

Margareeta lankesi polvilleen ja suuteli hänen kättään.

-- Margareeta, mitä tämä merkitsee? Kuningas tahtoi nostaa hänet ylös.

-- Ei, ennenkuin olet täyttänyt rukoukseni. Kustaa rypisteli hiukan

kulmakarvojaan.

-- Mitä sinä pyydät?

-- Uudenvuodenlahjaa!

-- Saat mielelläsi, sano vaan mitä tahdot.

-- Armoa syyttömälle!

-- Syyttömällekö? Mistä sinä sen tiedät?

-- On inhimillistä erehtyä ymmärtämättömyydestä.

-- Mutta entä tieten, tahtoen?

-- Sitä ei mestari Olavi ole tehnyt!

-- Sen arvasin!

-- Hänen vaimonsa kävi täällä. Niin syvää surua en koskaan ole

nähnyt, ja minä lupasin...

-- Lupasit? Margareeta!

-- Ettei minun herrani salli panna täytäntöön väärää tuomiota.

-- Väärääkö?

-- Niin, Kustaa, minä olen itse monta kertaa kuullut hänen saarnaavan

ja minä vakuutan sinulle, että hän on oikea pappi.

-- Joka herjaa esivaltaansa.

-- Etkö sinä ymmärrä, että hän tahtoo poistaa vikasi, oma rakas

herrani!

Ja Margareeta hyväili hänen poskiaan ja suori hänen partaansa.

-- Tuleeko sen tapahtua julkisesti?

-- Mitä se tekee, jos joku osoittaa likapilkkua, koska kerran kaikki

jo ovat sen nähneet? Sitä pikemmin sinä sen poistat.

-- Hän sanoo, että päivänsappi ennustaa rangaistusta minun suurien

syntieni takia.

-- Se oli minun käsitykseni mukaan tyhmää, mutta hän on liian vähän

ollut sinun seurassasi. Antakaamme hänen tulla tänne -- minun tähteni.

-- Ja aiotko sinä ruveta yhtä kapinalliseksi kuin hän?

-- Ehkä kyllä.

-- Tiedätkö mikä rangaistus siitä odottaa?

-- Älä sano sitä, mutta rankaise minua hänen sijastansa.

-- Kuinka sinä voit puhua sillä tavalla?

-- Miksen voisi. Ajatelkaamme, että sinä rakastat minua yhtä paljon

kuin hän Olavia; silloin et sinä rankaise häntä ankarammin kuin

rankaisisit minua, jos minä olisin syyllinen.

-- Sinä olet vaarallinen asianajaja, virkkoi Kustaa.

-- Sinä olet siis luvannut, sanoi Margareeta, muodostaen huulensa

suudeltaviksi.

-- Ojenna tänne!

-- Lupaa ensin!

-- En voi, Margareeta!

Margareeta ei tyytynyt yhteen suudelmaan, vaan suuteli häntä moneen

kertaan.

-- Sinun täytyy tehdä se, minun tähteni!

-- Oikeus...

-- Niin, se vaatii, että sinä täytät Margareetasi rukoukset; sinulla

on ehkä aihetta syyttää häntä heikkouksista ja puutteista, mutta ei

ainoastakaan rikoksesta.

-- Sitä et sinä ymmärrä!

-- En mahda ymmärtää, virkkoi Margareeta, siirtyen syrjään, --

minähän olen ainoastaan oppimaton nainen.

-- Nyt en minä pidä sinusta!

-- Etkö todellakaan?

-- Tiedäthän, että lasken leikkiä, sanoi Kustaa, hymyillen hänen

levottomuudelleen.

-- Kustaa, ajattele, että minä huomenna kuolen, etkö tänään tahdo

täyttää rukoustani? Minä pyydän: tee se minun, tee se Juhanan tähden.

-- Miksi sinä olet niin itsepintainen?

-- Siksi, Kustaa, että minä sinua niin rakastan. Minä en saata

rukoilla sinulle taivaan siunausta, kun tiedän, että sinä aiot tehdä

jotakin, jota sittemmin katkerasti tulisit katumaan.

Kustaa vaipui mietteisiin.

-- Hyvä enkelini! virkkoi hän.

-- Anna minun olla hyvänä enkelinäsi, anna minun karkoittaa pois

pahat henget.

-- Entä jos jo olen antanut päinvastaisen lupauksen?

-- Pahalle hengelle. Sitä et sinä saa pitää! Kuningas istui ääneti,

ajatuksiin vaipuneena.

-- Olemme juuri viettäneet joulujuhlaa, jatkoi Margareeta, -- sinä

olet tehnyt monen ihmisen iloiseksi ja onnelliseksi; kruunaa nyt

työsi antamalla surevalle vaimolle takaisin hänen miehensä. Anna

anteeksi, niinkuin Kristus käskee, ja ajattele, kuinka, jos meidät

olisi eroitettu, me rakastaisimme sitä, joka jälleen liittäisi

kätemme yhteen.

-- Sinä olet voittanut! sanoi Kustaa.

-- Kiitos, kiitos!

Itkien vaipuivat he toistensa syliin.

Ne herrat, jotka kuninkaan sijaisina olivat olleet läsnä,

tuomioistuimen keskusteluissa, palasivat nyt Tukholmaan, pyytäen

päästä kuninkaan puheille. Kolme tuomaria oli seurannut heitä,

pyytääkseen tuomituille armoa.

Alussa oli kuningas hyvin ankara, mutta vihdoin hän taipui ja muutti

rangaistuksen rahasakoiksi, jotka Tukholman kaupungin asukkaat

keräsivät kokoon keskuudessaan ja maksoivat rakastetun opettajansa,

mestari Olavin puolesta.

Mutta kansleri Lauri Antinpojan puolesta ei kukaan rukoillut eikä hän

olisi tahtonutkaan vastaanottaa apua. Omin varoin suoritti hän sakot;

ne olivat juuri niin suuret, että hän tuli aivan köyhäksi.

Hän siirtyi nyt syrjään yleisestä elämästä ja vietti rikasvaiheisen

elämänsä viime vuodet Strängnäsissä.

Tuntematon lahjoittaja lähetti hänelle tuontuostakin uusia kirjoja,

sekä kaikellaista muuta tavaraa, kuten viiniä, y.m. Mestari Olavi

se ei saattanut olla eikä hänen vaimonsa, sillä heillä ei ollut

mitään antamista. Lähettäjänä oli ehkä kuningatar, tai mahdollisesti

kuningas.

Viimeksimainittu ajatus toi kirkkaan hymyn vanhoille, uurtuneille

kasvoille.

-- Hän huomaa tehneensä minulle väärin, mietti Lauri, -- sitä

paremmalta on lahja maistuva.

Mestari Olavi ja hänen vaimonsa saivat Martti Skinnaren toimesta

paremman asunnon. Olihan Martti varakas mies.

Kristina sai nyt nauttia miehensä seuraa enemmän kuin ennen. Kun

ei Olavi enään joka päivä saanut tavata vanhaa Lauriaan, niin

täytyi hänen jonkun kanssa jutella hänestä; eikä kukaan ollut niin

taipuvainen kuuntelemaan kuin Kristina.

Hän oli aivan vakuutettu siitä, että hänen Olavin hengestä oli

kiittäminen kuningattaren rukouksia, ja itsekseen tuumi hän monasti,

että sellainen vaikutusvalta pitäisi jokaisella vaimolla olla. Tämä

ajatus varmaan rohkaisi hänen mieltään, sillä joskus, kun Olavi luki

hänelle kronikkaansa, jota hän joka päivä kirjoitti, niin virkkoi

Kristina:

-- Sinun lausuntosi ovat liian ankarat!

-- Sitä et sinä ymmärrä, vastasi hän alussa. Mutta kun Kristina aina

esiintoi todistuksia, niin hän vähitellen tottui sekä kuulemaan että

selittämään syitä.

"Tästä minun on kiittäminen kuningatarta", mietti Kristina.

Saksalaiset olivat vimmoissaan kärsimästään tappiosta. Mutta sitä

ei auttanut näyttää. Jollei arkkipiispa ollutkaan kaatunut noiden

toisten kanssa, niin hän saattoi kaatua yksin.

Vaikutusvaltaansa kuninkaaseen koettivat he kaikin tavoin vahvistaa

ja heidän ponnistustensa menestystä todistaa se, että kuningas piti

Yrjö Normania niin välttämättömänä valtiollisiin toimiin, että

nuorelle prinssille piti tilata uusi opettaja.

Nämä molemmat herrat saarnasivat nyt Kustaalle, että Ruotsin

kuninkaan pitäisi hallita kirkkoaan yhtä suurella vallalla kuin

saksalaiset ruhtinaat ja valtiokaupungit kirkkoaan. Yhteydestään

irroitettu luterilainen lause sanoi, että kirkko ainoastaan maallisen

vallan kautta saattaisi päästä oikeuksiinsa, joten lääniherra

erityisten olosuhteiden vallitessa saisi kaikki piispalliset

oikeudet. Sellaisen mullistuksen oli Saksin vaaliruhtinas pannut

toimeen jo 1528--29.

Helposti kääntyivät Kustaan ajatukset siihen suuntaan, että kirkon

valtaa oli supistettava.

Uskonpuhdistustyön laimea edistys teki hänet tyytymättömäksi ja

Normanin huomasi hän mieheksi, joka kirkollisasioissa taitavana ja

kokeneena varmaan tulisi olemaan hänelle hyödyllinen.

Vielä jonkun aikaa punnittuaan asiaa, päätti hän uskoa hänelle

Ruotsin kirkon korkeimman tarkastusvallan.

Avonaisessa kirjeessä joulukuun 8 päivältä 1539 ilmoitti kuningas,

että hän pyhän, kristillisen uskon ylimpänä suojelijana koko

valtakunnassaan sekä kuninkaallisen virkansa nojalla, määrää

maisteri Yrjö Normanin Ruotsin kirkon ordinaatoriksi, ja pitää

hänen, Vesteråsin piispan avustamana toimittaa tarkastuksia kaikissa

hiippakunnissa. Hän saa vallan kuninkaan nimessä tuomita piispoja,

prelaatteja ja kaikkia muita hengellisiä herroja.

Tarkastajien tulee katsoa, että piispat ja saarnaajat palavien

lamppujen lailla ja tosikristillisellä esimerkillä valaisevat

kuninkaan alamaisten tietä, sekä että he saarnatuolista kehoittavat

heitä pyrkimään hyveisiin, rakkauteen, rauhaan ja kuuliaisuuteen

esivaltaa kohtaan.

Vieraita lahkolaissaarnaajia tulee rangaista; kovaa kuria on

pidettävä ja tarkasti katsottava, etteivät piispat ja hengelliset

herrat millään lailla tee haittaa kuninkaan toimenpiteille.

Konservaatoreja ja senioreja on asetettava joka hiippakuntaan ja

näiden tulee pitää huolta siitä, että uutta järjestystä tarkasti

seurataan ja noudatetaan.

Määrätty tarkastus pidettiin heti senjälkeen. Kaikki kirkkojen

kalleudet ja hopeatavarat, joita ei välttämättömästi tarvittu

jumalanpalveluksessa, merkittiin muistiin.

Siten sai kuningas suuria kokoelmia kirkkohopeaa ja kultaa,

kuten pyhimysarkkuja ja muita koristuksia, sormuksia, ristejä,

monstranseja, suitsutusastioita ja kullatuita nappeja kuorikaapuista,

sekä kalkkeja ja öylättilautasia.

Tähän asti oli kirkoilta otettu veroa Ruotsin kansan suostumuksella;

nyt tapahtui verotus kokonaan kuninkaan mielivaltaisuudesta, niinkuin

yleensä koko sinä aikana, jolloin valta oli molempien saksalaisten

herrojen käsissä.

Luonnollisesti Ruotsin kansassa taas heräsi levottomuus ja

tyytymättömyys. Siitä on todisteena kapina, joka kuningas Kustaan

omien sanojen mukaan, oli pahin kaikista.

Mutta ennenkuin ryhdymme kertomaan "dackesodasta", niin seuratkaamme

kuningas Kustaata Örebrohon v. 1540, nähdäksemme mitä hän siellä

toimittaa.

Hän kehoitti mielellään juhlavieraitaan saapumaan vaimoineen,

lapsineen, ja mielellään hän itse matkoilleen otti Margareetan ja

lapset. Kuninkaallisia linnoja oli kaikkialla, Örebrossa sangen

komeakin. Ja tavallista suuremmista valmistuksista saattoi päättää,

että suuret kemut olivat odotettavissa.

Kronikat kertovat, että Margareeta rouva itse otti osaa leipomiseen

ja oluenpanoon; ja vanhoista kirjoista tiedämme, että hän itse

ompeli sekä herransa että poikiensa paidat. Eikä se tapahtunut näön

vuoksi, vaan täydellä todella, sen saatamme päättää jo siitä, että

ajan tavan mukaan jokaisen vaimon, olipa hän sitte kuningatar tai

porvarisnainen, piti olla kelpo emännän.

Mutta Margareeta oli vielä enemmän, sillä hän oli herransa ystävä

ja uskottu. Hänelle uskoi Kustaa yleensä kaikki huolensa ja hänelle

hän ilmoitti suunnitelmansa. Margareeta omisti ne kaikki omikseen ja

jouduttuaan ikäänkuin kirkkaampaan valoon, katkesi huolista kärki ja

yhteiset keskustelut selvittivät suunnitelmat.

Margareeta ei koskaan esiintynyt vaativana; sekä hänen ajatuksensa

että hänen mielensä oli nöyrä. Hänen sanojensa ja tekojensa ainoana

ojennusnuorana oli sydän.

Sentähden hän monasti vastasikin, kun Kustaa kysyi, mistä hän tiesi

sen tai sen asian: "Minä en tiedä, mutta tunnen, että niin sen täytyy

olla."

Kustaa toisti silloin, että hän totisesti on hänen hyvä enkelinsä.

-- Minulta puuttuu siivet, voidakseni sitä oikein olla, vastasi

Margareeta.

-- Kuinka niin?

-- Tahtoisin näkymättömänä seurata sinua.

-- Etkö luule, että yksin tulen toimeen?

-- Minä saattaisin silloin karkoittaa pahat henget luotasi.

-- Luuletko pahojen henkien minua seuraavan?

-- Kun näen otsasi rypyssä, niin tiedän, että ne ovat likeisyydessäsi.

-- Se tapahtuu usein.

-- Hyvin usein nykyään.

-- Sano minulle, keitä tarkoitat? -- Likeisimpiä neuvonantajiasi.

-- Olet väärässä... He ovat eteviä, taitavia miehiä.

-- Ehkä.

-- Minä, joka tähän saakka olen saanut luottaa yksin itseeni, voin

nyt käyttää hyväkseni heidän erinomaista apuaan.

-- Iloitsen siitä suuresti.

-- Miksei meidän rakas Ruotsimme voisi kehittyä samassa määrässä kuin

vieraatkin maat? von Pyhy katselee olosuhteita terävällä silmällä ja

minä olen varma, että hänen suunnitelmansa erinomaiset.

-- Minä niin mielelläni suon olevani väärässä.

-- Sinä olet väärässä, rakkaani. Mutta tahdotko nyt tietää, miksi

olet täällä Örebrossa?

-- Sentähden, että herrani tahtoo

-- Mutta mistä syystä?

-- Hän tahtoo pitää suuret pidot.

-- Mistä syystä?

-- Minä kyllä tiedän... hän tahtoo nähdä ympärillään nuoruutta ja

kauneutta, ja hänen emäntänsä...

-- On minun silmissäni kauneista kaunein ja rakkaista rakkain. Mutta

kuuleppa nyt, sillä asia koskee sinua.

-- Minuako?... Siinä tapauksessa minä lähden tieheni.

-- Tai oikeammin sanoen lapsiamme.

-- Se on toinen asia... sitte minä jään tänne.

-- Arvasinhan minä sen.

-- Mitä, Kustaa?

-- Oletko utelias?

-- Suuresti!

-- Asia on se, että minä tahdon säätyjä vahvistamaan Vadstenan

kokouksen päätöksen, jonka mukaan minun perillisteni, toisen toisensa

jälkeen, niin kauvan kuin heitä on, tulee periä Ruotsin valtakunta ja

kruunu... Mitä sinä siitä pidät?

-- Se on aivan oikein.

-- Jollei ensimäinen poika kelpaa, niin valittakoon toinen, sanotaan

päätöksessä, ja minä tunnustan, että jos seuraisin sydämeni ääntä...

-- Älä tee sitä. Eerikhän edistyy hyvin.

-- Hän on kopea ja itsepintainen... uusi opettaja, Beureus, ei ole

tarpeeksi ankara.

-- Eerik tietää, että hän on prinssi.

-- Hänen täytyy oppia tottelemaan.

-- Oletko ajatellut Juhanan tulevaisuutta?

-- Aion antaa hänelle parasta mitä saatan... Olen ajatellut Suomea.

-- Sepä oikein hyvä, niin he joutuvat kauvas toisistaan.

-- He eivät vedä yhtä köyttä.

-- Jospa ei heidän välinsä olisi sen pahempi!

-- Mitä sinä nyt tarkoitat?

-- Heitä ei koskaan uskalla heittää kahden samaan huoneeseen.

-- Se on Eerikin syy.

-- Niin minäkin luulen.

-- Olkoon hän varoillaan!

-- Ehkä hän muuttuu, kun saa enemmän järkeä.

-- Toivokaamme!... Tahdotko ottaa osaa juhlallisuuteen?

-- Tietysti minä tahdon.

-- Arvasinhan minä sen, lisäsi Kustaa hymyillen, -- sinä ja kaikki

naiset.

Sitte määrättiin päivä ja juhlallisuuden jälkeen olivat kemut

pidettävät.

Valtakunnanneuvosto ja useita piispoja kokoontui kirkon yläkuoriin.

Kuningatar istui tuolilla kuorissa ja hänen hovinaisensa seisoivat

hänen takanaan. Kuningas oli toisella puolen molempien poikiensa

kanssa ja heidän takanaan seisoivat hoviherrat. Kirkko oli täynnä

uteliaita katsojia.

Urut alkoivat soida, piispat menivät alttarille ja virsi veisattiin.

Silloin nousi kuningas ja astui muutaman askelen eteenpäin yhdessä

molempien poikainsa kanssa.

Senjälkeen hän paljasti miekkansa ja sanoi lujalla ja miehekkäällä

äänellä:

-- Isän Jumalan, pojan ja pyhän hengen nimeen ja kaikkivaltiaan

Jumalan voimasta ja vallasta, joka suo ja sallii meidän ja kaikkien

meidän nuorten ja ruhtinaallisten perillistemme polvesta polveen

hallita ja vallita teitä ja kaikkia alamaisiamme maan päällä,

ojennamme me tämän oikeuden miekkamme todistukseksi, jonka kautta

vannokaa.

Herrat ja piispat lankesivat polvilleen ja koskettivat kuninkaan

miekkaa, lausuen kuninkaan saneleman valan, jonka Konrad von Pyhy oli

kirjoittanut.

He vannoivat pysyvänsä kuninkaalle ja hänen nuorille perillisilleen

uskollisina, suosiollisina, kuuliaisina ja vilpittöminä sekä

suojelevansa heitä ja maata elämällään ja hengellään; he lupasivat

suojella ja varjella miehekästä viisautta ja ritarillisia tekoja,

eikä ylhäisten suosion eikä vihollisten mahtavan vastustuksen tai

vaaran tai hädän pitänyt pakoittaa heitä luopumaan päätöksestään,

vaan ainoastaan Jumalan ja kuoleman.

Taaskin veisattiin virsi ja juhlallisuus oli lopussa.

Sitte alkoivat kemut linnassa.

Kuninkaallinen perhe tervehti vieraitaan aivan niinkuin meidän

päivinämme tavalliset ihmiset tervehtivät toisiaan.

Nykyajan kokemus osoittaa, että jota vähemmin ihmisissä on todellista

suuruutta, sitä enemmän käyttävät he ulkonaisia juhlamenoja.

Mieliala juhlassa oli, kuten tavallisesti, iloinen ja hilpeä;

nuoret tanssivat ja Margareeta rouva jutteli paikkakunnan rouvien

kanssa talousaskareista; jokainen heistä piti kunniana saada kertoa

kokemuksesta, jota eivät toiset vielä tunteneet, mutta tietysti

kuunneltiin Margareeta rouvan kertomuksia suurimmalla innolla.

Kustaan oli tänään sangen vaikea tulla toimeen herrojen seurassa.

Uskollisuusvala oli tehnyt huonon vaikutuksen, se oli uutta, se

miellytti ruotsalaisia yhtä vähän kuin sen tekijä, von Pyhy itse.

Kun Kustaa huomasi mikä oli syynä mielialan raskauteen, kävi hän

paikalla käsiksi asiaan ja kertoi aivan julkisesti, että hän aikoo

järjestää Ruotsin hallituksen saksalaiseen malliin.

Joku läsnäolijoista epäili tuuman menestymistä.

-- Saammepa nähdä! huudahti kuningas. -- Sinut, Kustaa Olavinpoika,

määrään minä maaherraksi ja teidät, piispa Sven, alikansleriksi.

Teidän apunanne tulee olla neljä lautamiestä ja yksi sihteeri.

Teidän tulee minun poissaollessani käyttää kuninkaan korkeinta

tuomio-oikeutta, valvoa kruunun veronkantoa ja sen muuta omaisuutta,

kuten läänintiluksia ja kartanoja sekä pitää silmällä yleistä

järjestystä.

-- Siihen vaaditaan suuria voimia.

-- Minä olenkin aikonut asettaa "ratsastusmestarin ja ratsastavan

ruodun", sanoi Kustaa. - Näiden tulee hyvillä hevosilla ja yllään

metsästyshaarniskat ratsastaa pitkin maakuntaa, päästä päähän, kysyä

jokaisen kulkijan ammattia ja asiaa, ottaa kiinni epäilyttävät

henkilöt, jotka poikkeavat tavalliselta kulkutieltä ja vaatia

jokaiselta kauppamieheltä matkustuskirje; tämä kirje on kirjoitettava

hänen kotiseudullaan ja tulee siinä olla sen maaherran allekirjoitus,

jonka maakunnassa matkustus tapahtuu; hänelle on myös tehtävä selko

matkan tarkoituksesta.

Kunnioittavan hiljaisuuden vallitessa kuuntelivat läsnäolijat

kuninkaan sanoja, mutta vaikkeivät he mitään sanoneetkaan, niin

huomasi Kustaa selvästi, etteivät hänen sanansa tehneet hyvää

vaikutusta.

Kustaan ja hänen vieraidensa väli ei vielä milloinkaan ollut tuntunut

niin kylmältä kuin tällä kertaa. Mutta kuningas oli saanut päähänsä,

että hän von Pyhyn kautta tulisi tekemään maansa onnelliseksi ja --

älkäämme unohtako sitä -- siihen päämäärään tähtäsivät kaikki hänen

ajatuksensa ja toivomuksensa. Harvoin ovat etevän persoonallisuuden

teot olleet niin selväjärkiset kuin Kustaa Vaasan, vaikka hänellä,

niinkuin muillakin, oli inhimilliset heikkoutensa.

Mustin pilkku hänen elämässään oli hänen rikoksensa vanhaa ystäväänsä

ja uskottuansa, kansleri Lauri Antinpoikaa ja Olavi Pietarinpoikaa

vastaan. Mutta emmehän me tunne hänen hiljaista katumustaan ja

hänen omantuntonsa ehkä katkeriakin soimauksia. Hänellä oli suuria

kiusauksia, hän kun tunsi sekä tietojensa että valtansa puolesta

olevansa ympäristönsä yläpuolella. Vaikeaa oli olla tätä valtaa

väärinkäyttämättä.

Koko hänen elämänsä oli ainoa työpäivä, mutta sen lepohetket harvat,

ja koko hänen työnsä tarkoitti maan ja kansan hyötyä.

Hän eläytyi jokaisen säätyluokan elämäntapoihin, ei huvin vuoksi eikä

voidakseen tiedoistaan kerskailla, vaan hyödyttääkseen jokaisen etuja.

Me tiedämme, että hän sekä sanoilla että töillä antoi talonpojille

neuvoja maanviljelyksessä ja karjanhoidossa.

Samaten koetti hän hankkia ruotsalaisille kauppiaille kaikellaisia

etuja suojelemalla ja varjelemalla ostajia nurkkakaupustelulta.

Hän järjesti rahalaitoksen ja hänen vaikeimpia tehtäviään oli opettaa

ruotsalaisille, ettei heidän pidä halveksia omaa rahaansa.

Ruotsissa lyötiin joka vuosi paljon rahaa, mutta siihen tarvittava

hopea oli sekä hienompaa että parempaa kuin tanskalaisessa ja

saksalaisessa rahassa.

Kauppiaat lähettivät ruotsalaista rahaa tanskalaisille, saksalaisille

ja liiviläisille seuduille, jossa se kävi kaupan erinomaisen hyvin.

Ja ruotsalaiset ottivat yhden Lyypekkiläisen markan kahdesta

ruotsalaisesta aurtuasta, joiden arvo oli enemmän kuin kaksi kertaa

suurempi.

Kun eivät ankarimmatkaan kiellot vientiä vastaan auttaneet, lakkautti

Kustaa koko rahanlyönnin.

Muutaman vuoden päästä oli rahanpuute tehnyt lopun miltei koko

kaupasta ja hätä oli aivan yleinen.

Vasta nyt käsittivät kauppiaat asiain tilan ja tekivät keskinäisen

sopimuksen, ettei ulkomaalaista rahaa otettaisi vastaan korkeammasta

arvosta kuin vastaavasta ruotsalaisesta rahasta, sekä että sitä,

joka harjoitti kauppaa ruotsalaisella rahalla, oli rangaistava kuin

varkaudesta.

Sitte ruvettiin taas lyömään rahaa.

Kuninkaan saksalaiset neuvonantajat kehoittivat nyt häntä

huonontamaan ruotsalaista rahaa, josta ei suinkaan koitunut hyötyä

kaupalle, koska se nyt kääntyi uusille suunnille. Se tuli v. 1536

vapaaksi, viiden prosentin tullia vastaan kaikista maahan tuoduista

tavaroista. Menevien tavaroiden tulli määrättiin kolmeksi prosentiksi.

"Tämän jälkeen", sanoo Tegel, "rupesivat kauppiaat purjehtimaan

Ranskaan, Espanjaan, Englantiin ja Alankomaihin, eikä enään niin

paljon Itämerelle."

Kaikkien näiden maiden kanssa teki Kustaa sopimuksen ja otti selkoa,

mitkä ruotsalaiset tavarat kussakin maassa parhaiten menivät

kaupaksi. Ranskasta tuotiin viiniä ja suolaa, Englannista verkaa,

tinaa ja lyijyä, Alankomaista silkkikangasta, liinaa, maustamia ja

sokeria, Tanskasta salpietaria ja humaloita, Saksasta miekkoja,

haarniskoja, messinkitavaroita ja rihkamia.

Siinä kohden oli Kustaa paljon aikansa, edellä, että hän kanavoilla

ja kuormavankkureilla edisti sisämaan liikettä. Väddön kanavaa, joka

vasta meidän päivinämme on valmistunut, ruvettiin kuningas Kustaan

käskystä kaivamaan v. 1553.

Kuormavankkurien tuli ylläpitää liikettä Falunin ja Vesterisin sekä

Stegeborgin ja Vadstenan välillä.

Tähän aikaan järjesti hän myöskin sotavoiman, koettaen pitää

silmällä, että se niin vähän kuin suinkin rasittaisi rahvasta.

Maassa ei ollut edes kymmentä henkeä, joiden neuvoa kuningas olisi

saattanut käyttää hyväkseen valtiollisissa asioissa. Ja varsin

avuttomat olivat aateliset, kirkon esimiehet ja papit. Maaherrat

ja päälliköt pitivät luonaan erityisen henkilön, jonka tehtävänä

oli lukea kuninkaan kirjeet ja vastata niihin, sillä itse he

eivät osanneet sitä tehdä. Hengellisten herrojen raakuudesta ja

tietämättömyydestä löytyy paljon todisteita; evankeeliset saarnaajat

eivät suinkaan aina olleet hyvänä esimerkkinä. Juhana Kökemästaren,

joka ensin oli ollut munkkina ja sitte tullut luterilaiseksi

kirkkoherraksi Tukholmaan, eroitti kuningas virasta ja panetti

vankeuteen siveettömän elämän tähden.

Rikosta seurasi rangaistus, säätyyn katsomatta. Kustaa ei koskaan

laiminlyönyt oikeuden käyttämistä. Laatimiaan lakeja noudatti hän

ankarasti. Siten sai hänen kuninkaallinen valtansa vakavuuden leiman,

joka kelpaisi malliksi kaikille ajoille.

Liian paljon aikaa veisi luetella kaikki todisteet Kustaan

väsymättömästä toiminnasta, mutta se selittää, miksi von Pyhy saattoi

voittaa niin suuren vaikutusvallan.

Hänen tietonsa olivat laajat ja hänen esiintymisensä rohkea,

hän näkyi tuntevan muiden maiden hallitusmuodot ja hän luuli

helposti voivansa istuttaa ne ruotsalaisiin oloihin, joten niiden

perustuksella, aivan luonnollista tietä, voisi kasvaa uusi

hallitusmuoto. Näillä tuulentuvilla hurmasi hän kuninkaan. Kustaa

korotti hänet vihdoin ensimäiseksi miehekseen.

Konrad von Pyhy määrättiin ylimmäiseksi kansleriksi, rykmentti-,

sota- ja salaneuvokseksi. Ja hänen tulonsa olivat sopusoinnussa hänen

virkojensa kanssa.

Ja nyt tehtiin ehdotuksia ja määräyksiä, jotka eivät olleet

tervetulleet maalle.

Ennen oli Kustaa ryhtynyt kaikkiin puuhiinsa varovaisuudella, mutta

menestys oli tehnyt hänet rohkeaksi; hän luuli nyt olevansa niin

väkevä, että hän tahtonsa voimalla saattaisi hallita kansansa.

Saatamme käsittää, miten huhu tulevista muutoksista vaikutti

rahvaaseen. Yleensä ei lempein silmin katsottu sitä, että asiain

johto oli muukalaisen käsissä; kaikkia hänen toimenpiteitään

vihattiin ja kaikki pahat luettiin hänen syykseen. Kansleri von

Pyhystä huudettiin ja puhuttiin kaikkialla, että hän on herra ja

kuningas maassa; hän määrää kansalle laittomia veroja ja rasituksia,

verottaa heidän eloaumansa ja kieltää heitä leipomasta ja panemasta

olutta.

Tämä huhu oli päässyt liikkeelle senjohdosta, että kuningas, uuden

hallitusmuodon nojalla, yhdessä "hallitusneuvoksensa" kanssa oli

päättänyt määrätä koko maalle lisäveron.

Saatuaan tiedon yhä kasvavasta tyytymättömyydestä, kirjoitti kuningas

paikalla kansalleen tavallisella ankaruudella:

"Te köyhät miehet ette saata käsittää miten tarpeellinen sekä

meille että valtakunnalle tottunut kansleri on! Parasta teille

olisi, jos tyytyisitte pitämään huolta aurastanne ja elatuksestanne

ja juttelemaan siitä miten parhaiten saatatte tulla toimeen, ja

antaisitte meidän hallita ja pitää huolta valtakunnan komennosta."

Hän kehoitti heitä muistamaan aikaa, jolloin hän vapautti heidät

julman Kristianin käsistä; nyt oli kaikilla Ruotsin miehillä vapaus

ja saivat he elää hyvässä rauhassa ja turvassa.

Mutta kuninkaan sanat eivät auttaneet; talonpojat muistivat aivan

hyvin, että heidän voimansa oli karkoittanut entiset kuninkaat ja

heidän mielestään oli kuningas Kustaan kiittäminen heitä yhtä paljon

kuin heidän häntä.

Sitäpaitsi alkoivat he pelätä, että hän aikoi kohdella heitä

mielivaltaisesti ja vapaudestaan eivät he aikoneet luopua.

Heidän vihansa herroihin kasvoi kasvamistaan.

Nämä anastivat usein väkivallalla taloja ja kartanoja, ryöstivät

ja kiskoivat itselleen ulkotiluksia, niitynpalstoja, kalavettä ja

muuta omaisuutta kirkoilta ja luostareilta, sekä vaativat sellaisia

veroja, että kuninkaan täytyi ritaristolle ja aatelille huomauttaa

heidän elävän "niinkuin ei tässä maassa olisikaan esivaltaa, lakia ja

oikeutta".

Kuninkaan vouditkin herättivät kansassa paljon mieliharmia ja

katkeruutta.

Kustaa kirjoitti heille usein nuhdellen, että he kohtelevat kansaa

niin ymmärtämättömästi, "että talonpojilla, kun he ovat oikein

läpeensä köyhtyneet, ei ole muuta neuvoa kuin jättää koti ja kontu,

vaimo ja lapset ja lähteä metsävarkaiden luo".

Pahimmillaan oli mielenkiihko Smålannissa; ainaiset sodat Tanskaa

vastaan olivat siihen määrään ärsyttäneet kansan, että yksin heidän

juhlavietoissansakin kauvan jälkeenpäin säilyi murhamielisyyden leima.

Tavallinen sotaleikki oli paini. "Miten syvältä sinä kärsit kylmää

rautaa?" kysyi toinen mies toiselta. Sitte mittasivat he veitsen

terällä, miten syvälle saisi iskeä. Ja ottelu alkoi sanoilla: "Minäpä

viillän sinusta viipaleen, jotta kuu ja aurinko lävitse paistaa!"

Usein loppui taistelu molempien kuolemalla. Sentähden kertookin vanha

tarina, että vaimot, seuratessaan miehiään pitoihin tai kokouksiin,

ottivat mukaansa kääriliinoja, sillä eiväthän he tietäneet,

saisivatko he miehensä elävinä kanssaan kotiin.

Tämän aatelia vihaavan kansan luo tuli Kustaa v. 1520, paetessaan

Kalmarista. Hänet otettiin vastaan peitsillä ja nuolilla ja sittemmin

ilmaantui kansan levoton mieli moninaisissa muodoissa: tuontuostakin

surmattiin kuninkaan vouti ja oltiin aina valmiit kapinoimaan.

Suuresti suututti se, ettei nykyään saisi käyttää aseita paitsi

karhun, suden ja ketun ajossa; käräjiin, raastupaan, kirkkoon ja

pitoihin oli ankarasti kielletty ottamasta jousia tai muita aseita.

Eivät ihmiset myöskään pitäneet siitä, että kuningas rauhoitti

pyökki- ja tammimetsät sekä otti hirvet ja metsävuohet oman

suojeluksensa alaisiksi.

Smålantilaiset olivat nyt vuosikausia nauttineet lepoa ja rauhaa.

Varallisuus oli karttunut ja sen mukana tietysti itsenäisyyden- ja

vapaudentunto. Se ilmeni luonnollisesti siinä, että jokaisen piti

saada tehdä niinkuin tahtoi.

Kun Kustaa auttoi lankoaan tanskalaista talonpoikaispuoluetta

vastaan ja ruotsalaiset sotajoukot kulkivat Smålannin läpi,

uhkasi raivostunut kansa, että kyllä he kerran vielä opettavat

ruotsalaisia herroja pysymään kotona, sensijaan että he nyt usuttavat

vihollisjoukkoja heidän päällensä.

Mutta kuningas, joka tunsi mielentilan, lähetti suuren sotavoiman

taivuttamaan smålantilaisia tottelevaisuuteen ja kuuliaisuuteen.

He olivat olleet uppiniskaiset, itsepintaiset ja vastahakoiset,

eivät olleet maksaneet vuotuisia verojaan eivätkä kymmenyksiään;

he tappelivat eivätkä pitäneet kirkko- eivätkä käräjärauhaa. Nyt

pidettäisiin kuninkaan käräjät. Päällikköjen piti tuomita ja

rangaista jokaista hänen rikoksensa mukaan.

Mutta smålantilaiset nöyrtyivät heti, pyysivät kuninkaalta armoa ja

tarjosivat alamaista sovintoa.

Sitä he kyllä saivatkin, mutta katkeruus mielistä ei poistunut,

päinvastoin se vaan eneni, sillä nyt ruvettiin tarkastamaan kirkkoja,

poistamaan kirkonmenoja ja kirkkohopeat joko vietiin pois tai

suljettiin sinetin taa.

Tyytymättömyys oli puhkeamaisillaan ilmi kapinaan. Ainoastaan johtaja

puuttui ja hänet löydettiin pian.

12.