Lyypekkiläiset olivat vihan vimmassa; helpostihan he olivat saaneet
kuningas Kristianin kukistetuksi, mutta tuo Kustaa Eerikinpoika, jota
he ennen olivat pitäneet enkelinä, oli nyt muuttunut pahaksi piruksi,
joka välttämättä oli hävitettävä maailmasta.
Tämä käsitys kyti mielissä vuosikausia; huhuttiin jo, että
oli tekeillä salahankkeita kuningasta vastaan. Ja huhu kasvoi
kasvamistaan ja Kustaa rupesi saamaan saksalaisilta ruhtinailta
kirjeitä, joissa häntä kehoitettiin olemaan varoillaan.
Tukholmassa oli katkerimman vihan lietenä Pyhän Klaaran luostari.
Turhaan oli abbedissa tosin koettanut edistää Ture Jönsinpojan
aikeita, mutta silti ei hän suinkaan luopunut omista kostotuumistaan;
mieluummin olisi hän vaikka henkensä heittänyt.
Jota korkeammalle Kustaan onnen-tähti kohosi, sitä enemmän hän häntä
vihasi.
Pahat huhut Saksasta pääsivät tunkemaan hänenkin korviinsa.
Eräänä päivänä kutsui hän luokseen Gorius Holstin, saman miehen,
joka oli pannut toimeen juhla-aterian kuningas Kristianin kunniaksi
Tukholman suuren verilöylyn jälkeisenä päivänä.
Tämä notkeaselkäinen mies oli viime vuosina varovaisesti pysytellyt
poissa näyttämöltä.
Hän oli vanhentunut ja joutunut miltei kokonaan unohduksiin; mutta
se harmitti häntä, ja kun Pyhän Klaaran ylhäisen rouvan sana hänelle
saapui, säpsähti hän niinkuin vanha sotaorhi, kuullessaan torven
toitotuksen.
Mitä korkea rouva saattoi tarkoittaa?
Turhaan hän sitä mietti.
Kun hän sitte tuli luostariin, vietiin hänet ruokasaliin odottamaan.
Hetkisen kuluttua astui abbedissa huoneeseen. Hän oli ennen hänet
nähnyt, vanhaksi hän oli käynyt hänkin.
Abbedissan mielessä liikkui ehkä sama ajatus, sillä pitkän aikaa
tuijotti hän eteensä ennenkuin tunsi vanhan tanskalaisystävän.
Vihdoin pyysi hän häntä seuraamaan itseään.
He astelivat useitten käytävien läpi, kunnes tulivat pieneen
huoneeseen, jossa pienen pöydän ääressä seisoi kaksi pehmeää tuolia.
Pöydällä oli useita kirjeitä ja kaksi pientä, etiketillä varustettua
pulloa.
Abbedissa istuutui itse toiseen tuoliin ja tarjosi Goriukselle toisen.
Vanhan herran hämmästys ja uteliaisuus kasvoi kasvamistaan. Mitä
kummaa tämä tiesi?
Heikolla äänellä kysyi abbedissa nyt, saattaisiko hän hankkia
luostarille viinejä, joita tarvittiin sairaille ja vieraita varten,
jotka ehkä sattuisivat käymään luostarissa.
-- Tämä on vaan johdanto, tuumi Gorius itsekseen ja lupasi parhaimman
taitonsa mukaan täyttää abbedissan pyynnön.
Rouva mainitsi pullojen lukumäärän ja vaipui sitte pitkäksi aikaa
ajatuksiinsa.
Gorius katseli häneen vilkkumatta.
-- Elämme pahoina aikoina, mestari Gorius!
-- Viimeiset ajat lienevät käsissä, jalo rouva! Molemmat vaikenivat
hetkisen.
-- Mitä Saksaan kuuluu?
-- Pahaa, pahaa!
-- Kuinka niin?
-- Sotaa ja vainoa ja -- siinä selveni äkkiä Goriukselle abbedissan
tarkoitus -- kaikellaisia salaisia huhuja!
-- Mitä huhuja? kysyi abbedissa, korottaen päätään. Gorius ymmärsi
hänet jo täydellisesti.
-- Pyhän kirkkomme huokaukset nousevat taivasta kohti! sanoi hän,
luoden kyyneltyneet silmänsä abbedissaan, joka oli peittänyt kasvot
hunnullaan.
-- Maailmassa ei ole niille kuulijaa!
-- Onpa kyllä.
-- Niin, te ja minä.
-- Jotka emme mitään voi!
-- Kuka tietää...
-- Voitteko te ehkä?
-- Hyvä tahto minulla ainakin on.
-- Entä taitoa?
-- Se riippuu teistä!
-- Minustako?
-- Te olette käskijä; minä tottelen!
-- Voitteko valalla vahvistaa sananne?
-- Ettekö luota sanoihini?
Petolintujen lailla katselivat he toisiinsa. Abbedissa otti käteensä
yhden pöydällä olevista kirjeistä ja avasi sen.
-- Kuulkaappa nyt mitä minulle kirjoitetaan.
"Korkea-arvoisa rouva abbedissa ja hurskas sisar! Jumalan pyhä äiti
ja kaikki hurskaat enkelit suojelkoot teitä nyt ja iankaikkisesti!
"Kamalia uutisia saapuu meille Ruotsista. Me tiedämme, että
pääkerettiläinen Kustaa Vaasa on antanut hajoittaa kaikki Tukholman
katoliset kirkot, muiden muassa P. Klaaran luostarin ja sen komean
kirkon, joka oli rakennettu goottilaiseen tyyliin. Rääkätyt
nunnaraukat pakenivat fransiskaaniluostariin, josta munkit juuri
olivat lähteneet pakoon Kustaan hirmutöitä. [Augustin Theiner.]
"Ryövärin lailla on hän anastanut piispoilta heidän omaisuutensa,
ryöstänyt kirkot ja luostarit, köyhdyttänyt munkit ja pakoittanut
heidät lähtemään maailmalle ryövärijoukon tieltä, joka on asettunut
asumaan heidän pyhiin majoihinsa.
"Tiedämme, että maassa vallitsee yleinen tyytymättömyys, että aateli
vihaa sortajaansa, että kansa vapisee hirmuvaltiaan edessä, hänen
aseelliset miehensä kun väjyvät sen henkeä, jonka muutamat harvat
ovat saaneet lunastaa viimeisillä rovoillaan.
"Tämä verenhimoinen tyranni on rikkonut kaikki lupaukset, jotka antoi
aatelisille, kun he auttoivat häntä kirkon aarteita ryöstämään.
"Heidän olisi pitänyt saada jakaa saalis hänen kanssaan, koska
kirkon omaisuus oli syntynyt paraasta päästä ritariston ja aatelin
hurskaista lahjoituksista. Mutta Kustaan veronkantomiehet katsovat
yksin hänen etuaan ja maan mahtimiehet ja ritarit saavat kourin
kynsin pidellä kiinni oikeuksistaan.
"Paljon on syytä tyytymättömyyteen, mutta ennen kaikkea huutaa kirkko
kostoa julmurille, joka on noussut tuomitsemaan kirkon piispoja ja
pappeja. Jalon Sunnanväderin ja tuomiorovasti Knutin veriset haamut
kutsuvat taivaan salamoja musertamaan kavaltajan päätä.
"Ja köyhää, kurjaa rahvasta, joka polvillaan, kyynelsilmin rukoilee
että se saisi pitää isiensä uskon ja munkkinsa, sitä vastaan hän on
käynyt oikeaa hävityssotaa!
"Kun vihdoin taalalaiset, vimmoissaan hänen petollisuudestaan,
tarttuivat aseisiin, lähetti hän heitä vastaan 14,000 miehen
suuruisen armeijan ja ilmoitti, että jolleivät he taivu hänen
tahtonsa alle, niin hän hävittää heidän maansa ja karkoittaa heidät
viimeiseen mieheen.
"Hän houkutteli heidät Tunan metsiin, pyhästi luvaten, ettei heille
tapahtuisi mitään pahaa, ja siitä huolimatta otatti hän kiinni
kaikki, joita piti vaarallisina, antaakseen paikalla mestata heidät,
heidän ystäviensä, veljiensä ja kansalaistensa läsnäollessa.
"Pelästyksissään heittäytyi vimmastunut kansa tyrannin jalkain
juureen, siten lauhduttaakseen hänen raivoaan, ja rukoili armoa.
"Kaikki nämä kauhut kärsi kansa vale-Sturen tähden, jota se niin
suuresti rakasti; olihan hän luvannut antaa heille takaisin heidän
uskontonsa, hän juuri oli heidän mielensä mukainen mies, ja
ainoastaan ihmeen kautta onnistui hänen päästä Tanskaan, pois pedon
kynsistä.
"Mutta kun hirmuvaltias, kanssaan kuormittain kultaa ja alamaistensa
veren tahrimana, palasi Tukholmaan, niin antoi hän ensi työkseen
mestata jalon Peder Grymin, joka kauvan oli saanut kitua raudoissa ja
julmassa vankeudessa.
"Tämä mies oli Sturein uskollinen palvelija ja vanha ystävä; koko
kansa rakasti ja kunnioitti häntä, sillä hän oli jumalaapelkääväinen
ja viisas mies. Hänen ainoa rikoksensa oli, että hän urhoollisesti
taisteli Niilo Sturen rinnalla.
"Nyt on koston hetki koittanut, nyt on mitta kukkurallaan. Saakoon
Kustaa Eerikinpoika palkan, jonka ansaitsee! Löytyykö ainoaa
katolista, joka ei tahtoisi olla jouduttamassa hänen perikatoaan,
joka olisi unohtanut, että kaikkia keinoja tulee käyttää, jotta
maailma saataisiin vapautetuksi julmimmasta, verenhimoisimmasta
tyrannistaan? Nouskaa työhön ja toimeen, te oikean uskon soturit!
Käyttäkää kavaluutta ja petosta, valitkaa välikappaleita, jotka
parhaiten edistävät aikeitanne, ja tietäkää, että saatte sekä
täydellisen synninpäästön että palkan, jonka olette ansainneet, kun
maailmasta hävitätte sen pahimman vitsauksen."
Hitaasti kääri abbedissa kokoon kirjeen ja huokaili syvästi.
-- Kukaan ei aavista mitä minä sen miehen tähden olen kärsinyt,
virkkoi hän sitte säihkyvin silmin.
-- Kyllä minä käsitän! huudahti Gorius.
-- Veljeni, oi jalo veljeni!
-- Maamme suurin mies!
-- Kirkon ruhtinas; nostakaa silmänne, katsokaa, onko ketään hänen
vertaistaan?
-- Ei ketään!
-- Hänen ainoa vikansa oli, ettei hän jatkanut sotaa tyrannia vastaan.
-- Moni on sitä kyllä hämmästellyt!
-- Hän ei tahtonut tuottaa maalle veristä sotaa. Hän unohti, että
kirkko on ensimäinen ja että Ruotsi mieluummin saisi muuttua
verimereksi kuin siunattu kirkko sortua.
-- Kirkko ei tule sortumaan!
-- Toivokaamme.
Abbedissa sytytti pienen lampun ja pisti kirjeen liekkiin.
Kun se oli hiiltynyt, virkkoi hän:
-- Mies, joka toi tänne kirjeen, olisi saattanut menettää päänsä, jos
hänen tekonsa olisi tullut ilmi.
-- Entä te itse, arvoisa sisar?
-- Mitä minusta, minä elän ainoastaan täyttääkseni kostoni!
-- Mutta varovaisuus...
-- Sentähdenhän minä hävitin kirjeen; emme kumpikaan taida unohtaa
sen sisältöä.
-- Siitä saatte olla varma!
-- Minulle sanottiin, että minulla pitäisi olla joku uskottu, ja minä
olen kauvan ajatellut teitä!
Gorius teki syvän kumarruksen.
-- Vihaattehan te häntä?
-- Kuolemaani saakka!
-- Niin teen minäkin.
-- Tiedättekö jonkun, johon saattaa luottaa?
-- Niitä on monta!
-- No sanokaappa keitä!
-- He ovat saksalaisia porvareita!
-- Lyypekistäkö?
-- Heidän vannotettujaan!
-- Onko tehty jonkinlainen suunnitelma?
-- Montakin!
Abbedissa ojensi Goriukselle toisen pöydällä seisovista pulloista.
"Kristuksen kyyneliä", oli kirjoitettu kylkeen.
-- Se vaikuttaa hitaasti!
-- Erinomainen keino!
Abbedissa ojensi hänelle toisen pullon, jonka kyljessä luettiin:
"Kristuksen verta".
-- Se vaikuttaa pian!
-- Saanko ottaa molemmat?
-- Ottakaa!
-- Siinä se on pulma, kuinka saa hänet näitä nauttimaan.
-- Ettekö te nyt tiedä mitään keinoa?
-- Ehkä te voisitte auttaa meitä!
-- Millä tavalla?
-- Tiedättehän että kuninkaalla on kääpiö?
-- Kuuluu olevan.
-- Kääpiö on rakastunut erääseen kauniiseen tyttöön, joka jonkun
aikaa oli täällä luostarissa.
-- Kevytmielinen tyttöletukka!
-- Se ei tee mitään; tyttö saattaisi kääpiön kautta päästä linnaan.
-- Entä sitte? kysyi abbedissa hymyillen.
-- Hän saattaisi siellä mielensä mukaan käyttää näitä pulloja!
Abbedissa vaikeni pitkän aikaa.
-- Minun kai täytynee puhutella häntä, lausui hän sitte.
-- Luvatkaa hänelle paljon rahaa!
-- Annan hänelle synninpäästön!
-- Rahasta hän enemmän pitää!
-- Antakaa te hänelle rahaa, kunhan hän on täyttänyt tehtävänsä.
-- Ilmoitatteko te sitte hänelle, mikä hänen tehtävänsä on?
-- Olkaa huoleti, ensin hänen täytyy tehdä synnintunnustus.
-- Aiotteko kutsua hänet tänne?
-- Hän palvelee kultasepällä, jonka luona nuo kadotetut syntiset
ovat! huudahti abbedissa vimmoissaan.
-- Niin, tyttö on heille kaikki kaikessa!
-- Sitä parempi, niin saamme tavata heidätkin; tuokaa hänet tänne
yöllä, sitokaa hänen kätensä ja jalkansa, köyttäkää silmille ja suun
eteen vaate.
-- Niinkö tahdotte? kysyi Gorius hämmästyneenä.
-- Kyllä, sillä ainoastaan sillä tavalla onnistuu tuumamme!
-- Koska te hänet tahdotte?
-- Mitä pikemmin sitä parempi!
-- Ehkä jo tänä yönä?
-- Niin, jo tänä yönä!... Mutta olemmeko me nyt kokonaan selvillä
asiasta?
-- Rahamestari Martti Munk taitaisi mielellään olla mukana
puuhissamme!
-- Hän taitaa usein olla kahden kuninkaan kanssa, kun he Eskilin
kammiossa laskevat hopeaharkkoja. Ainakin olen kuullut niin
kerrottavan.
-- Niin minäkin luulen.
-- No antakaa hänelle terävä tikari ja käskekää hänen pistää roistoa
rintaan.
-- Sen hän kai helposti voi tehdä.
-- Antakaa hänen palkakseen ottaa niin paljon hopeaa kuin hän ikinä
tahtoo!
-- Niin paljon kuin hän jaksaa kantaa. Kyllä, kyllä.
-- Mutta siinä ei ole tarpeeksi. Eikö voitaisi toimittaa nelikollinen
ruutia kuninkaan istuimen alle Suurkirkossa? Sinne hän säntillisesti
menee.
-- Voimmehan koettaa kaikkia keinoja? sanoi Gorius, pitkän aikaa
mietittyään. -- Kun kuningas sitte on kuollut, hajoitetaan Tukholman
linna, kaupunki julistetaan vapaaksi jäseneksi Hansa-liitossa ja koko
Ruotsin valtakunta lasketaan Hansan alle.
-- Rohkea tuuma! huudahti abbedissa ihaillen; -- siitä tulisi oikea
pohjoinen Venezia!
-- Tuuma ei tosin ole aivan uusi, huomautti Gorius; -- se syntyi jo
1300-luvulla, kun Visby oli kadottanut mahtavuutensa.
-- Soisinpa että se nyt toteutuisi!
-- Jos tuumamme onnistuu, niin siitäkin tulee tosi!
-- Sen täytyy onnistua! huudahti nainen kiihkeästi. -- Autuuteni
nimessä tahdon minä kostaa tuolle kirotulle Kustaa Eerikinpojalle,
joka karkoitti rakastetun veljeni synnyinmaasta ja pakoitti hänet,
kirkon ruhtinaan, elämään köyhää, kurjaa elämää pimeässä luostarissa,
häpeäksi pyhälle kirkollemme.
-- Amen! lisäsi Gorius. -- Kerettiläisen viimeinen hetki on tullut.
Sitte erosivat jalot liittolaiset.
9.