Pikku Aatami oli aina osoittanut olevansa kuninkaan uskollinen ja
valpas palvelija. Kustaa oli usein antanut hänelle tehtäviä ja kaikki
hän aina oli täyttänyt viisaasti ja toimellisesti, herransa iloksi.
Usein hän vapaasti sai kulkea missä tahtoi ja viime aikoina oli hän
ruvennut käymään erään kultasepän luona. Siellä oli tapahtunut kumma
asia: munkki ja nunna olivat menneet naimisiin.
Naapurit olivat tietysti vimmoissaan ja aina kun nuoret, jotka
kodissaan elivät sanomattoman onnellisina, läksivät ulos, kohtasi
heitä ihmisten pilkka ja herjaukset.
Vanha kelloseppä kohteli heitä lapsinaan ja iloitsi siitä että he
olivat hänen luonaan, mutta yksin hänen täytyi hoitaa kauppaansa,
sillä jos jompikumpi syyllisistä näyttäytyi puodissa, niin ostajat
kyllä yltyivät puhelemaan, mutta eivät suinkaan ostamaan.
Jolleivät he sitävastoin olleet puodissa, niin ostajat jäivät sinne
kaupantekoon, toivoen että he näyttäytyisivät, sillä jokainen tahtoi
omin silmin nähdä, olivatko he samallaiset kuin muut ihmiset.
Aatami oli alusta asti ollut heidän todellinen ystävänsä, hän
toimitteli heidän asioitaan, istui tuon tuostakin työpajassa
juttelemassa heidän kanssaan ja katselemassa heidän onneaan, tai
puuhaili puodissa myyjänä.
Mutta eräänä päivänä kohtasi häntä näky, joka miltei sokaisi hänen
silmänsä.
Hän näki nuoren tytön, joka oli niin pieni, että häntä olisi pitänyt
miltei lapsena, jollei hänen vartalonsa olisi ollut täysin kehittynyt
ja hänen muotonsa mitä kauneimmat ja sopusointuisimmat.
Hänellä oli pienet, pyöreät kasvot ja kiiluvat mustat silmät, joita
pitkät ripset varjostivat, kun hän painoi alas luomet. Tummat hiukset
kähertyivät niskaan, kokonaan peittäen kaulan. Hänen käyntinsä
oli melkein kuin tanssia ja hänen pieniä, somia jalkojaan saattoi
katsella aivan väsymättömiin. Sen vaikutuksen hän ainakin teki
Aatamiin, joka vallan ihastui häneen. Kaikki nauroivat kääpiötä,
eninten ehkä Barbette itse.
Mutta nähtävästi hän sentään nautti hänen ihastuksestaan, koska
hän välistä laski kauniit pienet kätösensä pöydälle, Aatamille
näyttääkseen, että ne olivat paljon pienemmät kuin hänen kätensä, ja
koska hän tuontuostakin muodosti huulensa ruusunnupun muotoisiksi ja
kysyi, eikö Aatami tahtoisi suudelmaa.
Mutta kun Aatami sitte yritti häntä liketä, hyppäsi hän nauraen
tiehensä, niinkuin lintu pyrähtää lentoon.
Aatami raukka oli pahasti rakastunut!
Mutta koko talo rupesi käyttämään pientä perhosta apunaan, hän sai
toimittaa kaikellaisia asioita ja hän houkutteli ostajia mestari
Jaakon kauppaan, sillä kaikki tahtoivat hänet nähdä ja kun hän vaan
oli myymässä, niin paikalla syntyi kauppa.
Aatami oli kokonaan muuttunut, ainoastaan ne hetket, jolloin hän sai
olla tyttönsä läheisyydessä, olivat hänelle elämää ja sillävälin eli
hän onnen huumauksessa.
Ainoastaan nuori vaimo tiesi, kuka Barbette oli ja mistä hän tuli,
mutta hän ei uskonut sitä kenellekään, ei edes miehelleen.
Eräänä iltana, kun Aatami tuli kultasepälle, oli nuori pari poissa ja
Barbette istui yksin verstaassa.
Aatami istuutui paikalla tytön viereen ja rupesi kertomaan, että
kuningas on niin hyvä, että hän kyllä auttaa Aatamia, jos hän tahtoo
mennä naimisiin ja perustaa kodin.
Lieneekö tyttö kuunnellut hänen puhettaan, mutta ei hän ainakaan
vastannut.
-- Barbette, virkkoi Aatami huolestuneena.
-- Mitä sinä tahdot?
-- Saanko minä sen sanoa sinulle?
-- Tietysti saat!
Barbette loi häneen kauniit, hymyilevät kasvonsa.
-- Lupaatko ettet suutu?
-- Enhän minä voi luvata ennenkuin tiedän, mitä sinä aiot pyytää.
-- Minä rakastan sinua, Barbette!
-- Sinä hullu! naurahti tyttö.
-- Hullu!... Senkötähden, että...? Aatami pusersi hänen käsivarttaan,
niin että hän huusi.
-- Tekikö kipeää?
Vastauksen asemasta paljasti tyttö soman pienen käsivartensa, jossa
oli suuri sinelmä.
Aatami tahtoi suudella sitä, mutta Barbette työnsi hänet luotaan,
lausuen:
-- Sillä et sitä paranna. Mene tiehesi!
-- Ajatko minut luotasi, Barbette?
Kääpiö näytti niin onnettomalta, että tytön sydän heltyi.
-- No, ole nyt täällä, mutta sillä ehdolla, ettet enään koskaan tee
minulle pahaa.
Aatami istuutui kappaleen matkan päähän, oikein voidakseen häntä
katsella.
Samassa kuuli hän puodista seuraavan keskustelun:
-- Mistä ne huhut oikeastaan tulevat, että kuningas aiotaan murhata?
-- Sitä ei kukaan tiedä, mutta kaikki siitä vaan puhuvat.
-- Kaarlo keisari kuuluu saaneen kirjeen, jossa kerrotaan, että hän
on kuollut.
-- Niin, veljeni kirjoittaa, että Saksassa yleisesti ollaan siinä
luulossa.
-- Mutta kuinka sellainen huhu saattaa syntyä?
-- Kai huhussa on jotakin perää.
-- Eihän savu synny ilman tulta!
Aatami kuuli jokikisen sanan ja omituinen tunne valtasi hänen
mielensä: kuninkaan henki on vaarassa, eikä hän tiedä siitä mitään,
hän on ainoastaan ajatellut itseään.
Äkkiä hän nousi.
-- Hyvästi Barbette! sanoi hän.
-- Mihin sinä menet?
-- Etkö kuullut, että kuninkaan henki on vaarassa?
-- No mitä sinä sille mahdat?
-- Voin suojella häntä.
-- Niin voin minäkin.
-- Sinäkö, Barbette?
-- Voisinhan minä valmistaa hänen ruokansa.
-- Luuletko että...
-- Että joku voisi myrkyttää hänet. Etkö veisi minua kuninkaan luo?
-- Pelkään, että hän nauraisi.
-- Sano, että minä olen morsiamesi.
-- Tahdotko sinä? huudahti Aatami ihastuneena.
-- Niinkuin kuulet!
Aatami kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja katsoi hänen
kauniisiin silmiinsä.
Tyttö oli juuri päätä pitempi kuin hän.
-- Anna minulle suudelma, Barbette! Tyttö työnsi hänet inholla
luotaan.
En nyt. Toisen kerran!
-- Koska sinä tahdot mennä kuninkaan luo?
-- Huomenna!
-- Sitte minä tänään puhun Kustaa herran kanssa.
-- Ja tulet huomenna noutamaan minua!
-- Aivan varmaan!
Aatami riensi pois. Hänen olisi pitänyt tuntea iloa, mutta sensijaan
oli kamala, selittämätön levottomuus hänet vallannut.
Linnaan päästyään kiiruhti hän paikalla kuninkaan huoneeseen.
Vahti ilmoitti hänelle, että hänen armonsa jo oli mennyt
makuusuojaansa.
Aatami kuunteli, huomasi kuninkaan istuvan kirjoittamassa ja uskalsi
mennä huoneeseen.
Kustaa ei häntä huomannut, vaan jatkoi ahkerasti työtään,
tuontuostakin mutisten itsekseen: "Onhan Ruotsin ja Lyypekin suhde
melkein julkinen." Hetkisen kirjoitettuaan hän taas puheli: "nämä
salaiset asiat ne tulevat Tanskasta". Ja rupesi taas kirjoittamaan.
Aatami katseli häntä äänetönnä. Kuinka hänen rakas, rakas kuninkaansa
näytti väsyneeltä! Aatamin silmät kyyneltyivät, hänen kävi niin sääli
Kustaa herraa.
Kuningas laski kynän pöydälle, peitti hetkeksi kasvot käsillään ja
avasi sitte raamattunsa, joka aina oli pöydällä hänen vieressään.
Hiljaa luki hän siitä luvun ja äänteli itsekseen:
"Kun sinä ainoastaan minulla olet, niin en minä ensinkään taivaasta
enkä maasta tottele."
"Vaikka vielä minun sieluni ja ruumiini vaipuisi, niin olet sinä,
Jumalani, kuitenkin minun sydämeni uskallus ja minun osani."
Hetkisen perästä hän nousi ja työnsi syrjään tuolinsa.
-- Oletko sinä täällä? sanoi hän Aatamille, -- en kuullut sinun
tulevan.
Mutta kääpiö tarttui kuninkaan käteen ja suuteli sitä itkien.
-- Mitä on tapahtunut? kysyi kuningas kiivaasti.
-- Löytyy ihmisiä, jotka aikovat tehdä pahaa kuninkaalle, nyyhkytti
Aatami katuvaisella mielellä.
-- Eikö muuta. Sen minä kyllä tiedän, mutta on minulla toki hyviä
ystäviäkin, jotka valvovat onneani, niinkuin esimerkiksi sinä.
-- Huonosti olen tähän asti valvonut, mutta tästälähin tulen tekemään
sen paremmin, sillä pian on meitä kaksi valvomassa.
-- Mitä tarkoitat?
-- Että minä ja morsiameni...
-- Morsiamesi? huudahti kuningas, tukahduttaen hymynsä. -- Mistä sinä
hänet olet saanut, Aatami?
Aatami kertoi kaikki mitä tiesi Barbettesta ja lisäsi, että hän on
kaunein tyttö maailmassa!
-- Sinun täytyy näyttää hänet minulle!
Aatami uskalsi nyt esiintuoda pyyntönsä, että Barbette saisi keittää
kuninkaan ruuan, jottei kukaan pääsisi sitä myrkyttämään.
Kustaa kävi tarkkaavaiseksi ja määräsi, että nuori tyttö seuraavana
aamuna kello kahdeksan tuotaisiin hänen luokseen.
Aatami oli kuin seitsemännessä taivaassa. Jo varhain aamulla riensi
hän Barbetten luo, mutta tyttö ei vielä ollut pukeutunut, joten hän
sai odottaa hyvän aikaa.
Sillävälin viittasi entinen munkki hänet luokseen ja he läksivät
viereiseen oluttupaan.
-- Älä liiaksi luota Barbetteen, sanoi hän, -- koska hän petti meitä,
niin hän voi pettää sinuakin.
-- Barbetteko pettää? Se ei ole mahdollista!
-- Kyyneliä vuodattaen tunnusti vaimoni, että hän jo luostarissa
ollessaan oli huonomaineinen. Hän oli uhannut tappaa itsensä, jos
Elsani jotakin ilmaisisi, mutta koska tässä nyt on tapahtunut
kaikellaista...
-- Mitä on sitte tapahtunut? kysyi Aatami.
-- Siitä on nyt viikko, kun eräänä iltana joku tuli puotiin ja pyysi
häntä kadulle.
-- Enhän minä silloin ollut teillä?
-- Olit juuri mennyt... Me kuulimme huutoja ja kun tulimme ulos,
näimme useita miehiä. -- Elsa sanoi heitä luostaripalvelijoiksi --
jotka sitoivat Barbetten ja veivät hänet mukaansa. Emme uskaltaneet
sanoa mitään, mutta ajattelimme, ettemme kai enään ikinä saa häntä
nähdä.
-- Hän tuli sentään.
-- Kyllä, jo seuraavana päivänä.
-- No, mitä hän sanoi?
-- Ei juuri mitään, hän oli saanut puvun, jonka hän tänään aikoo
pukea ylleen.
-- Mutta eihän tämä kai todistane, että hän aikoo minua pettää,
huomautti Aatami vapisevalla äänellä.
-- Me arvelimme vaan, että oli paras kertoa tämä sinulle, jottet
sanoisi meidän syyksemme, jos jotakin tapahtuisi.
-- Kiitos! virkkoi Aatami kankeasti, ja äänettöminä palasivat
molemmat kotiin.
Hetkisen perästä tuli Barbette, puettuna hienoon harmaaseen
villapukuun. Hänen kaulansa ja käsivartensa olivat paljaat. Hiuksiin
oli pistetty punainen ruusu.
Hän oli häikäisevän kaunis. Kuni lumouksen valtaamana jäi Aatami
häneen tuijottamaan.
-- Olenko siisti? kysäsi hän nauraen.
-- Aiotko sinä noin lähteä kuninkaan luo?
-- Tietysti. Koska nyt ensi kerran pääsen hoviin, niin totta kai
panen parhaat päälleni!... Ota sinä vaatteeni, jotka ovat tuossa
mytyssä ja pistä taskuusi nämä pullot. Niissä on elämänvettä, jota
olen hankkinut vartavasten kuninkaalle.
-- Kyllä minä ne säilytän, vastasi Aatami, pistäen pullot taskuunsa
ja ottaen mytyn kainaloonsa. Sitte hän heitti ylleen viitan ja veti
pääpussin korvia myöten.
-- Hyvästi nyt! huudahti tyttö kotiväille ja nyökäytti päätään. --
Tule Aatami! Kai otit pullot?
-- En ole unohtanut mitään, vastasi kääpiö, luoden kotiväkiin
merkitsevän katseen. -- Hyvästi! Ja olkoon Jumala kanssamme!
-- Epäiletkö ettei hän olisi? kysyi tyttö nauraen.
-- Nykyään epäilen kaikkea!
Äänettöminä he astelivat tietä pitkin, kumpikin ajatellen omia
asioitaan.
Linnaan saavuttua tahtoi Barbette järjestää pukuaan ja hiuksiaan.
Sillaikaa läksi Aatami kysymään, ottaisiko kuningas heidät vastaan.
-- Tietysti, sanoi kuningas, -- mutta mikä sinua vaivaa? Olet kalpea
kuin kalma!
-- Minun olisi yksin pitänyt suoriutua tästä asiasta, mutta en
voinut...
-- Puhuppa selvemmin, Aatami, en sinua ymmärrä.
-- Armollinen herra, minä pelkään... Aatami purskahti itkuun ja
heittäytyi polvilleen.
-- Mikä on, Aatami? Eikö tyttö tullut?
-- Kyllä hän on täällä?
-- No, eikö hän tahdokkaan ruveta keittäjäkseni?
-- Tässä on elämänvettä vartavasten kuninkaalle. Aatami otti pullot
taskustaan.
-- Mitä tämä on? virkkoi kuningas ja rupesi tarkastamaan pulloja.
-- Minä pelkään, että niissä on kuolemanvettä!
-- Hänkö ne sinulle antoi?
-- Arvelen, ettei hän itse uskaltanut niitä säilyttää, puhui Aatami,
vavisten mielenliikutuksesta.
-- Ehkä sinä tuomitset häntä väärin, virkkoi Kustaa, säälivästi
silmäillen kääpiötään.
-- Sitte tahdon uskollisena koirana palvella häntä koko elämän ajan.
-- Entä jos hän on syyllinen?
-- Niin häntä täytyy rangaista.
-- Rakastatko häntä, Aatami?
-- Enemmän kuin elämääni!
-- Ja tahdot kuitenkin...?
-- Tahdon, herra kuningas!
-- Sankarin henki asuu pienessä ruumiissasi! Kääpiö vapisi
mielenliikutuksesta. Hetkisen perästä virkkoi kuningas:
-- Tahdotko kutsua hänet sisään?
-- En saata!
Kuningas soitti ja palvelija astui huoneeseen. Oven avautuessa
saattoi ulkopuolelta kuulla ääniä ja naurua.
-- Kuka siellä on?
-- Muutamia kamaripalvelijoita ja eräs ihana neiti, vastasi palvelija.
-- Käske hänet sisään!
Seuraavana hetkenä astui Barbette huoneeseen. Hän loi kuninkaaseen
kauniit silmänsä, lankesi sitte polvilleen ja liitti pienet kätensä
ristiin.
Hän oli todellakin viehättävän kaunis!
-- Nouskaa! käski kuningas.
Tyttö totteli ja jäi rukoilevin silmin katselemaan kuningasta.
-- Mitä te tahdotte?
Hänen katseensa näytti ensin kysyvän neuvoa Aatamilta, mutta sitte
hän vastasi:
-- Palvella kuningastani!
-- Millä tavalla?
-- Sanotaan, että hänen henkensä on vaarassa.
-- Voitteko te torjua vaarat?
-- Voin, vastasi tyttö.
-- Tällä elämänvedelläkö? kysyi kuningas, osoittaen pieniä pulloja.
-- Hyi, Aatami, huudahti tyttö, -- kun ilmaisit salaisuuteni!
-- Miten tätä on käytettävä?
-- Sitä pitää illalla juoda, puhui tyttö vilkkaasti.
-- Entä mitä se vaikuttaa?
-- Se tuo suloisia unia, terveyttä, voimaa ja iäisen nuoruuden.
Kustaa lausui pari sanaa Aatamille, joka paikalla jätti huoneen.
-- Voitko sinä todella hankkia minulle kaiken sen?
-- Voin, kuninkaani, lausui tyttö, astuen kuningasta likemmä.
-- Hetääri! mutisi kuningas.
Tyttö kalpeni hiukan, mutta pysyi aivan levollisena.
-- Kuka sinut on lähettänyt? kysyi kuningas.
-- Oma sydämeni! kuiskasi tyttö.
Samassa palasi Aatami, kädessään pieni pikari.
-- Sanotko sen tuottavan minulle iäistä nuoruutta?
-- Kyllä, teidän armonne! Kuningas ojensi hänelle pikarin.
-- Valmistappa sitte juoma!
-- Vasta illalla...
-- Iäisen nuoruuden lahja on otettava, heti, kun tilaisuus tarjoutuu,
virkkoi kuningas.
Tyttö loi epäilevän katseensa vuoroin kuninkaaseen, vuoroin Aatamiin.
Sitte hän, kauniisti hymyillen lausui:
-- Anna minulle pullot!
-- Kummanko tahdot? kysyi Aatami.
-- Molemmat! vastasi tyttö veitikkamaisesti. -- Joudu toki!
Aatami katsahti kysyvänä Kustaaseen.
Tyttö näytti niin viattomalta, että Kustaa todellakin rupesi
luulemaan, että he turhaan häntä epäilivät. Hän oli siinä seisoessaan
erinomaisen viehättävä.
Kuninkaan viittauksesta ojensi Aatami hänelle pullot, mutta hän oli
kalman kalpea ja käsi vapisi.
-- Pyhä neitsyt! Sinähän näytät hirveältä, Aatami! sanoi tyttö ja
ojensi kätensä ottamaan pulloja, mutta samassa putosivat ne lattialle
ja särkyivät.
Hämmästyksellä seurasi kuningas heidän liikkeitään.
-- Aatami, mitä sinä teet! huudahti Barbette kauhistuen, -- kaadat
kallisarvoisen nesteen!
Helmojaan nostellen hyppeli hän lasisirpaleiden ja nestelätäkköjen
keskellä.
Hetkisen seisoi Aatami liikkumattomana, eteensä tuijottaen kuin
ukkosen lyömänä, mutta sitte hän äkkiä painui maahan: pullon pohjalle
oli jäänyt hiukkanen punaista nestettä. Hän kävi siihen käsiksi,
mutta samassa karkasi Barbettekin sitä ottamaan... Syntyi kiivas,
äänetön kiista, mutta Aatami voitti.
Hän oli sellaisella voimalla tuupannut Barbetten syrjään, että tyttö
oli kaatunut lattialle. Ennenkuin hän ehti nousta, oli pullonpohja
pöydällä ja neste pienessä pikarissa.
Ilveskissan innolla vahti Barbette hänen liikkeitään. Hän oli
kokonaan unohtanut näyteltävänsä osan.
Kuningas seurasi heitä katsojana.
Mutta Aatami oli kamalan näköinen. Kalpeana, kasvoissa miltei villi
ilme, tarttui hän pikariin ja sanoi:
-- Juo!
Tyttö tahtoi tuupata sen hänen kädestään, mutta hän asetti sen
pöydälle ja kävi kovin kourin kiinni Barbetteenr, joka kaikin voimin
ponnisteli vastaan. Vihdoin sai hän hänet laahatuksi pöydän luo ja
tarttui uudestaan pikariin, viedäkseen sen hänen huulilleen, mutta
silloin pusersi tyttö huulensa kokoon ja ravisteli päätään.
Silloin puraisi Aatami häntä olkapäähän ja hänen huudahtaessaan,
kaasi hän nesteen hänen kurkkuunsa.
Hän sylkäisi kyllä paikalla suunsa puhtaaksi, mutta jotakin sinne
sentään mahtoi jäädä, koska hän rupesi huutamaan vettä.
Aatami oli vaipunut maahan ja jäänyt siihen liikkumattomaksi.
Silloin täytti kuningas pikarin.
Barbette katseli sitä ahmivin silmin ja ojensi kätensä sitä ottamaan.
Mutta Kustaa ei antanut hänelle sitä, vaan piteli sitä hänen
näkyvissään.
-- Kuka sinut on lähettänyt? kysyi hän ankarasti. Hetkisen näytti
tyttö epäilevän, mutta huomatessaan, ettei kuninkaalta ollut armoa
odotettavissa, sanoi hän:
-- Pyhän Klaaran abbedissa!
-- Pitikö sinun myrkyttää minut?
-- Kyllä! Antakaa minulle vettä!
-- Äkkiäkö?
-- Ei, viikon kuluessa. Vettä, vettä!
-- Ja sinun piti käyttää kaikkia mahdollisia keinoja? Tyttö painoi
hetkeksi alas silmänsä, mutta vaipui sitte polvilleen maahan.
-- Armahtakaa minua, antakaa vettä, sisuni on kuin tulessa!
-- Kuka on abbedissan liittolainen?
-- Gorius Holst! vaikeroi tyttö.
Kuningas antoi hänelle pikarin, jonka hän paikalla tyhjensi.
Ja luultavasti vesi lievensi tuskia, koska hän entisellä
uhkamielisyydellään virkkoi:
-- Minä olen saanut anteeksi kaikki syntini.
Aatami oli noussut ja astui nyt kuninkaan eteen, mutta hän näytti
niin vanhentuneelta, että oli vaikea häntä katsella.
-- Mihin hän on vietävä? kysyi hän vapisevalla äänellä ja katse
tähdättynä maahan.
-- Pyhän Klaaran luostariin, vastasi kuningas. Barbette säpsähti,
mutta ei lausunut sanaakaan. Hetken perästä hän oli poissa.
Miettiväisenä avasi kuningas kirjeen, jonka hän pari päivää sitte oli
saanut Maunu herttualta.
Häntä kehoitettiin siinä kaikella muotoa olemaan varoillaan, sillä
koko maailma puhui hänen kuolemastaan.
-- Kyllä ystäväni lyypekkiläiset kaikin voimin koettavat saada minut
hengiltä, sanoi Kustaa.
Mutta hän ei tuntenut pelkoa enemmän kuin epätoivoakaan, sillä hänen
mielessään asui vanha lempilause: se ei ole vaarassa, joka on Herran
suojeluksessa.
Nämä tapaukset vaikuttivat kääpiöön enemmän kuin kuninkaaseen. Aatami
vanheni muutamassa viikossa kymmeniä vuosia, lieneekö syynä sitte
ollut Barbetten kuolema vaiko levottomuus rakastetusta herrasta.
Kustaa katseli tyynesti asiain kulkua. Olihan vaara nyt ohi ja hänen
täytyi ajatella kaikkinaisia tärkeitä seikkoja.
Sota oli eroittanut hänet hänen parhaista ystävistään, mutta hän
ilmoitti heille mielipiteensä ja antoi heille neuvoja kirjeellisesti.
Varsinkin kehoitti hän heitä varomaan tanskalaisia.
Juhana Turenpojalle hän kirjoitti, että sota Lyypekin kanssa voi
puhjeta milloin hyvänsä; silloin saadaan nähdä, mille puolelle
tanskalaiset asettuvat. "Koska kerran maailman meno on sellaista,
että uskollisuus ja annettu sana vähän merkitsevät."
Valtakunnan neuvoston kanssa keskusteli hän joka päivä. Useat
kehoittivat häntä joksikin aikaa lähtemään pois Tukholmasta, mutta
hän vastasi, että onhan vaaroja kaikkialla ja jos hänen päivänsä pian
ovat päättyvät, niin hänen sitä suuremmalla syyllä täytyy käyttää
loppuaikansa hyvin.
Aatami ei viettänyt päiviään toimettomuudessa.
Hän piti entistä huolettomuuttaan suurena rikoksena.
Barbetten nimeä ei hän koskaan maininnut ja naisiin ei hän enään
milloinkaan luonut silmiään.
Kapakoissa ja julkisissa paikoissa kuljeskeli hän nyt aamusta iltaan.
Kaikkialla puhuttiin kuninkaan kuolemasta. Se teki kamalan
vaikutuksen.
Toiset kysyivät miksei Kustaa herra saa olla rauhassa, koska muita
ruhtinaita käsillä kannetaan, vaikka he kansansa hyväksi ovat tehneet
paljon vähemmin kuin hän.
Pääsiäinen oli ovella.
Liittolaiset olivat määränneet itse palmusunnuntain aikeittensa
toteuttamiseksi.
Abbedissa ilmoitti Gorius Holstille miten onnettomasti
myrkyttämisjuttu oli päättynyt.
Kurja nuori nainen oli itse saanut kantaa tekonsa seuraukset.
Mutta Gorius Holst oli saanut tietää, että hänet oli leimattu
abbedissan liittolaiseksi. Hän pysytteli sentähden piilossa, mutta ei
silti suinkaan ollut toimettomana.
Hän kehoitti abbedissaa pakenemaan valtakunnasta, mutta tämä pysyi
järkähtämättömämpänä kuin hänen veljensä.
-- Todisteita ei ole, virkkoi hän. -- Minä jään tänne!
Muuan viekas saksalainen, Hannu Bökman, sai toimekseen panna
täytäntöön itse pääyrityksen.
Abbedissan neuvon mukaan oli kuninkaan istuimen alle Suurkirkossa
pantu nelikko ruutia.
Hannu hankki kuparisen putken, jota myöten lanka piti johdettaman
ruutinelikkoon. Siitä kun sen ulkopuolinen pää oli sytytetty kuluisi
viisi tuntia kunnes räjähdys tapahtuisi.
Tätä ei Aatami tietysti saattanut aavistaa. Mutta hän ei enään
tyytynyt kapakoihin, vaan kuljeskeli satamassa vakoilemassa, mitä
siellä tapahtuisi.
Muitten muassa tutustui hän erääseen köyhään kippariin, jonka nimi
oli Hannu Viinisuu. Viimeinen nimi oli tietysti haukkumanimi,
mutta se sopi hänelle erinomaisen hyvin, sillä Hannu oli miltei
aina humalassa. Hyvät ystävät täyttivät hänen lasinsa, saadakseen
hyväluontoisen miehen puhetuulelle, eikä siihen monta pikarillista
tarvittukaan.
Pienessä kapakassa Jaakopin kirkon luona hän tavallisesti oleili.
Kapakoitsijatar oli jo monta vuotta juottanut häntä velaksi,
sentähden että hän houkutteli kansaa kapakkaan, mutta Hannu, joka
oli häneen rakastunut, eli siinä varmassa vakaumuksessa, että
kapakoitsijatarkin rakastaa häntä.
Hän oli jo monta kertaa kosinut ja aina saanut vastaukseksi: "en minä
mene naimisiin sian kanssa!"
Mutta siitä huolimatta palasi Hannu Viinisuu aina takaisin Liisa
muorin ahtaaseen kapakkaan. Kerran kuljetti hän Aataminkin kanssaan.
Tässä kapakassa ei Aatami vielä koskaan ollut käynyt.
Hänen päähänsä pälkähti paikalla, että täällä saattaa kuulla uutisia
ja sittemmin hän vaistomaisesti usein kulki sinne.
Eräänä päivänä hän hämmästyksekseen näki kuninkaan rahamestarin
Antero Hannunpojan tulevan kapakkaan.
Hän astui suoraan myymäpöydän luo ja kysyi Liisa muorilta, oliko
Hannu Viinisuu saapuvilla.
Muori neuvoi häntä sillalle ja rahamestari läksi, Aatamia huomaamatta.
Aatami hiipi perässä, itsekään tietämättä miksi. Hän näki
rahamestarin, Hannu Bökmanin, ja useiden muiden saksalaisten tapaavan
toisensa ja sitte jäävän kuiskaten juttelemaan. Kääpiössä heräsi
epäluulo.
Hannu Viinisuun näkyivät he kokonaan unohtaneen.
Eikä Hannu koko päivänä tullut Liisa muorin kapakkaan.
Aatami oli pitkän aikaa istunut häntä odottamassa, kun Liisa muori
salavihkaa tuli häntä puhuttelemaan.
-- Nyt kaivavat taas koiriaan suohon!
-- Mitä suota tarkoitatte, Liisa muori?
-- No, suurinta suota tietysti!
-- Kuningastako? kuiskasi Aatami.
-- Heidän tuumansa ovat jo kauvan olleet tekeillä.
-- Kunhan vaan voisi saada kiinni langanpäästä.
-- Onhan se jo käsissänne.
-- Kuinka?
-- Onhan Hannu Viinisuu?
-- Olisiko Hannu petturi?
-- Ei, mutta hän on hyväluontoinen sielu, jonka saa johdetuksi minne
tahansa.
-- No, mitä te nyt luulette?
-- Hannulla on välistä rahoja, enkä tiedä, mistä hän niitä saa. Koko
viime viikon hän sitäpaitsi pysytteli selvänä eikä muka tahtonut
ilmaista minulle mitä juttuja hän ajoi tuolla sillalla merimiesten ja
muiden roikaleiden kanssa.
-- Kuinkahan sen saisi tietää?
-- Minä käskin häntä tänä iltana tulemaan tänne. Aatami tulee nyt
mukaan.
-- Mutta jollei hän tule?
-- Se olisi paha, mutta kyllä minä luulen, että hän tulee.
Illalla ilmestyivät sekä Hannu että Aatami kapakkaan. Hannu oli aivan
selvänä, mutta erittäin huonolla tuulella.
-- Mitä Liisa muori tahtoo? kysyi hän.
Muori avasi oven pieneen kamariin kapakkahuoneen vieressä. Siellä
seisoi pöydällä olutkannu sekä kolme pikaria.
-- Menkää tuonne, sanoi Liisa, -- minä tulen perässä. Hannu ja Aatami
menivät.
-- Minä en juo mitään! mutisi Hannu, vaipuen penkille istumaan.
-- No mikset? kysyi Aatami.
-- Minulla on muuta ajattelemista.
-- Ehkä suuren rahdin lastausta?
-- Kiipeä korkeammalle! Hannu Viinisuu ojensihe suoraksi.
-- Sitte sinä kai et enään tahdo tunnustaa minua tuttavaksesikaan?
Hannu loi Aatamiin ystävälliset silmänsä.
-- Älä sinä aina riipu kuninkaan kintereillä! sanoi hän kiivaasti.
Aatamista tuntui äkkiä siltä kuin hänen sydämensä olisi ollut
särkymäisillään, mutta hän sai mielensä hillityksi.
-- Mitä pahaa siinä sitte on?
-- No älä tee sitä, sanon minä! huusi Hannu Viinisuu, mutta sitte ei
hän enään puhunut sanaakaan.
Liisa muori astui samassa sisään.
-- Nyt minä olen hankkinut puotiin sijaisen ja tahdon hetkisen
jutella kanssanne.
Hän täytti pikarit, mutta se, joka seisoi Hannun edessä, oli puolta
suurempi kuin muut.
-- Kas nyt sitä juodaan!
-- En huoli! virkkoi Hannu itku kurkussa.
-- Mitä kummaa! Täytän tänään neljäkymmentä vuotta! Etkö toki häpeä?
-- Täytättekö...? Ei, Liisa muori, olen luvannut...
-- Etkö sinä sitte minulle ole luvannut useammin kuin muille, ja
kuinka olet lupauksesi pitänyt?
-- Rakas Liisa muori, jos tietäisitte...
-- Tiedän sen asian, että jollei Hannu nyt tottele, niin näemme
toisemme viimeisen kerran...
Hannu tarttui pikariin.
-- No, jos on sillä tavalla, niin... Ja nyt hän joi täysin siemauksin.
-- Näkyypä kelpaavan!
-- Oikeaa Braunschweigiläistä! Onpa se hyvää!
-- Kahdenkymmenen vuoden vanhaa, Hannu!
-- Ja sitä te tarjoatte minulle!
-- Syntymäpäivän kunniaksi... Juokaa nyt maljani.
Hannu vei vasta lisätyn tuopin huulilleen ja katseli hetkisen
vilkkumatta Liisa muoriin; sitte ummisteli hän tyytyväisenä silmiään,
taas katsahtaen Liisaan. Ja niin hän teki, kunnes tuoppi tyhjeni.
-- Minun maljaani et sentään vielä ole juonut, virkkoi Liisa muori.
-- Ehkä tästälähin saan juoda tällaista joka päivä, puhui Hannu.
-- Minä vaan en aio sitä tarjota.
-- Mutta jos minä maksan jokainoan aurtuan ja minulle vielä sittenkin
jää tuhat guldenia, niin mitä te sitte sanotte?
-- Että olut jo on noussut päähäsi.
-- Mutta rakkaus asuu sydämessä, Liisa muori.
-- Kuka sinulle antaisi tuhat guldenia?
-- En sano.
-- Ehkä Antero Hannunpoika! sanoi Aatami. Hannu kalpeni.
-- Mitä sinä hänestä tiedät?
-- Hän kävi eilen täällä, huomautti Liisa.
-- Minua hakemassa. Minä tiedän sen.
-- Oli hänellä muutakin asiaa.
-- No mitä?
-- Voinpa minäkin ansaita tuhat guldenia.
-- Millä tavalla?
Pienet harmaat silmät säihkyivät.
-- Sano sinä ensin, niin sanon minä sitte.
-- Kas, saksalaiset aikovat sunnuntaina panna toimeen pienet lystit...
-- Kutka? Saksalaisetko?
-- Niin, kaikkihan he lienevät saksalaisia... ei sittenkään, sillä
Gorius Holst on kai tanskalainen.
-- No, minkälaiset lystit ne ovat?
Hannu katsoi vuoroin Liisaan, vuoroin Aatamiin.
-- Kun minä vaan uskaltaisin, mutta minä pelkään tuota Aatamia.
-- Eikö Hannu luule, että rahamestari voi toimittaa minullekin tuhat
guldenia? kysyi Aatami.
-- Kyllä hän toimittaa, jos sinä, pikku veitikka, vaan otat osaa
aikeisiimme, vastasi kippari.
-- Mutta kuningas pitää rahakamarin avaimen taskussaan eikä anna pois
sitä.
-- Ei, ennenkun hänen täytyy! naurahti Hannu. -- Mutta kas -- ja
siinä hän teki liikkeen ikäänkuin takaapäin pistääkseen jotakin
selkään, -- vihdoin se tapahtuu pakosta!
-- Mutta voihan rahamestari yksinkin tulla toimeen, eihän hänen
Hannulle tarvitse ruveta antamaan tuhansia guldeneja.
-- No niin!
Hannu kurkisti tuoppiin; se oli tyhjä, mutta Liisa muori täytti sen
paikalla.
-- Juo pois, Hannu!
Ja Hannu joi, pyyhki suutaan ja virkkoi sitte kuiskaten:
-- Kas, sytyttäminen on minun tehtäväni.
-- Minkä sytyttäminen? Linnanko?
-- Ei, vaan langan!... Hiljaa!
Aatamin mieleen muistui kamala tapaus: hän näki luostarin, joka
hajosi tuhansiin kappaleisiin. Mutta hän pakotti itsensä pysymään
tyynenä ja virkkoi samaan tapaan kuin juopunut:
-- Eikö kukaan sitte voi sitä nähdä?
-- Ei, se on siellä pienen käytävän luona.
-- Pienen käytävänkö? Aatami ei ymmärtänyt mitään.
-- Pienen alttarikäytävän luona tietysti, sanoi Hannu kärsimättömästi.
-- Ymmärrän, ymmärrän. Sieltäkö putki käy?
-- Niin, suoraan tuolin alle... Hihhih! Koko kirkko menee, mutta
sille ei voi mitään.
-- Eihän sille voi mitään, kertoili Aatami.
-- Kuulkaa nyt, Hannu, virkkoi Liisa muori, -- te saatte olla täällä
yötä.
-- Syntymäpäivänkö tähden? mutisi Hannu. -- Sellaista kunniaa ei
minulle ennen ole suotu!
-- No, kerta ensimäinen, ymmärrättehän sen. Menkää nyt nukkumaan.
Muori avasi oven.
-- Liisa muorin omaan makuuhuoneeseen!
-- Voinko minä enään parempaa tarjota? Joutuun nyt! Muori sulki oven
ja pisti avaimen taskuunsa.
-- Tuletteko heti kanssani? kysyi Aatami kiivaasti.
-- En voi, ennenkuin varmaan tiedän, että hän nukkuu ja että koko
talossa on hiljaista. Pitäkää minulle tie auki.
-- Kyllä... Kai te löydätte?
-- Löydän... Mutta kuulkaappa... virkkoi hän epäröiden.
-- Sanokaa vaan suoraan!
-- He ovat houkutelleet Hannun. Hän on heidän käsissään vaan
välikappale, joka ei voi mitään.
-- Kyllä minä sen sanon kuninkaalle.
-- Mutta muistakaa todellakin sanoa se!
-- Kuulkaa Liisa muori, sanokaa se itse. Kuningas tulee olemaan
teille hyvin kiitollinen, ja jos te vielä lupaatte tulevaisuudessa
pitää Hannua silmällä, niin...
-- Veitikka! Olen jo päättänyt tehdä sen.
Kiirein askelin riensi Aatami linnaan. Entä jos onnettomuus jo on
tapahtunut... jos kuningas on käynyt hopeakammiossa... Ei, ei, kyllä
Jumala suojelee Kustaa kuningasta ja Ruotsin kansaa.
Aatami antoi ensin linnanvoudille perinpohjaisen kertomuksen.
Linnanvouti arveli, ettei kuningasta enään näin myöhään pitänyt
häiritä, mutta Liisa muorin talolle asetti hän vahdin, jottei Hannu
Viinisuu pääsisi pakoon.
Liisan mielestä tämä toimenpide oli sangen turha, sillä hänen
luvattaan ei kukaan päässyt taloon eikä talosta. Mutta seurauksena
oli, että rahamestari Antero Hannunpoika huomasi uhkaavan vaaran ja
heittäytyi alas Kolmen Kruunun tornista, vapaehtoisella kuolemalla
pelastuakseen kuninkaan vihasta ja oikeutetusta rangaistuksesta.
Seuraavana päivänä vietiin pohmelostaan selvinnyt Hannu Viinisuu
linnaan.
Liisa muoria ja Aatamia oli kuningas jo tutkinut.
Liisalle oli kuningas luvannut, että Hannu, heti kun saataisiin
selville, ettei hän ollut toiminut kuin välikappaleena, pääsisi
vapaaksi.
Kuulustelua kesti pitkän aikaa, mutta sitte sai onnellinen Liisa
viedä Hannun vapaana kotiin. Ensin hänen sentään oli pitänyt pyhästi
luvata, että hän tulevaisuudessa kokonaan noudattaa Liisan tahtoa.
Mutta muut syylliset tutkittiin ja tuomittiin. Useat heistä, muiden
muassa saksalainen Hannu Bökman, mestattiin. Ne jotka olivat vähemmin
syylliset, saivat rahalla lunastaa henkensä.
Gorius Holst vietiin Tynnelsön linnaan ja sai olla siellä kuninkaan
kustannuksella.
Salaliitto oli levinnyt laajemmalle kuin ensin oli luultukaan.
Sentähden antoi kuningas koota kaikki aseet kaupungista ja tuoda ne
linnaan.
Ja siten päästiin sillä kertaa vaarasta.
10.