-- No niin, herra ritari, toimittakaa sormus jouluksi impenne
sormeen, niin saamme lankona toivottaa teidät tervetulleeksi.
Svante teki syvän kumarruksen ja jätti huoneen.
Mutta kuningas jäi seisomaan keskelle lattiaa, otsa rypyssä.
Hiljaa hiipi Margareeta hänen luokseen.
Hän vei hänet pehmeälle penkille ja houkutteli hänet istumaan; sitte
hän istuutui hänen viereensä ja painoi päänsä hänen povelleen.
-- Kysy minulta nyt, rakkaani!
Kustaa kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, kyyneleet kiilsivät
hänen silmissään.
-- Sinä et käsitä miten minä kärsin!
Margareeta kyllä käsitti. Hän hypähti ylös penkiltä, taivutti hänen
päänsä syliinsä, silitteli sitä ja hyväili sitä.
-- Kustaa, epäiletkö sinä minua?
Hänen äänensä sointu oli niin vakuuttava, että Kustaa paikalla
lakkasi epäilemästä. Mutta sitte piti Margareetan kertoa hänelle
kaikki, ei salata vähintäkään. Hän kyllä tiesi, ettei Sture ollut
rakastanut Märtaa, vaan hänen omaa Margareetaansa.
Ja Margareeta kertoi kaikki, yksin suudelma-jutunkin.
Kustaan otsa vetäysi ryppyihin, mutta hän ei puhunut mitään,
ainoastaan katseli Margareetan kirkkaisiin silmiin.
-- Sano minulle rakkaani, virkkoi hän sitte, -- onko se nyt kokonaan
kulunut pois?
-- Sinun ensi suudelmasi sen kulutti.
-- Oliko se säilynyt niin kauvan?
-- En tiedä, mutta en sittemmin koskaan ole muistanut sitä.
-- Kerroppa nyt eteenpäin, oma Margareetani!
Ja Margareeta kertoi miten Märta oli ottanut sormuksen. Hän oli varma
siitä, että Märta rakasti nuorta ritaria.
-- Toivokaamme, ettei hän vastusta onneaan.
-- Tiedän, että hänen äitinsäkin sitä toivoo.
-- Kristina rouva olisi kyllä mieluummin ottanut sinut miniäkseen.
-- Hän sanoi minulle, ettei kukaan niin hyvin sopisi Kustaa kuninkaan
puolisoksi kuin minä.
-- Millä perustuksella?
-- Siksi, että minä muka olen liian viisas aina taipuakseni sinun
tahtosi alle.
Kustaa nauroi.
-- Hän on viisain nainen koko Ruotsissa, ja sitte olet sinä, virkkoi
hän.
-- Ovatko nyt kaikki pilvet poissa? sanoi Margareeta, sivaltaen
kädellään hänen otsaansa.
-- Saammepa nähdä miten Svante herran naimiskaupat menestyvät.
Mutta Margareeta ei antanut hänelle rauhaa ennenkuin hän lupasi,
ettei hän ikinä epäile häntä. Hän ei häntä tunne, jos hän luulee,
että hän edes ajatuksissaan saattaisi olla velvollisuuksilleen
uskoton.
-- Ja, lisäsi Margareeta, -- vielä mahdottomampaa on, että minä
lakkaisin rakastamasta sinua ylinnä maailmassa!
Kustaa lupasi hänelle vihdoin, mitä hän ikinä tahtoi. Hän tunsi,
ettei hän saattanut kieltää häneltä mitään.
-- Margareeta, lausui hän, -- sinä teet minut hellämieliseksi.
Sellainen en koskaan ennen ole ollut.
-- Siksi ettet koskaan ennen ole rakastanut, niinhän itse sanoit...
Nyt on velvollisuutesi olla hellä.
-- Velvollisuuteni, ketä kohtaan?
-- Sitä kohtaan, joka on antanut sinulle kaikkensa ja jolla kai on
oikeus odottaa edes jotakin ankaralta herraltaan.
-- Oma Margareetani!
* * * * *
Levottomalla kaipauksella odotti Margareeta tietoja Ekebergasta.
Vihdoin kirjoitti Ebba rouva, että Kristina rouva ja hänen poikansa
olivat käyneet heillä ja että Svante oli kosinut Märtaa. Nuori Sture
oli käynyt harvapuheiseksi ja vakavaksi ja koska nuoret tahtoivat
viettää jouluajan kahdenkesken, niin oli Ebba rouva päättänyt siirtää
Tukholmanretken toistaiseksi. Sensijaan toivoi hän, että Kustaa
herra ja Margareeta kevätpuoleen tulisivat Ekebergaan, sillä silloin
tulisivat häät vietettäviksi.
Margareeta ei ollut ensinkään tyytyväinen kirjeeseen; hän olisi niin
mielellään tahtonut heidät kaikki Tukholmaan, mutta kun Kustaa sitte
selitti, että se oli viisain päätös, minkä he ikinä olivat voineet
tehdä, niin täytyi tietysti Margareetankin tyytyä.
Ja Kustaa antoi hänen nyt "istua kotona ikävissään". Tosin pantiin
tuontuostakin toimeen rekiretkiä ja muita huveja, joista nuoriso
pitää, mutta ilokseen huomasi Kustaa, että hänen rakas Margareetansa
paremmin viihtyi hänen ja vanhempien, valistuneitten miesten ja
naisten seulassa kuin liehui turhamaisissa ja pintapuolisissa iloissa.
Onnellinen kotielämä ei suinkaan vieroittanut kuningasta hänen
kuninkaallisista velvollisuuksistaan, se ainoastaan helpoitti hänen
työtään. Varovasti piti hän silmällä naapurimaita, varsinkin Tanskaa,
jonka hyväksi hän oli uhrannut niin paljon ja johon ei hän, sen
valoista ja vakuutuksista huolimatta, saattanut luottaa.
Pfalzkreivi Fredrikin uhkauksista ei kuulunut mitään ja kuningas
Kristian valmisteli loistavia kruunausjuhlallisuuksia.
Mutta rettelöistä Lyypekin kanssa ei tahtonut tulla loppua ja
keväällä täytyi useitten ruotsalaisten herrojen lähteä vastaamaan
Berendt von Melenin ja Hojan kreivin lasten tekemiin väitteisiin.
Sitäpaitsi vaativat lyypekkiläiset suurta rahasummaa, joka heillä
muka vielä oli saatavana. Kuningas Kristianin välityksellä
saatiin vihdoin aikaan sovinto, jonka mukaan Lyypekki luopui
rahavaatimuksistaan; sitävastoin piti Lyypekin vakinaisten porvarien
ja laivurien saada tullitta viedä ja tuoda tavaroita Ruotsiin ja
Ruotsista y.m.
Kuningas Kustaa allekirjoitti sovinnon, selittäen, että hän sen
teki ainoastaan ylläpitääkseen rauhaa ja lankonsa Tanskan kuninkaan
tähden, sillä tämän sovinnon noudattaminen oli hänelle sangen työläs.
Berendt von Melenin väitteisiin vastattiin, että hänen tapaisilleen
konnille soveltuvat Ruotsin laissa kavaltajia tarkoittavat pykälät
erinomaisesti. Hojan kreivin hävyttömästä menettelystä huolimatta
lupasi kuningas sisarensa tähden päästää yhden hänen pojistaan
valtakuntaan ja antaa hänelle hänen äitinsä jättämän perinnön, mutta
niillä ehdoin, että hän uskollisesti ja rehellisesti palvelisi
Ruotsin valtakuntaa ja Ruotsin kuningasta.
Toinen poika saisi kreivikunnassa ottaa haltuunsa isänsä perinnön;
"kuningas tahtoi ainoastaan tietää, kuinka suuri se oli, jotta
molemmat veljekset tulisivat osallisiksi samoista oikeuksista; mutta
ehdotus hylättiin eikä asiasta sen koommin keskusteltu".
Elokuussa tapahtui Kristian kuninkaan kruunaus. Tilaisuuteen
kutsuttiin useita ruotsalaisia herroja ja etevimmät heistä
istutettiin juhla-aterialle erityisen pöydän ääreen aivan kuninkaan
likeisyyteen, mutta kun Berendt von Melenille, joka edusti
lyypekkiläisiä ruhtinaita, oli määrätty paikka samassa pöydässä,
nousivat kaikki ruotsalaiset herrat ja sanoivat, etteivät he tahdo
syödä samassa pöydässä kavaltajan kanssa. Sitte he kaikki siirtyivät
alemma toisen pöydän ääreen.
Täällä puheltiin tanskalaisista herroista sangen ylenkatseellisesti,
sillä he olivat yhden vuoden kuluessa tehneet uskollisuusvalan
monelle eri maaherralle. Herra Tyke Krabbe koetti silloin puolustaa
heidän menettelyään, mutta "kaikki herrat ja ruhtinaat nauroivat
salaa" hänen sanojaan.
Molempien maiden riennoilla oli suuri yhteinen päämäärä, yhteisen
politiikan olisi pitänyt niitä likentää, mutta kansojen sydämissä
asui vanha viha ja samalla kun ne yksissä neuvoin varustautuivat
vastustamaan yhteistä vihollista, vallitsi yksityisten mielissä
riidanhalu ja kateus.
Varsinkin valitti Kustaa, että tanskalainen ritaristo niin
vihamielisesti ja karsain silmin häntä katseli. Jos esimerkiksi
sotamiehet tai hovilaiset Köpenhaminasta pyysivät passia Saksaan,
niin se heille esteettömästi myönnettiin, mutta jos joku ilmoitti
tahtovansa lähteä Ruotsiin, niin meno häneltä kiellettiin. Kustaa
huomautti, ettei hän epäile kuningas Kristiania, mutta että löytyy
"paljon pahoja poikia, jotka pitoihin kantavat enemmän huonoja
humaloita kuin hyviä!" Korvaukseksi niiden suurten rahasummien
koroista, joilla kuningas oli auttanut tanskalaisia, oli hänelle
luvattu verot Bohusin ja Varbergin linnoista ja lääneistä. Mutta
veronkanto ei tuottanut kuin viisi kuormusta voita ja viisisataa
tanskalaista markkaa. Tämä oli Kustaan mielestä toki liikaa, eikä
suhde parantunut, vaikka sittemmin tehtiin kaikellaisia sopimuksia.
Kristiania huolestutti muuan liikkeellä oleva huhu, nimittäin
se, että Kustaa aikoisi ottaa Skånen, ja saadakseen tietoa hänen
tuumistaan, lähetti hän Ruotsiin sanansaattajia, joiden kautta
hän jätti koko valtakuntansa lankonsa haltuun siksi ajaksi kuin
hän matkusti Braunschweigiin solmimaan liittoa protestanttisten
ruhtinaiden kanssa.
Kustaa taas luuli, että sanansaattajat olivat tulleet ainoastaan
vakoilemaan, ja pidätti heitä neljä kuukautta Ruotsissa.
Ruotsin ja Venäjän suhde ei myöskään ollut varma. Vasili
Ivanovitschin kuoleman jälkeen ei viisikymmenvuotista rauhaa oltu
vahvistettu ja rajoilla harjoitettiin kaikkinaista väkivaltaa.
Koska suhde tanskalaisiin oli epävarma, niin täytyi edes idän
puolella saada aikaan rauha. Tätä tarkoitusta varten lähetettiin
Venäjälle useita lähettiläitä ja pitkällisten, monimutkaisten
keskustelujen kautta saatiin todellakin vihdoin toimeen
viisikymmenvuotinen rauha, alkaen vuodesta 1537.
Ilomielin kertoi Kustaa sen Margareetalle.
-- Nyt ovat käteni vapaat! sanoi hän.
-- Emmekö sitte koskaan saa rauhaa? kysyi kuningatar. -- Kyllä, mutta
meidän täytyy ostaa se sodalla. Lyypekkiläiset eivät tyydy tehtyihin
sopimuksiin, vaan ovat he lähettäneet tänne lähettiläitä vaatimaan
edullisempia ehtoja.
-- Ja sellaisia ei herrani tahdo antaa, virkkoi Margareeta hymyillen.
-- Mutta onko sitte säädyllistä, että ruotsalaisten kauppiaiden
täytyy antaa tavaransa hansalaisille niillä ehdoin, joita he vaan
suvaitsevat määrätä, ja että Beltit ja Juutinrauma suljetaan meiltä,
mutta ovat heille avoimina? Neuvosto ilmoitti jo lähettiläälle,
Sebastian Esramille, ettemme aio ryhtyä mihinkään sopimuksiin emmekä
luvata Lyypekille uusia etuoikeuksia.
-- Kai hän hyvin suuttui?
-- Hän pyysi päästä minun puheilleni.
-- Suostuitko sinä?
-- Kyllä, mutta salaisilla ehdoin, sanoi kuningas hymyillen.
-- Salaisilla ehdoinko?
-- Niin, niillä ehdoin, että sinä saat olla läsnä.
-- Oi, sinä lasket leikkiä!
-- En, Margareeta, se on aivan totta. Kun minä vaan ajattelen, miten
paljon me olemme saaneet kärsiä noiden Hansakaupunkien tähden, niin
mieleni joutuu vallan kuohuksiin ja minä tahdon lausua hänelle
suoraan ajatukseni, mutta pelkään joko kiivastuvani tai puhuvani
vähemmin kaunopuheliaasti kuin soisin. Mutta jos sinä olet läsnä,
niin ilmeestä sinun kasvoissasi näen, ovatko sanani selvät ja
vakuuttavat.
-- Ymmärränkö minä näitä asioita?
-- Sinäkö, joka niin monasti olet kumonnut väitteeni!
-- En politiikan alalla.
-- Tahdon nähdä etkö sinä sitäkin ymmärrä. Olen ajatellut,
että ottaisimme hänet vastaan kodin piirissä, se vaikuttaa
saksalaisiin, varsinkin koska koko kunnia kodin suloisuudesta tulee
kuningattarelle...
-- Sinä imartelija!... Sinun huoneissasiko hänet otamme vastaan?
-- Ei, vaan juuri täällä, jossa minä parhaiten viihdyn.
-- Eikö muita saa olla läsnä?
-- Ei edes Eerik.
Kun raatisihteeri Sebastian Esram saapui linnaan, vietiin hänet
kuningattaren huoneisiin ja vastaanotto oli niin ystävällinen ja
tutunomainen, että saksalainen aivan hämmästyi. Sitte tarjottiin
virvokkeita ja juteltiin; eikä kukaan näyttänyt ajattelevankaan
tärkeitä kysymyksiä ja kauppasopimuksia.
Vihdoin puuttui Esram sentään valittamaan, että Lyypekki, joka ennen
oli pitänyt Kustaata parhaana ystävänään, nyt oli pakoitettu pitämään
häntä yhtenä niistä monista, jotka kaikin voimin koettivat Lyypekkiä
kukistaa.
Mutta jos Hansakaupungit saisivat takaisin vanhat hyvät vapaa- ja
kauppaoikeutensa Itämerellä, niin molemmille maille koituisi onnen
aika, ja Esram oli juuri lähetetty solmimaan Ruotsin ja hansalaisten
välille iäistä rauhan liittoa, jommoinen se alusta asti oli ollut.
Puhuessaan oli Esram tuontuostakin tehnyt kohteliaan kumarruksen ja
mielistelevin katsein silmäillyt ympärilleen; lopetettuaan painoi hän
alas päänsä ja jäi odottamaan vastausta.
Kustaan kulmakarvat olivat tuontuostakin vetäytyneet ryppyihin ja
varmaan olisi hän keskeyttänyt puhujan, jollei Margareetan jännitetty
tarkkaavaisuus niin suuresti olisi häntä huvittanut.
Margareetan piti saada kuulla molempien mielipiteet.
Nyt puuttui kuningas puheeseen.
-- Kaikki tietävät, lausui hän, -- että tässä valtakunnassa
muinoin vallitsi suuri eripuraisuus, milloin riitelivät kuninkaat
ja hengelliset tai maalliset herrat, milloin naapurivaltiaat.
Hätä pakoitti ruotsalaiset kuninkaat suostumaan kaikkeen, mitä
lyypekkiläiset ikinä pyysivät antamiensa rahalainojen korvaukseksi.
Samoin kävi, kun minä nousin valtaistuimelle: sekä lyypekkiläiset
että meidän hengelliset herramme olivat kuin jalopeurat vaanimassa
saalistaan, saadakseen laskea minut orjuutensa alle, niinkuin
olivat laskeneet edelliset kuninkaat ja hallitsijat. Mutta Jumalan
armo ja voima pelasti valtakunnan. Minä olen vapauttanut kansani
verenhimoisten käsistä ja miekalla ja asevoimalla saattanut sen
rauhaan ja vaurauteen. Minä saatan niinkuin Mooses sanoa, että
vankeudesta olen vienyt kansani luvattuun maahan. En enään voisi
Jumalalle enkä ihmisille tehdä tiliä menettelystäni, jos uudestaan
heittäisin maani alttiiksi samoille vaaroille ja vahingoille
ja jos lyypekkiläisille luovuttaisin oikeudet, jotka he kerran
valheellisesti minulta houkuttelivat, sitte monin kerroin pettääkseen
luottamukseni.
-- Mitä Lyypekin vanhaan velkaan tulee, niin en enään siedä kuulla
siitä puhuttavankaan, sillä paljon enemmän olisi minulla syytä
vaatia korvausta kaikista sotakulungeista ja muista vahingoista ja
vääryyksistä, joita minä ja valtakunta lyypekkiläisten tähden olemme
saaneet kärsiä. Jos te tahdotte ryhtyä sopimukseen, josta Ruotsinkin
valtakunnalle voi koitua onnea ja hyötyä, niin siihen kyllä olen
suostuvainen.
Tähän ei Sebastian Esram osannut vastata mitään; hän kumarsi ja läksi.
-- Mitä sinä luulet heidän nyt tekevän? kysyi Margareeta.
-- Heidän täytyy ennemmin tai myöhemmin käsittää, että heidän
mahtipäivänsä Ruotsissa ovat loppuneet, vastasi kuningas.
-- Sinä olet mahtava herra, kuningas Kustaa!
-- Minun täytyy olla, sillä minä olen yksinäni enkä voi luottaa
kehenkään.
-- Etköhän sentään nyt tuomitse väärin?
-- Mutta katsele ympärillesi... keneen minä kokonaan voin luottaa?
Minua vainotaan siitä, että mielelläni otan ulkomaalaisia
palvelukseeni ja minä myönnän, että heitä valitessani usein olen
onnistunut huonosti, mutta he ovat nähneet maailmaa, he tietävät
minulle kertoa kokemuksista muissa maissa, he tuntevat kieliä. Omissa
kansalaisissani sensijaan ei ole ainoaakaan, joka osaisi kirjoittaa
kirjeen ulkomaalaisella kielellä. Sentähden olen monessa tärkeässä
tilaisuudessa seisonut neuvottomana!
-- Enkä minäkään saata sinua auttaa!
-- Minä jouduin niin aikaiseen hovipalvelukseen, jatkoi Kustaa, --
sentähden ehdin saada niin vähän tietoja ja sentähden olen niin
monasti saanut kärsiä saksalaisten kirjeiden tähden. Mutta poikieni
pitää oppia sekä kirjainten taitoa että ritarillisia tapoja.
-- No entä pieni tyttäremme?
-- Katarinan pitää tulla äitinsä kaltaiseksi sekä kotoisessa
ahkeruudessa että naisellisissa avuissa, jotta hän kerran voisi tehdä
rakastetun puolisonsa onnelliseksi.
-- Kustaa, joko sinä nyt voit ajatella hänen puolisoaan?
-- En, täytyyhän minun sitä ennen naittaa useita muita. Oletko
huomannut kuinka rakastuneesta rakas sisarenpoikani Pietari Brahe
katselee Beata Stenbockia?... Ja eihän mikään estä heitä saamasta
toisiaan.
-- Saamme ruveta ajattelemaan häitä! sanoi Margareeta nauraen.
-- Minun täytyy ensin tietää, onko hän kosinut, sillä tuo oiva poika
on sangen ujo.
- Hän rakastaa sinua suuresti!
-- Niin taitaa tehdä! sanoi Kustaa hyvillään.
-- Ei sentään enemmän kuin Juhana.
-- Esikoisemme... Tiedätkö, Margareeta, hänen silmänsä ovat kuin
sinun silmäsi ja kun hän rukoillen minuun katselee, niin mieleni
heltyy kuin vaha. Miksi minun Eerikille pitää jättää Ruotsin kruunu,
eikä hänelle!
-- Eerik on hyvin lahjakas!
-- Kyllä, hän on paljon kehittynyt, mutta hänen leikkinsä ja huvinsa
ovat niin rajut.
-- Hän tarvitsee opettajan, jota hän kunnioittaa.
-- Minä olen kirjoittanut Melanchtonille, ja pyytänyt häntä
hankkimaan nuoren, lahjakkaan miehen. Toivottavasti vakava työ
taltuttaa Eerikin rajun mielen.
-- Oletko ajatellut Juhanan tulevaisuutta? Suhde poikien välillä ei
muuten ole ensinkään hyvä.
-- Mistä syystä?
-- Eerik ei voi kärsiä Juhanaa.
-- Mikä siihen saattaa olla syynä?
-- Pelkään että hän kadehtii häntä.
-- Sitä minä en käsitä.
-- Kyllä ehkä minussakin on syytä, sanoi Margareeta ja kyynel herui
hänen kauniiseen silmäänsä; -- ehkä minä Juhanan syntymisen jälkeen
olen laiminlyönyt Eerikiä.
-- Hän on jo muutenkin vienyt sinulta liian paljon aikaa. Mitä taas
Juhanan tulevaisuuteen tulee, niin olen päättänyt järjestää sen aivan
riippumattomaksi Eerikistä.
-- Kuinka sinulla on paljon ajattelemista!
-- Olet oikeassa, mutta Jumala on antanut minulle paljon voimia ja
reippaan mielen.
-- Kuinka sinä puolisoksesi saatoitkaan valita juuri minut! puhui
Margareeta ja loi häneen ihastuneen katseensa.
-- Sinä, Margareeta, olet valo elämäni tiellä; jollei sinua olisi,
niin eläisin pimeydessä.
-- Kuinka minä rakastan näitä hetkiä, jolloin olemme kahdenkesken!
-- Ne ovat elämän jälkiruoka, sillä pääasiallisesti meidän täytyy
ajatella muita. Tiedätkö, kun sinä nyt taas olet parantunut ja
täällä on niin paljon elämänhaluista nuorisoa, niin olen määrännyt,
että hovimestarittaren ja kaikkien sinun naistesi on tuleminen
tanssisaliin; siellä ottavat hovin herrat ja ritarit heidät vastaan
ja soittoniekkojeni soittaessa saavat he tanssia.
-- Se tulee tuottamaan heille suurta iloa, rakas Kustaa.
-- Ratsastusretkillämme ovat he tehneet pieniä viittauksia siihen
suuntaan.
-- Tähän asti ovat ratsastusretket olleet heidän suurin ilonsa.
-- Sen kyllä uskon... Nuoret ovat siten saaneet tavata toisensa.
Kenttäkouluni näkyy olevan hyödyllinen.
-- Yhäkö vielä itse otat työhön osaa?
-- Kyllä, harjoitukset tekevät minulle hyvää, jäsenet vahvistuvat,
rinta laajenee, kun siinä saa kiidätellä ja pistellä ja olla täydessä
sotisovassa.
-- Eikö Sten Eerikinpoika ole erittäin taitava?
-- Ei läheskään niinkuin Stjernskjöld. Tehdäkseni kilpailun
jännittävämmäksi, olen määrännyt voittajalle palkinnoksi
kultasormuksen, helmivyön tai että hän kerran saa tanssittaa jotakin
sinun hovineitsyistäsi.
-- Jos herra Lauri Siggenpoika voittaa sen palkinnon, niin kyllä
tiedän, kenen neidoistani hän valitsee.
-- Etkö luule minun sitä huomanneeni, mutta ylpeä neiti ei näy
hänestä välittävän.
-- Beata Trolle on uskonut minulle salaisuutensa.
-- No mitä hänellä saattaa olla häntä vastaan?
-- Herra Lauri on kevytmielinen.
-- Se on juorua, panettelua!... Myönnän tosin, että hän liian kauvan
on kuljeskellut naimattomana... minäpä puhun hänelle.
-- Mutta älä vaan sano, että minä...
-- Ole huoleti... Minusta on sitäpaitsi niin hauska puuhata heidän
häitään!
-- Mutta Kustaa, en ole niin pitkiin aikoihin kuullut luuttua; ethän
toki ole lakannut soittamasta?
-- En, mutta olen pelännyt, että se sinua väsyttäisi; lähetän
paikalla noutamaan sen!
Ja hän lauloi ja soitti Margareetalleen. Mutta joka ilta luki
onnellinen, iloinen Kustaa kuningas raamattuaan.
-- Enhän muuten, selitti hän Margareetalle, -- voisi nukkua yötäni
rauhassa enkä pelotta ottaa vastaan päivää.
Ja paljonhan hänellä oli huolia.
Kuningas Kristian oli tehnyt liiton Saksan protestanttisten
ruhtinaiden kanssa, mutta vaikka hän sekä suusanalla että
kädenlyönnillä oli luvannut, että Kustaakin tulisi liitosta
osalliseksi, niin ei hän ollut pitänyt lupaustaan, vaan sensijaan
sallinut Berendt von Melenin julkisesti solvata Kustaata.
Siitä suuttuneena teki Kustaa pfalzkreivi Fredrikin kanssa
sopimuksen, että hän 18,000, Ruotsin palkkaamalla miehellä, etelästä
päin hyökkäisi Tanskaan, sillaikaa kun Kustaa itse ryntäisi sinne
ruotsalaiselta puolelta.
Koko tuuma raukesi kyllä sikseen, mutta Kristian oli jo ehtinyt
pelästyä ja Kustaa sai pääasiassa tarkoituksensa täytetyksi.
Alkupuolella vuotta 1541 kohtasivat Ruotsin ja Tanskan lähettiläät
toisensa Nylödösessä ja silloin maksettiin Kustaalle Tanskan velka,
31,000 täysipainoista joakimitaalaria.
Kristian halusi hartaasti saada persoonallisesti tavata Kustaata.
Tästä asiasta samoin kuin syistä molempien valtakuntien riitoihin
keskustelivat lähettiläät, ajan voittamiseksi, myöskin. Tämä tapahtui
Brömsebrossa.
Kustaa vaati Gottlantia ja 800,000 taalaria sotakulunkeja. Sitäpaitsi
että Ruotsin aateliston piti saada takaisin maatilansa Tanskassa ja
Norjassa ja että Berendt von Melenin vaatimukset kumottaisiin.
Tanskalaiset herrat arvelivat, että Ruotsin kuningas haluaa sotaa,
mutta vihdoin saatiin toimeen jonkinlainen sovinto. Kuningas Kristian
lupasi auttaa Kustaata Albrekt Preussilaista vastaan, jos tämä, joka
tähän asti oli suosinut sekä Berendt von Meleniä että Hojan kreivin
perillisiä, yhä vielä suojelisi ruotsalaisia kavaltajia eikä kaikissa
suhteissa suostuisi sopimaan kuningas Kustaan kanssa.
Gottlanninasia sekä kysymys perintötiluksista ja sotakulungeista oli
jätettävä puolueettoman tuomioistuimen ratkaistavaksi.
Sitten määrättiin päivä, jolloin kuninkaat kohtaisivat toisensa.
Smålannin ja Blekingen välillä on Brömsebron joki; Itämeressä likellä
sen laskua on pieni saari ja tämä saari oli siihen aikaan Ruotsin
äärimäinen raja Tanskaa vastaan.
Kuningatar Margareeta ja molemmat pojat, Eerik ja Juhana olivat
kuninkaan mukana. Kuningatar nousi maihin Vernanäsissä.
Syyskuu oli sinä vuonna mitä ihanin. Kuninkaan seurueessa oli useita
herroja valtakunnan neuvostosta sekä suuri joukko ritareja ja
palvelijoita. Matka oli kulunut hauskasti ja kuninkaan hyvä tuuli
teki mielialan vieläkin iloisemmaksi.
Laivastossa oli kymmenen galeeria, bojortia ja pinkiä. Purjeet
pullistuneina ne kiitivät aalloilla ja ilomielin katseli Kustaa
niiden kauniita liikkeitä. Mutta laivaston komentajana olikin Jaakko
Bagge.
Molemmat pienet prinssit saivat seurata isää.
Svante Sture, joka mentyään naimisiin Märtan kanssa, suuressa
määrin oli voittanut kuninkaan suosion, ja Pietari Brahe komensivat
sotaväkeä.
Saarelle pystytti kuningas leirinsä. Eerik Fleming oli sinne
antanut laudoista rakentaa suuren salin sekä muutamia pieniä tupia,
joiden sisäseinät olivat päällystetyt punaisella tahtikankaalla ja
englantilaisella veralla. Ympärille oli pystytetty siroja telttoja
ja uutimia kuninkaan herroja ja miehiä varten, ja täällä juotiin ja
syötiin, iloisen rupatuksen raikuessa ilmojen halki.
Seuraavana päivänä saapui kuningas Kristian ja pystytti leirinsä
vastapäätä ruotsalaisia, Blekingen rannalle. Hän lähetti heti
langolleen veljellisen tervehdyksen, pyytäen, että hän tulisi
toiselle puolelle, koskei hänellä itsellään, paha kyllä, sattunut
olemaan veneitä.
Kustaa lähetti paikalla muutamia veneitä tuomaan niitä ylhäisiä
tanskalaisia herroja, joiden tuli olla ruotsalaisten panttivankeina.
Vangit uskottiin herra Svante Sturen haltuun, joka oli korkeimpana
käskynhaltijana saarella, jotta hän hyvin kohtelisi ja kestittäisi
heitä. Eerik ja Juhana pantiin Pietari Brahen valvonnan alaisiksi,
joka oli sotavoiman komentajana.
Sitte soudatti Kustaa itsensä ja useita neuvostonsa herroja toiselle
puolelle.
Rannalla oli kuningas Kristian häntä vastassa ja tervehtiessään
suuteli ja syleili hän häntä.
Molemmat kuninkaat läksivät sitte Tanskan kuninkaan teltalle.
Sen seinävierellä olevalle penkille eli tuolille he istuutuivat.
Neuvoston herrat loittonivat kappaleen matkan päähän ja hovimiehet
siirtyivät heistäkin kauvemma.
Tanskan kuninkaan sotavoima seisoi vastapäätä ruotsalaisia, jotka
olivat smålantilaisella rannalla, mutta heidän välillään kelluivat
ruotsalaiset kaleerit ja bojortit koko komeudessaan, tykkineen
päivineen, etukeulat käännettyinä tanskalaisiin sotamiehiin päin.
Tunnin ajan keskustelivat kuninkaat ja tekivät silloin sopimuksen,
että viisikymmenvuotisen rauhan tulee vallita heidän valtakuntiensa
välillä.
Sitte he nousivat ja joivat kerran tai kahdesti toistensa
terveydeksi, jonka jälkeen Kustaa purjehti takaisin leiriinsä ja
kuningas Kristian, ruotsalaisten ampuessa ilolaukauksia, läksi
Avaskäriin.
Illalla pani Kustaa toimeen loistavat kemut niiden tanskalaisten
herrojen kunniaksi, jotka olivat olleet panttivankeina ja jotka nyt
mielellään viipyivät päivän ruotsalaisten leirissä.
Viini ja hyvä kestitys panivat kaikki iloiselle päälle, varsinkin
oli tanskalainen valtakunnanneuvos Antero Bille kuin seitsemännessä
taivaassa. Tuontuostakin lausui hän, riemunsa valtaamana, että
kaikkien tanskalaisten ja rehellisten ruotsalaisten miesten tänä
päivänä tulee suuresti iloita, koska molempien valtakuntien välille
nyt on rakennettu iäinen rauha.
Kuningas Kustaa huomautti, että "iäinen" sana ehkä on liioiteltu,
koska naapureilla usein on tapana sitä lyhennellä; mutta jos
tanskalaiset vaan pysyvät hyvässä naapurisovussa, niin koettavat
ruotsalaiset kyllä Jumalan avulla suojella rauhaa.
Myöhään yöhön ilakoivat herrat viinin ääressä.
Seuraavana päivänä tulivat Tanskan kuninkaan rummunlyöjät ja
soittajat kuningas Kustaan leiriin ja saivat paljon ja hyviä lahjoja.
Kolmantena päivänä hajoitti Kustaa leirinsä ja purjehti Vernanäsiin,
jossa Margareeta suurella ilolla otti vastaan herransa.
Mutta usein tulivat rahvaan miehet puhuttelemaan Kustaata, kun hän
oli matkoillaan.
Yhä yleisemmäksi oli tullut tapa sanoa: "mennään kuninkaan luo, kyllä
hän tietää neuvoa".
Ja moninaisissa asioissa hänen täytyikin tietää neuvoa.
Tällä kertaa tapasi hän Vernanäsissä kaksi porvaria Lödösestä, jotka
jo olivat häntä odottaneet.
Kuningas tervehti heitä ystävällisesti ja kysyi, mitä asiaa heillä
oli.
-- Kas, seikka on nyt sellainen, että me pyytäisimme kuningasta
lainaamaan itsellemme muutamia satoja markkoja kohtuullista korkoa
vastaan! virkkoi toinen miehistä reippaasti ja tuuppasi toista
kylkeen, ikäänkuin kehoitukseksi, että hänkin sanoisi jotakin.
Mutta toinen pysyi ääneti, vakavana tuijottaen kattoon; lieneekö hän
ollut niin ujo, vai mikä hänen lienee ollut.
-- Minä en lainaa rahoja! sanoi Kustaa. -- Mutta kuuleppa, olen
nähnyt sinut joskus ennen.
Kustaa lausui sanansa reippaalle miehelle.
-- Muistaako kuningas sen? kysyi mies punastuen.
-- Odotahan, Vesteråsin raatisalissa; sinähän puhuit siellä, mutta
nimeäsi en muista ja tätä toista miestä en tiedä nähneeni!
Vaitelias mies loi katseensa maahan kuin pahantekijä.
-- Minä olen Olli Ollinpoika, porvarin poika Lödösestä, vastasi
ensimäinen mies; -- me olimme molemmat Vesteråsissa, vaikka tämä
toinen kuului toiseen puolueeseen; syntyi siinä sitte kahakka ja minä
löin häntä niin, että hän menetti toisen käsivartensa.
Toinen mies nosti oikeaa käsivarttansa, näyttääkseen, että osa siitä
oli poissa.
-- Kuljetin hänet sitte olkikuormassa koriin ja olen tuontuostakin
häntä autellut minkä olen voinut.
-- Ja tulet nyt lainaamaan minulta rahaa? kysyi kuningas.
-- Minä otin noin kymmenen vuotta sitte hänen tyttärensä vaimoksi ja
meillä on tuvan täydeltä lapsia; täytyyhän tässä johonkin ryhtyä ja
ukko keksi sitte keinon, että rupeaisimme kalastamaan ja maksaisimme
lainan kaloilla.
Kustaa kävi tarkkaavaiseksi.
-- Onko siellä päin paljon kaloja? kysyi hän innokkaasti.
-- Niitä on vallan kauheasti; vahinko vaan, ettei kukaan niitä
korjaa, vastasi Olli.
-- Olet oikeassa; pari kolmekymmentä kalastajaa saattaisi siellä
Lödösessä elää komeasti; minä olen kyllä sitä asiaa ajatellut.
-- No, asia on sitte ollut säkissä ennenkuin tuli pussiin! vastasi
mies; -- jos täälläpäin vaan voisi laittaa asiat samalle kannalle
kuin siellä lännessä, niin joka mies tästä vaurastuisi.
-- Saat 300 markkaa lainaksi, Olli Ollinpoika.
-- Oikeinko totta? huudahti mies.
-- Mutta sinun pitää kehoittaa muita noudattamaan esimerkkiäsi ja
minä kirjoitan asiasta voudilleni, herra Kustaa Stenbockille; kas,
te voisitte pitää koko maan kaloissa, niin ei meidän tarvitsisi
turvautua vieraisiin.
-- Niin, Kalmarinsalmesta saa paljon silakoita ja silliä, huomautti
Olli Ollinpoika.
-- Tiedätkö sen varmaan?
-- Olenhan minä usein ollut siellä niitä pyytämässä! Kustaa vaipui
hetkiseksi mietteisiin.
-- Istukaa miehet, virkkoi hän sitte, -- teidän täytyy saada vähän
suuhunpantavaa!
Miesten syötyä jätti Kustaa Olli Ollinpojalle sata taalaria.
-- Nämä saat lainaksi, puhui hän, -- ja nämä -- hän pisti vielä
toiset sata taalaria hänen käteensä -- saat palkinnoksi hyvistä
neuvoistasi! Pidä nyt huolta siitä, että kalastus pian pääsee
vauhtiin!
Miehet joutuivat vallan ymmälle, hämmästys oli yhtä suuri kuin ilokin.
Kotimatkalla lausuivat he tuontuostakin toisilleen, etteivät he toki
sellaista olleet odottaneet.
Mutta Kustaa kutsutti paikalla luokseen muutamia ymmärtäväisiä miehiä
ja keskusteli heidän kanssaan asiasta. Kalarikkaus tulisi varmaan
tuottamaan suurta hyötyä maalle.
Sen myönsi jokainen, mutta siinä tapauksessa olivat suolauslaitokset
tarpeen ja suola oli niin kallista.
-- Eiköhän voitaisi tuoda suoloja Ranskasta ja omilla laivoilla?
huomautti muuan miehistä.
-- Täällä on muuan Frans Trebo, joka itse tarjoutui panemaan toimeen
suolakeittimön, mutta hän pyysi siitä 200 taalaria.
-- Ne hän kyllä saa, jos lupaa opettaa taitonsa muutamille piioille
ja rengeille, jotta se tulisi yleiseksi koko valtakunnassa.
Mutta Kustaa tahtoi vielä viipyä Vernanäsissä muutamia päiviä,
nähdäkseen että asiaan todenteolla käytäisiin käsiksi.
Vernanäs ei ollut kuin suuri kylä, mutta se sijaitsi mitä ihanimmalla
seudulla. Kustaasta oli tavattoman hauska astella Margareetan
rinnalla katselemassa talonpoikien syystöitä.
Eräänä päivänä tuli häntä vastaan vanha sotamies, ukko raukka, joka
käveli puujaloilla.
-- Jumala siunatkoon kuningasta, virkkoi hän, riistäen lakin päästään.
-- Mitä sinä tahdot?
-- Täällä puhutaan, että kuningas puuhaa kaikellaisia parannuksia ja
silloin ehkä minustakin voisi olla hyötyä.
-- Mikä nimesi on?
-- Pietari Tervanpolttaja.
-- Missä sinä olet taitosi oppinut?
-- Saksassa, jossa olen syntynyt, vaikka sittemmin olen asunut täällä
likemmä viisikymmentä vuotta.
-- No osaatko hyvin ammattisi?
-- Osaan kyllä ja uunia kanssa osaan tehdä; on täällä yksi, jos
kuningas tahtoo nähdä.
-- Onko se kaukanakin?
-- Ei, vähän matkan päässä metsässä.
-- No käy sinä edellä näyttämässä tietä!
Pian näkyi metsästä nousevan savua. Vähän matkan päässä oli miehen
asunto, kurja mökki, jonka ympärillä lapsilauma juoksenteli.
-- Ovatko nuo kaikki sinun lapsiasi? kysyi Kustaa.
-- Ovat kyllä, ja pojista tulee tervanpolttajia, niinkuin isäkin.
Tuvasta astui samassa kalpea nainen, joka ihaillen jäi Margareetaan
katsomaan.
-- Älkää menkö sinne, virkkoi hän, -- savu tekee niin pahaa rinnalle!
-- Hän on oikeassa, puhui Kustaa, -- odota sinä täällä, kunnes minä
tulen!... Voitko sinä tarjota rouvalle tuolin, että hän saa istua?
kysyi Kustaa naiselta.
Tämä palasi samassa, kantaen topattua tuolia, joka tuskin mahtui ulos
ovesta.
Kustaa kehoitti Margareetaa istumaan, kunnes hän palaisi; pari 8--9
vuoden vanhan pojan piti sillaikaa saattaa hänet uunille, jonne isä
ja molemmat vanhemmat veljet jo olivat menneet.
Naisen pienet 5--6 vuotiaat tytöt seisoivat sanattomina tuijottaen
Margareetaan.
-- Teillä on hyvä, pehmeä tuoli, virkkoi kuningatar.
-- Se on minun kodistani!
-- Olette siis nähnyt parempia päiviä?
Nainen peitti kasvot käsillään ja purskahti itkuun.
-- Toimeentulonne taitaa olla niukka? puhui Margareeta lempeästi.
-- No, senhän nyt vielä kestäisi, mutta...
-- Eikö miehenne ole teille hyvä?
-- Onhan hän.
-- Mikä teitä sitte niin surettaa?
-- Lapseni, en tiedä, mitä heistä tullee.
-- Mutta kasvatattehan te heidät kelpo ihmisiksi?
-- Minä en enään saata heitä johtaa; vaikeinta on luopua Leenasta ja
Briitasta!
-- Hyvät ihmiset kyllä ottavat heidät huostaansa.
-- Eivät ota minun lapsiani! nyyhkytti nainen katkerasti.
-- Mikseivät?
-- Minä olen istunut vankeudessa varkaudesta!
-- Kevytmielisyydestäkö teitte varkauden?
-- En! Hätä ja puute pakoitti... Tuo tuoli on jäänyt minulle
muistoksi siitä tapauksesta.
-- Kertokaappa minulle.
-- Isäni oli reunustenleikkaaja; me tulimme hyvin toimeen... Sitte
ruvettiin Kalmaria piirittämään ja tappelussa menetti isäni molemmat
käsivartensa. Kotimme ryöstettiin, me jäimme suurimpaan köyhyyteen.
Ainoastaan tuo tuoli oli jälellä ja isäni makasi siinä -- kadulla.
Minä kerjäsin hänelle ruokaa. Alussa ihmiset antoivatkin, mutta
sitte ei heillä enään ollut antamista. Sulhaseni oli konstaapelina
linnoituksessa. Minä koetin mennä häntä tapaamaan ja varastin
sillä matkalla muutamia leipiä, mutta varkaus saatiin ilmi, minua
piiskattiin ja kaksi päivää peräkkäin sain olla jalkapuussa. Kun
sitte pääsin irti, oli isäni kuollut eikä minulla enään ollut ketään
omaista maailmassa. Tuon tuolin heittivät ihmiset perässäni!
-- Voi teitä, ihmisraukka!
-- Silloin tuli Pietari, joka ennen oli pitänyt minusta, mutta jota
en minä koskaan ollut saattanut kärsiä, minä kun rakastin toista;
mutta hän otti sekä minun että tuolin ja vei meidät tänne. Hän ei
edes kysynyt, tahdoinko häntä seurata, sillä minä olin kadottanut
kaiken tahtoni, en voinut enään ajatella.
-- Menittekö sitte naimisiin?
-- Emme, minä olen hänen jalkavaimonsa!
-- Ettekö tahdo mennä naimisiin hänen kanssaan?
-- Kyllähän minä välistä siitä puhuin, mutta hän vastasi aina:
"silloin et tahtonut sinä, nyt en tahdo minä".
-- Miksei hän sitte tahdo?
-- Alussa se oli vaan ylpeyttä. Joka lapsen synnyttyä, sanoi hän
minulle: "nyt ei kukaan muu kuin minä sinusta enään huolisi!" Mutta
viime aikoina on hän saanut toisen syyn.
-- No minkä?
-- Täällä on rikas kapakoitsijatar, joka hänet ottaisi!
-- Voi teitä, ihmisraukkaa!
-- Mitä minusta, mutta lapset, lapset!
-- Eivätkö he voi seurata teitä?
-- Eivät, sitä en tahdo!
-- Minne te sitte aiotte mennä?
-- Järveen!
-- Se on paha ajatus!
-- Rangaiskoot sitte kuollutta ruumistani! huusi hän raivoissaan,
mutta silmiin ei tullut kyyneltäkään. -- Paljon on minun henkeni
syyttömästi saanut kärsiä, kärsiköön nyt ruumiskin osansa! Olisin
minä jo aikoja sitte päiväni päättänyt, jollei noita rakkaita lapsia
olisi ollut; mutta lapset, varsinkin nuorin, pidätti minut täällä.
Jos Pietari minut karkoittaa luotaan, niin on kuolemani hänen syynsä!
Viime sanat lausui hän miltei voitonriemulla.
-- Mikä ristinimesi on?
-- Margareeta!
-- Sitte olet minun kaimani!... Tiedätkö Margareeta, että minä olen
kuningatar?
-- Kyllä minä sen arvasin!
-- Nyt minä sekä voin että tahdon sinua auttaa! Sanoppa minulle,
miten sen parhaiten voin tehdä!
-- Minua ei kukaan voi auttaa!
-- No kai sinä itse parhaiten tiedät, miten tahtoisit järjestää
elämäsi.
-- Siitä asti kun kerjäsin leipää kuolevalle isälleni, en enään
koskaan ole toivonut.
-- Mutta sinun täytyy ajatella lapsiasi!
-- En saata ajatella, en voi kuin itkeä heidän kohtaloaan!
Kuningattaren piti yhtämittaa pyyhkiä silmiään; sellaista kurjuutta
ei hän koskaan ollut nähnyt.
-- Tahtoisitko sinä päästä irti Pietarista? kysyi hän.
-- En voi!
-- Kyllä kai yhtä hyvin kuin hänkin sinusta.
-- Mihin minä sitte joutuisin?
-- Voinhan minä lähettää sinut jonnekin: voit esimerkiksi hoitaa
karjaa, jos pidät lehmistä!
-- Mutta mihin lapset, molemmat nuorimpani joutuvat?
-- Otat heidät mukaasi!
-- Pojat pitäköön Pietari, he ovat vallan hänen kaltaisensa.
-- Nyt tulee kuningas takaisin... Suostutko ehdotukseeni, Margareeta.
-- Kyllä! lausui nainen, luoden kuningattareen kiitollisen katseen.
Hymyillen astui Kustaa heidän eteensä.
-- Me olemme Pietarin kanssa sopineet, alkoi hän, -- että tänne
on palkattava kymmenen renkiä tekemään työtä hänen kanssaan; minä
luulen, että tämä yritys tulee kannattamaan erinomaisesti, varsinkin
Helsinglannissa ja Gestriklannissa, joista on niin lyhyt matka
merelle.
Pietari kumarteli yhtämittaa; nyt hän vasta oli oikein ilkeän
näköinen.
-- Sillaikaa olen minä palkannut itselleni piian, lausui Margareeta.
-- Täältäkö? kysyi kuningas hämmästyneenä.
-- Niin, tuon Margareetan! Pietarin silmät lensivät selälleen.
-- Mutta eikö hän ole Pietarin vaimo?
-- Ei, hän ei ole Pietarin vaimo! sanoi Margareeta.
-- Mutta tulee pian siksi! huomautti Pietari.
-- Ehdotuksenne tapahtuu liian myöhään, eikö niin, Margareeta! Ketä
sinä tahdot seurata?
Nainen, joka tähän saakka oli näyttänyt melkein tunnottomalta,
heittäytyi kuningattaren jalkojen juureen; vuosikausia
kasvanut kirsi näytti äkkiä sulaneen kyynelvirraksi; hän hytki
suonenvedontapaisesti, vaikka selvästi saattoi huomata, että hän
koetti hillitä itseään.
Margareeta silitti rauhoittaen hänen päätään; hän ymmärsi, että hänen
täytyi ajatella asiaa.
Mies loi häneen pirullisen, petomaisen katseen; saattoi nähdä, että
hän sentään mielellään olisi pitänyt hänet luonaan; mutta kun hän
hiljaa astui naistaan likemmä, karkasi tämä, kuin käärmeen puremana,
ylös ja alkoi kiihkeästi:
-- Antakaa Jumalan tähden minun heti tulla mukaanne!
-- No, ei kai tässä nyt niin kiire ole, puhui Pietari; -- voithan
toki odottaa huomiseen asti.
-- Ei, vastasi kuningatar, -- minä tarvitsen häntä heti ja koska hän
on valmis tulemaan, niin lähdemme.
-- Mutta entä lapset?
-- Hän saa ottaa mukaansa niin monta kuin hän tahtoo! Pienemmät
lapset olivat käyneet kiinni hänen helmoihinsa. Pojat seisoivat
nurkassa ja katselivat.
-- Pelkään, sanoi kuningas, -- että te, Pietari, itse olette
valmistanut itsellenne tämän vitsan, mutta kai te tiedätte, että
ihminen saa niittää, mitä on kylvänyt.
Kustaa tarjosi Margareetalle käsivartensa ja vaimon ja hänen lastensa
seuraamina palasivat he kylään.
Margareeta oli kuiskaten kertonut Kustaalle, mitä hän oli nähnyt. Hän
niin iloitsi siitä, että oli saanut pelastaa tuon kurjan, kärsivän
naisen.
Seuraavana päivänä sai muori lapsineen laivalla purjehtia pohjoiseen
päin. Siellä hänen eräässä kuninkaankartanossa piti saada asua.
Kuningas oli jo kirjoittanut asiasta käskynhaltijalleen, jonka oli
määrä noutaa hänet kipparilta sekä ottaa hänet ja hänen lapsensa
haltuunsa.
Kuninkaallinen perhe päätti lähteä maitse. Prinssi Eerik, joka oli
rohkealuontoinen, osasi jo ajaa sävyisää hevosta.
Matka kului hitaasti, sillä kuningas tahtoi tarkasti tutustua
kaikkiin oloihin ja puhutella vouteja ja rahvaan miehiä. Sentähden
hän mielellään poikkesi suuriin talonpoikaistaloihin, varsinkin
sellaisiin, joiden likeisyydessä oli linna tai suurempi herraskartano.
Niin hän eräänäkin iltana tuli suureen talonpoikaistaloon pyytämään
yösijaa.
Siellä syntyi hirveä hälinä, mutta koska kyökkimestarin aina oli
määrä pitää huolta ruokavaroista ja suurin osa kuninkaan seuruetta
oli päättänyt jatkaa matkaa kuninkaankartanoon, joka oli noin puolen
penikulman matkan päässä, niin rauhoittui talonväki piankin ja Kustaa
ja Margareeta saivat kaksi siistiä huonetta.
-- Tähän taloon olen minä poikennut sinun tähtesi! selitti Kustaa.
-- Minunko tähteni? kysyi Margareeta hämmästyneenä.
-- Pidäthän sinä seikkailuista?
-- Saammeko täällä kokea seikkailuja?
-- Luulen melkein.
-- Mutta kuinka sen saattaa tietää edeltäkäsin?
-- Välistä saattaa. Saammepa nähdä.
Kuningas antoi nyt käskyn, että isäntäväet tulisivat sisään, niin
saisivat nähdä kuningattaren.
-- Niinkuin minä olisin mikäkin ulkomaan elävä!
-- Heidän silmissään sinä oletkin.
Toinen toisensa jälkeen astuivat talonväet nyt sisään.
Ensin tuli pitkä mies, kankeana ja juhlallisena, sitte hänen
emäntänsä, melkein yhtä pitkänä ja kankeana, rinnalla riippumassa
mitä erilaisimpia vitjoja, ja vihdoin heidän tyttärensä, jonka kasvot
muistuttivat sekä isää että äitiä; hän oli kaunis tyttö, mutta
suupielissä oli kärsivä ilme.
Kustaa tervehti heitä kuin vanhoja tuttuja ja kertoi Margareetalle,
että hän jo monta kertaa oli poikennut heille.
He kumartelivat ja niiailivat aivan loppumattomiin, mutta Kustaa teki
siitä vihdoin lopun käskemällä vanhuksia istumaan ja asettamalla
tytön seisomaan Margareetan eteen.
-- Tämä on Liisa, alkoi hän, -- Niilo Pietarin pojan ja hänen
emäntänsä ainoa tytär; ennen sanottiin häntä kauniiksi Liisaksi, nyt
hän on muuttunut!
-- Eihän sitä aina voi pysyä samallaisena! virkkoi tyttö.
-- Ei se liiasta työstä johdu! sanoi Niilo Pietarinpoika.
-- Hän saa tehdä ihan mitä tahtoo! sanoi emäntä.
-- Sitte hänellä on sydänsuruja! sanoi Kustaa. Liisa punastui korviin
saakka.
-- Hänellä on yhtä monta kosijaa kuin vuodessa on päiviä! sanoi Niilo
Pietarinpoika.
-- Sellaisesta rikkaudestahan ei kuningatarkaan saata kerskailla!
Margareeta punastui ja hymähti hiukan.
-- Hän saisi ottaa kenen vaan tahtoisi, selitti emäntä; -- hän on
ainoa lapsemme.
-- Hänen sydämensä valittu ei vielä ole tullut, virkkoi Kustaa,
-- arvatkoon nyt kuningatar, kuka se on. Sillaikaa pitää Niilo
Pietarinpojan kertoa minulle, millä kannalla maanviljelys on!
-- Huonolla kannalla! vastasi isäntä.
Samassa ilmoitettiin kuninkaalle, että koko kyläkunta on saapunut
tänne tapaamaan kuningasta.
-- Mennään sitte arkitupaan, sanoi Kustaa. -- Tänne emme mahtuisi!
Nyt sitä vasta pokkuroitiin ja kaapittiin jalkaa; useimmat tunsivat
kuninkaan ennestään ja hän muisti heidän nimensä ja mainitsi heitä
nimeltä, heidän suureksi ilokseen.
Ruvettiin sitte puhumaan pellonviljelyksestä. Kaikki valittivat
huonoa satoa.
Kustaa kehoitti silloin heitä hankkimaan enemmän karjaa, sillä kun
peltoa paremmin lannoitetaan, niin sekä pelto että karja tuottavat
enemmän hyötyä, ne kun kokonaan riippuvat toisistaan.
-- Mutta, sanoi Niilo Pietarinpoika, raappien korvansa taustaa, --
jos kesä tulee sateinen, niin toiset niityt seisovat aivan veden
alla; mitä hyötyä silloin on heinän pituudesta, mätänee se kuitenkin.
-- Niilo Pietarinpoika on oikeassa! vakuuttivat toiset miehet.
-- Mutta entä jos estetään vettä seisahtumasta niityille? kysyi
kuningas.
-- Sitä ei millään voi tehdä!
-- Miten se kävisi päinsä?
-- Ojittamalla!
-- Niin, tietysti!
-- Se maksaa rahaa!
-- Kuuleppas, Matti Matinpoika voitatko sinä rahaa, jos jätät maasi
kylvämättä?
-- Niin hullu nyt ei kukaan ole!
-- Mutta yhtä hullua on antaa veden hävittää kasvun. Kustannathan
sinä joka vuosi siemenen peltoosi; mutta jos sinä kerran ojitat, niin
pelastat monen vuoden sadon. Puut ovat myöskin ajoissa korjattavat
niityiltä.
-- Kyllä se vaan niin on.
-- Kyösti herra ymmärtääkin kaikki asiat!
-- Sitte ei teidän pidä luottaa vanhoihin tapoihin kun viljanne ovat
korjattavat. Ilmoistahan riippuu elon tuleentuminen; jos annatte
sen seisoa leikkaamatta liian kauvan, niin ette aittoihinne saa
puoliakaan.
-- Kyllä se vaan niin on.
-- Ihmisen ei pidä riippua kiinni kaikissa vanhoissa tavoissa.
-- Ainakin hänen tulee koettaa käyttää hyväkseen uusienkin tapojen
hyviä puolia, kun ne juuri hänen kohdalleen sattuvat. Millähän
kannalla humalaviljelykseni on? Kaippa miehet ovat täällä käyneet.
-- Ovat kyllä, mutta...
-- Otatteko mieluummin humalat kauppiaalta?
-- Tapa on aina ollut sellainen, huomautti Pekka Jussinpoika ja
vilkaisi tovereihinsa.
-- Sekä isän että isoisän ajoista asti.
-- Eihän siihen uuteen tahdo tottua.
-- Eipä niinkään.
-- Kuuleppa, Lauri Laurinpoika, olethan sinä nyt toisissa naimisissa?
-- Olen niinkin... Pyhän Johanneksen päivästä asti.
-- Saitko hyvän vaimon?
-- Onhan tuo aika hyvä.
-- Onko vanha ja harmaantunut?
-- Eipä suinkaan, vaan nuori ja ketterä!
-- Mutta enemmän kulunkeja hän tuottaa kuin vanha olisi tuottanut.
-- Mutta tekee hän toki enemmän hyötyäkin.
-- Juuri samoin on uusien tapojen; alussa ne hiukan maksavat, mutta
humaloiden kasvamisaika jo tuottaa teille iloa aivan niinkuin Lauri
Laurinpojalle nuori vaimo; hän on nyt jo huomannut, miten paljon
hyötyä hän on tehnyt juhannuksesta asti. Ja hiukan pitemmässä ajassa
te jo tulette huomaamaan, että humalat säästävät kukkaroonne monta
aurtuaa.
Talonpojat raappivat korvantaustaa ja loivat toisiinsa kysyviä
katseita.
-- Minä nyt taidan olla vanhin pitäjässä, puhui muuan vanha,
kyttyräselkäinen mies, -- mutta sen minä sanon, että kyllä kuningas
on oikeassa; humalathan ovat yhtä korkeassa hinnassa kuin maltaat, ja
se on toki kohtuutonta.
-- Oikein sanottu, Iivari Iivarinpoika. Teidän saamattomuutenne
rikastuttaa kauppiaat. Tiedättekö, että maahan vuosittain tuodaan
humaloita sadan rautalästin arvosta, ja humaloita me sentään itse
saattaisimme viljellä.
-- Sadan lästin arvosta!
-- Niinhän ne menevät kuin järveen heittäisi!
-- Ajatelkaa, sata lästiä rautaa!
-- Kai siihen sitte pitää ryhtyä.
-- Niin, jos minä vaan elän ensi vuonna ja kuningas tulee tänne, niin
kyllä hän silloin saa nähdä humalaseipäitä!
-- Oikein puhuttu, Iivari Iivarinpoika. Huomaan, että vanhimmalla on
viisauttakin eninten... Käykää te edellä, niin muut kyllä tulevat
perässä. Talonpojilla on sellainen tapa.
Miehet nauroivat. Mutta kyllä kauppiaat siinä kaupassa häviäisivät!
-- Sata lästiä rautaa. Onko se nyt laitaa?
-- No, miten mehiläishoito tänä vuonna edistyy?
-- Minä en valita, sanoi Iivari Iivarinpoika.
-- Mutta aina se niiden ääressä haaraakin, puuttui puheeseen Niilo
Pietarinpoika, -- kuka sitä sillä lailla ehtii.
-- Se riippuu aivan siitä, paljonko ihminen tahtoo lepoaikaa,
huomautti ukko hymyillen.
Mielipiteet mehiläishoidosta olivat sangen erilaiset, toiset olivat
siihen tyytyväiset, toiset tyytymättömät.
-- Huomatkaa, miehet, että tänä vuonna olen kantanut yhteensä
neljäkymmentä tynnyriä hunajaa Uppvidingestä ja kahdesta muusta
kihlakunnasta.
-- Hitto vieköön!
-- Neljäkymmentä tynnyriä!
-- No sillä lailla se voi kannattaa!
-- Kannattaa aina pitää huolta omaisuudestaan! Jumala on maamiehelle
antanut niin monta keinoa toimeentulon hankkimiseksi, että jos
epäsuotuisat ilmat toisen keinon tekevätkin tyhjäksi, niin toinen sen
korvaa. Työ saattaa mielen reippaaksi ja hyvä tuuli, suuri työkyky ja
tosi jumalanpelko kasvattavat kansan mahtavaksi ja voimakkaaksi.
-- Se on totta!
-- Kuningas on oikeassa!
-- Kiitos vaan kuninkaalle siitä, että hän meille näin puhuu, sanoi
vanha Iivari; -- hyvä on tietää, kummoinen esivalta on, täällä kun
kulkee niin kummallisia puheita.
-- Sanotaanko, että kuningas on kerettiläinen?
-- No sinnepäin.
-- Ottakaa itse selvää asiasta.
-- Me niin harvoin tapaamme häntä.
-- Minä en voi ehtiä joka paikkaan ja kuningas on ihminen
niinkuin tekin; mutta minä arvostelen teitä töittenne mukaan.
Iivari Iivarinpojasta esimerkiksi sanon: hän on viisas mies,
hänen kokemuksistaan saattaa olla hyötyä koko pitäjälle. Lauri
Laurinpojasta taas sanon, että hänen nuori emäntänsä saattaa
kiihoittaa häntä kaikellaisiin uusiin yrityksiin.
Kaikki purskahtivat nauruun ja Lauri Laurinpoika nauroi itse.
-- Tuomitkaa tekin minua, jatkoi kuningas, -- niinkuin minä
teitä tuomitsen: sanojeni ja töitteni mukaan. Minä en usko teitä
teeskentelijöiksi eikä teilläkään ole syytä uskoa minua siksi. Kun
näen rehellisen, ahkeran miehen, niin heti edellytän, että hän on
kristitty, ja niin voitte tekin arvostella minua, välittämättä
kaikista puheista.
-- Ei kuningasta taida kukaan epäillä, sanoi Niilo Pietarinpoika, --
en minä ainakaan sitä tee.
-- Jumala siunatkoon kuningasta!
-- Kyllä me tiedämme, mitä hän on tehnyt!
-- Mutta nyt minä tahtoisin tietää, mitä te arvelette seurakuntanne
papista?
Kaikki vaikenivat ja loivat katseensa Niilo Pietarinpoikaan.
Niilo joutui suuresti hämilleen.
-- Emme tiedä hänestä muuta kuin hyvää, sanoi hän vihdoin.
-- Saarnaako hän hyvin? Kaikki vaikenivat.
Kuningas katseli heitä hämmästyneenä.
-- Messuaa hyvin, huomautti vanha Iivari.
-- Kummoista elämää hän viettää?
-- Nuhteetonta!
-- Kyllä niin! vakuuttivat useat.
-- Pysyykö hän Jumalan sanassa? Taaskin vaikenivat kaikki.
-- Eikö hän sitä tee? huudahti kuningas.
-- Hän on niin usein tekemisissä perkeleen kanssa, selitti vanha
Iivari taaskin.
Kasvot polttavassa punassa, seisoi Niilo Pietarinpoika tuijottaen
eteensä maahan.
Kuninkaan katse lensi miehestä mieheen.
-- Eikö kukaan tahdo selittää minulle tätä asiaa? sanoi hän...
Taaskin kääntyivät kaikkien katseet Niilo Pietarinpoikaan.
Tämä näytti sangen tuskastuneelta.
-- Jollen erehdy, niin minä itse annoin hänelle kutsumuksen tähän
virkaan, sanoi kuningas.
-- Niin olikin!
-- Hän on itse sen sanonut!
-- Hän oli lahjakas, nuori pappi... Minä pyysin, että Niilo
Pietarinpoika ottaisi pitääkseen hänestä huolta.
-- Kyllä minä sen teinkin.
-- No, sitte sinun pitää antaa minulle tietoja hänestä. Mies näytti
käyvän kovaa taistelua.
-- Parasta sitte kertoa, niinkuin asia on, sanoi hän.
-- Niin juuri!
-- Mestari Germund tuli alussa hyvin toimeen.
-- Niin kyllä!
-- Muuta ei voi sanoa!
-- Hän kävi usein meillä, koska hän oli vieras paikkakunnalla,
mutta sitte... sitte kävi niin hullusti, että hän ja meidän Liisa
rakastuivat toisiinsa.
-- Tietysti kaikessa kunniallisuudessa?
-- En ainakaan minä muuta tiedä.
-- No, mikseivät he mene naimisiin?
-- Hän oli käynyt meillä joka päivä, mutta äkkiä lakkasi hän käymästä
eikä sen koommin ole avannut oviamme. Siitä on nyt melkein vuosi.
-- Tapaavatko he sitte toisensa taivasalla?
-- En luule, että he ensinkään tapaavat! huokasi Niilo Pietarinpoika.
-- Voinhan minä tämän kertoa, sillä tietävät pitäjäläiset sen
kuitenkin.
-- Juuri silloin saatana häneen meni, puuttui Pekka Jussinpoika
puhumaan, -- eikä se enään koskaan häntä päästä.
-- Ja hänestä lähtee pieniä piruja, sanoi vanha Iivari.
-- Kenen kanssa hän nyt seurustelee? kysyi kuningas miettiväisenä.
-- Erään vanhan munkin kanssa, joka hoitaa hänen talouttaan.
-- Ja on oikein pirujen mamma! lisäsi vanhus.
-- Sen minä arvasin.
-- Hänen silmänsä ovat käyneet niin punaisiksi.
-- Hän ei ensinkään ole sen näköinen kuin ennen!
-- Eikö hän käy pitäjäläisiään tervehtimässä?
-- Käy hyvinkin usein, mutta ainoastaan huonointen ja kurjinten luona.
-- Mutta kai hän käy toimituksilla?
-- Kyllä, mutta silloin hän vaan lukee eikä itsestään sano montakaan
sanaa.
-- Kai hän siitä muuttuu, kun vanhenee ja tottuu! virkkoi vanhus.
-- Lähetä noutamaan hänet tänne, Niilo Pietarinpoika, ja tulkoon
munkki mukaan!
Miesjoukossa syntyi hälinä.
-- Niin, hyvät ystävät, minä olen nyt ilmoittanut teille, mitä
tahdon; ajatelkaa sanojani. Jos tienne vie Gripsholmaan päin, niin
pistäytykää katsomaan navettaan. Se on Margareeta rouvan oman
valvonnan alaisena ja hänellä on siellä kaksikymmentäkaksi piikaa.
Jos me silloin oleskelemme paikkakunnalla, niin käykää linnassa;
ymmärrättehän, että minäkin kerran mielelläni näytän, kuinka viljelen
peltoni ja niittyni.
Sitte paiskasi hän jokaiselle kättä ja lähetti "terveisiä kotiin",
ja sanat "terveisiä kotiin" kulkivat suusta suuhun ja herättivät
ihastusta niissäkin, jotka eivät olleet kuningasta edes nähneetkään.
Täytyihän sellaisen kuninkaan mieltä noudattaa, ja hänen määräämänsä
parannukset pantiin toimeen vaan siksi, että kuningas oli käskenyt.
Sitte palasi hän Margareetan luo.
Hän oli sillaikaa jutellut sekä nuorien että vanhojen kanssa.
Äidiltään oli Margareeta oppinut mistä asioista kansannaiset
mieluinten puhuvat ja Kustaa oli hänelle sanonut, että hänen puheensa
tuli olla opettavaista. Ja hän ymmärsi niin hyvin seurata molempia
näitä neuvoja, että Elsa muori sitte kertoi kuninkaalle, että on
oikein opettavaista ja hauskaa jutella armollisen rouvan kanssa, kun
hän on niin "alhainen".
Liisan kanssa hän oli saanut vaihtaa ainoastaan muutamia sanoja.
Tyttö oli antanut lyhyitä vastauksia ja koettanut päästä pois niin
pian kuin suinkin.
Kun Kustaa tuli sisään, kysyi hän ensi työkseen tahtoiko Märta muori
tarjota hänelle väkioluttaan.
Tahtoiko hän?... Hän ei ollut uskaltanut sitä tehdä, kun
kyökkimestari oli tuonut muassaan niin paljon herkkuja.
-- Sanokaa hänelle, että te kolme tänä iltana olette vierainani,
sanoi kuningas, -- mutta että te tarjoatte oluen.
Emäntä niiasi syvään. Hän ymmärsi, että hänen nyt oli aika lähteä.
Liisa nousi, hänkin lähteäkseen.
-- Ei, sanoi kuningas, -- jää sinä Liisa tänne, minä tahdon puhua
kanssasi.
Liisa loi häneen pelästyneen katseen. --! Tule, Liisa, tänne istumaan
vastapäätä kuningatarta ja minua, niin kerron sinulle jotakin.
Rauhoittuneempana istuutui Liisa.
-- Katsoppa nyt tänne.
Tyttö loi häneen arasti silmänsä.
-- Katso, asia on nyt sellainen, että kosken minä keneltäkään saa
oikeaa vastausta, niin sinun nyt täytyy kertoa minulle mimmoinen mies
tuo mestari Germundus on.
Kysymys tuli niin odottamatta, että Liisa ensin lensi tulipunaiseksi,
sitte valjetakseen kuin vaate.
-- Hyvä! lausui hän vihdoin vapisevin huulin.
-- Miksi sanovat muut aivan päinvastoin?
-- He eivät häntä tunne!
-- Tunnetko sinä sitte?
-- Paremmin kuin he!
Kuningas katseli häneen terävästi, mutta hänen silmänsä tähtäsivät
toisaalle.
-- Minä olen lähettänyt noutamaan häntä tänne.
-- Hän ei tule! huudahti tyttö.
-- Vaikka minä käsken?
-- Hän ei voi tulla.
-- Mikä estää?
-- Hänen valansa.
-- Onko hän vannonut, ettei tule tänne?
-- On.
Samassa pisti Niilo Pietarinpoika päänsä sisään ovesta.
-- Mestari Germund lähettää terveisiä, ettei hän saata tulla... hän
on kai tehnyt jonkun lupauksen, lisäsi talonpoika hiljemmin.
-- Lähetä kaksi miestä kantaen tuomaan hänet tänne. Muista, että se
on kuninkaan tahto.
Tuskin oli talonpoika sulkenut oven jälkeensä ennenkuin Liisa
heittäytyi kuninkaan jalkain juureen.
-- Armahtakaa häntä, rukoili hän tuskissaan, -- jos hän tulee tänne,
niin menee hänen sielunsa autuus!
-- Puhu nyt suusi puhtaaksi, lausui Kustaa ankarasti. -- Minä sen
tahdon. Kerro alusta asti.
-- Mes... mestari Germundistako? Kustaa loi Margareetaan lyhyen
silmäyksen.
-- Kai Niilo Pietarinpoika otti hänet ystävällisesti vastaan.
-- Kyllä!... Se oli onnellinen aika!
Kyyneliä herui tytön silmiin, ne valuivat alas poskia, mutta hän ei
sitä huomannut.
-- Hän lauloi niin kauniisti ja puhui niin hyvin, eikö niin, Liisa?
-- Kyllä, sanoi tyttö punastuen.
-- Poika raukka näki nälkää ja luki, saadakseen pois tutkintonsa,
sitte hän mestari Olavin suosituksella pääsi hyvään paikkaan; minä
suositin häntä pitäjän varakkaimmalle talonpojalle; hän luuli jo
olevansa Jumalan omassa kaalimaassa... vai eikö hän näyttänyt
onnelliselta, Liisa?
-- Kyllä, hyvin onnelliselta.
-- Kai se suureksi osaksi oli pitäjän "kauneimman tytön" ansio? sanoi
kuningas.
Puna oli levinnyt tytön korviin asti; hämillään, mutta onnellisena,
katsahti hän kuninkaaseen.
-- Hän sanoi, ettei hän voi elää ilman minua.
-- No olitko sinä taipumaton?
-- Minä rakastin häntä.
-- Kerroitko vanhemmillesi?
-- En, hän tahtoi ensin päästä selvyyteen, oliko synti mennä
naimisiin.
-- Sitä hänen olisi pitänyt ajatella ennemmin.
-- Niin hänkin sanoi ja pyysi minulta moneen kertaan anteeksi... Isä
Anton häntä ohjasi.
-- Munkkiko?
-- Hän on hyvin pyhä mies.
-- Sanoiko hän sitte sinulle, ettette voi mennä naimisiin?
-- Kyllä, vastasi Liisa hiukan epäillen.
Mutta Kustaa huomasi, ettei juttu vielä ollut lopussa.
-- Mutta miksi hän sitte vannoi, ettei koskaan tule tänne.
-- Hän arveli, että se on meille molemmille parasta.
-- Tapasitteko te sitte muualla toisenne? Tyttö näytti pelästyvän.
-- Aivan harvoin, kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.
-- Mitä hän sitte sanoo, kun tapaatte?
-- Ettei hän voi luopua minusta.
-- Entä sinä, Liisa?
-- En minäkään voi luopua hänestä.
-- Ja kuitenkaan ei hän tahdo alistua rehelliseen avioliittoon?
-- Jos hän kävisi täällä, niin hänen omatuntonsa hänet siihen
pakoittaisi ja kiusaus oli niin suuri, että hänen sielunsa autuuden
kautta täytyi vannoa, ettei hän koskaan avaa meidän oviamme.
-- Mutta miten hän sitte aikoo menetellä? kysyi Kustaa, luoden
Margareetaan merkitsevän katseen.
-- Hän tahtoo... hän tahtoo... yritti tyttö kalveten.
-- Että sinä muuttaisit hänen luokseen, niinkö?
-- Niin, hoitamaan hänen talouttaan.
-- Oletko sinä suostunut?
-- Olen isän ja äidin takia kauvan taistellut vastaan. Nyt en enään
jaksa...
-- Suostutko siis rupeamaan hänen jalkavaimokseen?
-- Me emme muutoin saisi toisiamme omistaa. Liisa purskahti itkuun ja
kätki kasvot käsiinsä.
-- Jos sinä nyt itse alistuisitkin elämään halveksittuna
rakastajattarena, niin oletko punninnut, mikä kohtalo odottaa
jalkavaimon lapsia? He eivät saa periä...
-- En! huudahti tyttö kauhistuen.
-- Isäsi on toivonut, että hänen rikkautensa joutuisivat sinun
lapsillesi, mutta nyt lankeavat ne luultavasti munkeille ja kuoltuasi
joutuvat lapsesi köyhyyteen ja kurjuuteen.
Liisa väänteli käsiään.
-- Mitä minä teen? huusi hän epätoivoissaan.
-- Tahdotko, että minä autan sinua?
-- Kyllä, kyllä!
-- Mutta ainoastaan niillä ehdoin, että sinä täsmälleen tottelet
käskyjäni.
-- Olen valmis mihin tahansa, kunhan ei minun tarvitse erota hänestä.
-- Siihenkin sinun täytyy alistua joksikin aikaa, jos asianhaarat
vaativat.
-- Mutta vaan joksikin aikaa!
-- Niin, enempää en pyydä... Niinkuin tiedät, tulee mestari Germundus
tänne...
-- Pakosta!
-- Ei ole muuta neuvoa!... Minä aion sinun läsnäollessasi todistaa
hänelle kuinka väärässä hän on.
-- Sitä ei kukaan voi tehdä!
-- Saammepa nähdä. Mutta hänen ollessaan täällä huoneessa, et sinä
kertaakaan saa häneen katsoa.
-- Germundukseenko?
-- Muista, Liisa, että tulevaisuutesi, voinpa melkein sanoa, että
koko ajallinen ja iankaikkinen onnesi riippuu tästä hetkestä. Olen
varma, että sinä saat hänet omaksesi, että sinusta tulee arvossa
pidetty vaimo ja äiti ja että sinä teet miehesi totiseksi Herran
palvelijaksi, jos tänä hetkenä uskollisesti tottelet minua.
-- Minä tottelen, äänteli tyttö vavisten.
-- Istu tähän kuningattaren viereen, jotta Germund oikein näkee
sinut. Kuningatar kyllä sitte hyväntahtoisesti puhuttelee sinua,
jotta näyttäisi siltä kuin ette te ensinkään huomaisi meitä.
-- Niin, näyttäköön vaan siltä, sanoi Margareeta, -- mutta kyllä minä
tahdon kuunnella.
-- Minäkin tahtoisin kuunnella, pyysi Liisa.
-- Saat, saat... Hiljaa, nyt tulee joku!
-- Anna mulle kätesi, Liisa, sanoi kuningatar, -- me kyllä ymmärrämme
toisemme sanoittakin.
Niilo Pietarinpoika avasi oven.
-- Pappi on nyt täällä, mutta munkki pakeni metsään; lähetin kyllä
häntä etsimään...
-- Menköön vaan munkki... tuokaa pappi sisään. Isäntä loi tyttäreensä
hämmästyneen katseen, mutta läksi samassa pois huoneesta.
Hetkisen kuluttua tuli mestari Germundus.
Se oli nuori mies, jonka kauniissa, kalpeissa kasvoissa loisti
haaveksiva tuli. Turhaan koetti hän peittää pelkoaan.
Kustaa tuskin vastasi hänen nöyrään tervehdykseensä. Hänen terävä
katseensa näytti aikovan hänet lävistää, pappi väänteli kuin mato
hänen edessään. Hän tahtoi nähdä Liisan kasvot, mutta Liisa ei
näyttänyt ajattelevan muuta kuin kuningatarta... Eikö hän edes ainoaa
kertaa aio katsahtaa tännepäin?
-- Mitä te katselette? huusi kuningas kiivaasti. Papin katse painui
maahan.
-- Miksette tullut heti kun teitä kutsuin?
Germund ei vastannut... Liisa katsoi yhä poispäin... Olikohan hän
kertonut jotakin?
-- Olin tehnyt lupauksen, sammalsi pappi.
-- Kenelle?
-- Pyhälle... Jumalalle.
-- Oletteko evankeelinen pappi?
-- Olen Herran palvelija.
-- Kysyn tunnustatteko te evankeelista oppia? kysyi kuningas
ankarasti.
-- Kyllä, teidän armonne.
-- Mistä te olette oppinut, että pappi saa tehdä lupauksia, jotka
estävät häntä käymästä jossakin seurakuntaansa kuuluvassa talossa,
varsinkin koska häntä tässä talossa on kohdeltu poikana ja veljenä.
Kyyneleet tulvivat Germunduksen silmiin.
-- Meitä on käsketty pakenemaan kiusausta.
-- Minä tiedän, että te rakastuitte Niilo Pietarinpojan tyttäreen.
Kuningatar on nyt ottanut hänet palvelukseensa ja hän lähtee jo
huomisaamuna täältä pois meidän kanssamme, joten te tästälähtien
huoleti voitte käydä talossa.
Tuskin olisi ukkosen isku kovemmin voinut koskea Germundukseen kuin
nämä sanat.
-- Lähteekö hän, Liisa, täältä pois?
Hänen äänessään ilmeni sellainen tuska, että Margareetan kovasti piti
painaa Liisan kättä, saadakseen häntä pysymään levollisena.
Kuningas loi heihin lyhyen silmäyksen ja kääntyi sitte papin puoleen.
-- Tehän ette voi mennä naimisiin.
-- Omatuntoni kieltää minua! vaikeroi Germundus.
-- Tytölläkin on omatunto, joka kieltää häntä antautumasta
salavuoteuteen, vaikka evankeelinen pappi häntä kehoittaa siihen
alentumaan.
Pappi ei uskaltanut kohottaa silmiään.
-- Tietysti te ette kunnioita naista, jolle voitte tehdä sellaisia
ehdotuksia.
Germundus lausui muutamia epäselviä sanoja.
-- Mutta koska te paremmin kuin minä tunnette raamatun, niin
pyytäisin teitä ilmoittamaan missä evankeliumissa Kristus kieltää
avioliiton; niinkuin tiedämme, oli hän itsekin häissä.
-- Kristus ei sitä kielläkään, vaan Paavali.
-- Ettehän tahtone väittää, että apostoli kieltäisi mestarinsa? kysyi
Kustaa ankarasti.
-- En suinkaan, mutta...
-- Onko Kristus missään kieltänyt pappeja tai maallikkoja menemästä
avioliittoon? Vastatkaa kieltäen tai myöntäen.
Pappi nieli nielemistään.
-- Joko kieltävä tai myöntävä vastaus!
-- Ei!
-- Mutta paavillinen kirkko sen kieltää, sillä se tahtoo pitää
palvelijoitaan orjina eikä vapaina, ajattelevina ihmisinä; alennettu
nainen on sen käsissä parempi välikappale kuin puhdas, viaton nainen.
-- Teille on tässä talossa osoitettu suurta hyvyyttä ja
kiitollisuutenne merkiksi tahdotte te ryöstää siltä sen parhaimman
aarteen, käyttää sitä himojenne uhrina ja sitte joko pitää tai
hyljätä, miten hyväksi näette.
-- Minä en ole mikään roisto! nyyhkytti Germundus.
-- Paavilainen te olette ja se merkitsee yhtä paljon!
Liisa oli unohtanut näyteltävänsä osan ja purskahtanut itkuun.
Margareeta sulki hänet syliinsä.
-- Nyt näette tytön viimeisen kerran, virkkoi Kustaa. -- Menkää!
Mutta pappi ei liikahtanut. Kamala tuska oli hänet vallannut.
-- Armahda minua, Liisa! vaikeroi hän. Kuningas tarttui tytön
käsivarteen.
-- Ole väkevä! kuiskasi hän hänelle ja jatkoi sitte ääneen:
-- Ojenna hänelle kätesi jäähyväisiksi ja anna hänelle anteeksi!
Mutta pappi heittäytyi polvilleen maahan ja suuteli kiihkeästi tytön
kättä.
-- Älä minua heitä, Liisa... en saata elää ilman sinua... suo
anteeksi, mitä olen tehnyt... rupea vaimokseni... minä tahdon sinua
kunnioittaa ja rakastaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa.
Liisa loi kuninkaaseen katseensa, ikäänkuin neuvoa pyytääkseen ja
kuningas kehoitti häntä vaikenemaan.
-- Isä Anton uhkasi minua helvetin tulella ja minä olen tuntenut sen
raivotarten raatavan rintaani; niiden kamalat haamut ovat yöt päivät
ajaneet minua takaa ja saarnastuolista olen vihdoin saanut tyhjentää
polttavaa sisuani... Minä olen tuntenut ja itselleni tunnustanut,
miten kamalasti olen rikkonut sinua vastaan, mutta samalla olen
iloinnut siitä, että sinä niin suuresti rakastat minua, että olisit
valmis mihin tahansa. Mutta seuraavana hetkenä olen taas itkenyt omaa
sydämettömyyttäni.
-- Nouskaa ylös! käski kuningas.
Pappi totteli paikalla.
-- Liisan kohtalo on nyt minun käsissäni; minä saatan antaa hänet
teille, saatan myös viedä hänet Tukholmaan. Mutta jos minä suostun
täyttämään toivomuksenne, niin mikä minulle takaa, ettette uudestaan
vaivu paavillisiin villityksiinne?
-- Liisa takaa, vastasi Germund.
Kustaa hymyili; pappi oli lausunut kultaisen totuuden.
-- Tahdotko ottaa hänet armoihisi? kysyi Kustaa. -- Sinun
edesvastuullasi vaadin, että hänestä tulee tosi evankeelinen pappi,
muutoin karkoitan hänet pitäjästä.
Heidän lupauksistaan ja vakuutuksistaan ei tahtonut tulla loppua.
Vihdoin lähetti Kustaa Liisan noutamaan vanhempia.
-- Huomatkaa nyt, sanoi kuningas, -- että kolmena seuraavana
sunnuntaina kuulutetaan kirkossa ja neljäntenä vietetään häät.
Muista, että tässä on tosi käsissä.
-- On kuin peite olisi pudonnut silmiltäni, vastasi Germund ja
suuteli kuninkaan kättä.
Suuresti hämmästyivät vanhemmat, mutta salaa olivat he sentään hyvin
tyytyväiset. Ja kalpea, vaitelias Liisa oli kuin toinen ihminen.
Kun seurue huomisaamuna tuli noutamaan kuningasta ja kuningatarta,
hämmästeli jokainen, miksi talonväet näyttivät niin iloisilta ja
tyytyväisiltä. Mutta syvin kiitollisuus kuvastui Liisan silmissä, kun
hän hyvästijättäessä suuteli kuningattaren kättä ja virkkoi:
-- Jumalan enkelit ovat teidän kanssanne käyneet meillä.
Mutta Margareeta loi katseensa kuninkaaseen ja lausui liikutetuin
mielin:
-- Sinä saatat olla kansasi ylimmäinen pappikin!
-- Minä luulen, että ihminen voi olla mitä tahansa, kun innostus
oikein hänet valtaa.
-- Kunhan ei innostus vaan johda pahaan!
-- Ihmisen täytyy varoa itseään.
11.