Liittolaisten pettämänä ja salajuonien ympäröimänä, rupesi Kustaa
siihen määrään epäilemään ihmisiä, että hän päätti tästälähin luottaa
ainoastaan itseensä. Ja tämän tunteen valtaamana hän äkkiä, aivan
odottamatta antoi käskyn, että laivasto ja sotaväki oli palautettava
Ruotsiin.
Uutinen herätti Tanskassa suurta levottomuutta. Tosin ei vihollisten
käsissä enään ollut kuin Köpenhamina, mutta tarpeen ruotsalaisten
apu silti oli, Tanskan kruunulle kun oli ilmaantunut uusi vaatija,
pfalzkreivi Fredrik.
Hän oli noin kuudenkymmenen ikäinen, tottunut sotaherra ja vasta
mennyt naimisiin Kristian II:n vanhimman tyttären viisitoistavuotiaan
Dorotean kanssa. Keisari oli luvannut hänelle Tanskan ja Norjan
myötäjäisiksi. Häät olivat olleet syyskuussa 1535 ja joulukuussa sai
kuningas Kristian kehoituksen luovuttaa Tanskan pfalzkreiville.
Norjaankin tuli kirjeitä sekä keisarilta että kreiviltä.
Tämä uutinen rohkaisi köpenhaminalaisten mieliä. Siltä taholta
saattoivat he siis toivoa apua.
Sitävastoin kuningas Kristian, jonka ei ollut onnistunut voittaa
takaisin pääkaupunkiaan ja jota uudet vaarat nyt uhkasivat, tunsi
tarvitsevansa ruotsalaisten apua enemmän kuin koskaan ennen.
Mutta samalla hän kyllä tiesi, että vaikea sitä oli pyytää kuningas
Kustaalta, jota Hampurin sopimus suuresti oli suututtanut.
Mutta täytyihän koettaa, ja tanskalaiset valtioneuvokset Holger
Ulfstand ja Aksel Ugerup lähetettiin Malmön kautta Tukholmaan, johon
saapuivat toukokuun 30 p:nä 1536.
Olisi luullut että heille oli vaikeaa astua ankaran kuninkaan eteen,
mutta lähettiläät ymmärsivät tehtävänsä.
He esiinkantoivat Kustaalle kuninkaansa ja Tanskan neuvoston
kiitokset siitä avusta, jonka he häneltä olivat saaneet vastaanottaa;
ruotsalaisten ystävällisyys oli ollut niin suuri, ettei sitä
Tanskassa ikinä unohdettaisi. Lähettiläät ylistivät ruotsalaisen
sotamiehen urheutta ja miehuutta, koettivat puolustaa Hampurin
sopimusta sillä, että sekä keisari että pfalzkreivi olivat uhanneet
sodalla, ja vakuuttivat pyhästi, että rauha tarkoitti Kustaatakin.
Hojan kreivi ja Berendt von Melen taas olivat niin likeisesti
liittyneet Lyypekkiin, ettei sovinnosta olisi voinut tulla mitään,
jollei heitä olisi otettu rauhansopimukseen. Sitte tarjoutui kuningas
Kristian hankkimaan kuninkaalliselle veljelleen lakimiehen, joka
Lyypekin ja toisten Hansakaupunkien välisessä kokouksessa ajaisi
asiat niin pontevasti, ettei Kustaan tarvitsisi nähdä mitään vaivaa
koko oikeudenkäynnistä. Vihdoin pyysivät tanskalaiset herrat
anteeksi, että Bohusin ja Aggerhusin luovuttaminen oli viipynyt;
mutta siihen olivat norjalaisen arkkipiispa Olavin sotaiset puuhat
olleet syynä. Lopuksi pyysivät he, että Kustaa kuningas lähettäisi
sotalaivansa purjehtimaan takaisin salmeen.
Kustaa antoi ankaran vastauksen. Sopimus oli, vastoin kaikkia
lupauksia, tehty hänen tietämättään ja neljän kuukauden aikana
oli häneltä salattu rauhanehdot, ei ilmoitettu edes miten hänen
oli meneteltävä, jottei yksin jäisi jatkamaan ja päättämään
sotaa. Lisäksi oli kuningas Kristian -- niinikään vastoin kaikkia
lupauksiaan -- antanut Lyypekille sanansa, ettei hän auta Kustaata,
jos olosuhteet pahoittavat häntä jatkamaan sotaa.
Tällaista kiitosta rehellisestä avusta ei hän ollut odottanut. Hän
kyllä tiesi olevansa oikeassa Hojan kreiviin ja Berendt von Meleniin
nähden, mutta oikeutta voidaan väännellä ja käännellä, senkin hän
tiesi. Aggerhus ja Bohus taas olivat kuninkaan miesten hallussa,
arkkipiispan kapinasta huolimatta olisi siis kyllä voinut luovuttaa
ne Ruotsille. Kronikka ei kerro, joutuivatko tanskalaiset herrat
hämilleen ja häpeilleen. Luultavasti eivät.
Heidän rukouksensa ja vakuutuksensa saivat vihdoin Kustaan heltymään
ja hän lupasi lähettää laivastonsa purjehtimaan Juutinraumaa kohti.
Mutta se oli ehtinyt vasta Kalmarin salmeen, kun saapui tieto, että
Köpenhamina on antautunut.
Miehuullisesti oli kaupunki kestänyt piiritystä, sittenkin kun
Lyypekki oli vetäytynyt pois leikistä.
Vanhukset, naiset ja lapset olivat saaneet luvan lähteä pois
kaupungista, jotteivät kuolisi nälkään, mutta viholliset ajoivat
heidät takaisin ja nälänhädän kanssa tuli Köpenhaminaan tauteja ja
riitaa. Ihmiset söivät hevosia, koiria, kissoja, jakun ne loppuivat,
rottia ja variksia. Kansaa nääntyi kaduille ja lapset imivät verta
kuolleiden äitiensä rinnoista. Mutta toivon kipinä ei silti sammunut,
vaan muureista ja torneista tähystelivät ihmiset eikö luvattua apua
jo kuuluisi. Ne, jotka vaikeroivat, saivat lohdutuksekseen sanat:
"emmehän vielä ole syöneet omia lapsiamme niinkuin Jerusalemin
äidit". Mutta apua ei tullut; Köpenhaminan täytyi avata porttinsa, ja
elokuun 5 p:nä marssi Kristian kuningas suurella loistolla kaupunkiin.
Pian senjälkeen päättivät valtakunnan maalliset herrat salaisessa
keskustelussa, "ettei Tanskan valtakunnan asiain tästä päivästä
alkaen pidä riippuman arkipiispasta eikä muista piispoista, vaan
pitää kuningas ja valtakunnan maallinen neuvosto niistä huolen".
Kaikki piispat vangittiin ja heidän hiippakuntansa ja luostarien
tilukset otettiin kruunulle. Ja tähän antoi kansa suostumuksensa,
sillä luterilainen oppi oli jo ehtinyt vaikuttaa. Sitävastoin
vahvistettiin Tanskan ritariston ja aatelin kaikki oikeudet
ja vapaudet ja talonpojat kadottivat ainiaaksi suurimman osan
oikeuksiaan.
Kaupunki sai pitää vapautensa ja porvareille annettiin armosta
anteeksi, että he olivat tehneet vastarintaa.
"Köpenhaminan antautuessa kaatui Tanskan kansan vapauden viimeinen
tuki", sanoo tanskalainen historioitsija.
Norjassa päättyi kreivisota aivan odottamattomasti.
Arkkipiispa Olavi pakeni maasta huhtikuussa v. 1536.
Silloin lankesi maa kuningas Kristianin käsiin ja samana vuonna
tehtiin Köpenhaminan valtiopäivillä seuraavat tärkeät, Norjaa
koskevat päätökset:
"Koska Norjan valtakunta sekä voimiensa että varallisuutensa puolesta
on siihen määrään köyhtynyt, ettei se yksin saata pitää kuningasta,
ja koska tämä sama maa on velvollinen kaikiksi ajoiksi kuulumaan
Tanskan kruunulle, niin olemme me Tanskan valtakunnan neuvostolle ja
aatelille luvanneet, että -- -- Norjan valtakunnan tästälähin tulee
kuulua Tanskan kruunulle niinkuin Juutinmaa, Fyen, Seelanti ja Skåne,
sekä ettei sen enään tästälähin tule kantaa itsenäisen kuningaskunnan
nimeä, vaan että sitä on pidettävä osana Tanskan valtakunnasta, osana
joka kaikiksi ajoiksi on yhdistetty Tanskan kruunuun."
Sellaisen lopun sai Norjassa tuo "hellä suhde", jonka piti yhdistää
pohjoiset valtakunnat!
Epäilemättä jokaisen ruotsalaisen mielessä tätä lukiessa herää
ajatus, että sama kohtalo oli aiottu Ruotsille. Ja varmaan jokainen
ruotsalainen kiitollisuudella muistelee niitä miehiä, jotka
taistelivat Ruotsin itsenäisyyden ja vapauden puolesta. Engelbrektin,
Sturein ja Kustaa Vaasan nimet loistavat tähtinä Ruotsin taivaalla,
ne eivät joudu unohduksiin niin kauvan kuin ruotsalaisten rinnoissa
sykkii lämmin, uskollinen, isänmaallinen sydän.
* * * * *
Palaamme nyt kuningas Kustaaseen, jolle elämä viime aikoina oli
näyttänyt vain synkkiä puoliaan.
Hän oli neljänkymmenen vuoden vanha ja paljon oli hän saanut kokea,
mutta vähän oli elämä hänelle persoonallisesti antanut onnea.
Yhteen aikaan hän oli jo luullut, että hänen sydämestään oli sammunut
kyky rakastaa. Mutta viime aikoina oli hän päivä päivältä ruvennut
tuntemaan yhä suurempaa rakkauden tarvetta, varsinkin ikävöi hän
olentoa, jolle olisi saattanut uskoutua. Sillä ei ollut ketään, jolle
hän olisi voinut ilmaista salaisimmatkin ajatuksensa. Asioissa, jotka
eivät koskeneet valtioviisautta, vaan tunne-elämää, sielujen salaista
sukulaisuutta, ei hän saattanut keskustella kenenkään kanssa. Eihän
ollut ketään, johon hän rajattomasti olisi saattanut luottaa.
Sentähden hänen täytyi voittaa sydän, joka kokonaan kuuluisi hänelle.
Hän tahtoi ja hän päätti mennä naimisiin, mutta ei ulkomaalaisen
prinsessan kanssa, sillä siitä oli hän jo tarpeekseen saanut kärsiä,
eikä hän enään pelännyt ruotsalaisten kateutta: saattoihan hän sen
pitää kurissa, jos niiksi tuli.
Monasti oli hänen silmiensä eteen ilmaantuneet lempeät, suloiset
lapsenkasvot... Tyttö oli kai jo kehittynyt ihanaksi immeksi. Hänen
kuvansa oli asettunut hänen eteensä jo silloin, kun hän ensi kerran
päätti mennä naimisiin.
Ja aina kun häntä oli kehoitettu valitsemaan morsianta, oli hän
ajatellut häntä. Mutta nyt tahtoi hän hänet nähdä, oliko hän
sellainen, jommoiseksi hän hänet kuvitteli. Suuri kunnia oli
tapahtuva sille ruotsalaiselle tytölle, joka tulisi korotetuksi
valtaistuimelle. Täytyi toki tietää, että hän oli sen kunnian
arvoinen, että hän osaisi kaunistaa paikkansa.
Kustaa kirjoitti siis rakkaalle sukulaiselleen rouva Ebba Vaasalle,
että hän pian tulee hänen luokseen vierailemaan, saadakseen hänen
kanssaan neuvotella asiasta, joka hänen elämänsä onnelle on hyvin
tärkeä.
Seuratkaamme kirjettä, niin näemme, miten se nosti hämmästyksen punan
Ebba rouvan poskille, kun hän suurella tarkkaavaisuudella sen oli
lukenut.
Paikalla ymmärsi hän kuninkaan aikeet ja äidin vaisto sanoi heti,
että ne tarkoittivat Margareetaa, hänen rakasta Margareetaansa.
Tietysti hän ylpeili siitä, että kuninkaan silmä oli sattunut juuri
hänen tyttäreensä, mutta äidinrakkaus kysyi vavisten: tuleeko hän
onnelliseksi?
Siihen aikaan eivät ylhäiset rouvat saaneet uhrata paljonkaan aikaa
tunteilleen; käytännöllinen elämä vaati heidät miltei kokonaan
palvelukseensa. Hetkisen perästä oli Ebba rouva huolellisesti
piiloittanut kirjeensä. Sitte kutsui hän tyttäret luokseen ja
ilmoitti heille, että kuningas tulee heidän taloonsa vieraaksi;
päivää ei hän vielä tiedä, mutta varmaan se tapahtuu pian.
-- Kummallista, sanoi Margareeta, -- minä näin unta hänestä.
-- Mitä unta? kysyi Märta uteliaasti.
-- Hän kysyi, mitä minä kannan nauhassa kaulallani.
-- Svante Sturen sormusta! huudahti Märta.
-- Mitä? kysyi Ebba rouva kummastuen.
-- Hän antoi sen minulle hyvästi jättäessään, puolustihe Margareeta.
-- Ainoastaan kihlatut kantavat sormusta.
-- Äiti kulta, hän meni kihloihin Margareetan kanssa! puhui Märta
vilkkaasti.
-- Oletko sinä Margareeta voinut, minun tietämättäni...
-- Äiti kulta, se tuli niin äkkiä... hän pyysi minua...
-- Ja sitte hän suuteli häntä! selitti Märta.
Margareeta peitti kasvot käsillään.
Ebba rouva oli mennyt vallan ymmälle; uutiset eivät ensinkään
miellyttäneet häntä. Hänen täytyi tässä käyttäytyä sangen viisaasti.
-- Onko vielä muuta? kysyi hän hetken perästä.
-- Ei, mikäli minä tiedän, vastasi Märta.
-- Ei mitään muuta, äiti kulta! vakuutti Margareeta, kyynelten
pisaroidessa sormien lomitse.
-- Ota pois kätesi, lapseni, ja pyyhi silmät!
Margareeta totteli paikalla.
-- Puolustukseksesi olkoon mainittu, että sinä siihen aikaan olit
lapsi; mutta lasten kihlaukset eivät merkitse mitään; ota siis nauha
kaulastasi ja unohda Svante Sture, niinkuin hän aikoja sitte on
unohtanut sinut.
-- Onko hän todellakin mennyt kihloihin kuningatar Katarinan sisaren
kanssa? kysyi Märta innokkaasti.
-- En pidä sitä ensinkään mahdottomana. Margareeta oli irroittanut
nauhan kaulastaan. Kapea sormus oli nyt hänen kädessään.
-- Minä säilytän ne sinulle! kuiskasi Märta ja otti kiireesti sekä
nauhan että sormuksen, samassa kiinnittääkseen ne omalle kaulalleen.
-- Mitä sinä teet, Märta?
-- Tahdon säilyttää ne kunnes varmaan tiedämme, onko kihlaus kestävää
laatua.
-- Nyt on muuta ajattelemista, virkkoi Ebba rouva, ottaen joukon
suuria avaimia taskustaan. -- Kas tässä, Margareeta, tämä on liina-
ja tämä hopeakaapin avain. Kaikki hopeat ovat puhdistettavat ja
kiilloitettavat ja parhaat liinavaatteet otettavat esiin.
Margareeta otti avaimet.
-- Saanko ottaa jonkun avukseni? kysyi hän nöyrästi.
-- Kyllä, ota kaksi palvelustyttöä, sillä sinulle tulee paljon työtä.
Margareeta niiasi ja oli jo lähtemäisillään, kun Ebba rouva huusi
hänet takaisin.
-- Tule tänne Margareeta!
Hänen tultuaan tarttui Ebba rouva molemmin käsin hänen päähänsä,
suuteli hänen otsaansa ja lausui:
-- Jumala sinua siunatkoon, rakas tyttäreni! Kas nyt saat mennä!
Margareeta näytti sangen hämmästyneeltä, mutta hän totteli paikalla.
Märta ei koskaan ollut nähnyt äitinsä suutelevan ketään
sisaruksistaan, enempää kuin itseäänkään. Sentähden hän, suu
auki hämmästyksestä, jäi äitiin tuijottamaan. Mitähän kummaa oli
tapahtunut?
Ebba rouva oli kiireesti kuivannut silmänsä ja ojentaen avainta
Märtalle, virkkoi hän nyt:
-- Mene jyväaittaan, ota puoli pannia vehnäjauhoja ja neljännes
pannia ruisjauhoja. Taikinat ovat tänään valmistettavat. Mene sitte
juomakeittiöön ja hanki hyvää hiivaa... mutta älä ota liian paljon.
-- Minäkö valmistan taikinat?
-- Et tällä kertaa, mutta leipomassa sinun pitää olla; siihen
ryhdytään huomenaamulla kello kahden ja kolmen välillä, niin on
kaikki kello kahdeksan aikaan valmista.
-- Kyllä, äiti.
-- Lähetä sitte oluenpanija ja karjakko tänne, mutta heti paikalla.
Mutta Märta ei liikahtanut paikalta. Koska kerran äiti oli suudellut
Margareetaa, niin kai hän toki suutelee häntäkin.
-- No, mitä sinä odotat?
-- Minäkö?... En juuri mitään! Nyt hän läksi.
-- Tämäpä on kummallista, mietti hän itsekseen. -- Margareetaa
suudellaan, mutta ei minua!
-- Mikä tytön on? tuumi Ebba rouva. -- Eihän hän vaan aavistane
jotakin?
Oluenpanija sai käskyn valmistaa kolmenlaista olutta; vahvaa ja
makeaa olutta sekä sahtia, sillä Ekebergaan odotettiin paljon
vieraita. Hänen piti sanoa paljonko maltaita panokseen menisi, sillä
Ebba rouva tahtoi aamulla itse olla läsnä, kun jyvät mitattaisiin.
Hän päätti antaa niitä tavallista enemmän, jotta juoma tulisi oikein
hyvää ja vahvaa.
Sitte saapui vuorostaan karjakko. Hänen tuli pitää huolta siitä, että
löytyisi tarpeeksi voita. Jollei myymiseen jäisikään, niin ei sille
mahtanut mitään. Oliko ternijuustoa?
Jo tuli teurastaja ja kanapiika. Härkä, hieho ja neljä vasikkaa piti
teurastettaman, lihottaman ja laskettaman jäihin.
Kanapiian piti katsoa etteivät kanat pääsisi metsään munimaan, sillä
nyt tarvittaisiin munia. Kaikki munat mitä vaan löytyi, olivat
tuotavat ruoka-aittaan. Kanoja ja kalkkunoja piti lihottaa ja
kananpojille oli annettava niin paljon talia kuin ne ikinä jaksoivat
syödä.
Samallaisia määräyksiä antoi armollinen rouva sioista ja lampaista
ja käski lähettää kalamiehelle ja metsänvartijalle sanan, että he
hankkisivat kaloja ja metsänriistaa niin paljon kuin suinkin, sillä
Ekebergaan odotettiin ylhäisiä vieraita.
Kokkikin sai määräyksensä; hänen tuli valmistaa kaikellaisia
sokerileivoksia.
Sitte tuli puutarhurin vuoro. Oliko puutarhassa mitään kelvollista?
-- Kyllä, siellä on sitä hienoa kaaliakin, josta kuningatar Katarina
niin piti.
-- Sitä en huoli! huudahti Ebba rouva kiivaasti. -- Eikö meillä ole
ruusuja?
-- On toki kauniitakin.
-- No, se on hyvä!
Sitte kutsutti rouva luokseen rengit ja piiat; he saivat toimekseen
ottaa esiin tapetteja ja kaikellaisia peitteitä suurista kirstuista.
Parhaimmat huoneet valmistettiin tietysti kuninkaalle, seinät
peitettiin tapeteilla ja penkeille levitettiin peitteitä. Keskelle
lattiaa laskettiin suuri matto ja komean nojatuolin eteen pantiin
suuri karhuntalja, päineen, käpälineen.
Kun Ebba rouva oli saanut huoneet järjestetyiksi mielensä mukaan,
läksi hän itse viinikellariin ja otti sieltä joukon pulloja, jotka
antoi hovimestarin haltuun.
Sitte sulki hän omin käsin kellarin oven ja pisti avaimen muiden
avainten joukkoon taskuunsa.
Kaikki huoneet toimitettiin ja lattiat vahattiin. Mutta kun Ebba
rouva oli saanut koko talonsa väet työhön, noudatti hän sydämensä
ääntä ja läksi Margareetan luo.
Pöydät olivat täynnä pikareja, suuria kynttiläjalkoja, ruoka- ja
juomamaljoja, ja iloisesti nauraen ja jutellen istuivat tytöt
hankaamassa ja harjaamassa astioita.
Vaikka olivatkin ylpeitä ja ylhäisiä, kohtelivat aateliset tähän
aikaan palvelijoitaan sangen ystävällisesti: he tanssivat,
huvittelivat ja tekivät työtä heidän kanssaan, ikäänkuin he olisivat
olleet heidän vertaisiaan.
Palvelijat taas ylpeilivät herrasväestään, jakoivat heidän ilonsa
ja huolensa ja palvelivat heitä uskollisesti halki elämän monien
vaiheiden.
Yli kaksi vuotta oli jo kulunut siitä, kun Brigitta neidin häitä
vietettiin Ekebergassa. Silloin olivat hopeat viimeksi olleet
käytännössä ja kun ne nyt taas otettiin esiin, niin luulivat
palvelijat sen tietävän, että samallaiset juhlat olivat tulossa.
Mutta kuka olisi niissä sulhasena?
Huhuttiin kyllä, että Anna neiti menee naimisiin herra Aksel Bjelken
kanssa, mutta nämä juhlat varmaankaan eivät tarkoita häntä, vaan
Margareeta neitiä.
Hehkuvin poskin puuhaili Margareeta, nauroi, laski leikkiä ja
kehoitti tyttöjä arvaamaan, kuka vieras olisi. Äiti ei ollut antanut
hänelle lupaa kertoa sitä.
Ebba rouvan astuessa huoneeseen puhelu tosin hiljeni, mutta pian sai
hän sentään tietää, mistä oli ollut kysymys.
-- Kuningas meille tulee, sanoi hän ylpeillen.
-- Kuningas!
Huoneessa syntyi hetken hiljaisuus, mutta sitte loivat molemmat
palvelustytöt katseensa Margareetaan.
-- Kyllä se siunattu kuningas vaan on kaunein ja uljain mies
maailmassa! virkkoi toinen.
-- Kerran minä olen kuullut hänen puhuvan ja kuinka hänellä oli
sointuva ääni!
-- Ja kuitenkin, sanoi Margareeta, -- väjyvät he hänen henkeään.
Kamalia huhujahan oli liikkeellä.
-- Kuka saattaa olla hänen vihamiehensä?
-- Kaikilla hyvillä ihmisillä on vihamiehiä, puhui Margareeta, -- ja
Kustaa kuningas on maan isä.
-- Kunhan hän vaan pääsisi noista sodista. Niissä saa moni ihminen
surmansa!
-- Niin, se on totta! huokasi Margareeta.
-- Sitä ette te, lapset, ymmärrä, huomautti Ebba rouva. -- Kustaa
kuningas sotii saadakseen maahan rauhan.
-- Nyt täytyy taas sotia tanskalaisia vastaan.
-- Heitä vastaan täytyy aina sotia!
-- Ei, tällä kertaa heitä autetaan, sanoi Ebba rouva.
-- Autetaanko tanskalaisia! Hyi, sitä minä vaan en tekisi!
-- Hyi niitä tanskalaisia, miten ne ovat tehneet paljon pahaa!
-- Ettekö tiedä, että vihamiehiäkin pitää auttaa, kun he ovat
hädässä; mutta kerroppa nyt, Margareeta, kuningas Kustaasta, kun hän
kodittomana kuljeskeli Taalaissa.
-- Sen olen jo tehnyt niin monasti, äiti kulta.
-- No tee se uudestaan, sitä on niin hauska kuulla!
-- Kertokaa Sven Elfinpojan muorista, joka löi häntä leipälapiolla
selkään.
-- Ei, vaan siitä, kun hän oli olkikuormassa!
-- Oletteko kuulleet laulua siitä retkestä? Margareeta rupesi
laulamaan ja pian yhtyivät lauluun tytötkin:
"Kyösti kuningas olkikuormassa, hei sutarallaa
Taalainmaalle vietiin, hei sutarallallaa,
Ja Juutit korjasi luunsa, hei sutarallaa."
Laulavien äänet olivat nuorteat ja laulu tuli sydämen pohjasta.
Mutta Ebba rouvan sydän paisui ilosta ja ylpeydestä, kun hän
ajatteli, että hänen Margareetastaan tulee kuninkaan puoliso ja
uskollinen elämänkumppani!
Laulun loputtua pyyhki hän salaa silmänsä ja virkkoi:
-- Kerroppa Margareeta alusta, kun hän pääsi vankeudesta.
-- Niin, kertokaa, kertokaa!
Ja Margareeta kertoi. Kun hän sitte pääsi siihen paikkaan, että
Kustaa, matkalla Norjaan, sunnuntaiaamuna meni Liman kirkkoon
viimeisen kerran kuulemaan ruotsalaista messua ja siinä painui
syvästi miettimään, näkisikö hän enään koskaan rakkaan Ruotsinsa,
niin silloin vierivät kirkkaat kyyneleet alas Margareetan poskia ja
hänen kuulijattarensa nyyhkyttivät ääneen.
Mutta Ebba rouva asteli levottomana edestakaisin, hetkeksi jätti hän
huoneen mutta palasi taas, sillä hän ei saanut olluksi sieltä poissa.
Ja kun Margareeta sitte oli tehnyt Kustaan Ruotsin kuninkaaksi, niin
täytyi hänen kertoa, miten paljon ihmeellisiä asioita hän elämässään
oli saanut aikaan ja miten suuret vaarat häntä olivat vaanineet. Ja
äidinsydän iloitsi, kun hän huomasi tyttären niin hyvin tuntevan
asiat ja niin vilkkaasti ihailevan sankariaan. Palvelijattaret
taas olivat kuunnelleet hänen kertomustaan yhtä hartaasti kuin jos
olisivat istuneet kirkossa kuuntelemassa itse arvoisaa rovastia.
Työ sujui reippaasti, vaikka sitä kestikin myöhään yöhön. Ja kun
kaikki sitte oli järjestyksessä ja Ebba rouvan tahdon mukaan, niin ei
kukaan valittanut väsymystä, päinvastoin oli aika jokaisen mielestä
rientänyt lentäen. Ja koko ajan oli sentään puhuttu vaan kuningas
Kustaasta.
-- Minä iloitsen, että saan nähdä kuninkaan, virkkoi Margareeta
äidilleen, kun he hetkisen perästä sanoivat toisilleen hyvää yötä.
-- Kai sinä hänet vielä muistat?
-- Muistan hänen kauniit silmänsä!
-- Ne ovat vielä entisellään, muuten on hän vanhentunut.
-- Odottakaappa äiti, hän on nyt neljänkymmenen vanha.
-- Ajattele, Margareeta, mitä kaikkia hän on saanut kokea!
-- Hän on voittoisasti kokenut kaikki!
-- Mutta hänellä ei koskaan ole ollut uskollista ystävää rinnallaan.
-- Katarina rouva ei häntä ymmärtänyt.
-- Ainakaan ei hän hänelle sopinut.
-- Kai hän nyt menee uusiin naimisiin?
-- Toivottavasti hän menee!
-- Tulkoon hän nyt onnellisemmaksi!
-- Sen hän ansaitsee!
-- Paremmin kuin kukaan muu!
-- Rukoilkaamme Jumalaa hänen puolestaan, Margareeta!
-- Kyllä, rakas äiti, koko sydämestäni!
-- Hyvää yötä sitte, siunattu lapseni!
Margareeta suuteli kunnioittavasti äitinsä kättä ja riensi
huoneeseensa. Hän ei ihmetellyt äidin suurta ystävällisyyttä,
hän vaan nautti siitä, ja sitte lensi hänen ajatuksensa takaisin
Kustaaseen. Myöskin muisti hän lupauksen, jonka oli antanut äidille,
ja hän lankesi polvilleen ja puhkesi rukoilemaan. Harvoin lienee
viaton ja puhdas naissydän hartaammin rukoillut; sinä hetkenä
hän varmaan vihittiin Kustaan suojelusenkeliksi, joka monena
vaiherikkaana vuonna oli seisova hänen rinnallaan.
Mutta hän oli jo ehtinyt vaipua vaatimattomalle vuoteelleen ja unen
enkeli levitti jo harsonsa hänen ylitsensä, kun Märta suurella
melulla astui heidän yhteiseen huoneeseensa.
-- Sinä olet kai jo nukkunut pois koko väsymyksesi, Margareeta?
-- En, olin juuri nukkumaisillani.
-- Vai niin. Kyllä minun nyt täytyy sanoa, että me liiaksi puuhaamme
tuon sukulaisen tähden.
-- Kuningashan hän on, rakas sisko!
-- Hän on kaikissa tapauksissa sukulaisemme. Hullumpaa ei ollut edes
silloinkaan, kun Brita sisko ja Kustaa herra viettivät häitä.
-- Mikä nyt sitte on? kysyi Margareeta kummastuneena.
-- Mikäkö on? Vai et sinä sitä tiedä! No, kyllä minä sitte sinulle
kerron, että äiti kulta nyt, aivan niinkuin silloinkin, on käskenyt
valmistaa niin paljon ruokaa, että kokonainen rykmentti ainakin
viikon voisi elää sillä ruualla.
-- Ehkä kuningas tulee suuren saaton seuraamana.
-- Siinä tapauksessa hän vähän aikaisemmin olisi voinut antaa siitä
tietoa! Ajattele, metsävahti uskalsi huomauttaa, että metsissämme
on vähän lintuja. Minä annoin häntä siitä korville, mutta häneen ei
mahtanut sattua, koskei hän edes liikahtanut paikalta.
-- Sisko kulta, kuinka saatoit...
-- Täytyyhän talossa toki pitää järjestystä. Sai sitä Malenakin
korvapuustin, mutta silloin sattui kädessäni olemaan nuija, joten
hänen kasvoihinsa tuli naarmu. En voinut sille mitään.
-- Mitä hän sitte oli tehnyt?
-- Ajattele, hän kaatui suinpäin, kantaessaan jauhovakkaa.
-- Mutta hän ei kai voinut auttaa sitä?
-- Samaa hän juuri uskalsi huomauttaa. Pitää katsoa sekä eteensä että
taakseen, sanoin minä ja samassa minä läjähytin.
-- Sattuiko häneen pahastikin?
-- Mitä vielä, sai vaan pyyhkiä pois veren; kyllä, hän siksi paranee,
kun vihille viedään.
-- Mutta Märta, eihän äidillä ole tapana...
-- Minäpä sanon sinulle, kuiskasi Märta, -- että äiti on liian hyvä
ja leväperäinen. Heitä täytyy pitää kurissa, muuten käy vallan
hullusti. "Nytpä eletään komeasti, kun kuningas tulee", sanoi pitkä
Rietakin viskatessaan kahlekoiralle suuren palasen luutonta lihaa.
"Silloin tulee maassa olemaan kaksi kuningasta", vastasin minä ja
otin palasen koiran edestä, "tulkoon vaan tänne minun luokseni, jos
tahtoo tietää, miten maata on hallittava". Ja minä leikkasin lihan
kappaleiksi ja panin ne omin käsin ryynien joukkoon pataan heille
pyhäruuaksi... Kuulin kyllä, kuinka he sitte keskenään kuiskailivat:
"Märta kuningas", mutta mitä minä siitä välitän.
Tällä lailla laverteli tyttö kunnes molemmat nukkuivat.
Seuraavana päivänä pani Ebba rouva toimeen ankaran tarkastuksen koko
talossa. Itse asteli hän tallien ja navettojen läpi ja pahoin kävi
renkien, jolleivät he hyvin olleet puhdistaneet hevosia, ja piikojen,
jollei lehmien karva kiiltänyt ja välkkynyt! Ensi muutossa saattoivat
he odottaa irtisanomista ja se oli suuri häpeä.
Yksin ratashuoneenkin tarkasti Ebba rouva.
Sitte tuli kyökkien, aittojen, vieras- ja herrasväenhuoneiden vuoro;
ja palvelijat saivat joko kiitosta tai nuhteita, aina ansionsa mukaan.
Sitte määräsi Ebba rouva, miten hänen tyttäriensä tuli pukeutua.
Ja, kumma kyllä, kiinnitti hän huomiota varsinkin siihen, mikä väri
puki Margareetaa.
Sininen sopi hänelle parhaiten ja huolellinen äiti oli itse sitonut
seppeleen ruiskukista, joka laskettiin hänen hiuksillensa.
Molemmilla sisaruksilla piti olla valkea puku, toisella sininen,
toisella punainen vyöhyt. Märtan piti kiinnittää tukkaansa punaisia
ruusuja.
Tuskin oli Ebba rouva saanut käskynsä jaelluiksi, kun postiratsastaja
ajoi pihaan.
Kuningas tulee tunnin päästä!
Syntyi hirveä hälinä.
Koko talon väki sai nyt käskyn pukeutua parhaisiinsa. Heidän piti
asettua kujaksi portailta pihan poikki.
Torvien toitotuksilla kutsuttiin nyt koko talon alustalaiset
kokoon, he olivat jo aikaisemmin saaneet tiedon kuninkaan tulosta,
joten he vaan odottivat kutsua. Kartanonvouti järjesti heidät nyt
tienvarrelle, kehoitti naisia niiaamaan syvään ja miehiä seisomaan
paikoillaan sekä ottamaan lakit päästä, eikä tapansa mukaan
kerääntymään ryhmiin.
Ebba rouva taas antoi tyttärilleen käskyn, että heidän heti kun
olivat pukeutuneet, piti tulla hänen luokseen. Itse päätti hän
pukeutua samaan kallisarvoiseen mustaan samettipukuun, joka hänellä
oli ollut kuninkaan häissä. Mutta hänen kätensä vapisivat niin, että
hänen täytyi heittää koko pukeminen palvelijattariensa huoleksi.
-- Eikö äiti kulta sinun mielestäsi ole omituinen? kysyi Märta, joka
aina oli suulas.
-- Hän on niin hyvä ja ystävällinen, vastasi Margareeta, kiinnittäen
seppeltä hiuksiinsa.
-- Mutta olemme me hullut, Margareeta, kun itse puemme yllemme. Eihän
meidän tarvitsisi...
Märta ei saanut mielensä mukaan kiinnitetyiksi tukkaansa ruusuja.
-- Minä autan sinua, sisko kulta! Hehän ovat koko ajan auttaneet
meitä. Täytyy heidän saada toki hetkinen vapautta, että voivat
siistitä itseänsäkin.
-- No, eikö tämä nyt ole hyvin? kysyi hän sitte, asettaen pienen,
kirkkaan teräslevyn siskonsa silmien eteen.
-- On todellakin, mutta annappa minun nyt tarkastaa itseäsi... Kas,
sininen pukee paremmin kuin punainen... En totisesti ymmärrä, miksen
minäkin saanut käyttää sinistä!
-- Märta, jo näkyy tomupilvi tiellä... tule, tule! Margareeta riensi
Ebba rouvan luo.
Tämä loi ensin silmäyksen tytön pukuun, mutta jäi sitte katselemaan
hänen suloisia kasvojaan, kunnes kyyneliä alkoi herua silmiin.
Ehdottomasti polvistui Margareeta hänen eteensä.
-- Äiti! kuiskasi hän hiljaa.
Aavistusko hänet oli vallannut, vai miksi hän sen teki? Ebba rouva
laski kätensä hänen päälaelleen ja lausui toistamiseen:
-- Sinä siunattu lapseni!
-- Nyt kuningas tulee! kuului samassa pihalta. Märta karkasi
kiireesti huoneeseen, mutta ei edes ehtinyt hämmästyä omituista
kohtausta äidin ja Margareetan välillä, sillä heidän täytyi paikalla
rientää portaille vastaan.
Portaille oli levitetty sininen peite ja koko tie siroteltu täyteen
kaikellaisia kukkasia.
Ebba rouva hymyili tyytyväisesti: järjestys oli aivan hänen mielensä
mukainen.
-- Hän on yksin, ainoastaan kaksi palvelijaa kanssaan! Mihin kaikki
meidän ruokamme nyt joutuu? kuiskasi Märta. Ebba rouva loi häneen
ankaran katseen.
Kaikkien silmät kiintyivät nyt kuninkaaseen. Hän ratsasti hitaasti,
ystävällisesti tervehtien joka taholle.
Linnanportilla astui hän ratsunsa selästä.
Noin yksinkertaisessa puvussa ei kukaan vielä ollut häntä nähnyt.
Hänen yllään oli musta, ruumiinmukainen samettipuku, päässä korkea
höyhentöyhtöinen hattu.
Mutta komealta hän näytti, ryhti oli niin uljas ja miehekäs.
Kansanjoukossa hänen ympärillään kuului hiljainen hyminä. Nyt astui
hän ylös portaita ja tervehti Ebba rouvaa, joka teki syvän niiauksen,
aikoen suudella hänen kättään. Mutta sensijaan suuteli hän Ebba
rouvan kättä.
Margareetan eteen hän hämmästyneenä seisahtui. Sitte tarttui hän
hänen käteensä ja jäi pitkäksi aikaa pitelemään sitä. Ihaillen
katseli hän noita hienoja, soikeita kasvoja, noita lempeitä, vakavia
sinisilmiä, tuota sirotekoista nenää, pientä, kaunista suuta ja
leukaa. Ja entä hänen vaaleaa, pehmeää tukkaansa! Hän näytti tahtovan
painaa hänen kuvansa ikipäiviksi mieleensä. Vihdoin, kun tytön
poskille nousi helakka puna, ikäänkuin hänen naisellista ylpeyttään
olisi loukattu, päästi hän hänen pienen, vapisevan kätensä. Lyhyesti
tervehti hän sitte Märtaa ja talutti sisään Ebba rouvan.
Mutta väkijoukossa oli syntynyt liikettä, ihmiset katselivat toisiaan
ja kuiskailivat keskenään; kaikkien mielessä liikkui sama ajatus.
Kuningas saatettiin heti huoneisiinsa ja Ebba rouva yksin seurasi
häntä.
-- Kiitos, kiitos, lausui hän, painaen Ebba rouvan käsiä. Hän astui
hetkisen edestakaisin permannolla, sitte hän heittäysi tuoliin; hän
näytti niin huolettomalta ja onnelliselta.
Ilo nuorentaa aina ihmistä ja tänä hetkenä oli Kustaan nuoruus
palannut.
-- Niin, niin, virkkoi hän äkkiä ääneen, mutta ikäänkuin itsekseen.
-- Hän ansaitsee kunnian tulla Ruotsin kuningattareksi, hänen
katseessaan ja ryhdissään on majesteettisuutta.
Ebba rouva seisoi liikkumattomana, sydän kuuluvasti sykkien.
-- Oletteko ilmoittanut hänelle asiani, rakas sukulaiseni?
-- Eihän teidän armonne minullekaan ole kuin nyt vasta...
-- Olette oikeassa, naurahti kuningas, -- mutta ymmärrättehän te
minut sanoittakin! Eikö tyttö todellakaan tiedä mistään?
-- Ei mistään!
-- No, pyytäkää häntä sitte heti tänne.
-- Nytkö jo?
-- Ettekö käsitä, että alustalaisenne jo tietävät asiani? Suokaa
minulle ilo itse ilmoittaa se hänelle.
Ebba rouva tapasi tyttärensä kahdenkesken. Margareeta istui
penkillä, kyyneleet vierivät alas hänen kalpeita poskiaan. Väkevä
mielenliikutus oli hänet vallannut.
Märta seisoi hänen edessään pitämässä puhetta:
-- Minäpä ilmoitan sinulle, että hän minua kohtaan käyttäytyi aivan
yhtä epäkohteliaasti... Tuskin hän suvaitsi ottaa minua kädestä. Ja
eihän hän itse asiassa ollut ensinkään ylhäisempää sukua kuin mekään,
ennenkuin pääsi kuninkaaksi. Tosin hän saattaa olla urhea herra,
mutta on niitä nyt muitakin urheita, vaikkei heidän tähtensä nosteta
näin paljon melua.
Ebba rouva näyttäytyi vasta kun oli kuullut koko Märtan sanatulvan.
Hänet nähdessään vaikeni Märta paikalla.
-- Pyyhi silmäsi, lapseni, ja mene kuninkaan luo, hän tahtoo sinua
puhutella.
-- Minua! huudahti Margareeta peloissaan.
-- Tietysti hän tahtoo pyytää sinulta anteeksi epäkohteliasta
käytöstään. Sitte tulee minun vuoroni! selitti Märta varmasti.
-- Mene, Margareeta, lausui Ebba rouva lempeästi.
-- Ja kerro sitte minulle, miten olet käyttäytynyt, jotta tiedän
miten minun tulee olla, jatkoi Märta.
Margareeta nosti päätään pystyyn; mitä syytä hänellä oli pelkoon?
Sitte hän reippaasti läksi kuninkaan luo.
Mutta hänet nähdessään piti hänen luoda silmänsä maahan ja hän tunsi
punastuvansa.
-- Oletteko itkenyt, Margareeta? kysyi Kustaa lempeästi ja istuutui
penkille hänen viereensä.
-- Olen! vastasi tyttö hiljaa.
-- Minäkö olen siihen syynä... pidinkö liian kauvan pientä kätöstä
kädessäni?... vastatkaa, Margareeta!
Miten kauniilta hänen nimensä kuului, kun hän sen lausui! Sitä ei hän
ikinä olisi luullut. Mutta täytyihän hänen jo vastata.
-- Kyllä, teidän armonne! Kustaa hymähti salavihkaa.
-- Arvasinhan minä sen! Anteeksi, kaunis neiti!
Ja samassa tarttui hän hänen käteensä ja teki saman
epäkohteliaisuuden uudelleen.
Mutta nyt ei kukaan ollut läsnä ja sentähden sai hän mielellään
pidellä hänen kättään; mutta, pyhien enkelien nimessä, kuinka hänen
sydämensä sykki!
Kustaa näkyi vaipuneen ajatuksiin. Vihdoin loi hän tyttöön hymyilevän
katseensa, päästi pienen, vapisevan käden ja lausui lempeällä äänellä:
-- Margareeta, saanko teille hiukan kertoa? -- Jos teidän armonne
suvaitsee sen tehdä!
-- Tiedättekö, siitä saakka kun minut vankina kuljetettiin
Tukholmasta, ei minulla ole ollut kotia eikä ystävää, johon
ehdottomasti olisin voinut luottaa; viimeinen, jonka saatan muistaa,
oli vanha Hemming, mutta silloin olin niin nuori ja isänmaanrakkaus
oli oikeastaan ainoana yhdyssiteenä välillämme; sitte -- Kustaa
nousi ja alkoi astella edestakaisin permannolla, tuontuostakin
pysähtyäkseen -- sitte kohtasin naisen, joka tosin vuosiltaan oli
lapsi, mutta jonka mieli oli täynnä saatanan juonia; minä rakastin
häntä niinkuin ihminen rakastaa ensi lemmellään... Margareeta,
uskotteko löytyvän pahoja ja hyviä enkeleitä? Minä uskon!... Hän oli
tulemaisillaan pahaksi enkelikseni, joka olisi johtanut elämäni aivan
väärään suuntaan. Jumala on nyt tehnyt minut isänmaan pelastajaksi,
tuo nainen olisi kahlehtinut tahtoni ja estänyt minua siksi
tulemasta!... Vanha mies, jota sanottiin tietäjäksi, varoitti minua
ja minä pelastuin hänestä kuin ihmeen kautta.
-- Vieläkö hän elää? kysyi Margareeta innostuen.
-- En tiedä, en ole koskaan kysynyt enkä tahdo mitään tietää; minulle
hän on kuollut, puhui Kustaa, luoden Margareetaan katseensa.
Omituinen ahdistuksen tunne oli vallannut Margareetan, hän pelkäsi,
hän ihmetteli. Mitä kuningas mahtoi tarkoittaa?
-- Onhan minulla sittemmin ollut monta ystävää, jatkoi Kustaa, --
ja saatanhan sanoa, että tänäkin hetkenä tunnen useita, joihin
täydellisesti voin luottaa, mutta ei ole ainoaakaan, jolle olisin
voinut lausua ajatukseni, niinkuin nyt teille.
Hän loi tyttöön katseensa ja luuli huomanneensa, että hän kalpeni.
-- Katarina ei ymmärtänyt minua enemmän kuin minäkään häntä; hän oli
kuin taimi, joka revitään irti omasta maaperästään ja istutetaan
vieraaseen maahan, sentähden hän niin pian kuihtui. Onni oli sekä
minulle että hänelle itselleen, että hän kuoli, mutta tyhjän sijan
hän kaikissa tapauksissa jätti jälkeensä, ja entistä väkevämpänä elää
minussa tarve omistaa sydän, jolle saan antaa hellän rakkauteni ja
joka tahtoo minua tukea ja auttaa elämäni vaivaloisella retkellä!...
Vierasta ruhtinatarta en tahtonut... silloin muistui mieleeni pieni
tyttö, jonka monta vuotta sitte eräissä häissä näin ja jota en
sittemmin koskaan ole voinut unohtaa.
Margareeta painoi alas päänsä, helakka puna oli noussut hänen
kasvoilleen.
Kustaa huomasi sen ja jatkoi:
-- Sitte läksin tänne. Heti kun sinut näin, tiesin, että sinä olit
sydämeni valittu; sinussa oli sekä nöyryyttä että viattomuutta, sekä
naisellista arvokkaisuutta että majesteettia, ja minä pitelin pitkän
aikaa kättäsi, jotta kaikki ymmärtäisivät, että olin valinnut sinut
puolisokseni ja Ruotsin kuningattareksi.
Kustaa oli asettunut hänen eteensä, voidakseen nähdä hänen kasvojensa
ilmeen.
Mutta hän ei voinut nähdä muuta kuin pienet vapisevat kädet, jotka
olivat painetut silmille.
Silloin notkisti Kustaa polvensa ja kuiskasi hellällä äänellä:
-- Margareeta, minä rakastan sinua, niinkuin kerran rakastin pahaa
enkeliäni! Rupea sinä hyväksi hengekseni, joka viittaat minulle tietä
ylöspäin, joka hillitset tuiman mieleni purkaukset, kärsivällisesti
otat vastaan luottamukseni puheen, rakastat kansaani, puhut katuvien
rikollisten puolesta ja hoivaat jokaista, joka tarvitsee kuningatarta.
Tytön kädet vaipuivat hiljaa hänen helmaansa. Hämillään tuijotti
hän alas eteensä, suloiset kasvot polttavassa punassa. Mutta Kustaa
nousi, sulki hänet syliinsä ja kuiskasi rakkauden huumaavaa,
käsittämätöntä kieltä hänen korvaansa.
Margareeta tahtoi riistäytyä irti.
-- Äitini...! lausui hän hämillään.
-- Hän tietää kaikki... epäiletkö sinä sitä?
-- Päästäkää minut kuitenkin menemään!
-- En, ennenkuin olet kietonut kätesi kaulaani ja sanonut, että minua
rakastat, en ennenkuin suudelmallasi olet vahvistanut ihanan onneni!
Hän oli ottanut hänet väkirynnäköllä. Jälkeenpäin muisti hän, että
hänen kätensä todellakin olivat olleet hänen kaulassaan; tosin ei
hän mitään ollut sanonut, mutta varmaan oli Kustaa hänen kasvojensa
ilmeestä arvannut hänen ajatuksensa, koska hän esteettömästi oli
saanut useammallakin suudelmalla vahvistaa onnensa.
-- Päästäkää minut! pyysi Margareeta hämillään.
-- Siihen pyyntöön, jos se tarkoittaisi koko elinaikaa, olisi minun
vaikeampi suostua kuin mihinkään toiseen, virkkoi Kustaa syvällä
vakaumuksella. -- Minä tunnen, että sinä, Margareeta, olet käyvä
minulle hyvin rakkaaksi!
-- Mutta mitä äiti kulta sanoo?
Hän oli niin herttainen, kun hän siinä hämillään hypisteli
nenäliinansa päärmettä.
-- Hyvä, virkkoi Kustaa, -- menkäämme yhdessä hänen luokseen, mutta
sitte minä paikalla lähden. Tahdotko sanoa minulle hyvästi nyt
täällä, tai sitte tuolla?
Margareeta ei heti käsittänyt hänen kysymystään, mutta sitte valui
hänen kasvoilleen puna, joka ulottui kaulalle asti.
-- Jäähyväisiksi täytyy _sinun_ antaa minulle suudelma.
Hetkisen näytti tyttö epäilevän, mutta sitte painautui hän häntä
vastaan ja ojensi hänelle raikkaat huulensa, hiljaa kuiskaten;
"Kustaa!"
Sillaikaa oli Märta levottomana astellut edestakaisin huoneessaan,
harmitellen, ettei "tuo nyt koskaan lopu!"
-- Noin kauvan en minä ikinä viitsi viipyä hänen luonaan, en ymmärrä,
mitä Margareeta ajattelee!
Mutta äkkiä tuli hän muistaneeksi, ettei komentoa kyökissä saanut
tänäänkään laiminlyödä, ja suinpäin karkasi hän sinne.
Ebba rouva oli hyvin levoton; hän miltei katui, ettei ollut mitään
sanonut Margareetalle, mutta toiselta puolen hän tiesi, että
kuninkaasta oli hauskaa nähdä Margareeta hämillään. Kuinka he
viipyivät kauvan! Se saattoi tietää sekä hyvää että pahaa.
-- Johda sinä, Jumala, kaikki parhain päin! kuiskasi hän. Vihdoin
avautuivat ovet. Ja samalla haihtuivat kaikki hänen epäilyksensä.
Margareeta tahtoi vaipua äidin jalkojen juureen, mutta hän sulki
hänet syliinsä.
Kustaan kasvot säteilivät tyytyväisyyttä.
-- Teitä, rakas sukulaiseni, minun on kiittäminen elämäni onnesta!
sanoi hän ja syleili Ebba rouvaa.
-- Emmekä siirrä onneamme kauvas, puhui hän sitte, tarttuen
Margareetan käteen; -- huomenna, kun palaan, saamme likemmin puhua
asiasta.
-- Aikooko rakas vieraamme jo meidät jättää? kysyi Ebba rouva.
-- Kyllä, huomiseksi; huomenna minä palaan suuren seurueen kanssa ja
silloin minä itse tahdon julaista kihlaukseni, jota uutista kai huhu
jo on levitellyt.
Margareetan ja Ebba rouvan saattamana asteli kuningas, portille, joka
vielä oli avoinna.
Ulkopuolella odotti hänen palvelijansa, ja lausuttuaan viralliset
jäähyväiset, nousi kuningas ratsunsa selkään; kerran hän vielä
kääntyi katsomaan taakseen, sitte hän kiiti pois täyttä laukkaa.
Äiti ja tytär jäivät katselemaan hänen jälkeensä.
-- Se on kuin unta! sanoi Margareeta.
-- Kaunista unta, lapseni!
-- Luuletko hänen palaavan?
-- Epäiletkö sinä sitte?
- Se tuntuu niin mahdottomalta!
-- Rakastatko häntä, Margareeta?
Tyttö painoi kädet rintaansa vastaan.
-- Että se voi tapahtua niin äkkiä! lausui hän.
-- Mutta oletko nyt varma itsestäsi?
-- Tiedän, että kuolisin, jollei hän palaisi! virkkoi hän kalveten.
-- Ole huoleti, lapseni, kyllä hän palaa! Samassa törmäsi Märta
heidän luokseen.
-- Onko kuningas lähtenyt? kysyi hän kiivaasti.
-- On.
-- Kysyikö hän minua?
-- Ei, hän unohti.
-- Hän ei tahtonut kysyä, sen tiedän.
-- Märta, minä en tunne sinua! sanoi Ebba rouva vakavasti ja loi
tyttäreensä ankaran katseen.
Märta vaikeni paikalla, mutta Ebba rouvan selän takana antoi hän
Margareetalle merkin, että hän tahtoo häntä puhutella.
Vihdoin jäivät sisarukset kahden.
-- Nyt on liikkeellä korea juttu! huudahti hän.
-- En minä ole kuullut mitään!
-- Sen minä kyllä uskon, mutta sillaikaa kun sinä olit kuninkaan
luona, puhuttiin täällä kauheita asioita.
-- No mitä?
-- Että hän on tullut tänne kosimaan sinua!
-- Todellako?
-- Ja se on oma syysi!
-- Mitä minä sitte olen tehnyt?
-- Ensinnäkin olit sinä aivan morsiamen näköinen!
-- Enhän toki!
-- Ja sitte hän piteli kättäsi.
-- Siitä hän pyysi anteeksi!
-- Niin, sinulta ehkä, mutta ei kaikkien nähden!
-- Mitä hänen sitte sinun mielestäsi olisi pitänyt tehdä?
-- Oi; minä suutuin niin hirveästi!
-- Miksi, rakas sisko?
-- Minä sanoin heille, ettei se koskaan saata tapahtua!
-- Ethän sinä sitä tiedä!
-- Ethän sinä saata mennä naimisiin miehen kanssa, joka on kaksi
kertaa niin vanha kuin sinä!
-- Niin, se on totta!
-- Sitäpaitsi oli Katarina rouva onneton!
-- Se oli hänen oma syynsä.
-- Mistä sinä sen tiedät?
-- Minä uskon niin!
-- Ei, hän on sen sanonut, hän on sen sanonut!
-- Märta, anna minun olla!
-- En, ennenkuin olet minulle kertonut, miksi hän tuntikausia jutteli
kanssasi!
-- Sen saat tietää huomenna!
-- Mutta minä tahdon tietää sen nyt juuri!... Rakkahin, Margareeta,
sano minulle, mitä te puhuitte!
-- Voitko olla vaiti?
-- Kai minä nyt huomiseen asti voin!
-- Suutele minua sitte!
-- No, tyydytkö nyt?
-- Nyt sinä sait hänen suudelmansa.
-- Hyi, hyi! Märta rupesi voimiensa takaa hankaamaan huuliaan. --
Niin pitkällekö nyt on päästy?
-- Muista, että olet vaiti!
-- Tietysti olen! Tietääkö äiti?
-- Minä en ole sanonut hänelle mitään.
-- Mutta Margareeta, kuinka sinä saatoit?
-- En voinut sille mitään!
-- Olisinpa minä ollut sinun sijassasi!
-- Saammepa nyt nähdä, kun sinä joudut samaan asemaan!
-- En ikinä, en ikinä, Margareeta!
-- Hyvä sanoa!
-- Koska häät vietetään?
-- Sitä ei vielä ole päätetty.
-- Ehkei häitä tulekkaan?
-- Kuinka sinä voit...!
-- Kun on valmis antamaan suudelmia jokaiselle, joka vaan ensinnä
vastaan sattuu!
-- Märta, miten voit sanoa niin!
-- Miksen, eihän tämä ollut ensimäinen, sillä se oli Svante Sture.
Margareeta kalpeni.
-- Minä unohdin hänet! sanoi hän.
-- No, sitä ei pidä kummastella, kun kuningas kosii! Sillä kai hän
kosi?
-- Tietysti, mutta Svante...
-- Lasten kihlaukset eivät merkitse mitään, sanoi äiti, lohdutteli
Märta.
-- Svante raukka!
-- Ehkä hän jo on löytänyt lohdutusta!
-- En usko.
-- Mitä aiot tehdä hänen sormuksellaan?
-- Antaa sen hänelle takaisin.
-- Ei, sen pidän minä!
-- Sinäkö, Märta!
-- Se lohduttaa häntä.
-- Sisko kulta, tahdotko häntä lohduttaa?
-- Minäkö? kysyi Märta punastuen.
-- Se tuottaisi _minullekin_ lohdutusta!
-- En lupaa mitään, mutta saammepa nähdä.
-- Kristina rouva pitää sinusta!
-- Minäkin pidän hänestä!
-- Märta, etkö sinä matkustaisi sinne kertomaan hänelle?
-- Vaikea tehtävä, mutta voinhan sinun tähtesi...
-- Kiitos, rakkahin sisko!
Margareeta lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä.
-- Ehkä tämäkin oli hänen suudelmansa?
-- Ehkä!
-- Etkä sinä ole sanonut mitään äidille?
-- En mitään!
-- Tästälähtien tahdon minäkin olla mukananne, kun olette yhdessä.
-- Ole sinä vaan, Märta!
-- _Neiti_ Märta, sillä minä tulen olemaan kuningattaren sisar.
Pelkäätkö sinä, Margareeta?
-- Kuningattaren nimeäkö?
-- No sitä ei tarvinne pelätä!
-- Kylläpä paljonkin, sillä sillä, joka seisoo kuninkaan rinnalla, on
paljon velvollisuuksia ja suuri vastuunalaisuus.
-- Se riippuu siitä, miltä kannalta asian ottaa!
-- Minun kantani on sellainen.
-- Kuinka minä olen utelias tietämään, kummoisen morsiuspuvun sinä
saat!
Tyttöjen jutellessa kierteli Ebba rouva pitkin taloa antamassa
määräyksiä.
Suuri päivällispöytä oli katettava huomiseksi ja kaikki hopeatavarat,
kannut, pikarit ja maljat olivat asetettavat vieraiden eteen.
Mutta Ebba rouva teetti lavan, jolle pantiin kaksi istuinta, toinen
korkea ja leikkauksilla koristeltu, toinen aivan yksinkertainen.
Lavalle levitettiin peite.
Mutta palvelijat, jotka salavihkaa hiipivät katsomaan pöydän
komeutta, kuiskailivat keskenään: "tuossa istuu sitte kuningas ja
Margareeta neiti!"
Seuraavana aamuna aivan äkkiarvaamatta saapui kuningas. Märta, joka
ensin sattui näkemään hänet, pelästyi niin, että malja, täynnä
rusinoita ja manteleja, putosi hänen kädestään. Kiireesti karkasi hän
Margareetan luo.
-- Kuningas! huudahti hän tulipunaisena.
-- Missä hän on? kysyi Margareeta.
-- Tuolla alhaalla. Voi, tämä on kamalaa! Margareeta riensi häntä
vastaan ja välittämättä ihmisten uteliaista katseista, tarttui hän
hänen käteensä ja talutti hänet puutarhaan.
Kuinka suloiselta ja kunniakkaalta hänestä tuntui astella hänen
rinnallaan, käsi hänen kädessään!
He istuutuivat penkille tuuheain, kukkivien syreenipuitten siimekseen.
-- Minun täytyy äitisi kanssa keskustella monesta asiasta, virkkoi
Kustaa, -- mutta oikeastaan tulin tänne siksi, että minun sinua,
Margareetani, tuli niin ikävä! Kas, nämä minä eilen unohdin!
Hän otti taskustaan pienen samettikotelon. Siinä oli kaksi kiiltävää
sormusta, toisen hän pisti Margareetan sormeen, toisen omaansa.
-- Nyt olet omani! lausui hän sitte. Tyttö painoi päänsä hänen
rinnalleen.
-- Tällaista onnea en ikinä tule ansaitsemaan!
-- Sinä olet luova koko minun onneni!
-- Jumala tietää, että minä rehellisesti tahdon sen tehdä, vastasi
Margareeta, -- mutta minä olen oppimaton tyttö.
-- Jonka sydämessä asuu oppi, joka tekee puolisosi onnelliseksi!
-- Älkää pyytäkö minulta liian paljon!
-- En pyydä mitään; sitä enemmänhän saan!
-- Muistakaa, että olen kokematon!
-- Sydämen vaisto kyllä viittaa tien.
-- Minä tulen vieraana astelemaan hovin saleissa!
-- Kun hovin suojat ovat tulleet asunnoksesi, niin kuningattaren
tavat kyllä tulevat hovin tavoiksi.
-- Ehkä, jos kuningas minua auttaa!
-- Tietysti hänen täytyy!
-- Täytyykö?
-- Tietysti, sillä sinä pakoitat hänet!
-- Kuinka minä sen voin tehdä?
-- Sinisilmiesi voimalla, niiden ihmeellisellä loisteella ja hellällä
rakkaudellasi!
-- Kestääkö sitte rakkaus aina?
-- Olen kuullut aviopuolisojen sanovan, että he oltuaan kaksikymmentä
vuotta avioliitossa, rakastavat toisiaan enemmän kuin päivää ennen
häitään.
-- Todellako! huudahti Margareeta.
-- Ajattele nyt itse!
-- He ovat oppineet luottamaan toisiinsa, virkkoi Margareeta,
hetkisen mietittyään.
Kustaa sulki hänet syliinsä.
-- Niin, Margareetani, he luottavat toisiinsa. Todellinen luottamus
on rakkauden korkein onni, ja jos ihmiset, kaksikymmenvuotisen
avioliittonsa kestäessä ovat sen saavuttaneet, niin he nähtävästi
ovat päässeet taivaamme esikartanoihin.
-- Nyt minä alan ymmärtää! lausui tyttö.
-- Minä osoitan sinulle tien, sinä kuljet sitä ja minä seuraan sinua!
-- Tee se, jalo herrani! puhui Margareeta, liittäen kätensä ristiin;
-- minä tahdon joka päivä rukoilla Jumalaa, että hän tekee minut
hyväksi hengettäreksesi, joka koko tien kulkee edelläsi, aina
taivaaseen saakka, Jumalan istuimen eteen!
-- Ei, Margareeta, et saa mennä ennen minua!
-- Tapahtukoon Jumalan tahto!
* * * * *
Suuresti hämmästyi Ebba rouva, kun Kustaa herra hänelle ilmoitti,
että häät ovat vietettävät jo syyskuussa.
Kuningatar Katarinan kuolemasta ei silloin vielä olisi kulunut
vuottakaan, varmaan se herättäisi suuttumusta.
-- No, lokakuun ensi päivänä sitte -- ei päivääkään myöhemmin!
-- Kuningattaren hautauspäivänä!
Kustaa rypisti kulmakarvojaan, mutta ei sanonut mitään.
-- Margareetalle olisi suuri ilo, jos häät vietettäisiin täällä
Ekebergassa.
-- Tänne ei mahtuisi kuin aivan vähän vieraita ja minä tahdon, että
monet silloin saavat iloita hänen kauneudestaan.
-- Tukholmassako siis?
-- Ei, sinne me kyllä sitte lähdemme. Mutta Upsalassa olen oleskellut
paljon ja aina siellä viihtynyt; vietetään häät siellä, niin sinne
voi tulla väkeä sekä likeltä että kaukaa.
-- Siis Upsalassa!
-- Niin, Upsalassa lokakuun ensi päivänä. Se on päätetty asia.
Samassa tuli Margareeta paikalle. Hän oli kuninkaan pyynnöstä
pukeutunut aivan samaan pukuun kuin eilen.
-- Sinä ihana kyyhkyseni! huudahti Kustaa ihastuksissaan, --
hirveältä tuntuu, että minun monta kuukautta täytyy elää saamatta
sinua joka päivä nähdä!
-- Häät tulevat vietettäviksi lokakuun ensi päivänä, virkkoi Ebba
rouva, pannen erityistä painoa viime sanoille.
-- Kuningattaren hautauspäivänä! lisäsi kuningas. -- Mitä sinä siitä
sanot, Margareeta?
-- Se riippukoon kuninkaan tahdosta! vastasi tyttö.
-- Juuri sitä vastausta minä odotin! huudahti Kustaa ja hänen
silmänsä säihkyivät; -- kiitos, sinä suloinen morsiameni!
Samassa näkyi tiellä suuri joukko ratsastajia ja pian täyttivät he
koko pihan.
-- Minä en vielä ole pukeutunut, virkkoi Kustaa, -- odottakaa minua
täällä.
Ja kuningas riensi pois.
Kuninkaan hovimarsalkka, herra Niilo Gyllenstjerna, hieno,
teräväkielinen herra, tapasi sitte Kustaan ja vastaanotti häneltä
käskyn, että koko hovi oli saatettava juhlasaliin, joka tilaisuutta
varten oli sille luovutettu ja jossa sen tuli odottaa kuninkaan tuloa.
-- Minun mielestäni on hyvin sopimatonta valita hääpäiväksi lokakuun
ensimäinen päivä, sanoi Ebba rouva.
-- Äiti kulta, jollei se ole vastenmielistä kuninkaalle, jota asia
sentään lähinnä koskee, niin miksi se olisi meille?
Hetkisen perästä palasi kuningas, puettuna komeisiin vaatteisiin.
Hän otti Margareetaa kädestä ja esitti hänet muutamille hovinsa
ylhäisimmistä herroista, jotka olivat häntä seuranneet, sitte esitti
hän heille Ebba rouvan ja Märtan. Nyt talutti kuningas morsiamensa
juhlasaliin, jossa hovi oli koolla ja siellä tapahtui naisten ja
herrojen varsinainen esittely.
Kuninkaan hyvä tuuli haihdutti pian tavanmukaisen kankean
juhlallisuuden ja vieraiden riveistä alkoi kuulua naurua ja
pilapuheita.
Tosin emme voi luetella mitä ruokalajeja ateriaan kuului, mutta
paljon niitä oli ja hyviä ne olivat, sillä Ebba rouva oli tunnettu
erinomaiseksi emännäksi; itse hän talouttaan johti ja runsaasti
hänellä oli varoja käytettävänään, sen tietää lukija tästä
kertomuksesta ja me sen tiedämme vanhoista kirjoituksista.
Päivällisten jälkeen hajaantuivat vieraat sekä puutarhaan että pitkin
huoneita. Jokainen sai vapaasti oleskella missä tahtoi, paitsi
Margareeta, joka ikäänkuin kulki kädestä käteen; kaikki tahtoivat
katsella häntä likemmin ja puhutella häntä.
Eivät yksin vieraat, vaan pääasiallisesti tuttavat, sillä heidän piti
saada tietää, oliko hän jo muuttunut ja oliko ylpeyden henki hänet
vallannut.
Margareeta raukka! Kateus rupesi jo kiertelemään hänen ympärillään.
Onneksi ei hän sitä aavistanut. Hän käyttäytyi luonnollisesti ja
vaatimattomasti, kuten tavallisesti, mutta tietysti hän tahtoi
miellyttää vieraita, jotka kuningas oli heille tuonut. Kaikkien
huulet häntä ylistivätkin, vaikka monen sydämessä piili vastalause.
Kustaa teki itse salaa huomioita; jutellessa ja laskiessa leikkiä
muiden kanssa, seurasi hänen silmänsä yhtämittaa Margareetaa, hän
tahtoi nähdä, miten hän käyttäytyi noiden ihmisten joukossa, joista
ei hän oikeastaan kehenkään luottanut.
Epäluulo oli päässyt juurtumaan syvälle Kustaan sieluun, kokemus
oli hänelle opettanut, ettei pidä luottaa kehenkään muuhun kuin
omaan itseensä; useimpia ihmisiä täytyy pitää pelinukkeina, joiden
hyppylangat tosin vastaiseksi ovat hänen käsissään, mutta joissa ei
ole mitään itsenäisyyttä ja joiden ainoa halu on päästä näyttämölle
tanssimaan.
Siitä huolimatta kohteli hän heitä iloisella ystävällisyydellä,
jutteli heidän kanssaan maan tärkeimmistäkin asioista, ikäänkuin
he olisivat olleet hänen uskotuimpia ystäviään, ilmoitti
heille aikeitaan ja kuunteli heidän mielipiteitään suurimmalla
tarkkaavaisuudella. Olisi saattanut luulla, että hän heihin luotti
enemmän kuin itseensä.
Hän tiesi, että luonne ja kyky ovat kaksi eri asiaa; kuninkaan
tehtävä oli eroittaa nisut ohdakkeista ja käyttää itsensä ja maan
hyväksi jokaisen ihmisen parhaat ominaisuudet.
Mutta välistä hän tuli sekoittaneeksi hyvän ja pahan, pitäneeksi
varovaisuutta pelkurimaisuutena ja perustettua syytä kateutena.
Hän tunsi täydellisesti oman heikkoutensa ja puutteellisuutensa ja
sentähden valtasi hänen sielunsa usein epäilys -- hän epäili sekä
itseään että koko ympäristöään.
Mutta nyt oli hän saava uskotun; hän oli päättänyt, että Margareetan
pitää nähdä hänen sielunsa salaisimmatkin sopet; hän ei salaa häneltä
mitään; ehkä hän siten kerrankin saa selvää omasta itsestään.
Tuolla asteli Margareeta, tuo suloinen, herttainen tyttö, kaikkia
vastaan hymyillen, ehkä kaikkiin luottaen.
Mutta sitte oli Kustaa huomaavinaan, että hänen kasvoihinsa ilmestyi
väsymyksen ilme.
Pois pelinuket! Toki hän vielä saattoi vapauttaa rakastettunsa heistä.
Niilo Gyllenstjerna sai viittauksen ja pian alkoi hyvästijättö.
Noin kymmenkunta ylhäistä herraa jäi Ekebergaan, mutta muut vieraat
palasivat kaupunkiin tai talonpoikaistaloihin, jotka olivat heidän
väliaikaisina asuntoinaan.
Kun viimeiset olivat lähteneet, meni Kustaa Margareetan luo, tarttui
hänen käsivarteensa ja vei hänet sisähuoneisiin.
-- Oletko väsyksissä? kysyi hän lempeästi.
-- Hiukan!
-- No, oliko vaikeaa?
-- Olisi ollut, jollen olisi tuntenut, että muuan silmäpari aina
minua seurasi!
-- Se silmäpari ei aina saata sinua seurata!
-- Saattavathan ajatuksesi olla luonani!
-- Entä missä sinun ajatuksesi sitte tulevat olemaan?
-- Rakastettuni luona!
-- Lausu minulle kuka se onnellinen on!
-- Herrani ja kuninkaani!
Kustaa sulki hänet syliinsä.
-- Sinä olet oleva hyvä enkelini, virkkoi hän, -- taivaani tähti!
-- Tahtoisin niin mielelläni tulla siksi! kuiskasi Margareeta.
Kuinka minä saatankaan monta kuukautta tulla toimeen ilman sinua?
-- Mutta sitte me emme enään koskaan eroa!
-- Emme koskaan!
Kolme päivää viipyi kuningas Ekebergassa, jona aikana hän näytti
työntäneen syrjään kaikki surunsa ja huolensa.
Hän rakasti ensi kerran eläessään, rakasti koko sielullaan ja
mielellään.
Merkillisen hyvin nuo molemmat sopivat toisilleen; Margareeta saattoi
täydellisesti eläytyä Kustaan ajatuksen juoksuun ja Kustaa uskoi
hänelle kaikki aikeensa. Tuontuostakin teki Margareeta kysymyksen,
joka oli sekä oikeutettu että järkevä, mutta mieluinten hän kuunteli,
kun Kustaa puhui.
-- Yksin jäätyäni saan tarkemmin ajatella näitä asioita, lausui hän
lempeästi.
Mutta jos Kustaa yritti vakuuttaa hänelle, että hänen mielipiteensä
asioista ja henkilöistä olivat ainoat oikeat, niin pyysi Margareeta:
"anna minun katsella omilla silmilläni!"
Erotessa otti Kustaa häneltä lupauksen, että hän usein kirjoittaisi,
joskus hänkin saisi kirjeen.
-- Minun täytyy oppia tuntemaan sinut, puhui Kustaa; -- nyt olet sinä
minulle suloinen, selittämätön arvoitus!
Heidän hyvästijättöään ei kukaan nähnyt.
-- Luotan sinuun, Margareeta! olivat Kustaan viimeiset sanat.
Mutta kun koko loistava seurue sitte oli lähtenyt, jäi morsian
itkemään, kasvot kalpeina, sydämessä tyhjä tunne.
-- Anna hänen olla, kyllä hän siitä tointuu, kuiskasi Ebba rouva
Märtalle, joka malttamattomana asteli edestakaisin huoneissa.
-- Pyhän neitsyen kiitos, huudahti tämä, -- että tässä muutkin
ihmiset saavat jotakin arvoa.
Nuorta neitiä ei kukaan suinkaan ollut laiminlyönyt; hän oli saanut
uuden arvonimen, jota muutoin ainoastaan todelliset prinsessat
kantoivat, sitäpaitsi olivat hovin herrat kohdelleet häntä mitä
suurimmalla huomaavaisuudella, mutta heidän puheaineenaan oli aina
ollut Margareeta, ikäänkuin hän olisi ollut aurinko ja kaikki muut
vaan pieniä tähtiä.
Tämä saattoi kyllä heidän mielestään olla hauskaa, mutta Märta, joka
tunsi sisarensa ja tiesi, että hän oli paljon parempi kuin he ikinä
luulivat, ei siitä ensinkään pitänyt.
Sehän oli saman asian jauhamista uudelleen ja uudelleen; hän halusi
kuulla uutisia Tukholmasta ja hovielämästä, tanssittiinko ja
huviteltiinko hovissa, ja -- saattoi tosin näyttää kummalliselta,
että 18 vuotias tyttö sellaisia ajatteli -- mutta hän olisi niin
mielellään tahtonut tietää kankaiden ja maustetavaroiden y.m.s.
hintoja.
Märta neiti oli käytännöllinen tyttö. Hän näki hyvin mielellään, että
häntä välistä kutsuttiin "Märta kuninkaaksi", sillä talousasioissa
hän oli sangen taitava, sen hän varmaan tiesi.
Mutta kuninkaan lähdettyä alkoi vieraita saapua likeltä ja kaukaa ja
Ebba rouva sai monta kertaa ryöstää talousvarastoistaan samat määrät
kuin ne, joista vasta kerrottiin.
Ensin tuli rouva Brita Stenbock, hänen sisarensa neiti Sigrid ja
tuskin vuoden vanha tyttärensä, Katarina; suuri uutinen oli saapunut
heille vallan odottamatta, Brita rouva oli heti kirjoittanut
herralleen, joka oli sotaväen kanssa Malmössä, ja sitte paikalla
lähtenyt matkaan.
Kiihkeällä uteliaisuudella, niinkuin sisarten tapa on, kyselivät
Brita ja Sigrid nyt mitä kuningas oli kysynyt ja mitä Margareeta
oli vastannut. Mutta Margareeta oli kaikkien lemmikki ja sisaret
iloitsivat hänen onnestaan, keskenään kuiskaillen, että monet tulevat
häntä kadehtimaan.
Mutta koska lapset nyt olivat kotona, päätti Ebba rouva itse
matkustaa rouva Kristina Gyllenstjernan luo ja Margareetan pyynnöstä
pääsi Märta mukaan.
-- Paha on, ettei parhaalle ystävättärelleni vielä ole annettu
tietoa! virkkoi Ebba rouva.
Mutta huhu oli ehtinyt Kristina rouvan luo aikaisemmin kuin
ekebergalaiset; hän tiesi jo, että hänen rakas poikansa oli
kadottanut nuoruutensa lemmityn. Rakkaus Margareetaan oli varjellut
häntä monessa kiusauksessa ja juuri nyt, kun hän iloiten oli
kirjoittanut kotiintulostaan, kun hän haaveillen oli ylistänyt
äitiään ja Margareetaa mahtavina voimina, jotka vetivät häntä pois
houkutusten tieltä, juuri nyt täytyi äidin lähettää hänelle tieto,
että Margareeta on toisen morsian.
Kristina oli tehnyt sen raskaalla mielellä, ensi hetkessä voimatta
tukahduttaa tunnetta, että Kustaa oli ryöstänyt häneltä sangen paljon.
Mutta pian voitti lujamielinen nainen heikkoutensa; olihan hän
oppinut ensi sijassa ajattelemaan isänmaata Ja vasta toisessa itseään
ja omaisiaan.
Epäilemättä oli Margareeta arvokkain nainen, jonka Kustaa saattoi
valita puolisokseen.
Hänessä oli kuningattaren myötäsyntynyt jalous ja ymmärrystä ja
järkeä niinkuin kuninkaan puolisolla tuli olla.
Tähän vakaumukseen oli Kristina päässyt jo ennenkuin Ebba rouva
saapui, sentähden hän hymysuin ja iloisin kasvoin saattoi toivottaa
vieraansa tervetulleiksi.
Vaikea oli Ebba rouvan saada lausutuksi, mitä hän aikoi, mutta
Kristina arvasi hänen ajatuksensa ja toivotti paikalla hänelle onnea.
-- Tämä tapahtui todella niin äkkiä, etten saattanut sitä aavistaa!
sanoi Ebba rouva.
-- Eikö kuningas ollut kirjoittanut?
-- Kyllä, mutta hän ei kirjeessään sanonut muuta kuin että hän tulee
meille vierailemaan, eikä minun edes juolahtanut päähäni...
Ilkeä yskä katkaisi hänen sanansa.
-- Sinä, joka kuitenkin olet niin viisas!
-- Minä vakuutan sinulle, Kristina!
-- Onhan kuninkaalla oikeus valita puolisonsa mistä ruotsalaisesta
perheestä hän ikinä tahtoo! keskeytti Kristina, -- ja oikeaan hän
osasi. Margareeta tulee kyllä osoittamaan, että jollei hän synnyltään
olekaan kuningatar, niin hänen hyveensä oikeuttavat hänet tulemaan
siksi.
-- Kiitos sanoistasi!
-- Ne lähtevät rehellisestä sydämestä!
-- Minä niin pelkäsin, että sinä pahastuisit...
-- Poikani tähdenkö? Svanten täytyy tyytyä kohtaloonsa.
Mutta samassa katsahti Kristina rouva Märtaan ja näki hänen
silmissään niin hellän ilmeen, että hän ehdottomasti tuli
ajatelleeksi: tuossahan on lohduttajatar ja ehkä hän sopii hänelle
erinomaisesti!
Sitte keskusteltiin häistä ja myötäjäisistä. Ebba rouva ilmoitti
kaikessa hiljaisuudessa parhaimmalle ystävättärelleen, että hän
oikein suree sitä, että häät vietetään lokakuun 1 päivänä. Se ei
ikinä ole hyvä.
-- Mitä Margareeta sanoo?
-- Että, jollei se kuninkaalle ole vastenmielistä, niin...
-- Hän on oikeassa! naurahti Kristina. -- Sinä päivänä hautasi
hän suuren surun, miksei hän samana päivänä valmistaisi itselleen
suurta iloa; ja minusta on hyvä, että häät vietetään Upsalassa eikä
Tukholmassa, sillä siellä eivät mustat muistot häiritse hänen iloaan,
ja nyt minä vasta käsitän, miten suuresti hän rakastaa Margareetaansa.
-- Niin sinä kyllä ymmärrät hänet paljon paremmin kuin minä, ja hyvin
iloissaan Margareeta olisi, jos saisi tavata sinut ja jutella sinun
kanssasi rakastetustaan. En minä ikinä luullut, että se kävisi niin
pian; odotin, että hän pyytäisi edes muutamia päiviä ajatusaikaa ja
se olisi minusta kyllä ollut sopivaakin, mutta -- kyllä hän pelkäsi,
kun hän meni kuninkaan luo; jo minä ajattelin, että ei tämä ikinä
pääty hyvin! Mutta palatessaan oli hän niin muuttunut, että tuskin
olin häntä tuntea.
-- Hän rakasti häntä!
-- Niin. Ja kyllä hän sittemmin on koettanut ottaa osaa kaikkiin
askareihin, niinkuin tavallisesti, mutta hän kävelee kuin unissaan
eikä hän ajatuksistaan herää ennenkuin hänelle puhutaan rakkaasta
Kustaa kuninkaasta.
-- Mitä sinä Märta tästä sanot? kysyi Kristina Märtalta, joka
tarkkaavasti oli kuunnellut keskustelua.
-- Puhuu Margareeta toki välistä menneistäkin ajoista, vastasi Märta
punastuen. -- Sillä kyllä hänellä on hyvä muisti!
Kristina rouva läksi muutaman päivän perästä saattamaan rakkaita
vieraitaan ja viipyi kolme päivää Ekebergassa.
Paljon hän sinä aikana puheli Margareetan kanssa, mutta tutki samalla
tarkasti Märtaa. Märta taas, joka sykkivin sydämin aavisti hänen
ajatuksensa, koetti käyttäytyä niin edukseen kuin suinkin. Sen
ohessa sai Kristina rouva nähdä, että hän oli viisas tyttö, joka
suurella toimeliaisuudella osasi johtaa suurta maatilaa. Mutta "Märta
kuninkaasta" ei Kristina rouvan pitänyt saada aavistustakaan!
* * * * *
Ekebergasta palasi kuningas Tukholmaan. Siellä oli hänellä, niin
kuin tavallisesti, paljon tekemistä, mutta tällä kertaa tuntui työ
helpommalta. Hänen tapoihinsa ei yleensä kuulunut lykätä töitänsä
tuonnemmaksi, mutta nyt hän ikäänkuin odotti uuden, valoisemman
ajanjakson alkamista.
Ei ollut varaa ryhtyä suuriin korjauksiin kuningattaren huoneissa,
mutta kaikki oli siirrettävä toiseen järjestykseen, jotta huoneet
näyttäisivät valoisemmilta ja iloisemmilta.
Hän vietti niissä nyt melkein kaikki vapaahetkensä, ajatellen
tulevien päivien kotoista onnea.
Siellä hän myöskin luki Margareetan kirjeet ja iloitsi hänen
viisaista, järkevistä ajatuksistaan.
Pikku Eerikin piti kotiutua näihin huoneisiin ja Kustaa koetti kaikin
voimin -- tai ainakin luuli koettavansa -- saada tuota itsepintaista,
kummallista lasta viihtymään luonaan.
Mutta poika asettui jyrkkään vastarintaan.
Hän sai silloin selkäsaunan ja peläten, että saisi enemmän, totteli
hän isää.
-- Eerik saa uuden äidin! puhui Kustaa usein kolmivuotiaalle lapselle.
-- Eerik ei tahdo! tuli vastaukseksi.
Hän oli hyvin äitinsä näköinen: sama arka katse silmissä, suupielissä
sama uhkamielinen ilme.
Välistä koetti Kustaa hyvyydellä ja lempeydellä voittaa pojan
rakkautta, mutta hänen kärsivällisyytensä joutui silloin niin kovan
koetuksen alaiseksi, että hän vihdoin ajoi pojan huoneesta.
Eikä hän sitte moneen päivään tahtonut häntä nähdä.
-- Ehkä Margareeta saa hänet taipumaan -- minä en saa, mietti hän
itsekseen.
Tänä vuonna ei historia tiedä hänen ryhtyneen kuin yhteen
valtiolliseen toimenpiteeseen: hän päätti, että vapaan kaupan piti
vallita Ruotsin ja Hansa-kaupunkien välillä, kuitenkin niin, että
Hansa-kaupunkien oikeudet lakkautettaisiin.
Pitäen silmällä sekä ystäviä että vihollisia, valmistautui hän
auttamaan edellisiä ja rankaisemaan jälkimäisiä, mutta vasta jonkun
ajan perästä.
Vihdoin likeni lokakuun ensi päivä.
Upsalaiset olivat luovuttaneet kokonaisen talon tulevan kuningattaren
asunnoksi. Syyskuun viimeisenä päivänä hän saapuikin äitinsä ja
sisartensa seurassa, suuren palvelijajoukon kanssa.
Ebba rouva oli kiihkeästi esittänyt, etteivät sulhanen ja morsian
saisi nähdä toisiaan ennen vihkiäisiä ja Margareeta oli pyytänyt
kuningasta täyttämään hänen toivomuksensa.
Hän teki sen vastoin tahtoaan, hän ei pitänyt siitä, että syntisellä
taikauskoisuudella ruvettiin pidentämään hänen odotusaikaansa.
Vihdoin he sitte seisoivat rinnan ja Lauri toimitti tälläkin kertaa
vihkimisen.
Varmaan kaikki läsnäolijat sinä hetkenä tunsivat, että tämä
avioliitto oli taivaassa päätetty.
Kuningas oli lahjoittanut morsiuspuvun. Se oli tehty kallisarvoisesta
valkeasta silkkikankaasta, johon kullalla oli kudottu kuvioita.
Morsiamen paljasta kaulaa koristi kallisarvoinen hely ja hänen
kiharoilleen oli levitetty ohut, hopeankarvainen harso, joka miltei
oli kuin pilvi.
Kun hän herra Juhana Turenpojan taluttamana astui hääsaliin, oli
hänen esiintymisensä niin arvokas ja vakava ja katse, jonka hän
kuninkaaseen loi, niin hellä ja nöyrä, että monen läsnäolijan
silmä kyyneltyi ja kaikkien sydämet ehdottomasti heltyivät häntä
rakastamaan.
Kun juhlallinen toimitus oli päättynyt, esiinkannettiin
onnentoivotukset. Sitte talutti Kustaa morsiamensa hänen äitinsä luo,
salavihkaa kuiskaten hänen korvaansa:
-- Margareeta, nyt olet omani, ikiomani! Margareeta loi häneen
hymyilevän, onnellisen katseen.
-- Sano toki jotakin! pyysi Kustaa.
-- Kustaa! kuiskasi Margareeta.
Juhlallisuudet olivat mitä loistavimmat. Tosin ei kuninkaan iloisuus
ollut niin äänekäs kuin hänen ensimäisissä häissään, mutta kaikki
näkivät, että se tällä kertaa oli todellisempi. Nyt esiintyi hän
aivan luontevana; silloin oli hän keinotekoisella riemulla koettanut
salata pettymystään.
Häät kestivät ainoastaan kolme päivää, sitte läksivät kuningas ja
kuningatar Tukholmaan.
Jouluun saakka olivat he päättäneet olla kahden, sitte piti morsiamen
äidin, sisarten ja sukulaisten tulla heille joulua viettämään.
-- Minun täytyy tottua onneeni, sanoi Kustaa. Naisellisen hienosti
ymmärsi Margareeta piankin eläytyä uusiin olosuhteihinsa. Hän
kiinnitti huomionsa kaikkeen mitä hänen ympärillään tapahtui, ei
yksin itsensä tähden, vaan ennen kaikkea sen miehen tähden, jota koko
hänen hellyytensä ja huolenpitonsa tarkoitti.
Pikku prinssi vietti koko päivän hänen luonaan. Alussa ei hän
tahtonut tulla, vaan valmistautui vastarintaan, jopa löi häntä, mutta
Margareeta houkutteli ja leikitteli, kunnes hän rupesi tulemaan
itsestään. Eerik oli omituinen lapsi. Joskus hän saattoi heltyä
hyväilemään, mutta tavallisesti hän oli oikullinen, kovasydäminen ja
taipuvainen mitä kummallisimpiin mielenpuuskiin.
Eräänä päivänä ennen joulua, kun Margareeta taas istui huoneessaan
hänen kanssaan leikkimässä, alkoi ulkopuolelta kuulua kiivastuneita
ääniä. Äkkiä avautuivat ovet, nuori mies karkasi huoneeseen ja
heittäysi maahan hänen jalkainsa juureen.
-- Margareetat
-- Pyhien nimessä!
-- Miten sinä saatoit?
Nuori mies loi häneen kalpeat, epätoivoiset kasvonsa.
-- Nouskaa ylös, Svante Sture!
-- Minuahan sinä vannoit rakastavasi!
-- Enhän, vaan sinä pyysit rakkauttani.
-- Ja sinä lupasit sen minulle!
-- Olin vaan neljäntoista vuoden vanha!
-- Minä rakastan sinua, Margareeta!
-- Olisit tehnyt niinkuin minä!
-- Oi, kuinka sinä olet kaunis... armahda minua, ojenna minulle
kätesi!
Margareeta totteli, vaikka epäillen. Svante suuteli kiihkeästi hänen
kättään.
-- Päästä käteni... ole toki järkevä!
-- En tiedä muuta kuin että rakastan.
-- Siinä tapauksessa minun täytyy huutaa apua.
-- Anna minun kuolla tähän jalkojesi juureen! Nuorukainen purskahti
katkeraan itkuun.
-- Svante Sture, nouse ylös, minä pyydän sinua! pyysi Margareeta.
Mutta nuorukainen ei liikahtanut. Samassa siirtyivät oviverhot
syrjään ja kuningas astui huoneeseen.
-- Mitä tämä merkitsee? kysyi hän synkästi.
-- Herra Svante Sture kosii minulta sisartani, vastasi Margareeta,
tekeytyen levolliseksi.
-- Annettakoon hänelle myöntävä vastaus, sanoi kuningas. -- Nouskaa
ylös, herra ritari! puhui hän sitte ankarasti.
Svante noudatti paikalla käskyä.
-- Joko Ebba rouva on antanut suostumuksensa?
-- En ole pyytänyt hänen suostumustaan.
-- Kai teillä sentään on neidin suostumus? Svante punastui korvia
myöten.
-- Märta on aina rakastanut Svante Sturea, virkkoi Margareeta, -- hän
on hänen ensimäinen ja ainoa rakkautensa ja hän kantaa kaulallaan
sormusta, jonka hän antoi...
-- Hänellekö? kysyi kuningas.